X
Viimeinen keskustelu.
Nuoren rouvan mentyä huoneeseensa saapui hänen äitinsä puhumaan muutaman sanan hänen kanssaan, mutta melkein paatuneella ylpeällä itsekkyydellä, jota oli ilmennyt hänessä siitä saakka kun matka Hagestadiin päätettiin, virkkoi Antonia heti:
— Rakas äiti, en ota vastaan vaikutuksia keltään muulta kuin itseltäni… älä senvuoksi tee mitään esityksiä. Parasta on, että saan olla teoistani vastuussa ainoastaan omalle itselleni.
— Jotain sinun sentään tulee kuulla, — sanoi onneton Lisen-rouva, joka näki lapsensa tarmokkaan itsepintaisuuden syöksevän tulevaisuuden, rauhan ja toivon hautaan, jonka syvyyttä hän ei nyt voinut mitata, — sinun, Antonia rakkaani, täytyy kuulla ainakin se, että Wolrat sinun käytöksesi johdosta tänne saapuessasi on niin pahoilla mielin, etten ole ennen nähnyt enkä kuullut häntä sellaisena. Älä leiki tulen kanssa siihen saakka, että se täydellisesti sammuu. Sitten saat turhaan puhaltaa tuhkaan… ja kun sen teet, tulee Jumala pitämään mielessään sinun tahallisen hulluutesi.
Antonia ei vastannut sanaakaan, mutta silmäkulmien rypistyminen antoi äidin ymmärtää, ettei hänen varoituksensa ollut kaikunut aivan ilmaan. Hän sulki oven mennen omaan makuuhuoneeseensa rukoilemaan niiden kahden puolesta, joita hän kumpaakin rakasti yhtä paljon…..
Äidin poistuttua ja kun kukaan ihmissilmä ei enää ollut näkemässä, vaipui Antonia polvilleen, väänteli käsiään ja kerjäten rukoili Jumalaa, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä, sillä muuta keinoa hän ei tietänyt. Mutta ylpeyden ja mustasukkaisuuden häijyt henget käänsivät lakkaamatta näiden rukousten suuntaa, jotta ne eivät päässeet kohoamaan sinne, mihin ne olivat tarkoitetut.
— Minä taivun, — kuiskasi hän itsekseen, — en tahdo riutua hyödyttömässä epätoivossa, kun hän vuosikausiksi jättää minut; mutta sittenkin koittaa minulle se kohtalo, koska ne hurjat näyt ja kuvaamattomat tuskat, jotka tuo kurja nainen tuottaa hänen kauttansa, eivät voi hävitä. Jumalakaan ei osoita armeliaisuutta minua kohtaan: pimeyden voimat saavat vetää minua alaspäin… Minä kuulun varmaan niihin ennakolta tuomittuihin olentoihin, jotka eivät koskaan taistele voittaakseen, vaan vaipuakseen pohjattomaan syvyyteen, minkä he selvästi näkevät, mutta eivät rohkene sitä väistää.
Niin lepäsi hän polvillaan vuoroin rukoillen, vuoroin herjaten sitä auttajaa, jonka puoleen ei kukaan vakain mielin koskaan käänny turhaan, kunnes sovittu hetki vihdoin lähestyi. Silloin hän nousi ja pysähti ovelle odottaen liikkumattomana merkkiä.
Nyt oli se epätoivo, jonka vallassa hän äsken oli taistellut, kahleisiin hänen sielussaan, ja kylmä, joskin kiihtynyt ilme kuvastui jälleen hänen rajua, uhmaavaa kauneutta uhkuvilla kasvoillaan.
Silloin kuuluivat ensi soinnut yhdestä niitä hiveleviä sävellyksiä, joita Wolratilla oli tapana usein soittaa. Talossa ei herättänyt mitään huomiota se että hän soitti näin myöhään illalla; hän oli joka ilta säännöllisesti soittanut äskettäin viritettyä vanhaa pianoa, joka ennen oli helähdellyt iloisempia tarkoituksia varten.
Antonia tarttui oven lukkoon. Se tärisi hänen vapisevan kätensä otteessa, mutta aukeni sentään — ja nyt hän seisoi heleän kuun kirkastamassa salissa.
Wolrat, jota ei valaissut ainoastaan kuun hopeinen loiste, vaan myöskin suuren alabasterilampun liekki, ei liikahtanut paikaltaan. Hän jatkoi soittamistaan, kunnes Antonia viimein enemmän vaipui kuin istuutui lähimmälle akkunajakkaralle, josta hän saattoi nähdä, kuinka miehensä otsalle runsaasta valosta huolimatta heijastui useita varjoja.
Hän keskeytti soiton parilta voimakkaan räikeällä loppusoinnutuksella ja nousi.
— Älkäämme nyt antako kahden pallosilla-olevan hupsun pikku lapsen tavoin surkean pallopelin ratkaista tulevaa elämäämme; miettikäämme, puhelkaamme ja tehkäämme viimeinen päätöksemme kypsyneesi!
Niin hän lausui tarttuessaan tuoliin ja istuutuessaan vastapäätä vaimoaan.
Antonia katseli häntä ensin aralla hellyydellä, mutta vähitellen saivat hänen silmänsä ilmeen, joka oli kyllin polttava herättääkseen eloon jokaisen kuoleutuneen tunteen sekä kuitenkin tarpeeksi jäädyttävä surmatakseen jokaisen elämään pyrkivän mielihalun.
Tällaisista pitkistä katseista lumoutuen ja ikäänkuin magneetin vaikutuksen alaisena Wolrat tarkasteli tutkien Antonian silmiä, jotka viimein näyttivät ainoastaan uneksivan; mutta se tutkistelu oli yhtä vaarallista kuin purjealuksen koetteleminen aivan vieraassa väylässä.
Vihdoin laskeutuivat mustaripsiset luomet Antonia silmien eteen… Sanaton kohtaus oli näytelty loppuun, ja nuori mies hengähti syvään. Se minkä hän oli nähnyt ja lukenut vaimonsa silmistä oli jotain, mitä hän ei ennen ollut niissä nähnyt ja lukenut. Jos sitä olisi jatkunut ja jos se kiduttavasti hurmaava vaikutus, jota hän silloin tunsi, olisi kauemmin häntä vallinnut, hän varmaan olisi piankin rukoillen vaipunut hänen jalkojensa juureen. Mutta nyt hän nousi reippaan pontevasti, ja hänen äänensä tuskin värisi hänen sanoessaan:
— Sinä et ole vastannut, Antonia!
— Minä sen sijaan ajattelin, että mitä meidän tarvitsee puhua pallo- tai mistään muustakaan pelistä, harkitessamme tulevaisuuttamme. Se riippuu ainoastaan sinusta… sinusta yksinään.
— Tahdot siis sanoa, — virkkoi Wolrat, että sinun on onnistunut täydellisesti kuolettaa itsessäsi kaikki hyvä aines… Ajattele, Antonia, että jos tässä onnettomassa salaisuudessa on osansa jollakulla naisella, jonka intohimo, suru ja alituiset taistelut vertavuotavan rakkautensa tähden (jolta ankarat olosuhteet ovat estäneet avioliiton pyhityksen) ovat saaneet unohtamaan kaiken — niin olisi tämä hairahtunut olento minun silmissäni paljon vähemmän rikollinen kuin sellainen nainen, joka viskaa oikeutetun rakkautensa syntisen turhamaisuutensa alttarille eikä voi sietää, että hänen miehellään on kaukaa menneiltä ajoilta salaisuus, mitä hän ei saata hänelle ilmoittaa.
— Se olkoon sinun ajatuksesi, Wolrat, — vastasi Antonia, kyeten vaivoin tukahuttamaan sisimmässään näiden sanojen johdosta heränneitä kuohuvia tunteita — mutta minun täytyy tyytyä itse kunnioittamaan itseäni, ellen en enää saa osakseni kunnioitusta sinulta sen vuoksi, etten ole tahtonut luopua siitä, minkä pidän oikeana… Annan sinun ratkaista.
— Voi vaikene… älä muistuta minua siitä, että olen naimisissa naisen kanssa, joka hieroo kauppaa puolisonsa kanssa tämän kunniasta, tarjoten sijaan armeliaisuutta!… Niin, Antonia, minä en tuomitse sinua, koska tiedän, että kerran koittaa päivä, jolloin teet sen itse; mutta minä tuomitsen itseäni sen johdosta, että odotin sinun tännetuloasi hullussa, kiduttavassa toivossa, joka sitten petti… Rakastinhan sinua ennenkuin lähdin matkalle ja…
Wolrat vaikeni. Mutta kun Antonia, jättäen ottamatta vastaan tätä viittausta, ainoastaan painoi kasvonsa ristissäolevia käsiään vasten mitään vastaamatta, jatkoi hän:
— Minä lähden täältä huomen-aamulla aikaisin ja aion käyttää tämän yön järjestääkseni asiani kuntoon täällä sekä kirjoittaakseni pari kirjettä, toisen sisarelleni, joka ei tiedä mitään eikä tule mitään tietämään, ja toisen Hagestadin vuokraajalle, joka on oleva sinulle varmana turvana. Hän menee naimisiin syksyllä, joten saat sopivaa seuraa, jos halveksit sisartani.
Samassa hetkessä Antonia kohotti päänsä.
— Wolrat, Wolrat, lähdetkö todellakin? — Äkillisen mielijohteen herättämänä näytti hän nyt muuttuvan kalpeaksi kuin kuun valo, joka välkkyi hänen tummissa kiharoissaan. — Wolrat, ajattele…
— Mitä tarkoitat?
— Jos… jos minun erään toisen olennon tähden tarvitsisi nähdä sinut…
— Voi Antonia, onko sinulla syytä luulla niin?
— Ehkä.
— Eikö sekään voisi johdattaa sieluasi toiselle tielle?
— Ei, ei mikään, koska sitä ei ole voinut minun rakkautenikaan.
— Uskon sinua, — sanoi Wolrat synkkenevin katsein. — Ja olkoonpa miten tahansa, minun täytyy matkustaa… myöhemmin ulkomaille… Mutta sitä ennen saat kyllä kuulla minusta.
Nämä nuoret aviopuolisot, jotka olivat olleet naimisissa tuskin kolmea kuukautta, eivät lausuneet sen enempiä jäähyväisiä.
Kun Wolrat seuraavana aamuna kello 9 aikaan istuutui vaunuihin, oli häntä saattamassa ainoastaan hänen anoppinsa.
— Rakas, rakas poikani, — kuiskasi hän ajajan asettuessa paikalleen, — sano minulle, voisitko tämän viimeisen jälkeen sydämestäsi antaa anteeksi hänelle, jos hän kerran katuvaisena sitä rukoilisi… rukoilisi lapsen nimessä.
— Toivon voivani, — vastasi Wolrat vapisevalla äänellä. — Hoitakaa häntä hellästi, tapahtukoon mitä tapahtuu!
Anoppi ja vävy puristivat lämpimästi toistensa käsiä.
Ja niin Wolrat lähti, luoden viimeisen silmäyksen vaimonsa akkunaan.
Tämän akkunan takana oli Antonia raivoisessa epätoivossaan heittäytynyt pitkälleen lattialle. Hän tahtoi repiä ulos rinnastaan itsepintaisen sydämensä, ja katkerasti valittaen hän tuomitsi itseään; mutta se epätoivo oli hyödytöntä.
* * * * *
Kapteeni Wolratin jättämät kirjeet kuuluivat seuraavasti:
N:o 1.
"Hyvä herra Brandt!
Olosuhteet, joita en saata mainita, ovat aikaansaaneet, etten voi lykätä matkaani edes siksi kun herra Brandt saapuu kotiin.
Koska en tiedä, milloin palaan, niin suokaa minun pyytää (tiedän, ettei se tapahdu turhaan) herra Brandtia rupeamaan tosi ystäväksi ja auttajaksi… sanalla sanoen… olemaan rakkaalle vaimolleni kaikki kaikessa.
Liikeasioista kirjoitan Tukholmasta ja myöskin ilmoitan pikku poikasen lähettämisestä uuteen kotiinsa.
Kunnioittaen
C.W. Hanefelt."
N:o 2.
"Rakastettu Leonoreni!
Tiedän varsin hyvin, mitä sinun katseesi ovat pyytäneet häneltä, joka ei koskaan ole kieltänyt sinulta luottamustaan, kuten sinäkin olet elämäsi vaikeissa vaiheissa luottanut minuun. Mutta minä en voinut puhua avoimesti. Siksi mieluummin vaikenin — ja minun täytyy vaieta edelleen.
Rakas Leonore! Minä matkustan ulkomaille vuodeksi tai pariksi…
Ellen saa virkalomaa, otan eron.
Saat pian kuulla minusta, ja ole varma siitä, etten unohda
mitään, mitä olen luvannut.
Sinua hartaasti rakastava
Charles Wolrat."
J.K. Koeta voittaa Antonia! Voi, jospa teistä kerran tulisi ystävät… se olisi eduksi teille molemmille.