VI

Hagestadissa.

Se maatila, jonka kapteeni Charles Wolrat Hanefelt oli perinyt sedältään, eräältä vanhalta yksineläjältä, joka kuitenkin oli suuresti rakastanut veljenpoikaansa ja olisi mielellään suonut hänen ottavan vastaan perinnön jo ennakolta, mihin nuori sotilas ei kuitenkaan saattanut suostua, ei kuulunut suurten herraskartanoiden joukkoon; mutta koska se tilavine rakennuksineen oli kauniilla paikalla sekä tarjosi erinomaisen tilaisuuden metsästykseen ja kalastukseen, oli se runsaine metsineen halullisten ostajain huomion esineenä ja kapteenille tehtiinkin siitä edullisia tarjouksia, jotka hän kuitenkin hylkäsi, sillä hän toivoi rasituksien jälkeen sotilaspalveluksessa vieraassa maassa, etenkin Espanjassa, missä hänellä oli ollut tilaisuus kunnostautua, saavansa asua levossa ja rauhassa tällä maatilalla, joka jo kauan oli ollut hänen sukunsa hallussa.

Wolratin saapuessa Hagestadiin kohtasi häntä miellyttävänä yllätyksenä se vuokraajan osoittama kohteliaisuus, että tämä oli antanut mitä huolellisimmin tuulettaa ja mahdollisimman hyvin siistitä kaikki huoneet. Wolratilla oli ollut paha luulo, että tomu, hämähäkit ja koit tappaisivat hänessä senkin vähäisen elämän, minkä hän vielä arveli itsessään olevan jäljellä, ja hän pelkäsi, että kaikki seinäpaperit olisivat homehtuneet sekä ettei hän löytäisi soveliasta makuuhuonetta Antonialle, jos tämä piankin suvaitsisi saapua sinne.

Vuokraaja, keski-ikäinen nuorimies, oli erinomaisen kunnokas, sivistynyt ja avulias henkilö, joka oli varustanut itselleen mukavan kodin toiseen siipirakennukseen.

Saapunut tilanhaltija oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että hän olisi mieluummin suonut herra Brandtin olevan vanhan, itaran äkäpussin, sillä viimemainitun siisti ulkonäkö ja kohtelias olemus pakoitti hänet nielemään ne sanat, jotka hän oli aikonut lausua, nimittäin haluavansa päästä kaikesta enemmästä palvelevaisuudesta.

Päärakennus ja suuri puutarha eivät kuuluneet vuokrasopimukseen, sillä joka vuosi oli sanottu, että entinen omistaja saapuisi sinne, vaikkakaan siitä ei koskaan tullut mitään. Kuitenkin hoiti herra Brandt puutarhaa omistajan lukuun, lähettäen hänelle tunnollisesti siitä vuosittain kertyneet tulot.

— Mutta tästä lähtien, — virkkoi hän heidän astuessaan suuren, hyvin säilyneen salin läpi, jonka julkipuoli antoi komeaan puutarhaan päin, josta he juuri puhelivat, — kapteeni luonnollisesti ottaa sen omaan huostaansa. Toivon, ettei nuori rouva pidä kasvihuoneita varsin vähäarvoisina.

— Asia on siten, parahin herra Brandt, — vastasi kapteeni, — että minun virka-asioiden vuoksi täytynee piakkoin matkustaa ulkomaille, emmekä vielä ole lopullisesti päättäneet, asettuuko vaimoni asuinaan tänne vai jonnekin muualle siksi kunnes palajan. Harkitsemme sitä nyt kirjeellisesti niiden neljäntoista päivän aikana, jotka tulen Oleskelemaan täällä tarpeellisten järjestelyjen vuoksi.

Herra Brandt tunsi vaistomaisesti, ettei ollut soveliasta tämän johdosta lausua mitään valittelua. Hän otti sen sijaan vapauden kutsua tilanhaltijan yksinkertaiselle päivälliselle, ja koska Wolrat ei tiennyt, miten hän muutenkaan olisi voinut saada ruokaa, suostui hän vastenmielisesti noudattamaan kutsua, joskin hän mieluummin olisi suonut päivällisen tuotavan hänelle sisään huoneeseensa.

— Tämän päivän, herra Brandt, olen teille rasituksena, mutta sitten saammekin kiireimmiten palkata palveluskunnan ja järjestää kaiken muunkin, sillä luulen, että vaimoni saapuu tänne pian.

— Siitä kyllä selviän nopeasti: minulla on oma keinoni! — vastasi herra Brandt, ja hänen suupieliinsä ilmestyi hymy, joka, jos kapteeni olisi sen käsittänyt, varmaan olisi pidättänyt hänet antamasta Brandtille toista vielä arkaluontoisempaa tehtävää.

Viimemainittua asiaa kosketeltiin vasta päivällisen jälkeen, kun isännän hyväntahtoisuus, huomaavaisuus ja hänen läpeensä rauhalliset kasvonsa oivallisen viinin yhteydessä olivat voittaneet Wolratin vastahakoisuuden.

— Muistelen, — (niin alkoi tämä lyhyt, mutta tärkeä keskustelu), — että kansa täällä ympäristössä on nuhteetonta, ystävällistä ja hyväntahtoista.

— Minulla on ilo myöntää se todeksi.

— Ja naiset ovat kunniallisia ja siveitä… eikö niin?

— Niin, on harvinaista kuulia heistä mitään muuta… Herra kapteeni kai ajattelee niitä palvelijatarta, jotka tullaan kiinnittämään taloon?

— En juuri heitäkään… enpä juuri! — Charles Wolrat maistoi viiniä, musertaen samalla haarukallaan meloonin viipaleen, kuitenkaan viemättä sitä suuhunsa.

Herra Brandt ei voinut auttaa vierastaan oikeaan, sillä hän ei ollut käsittänyt kysymyksen tarkoitusta.

— Tahtoisin löytää joitakin kunnon ihmisiä, — alkoi kapteeni jälleen, — tai kunniallisen lesken, sanalla sanoen jonkun siistin, säädyllisen perheen, missä voitaisiin antaa hellää hoitoa sekä osoittaa iloista ja hyvää käyttäytymistä eräälle kasvattilapselle, pienelle, hyväntapaiselle, kohta viisivuotiselle pojalle, jonka Tukholman lastenkodin johtokunta koettaa saada sijoitetuksi maalle, kuten niin monta muutakin samanlaista lasta. Olisikohan mitään sellaista kotia tarjona? Kuten ymmärrätte, huoltaa tällaisesta asiasta ja suorittaa maksut aina lastenkodin johtokunta.

Herra Brandt ei onnistunut täysin peittämään hämmästystään: hän muisteli mielessään kuulemiaan nuoresta kapteeni Hanefeltista, ja kaikki piti yhtä sen kanssa, että hän niin upseerina kuin yleensä miehenä oli perin kunniallinen, vakaa ja vilpitön sekä omasi lujat siveelliset periaatteet.

Sen jälkeen hän ajatteli niitä lähemmä kolmea vuotta, mitkä kapteeni oli ollut ulkomaisessa sotapalveluksessa ja hänen paluutaan kotimaahan noin kymmenen kuukautta sitten, mutta ei päässyt mietteissään mihinkään muuhun tulokseen, kuin ettei ettei asia peruskysymyksensä puolesta koskenut häntä, ja että hänen Velvollisuutensa oli esiintyä kohteliaasti, kun tämäntapaista luottamusta häntä kohtaan osoitettiin.

Tilanhaltija maisteli viiniään ja muserteli melooninviipalettaan ikäänkuin hän ei olisi huomannut herra Brandtin pulaa, sekä näytti olevan kokonaan omissa ajatuksissaan, kunnes vuokraaja viimein virkkoi:

— Olen käynyt mielessäni läpi kaikki tarkoitukseen sopivat kodit, ja jos lastenkodin johtokunta katsoo voivansa luottaa minun suositukseeni, niin tunnen minä erään nuoren lesken, jolla itsellään on samanikäinen poika, ja minä luulen, että hän olisi halukas ottamaan lapsen hoitoonsa siksi kunnes toisin määrätään. Tälle seudulle on ennenkin sijoitettu pienokaisia lastenkodista, joten asia ei herätä minkäänlaista huomiota.

— Kiitos, herra Brandt! Olen hyvin tyytyväinen saamiini tietoihin. Mutta koska johtokunnan suorittama maksu aina on niukka, niin minä puolestani täydennän sitä; olisin sitäpaitsi hyvin kiitollinen, jos herra Brandt minun poissaollessani suvaitsisi valvoa, että poikaa hoidetaan hyvin. Sitten myöhemmin voimme ajatella kansakoulua tai jotain muuta sopivaa keinoa hänen kasvattamisekseen.

— Täytän mielihyvällä sen luottamustehtävän, jolla herra kapteeni on minua kunnioittanut. Sitäpaitsi menen itse naimisiin syksyllä, ja tuleva vaimoni on niin hyvä nainen, että hän kernaasti ottaa pienokaisen äidillisen silmälläpidon alaiseksi.

— Oh, — huudahti Wolrat hieman venytetysti, — se on toinen asia!
Naiset ovat tavallisesti…

— Anteeksi, herra kapteeni, että keskeytän, mutta morsiameni tietää varsin hyvin tänne Smoolantiin lähetettävän lapsia Tukholmasta. Ja sitäpaitsi tulee vaimoni aina ajattelemaan samoin kuin minä.

— Todellakin! Herra Brandt on siinä tapauksessa onnellinen mies… poikkeus muista! — virkkoi Charles Wolrat, omituisesti hymyillen.

— Niin, herra kapteeni, joskaan hän ei aina ole yhtä mieltä kanssani, niin toivon, että hän kuitenkin kunnioittaa minun mielipiteitäni.