XIX
Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.)
Antonian vielä ollessa kykenemätön kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään, joka ei liittynyt hänen suureen tuskaansa — hän ei vielä silloin ollut saanut miehensä osaaottavaa kirjettä — tuli hänelle tieto, että myöskin Melldalissa oli käynyt sama suruntuoja, joka äsken oli lähtenyt Hagestadista, missä Lisen-rouvan kuoleman jälkeen vallitsi syvä synkkyys: hän oli ollut kodin auringonpaiste.
Leonoren ja Antonian välinen suhde oli joulun jälkeen muuttunut. Antonia ei enää tuntenut miehensä sisarta kohtaan sellaista katkeraa kateutta, jonka hän itse oli pelännyt kehittyvän vihaksi. Se vastavaikutus, joka tähän aikaan oli tapahtunut Antonian olennossa, sai hänet ankarasti arvostelemaan käytöstään Leonorea kohtaan, ja hän voitti epäystävälliset tunteensa siinä määrässä, että hän kutsui Melldalissa olevat sukulaisensa tuttavalliseen seurusteluun luokseen, minkä seikan johdosta Wolrat everstinnan kertoman mukaan oli kirjeessään hänelle lausunut erityisen ilonsa.
Aluksi vaati Antonialta paljon ponnistusta katsella kasvattia, joka oli everstin suosikki ja ihastus, mutta vähitellen hän voitti kylmän tunteensa saattaen jo puhellakin tuon rakastettavan lapsen kanssa. Hän piti kuitenkin enemmän tämän leikkitoverista Pekasta, jonka totinen teräväpuheisuus huvitti häntä.
Vanha eversti ei kuitenkaan ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt. Hänen vaimonsa lisäsi ansioitaan moninkertaisesti tehdäkseen hänen elämänsä mahdollisimman mukavaksi, ja pieni Karl kiintyi häneen niin syvästi, että iltasin poika vain suurella vaivalla saatiin eroamaan vanhuksesta, joka kohteli häntä hellän isällisesti.
Mutta jo keväällä alkoivat everstin voimat heikentyä. Hänen pieni pataljoonansa, kuusi koiraa, joita: hän niin innokkaasti oli opettanut, ei häntä enää: huvittanut. Larsson käytti ne vain joka aamu sisällä saamassa tavanmukaiset korppunsa isännän kädestä.. Ja mitä taas tulee niihin moniin keittokirjoihin, jotka ennen olivat muodostaneet niin tärkeän osan tämän avioparin keskusteluaineista, ei niitä nyt enää koskaan avattu, vaikka Leonore koettikin herättää hänen mielenkiintoaan yhteen ja toiseen aivan uuteen ruokalajiin. Eversti oikein nauroi, kun pienet koiranpennut paneutuivat maata keittotieteen päälle, vieläpä repivät ja pureskelivat kirjojen lehtiä — uskalsivatpa kantaa niiden jäännöksiä everstin sohvallekin, jonne nuo elukat olivatkin tervetulleita lämmittämään hänen alinomaa palelevia jalkojaan…
Kesäksi otettiin muuan köyhä kimnasisti "kotiopettajaksi" Pekalle, jolla kuitenkin totta puhuen olisi ollut halu ammentaa tietoja saman järjestelmän mukaan kuin pienet koiratkin. Hänen täytyi aika tavalla ponnistella vaikeuksineen, voidakseen oikein alentuvasti katsella Karlia, joka sai oppia aakkoset itse everstinnalta. Niin, oli kerrassaan kauheata nähdä millainen raukka Karl oli — oikea "pieni pipana", joka vasta oli viiden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Hän ei varmaankaan ehtisi pitemmälle, kuin oppisi piirustamaan kivitaululle yhden ja kahden numerot, kun Pekka jo taitaisi laskea mitä lukuja tahansa, joita kimnasisti hänelle kirjoittaisi.
Mutta vaikka Pekalla olikin halveksivat ajatukset Karlin käsityskyvystä, oli eversti kuitenkin täydellisesti vastakkaista mieltä. Ei ainoastaan kärsivällisesti, vaan mitä tarkkaavimmalla mielenkiinnolla seurasi hän sohvaltaan poikasen ponnistuksia saada säilymään aakkoset muistissaan. Ja kun vihdoin päästiin tavaukseen ja yhteenlukemiseen, kohosi everstin mielenkiinto niin suureksi, että hän tuskin sai aikaa jakaa korppuannoksia koirilleen, vaan luovutti sen tehtävän Pekan suoritettavaksi.
Leonore huomasi kuitenkin, että oppitunnit synnyttivät vanhassa herrassa ankaran kuumeen, jonka vuoksi hän päätti siirtää pikku Karlin kimnasistin luo kouluhuoneeseen. Sillä oli surullista nähdä, kuinka eversti auttaessaan pienokaista saamaan kokoon esim. kyl-kyl ja peä-peä itse kerrassaan kylpi hiessä.
Mutta tämä puolison hellää huolenpitoa osoittava toimenpide ei lainkaan tyydyttänyt everstiä.
— Vakuutan sinulle, kiltti Leonoreni, — virkkoi hän, — että teet väärin ryöstäessäsi minulta pienen seuralaiseni! Jos lukeminen täällä sisällä ei ole minulle terveellistä, niin eihän merkitse mitään, vaikka se joksikin aikaa lakkautettaisiinkin. Poika kyllä ottaa vahingon takaisin vastaisuudessa enkä suinkaan usko, että ymmärtäväinen Leonoreni olisi mustasukkainen lapselle.
— Voi en, kaukana siitä! Sinun sydämesi on niin täynnä hyväntahtoisuutta, että sitä riittää meille molemmille.
Niin sai siis pikku Karl tulla takaisin, ja hän istui uskollisesti kasvatusisänsä luona, huvittaen häntä kaikenmoisilla tiedonannoilla koirista, Pekasta, porsaista ja pihamaalla oleilevasta suuresta kahlekoirasta, joka hänen mielestään oli saanut osakseen suuren kunnian sen vuoksi, että hän oli ojentanut sille voileipänsä.
— Varo itseäsi, varo! — neuvoi eversti oikein levottomana. — Se olisi voinut purra sinua!
— Ei, — virkkoi pienokainen itsetietoisesti — minä katselen sitä niin kauan ja ystävällisesti, kunnes huomaan sen katseesta, että uskallan sitä lähestyä.
— Silmilläsi sinä olet sitonut minutkin, pikkumies, — ja minä olen varma, että kun vanha eversti makaa maahan kätkettynä, katselet sinä hautakumpua yhtä rakkaasti.
Mutta kun pojalle muistutettiin tästä, minkä hän aavisti pian tapahtuvaksi, puhkesi hän hillittömään itkuun, jotta Leonoren täytyi viedä hänet pois.
* * * * *
Niin kului kesä Melldalissa verkkaisen riutumisen tapahtuessa, ja elokuun lähestyessä loppuaan elettiin eräänä ihanana kuutamoyönä everstin makuuhuoneessa syvästi liikuttava ja juhlallinen kohtaus: Leonore lepäsi polvillaan hänen vuoteensa vieressä puhuen hiljaa, huulet painettuina lähelle vanhuksen huulia, ja hänen kuumat kyyneleensä putoilivat everstin kasvoille, joissa vaihteli vuoroon hämmästys, tuska, hellyys ja sydämellinen, sovittava lohdutus.
Tämä kohtaus ei tullut koskaan tunnetuksi, koska ei kenkään sitä nähnyt. Oli tavallista, että everstinna valvoi joka yö sen jälkeen kun everstin tila oli huonontunut, eikä kukaan vaimo olisi voinut lempeämmin ja uutterammin hoitaa puolisoaan kuin hän…
Tämän tärkeän yön jälkeisenä aamuna lähetti eversti noutamaan seudun tuomaria, joka jo aikaisemmin oli laatinut hänen testamenttinsa, missä hän oli runsain lahjoin taannut pikku Karlin tulevaisuuden ja määrännyt pienehkön summan Pekallekin… Mutta nyt piti testamentti muutettaman.
Se muutos oli hyvin huomattava.
Melldalin tila, josta kasvattipoika oli ennen määrätty saamaan ainoastaan nimen, joutui nyt kokonaan hänen osalleen, ja paikka sai nimekseen Melldalshus. Pojan holhoojiksi (paitsi everstinnaa, joka jo aikaisemmin oli määrätty pitämään huolta Karlin asioista ja kasvatuksesta), valittiin tuomari, lakimies P. ja herra Brandt, jolle viimemainitulle uskottiin tilan hoito siksi kunnes omistaja saavuttaisi laillisen iän. Kaikki muu omaisuus, kivitalo Tukholmassa, arvokkaat osakkeet ja muut arvopaperit, joutuivat muutamia pienempiä lahjoituksia lukuunottamatta everstinnalle. Mutta tähän pykälään liitettiin uusi lisäys, joka laatuunsa nähden on harvinainen minkään aviopuolison testamentissa.
"Koska" — niin kuului lisäys — "vaimoni, jota olen rakastanut ja kunnioittanut, oli kihloissa erään kunnon miehen kanssa ennenkin hän antoi minulle myöntävän vastauksen, toivon hartaasti, että tämä ensiliitto, jonka hänen isänsä täysin vahvisti, mutta joka hänen kuoltuaan äidin pakoituksesta purkautui, solmittaisiin uudelleen ja avioliitolla vahvistettaisiin vuoden ja neljänneksen kuluttua siitä kun Jumala on suvainnut kutsua minut luokseen, ja koska vaimoni tähän saakka on lempeästi kunnioittanut kaikkia toivomuksiani, ei hän suinkaan jätä täyttämättä tätäkään, mikä pitäisi voida toteuttaa sitäkin varmemmin, koska se mies, josta hänen täytyi erota, mikäli tiedän, vielä on vapaa sekä epäilemättä uskollinen ensimäiselle lupaukselleen. " Siinä tapauksessa että kyseenlainen avioliitto toivomukseni mukaan tulee toteutetuksi, tahdon lisätä, että jos joku pojan nykyisistä holhoojista kuolee, hänen sijalleen valittakoon yhtä kunniallinen henkilö, sillä olkoonpa hänen tuleva kasvatusisänsä miten arvossapidetty tahansa, katson kuitenkin viisaammaksi, että hän ainoastaan neuvoilla ja lempeydellä on minun sijaisenani rakkaalle kasvattipojalleni Karl Melldalille. Mutta toisaalta minä kehotan kasvattipoikaani osoittamaan häntä kohtaan täydellisiä kunnioitusta ja rakkautta, samoin kuin pyydän häntä uskollisesti ja nöyrästi kohtelemaan jälkeenjättämääni kallista vaimoani, josta varmasti tulee hänelle lempeä äiti, sillä hän muistaa saaneensa Karlin minulta jaloimpana talletuksenani.
"Kuolemani jälkeen annettakoon tästä testamentistani tieto sille miehelle, jonka nimi on sinetöitynä liitetty tämän oheen. Mutta nimeä pidettäköön pyhänä salaisuutena siihen sankka kunnes aika sen ilmaisemiseen tulee. Vastakkainen menettely olisi loukkaus molempia asianomaisia, etupäässä rakasta, kallista vaimoani kohtaan."
Everstin viimeiset hetket todistivat sitä rakastavaa ja Iempeätä henkeä, mikä aina oli ollut hänelle ilmeinen. Hän oli täysin valmis matkustamaan pois sitä tietä, jolta ei kukaan koskaan palaa. Hän puheli molempien poikien kanssa sanoen, että Pekasta ajan pitkään tulisi Melldalin pehtoori, ja hän otti häneltä lupauksen, jonka Pekka nöyrästi ja uskollisesti antoi, että "hän aina on Karlin tosiystävä…"
Kun sitten seudulla kerrottiin tuon rauhallisen vanhuksen jättäneen maallisen asuinsijansa, mainittiin tosin, että hän oli ollut vähäpätöisyys, joka oli päässyt arvoon ainoastaan rikkauden ja tuttavuuksiensa avulla, mutta ei voitu tuoda esiin ainoatakaan piirrettä hänen elämästään, mikä ei olisi kestänyt lähempää tarkastelua. Yhtä vähän oli ketään, ylhäistä tai alhaista, ystävää tai alustalaista, jolla olisi ollut lausuttavana mitään moitetta hänen haudallaan. Mutta täytyi kuitenkin ilman vähintäkään pilkkaa hymyillä hänen viimeiselle toivomukselleen. Hän oli nimittäin pyytänyt vaimoaan kehoittamaan sitä henkilöä, joka haudalla pitäisi pikku Karlia kädestä, huolehtimaan siitä, ettei poikanen hautauksen kestäessä pääsisi varsia eteen silloin kun ammuttaisiin kunnialaukaukset hänen kasvatusisänsä viimeisen leposijan ääressä.
Ja sille hautakummulle putosi monta lämmintä ja kiitollista kyyneltä, joihin ei ollut sekoittunut ainoatakaan teeskenneltyä pisaraa. Leonore, samoin kuin kasvattipoikakin, muisteli everstiä aina kunnioittaen ja rakastaen.
Mitä ympäristön ihmisiin tulee, tahtoivat he vain saada selville, kuka oli lesken valittu sulhanen — testamenttia ei pidetty salassa, multa kukaan ei voinut lausua edes mitään arvelua. Täytyi kärsivällisesti odottaa. Tästä ei kuitenkaan tulisi samanlaista kuin hagestadilaisten kapteeni Hanefeltin ja hänen rouvansa romaanista, johon ei näyttänyt ilmestyvää mitään ratkaisua. Everstinna sitävastoin tulisi määrättynä vuotena ja päivänä kaikeksi onneksi jälleen yleisön omaisuudeksi.