XVIII
Kahden vuoden aikana.
Mitä muutoksia ja mullistuksia voikaan sattua kahdessa viikossa, kahtena tuntina — mitä kaikkea siis enää saattaakaan tapahtua kokonaisen kahden vuoden aikana!
Ja paljon olikin tapahtunut molemmissa perheissä Hagestadissa ja
Melldalissa.
Aina siitä päivästä saakka, jolloin Antonia kävelymatkallaan oli kuullut sen tärkeän uutisen, että Jokitorpan pieni vieras saisi vakinaisen kodin ja suojan everstin luona, mikä tieto oli aiheuttanut hänet tekemään niin syviä ja vakavia päätelmiä, hän eleli kotonaan siinä varmassa aikeessa, että hän vast'edes käyttäytyisi elämässään viisaammin ja paremmin kuin tähän saakka.
Äidin suureksi hämmästykseksi ja sanomattomaksi iloksi alkoi hän nyt osoittaa sellaista, mitä hänessä tähän saakka ei ollut huomannut, nimittäin hellaa kiintymystä tulevaa äitiyttään kohtaan. Hän ei suonut enää Lisen-rouvan yksinään valmistaa tulokkaalle vaatevarastoa, vaan hän leikkeli, ompeli ja somisteli nyt aamusta iltaan saakka. Myöskin alkoi hän huolehtia taloudesta, joten hänestä tuli tuolle tavattoman hyvälle äidille paljoa rakastavampi tytär kuin hän oli ollut koskaan ennen. Saipa Sofiakin osansa tästä muutoksesta: häntä ei enää vastaanotettu kylmin ja väsynein ilmein, vaan hän sai lörpötellä sydämensä halusta niin paljon kuin jaksoi — millä kaikella oli tarkoitus ilahuttaa hänen armoaan hänen yksinäisyydessään. Sofien onnistuikin joskus houkutella hymy kohoamaan Antonian huulille. Ja Antonia itsekin toivoi hartaasti vapautuvansa jäykästä ja raskaasta mielialastaan, jonka hän arveli vaikuttavan lapseensa vahingoittavasti.
Tänä aikana hän kirjoitti pari kertaa Wolratille, kuitenkaan koskaan mainitsematta viimemainitun palauttamasta kirjeestä. Mutta huolimatta hänen päätöksestään esiintyä mahdollisimman avoimesti ja lempeästi, tuntui siltä kuin itsepintaisuuden henki olisi takertunut hänen sormenpäihinsä. Sydän saneli, mutta ennenkuin sanat tulivat paperille, olivat ne muuttuneet teennäisiksi.
Miehen vastaukset taas osoittivat puolestaan aina vähenevää kykyä ja halua ymmärtää häntä. Hän ei kertonut paljoa matkastaan, vielä vähemmän tunteistaan. Mutta mitä hänen kirjeissään muuten kaipasikin, ei niistä kuitenkaan koskaan puuttunut ystävällisiä kehotuksia Antonialle hoitamaan terveyttään, ja hän tuntui olevan hyvin tyytyväinen kuullessaan, että Antonia oli ryhtynyt itse ottamaan osaa kodin hoitoon.
* * * * *
Maaliskuun 30 päivänä näki Hagestadin perillinen päivänvalon.
Se oli poika, jota Antonia hyvin tiesi Wolratin toivoneenkin. Mutta valitettavasti hän oli niin pieni ja heikko lapsi, että näytti siltä kuin ei elämän aurinko kauan loistaisi hänelle.
Tästä saakka oli Antonia pitkän aikaa sekä ruumiillisilta että henkisiltä voimiltaan hyvin rasittunut, jonka vuoksi hän ei myöskään jaksanut itse imettää lastaan.
Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin saapui vastaus siihen kirjeeseen, missä kapteenille ilmoitettiin, että hänelle oli syntynyt poika, sillä kirje oli jossain postikonttorissa sattunut viivähtämään.
Vastaus oli osoitettu Lisen-rouvalle, ja siitä kävi ilmi miehen sydämen koko ylpeä ilo sen johdosta, että hän nyt omisti kalliin tulevaisuuden toivon, ja hän pyysi innokkaasti, että lasta hoidettaisiin mitä huolellisimmin.
— En rohkene vielä, — lausui hän kirjeessä, — kirjoittaa Antonialle: pelkään, että koska itse nykyisin olen hyvin kiihdyksissä, se myöskin aikaansaisi mielenliikutusta hänessä. Mutta sanokaa hänelle, että sieluni hartaan liikutuksen valtaamana kiittää häntä siitä lahjasta, jonka hän on antanut minulle. Meidän sydämemme yhtyvät vapaasti rukouksissa lapsemme puolesta, ja olkoon Antonia varmasti tietoinen siitä, että minä joka päivä rukoilen myöskin hänen puolestaan.
Jos nuori puoliso ja äiti olikin odottanut mieheltään avoimempaa ja suorempaa vastausta, ei hän kuitenkaan maininnut sanaakaan, mikä olisi osoittanut hänen pettyneen. Hän oli nyt niin kärsivällinen ja lempeä, että häntä oli vaikea tuntea entisekseen; ja tervehdyttyään oli hänen mieluisin tehtävänsä leikkiä lapsensa kanssa. Hän lähetti noutamaan Sofie-rouvaa, että pienokainen saisi kuulla iloisen naurun raikuvan, mutta poikaan ei näyttänyt vaikuttavan mikään, joten todellakin saattoi uskoa, mitä Sofie-rouva oli ennustanut, nimittäin että lapsi jo kapalossaan saisi kärsiä äitinsä raskasmielisyydestä — ja jos kukaan osasi houkutella hieman iloisemman ilmeen noihin pieniin surullisiin kasvoihin, niin oli se Lisen-rouva.
Kesän alkupuolella kirjoittivat puolisot toisilleen muutamia kirjeitä. Antonia antoi vain vähemmän ilahuttavia tietoja pikkupojan terveydentilasta, ja Wolrat taas kyseli kaikenlaisia samaa asiaa koskevia seikkoja: hän nimittäin pelkäsi alinomaa, että jonakin päivänä saisi surullisen tiedon poikansa lähdöstä maan päältä, ennenkuin hän ehtisi saada häntä syleillä. Hän ei sanonut, kuinka syvästi hän surisi sen toivon kadottamista, jonka hän kiinnitti lapseensa, mutta sen saattoi selvästi huomata.
Jos tämä suru kuitenkin jäi tulematta, niin saapui kuolonenkeli joka tapauksessa vieraaksi Hagestadiin, ja minkä aarteen hän sieltä ryösti, sen arvon Wolrat ja Antonia tunsivat syvästi — Antonia nykyisessä asemassaan tietysti parhaiten.
Hänen hellä äitinsä, hyväsydäminen Lisen-rouva sairastui elokuun alussa, ja voitiin heti havaita, että — kuolema oli odotettavissa.
Antonia ei voinut tajuta tätä uutta kärsimystä, mikä häntä odotti, ennenkuin se jo oli niin lähellä, että hänen täytyi kerätä kaikki voimansa jaksaakseen nöyrästi vastaanottamaan Jumalan hänelle lähettämän koetuksen. Lisen-rouvan oman sielun oli niin vallannut sanaton, mutta pyhä ja toiveikas usko, että hän tavattoman levollisesti ja rauhallisesti vartosi muuttoa tästä elämästä toiseen Hän myöskin rohkaisi Antoniaa, kun tämä hänen kuolinvuoteensa ääressä tunnusti hänelle syyn hänen ja miehensä eroon, jota Antonia katseli nyt aivan toiselta näkökannalta kuin silloin, jolloin hänen ylpeä mielensä yksinomaan määräsi hänen tekonsa ja tunteensa.
— Jos poika lähemmin kuuluisi Wolratille, — sanoi äiti, — ei tuo totuuttarakastava mies koskaan olisi alentunut sitä salaamaan. Antonia rakkaani, sinä olet suuresti erehtynyt onnettomassa vaatimuksessasi, mutta jos sinä tarttumalla minun kylmään käteeni lupaat avomielisesti tunnustaa hänelle menetelleet väärin, mikä on teidän molempien arvoa alentavaa, niin olen varma, ettei sinun katumuksesi turhaan vetoa hänen jaloon sydämeensä. Ja siinä kodissa, jonne minä vapahtajani avulla nyt lähden, minä aina, aina rukoilen, että Jumala soisi sinulle täydellisen onnen silloin kun sen ansaitset.
Muutamia päiviä myöhemmin jätti Lisen-rouva sitten Antonian yksinään, ja tämä ei herännyt häntä kohdanneen uuden kärsimyksensä raskaasta huumaustilasta ennenkuin saapui hänen mieheltään vastaus surusanomaan. Se ei sisältänyt ainoastaan rajatonta osanottoa, vaan siinä esiintyvistä ajatuksissa ja sanoista uhkui suurta hellyyttä, mikä vaikutti hyvää hänen sydämelleen.