XIV
Antonia saa häissä huomattavan tuttavuuden.
Antonian vastenmielisyys kohosi yli kaikkien kuvittelujen, kun hänen piti täyttää herra Brandtille antamansa lupaus. Todellisella kauhulla hän ajatteli nyt ensi kerran joutuvansa uteliaan ihmisjoukon odotetuksi silmänruoaksi. Äidiltään oli hän saanut kuulla missä määrin tuntemattomia ihmisiä huvitti hänen "romanttinen luostari-elämänsä" ja juuri siitä syystä — kuten rouva Lisen sanoi — ettei Antonia ikuisesti pysyisi taru-henkilönä, oli hänen aivan välttämätön joskus näyttää, ettei hän itse suinkaan halunnut pitää yllä ihmisten mielenkiintoa ja uteliaisuutta.
— Niin, — sanoi Antonia, kun oli pukeutunut ja kauniina ja korskeana ja kylmänä kuin jumalatar silmäsi välinpitämättömästi peiliin, jotenkin halveksien vetäen tummanpunaisen kameliaseppeleen vihreät lehdet alemmaksi marmorivalkealle otsalleen, — niin varmaankin he saavat paljon huvia minun seurastani! Aion olla niin luoksepääsemätön, että he tuntevat huojennusta, kun minä lähden pois heti kun pitkällinen ateria on päättynyt.
— Jos tahdot olla sillä tavoin rakastettava, vastas äiti, niin palkitset täydellisellä kiittämättömyydellä herra Brandtin alituisen huolenpidon. Jos lupauksesi mukaan kunnioitat hänen juhlapäiväänsä, niin älä tee sitä kuningattaren tavoin, joka osoittaa alamaiselleen vain niukan suosion, vaan sydämellisen kohteliaasti, mikä on ainoa tapa, jolla sinä voit palkita sen ajan ja vaivan, jonka hän uhraa meidän tähtemme. Herra Brandt on vuokrannut Hagestadin, eikä hänen tarvitsisi välittää vähääkään muusta kuin vuokrasumman maksamisesta, jollei hän olisi luvannut toisin miehellesi.
— Siinä on kyllä perää, äiti, mutta en voi mitään sille, että olen kovin kyllästynyt tähän uuteen järjestelmään. Olen aivan varma, että herra Brandtin eloisa ja naurunhaluinen nuorikko ottaa oikeuden juosta täällä minun luonani tarjoamassa miellyttävää seuraansa. Sinä päivänä, jona hän oli katsomassa tulevaa asuinsijaansa, kuulin kujalle asti, kuinka hän liversi ja huusi pianon ääressä ja lensi ovista ulos ja sisään kuin rajuilma; hän pysyi tuskin asemillaan ollessaan virallisella käynnillään meidän puolellamme.
— Minä pidän herra Brandtia onnellisena saadessaan niin iloisen ja hyväluontoisen puolison, ja jos sinä tahdot säilyttää sovun, niin varo loukkaamasta häntä hänen morsiamensa kautta. Minä olen aivan ihastunut kilttiin pikku Sofie Dahliin. Mutta nyt, lapsi kulta, tulevat vaunut esiin — sulhanen itse on ajopenkillä.
Sisään tuleva neitsyt sai kääriä Antonian kaapuihin ja saaleihin, ja niin paljon olivat äidin kehoitukset vaikuttaneet, että Antonia aivan tuttavallisesti hymyillen salli herra Brandtin auttaa häntä vaunuihin.
Kun Hagestadin ajoneuvot vierivät häätalon pihaan suvaitsi rovasti itse astua portaille ottamaan vastaan sitä vierasta, jota pidettiin niin korkeassa arvossa. Mutta samassa kun Antonian piti vastata niihin valittuihin kohteliaisuuksiin, joita tulvi rovastin huulilta, joutui hän siinä määrin hämilleen, että vastaus lievimmin sanoen tuli katkonaiseksi.
Asia oli niin, että aikoessaan juuri nostaa jalkansa vaunuista portaille, hän näki pitkän miehen, joka puettuna upseerinkaapuun ja espanjalainen hattu vedettynä otsalle alkavan lumipyryn suojaksi kiiruhti päärakennuksen takaosasta pieneen vierasrakennukseen toiselle puolen pihaa.
Palvelijan vuorostaan auttaessa rouva Liseniä sai Antonia tilaisuuden kysyä herra Brandtilta, kuka tuo upseeri oli.
Ihmetellen sellaista kysymystä muuten niin välinpitämättömän nuoren rouvan taholta vastasi herra Brandt: — Se oli luultavasti ruustinnan sisarenpoika, ratsumestari Holst, joka on saapunut häihin.
— Oleskeleeko hän usein täällä?
— Sangen harvoin… en tiedä nähneeni häntä täällä muulloin kuin muutama kuukausi sitten, jolloin hän eräällä matkalla viipyi yhden päivän täällä pappilassa.
— Mitä… mitä, — toisteli Antonia yhäti mielessään rovastin johtaessa häntä naisten pukuhuoneen ovelle, — mitä asiaa sillä miehellä saattoi olla Jokitorppaan? Sillä varmaan oli hän se, jonka näin. Olin houkkio luullessani häntä Wolratiksi.
Mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin. Hänen päästyään rovastin käsivarresta tuli häntä vastaan ruustinna, tarjoten hänelle kokonaisen varaston kohteliaisuuksia sen johdosta, että sai nähdä Hagestadin valtiattaren, ja toisen varaston toivomuksia, että hänen rakas kasvattityttärensä hyvin soveltuisi seuraksi rouva Hanefeltille. Onneksi seurasi nyt esittely Lisen-rouvalle ja senjälkeen kokonainen liuta naisia, jotka alkoivat tunkeilla pukuhuoneen molempien peilien edessä. Emännän täytyi näinollen luopua tuttavallisuudesta ja rientää vierashuoneeseen saamaan päällensä juhlakomeuden ja sitten ottamaan vastaan häävieraita.
Vihkimisen aikana riitti Antonialta tuskin silmäystä vielä vähemmän rukousta morsiusparin hyväksi, ja kumminkin tiesi hän paraiten, kuinka matka on vakava kahdelle ihmiselle, jotka vihkijakkaralta lähtevät elämän tuntemattomille teille. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt mieheen, jonka hän oli nähnyt pihalla, ja ihmeellistä oli, että kun juhlamenojen ja onnittelujen jälkeen hänelle esiteltiin pöytätoveriksi ratsumestari Holst, tämäkin näytti jotenkin hämmentyneeltä, ja hänen hienoille maailmanmiehen kasvoilleen levisi huomattava puna.
— Minulla on onni, — sanoi hän lopulta, lukeutua Hanefeltin vanhoihin ystäviin, ja hänen luonteeseensa ja sieluunsa katsoen voin pitää erikoisena kunnianani, että hän on pitänyt minua veljenään.
Viimeisten sanojen ohella hän tutkivasti vilkaisi Antoniaan, joka melkein säikkyi hänen silmiensä terävää loistetta.
— Ehkäpä nyt, — ajatteli Antonia, — pilkahtaa joku valonsäde siihen salaperäiseen hämärään, joka ympäröi Jokitorpan pieniä muukalaisia. Ehkäpä Wolratin ensimmäiset tunteet ovat kohdistuneet ratsumestarin sisareen. — Ja kun hän ratsumestarin käsivarteen nojaten saapui ruokasaliin keskelle paikkojaan etsivien ja tuolejaan kolistelevien vieraitten kirjavaa parvea, lausui hän, rohkeasti seuraten uusien vaikutelmiensa virtaa:
— En tiedä, herra ratsumestari, kuulinko väärin, mutta eikö ruustinna odottanut tänne myöskin sisarensatytärtä. Onko hän täällä?
— Ei, ei ole ollut kysymystäkään, että joku nuorista sisaristani tulisi mukaan. Vanhin valmistautuu juuri pääsemään ripille… nuorin on vasta neljäntoistavuotias, keskellä koululukujaan.
— Se oli siis erehdys… Antonia hengitti helpommin, mutta sittenkään hän ei ollut saanut tietoonsa, mitä tekemistä ratsumestarilla oli Jokitorpassa.
Sitä ihmetellessään ei hän enää tuntenutkaan edelläkäynyttä vaivaavaa tunnetta siitä, että hän joutuisi koko seuran huomion esineeksi. Ja siksi hän joutui. Siinä suhteessa jäi morsionkin hänen rinnallaan varjoon.
Ensin tuntui ihmisistä siltä kuin olisivat he jollain tavoin pettyneet, kun Antonia ei ollutkaan sen kalpeampi, laihempi, eikä enempää kuutamoinen kuin mikään romaanin sankaritar siihen päivään asti, mutta hänen hämmästyttävä kauneutensa, hänen ylhäinen ja kylmä ryhtinsä, hänen valikoitu pukunsa, vaikka hänellä olikin vain pitseillä runsaasti reunustettu musta silkkihame ja punainen saali, saman värinen kuin hiuskoriste — siinä kaikessa oli pitkäksi aikaa kyllin katseltavaa ja arveltavaa. Mutta pian täytyi jonkun jo naapurilleen kuiskaten vakuuttaa, että hänen jäykkyytensä, vaiteliaisuutensa ja silminnähtävä välinpitämättömyytensä olivat juuri sitä, mitä saattoi odottaa sellaiselta naiselta, joka juonittelevalla luonteellaan oli parissa kuukaudessa niin ehtinyt kyllästyttää miehensä, että tämän täytyi paeta uudesta kodistaan.
Tällaiseen kuiskaukseen tuli tietysti vastaus yhtä herttaisessa äänilajissa. — Niin no, rakkaani, jääkappale ihmishahmossa, vaikkapa kauniissakin, ei liene niin hirveän viettelevä, etenkin kun siihen vielä liittyy jotain sellaista outoutta. Ja riippumatta siitä, päästäänkö joskus vai eikö koskaan päästä selvyyteen heidän eronsa syystä, niin tarvitsee vaan nähdä tuo nainen, jotta jo ymmärtää, että kaikki syy on hänen tahollaan.
Epäilemättä aivan toisenlaisesta harrastuksesta kääntyi ratsumestari jo kolmannen kerran hajamielisen nuoren rouvan puoleen.
— Kapteeni Hanefelt — ne sanat saivat heti eloa kuvapatsaaseen — ei kai ole odotettavissa kotiin ennenkuin vuoden tai parin päästä?
Antonian silmien läpikuultavissa syvyyksissä kuvastui hänen ponnistelustaan huolimatta voimakas tuska, hänen luodessaan ne ratsumestariin. — Ei, vastasi hän hiljaa, tuskin hän palaa ennen… Pelkään, — jatkoi hän epäröiden,— että äsken olin hiukan hajamielinen, mutta minua ihmetyttää, ellen muutama kuukausi sitten nähnyt herra ratsumestaria erään pienen tuvan ovella lähellä Hagestadin alueitten rajaa?
Tämän kuullessaan ratsumestari muuttui kalpeammaksi kuin lautasliina, jonka hän vei kasvoilleen. Mutta hän vastasi vähääkään hämmentymättä: — Oi, tekö se olitte hyvä rouva, jonka silloin huomasin? Minä olin pistäytynyt tupaan saadakseni lasin vettä.
Tähän päättyi kaikki keskustelu ja yksityinen pakina, kun malja- ja hääpuheet alkoivat. Ja heti kun oli noustu pöydästä, ajettiin rouva Hanefeltin vaunut esiin — kaikki pidättely-yritykset olivat turhia. Mutta lähteissään hän lausui sentään morsiamelle ja tämän kasvatusvanhemmille siksi monta ystävällistä ja sydämellistä sanaa, etteivät nämä tunteneet minkäänlaista tyytymättömyyttä hänestä erotessaan.
Viimeinen henkilö vaunujen luona oli ratsumestari Holst. Ja Jumala tietäköön (Antonia ei ainakaan tietänyt) miksi tämä eräänlaisella surumielisellä kiihkeydellä kumartui syvään hänen puoleensa, jotta hänen huulensa pitkine vaaleine viiksineen painuivat kovasti hänen kättään vasten.
— Tiedän, että te elätte erakko-elämää, — kuiskasi hän, — muuten tuskin voisin vastustaa houkutusta pyytää saada kunnian käydä teitä tervehtimässä. Mutta on parasta tukahuttaa se toivomus. Älkää ajatelko minusta katkerasti, jos ymmärrätte minut! Ellette minua käsitä, niin unohtakaa nämä sanat, mutta olkaa kaikessa tapauksessa vakuutettu siitä, ettei niitä määrännyt röyhkeys, vaan mitä kunnioittavin harrastus ja osanotto!
— Mitä kummaa tuo vieras mies haasteli sinulle niin tuttavallisesti? — kysyi Lisen-rouva matkalla.
— Rakas äiti, en käsitä mitään muuta siitä mitä hän minulle sanoi, kuin että hän arveli minun tuntevan jonkun seikan, joka koskee häntä ja Wolratia yhteisesti. He ovat luultavasti olleet läheisiä ystäviä.