XXI
Kapteeni Hanefeltin lähetti.
Oli marraskuun ensimäinen päivä.
Niin pitkälle oli nuori vaimo viimeinkin päässyt monien verkkaan laskettujen päivien jälkeen. Mutta kaukana siitä, että se tuska, jota edellisessä luvussa koskettelimme, olisi koko ajan häntä vaivannut. Ei, yksi Jumalan ihmeellisimpiä hyviä tekoja näyttäytyy siinä, että lähettäessään uusia suruja hän varustaa ne voimalla täydellisesti peittää entiset — joskaan ei unhoituksen hautaan, niin ainakin mittaamattomaan syvyyteen, missä ne saavat levätä siksi, kunnes jälleen tulee niiden aika, jolloin me tuskin enää niitä tunnemme.
Uusi murhe, joka äkkiä valtasi Antonian tunteet, esiintyi lisänä, jota hän tosin oli kauan pelännyt, mutta ei ollut voinut siihen vielä suhtautua. Hänen poikansa, joka oli ollut heikko syntymästään saakka, sairastui nyt erääseen vaaralliseen lasten kulkutautiin, ja lääkärien lausunnon mukaan oli hyvin vähän toiveita siitä, jaksaisiko hän kauankaan pitää valkeata palamassa pienessä, lepattavassa elämänlampussaan. Voi, niitä öitä, jotka Antonia oli valvonut pienokaisen vuoteen vieressä! Millä kauhulla hän ajatteli kallista vastuunalaisuuttaan, kun täytyi ehkä jo huomenna ilmoittaa miehelle, että ainoan siteen, johon tämä nykyisin näytti kiinnittävän elämänsä, oli kuolema katkaissut! Tuska siitä tukahutti hänen oman surunsa. Niin, kuinka hän voisikaan kestää ilman sitä…!
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — huokasi hän. — Jos otat minulta pois tämän kalkin, niin menettele muutoin kanssani miten tahdot! Sillä jos pienokainen kuolee saamatta isän siunausta, ellei isä saa nähdä poikaansa elossa, niin kenen on syy — minun. Entä kuka olisi ollut syypää siihen, jos isä olisi kuollut haavastaan vieraassa maassa, jotta lapsi, jos se jäi eloon, ei koskaan olisi nähnyt isäänsä? Juuri minä. Ja tämä syy, tämä synti olisi aiheutunut ainoastaan halusta saada tyydyttää kurjaa ylpeyttä, alhaista itsepäisyyttä. Minähän sain tuon kärsivällisen, vakaan, jaloluontoisen miehen lähtemään talostaan ja kodistaan, ja minä uskalsin tuntea itseni loukatuksi senvuoksi, että hän haluttomasti palaa vaimon luokse, joka niin huonosti käsitti ja noudatti velvollisuuksia, jotka hän vihkituolilla oli vannonut täyttävänsä. Olen katunut, mutta vasta sitten kun se jo on ollut myöhäistä. Olen asteettain ja osittain muuttunut. Mutta olenhan tunnustanut koko syyllisyyteni! Ei, ne ovat olleet vain sanoja, ainoastaan tyhjiä sanoja, eivät mitään muuta kuin sanoja, joita hän halveksii kuulla.
Näinä aikoina Antonia suhtautui tuhoatuottaneeseen menettelyynsä, jonka seuraukset olivat olleet niin lukemattomat, kuin henkilö, joka seisoo jonkun surullista elämännäytelmää kuvaavan taulun edessä. Taulun katseleminen synnyttää läpi suonten vaikuttavan jäisen kylmyyden, niinkuin sulaneista lumipisaroista aiheutuneen, ja kuitenkin on mahdotonta täysin tunkeutua sen merkitsevään syvyyteen.
Sellaisena esiintyy meille ihmisille joskus muisto jostain kauan sitten tapahtuneesta menettelystä. Olemmeko todellakin tehneet siten, tuntuiko todellakin meistä silloin oikealta sellainen, jota nyt emme mitenkään kykene käsittämään? Kuinka saattoi itserakkaus johtaa meidät näin katkeraan tekoon, kuinka meidän onnistuikaan pukea katala koston tunne velvollisuuden verhoon, mitenkä voimmekaan jatkaa hairahdustamme äärimäisyyteen saakka? Niin, kaikki tämä kasaantuu satanaulaisena painona heränneelle sydämelle, missä silloin vallitsee vallan toisenlaista tuskaa kuin se hedelmätön tunne mikä kerta toisensa perään on liukunut sen pinnan yli.
Jumala oli Antoniolle armollinen. Pienokainen juurtui jälleen elämään, ja hänen kauttansa kiintyivät myöskin äidin juuret siihen maaperään, jota myöten käy tie siihen maahan, missä kaikkinainen valheellinen kiilto katoaa, ja jonne me uskallamme viedä mukanamme vain sen pienen määrän oikeata kultaa, jonka vaivoin olemme kyenneet kokoamaan.
Oli, kuten mainittu, marraskuun ensimäinen päivä.
Antonia ei odottanut tapaavansa miestään ennenkuin kuun lopussa, sillä hän ei ollut vielä saanut sitä muodollista kutsukorttia, mikä tietysti lähetettäisiin hänelle Leonoren häihin. "Leonoren häät!" Kuultiin mainittavan, että sellaiset vietettäisiin Tukholmassa, ja että kaikki sitä varten tarvittavat paperit oli jo sinne lähetetty, mutta kukaan ei vielä tiennyt sulhasen nimeä, paitsi tietysti niitä, joille se oli uskottu salaisuutena. Antonia ei ollut heidän joukossaan: hänellä oli ollut niin paljon tekemistä surunsa kanssa, ettei häneltä riittänyt uteliasta mielenkiintoa Leonorelle, koska ei hänelle vapaaehtoisesti osoitettu luottamusta.
Tänä marraskuun ensimäisenä päivänä oli Antonia sisällä lastenkamarissa, missä herrasväki Brandtin yksivuotias poika oli vierailulla, ja hän vertaili noita lapsia toisiinsa, surullisesti pudistaen päätään. Niistä vanhin, hänen omansa, oli pienen enkelin kaltainen, joka on valmis lähtemään taivaaseen; toinen taas, punaposkinen ja tukeva, näytti jättiläiseltä pienoiskoossa. Voi, — ajatteli hän, — Wolrat pitäisi varmaan enemmän tuosta voimakkaasta, reippaasta lapsesta kuin omasta, aina avuntarpeessa olevasta lapsestaan. Viimemainitulla oli se ainoa etu, että se osasi kävellä, jotavastoin sivurakennuksen nuori herra ei ollut vielä ehtinyt oppia muuta kuin ryömimään.
Ja lasten kasvatuksen alkaessa oli vielä eräs muukin seikka, josta
Antonia melkein ylpeili: hänen poikansa osasi hyvällä ja selvällä
äänellä huutaa: "Isä, isä!" kun pikku Brandt ainoastaan jokelsi:
"Mam… mam… mam…"
Antonian parhaillaan rukoillessa, että isä ensi hetkestä alkain rakastaisi lastaan, kuului etuhuoneesta askeleita, ja sisään astui palvelijatar, joka ilmoitti vaunujen ajaneen pihamaalle ja erään upseerin juuri astuvan niistä maahan. Antonian kaikki jäsenet alkoivat vavista, ja hän jaksoi tuskin seisoa jaloillaan, kun saapui uusi sana, että ratsumestari Holst pyytää hän armoaan hyväntahtoisesti ottamaan hänet vastaan.
Antonia hengähti keventyneesti.
— Ilmoittakaa ratsumestarille, että minä tulen, ja saattakaa hänet sillä aikaa saliin!
Hän istuutui hetkeksi päästäkseen tasapainoon; ja tarkemmin miettimättä syytä ratsumestarin vierailuun kuvaili hän mielessään sitä hetkeä, jolloin Wolrat saapuisi. Hän saattoi nyt aavistaa sen tunteen, minkä hän tiesi itsensä silloin valtaavan.
Antonian astuessa sisään tuli nuori upseeri häntä vastaan eräänlaisella juhlallisella ystävyydellä, joka teki häneen kummallisen vaikutuksen. Antonian täytyi antaa kätensä hänen molempiin ojennettuihin käsiinsä, ja kun vieras oli voitollisesti hymyillen suudellut niitä kumpaakin, näytti siltä kuin tämä olisi pitänyt itseään oikeutettuna käyttäytymään siten.
— Rouva Hanefelthan aavistaa kaiken? — Niin kuului hänen ensimäinen kysymyksensä.
— Aavistan — mitä?
— Että minä nyt saavun luoksenne tulevan lankoni lähettinä kutsumaan teitä niihin häihin, jotka hän panee toimeen.
— Minun miehenikö toimeenpanee sisarensa häät?
— Niin.
— Ja sulhanen esiintyy nyt tässä edessäni?
— Aivan oikein, omassa persoonassaan — olen katsonut sen velvollisuudekseni. Leonoren on hyvän puolisonsa tahdosta (olkoon hän taivaassa niin onnellinen kuin hän ansaitsee!) melkein pakko täyttää lähes kahdeksan vuotta sitten köyhälle luutnantille antamansa lupaus.
— Ja jonka hän epäilemättä täyttää yhtä lämpimästi ja mielellään kuin se otettaneen vastaan. Mutta miksi niin paljon salaperäisyyttä? Tämä liittohan on kaikkea kunniata ansaitseva herra ratsumestarin esimerkiksi kelpaavan uskollisuuden vuoksi.
— Testamentin herättämän uteliaisuuden tähden vaati hienotunteisuus välttämättä, ettei mitään kihlausta julaistu. Kaikki pannaan nyt toimeen yhdellä kertaa. Sunnuntaina tapahtuu kuuluttaminen Tukholmassa. Sitä seuraavat vihkiminen ja parin kuukauden matka. Minä olen nyt tullut tänne hoitamaan erästä asiaa herra Brandtin ja tuomarin kanssa.
— Minä ymmärrän… he ovat pikku Karlin holhoojat. — Antonia lausui nämä sanat ilman vähintäkään ponnistusta. Ainoa oli, ettei hän voinut olla punastumatta, mutta veri ei noussut yksistään hänen poskiinsa, sillä ratsumestari tuli vieläkin punaisemmaksi ja katsoi ulos akkunasta — hienotunteisuudesta epäilemättä.
— Niin, — jatkoi Holst, — minun tulee järjestää muutamia everstin kasvattipoikaa koskevia asioita. Hän tulee toistaiseksi oleskelemaan eräässä hyvässä papinperheessä maaseudulla, missä häntä ohjataan taidolla ja hänestä pidetään hyvää huolta. Minä ja kauan kaipaamani Leonore viipynemme poissa ehkä kokonaisen vuoden — sitä ei kuitenkaan vielä ole lopullisesti päätetty. Mutta kaukana siitä, että yksinomaan tämä asia olisi aiheuttanut matkani: en vielä tuonut esiin Leonoren lämpimiä terveisiä enkä hänen rukouksiaan anteeksiannosta sen johdosta, ettei hänellä ole ollut rohkeutta kertoa erästä sydämensä vanhaa tarinaa, johon liittyy monta katkeraa muistoa… ei, kiiruhdan sivuuttamaan sen ilmoittaakseni, että minulla on erikoinen tehtävä Wolratilta, joka neljäntoista päivän perästä palaa Tukholmaan pitkältä, tärkeältä matkaltaan, joka ennen kaikkea hänen oleskelunsa vuoksi Krimissä muodostui niin kunniakkaaksi.
— Voi, suotakoon minun ensin onnitella herra ratsumestaria ja kälyäni heidän liittonsa johdosta! Siitä sävystä, jolla te lausutte Leonoren nimen, tiedän teidän tulevan onnellisiksi, jos te vaan varotte kaikkea väärinkäsitystä. Ja nyt — nyt kertokaa, mitä mieheni on käskenyt teidän sanoa.
— Sitä ennen pyydän kiittää teitä sydämellisestä onnittelustanne sekä että teidän armonne suostuisi pitämään minua veljenään ja suomaan minulle oikeuden läheiseen tuttavuuteen. Rohkenenko yksinkertaisesti puhutella teitä suloisella etunimellänne?
— Siihen myönnyn mielelläni, — vastasi Antonia, jota liikutti ratsumestarin äänen ja katseen lämpö, mitkä molemmat saattoivat hänet uskomaan, että vieras tunsi vilpitöntä osanottoa hänen väärää asemaansa kohtaan. — Ja koska minulla ei koskaan ole ollut veljeä, on Wolratin veli nyt oleva minunkin. En tunne vähintäkään vaivaa kiittäessäni sinua osoittamastasi avoimesta ystävällisyydestä sukulaista kohtaan, josta sinulla mahdollisesti on ollut ennakkoluuloja.
— Minulla… Voi Antonia, suo minun vielä kerman suudella käsiäsi, sillä koko sydämeni kiihtyy ajatellessani, että sinä… Mutta minä en rohkene puhua avonaisen uskaliaasti, vaikka, kautta Jumalan, se olisi viisainta, että veli ja sisar osoittaisivat toisilleen luottamusta. Valitettavasti näen katseestasi, etten saa jatkaa pitemmälle, joskin tahtoisin polvistua eteesi pyytääkseni lupaa saada lausua sanottavani ilman muuta.
— Parahin Holst, mitä luuletkaan tai luulit jo silloin kun erosimme Brandtin häiden jälkeen se on varmaan erehdys. Minun ja rakkaan mieheni välinen asia ei mitenkään koske sinua eikä Leonorea.
— Oletko siitä täysin varma? Mieti tarkkaan?
— Se ei ole tarpeellista. Mutta koska sinä puhuttelet minua sydämellisemmin kuin kukaan koskaan ennen, niin tahdon minä kunnioitukseksi sinua kohtaan sanoa suoraan, etten voi syyttää ketään muut kuin itseäni menneisyydestä, mikä pian muuttuu nykyisyydeksi. Minä olin ennenkuin Jumala kovasi kosketteli sydäntäni tavattoman ylpeä ja itsepäisen. Minä loukkasin Wolratia, ja tiedän, ettei se haava ole vieläkään parantunut. Mutta minua kummastuttaa, että olen voinut kaiken tämän sanoa sinulle.
— Se mitä olet sanonut, on jo haudattuna täällä — Holst painoi kädellään sydäntään. — Mutta sinä muistutit minulle (et kaiketi ole sitä unohtanut) käynnistäni Jokitorpassa.
— Älä mainitse siitä! Se perustui naurettavaan mielikuvitukseen. Mutta kerro nyt, mitä mieheni on antanut sinulle tehtäväksi!
— Hän kysyy, tahdotko kahden viikon päästä saapua häntä tapaamaan
Tukholmaan?
Nyt ei Antonian kasvoille lehahtanut enää tavallinen puna, vaan niitä peitti kokonainen purppurapilvi.
— Saatan tuskin hengittää siitä ilosta, että mieheni pyytää minua tulemaan tapaamaan häntä, — virkkoi nuori rouva. — Mutta miten voin jättää pienokaisen, joka hitaasti on parantunut niin vakavasta sairaudesta, että en ole tahtonut saattaa Wolratia levottomaksi ilmoittamalla suoraan sen laatua. Sitäpaitsi, — lisäsi hän hiljaa, — sanoo joku seikka sisimmässäni olevan parasta, että me kohtaamme toisemme täällä, missä erosimmekin. Ja minä tahdon mieluummin kestää vielä muutamia raskaita päiviä kuin tavata hänet vieraassa ympäristössä.
— Anteeksi, hyvä Antonia, — ratsumestarin äänestä ilmeni todellinen huoli, — mutta oletko varma, että tämä päätöksesi on parhain ja viisain, minkä voisit tehdä?
— Luulen niin. Ajattele, että me, jotka olemme niin epävarmassa asemassa, kohtaisimme toisemme vieraan maailman hyörimässä ennenkuin… Ei, ei!… Minua sellainen peloittaa!
— Juuri se — sen vakuutan, ottamatta edes huomioon omaa itsekästä toivoani — olisi paljon hyödyllisempää kuin luuletkaan. Älä millään muotoa pahastu, jos sanon, että se kauneus, jota minä kaksi vuotta sitten ihailin, on sen ajan kuluessa saanut melkein uuden viehkeän luonteen, ja että ylpeimmät ja jalommatkin miehet näkevät seitsenkertaisesti selvemmin toisten silmillä, sekä että, sanalla sanoen, sinä loistaisit emäntänä häissä yli kaiken muun loistavan, jota siellä kyllä on nähtävänä.
— Ellet nyt laskisi leikkiä, — vastasi Antonia hymyillen, — niin minä nuhtelisin sinua vakavasti. On kyllä mahdollista, että muutamat miehet antavat toisten arvostelun johtaa itseään, mutta niin ei ole Wolratin laita. Ja minä häpeisin omaa itseäni, jos käyttäisin sellaista etua, uudelleen herättääkseni mieheni tunteet. Jos hän minua rakastaa, toivon että rakkautemme perustuu vakavammalle pohjalle.
— Voi Antonia, sinä et minua tässä asiassa ymmärrä — tai etkö todellakaan käsittänyt, että tahdoin kiinnittää huomiotasi siihen, että te kaksi kohdatessanne toisenne juuri täällä tulisitte kokemaan hämmennystä ja epäröimistä, jota ei voi syntyä tempaavassa seuraelämässä — ja onhan se sitäpaitsi miehesi toivomus.
— Lienet oikeassa viime lausumassasi, ja Jumala tietää, että minä tunnen sen vaaran, mikä piilee kieltäytyessäni lähtemästä! Mutta mikään ei saa minua jättämään lasta juuri nyt vaikeana syksynä vieraan hoitoon. Ja Wolrat rakastaa poikaansa kyllin paljon hyväksyäkseen menettelyni, saadessaan kuulla hänen äsken voitetusta sairaudestaan.
Ratsumestari ei enää väittänyt vastaan. Ja varmaa on, ettei Antonia kieltäytymisellään menettänyt hänen kunnioitustaan. Kun hän sitten oli mielessään ihaillut Hagestadin pientä perillistä, syönyt päivällistä kälynsä luona sekä viettänyt pari tuntia herra Brandtin seurassa, matkusti hän viimemainitun kanssa omien sukulaistensa luo, minkä jälkeen hänen seuraavana päivänä piti käydä Melldalshusissa, seudun tuomarin luona sekä vanhan everstin haudalla — palatakseen sitten pikajunalla Tukholmaan.
Ennen lähtöään hän lähetti Antamalle kirjeen, vakuuttaen siinä ikuisia ja uskollista vaitioloa kaiken sen suhteen, mistä he olivat keskustelleet.