XII
Mitä sitten seurasi.
Sillä aikaa kun Antonia paluumatkallaan voimakkaitten elämystensä tyrmistyttämänä makasi maahan vaipuneena, kulki hänen äitinsä, onneton Lisen-rouva pitkin tuota autiota kotia yhä surren sitä, ettei hänen tyttärensä voinut luopua pitkistä, yksinäisistä kävelymatkoistaan. Tämä huolestutti häntä sitäkin enemmän, kun nyt oli olemassa sellainen varma toivo, jonka Lisen-rouvan yksinkertaisen ymmärryksen mukaan olisi pitänyt johtaa puolisoita sovintoon.
Mutta eivät mitkään kehoitukset, olivatpa ne miten lempeitä ja viisaita tahansa, saattaneet vaikuttaa Antoinaan, joka paraassa tapauksessa vastasi: — Antakaa minun elää niinkuin haluan! Tavallisen elämän kiertokulku ei enää koske minua. — Raskaampina hetkinään vastasi hän vain synkällä ilmeellä ja vielä synkemmällä katseella.
Naapurit, joita oli paljon ja ystävällisiä, olivat mitä kohteliaimmalla tavalla pyrkineet seurusteluun Hagestadin naisten kanssa, ja heidän oli ollutkin varsin helppo kirkonmäellä tavatessa saada käsiinsä Lisen-rouva, joka silloin tällöin otti vastaan heidän kutsujaan ja lyhyitä vastavierailuitaan. Multa Antoniaa oli turha yrittää saada esiintymään enempi emäntänä kuin vieraanakaan.
Ensin puhuttiin pakkakunnalla, että hän suri niin syvästi miehensä aiottua ulkomaanmatkaa, että hän koko tämän pitkän poissa-oloajan aikoi elää nunnan tavoin; mutta sitten kun muuan älykäs rouva oli lausunut sen huomautuksen, "että oli enemmän kuin ihmeellistä, ettei nuori vaimo niin syvässä surussaan oleskellut Tukholmassa miehensä luona, niin kauvan kun heillä vielä olisi onni olla yhdessä"… niin silloin nousi kokonainen arvelujen tulva… Nyt muistettiin, että kapteeni, joka pari viikkoa oli oleskellut Hagestadissa, oli lähtenyt aamulla heti rouvan saavuttua, ja että he tänä aikana olivat tuskin sanaa vaihtaneet; tämän oli uusi kamarineitsyt kaikessa ystävyydessä uskonut eräälle toiselle kamarineitsyelle. Lisäksi tuli vielä uusi tieto itse taloudenhoitajattarelta. Tullessaan myöhään puutarhasta, jonne hän oli unohtanut jotakin, oli tämä nähnyt kapteenin ja rouvan, senjälkeen kun he jo olivat sanoneet hyvääyötä toisilleen, oleskelevan kahdenkesken salissa ainakin tunnin ajaa ja sitten eroavan kuin kaksi vierasta, tapaamatta enää toisiaan aamulla kapteenin lähtiessä.
Tietysti naapurit kiihkeästi halusivat saada selville tämän pienen tarinan loppuluvun. Paremman puutteessa oletettiin, ettei kapteenin ulkomaanmatkasta tulisikaan mitään, että hänen sisarensa, rakastettava everstinna, saattaisi kaikki ystävälliseen ratkaisuun. Mutta kun kuultiin, että everstin perhe oli tykkänään lopettanut seurustelun kälynsä kanssa, alkoi asia näyttää siksi synkältä, että oli kaiketi luovuttava kaikista toiveista miellyttävän loppuluvun suhteen. Mutta olipa naapureilla joka tapauksessa hallussaan Hagestadin romantillinen valtiatar, joka ei tahtonut miestään kutsua edes samalla nimellä kuin tämän sisar. Onneksi oli miehellä kaksi nimeä, niin että kummankin käytettäväksi riitti yksi, sekä sisaren että vaimon, jotka varmaankin toivoivat olevansa toisistaan enemmän kuin yhden penikulman päässä. Se oli todellakin ihmeellistä mustasukkaisuutta.
Mutta tämän avioliiton salaperäisistä alkuvaiheista suvaitsivat puhella muutkin kuin naapurit. Ensinnäkin Antonian synnyinkaupunki, josta käsin Lisen-rouvalle satamalla satoi mitä tuttavallisimpia kirjeitä — sitten kylpypaikka, jossa huhut kertoivat puolisoiden välisestä jyrkästä riidasta, ja vihdoin kapteeni Hanefeltin pääkaupunkilaiset tuttavat, ystävät ja toverit, jotka eivät voineet käsittää, kuinka tämä oli saattanut jättää kauniin puolison ja äsken saamansa omaisuuden, lähteäkseen maailmalle, hän, joka jo kokonaista kolme vuotta oli oleskellut ulkomailla. Se ei voinut olla oikeata laitaa. Ja jollei kapteenin koko olemus olisi ollut sitä laatua, että kaikki kaukaisetkin viittaukset hänen läheisyydessään vaikenivat, niin olisi hän varmaan saanut monta pistosta, joilta hän nyt säilyi. Kuitenkin tuntui hänestä tukalalta, kun tiesi olevansa sentapaisten puheiden aiheena… Mutta palatkaamme Lisen-rouvaan, jota myöskin raskauttivat nuo kiertelevät jaaritukset.
Huolestuneena siitä, että Antonia tänään viipyi tavallista kauvemmin, oli Lisen-rouva juuri kietoutunut kaapuunsa lähteäkseen tytärtään vastaan, kun hän eteisessä tapasi herra Brandtin, joka palautti hänet takaisin saliin.
— Mikä on?… Onko herra Brandt ulkosalla nähnyt tytärtäni?
— Kyllä, hyvä rouva, näin hänet äsken aivan lopen väsyneenä erään puun alla etäisemmällä niityllä. Hän i näyttänyt huomaavan minua ollenkaan, mutta kun pelkäsin hänen sellaisessa tilassa helposti voivan vilustua, rohkenin yrittää häntä nousemaan.
— Hyvä Jumala, olisiko hänelle vaan mitään tapahtunut? Ei suinkaan hän ollut pyörtynyt?
— Ei oikein… Ainakaan hän ei huolinut avustani, vaan tulee itse hitaasti jälessä. Menkää, hyvä rouva, häntä vastaan, mutta en luule, että häneltä sopii mitään kysyä. Hänen oma levottomuutensa ja tavallista pitempi matka ovat luultavasti koskeneet hänen hermoihinsa.
— Minä tiedän kuinka järkevä ja avulias herra Brandt on ja tottelen empimättä, — sanoi rouva Lisen ja lähti.
Kuu herra Brandt jäi yksin, tuli hänen kasvoilleen huolestunut ilme, ja hän mumisi itsekseen: Hän on varmaan ollut torpassa, hän on nähnyt pojan ja kuvitellut huomanneensa jotain yhtäläisyyttä, jota onkin olemassa. Miksi Jumalan nimessä piti pojan joutua juuri tänne ja minun välitykselläni! En tahdo uskoa mitään pahaa. Ei, kaikkien pyhäin nimessä, sitä en tahdo, mutta Jumalan kiitos, ettei siitä asiasta ole puhuttu tavuakaan. Mutta ehkei se ollenkaan olekaan sama asia, joka niin on runnellut tuon nuoren nais-raukan ulkomuodon! Mutta joka tapauksessa sijoitan minä samaan paikkaan sen toisenkin pojan, jonka lastenkodin johtokunta haluaa jättää jonnekin hoidettavaksi. Sillä lailla asia tulee jokapäiväiseksi.
Lisen-rouva tapasi Antonian pikemmin kuin oli odottanutkaan, mutta kaikkeen äidin osanottoon vastasi tytär vain, että kuumuus oli hänet uuvuttanut.
— Kuumuus! virkkoi rouva Lisen vetäen kaapua tiukemmalle syyskoleuden tähden. — No, samantekevä, minä olen iloinen, että pian olet kotona. Kunpa vaan enemmän ajattelisit sitä kallista edesvastuuta, joka sinulla nykyään on, etkä ryhtyisi tällaisiin varomattomuuksiin!
— Oi rakas äiti, älä minulle alati muistuta semmoisesta onnesta, joka minun mielestäni on kaikkein epämääräisin. Voidakseen tuntea sen sillä tavoin kuin naisen pitäisi, olisi sen tultava taivaan lähettämänä pelastuksen ja siunauksen sanomana, mutta — lisäsi hän, kääntäen äitiinsä katseen, joka lohduttomuudellaan saattoi tämän värisemään — milloin saapuu minulle siunaus ja onni? Äiti-parka, onko sinun oma äitiytesi sitten niin onnellista?
— Se on ollut onnellista!
— Oi, minä ymmärrän kyllä nuo viattomat unelmat tyttären kehdon ääressä, mutta jättäkäämme se, mikä on loitolle jäänyt! Minä kaipaan nyt lähinnä oman huoneeni yksinäisyyttä ja unta…
Pian tämän jälkeen Lisen-rouva jätti nuoren naisen hänen makuuhuoneensa sohvaan. Antonian silmissä paloi sellainen malttamattomuus, että äiti ymmärsi kaiken huolenpidon yrityksen turhaksi, niin tarpeellista kuin se olisi ollutkin.
Niin pian kuin Antonia oli jäänyt yksin, kiirehti hän kirjoituspöydän ääreen, tempasi eteensä paperin ja kynän ja kirjoitti hetkeäkään malttamatta miehelleen seuraavat rivit:
"Ylväs kapteeni Hanefelt on siis päässyt niin pitkälle oman ylpeytensä kukistamisessa, että on alentunut tuntemattomana kuljeskelemaan niillä seuduilla, missä hänellä ennen oli koti ja vaimo. Näillä kappaleilla ei häneen kuitenkaan ole ollut mitään vetovoimaa erään toisen muiston rinnalla, erään elävän, kalliin muiston.
Oi, kuinka ihmeelliseltä mahtaa tuntua miehestä, joka tyynessä itseluottamuksessaan on luonnollisimpana asiana ottanut vastaan maailman ylistyksen ja puolisonsa jumaloimisen; miltä hänestä mahtaa tuntua, alentaessaan itse itsensä niin, että jumaloiminen on muuttunut halveksimiseksi. Tiedä, että olisin jyrkästi hylännyt kaikki muut todistukset kuin omien silmieni… Minä näin sinut tullessasi Jokitorpasta.
Mitä olen kirjoittanut? Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Nöyryytys tappaa minut. Toivon että Jumala armahtaa minun kurjuuttani, ellei ennen, niin sen hetken tullessa, jolloin nainen horjuu elämän ja kuoleman välillä.
Oi, Wolrat, Wolrat, miksi me milloinkaan yhdyimme?"
Sinetöittyään vaarallisen mielenpurkauksensa hän soitti palvelijan ja käski tämän viedä kirjeen herra Brandtille toimitettavaksi päivän postissa Tukholmaan. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi villiä iloa siitä ajatuksesta, että hänen kirjeensä kohtaisi Wolratin ensimäisenä tämän palatessa pääkaupunkiin.
Neljä seuraavaa päivää Antonia oli yhtämittaisessa mielenliikutuksen sekasorrossa eikä halunnut, että yksikään selvittävä järjensäde olisi tuota tilaa valaissut. Mutta viidentenä päivänä hänestä tuntui kuin jokin vilvoittava kylpy olisi yhdellä kertaa huuhtonut kaikki hehkuvat usvat hänen ympäriltään. Mistä se johtui? Siitä, että hän aamulla oli saanut mieheltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että hän saman päivän iltana aikoi lähteä ulkomaille, toisin sanoen samana päivänä, jona Antonia oli luullut nähneensä hänen tulleen ulos torpasta.
Lyhyen kirjeen loppu kuului näin:
"Olen nyt oleskellut täällä yhdeksän viikkoa, jona aikana sinä olisit voinut kutsua minut takaisin, jos rakkautesi kerrankin olisi voittanut ne intohimot, jotka sinussa ovat rakkautta voimakkaammat.
Hyvä… sinun puolisosi ei kuulu niihin miehiin, joilla on tarve voivotella vaivojaan sille naiselle, joka on murskannut heidän toiveensa. Minä lähden nyt avaraan maailmaan voidakseni sitkeillä ponnistuksilla ja tarmokkaalla työllä hävittää lyhyen onneni muistot. Jos sen voin, uskallan tuskin aavistaa, mitä on tuleva sen lämmön sijaan, joka tähän asti niin uskollisena on palanut minun rinnassani. Yhtä pyydän sinulta: älä tästälähin herjaa ja haavoita minua! Sillä silloin… mutta siitä en halua puhua.
Kuulkoon Jumala rukoukseni sinun ja sen olennon puolesta, jota
ehkä kerran saan syleillä!
Annan sinulle Ranskaan saavuttuani tiedon ensimäisestä
oleskelupaikastani."
Kuten sanottu, lauhdutti tämä kirje kaikki Antonian sielunkiihkot. Hän oli kaksin verroin onnellinen; ensiksi sen tähden, ettei hänen näkemänsä mies ollutkaan Wolrat, ja sitten sen tähden, ettei tuo onneton kirje ollut joutunut Wolratin käsiin. Mutta tämä jälkimäinen onnen aihe oli lyhytaikainen, sillä kun herra Brandt Antonian pyynnöstä kirjoitti postilaitokseen saadakseen kirjeen palautetuksi, vastattiin sieltä, että kirje oli parin muun kirjeen ohella lähetetty edelleen kapteenin antaman osoitteen mukaan.
Nyt oli Antonia todella säälittävä, sillä hänen kärsimystensä määrä oli niin suuri, että jolleivät kyyneleet lopulta olisi tulleet huojentamaan hänen valtavaa tuskaansa, olisi hän voinut menehtyä katumuksesta, itsesyytöksestä ja epätoivosta, joka häntä rääkkäsi. Eikö Wolrat ollut varoittanut häntä enemmistä herjauksista ja loukkauksista? Ja eikö hän ollut siihen vielä lisännyt: "Sillä silloin." Jatkon hän oli jättänyt sanomatta. Sitä ei tarvittukaan. Antonia aavisti, mikä se olisi.
— Antonia, — sanoi äiti kuullessaan tyttären yötä päivää kulkevan edestakaisin makuuhuoneessaan, — mitä Herran nimessä sinulle nyt vielä on tapahtunut? Tiesithän sinä hänen lähtönsä, etkä tehnyt mitään häntä pidättääksesi.
— Ei hänen lähtönsä minuun niin paljoa vaikuta. Tällä kertaa on parempikin, että hän elää toimeliasta elämää jossain muualla, kuin että hän olisi täällä sidottuna ja katkerana. Eron voin nyt kyllä kärsiä, mutta on jotain muuta, jota en voi kestää: tieto siitä, että ainakin yhdessä suhteessa olen tehnyt hänelle väärin. Rakas äiti, ole kärsivällinen minua kohtaan!