Salassa maailmalta: Romaani

by Emilie Flygare-Carlén

XX

Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu.

Antonion äidin ja Leonoren puolison kuoleman jälkeinen syksy ja talvi ikäänkuin pakottavat nuo kaksi nuorta naista yhä enemmän lähestymään toisiaan. He kävivät usein toistensa luona, kiintyen silloin syvämietteisiin keskusteluihin ja harkitsemaan vakavia asioita. Mutta siitä huolimatta eroitti heitä sekä todellista uskollista ystävyyttä monen sylen laajuinen kuilu. Ei juolahtanut kummankaan mieleen paljastaa toiselleen sydämensä salaisuutta. Antonia ei tietänyt enempää kuin muutkaan Leonoren ensi liitosta tai siitä, milloin tuo entisaikainen kihlaus jälleen uudistettaisiin; eikä Leonorella ollut kaukaisintakaan aavistusta veljensä ja kälynsä kummallisesta suhteesta.

Antonian sydämessä vallitsevan tuskan ja katumuksen tunsi ainoastaan hän itse sekä Jumala. Leonore puheli kuitenkin usein ja lämpimästi poissaolevasta näyttäen hienosti ja kauniisti kertovan juuri niistä kohdista Veljensä kirjeissä, jotka saattoivat viehättää hänen vaimoaan ja tehdä hänet iloiseksi. Antonia taas puolestaan ilmaisi Leonorelle kaiken, mitä Wolrat oli maininnut tyytyväisyydestään sen johdosta, että hänen sisarensa oli uhrannut osan hellyydestään pikku Wolratille. Tästä Leonoren pikku poikaa kohtaan osoittamasta lempeydestä iloitsi myöskin Antonia, kunnes hän alkoi pelätä, että pienokaisen rakkaus ryöstettäisiin häneltä itseltään. Silloin heräsi jälleen vanha kateus, mutta se tukahutettiin pian sillä kurilla, jolla Antonia nyt koetti vallita jokaista epäjaloa tunnettaan.

Tähän aikaan, 1855-vuoden alussa, kirjoitti Antonia miehelleen ystävällisemmän kirjeen kuin mitä hän koskaan tähän saakka oli uskaltanut. Hän nimittäin tiesi, että Brandtin vuokra-aika loppuisi seuraavana syksynä, ja että kapteeni oli maininnut kirjeessään Brandtille päättäneensä melkein varmasti itse ottaa haltuunsa Hagestadin, jos hän onnellisesti pääsisi Ruotsiin vuoden lopussa, kuten oli aikaisemmin suunniteltu.

— Monta kertaa, hyvä Wolrat — kirjoitti Antonia, — olen tuntenut tarvetta uskoa sinulle erään tärkeää keskustelun, joka minulla oli äidin kanssa vähää ennen hänen kuolemaansa. Mutta olen luullut, tai oikeammin pelännyt, että näin pitkän ajan kuluttaa sinuun koskisi kipeästi, jos sinua muistutettaisiin eräästä asiasta, mikä… Ei, tänäkin päivänä puuttuu minulta rohkeutta, ja ehkä sitä puuttuukin minulta aina, ellen saa mitään kehoitusta. Ole kuitenkin varma siitä, ettei nainen, joka tietää menettelyllään tuottaneensa onnettomuutta ja sen johdosta milloinkaan saata joutua vaikeampaan asemaan kuin silloin, jolloin hän ei voi päästä selville siitä, mitä hänen on tehtävä tai jätettävä tekemättä. Mahdollisesti hän voi olla välittämättä omasta arvostaan ja kainoudestaan, tuntiessaan olevansa velvollinen tunnustamaan miehelleen syyllisyytensä, mutta hänen tulee välttää, ettei hän tekisi puolisolleen vastukselliseksi, jos tämä ei mielellään ota puheeksi sitä asiaa, jonka ensinmainittu tahtoo saada selväksi… Vuosi ei vielä kuitenkaan ole ehtinyt kulua pitkä — ja ennenkuin pääsemme lokakuuhun, toivon, että on tapahtunut jotain hyvää.

Voi, kuinka minä pelkään sinun katsettasi, kun saat nähdä poikasi! Hän on kaunis kuin enkeli, mutta niin pieni ja heikko… ehkä kesä vahvistaa häntä. Kaikessa tapauksessa täytyy sinun häntä rakastaa — muuten en voi elää. Ja se joulu-ilta, jonka me ensi kerran vietämme yhdessä, yhdessä lapsemme kanssa, varmaan muodostuu pyhäksi juhlaksi.

Lähetettyään tämän kirjeen odotteli Antonia monasti uusiutuvin sydämentykytyksin vastausta, josta hänen piti saada päättää tai ainakin aavistaa, mitä hänellä oli odotettavissa. Se viipyi tavallista kauemmin; ja kun hän sitten puoleksi epätoivoissaan pelosta piti sitä kädessään, oli hänellä kuitenkin voimaa ensin rukoilla Jumalaa, että hän pysyisi tyynenä, jos se olisi kaikkea muuta kuin "ihana ja riemullinen sanoma".

Oli hyvä, että hän siten valmisti itseään.

Vastauksessa oli muun muassa seuraavaa:

Arvaan täydellisesti, mitä sinä ja kunnon äitisi olette puhelleet, ja minä tiedän hänen sanansakin, vaikka en olekaan niitä kuullut. Voi Antonia, elämän erehdykset ovat aina järkähtämättömimpiä vihollisiamme! Kuinka pitkälle luulemme niistä pääsevämme, niin saavuttavat ne meidät kuitenkin jollain salatulla piikillään, jolla on kyky haavoittaa.

Arvaat aivan oikein, että minuun koskee kipeästi, kun minulle muistutetaan asioista, joita puolentoista vuoden tomu on turhaan peittänyt. Mutta sitävastoin olet väärässä siinä, jos luulet, etten minä rakastaisi poikaani senvuoksi, että hän on pieni ja heikko. Eihän hän voi mitään sille, että hänen täytyi tulla maailmaan taistelujen ja tuskien aikana, joutuen niiden uhriksi.

Muuan seikka on vielä vallassasi, Antonia! Opeta poikani rakastamaan minua, ja anna anteeksi, että en ole voinut paremmin vastata sinun esitykseesi lähestyä minua jälleen. Älä myöskään ole pahoillasi, jos tästä alkaen jonkun aikaa saat harvoin kirjeitä! Vakuutan, ettei se tapahdu siksi, että jollain tavoin tahtoisin rangaista sinua senvuoksi, että olet ottanut puheeksi sellaisen asian jota kaikkein vähemmin sopii käsitellä kirjeellisesti, vaan siksi, että tieni, jota en vielä voi ilmoittaa, johtaa nyt entistä pitemmälle. Kaikessa tapauksessa voit olla varma siitä, että jos saamme viettää ensi jouluillan yhdessä, minä saavun sinne väsyneenä pyhiinvaeltajana, joka ei tahdo tuoda mukanaan vihaa lieden ääreen, missä hän vaivojensa jälkeen etsii vain rauhallista lepoa.

Tämä oli ainoa kohta, missä Wolrat viittasi siihen elämään, jota he tulisivat viettämään yhteisen katon alla.

Jos Antonian mielestä tämä olikin ankara kirje, niin oli se anteeksiannettavaa, ja kuitenkin se oi vaatinut kirjoittajalta vaivaa voida niin levoiksesi koskettaa asiaa, jonka piti olla haudattu…

Talven loppu ja pitkä kevät oli raskain aika, mitä Antonia koskaan oli elänyt. Sen lisäksi oli hän nyt jälleen paljon yksin.

Leonore oli muuttanut Tukholmaan, jonne oli ottanut mukaansa myöskin everstin kasvattipojan jättäen hänen toverinsa herra Brandtin ja tämän rouvan hoitoon. Viimemainittu, jolla nyt myöskin itsellään oli poika, ei enää käynyt niin usein kuin ennen lohduttamassa ja auttelemassa "hänen armoaan"; mutta silloin kun hän tuli, koetti hän entisellä raikkaalla iloisuudellaan ja teeskentelemättömän vapaalla käytöksellään houkutella hymyn kohoamaan Antonian vastahakoisille huulille.

Ja mille muulle Antonia olisi voinut hymyillä kuin pikku pojalleen? Ei suinkaan tulevaisuudelle, sillä se näytti nyt muodostuvan raskaammaksi kuin koskaan ennen. Kuukausia oli jo kulunut siitä kun Wolrat oli kirjoittanut hänelle viimeksi.

Missä Wolrat sitten oli? Turhaan kyseli hän herra Brandtilta ja Leonorelta kirjoittaessaan hänelle, mitä he arvelivat tämän vaitiolon merkitsevän, mutta eivät suulliset eivätkä kirjeelliset vastaukset tyydyttäneet häntä, koska niissä ilmeni eräänlainen epäröiminen, johon hän turhaan koetti saada selvitystä. Wolrat oli viimeksi ollut Ranskassa, jonne hän oli palannut matkaltaan Saksaan ja Itävaltaan. Mutta siitä saakka jäljet hävisivät. Eikä Antoniaa lohduttanut sekään, että Wolrat oli valmistanut häntä siihen, että kirjeet tulisivat viipymään.

Mutta kerta toisensa perään ahdisti Antoniaa muuan ajatus, jonka hän kuitenkin aina pakoitti poistumaan mielestään — niin, hän ei maininnut edes Brandtille, että hän usein muisti erästä paikkaa Europassa, missä parhaillaan raivosi sota, ja missä paitsi vihan luoteja oli tavattomasti muutakin kurjuutta: kuumetauteja, kauhea ilmanala, nälänhätä sekä kurjat turvapaikat monella tavoin kärsivällä ihmisellä. Ei, hän ei koskaan lausunut ääneensä nimeä Krim, mutta rukouksissa oli se hänen värisevillä huulillaan. Hän tahtoi päästä epätietoisuudestaan, mutta siitä huolimalta pelkäsi varmuutta.

Viimein täytyi hänen ilmaista pelkonsa. Eräänä iltapäivänä toukokuun lopussa hän lähetti noutamaan Brandtia.

— Tämähän oli salaista yhteisyyttä, teidän armonne! — virkkoi herra Brandt astuessaan sisään ja koettaessaan käyttää tavallista äänilajiaan. — Olin jumi aikeissa tulla tänne. Minulla on kirje.

Brandt ei näyttänyt juuri sellaiselta kuin tavallisesti, mutta Antonia ei pannut siihen mitään huomiota, vaan ojentaen kiihkeästi kätensä huudahti:

— Jumalan nimessä, antakaa minulle mieheni kirje!

— Parahin rouva, en sanonut, että kirje on herra kapteenilta… Se on hänen matkatoveriltaan. Mutta ensin täytyy minun ilmoittaa, missä kapteeni Hanefelt on, sillä valmisteleminen on minusta tuhmuutta silloin kun tiedän puhuvani henkilön kanssa, jonka sielunvoimat tunnen.

— Valmisteluja ei tarvitakaan, — virkkoi Antonia melkein kivettyneen levollisesti. — Minä tiedän missä hän on — olen sen tietänyt jo kauan: hän on Krimillä. Hän on taistellut Ranskan lipun alla. Hän on haavoittunut tai ehkä jo — kuollut.

Tuskin hän ehti lausua viimeisen sanan, ennenkuin hän vaipui tiedottomana lattialle, ja vasta muutamien tuntien kuluttua hän kykeni käsittämään Brandtin tiedonannon.

— Ei, Jumalan nimessä, hän ei ole kuollut, mutta haavoittunut hän kyllä on, ja Herran kiitos, vaarattomasti… Tässä on sekä kirje hänen urhoolliselta matkatoveriltaan että todistus lääkäriltä, joka vahvistaa puheeni todeksi. Ja teidän armonne täytyy nyt iloita sen sijaan että surisi! Sillä herra kapteeni on kunniakkaassa taistelussa osoittamastaan suuresta uljuudesta saanut kunnialegionan ristin. Se edistää olkapäässä olevan haavan paranemista, mutta kestänee kuitenkin vielä pari kuukautta ennenkuin toipuminen kehittyy niin pitkälle, että hän pääsee matkustamaan johonkin sopivampaan paikkaan.

Brandt piti tärkeänä puhua vitkaan, jotta Antonia ehtisi suhtautua tilanteeseen ennenkuin hän avaisi kirjeen.

Nyt saattoi tuo nuori vaimo-raukka viimeinkin itkeä, samalla kun hän, hetkeksi unohtaen syvän kiitollisuutensa Jumalalle, joka oli kuullut hänen rukouksensa, kuitenkin hiljaa nurkui, ettei hän ollut saanut tietää mitään puolisonsa hankkeesta ennenkuin nyt.

— Älkää millään muotoa valittako sitä, — sanoi rouva Brandt, joka oli tullut sisään miehensä jälkeen. — Hellyydestä rouvaansa kohtaan on hän tahtonut pitää tämän matkan salassa. Ja omatuntoni pakoittaa minut kertomaan, että Brandt on saanut aikaisemminkin Krimiltä kirjeen, missä…

— Sofie, onko tämä oikein? — keskeytti hänet Brandt.

— Kyllä, sillä hänen armonsa tuntee itsensä onnelliseksi tietäessään, että sinulle osoitettua kirjettä seurasi liite, joka sinun käskettiin jättää hänen armolleen siinä tapauksessa jos sattuisi jokin onnettomuus.

— Hyvä Jumala, se on siis totta — hän tahtoi, että kirje sisältää kaiken, mitä… — Hän keskeytti ja katsoi Brandtiin läpitunkevasti.

— Niin, se on varmaan sellainen kirje, jonka voi kirjoittaa kapteeni Hanefeltin kaltainen kunnian mies lähtiessään sotaan. Mutta hän käski ankarasti, että jos hän palaa, täytyy hänen saada kirje koskemattomana takaisin.

— Voi, älkää luulko, että minä haluan lukea sen. Mutta jos joskus pyydän saada sen nähdä ja painaa siihen suudelman, niin älkää kieltäkö sitä minulta! Suurin lohdutukseni on, ettei minun tarvitse sitä aukaista… Ja nyt, ystävät, poistukaa vähäksi aikaa, että saan lukea tämän vieraan kirjeen.

Meidän ei tarvitse lainata sitä tähän. Se sisälsi vieläkin kauniimpia sanoja kuin mitä Brandt oli kertonut itse saamastaan kirjeestä. Ensinmainitussa oli kuitenkin lisäys, missä teroitettiin, kuinka tärkeätä oli, että vastauksessa otettaisiin huomioon se rauha, mitä sairas mies nyt ehdottomasti tarvitsi. Wolrat lähetti lämpimät terveiset vaimolleen ja pojalleen, ja pyysi, ettei Antonia huolehtisi paljoa hänen tähtensä.

Hänellä ei ollut erittäin suuria tuskia, ja hänelle olisi suureksi hyödyksi saada hyviä sanomalehtiä kotimaasta.

Brandtille osoitettu kirje sisälsi hieman toista, eli haava oli hyvin vaikea, ja että riippuisi erinäisistä ilmaantuvista seikoista, saisiko kapteeni pitää vasemman käsivartensa. Tätä kaikkea kiellettiin kertomasta hänen vaimolleen..

Kerrassaan uljaasti Antonia voitti ne tunteet, joiden valtaan hän nyt oli joutua; ja se mitä hän kirjoitti miehelleen saman päivän postiin, todisti täydellistä mielenmalttia ja tietoisuutta siitä varovaisuudesta mikä nyt oli tarpeen. Antonia kertoi, kuinka hän jo kauan oli salaa aavistanut Wolratin olevan Krimillä, ja että hän senvuoksi oli koettanut valmistautua kaikkien mahdollisten tapausten varalle, minkä vuoksi tuskallinen sanoma ei nyt saapunutkaan aivan odottamatta. Sitäpaitsi tieto siitä, ettei Wolrat ollut hengenvaarassa, vaikutti niin siunausta tuottavasti hänen rohkeuteensa, että hän häpeisi kääntyä valituksin Jumalan puoleen, joka oli suonut hänelle niin suuren armon. Antonia päätti kirjeensä seuraavin sanoin:

"Olen ristinyt pikku poikamme kädet, että hänkin ottaisi osaa rukouksiini Jumalan luo, jonka vallassa yksin on antaa takaisin voima ja terveys. Mutta koska myöskin hyvin tiedän, kuinka paljon riippuu kunnollisesta hoidosta ja huolenpidosta, niin lähinnä Jumalaa kohtaa koko sydämeni suuri kiitollisuus lääkäriä ja kelpo matkatoveriasi. Ajatuksissani istun aina sairasvuoteesi ääressä…"

Tämän jälkeen saapui aina tuontuostakin rauhoittavia tietoja. Mutta myöhemmin kesällä jaksoi kapteeni jo itsekin kirjoittaa. Hän ilmaisi lyhyin, mutta sydämellisin sanoin tyytyväisyytensä siitä tavasta, millä Antonia oli ottanut vastaan tämän vaikean ajan. Wolrat sanoi kunnioittavansa hänen järkeään ja olevansa kiitollinen sen johdosta, että Antonia oli kukistanut kaikki tarpeettomat tunteenpurkaukset. Nyt oli hän parhaillaan matkalla Italiaan, missä hän viipyisi koko lopun kesää hoitamassa terveyttään ja täyttämässä tehtäväänsä. Hoidettuaan sen jälkeen asiansa sekä täytettyään yksityisen velvollisuutensa olemalla läsnä Leonoren häissä, voitaisiin häntä marraskuun lopussa odottaa kotiin Hagestadiin.

Käänteessään kirjeen uudelleen kokoon pääsi Antonian huulilta syvä, vakava huokaus. Hän oli erehtynyt katkerammin kuin milloinkaan tähän saakka nähdessään nyt toiveensa, joka oli itänyt hänessä siitä asti kun ensimäinen tieto hänen miehensä onnettomuudesta Krimillä oli saapunut, kokonaan haihtuvan savuna ilmaan.

Kuinka monta, monta kertaa hän olikaan tämän levottoman kesän kuumina aikoina nauttinut, kuvitellessaan lukevansa Wolratin ensi kirjettä sen jälkeen kun tämä oli päässyt sairasvuoteesta! Mutta tässä kirjeessä ei mainittu mitään kunnioituksesta ja kiitollisuudesta; siinä puhuttiin sensijaan jotain ikävästä, rakkaudesta ja sovituksesta.

Tavattoman väsynein ilmein antoi hän kirjeen liukua polvilleen. Pitkäaikaista vankeutta yksinäisessä kodissa kestäisi yhä edelleen ilman minkäänlaista lohtua, ja kun viimein jotenkin päästäisiin marraskuuhun, siihen päivään, jolloin Wolrat viimeinkin palaisi — mitä sitten? Ehkä he molemmat vain jatkaisivat vankila-elämää! Sillä koska Wolrat ei kirjoittanut hänelle avoimesti nyt kun hänen olisi pitänyt käsittää Antonian halu hyvittää erhetyksensä, niin hän varmaan ilmestyisi takaisin ainoastaan valtiaana ja isäntänä.