XI
Antonia tekee uskomattomia havaintoja.
Kaksi kuukautta on kulunut siitä aamusta, kun nuori rouva jäi yksinään miehestään Hagestadiin; ja me tapaamme hänet nyt yhtenä niistä hetkistä, kun hänen hillitön tuskansa jälleen paloi täydessä liekissä, joka oli leimahtanut siitä uinuvasta huumauksesta, missä tilassa se oli jonkun aikaa ollut.
Mutta ennenkuin käymme kertomaan tästä nyt puhjenneesta myrskystä, täytyy meidän mainita, että kahtena ensi viikkona miehensä lähdön jälkeen Antonia tunsi sydämensä niin kuvaamattoman sairaaksi, mielensä niin väsyneeksi ja kokonaan aineen voittajaksi, ettei hän edes jaksanut kärsiä, vielä vähemmän katua.
Hän ei kuunnellut äitinsä kuiskaamia huomautuksia, ettei vielä ollut "liian myöhäistä". Hän vastasi välinpitämättömän kylmästi kälynsä ystävyydenosoituksiin ja vilpittömiin yrityksiin aikaansaada parannusta hänen tilaansa, ja hän tuskin piittäsi mitään Charles Woiratilta tulleesta kirjeestä, missä tämä lyhyesti ilmoitti, että hänet oli määrätty toiseksi niistä upseereista, jotka lähetettäisiin ulkomaiselle opintoretkelle, joskin se matka alkaisi vasta noin parin kuukauden kuluttua… Ei, Antonia oli kuuro kaikelle.
ANTONIA TEKEE HAVAINTOJA
Vähitellen tulivat koti ja sen ympäristöt hänelle tutuiksi. Mutta koskaan ei hänen huuliltaan kuultu ainoatakaan sanaa, mikä olisi merkinnyt sitä, että hän halusi kutsua miehensä takaisin. Kun hän esimerkiksi keskusteli herra Brandtin kanssa siitä, mitä syksyllä oli tehtävä puutarhassa, hän aina otti varteen, että se vastaisuudessa olisi Wolratin mielen mukaista, ellei hän päättäisi myydä koko sukutilaa, missä viimeiset omistajat eivät näyttäneet viihtyvän.
Herra Brandt ei sanonut mitään vastaan, huomattuaan hänen ärtyisyytensä vain kiihtyvän, jos hän viittasikin siihen, että epäilemättä muuttuisi kaikki aivan toisenlaiseksi kapteenin palattua kotiin; mutta morsiamelleen herra Brandt uskoi, ettei rouva-raukka kyennyt oikein arvostelemaan tunteittensa voimaa ja laajuutta puolisoaan kohtaan, jonka hän (Jumala tietää mistä syystä) oli saanut lähtemään pois luotaan, — ja varmasti, — lisäsi hän, — me tulemme vielä näkemään, kuinka tavattomasti hän katuu, kun tuo jalo mies on lähtenyt maasta.
* * * * *
Mitä tulee Leonoreen ja hänen vanhaan everstiinsä, oli Hagestadin uusi valtiatar edelleenkin osoittanut heitä kohtaan niin vähäistä huomaavaisuutta, että he vihdoin, joskin suureksi ikäväkseen ainoastaan välttääkseen ympäristön kummastelua, hyvin harvoin vaivasivat häntä käynneillään, ja Antonia puolestaan ei, vaikka häntä olisi kuinka pyydetty, suostunut vierailemaan Melldalissa. Hänen vastenmielisyytensä Leonorea kohtaan muuttui vähitellen sairaudeksi.
Sitävastoin käveli hän yksinään pitkiä matkoja Hagestadin ympäristössä, ja juuri eräällä sellaisella kävelyllä hän joutui seikkailuun, mikä sytytti hänen verensä kalvavaan paloon.
Muuanna lenseänä, mutta sumuisena aamuna syyskuun loppupuolella kietoutui Antonia suureen skotlantilaiseen vaippaansa, lähtien puutarhasta lehtokujalle päin ja sieltä minne sattui.
Hehkuvat orjantappuraruusut, jotka hänen saapuessaan yksinäiseen kotiinsa olivat olleet parhaassa loistossaan, olivat sen jälkeen saaneet kiittämättä kukkia loppuun ja lahjoittaa lehtensä tuulelle, koska kukaan muu ei niistä huolinut. Nyt tosin kukoistivat niiden sijaan upeat dahliat ja monivivahteiset asterit, mutta yhtä epäkiitollinen oli näidenkin loistoaika.
Jos niiden elämä oli raskasta siksi, että niillä oli kovin vähän iloa, niin tunsivat ne tällöin samoja tunteita kuin talon valtiatarkin, jonka elämä samoin oli raskasta ja ilotonta. Ero oli vain siinä, että kukkien luonto oli lempeä, jota samaa ei ainakaan kaikissa suhteissa voinut sanoa niiden valtiattaresta.
Antonia oli yksitoikkoisella vaelluksellaan, tietämättä mitä teki, joutunut jotenkin kauas tavallisilta kävelyalueiltaan, kun hän tullessaan erääseen niittypolun käänteeseen äkkiä huomasi lähellään sievän tuvan, jonka ympärillä kantoruusut kukkivat melkein yhtä kauneina kuin herrastalon puistossa. Samalla kohden toisella puolen tietä kohosi sankka koivikko. Koko näky oli pilvisestä säästä huolimatta niin sievä, että Antonia pysähtyi.
Mutta mitä hän näkikään? Miksi hän sävähtää? Tuvan ovi on auennut ja sen puitteisiin ilmestyy toinen näky: suurikokoisen miehen hahmo, puettuna upseerinkaapuun. Antonia koki silmänräpäyksessä kaikki tuhanten mahdottomien mahdollisuuksien tuskat, nähdessään tuon miehen tulevan ulos tuvasta ylväin askelin ja norjin liikkein ja nyökkäävän kevyesti jollekulle sisällä olevalle, josta Antonia näki vain tumman hameenliepeen — sillä eikö tuo mies ollut Wolrat? Ainoa mitä hänessä tuon puoliksi jähmettyneen naisen mielestä oli outoa, oli se tapa, jolla harmaa huopahattu oli vedetty melkein kokonaan miehen kasvojen yli, tämän kadotessa suoraa paala koivikkoon.
Kului pitkä tuokio, ennenkuin Antonia uskalsi edes vetää henkeään. Oliko se hän? Oliko hän salaa tullut tänne omalle maatilalleen, ei lausumaan viimeisiä jäähyväisiä, vaan urkkimaan Antoniaa tai ehkä tapaamaan jotakuta muuta? Sisartaanko?
— Minun täytyy saada se tietää!
Hän riensi tupaan ja oli jo sisällä ennenkuin ehti harkita mitä sanoisi, jos siellä tapaisi, ei Leonorea, vaan sen naisen, jonka hän hulluissa kuvitelmissaan niin monasti oli ollut näkevinään täydellisenä, häikäisevänä kaunottarena, ja jota löytääkseen hän olisi halunnut samota maailman ääreen.
Mutta tämä mielikuva hävisi heti: huoneessa seisoi lähellä akkunaa nuori talonpoikaisvaimo laskemassa hopearahoja, joita piti kädessään. Nähdessään upean naisen kiivaasti tulevan sisään, niiasi vaimo syvään ja näytti pelästyneen tulijan leimuavaa katsetta. Antonia koetti kumminkin tehdä äänensä niin Avoimeksi kuin suinkin ja kysyi:
— Anteeksi, että kysyn, kuka se herra oli, joka juuri äsken lähti täältä?
— Sitä en tiedä, armollinen rouva.
— Ettekö tiedä?
— En, en ollenkaan… Näin hänet kyllä täällä monta vuotta sitten isäntä-vainajan aikana. Sittemmin en ole häntä nähnyt, ja ehkä nytkin erehdyin, sillä hän oli vetänyt hatun niin syvälle silmilleen.
— Mutta oli kai hänellä jotain asiaa?
— Kyllä, hän pyysi lasillisen vettä, ja sitten hän jutteli poikani ja pienen kasvattipoikani kanssa, jota hän puhutteli kiltiksi ja sieväksi piltiksi, ja sitten hän antoi minulle nämä hopearahat lelujen ostoon kasvatilleni ja omalle pojalleni. Mutta kyllä leluja aina saa halvemmalla kuin tällä.
Antonian silmistä olivat liekit sammuneet — niiden kiiltoa hämmensi nyt vahva sumu… — Eikö hän sanonut mitään muuta? kysyi Antonia.
— Eipä muuta kuin lepäillessään pakisi kaikenlaista turhanpäiväistä — hän oli kävellyt nopeasti — siitä kuinka minä varmaan haluan olla hyvin kiltti pientä kasvattiani kohtaan… niinkuin en minä herra Brandtilta olisi kylliksi saanut samanlaisia kehoituksia!
— Herra Brandtilta… sopersi Antonia. — Hänenkö välityksellään olette pojan saanut ja kuinka kauvan sitten?
— Kuukausi takaperin… Se on lähetetty lastenkodista… Niiden johtokunnat ja muut Tukholman yhdistykset antavat usein lapsia hoidettaviksi tänne Smoolantiin.
— Sanoiko herra Brandt pojan olevan lastenkodista?
— Tietysti… hän luki minulle kirjeen… Mutta eikö rouva halua nähdä pienokaista?
Odottamatta vastausta vaimo avasi keittiön oven, näyttäen Antonialle kahta melkein samankokoista poikaa, jotka siellä leikkivät.
— Kumpi on vieras lapsi? — kysyi Antonia melkein kuiskaten, vaikka hänen katseensa jo itsestään oli pysähtynyt vaaleaan, sangen rakastettavan näköiseen pienokaiseen.
— Se on tuo vaalea… Tule tänne, pikku Kalle, näyttämään korealle rouvalle, kuinka hyvin sinä viihdyt maalia!
Mutta korea rouva oli nähnyt enempi kuin hän itse piti tarpeellisena.
Nuo piirteet, eivätkö ne olleet kuin pienoismuotokuva!
Yhtäkkiä muuttui Antonian katse niin kovaksi ja kasvot niin jäykiksi, että lapsi, joka jo oli ojentanut kätösensä häntä kohti, pelästyneenä vetäytyi takaisin; kun vaimo siitä huolimatta tahtoi työntää lasta esiin, sopersi Antonia:
— Antakaa olla… minä en pidä lapsista! — Ja samassa hän liukui takaperin ulos ovesta sanomatta edes hyvästiä.
Tultuaan niittypolulle hän vaipui hurjasti nyyhkyttäen kanervikkoon.
Mutta kun hän jälleen nousi, oli tuska muuttunut leimuavaksi vihaksi.
Hänen täytyi siis kumminkin pitää tuota lasta ihan silmiensä edessä. —
Voi Herra, armahda minua kurjuudessani! tämä julmuus on alhaista!…
Minä kirjoitan hänelle… niin paljon voin alentua, että ilmoitan
hänelle, kuinka minä halveksin… sanon hänelle… sanon…
Hän vaipui toistamiseen maahan.