VIII
Leonore.
Paria tuntia myöhemmin seisoi salissa niin hyvin katettu aamiaispöytä kuin nuoren miehen taloudessa koskaan voidaan aikaansaada, valmiina odottamassa everstinnaa.
Mutta mainitun naisen salaiseksi suuttumukseksi, johon hänen veljensä ei suinkaan ottanut osaa, hänen ei onnistunutkaan tehdä ratsastusmatkaansa "kuten tavallisesti".
Uutinen kapteenin saapumisesta oli ennättänyt everstinkin korviin, ja hän ehdotti heti samanlaista matkaa, jonka hän aavisti rakkaan puolisonsa tekevän. Ratsastamisen sijasta päätettiin kuitenkin lähteä ajamaan vaunuilla.
— Tässä me nyt olemme, veliseni! — huusi eversti niin ystävällisellä ja mairittelevalla äänellä, ettei se ainakaan olisi saattanut vapisemaan montakaan sotilasta siihen aikaan, kun hän vielä oli komentaja — mutta siitä olikin jo kauan: hän oli ottanut eron jo useita vuosia sitten. — Niin, tässä me olemme, parahin veli! Tein rakkaalle Leonorelleni yllättävän ehdotuksen lähteä tälle miellyttävälle huvimatkalle, ryöstääksemme sinut mukaamme.
Everstinna T. oli hieno pohjoismainen kaunotar parhainta lajia. Hänellä oli komea käytös, mutta siitä puuttui luonnollista pehmeyttä ja miellyttävää suloa, mikä taas oli ominaista Antonian kaikille liikkeille. Kun viimemainitun jokainen itsetiedoton asento osoitti plastillista kauneutta, ilmeni Leonoren asennoissa ja liikkeissä ainoastaan sellaisen naisen harkittua arvokkuutta, joka ei tahtoisi vaihtaa ylpeitä ruumiinliikkeitään minkäänlaiseen viehättävään esiintymiseen. Mutta oliko hän aina ollut sellainen?
— No, Charles, sinä olet rohjennut jättää ihanteellisen toisen puoliskosi kylpypaikalle, — virkkoi Leonore hymyillen astuessaan sisälle saliin veljensä käsivarteen nojautuneena. — Eroaminen maksoi varmaan kymmenen pyörtymiskohtausta sekä yhtä monta eau de Cologne-pulloa!
— Ei mutta kuulehan sitä pikku veitikkaa! — huudahti eversti nauraen. Tuo mitätön mies piti aina velvollisuutenaan nauraa silloin kun hänen vaimonsa puhui leikkisästi. — Leonoreni osoittaa auliisti suosiollisuutta kuvatessaan toisten puolisoja. Mutta voinpa vakuuttaa, kunnon veli, ettei hän koskaan itse ole ollut pyörtymään päinkään, kun minä olen lähtenyt jollekin pikkumatkalleni.
— Siitä minä pidän, — virkkoi kapteeni, äänessään hieman tyly sävy. En tuntisi suurta kunnioitusta sellaista naista kohtaan, joka niin tuhlaisi hellyydennäytteitään. Ja sinä, parahin Leonore, halveksit Antonian ymmärrystä ja makua, jos luulet hänen ahdistavan miestään mokomilla hysteerisillä lemmenosoituksilla.
Leonore kääntyi kummastuneena. Tuo vakava sävy niin pienestä pilasta herätti heti hänen huomiotaan, mutta hän oli liian viisas huomauttaakseen vielä mitään. Hän istuutui tavallisella arvokkuudellaan pöydän ääreen selittäen nousseensa tänä aamuna niin aikaisin, että hän oli vähällä kuolla nälkään.
— Mainiota… mainiota! — puheli eversti, ottaen käteensä jokaisen ruokakulhon erikseen. — Kunnon Brandtilla on erinomainen emännöitsijä. Rakas Leonore, tämä kermasta ja ravuista valmistettu à-la-daube on kerrassaan verratonta. Ja jos voisi otaksua, että sinulla kaikessa täydellisyydessäsi olisi vielä jotain opittavaa, niin se olisi, että saisit keittäjättäresi…
— Laittamaan tämän vertaista à-la-daubea, — keskeytti everstinna hänet alentuvan hyväntahtoisesti. — Kyllä me sillä vielä ilahutamme sinua, ystäväiseni! Tiedäthän, että minä sinun mieliksesi tutkin kaikenkaltaisia keittokirjoja… järjestelmällisesti.
— Niin, — sanoi hänen onnellinen, siivo, aina kohtelias miehensä ihastuneena, — sinä olet erinomainen vaimo. Eikö olekin, veliseni?
— Luonnollisesti, — vastasi kapteeni ajatuksissaan. Hän mietiskeli jotain keinoa päästäkseen joutumasta kahden kesken sisarensa kanssa. Hän tiesi, miten uniseksi vanha eversti tulisi aamiaisen jälkeen. Onneksi herra Brandt nyt palasi kotiin matkaltaan ja kutsuen Hänet mukaan seuraan ei Wolrat päästänyt häntä huoneesta ennenkuin aviopari alkoi tehdä lähtöä.
— Yhäkö sinä itsepintaisesti kieltäydyt tulemasta meidän mukanamme, rakas Wolrat? — kysyi Leonore mitä houkuttelevimmin. — Voi, pyydän sinua seuraamaan meitä kotiimme… Tahtoisin niin mielelläni näyttää sinulle maalaisasuntomme sekä puhella tuttavallisesti kanssasi — kuiskasi hän.
— Minä tulen huomenna tai ylihuomenna… tai kaikkein viimeistään sunnuntaina… mutta nyt en jouda: minun täytyy valvoa käsityöläisten töitä.
— Haluatko että minä tulisin tänne auttamaan sinua talon järjestämisessä?
— En, kiitos vaan, rakkaani! Kaiken täytyy tulla oman makuni mukaiseksi, — lisäsi hän hymyillen, mikä oli tarkoitettu käymään iloisuudesta.
* * * * *
— Varmaan ovat hänen ajatuksensa keskittyneet johonkin erityiseen tärkeään asiaan, — mietti everstinna, vetäytyen hiukan kärsimättömästi toiseen vaununnurkkaan. — Mutta mikä se mahtaa olla? Koskeekohan se Antoniaa tai koskeeko se… — Hänen kasvoilleen levisi hieno lumenväri, ja hän painoi kädellään sydäntään.
— Leonore, — virkkoi aviomies-parka, joka ei ollut tottunut siihen, että hänet unohdettiin näin pitkäksi aikaa, — sinä olet hajamielinen, enkeliseni!
— Luulen todellakin olevani hiukan. Tämän herra Brandtin antaman kielokimpun tuoksu lienee vaikuttanut päähäni. — Hän viskasi viattomat kukat maantielle.
— Tunnetko nyt voivasi paremmin, Leonore kultaseni?
— Tiedäthän, ystäväni, että silloinkin kun en ole oikein virkeä, koetan sinun vuoksesi hallita tällaisia pieniä naisheikkouksia.
— No kas, nyt sinä jälleen olet yhtä rakastettava kuin aina tahtoessasi oikein ihastuttaa minua! Kuulehan, rakkaani, minä en osannut edes toivoa tällaista onnea silloin kun sinä kiihkeän vastarinnan jälkeen annoit äitisi taivuttaa itsesi myöntymään minun kosintaani.
Leonore ei vastannut.
— Äitisi — jatkoi eversti, — oli tosin ankara nainen tunnustan (toivon hänen taivaassa antavan minulle anteeksi tämän avomielisen arvostelun itsestään), mutta missään tapauksessa ei hän pettänyt vakuuttaessaan, että sinä saisit vanhasta, kiitollisesta everstistä miehen, joka kantaisi sinua käsillään. Ja minä imartelen itseäni sen johdosta, että minun on onnistunut täydellisesti hävittää muisto siitä viattomasta lapsuudenunelmasta, josta sinun, pikku rakas ystävä, täytyi luopua!
Uhkea everstinna melkein kyyristyi kokoon, ja jos hänen hurmaantunut miehensä olisi nähnyt hänen silmänsä, hän varmaan olisi hätkähtänyt säikähdyksestä: ne eivät olleet sellaiset kuin tavallisesti, jolloin niissä ilmeni vain haaveksivaa uneliaisuutta tai kylmää ylpeyttä — nyt niistä sinkosi kipinöitä, jotka, jos ne olisivat sattuneet häneen, varmaan olisivat vaientaneet hänet pitkäksi aikaa.
— Onko pääsi vieläkin raskas? — kysyi tuo syntiluettelostaan täysin tiedoton vanha mies, kun hänen vaimonsa edelleenkin oli puhumaton.
— On tavattomasti! Eikä sinun, ystäväni, pidä lisätä sairauttani muistuttamalla minulle ajasta, jonka mieluummin tahtoisin unohtaa… 'Unohtaako', — kuiskasi ääni hänen sydämessään, — 'en koskaan!' anteeksi, kultaseni! Se ei tapahdu enää milloinkaan!