XVII
Jokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin.
— Herra eversti, — ilmoitti palvelija Larsson, — nyt se nainen on saapunut tänne mukanaan molemmat pojat!
— No, sehän hauskaa! — vastasi aina hyväntahtoinen isäntä, vaikka hänellä parhaillaan oli tärkeätä tehtävää, nimittäin jakaa aamukorppuja kaikille koirapataljoonansa jäsenille. Kuusi verrattoman kaunista koiraa saivat aina kukin korppuannoksen ennen harjoitusta. Eversti vaivautui myöskin itse mittaamaan sen korppujen päälle kaadettavan maitomäärän, mikä oli tarkoitettu ravinnoksi tuolle nuorelle koirayhteiskunnalle, joka vielä lepäsi joko sohvan kulmauksessa tai pienissä vasuissa tai välisti vanhan herran omissa taskuissa.
— Käskeekö herra eversti poikien tulla nyt heti sisään? — jatkoi
Larsson.
— Onko hänen armonsa kotona? Ehkä hän haluaa olla läsnä.
— Hänen armonsa palasi juuri puistosta ja sanoi minulle, että hän toivoisi herra everstin ensin katselevan lapsia — hänen armonsa saapuisi kyllä pian.
— Mene sitten, Larsson, antamaan pikku pojille korppuja, että he saisivat rohkeutta rintaansa!
— Se on pian tehty, herra eversti! — Ja Larsson poistui täyttämään käskyä.
Sillä aikaa eversti jatkoi työtään lyömättä laimin kasvatuspuoltakaan jokaisen annoksen jälkeen.
— Etkö häpeä, Herkules, luoda noin vihaisia silmäyksiä Venukseen, joka ottaa korppunsa vastaan niin somasti kuin nainen… katsohan Apolloa — hän on kerrassaan hienon käytöksen esikuva. Tout beau — laske käpäläsi maahan, Vulkan! Sinä et opi ikinä herrastapoja… varo, etten lähetä sinua takapihalle kahlekoirien seuraksi. Mitä näenkään, herra Mars, — luulenpa, ettet koskaan pääse varastamishalustasi. Sinä näytät huonoa esimerkkiä noille pikku herroille, joiden näen tulevan tuolla. Ahaa, Larsson, siinäpä jo oletkin rekryytteinesi! Kas, kaksi niin pulskaa poikaa! Tervetuloa, lapset! Mikä on sinun nimesi, piskuinen!
— Karl, — vastasi se vähäinen maailman kansalainen, jonka käteen Antonia ei ollut tahtonut tarttua, vaan jonka eversti hyvin sydämellisesti sulki omaansa.
— Mitä sinä, Larsson, arvelet tästä pikku miehestä? Luulenpa hänen polveutuvan vallan toisenlaisesta piiristä kuin hänen toverinsa.
— Siinä herra eversti on aivan oikeassa. Hänen hiuksensa ovat taikasadussa kuvatun vaihdokasprinssin kaltaiset.
Eversti nyökkäsi tyytyväisenä, jonka jälkeen jälleen kääntyi pojan puoleen ja taputti häntä päälaelle, virkkaen:
— Minä pidän sinusta. On oikein, että katsot ihmisiä suoraan kasvoihin. No, et kai sinä pelkää minua?
— Pelkäisitkö everstiä, joka on niin hyvä kuin itse Jumala? — huomautti Larsson, joka aina sai vapaasti lausua ajatuksensa. — Sitä ei ole vielä kukaan koskaan tehnyt.
— Hyvä Larsson, sinähän puhelet nyt kuin sokea väristä! — Eversti koetti katsoa ankarasti suosikkipalvelijaansa. — Kun minä olin rykmentissä, niin usko pois, silloin oli toista. Minun ääneni oli pasuunan äänen kaltainen, ja katseeni… — Samassa eversti irvisti niin pahasti, että pieni taikasadun vaihdokasprinssi astui useita askeleita takaperin. — Pysähdy, pysähdy! — jatkoi eversti nauraen. — Sinusta ei saa tulla pelkuria. Katsopa toveriasi — hän seisoo kuin vuorella, ja hänen rehelliset vasikansilmänsä katselevat minun komppaniaani ikäänkuin hän tahtoisi niellä sen aamiaisekseen. Miten vanha olet sinä, rehti poika?
— Seitsemän vuotta ja kahdeksan kuukautta, — vastasi tämä varmalla äänellä.
— Mikä on nimesi?
— Olen Pekka isäni mukaan, jonka nimi oli Paavo.
— Silloinhan sinunkin nimesi olisi Paavo?
— Olisipa kyllä, mutta äidillä oli eräs veli, jonka nimi oli Pelle, ja koska hän ei mielestään voinut kutsua minua yhtä aikaa Paavoksi ja Pelleksi, niin hän nimitti minut keskiväliltä Pekaksi.
— Mainiota! — virkkoi eversti ihastuneesti. — Tunsitko äitisi?
— Kyllä, mutta, — hän oli sairaanhoitajatar lastenkodissa. Sitten hän sairastui itse ja kuoli ja hänet haudattiin — ja niin loppui koko se hauskuus.
Pekan karkeaveisteisiltä kasvoilta näkyi pikainen, pehmeä liikutus, huomasi selvästi, että seitsenvuotiaan elämänmuistot olivat jo jättäneet häneen voimakkaan vaikutuksen.
— Onko kauan siitä kun menetit äitisi?
— Se tapahtui vuosi sitten, ja minä olin hyvin iloinen päästessäni matkustamaan tänne, sillä äidin kuoleman jälkeen ei minulla enää ollut ainoatakaan iloista päivää, mutta kulkeehan se aika sentään hoippuen eteenpäin!
— Mainiota elämänviisautta, parahin Paavo… Pelle… ei Pekkahan sinä olet… Pekka, joka on samaa kuin Pietari, on kaikin puolin sopiva nimi niin maalliselta kuin kirkolliseltakin kannalta katsoen. No, onko sinulla halua ruveta korpraaliksi minun pataljoonaani? — Sen jälkeen antoi eversti pienen pataljoonan alkaa harjoitella, ja kummankaan pojan katse ei voinut irtautua noista kuudesta merkillisestä sotilaasta pienine kivääreineen.
— No, tahdotko tulla korpraaliksi, Pekka?
— En oikein tiedä. Äiti on kertonut, että isä oli lipunkantaja, mutta hänkin on jo kuollut, joten minä ehkä saan periä hänen virkansa.
— Olkoon menneeksi, rupea sitten lipunkantajaksi. Larsson, sidohan joku kauneimmista nenäliinoistani kepinpäähän! Ja sinä, pikku mies, — hän kääntyi nyt Karlin puoleen, — sinä varmaan haluat majuriksi, joka töyhdöllä varustettu kolmikulmainen hattu päässään saa komentaa pataljoonaa?
— Minä tahtoisin, että noiden suurten koirien sijassa olisi pieniä poikia.
— Soo, vai niin, urhoollinen nuorukainen. Sitä saat odottaa siksi, kunnes äänesi vahvistuu, että kykenet komentamaan ulkona kentällä. Nyt saat tyytyä siihen saakka pitämään Pekkaa päällikkyytesi alla. Pidätkö sinä Pekasta?
— Kyllä hiukan.
— Entä Pekka, pidätkö sinä Karlista?
— En varsin paljoa, mutta siinähän tuo menettelee — hän on tosin hyvä sen puolesta, ettei hän koskaan valita, kun minä häntä nipistän tai tyrkkään hänet johonkin nurkkaan.
— Niin et saa tehdä tästälähtein!
— Enkö? Mitä minun on sitten tehtävä, kun hän syö marjani, jotka itse olen poiminut, ja puhaltaa kumoon korttihuoneeni, jonka itse olen rakentanut? Äiti on sanonut, että hän on pieni herraspoika, ja sellaisiin ei saa sormellaan koskea, sanoi hän myös — enkä minä sitä teekään.
— Nuorukainen, sinulla on jo nyt vallankumouksellisia periaatteita! Eikö Karl tee siinä kauniisti, kun ei koskaan valita? Kuulehan, majuri, sinä varmaan pidät häntä hyvin ilkeänä?
— Enpä juuri, — vastasi pieni vaaleakiharainen poika, katsoen suurilla kauneilla silmillään suoraan everstiä silmiin, — en, sillä hän tarjoo minulle välistä rinkeleitään, ja sitäpaitsi hän on antanut minulle takaisin sen torven, jonka hän minulta otti.
— No, sellaista saa tapahtua sota-aikana. Mutta tuollahan tulee everstinna. Tehän olette nähneet ennenkin tuon kauniin rouvan, lapset?
Molemmat pienokaiset juoksivat ujostelematta ja tuttavallisesti jäykkää naista kohti, joka ei kuitenkaan nyt osottanut tylyyttä: hän taputti Pekkaa päälaelle ja painoi oman päänsä syvään alas Karlin päätä vasten.
Sitten kun hän viimein oli voittanut jonkun suuren mielenliikutuksen, minkä saattoi hänessä huomata, tarttui hän molempien poikien käteen, lausuen:
— No, rakas ystävä, kummanko heistä olet valinnut kasvattipojaksesi?
— Tietysti majurin, — hän on jo saanut nimityksensä. Ja lippumies Pekka saa jäädä tänne niin kauaksi kuin hyvää toveruutta kestää virantoimituksen ulkopuolella. Olen jo avannut sydämeni tälle pikku veijarille, joka, hullunkurista kyllä (etkö sini huomaa sitä, Leonore kultaseni) muistuttaa uhkeata veljeäsi, kapteeni Wolratia. Ja tälle toiselle nuorukaiselle olen avannut käteni. Tutustumisemme tänään koituu hänelle vielä hyödyksi. Ja nyt, Larsson, mene junkkareiden mukana heidän huoneisiinsa ja pidä huolta siitä, että he saavat kylliksi aamiaista. Sinun, pikku Karl, täytyy luvata minulle, ettet koskaan ota ainoatakaan Pekan poimimaa marjaa etkä mitään muutakaan mikä on hänen, ja sinun, Pekka, ettet nipistä etkä tyrkkää Karlia, vaikka hän puhaltaisikin kumoon korttihuoneesi!
Pojat kumarsivat ja lupasivat kaikkea kuuliaisuutta, mutta he vilkuivat jo ovelle.
— Larsson, — lisäsi eversti, — sano emännöitsijälle, että hän antaa heille kummallekin tertun viinirypäleitä, mutta molemmille ihan yhtä suuren!
— Voi rakkaani, miten sinä olet tavattoman hyvä! — virkkoi Leonore Larssonin poistuttua poikain kera, ja hän kiersi käsivartensa hellästi vanhan everstin kaulaan suudellen häntä…
— Armas ystävä, sinä otat tämän asian liian vakavasti… sinähän olet niin kiihdyksissä, että melkein peloitat minua.
— Hyvin vakava asia onkin ottaa omakseen vieras lapsi. En saata ajatella sitä liikutuksetta enkä olla sanomatta sinulle, että pidän sinua hyvänä ja jalona miehenä.
— No, mutta Leonore kultaseni, enemmänhän kiitosta ansaitset sinä, joka hänestä saat suurimman vaivan. Jos minulla riittää elonpäiviä, teen minä siitä pojasta jotain, sillä hän näyttää olevan sekä hyväsydäminen että järkevä, mutta koska elämä on epätietoista, niin järjestäkäämme hetimiten niin, että hänen tulevaisuutensa on turvattu. Ei ole epäilystäkään siitä, ettei hän kuuluisi niin sanottuun sivistyneeseen säätyyn. Kelpo Brandt saa sopia asiasta lastenkodin johtokunnan kanssa, jotta pääsemme varmuuteen siitä, ettei mikään estä meitä ottamasta lasta omaksemme.
— Niin, ystäväni, älkäämme lyökö laimin mitään saadaksemme asian tarpeelliseen järjestykseen!