XV
Rouva Sofie Brandt.
Antonian ennustus kävi toteen. Siipirakennuksessa asuva rouva tahtoi välttämättömästi ilahuttaa armollista rouvaa päärakennuksessa, eikä hän lainkaan pahastunut eikä tullut toivottomaksi, vaikka ensinmainittu väsyneesti, ehkä hieman ylhäisin ilmein selitti, ettei hän kaivannut muuta kuin häiritsemätöntä hiljaisuutta.
— Kuulehan, pikku Sofie, — virkkoi herra Brandt vaimolleen kohdatessaan hänet eräänä päivänä pihamaalla, kun tämä juuri palasi tavanmukaiselta käynniltään Antonian luota, — minä toivon, ettet sentään liian usein vaivaa hänen armoaan hyväätarkoittavilla vierailuillasi.
— Vielä mitä! Jos saisin aikaa monilta tehtäviltäni, kävisin siellä vielä useammin. Onhan aivan selvää että hän enemmän kuin itse tietääkään tarvitsee virkistävää, ellen sanoisi repäisevää seuraa. Hän on niin raskasmielinen, että se pikku olentoraukka, joka tulee maailmaan, saa varmaan jo kapalolapsena kärsiä siitä.
— Niin minäkin oikeastaan luulen… mutta lupaa nyt kaikessa tapauksessa minulle, ettet käy hänen luonaan niin usein!
— Sen minä itse ymmärrän parhaiten… älä sinä ollenkaan huolehdi siitä asiasta!
— Sinun täytyy, rakas kultaseni, suoda anteeksi että kuitenkin sen teen! Olen varma, että sinä rasitat häntä, ja jos itse luulet toisin, niin toivon, että sinä joka tapauksessa noudatat minun mieltäni.
Tämä oli se onnellinen vakaumus, josta herra Brandt oli maininnut kapteeni Hanefeltille, kun oli ollut kysymys hänen ja tulevan vaimonsa keskinäisestä suhteesta, ja jonka johdosta kapteeni oli hieman epäillen onnitellut häntä.
Valitettavasti tuo kunnon mies sai heti ensi kerralla koetellessaan aviomiehenvaltaansa kokea kivakkaa vastarintaa.
Sofie vastasi hänelle raikuvaan nauruun puhjeten:
— Etkö häpeä lausua minulle vasten kasvoja mokomaa tyhmyyttä? Etkö käsitä, että jos morsian pyrkiikin miellyttämään sulhastaan sellaisella narrimaisella vakuutuksella, että hän kaikessa taipuu hänen toivomuksiinsa ja kehoituksiinsa, niin ei aviovaimo suinkaan anna sellaisia lupauksia.
— Sinä lasket leikkiä, mutta minä puhun vakavasti.
— No no, älä nyt synkisty! Tulevaisuudessa saame nähdä, minkälaisia mahdollisuuksia sinulla on tehdä minusta kuuliainen. Mutta nyt minun täytyy puhua sinulle muutamista tärkeistä talousasioista. — Hän tarttui miehensä käsivarteen, vetäen hänet mukanaan heidän omaan, pieneen, hauskaan huoneeseensa, missä hän sai tilaisuuden esiintyä niin tietorikkaana, että herra Brandt tunsi itsensä täysin tyytyväiseksi.
Muutamia päiviä tämän äskennaineiden keskustelun jälkeen teki Antonia eräänä harvinaisen kauniina joulukuun päivänä pitkähkön kävelymatkan, jollaiset nyttemmin olivat hänelle harvinaisuuksia.
Hän mietti parhaillaan, kuten oli tehnyt koko ajan Brandtin häiden jälkeen, ratsumestari Holstin hämäriä sanoja, kun tämä vaunujen vieressä seisoessaan oli kumartunut hänen puoleensa ja suudellut hänen kättään. Hänestä tuntui kuin Holstin päähän äkkiä olisi pistänyt kerrassaan yllättävä ajatus ja Antonian mielestä oli ainoa todennäköinen selitys se, että Holst oli käynyt Jokitorpassa Wolratin lähettinä, ja että ensinmainittu katsoi senvuoksi loukanneensa Antonian tunteita. Mutta tämäkään otaksuma ei ollut täysin tyydyttävä, koska hän ei voinut muistaa, että Wolrat olisi muuta kuin pari kertaa ja silloinkin kylmästi ja sivumennen maininnut ratsumestarin nimeä. Jos he olisivat olleet vanhoja ystäviä, olisi Wolrat varmaan kutsunut hänet vieraakseen häihinsä.
Syventyneenä näihin mietiskelyihin, jotka voimakkaan valtavasti saivat hänet muistamaan miestään, joka niin harvoin kirjoitti hänelle, oli hän juuri pysähtynyt yleensä vain katsellakseen jotakin, jollaista sopivaa ei näkynyt, kun hänen pariinsa pyörähti Sofie rouva, joka hänkin oli kävelemässä.
— Kuinka hauskaa, että satuimme kohtaamaan täällä ulkosalla! Aikooko teidän armonne mennä vietä kauemmas?
— En, mutta en myöskään tahdo pidättää rouva Brandtia, sillä te kävelette nopeammin ja teillä varmaankin on kiire.
— Mitä tyhjää, ei minulla ole ollenkaan kiire tänään… ja koska olen ollut kävelemässä aina Jokitorpalle saakka (teidän armonne ei luullakseni tiedä, missä se onkaan), niin minun on nyt hyvä astella hitaammin. Ja minä pidän kernaasti teidän armollenne seuraa, ellei se ole teille epämieluista.
Se olisi todellakin ollut Antonialle hyvin epämieluista, ellei Sofie olisi sattunut mainitsemaan erästä nimeä, joka ei koskaan soinut Antonian korvaan herättämättä hänessä tuskallista mielenkiintoa.
— Minä tiedän sen paikan, — vastasi hän. — Oliko rouva Brandtilla sinne asiaa?
— Kyllä, sillä mieheni on pyytänyt minua käymään usein katsomassa kahta pientä poikasta, jotka Tukholman lastenkodin johtokunta on antanut hänelle toimeksi sijoittaa tänne maaseudulle. Kelpo Smoolantimme saa usein kunnian ottaa vastaan sellaisia pikku vieraita pääkaupungin hyväntekeväisyyslaitoksista.
— Onko lähetetty yksi lapsi lisää? Silloin saa nainen, jolla itselläänkin on poika, kolme lasta hoidettavakseen.
— Oh, se kävisi kyllä mainiosti päinsä sekin, mutta nyt hän kuitenkin menettää molemmat vieraat lapset.
— Kuinka niin… eikö herra Brandt ole tyytyväinen hoitoon?
— Onpa kyllä… mutta minä vien juuri kotiin sen suuren uutisen, että everstin herrasväki Melldalissa haluaa ainakin joksikin aikaa molemmat pojat luokseen. He aikovat ottaa toisen lapsista kasvatikseen, mutta valintaa varten tahtoo eversti, että molemmat lapset lähetetään sinne. Voi hyvänen aika, teidän armonne, minä olen varmaan jo laverrellut liikaa… näen, että teidän armonne on hyvin väsynyt, ja minua oikein pahoittaa hajamielisyyteni.
— Rouva Brandtin ei tarvitse olla levoton! Väsymykseni menee pian ohi.
Olkaa hyvä ja menkää edellä, minä tulen verkkaan jälestä.