VII
Mitä kapteeni sai odotellessaan.
Oli kulunut viikko siitä kun kapteeni saapui kotiin.
Nyt oli kahdeksannen päivän aamu. Hän oli viikon kuluessa väsyttänyt itseään monenkaltaisessa järjestämistyössä, hän oli tuottanut naapurikaupungista kaikenlaisia uusia huonekaluja, pestannut palveluskunnan sekä kääntänyt koko talon melkein ylösalaisin, saavuttamatta kuitenkaan mitään sen enempää järjestystä kuin vallitsi hänen alottaessaan parannuspuuhansa.
Myöskin oli hän kiihtyvässä kuumeessa postipäivästä postipäivään. Hän kyllä tiesi, ettei hänen anopiltaan vielä voinut saapua tietoja, mutta hän ei pitänyt mahdottomana, etteikö Antoniassa hänen lähtönsä jälkeen olisi voinut jalommat tunteet päästä valtaan ja hän kiirehtisi omasta tahdostaan ilmoittamaan miehelleen tulostaan, jolloin saattaisi syntyä täydellinen sovinto.
Mutta silloin kuiskasi itsepintainen paholainen hänen sydämessään, että Antonia todellisuudessa oli kaukana ylevämielisyydestä, ja että jos Wolrat uskaltaisi lausua totuuden, oli juuri sellainen pelko Antonian luonteen laadusta estänyt häntä ennen ulkomaille lähtöään kosimasta tuota seitsentoista-vuotiasta, jo silloin rakastamaansa tyttöä. Tätä ajatusta hän kuitenkin koetti vastustaa, sillä hän tunsi suurta tarvetta suojella Antoniaa itseltään. Hän muisteli varmasti päättäneensä astua ulkomaiseen palvelukseen, ja että mitä hän kerran oli lujasti päättänyt, sitä ei järkyttänyt mikään hellä halu. Viimein myöskin johtui hänen mieleensä, että hän ei katsonut olevan kunnian ja omantunnon mukaista kahlehtia niin nuori olento mieheen, joka ei ehkä koskaan tulisi takaisin. Kaiken tämän tulos oli, ettei hän saisi halveksia Antoniaa. Olihan tämä yhden ainoankaan sanan häntä sitomatta, rakastanut häntä uskollisesti kolme vuotta, ja olihan tyttö ylpeän avomielisesti vastannut hänen kosintaansa vakuutuksella, että hän aina oli luottanut Wolratin paluuseen ja koettanut hänen poissa ollessaan vapautua vioistaan tullakseen hänen arvoisekseen.
Mutta kaikki nämä esiinloihditut muistot, kaikki nämä kuumeiset kiireet ja tehtävät eivät kuitenkaan voineet antaa lyijynraskaille tunneille ainoatakaan kevyttä siivensysäystä.
Hän oli tänä aamuna noussut aikaisin ja käveli nyt alaspäin pehmeätä mäkeä, joka aaltoilevin kummuin johti suurelta puu-istutuksilla koristellulta pihamaalta kalarikkaan sisäjärven rannalle, jonka kirkkaansininen vesi soi silmälle virkistävän näyn, varsinkin jos katse kiintyi toiselle rannalle, mistä korkea metsä antoi huojuvien oksiensa lähettää houkutteleva terveisensä pienelle, laituriin kiinnitetylle purrelle, joka helposti saattoi kuljettaa yli muutamia matkustajia.
Mutta Wolrat ei nyt katsellut metsää eikä sitäkään, joka, kun hän saapui sen partaalle, kuvasti hänen komean miesvartalonsa jalon päänsä ja auringonpaahtamat, tavattoman kauniit kasvonsa, joissa päivänsäteet valaisivat näkyville jokaisen vakavan, korkeata pyrkimystä todistavan piirteen, — ei, hän mietti nyt sitä aikaa, jolloin hän nuorukaisena oli ollut vieraana setänsä luona, jolla silloin vielä oli vaimo ja lapsia. Se oli onnellinen koti, se oli onnellinen aika — Wolrat tiesi seisovansa juuri sillä paikalla, jota hänen setänsä niin paljon rakasti. Voi, kaikki ne ihmiset olivat nyt poissa Hagestadista — minkähänlaiseksi siellä nyt muodostuisi elämä?
Tämän jälkimäisen ajatuksen hän tukahutti, siirtyen sitten mielessään Sveitsiin, missä hän pari kuukautta ennen naimisiinmenoaan oli käynyt tervehtimässä vanhaa rakasta setäänsä (joka oli ollut hänelle aikaisin kadottamansa isän sijaisena) sekä viipynyt hänen luonaan useita viikkoja koettamassa taivuttaa häntä palaamaan kotiin ja esiintymään häissä isän tilalla. Mutta häntä oli mahdoton saada lähtemään. Hän lupasi saapua aikaisin kesällä, jolloin he kaikki asettuisivat asumaan Hagestadiin, missä hän siten asuisi oman perheen keskuudessa.
— Vanhus-raukka! — jupisi Wolrat itsekseen,— se perhe ei olisi voinut luoda sinulle uutta kodikkuutta. Parasta on niin kuten tapahtui. — Ja hänen ajatuksensa palasivat jälleen siihen olentoon, josta ne niin harvoin siirtyivät muualle.
Samassa juoksi muuan reipas pojannaskali rantaan päin kirje kädessä.
Wolrat kääntyi kiivaasti ja ojensi kätensä. Mutta kirjeessä ei ollut postileimaa.
— Mitä tämä merkitsee?… Mistä tulet, poikaseni?
— Melldalista, herra! Herrasväki saapui kotiin eilen illalla, ja koska everstinna heti sai tietää herran olevan Hagestadissa käski hän minun aikaisin aamulla tuoda tämän kirjeen teille, ja kartanossa osoittivat he minut tänne rantaan.
— Hyvä on. Menehän nyt sinne takaisin saamaan jotain suuhunpantavaa… minä tulen heti jälestä.
Pettynyt toivo kohotti hänen rinnastaan raskaan huokauksen, ja hän luki seuraavat rivit.
"Parahin Charles Wolrat!
Ajattele minun suurta ihastustani, kun kotiin saavuttuani kuulin sen odottamattoman tiedon, että Hagestad nyt on saanut vastaanottaa uuden herransa. Kerrotaan, ettei rouvasi ole mukana. No, onhan luonnollista, että sinä tulit edellä.
Tiedäthän, hyvä Charles, että rakkaalle miehelleni on kuvaamattoman vastenmielistä se, että minä tuhlaan liian paljon rakkautta sinua kohtaan. Totta puhuen on hän yhtä mustasukkainen langolleen kuin suloinen Antonia kälylleen. Molemmat ovat siinä asiassa hieman yksinkertaiset, mutta olen todellakin nähnyt vaimosi luovan minuun melkein vihamielisiä katseita. Se on vaikuttanut minuun ikävästi, sillä olen tuntenut suurta halua rakastaa häntä. Mitä vanhaan everstiini tulee, ei hän uskalla osoittaa vihaa, mutta hän on mustasukkainen silloinkin, kun suosin jotain koiraa.
Saadakseni niinmuodoin olla hetkisen kanssasi kahdenkesken ennenkuin tulet tänne somaan Melldaliin (sinä tunnet vain talvikotimme Tukholmassa), aion minä tänä aamuna lähteä ratsastamaan kuten tavallisesti. Näillä matkoilla eversti harvoin seuraa minua. Ja sattumalta minä nyt ratsastan Hagestadiin saakka, jossa toivon sinun järjestävän kahviaamiaisen minua varten valmiiksi kello yhdeksitoista. Herra Brandtilla on aina talossaan kaikki niin kunnossa, ettei se tuota mitään vaikeuksia.
Voi, rakas Charles, kuinka paljon, paljon minulla onkaan sinulle puhumista! Sinä ymmärrät minut ja tulet oikein iloiseksi nähdessäsi
Leonoresi."
Mitä tähän arveluun tulee, ei everstinna olisi uskonut siihen vähääkään, jos hän olisi nähnyt veljensä kasvoille ilmestyneen puolittain epätoivoisen sävyn, tämän sivellessä vaaleanruskeata partaansa ylhäältä alas. Ehkä samainen kasvojen ilme tahtoi sanoa: Ikävyyttä ei ollut vielä kylliksi. Käyttäydynpä minä miten tahansa, huomaa Leonore kaiken. Ja jos Antonia saapuu, puhaltaa hänen pelkkä yhdessäolonsa kälynsä kanssa pois pienimmänkin sovittavan ajatuksen. On luonteita, jotka halveksivat kaikkea ajatustenvaihtoa.