XXII
Hän palaa.
Marraskuu oli kulunut loppuun ja sijaan oli tullut joulukuu, kun koitti se päivä, jolloin Antonia kirjeellisen tiedon mukaan vihdoinkin sai odottaa miestään kotiin. Ennen tätä viimeistä kirjettä oli Wolrat kirjoittanut hänelle pari riviä, joissa hän ilmoitti "esilläolevien seikkojen vuoksi" hyväksyneensä sen, ettei Antonia ollut matkustanut Tukholmaan. Samalla hän pyysi, ettei hänen autuaan setänsä kahdessa huoneessa mitään muutettaisi, vaan että ne ainoastaan olisivat järjestyksessä. Makuuhuone tosin oli raskaiden tummanvihriäisten verhojen vuoksi jotenkin pimeä, mutta sellainen voitaisiin jälkeenpäin muodostaa maun mukaan.
Huoneet olivat jo ennestäänkin hyvässä kunnossa, sillä ne olivat samat, joissa kapteeni oli asustanut edellisellä käynnillään Hagestadissa. Ja nyt aamupäivällä (joka oli harvinaisen kirkas siihen vuodenaikaan) seisoi Antonia, luotuaan viimeisen tarkastelevan silmäyksen kaikkeen, ulommaisen akkunan vieressä, josta oli laaja näköala, katsellen tielle päin.
Tuntui hieman kummalliselta, mitä Antonia ei itsekään voinut selittää, että hän nyt oli niin täydellisen tyyni, päinvastoin kuin silloin, jolloin hänen sydämensä oli täyttänyt tuska luullessaan ratsumestarin saapuessa tämän olevan hänen miehensä.
Ja tämä levollisuus johtui siitä, että hän niin kauan oli elänyt painostavassa jännityksessä, jotta hänen hermonsa olivat veltostuneet, tai oliko se seurauksena hänen lakkaamattomista rukouksistaan, ettei hän häiritsisi miehensä tuloa kuohuvista tunteistaan aiheutuvalla hysteerisellä kohtauksella — kaiken kaikkiaan: hänen seisoessaan hienosti, mutta kuitenkin yksinkertaisesti puettuna ja nojautuessaan akkunanpieleen, saattoi luulla, että talon herraa odotettiin kotiin noin muutamia päiviä kestäneeltä matkalta naapurikaupunkiin.
Mutta kyllä sentään Antonian sydän voimakkaasti sykähti, kun kello kahdentoista aikaan kuului etäällä vaunujen vierinää, mikä lopuksi läheni niin, että hän saattoi eroittaa korkeavartaloisen miesolennon, joka jo oli huomannut hänet ja ottanut lakin päästään, tervehtien häntä vakavasti ja kunnioittavasti — lyhyesti: suurenmoisen juhlalliseen tapaan.
Kuinka Antonia sitten meni alas portaille, miten hän lähestyi vaunuja juuri kun ne pysähtyivät, kuinka uhkea soturi tarttui kevyesti hänen vyötäisiinsä rientäen hänen kanssaan saliin, missä hän sai vastaanottaa syleilyn ja suudelman, jotka kumpikin olivat samanlaiset kuin hänen tervehdyksensä akkunaan, ja miten Antonia seisoi keskellä salin lattiaa kädessään miehensä matkavyö ja katse kasvaneena kiinni hänen jaloihin kasvoihinsa, jotka olivat tulleet kauniimmiksi, voimakkaammiksi ja ilmeikkäämmiksi, pitkästä toipumisajasta johtuneesta kalpeudesta huolimatta — kaikesta siitä ei tuo nuori nainen koskaan päässyt oikein selville. Hän eli sen uudelleen unessa, mutta ei tietänyt sitäkään, oliko se uni suloinen vai katkerako.
Ensimäisen vakaan vaikutuksen koki hän kuullessaan hänen syvän, miellyttävän äänensä, joka aina oli värähdellyt hänen sydämessään, vaikka ääni ei nyt lainkaan muistuttanut tuosta viimeisestä vaarallisesta illasta kylpypaikalla, jolloin don Carlos haaveili donna Antonian jalkojen juuressa, johtaen hänet kuvitelmissaan Tukholmaan Kuningattarenkadun varrella siihen taloon, josta moni hyvä sielu on tullut pois paljon rikkaampana kuin se oli sinne mennessään, nimittäin pääkaupungin lastenkotiin. Ei, tästä lämpimästä luottavaisuudesta ei Wolratin ääni häntä nyt muistuttanut, mutta siinä oli kuitenkin kaunis sointu hänen virkkaessaan:
—- Olen siis täällä jälleen, Antonia, kahden ja neljänneksen vuoden kuluttua! Se on ollut pitkä aika, joka on tehnyt minut tarpeeksi väsyneeksi enää kuleksimaan ympäri maailmaa. Me kyllä tulemme onnellisiksi yhteisessä kodissamme, sillä me olemme nyt liian kokeneita tahtoaksemme siirtää taivasta maan päälle. Minusta ei koidu sinulle vaivaa. Olen kärsinyt ja tullut vanhaksi, kun sinä sitävastoin olet nuorentunut ja muuttunut kahta vertaa kauniimmaksi.
Mutta viehän minut nyt heti poikani luo! Palan halusta saada nähdä hänet. Kunhan hän vaan ei pelkäisi minua!
— Hän jo odottaa sinua! — Antonia käsitti täydellisesti, että ainoastaan tuohon viimeiseen tuli vastata. (Kapteeni oli taitavasti ja arvokkaasti sivuuttanut sen, mihin hänen ei tarvinnut vastata.) — Parahin Wolrat, — lisäsi hän, — jos lapsi ei heti osoittaudu tuttavalliseksi, niin täytyy sinun olla kärsivän. Kaikki muuttuu aivan toiseksi niin pian kun hän tuntee sinut. — Antonia ei aikonut sanoa mitään enempiin, mutta virkkoi kuitenkin vielä: Kiitos, rakas Wolrat, lausumistasi sanoista! Tiesin kyllä että sinun tulosi muodostuisi kauniiksi, ja sinun toivosi on minunkin.
— Antonia kultaseni, sinä olet kauniisti tervehtinyt kotiinpaluutani! Mutta kiirehtikäämme — isänsydämeni ei rauhoitu, ennenkuin olen saanut pitää lasta sylissäni!
Valoisassa, hauskassa lastenkamarissa oli paitsi Wolrat nuorempaa, joka esiintyi erinomaisesti edukseen siroimmassa lapsenpuvussa, mitä kukaan äiti saattaa keksiä, muuan nuori poikanen, nimittäin lastenkodista kotoisin oleva Pekka, joka senjälkeen kun hänen toverinsa Karl oli muuttanut Tukholmaan, oli sijoitettu täysihoitoon herrasväki Brandtin luokse, missä hänellä oli hyvä koti ja hän sai olla lähellä kansakoulua, jossa hän jatkoi Melldalissa aloittamiaan opinnoita. Mutta yleensä aina kun hän oli kotona tai kun hänellä oli lupa-aika, vietti hän useita tunteja päivässä päärakennuksessa, sillä kukaan ei suosinut häntä enemmän kuin talon nuori valtias. Siksi olikin anteeksiannettavaa, että Pekka hieman ylpeästi havaitsi, ettei hänen armonsa uskonut poikaansa kenenkään huostaan niin varmasti kuin hänen. Pekka oli saanut olla rouvan uskollisena apuna myöskin pienokaisen sairauden aikana, koska tämä lähinnä äitiään piti eniten Pekasta. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta osakseen saamastaan ystävällisyydestä, minkä arvon poika yksinäisessä elämässään täysin tajusi, opetti hän joka päivä suojattiaan lausumaan nimeä "isä", jotta se tuli pysyväksi sanaksi pienokaisen huulille, ja hän piti itse hyvänään tämän nimityksen siksi, että lapsi vaan lausuisi sen sanan kapteenin saapuessa.
Nyt hän parhaillaan leikki pienokaisen kanssa ja oli saanut hänet juuri nauramaan ja näyttämään oikein iloiselta.
— Kuulehan, täällä oven luona on joku! — huusi hän nauraen. — Kenen luulet tulevan luoksesi? Se on varmaan isä. Osaatko huutaa: Isä?
Tämän selvittävän opastuksen jälkeen oli aivan luonnollista, että kapteenin kärsimättömänä kiirehtiessä sisään pienokainen kirkui kaikin voimin: Isä, isä! — Mutta merkillistä oli, ettei lapsi, kuten Antonia oli pelännyt, ollenkaan säikähtänyt isän pitkiä viiksiä eikä suurta partaa. — Niin, isän voimakkaasta kiihtymyksestä huolimatta, mikä kuvastui hänen kasvoillaan, hymyili poika hänelle pienellä herttaisella suullaan ja tarkasteli häntä kauneilla silmillään, tosin kummastellen, mutta täydellisellä käsityksellä, sekä jatkoi huutamistaan: Isä, isä! Luonto oli tässä ohjaajana. Lapsi ei ennen ollut osoittanut mieltymystä vieraita herroja kohtaan.
— Kaikkivaltias Jumala, mikä onni! — änkytti iki-ihastunut isä, kantaessaan lasta käsivarrellaan ympäri huonetta. — Voi Antonia, jos lapsi olisi kuollut, olisi ollut hyvä, etten olisi häntä lainkaan nähnyt, sillä nyt kun olen hänet nähnyt, kun hän on kurkottanut pikku kätösensä minua kohti, mainiten minua pyhimmällä nimellä, niin en koskaan voisi kestää ajatusta, että nämä suuret, suloiset, säteilevät Iapsensilmät sammuisivat iäksi. Minä otan nyt koko sydämestäni osaa niihin tuskiisi, Antonia, joita kärsit silloin kun lääkäri jätti pienokaisen oman onnensa nojaan.
— Vaikein kärsimykseni oli pelko siitä, että minun tulisi lähettää sinulle niin surullinen sanoma. Mutta nyt arvaat varmasti, miten mahdotonta minun oli lähteä Tukholmaan. Ja kuitenkin minä epäröin — niin vaikeata oli minun olla noudattamatta sinun tahtoasi.
— Jumalan kiitos, että niin teit! — vastasi kapteeni, luoden vaimoonsa katseen, joka ei näyttänyt tutkistelevan nykyisyyttä eikä entisyyttä. Tuskin hän uskoi korviaan kuullessaan hänen puhuvan näin, hänen, joka ylpeästi ja vallitsevasti oli hylännyt miehensä yrityksen muuttaa hänen kovan mielensä lempeämmäksi.
Molemmat olivat vähällä joutua hämilleen, kun Antonia onneksi huomasi
Pekan pään uunin takana.
— Kas tässä, — virkkoi hän nopeasti, viitaten Pekalle, jonka luo pienokainen heti tahtoi, — tässä, ystäväiseni, on pikku poikamme kaikkein parhain ja rakkain ystävä. Hän on autuaan everstin toinen kasvatti — Antonia lausui nämä sanat aivan tyynesti — joka on ollut suureksi hyödyksi ja huviksi pikku Woll-Wollille (siksi kutsui tämä itse itseään) sekä sairauden aikana että myöhemmin.
Kapteeni tarttui Pekan käteen ja katseli häntä hyvin sydämellisesti, lausuen sitte:
— Kiitos, kunnon pikku ystävä, siitä että olet ollut hyvänä suojelijana tälle lapselle, jota meidän täytyi koettaa karaista, jotta hänestä tulisi yhtä suun ja reipas kuin sinä olet! Vähän ajan kuluttua saat tuoda pienokaisen minun huoneisiini. Eikö totta, — lisäsi kapteeni vaimonsa puoleen kääntyen, — suvaitsethan sinäkin, että hän jo alkaa toimensa isän seuralaisena sillä aikaa kun minä hieman levähdän ja haen matkalaukusta muutamia leikkikapineita?
Tietysti Antonia suostui siihen heti: hän ei rohjennut tuntea kateuden kipinääkään pienokaista kohtaan senvuoksi, että tämä asetettiin etusijalle hänestä.
— Tule pian perässä! — sanoi kapteeni Pekalle, lähtien omalle puolelleen, missä takkavalkeat ystävällisesti leimusivat uunissa.
Tuskin oli hän päässyt yksikseen ennenkuin hänet valtasi levollisen ulkokuoren alla piillyt myrsky; hän vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa pielusta vasten. Mutta kun hän siitä taas kohottautui, näkyi alusen lemmenkukka-ompeluksella kaksi suurta kyyneltä. Hän sai myöhemmin tietää, että se, jolle kyyneleet putosivat, oli hänen kelpo anoppinsa, Lisen-rouvan, viimeinen korutyö, ja kuitenkaan ne eivät pudonneet hänen muistolleen, sillä saattoi selvästi päättää niistä sanoista, jotka hänen huulensa lausuivat, että joku muu muisto oli vallitsevana hänen sielussaan.
— Näin, — virkkoi hän itsekseen, — näin jatkuu elämää, kunnes —
Enempää hän ei sanonut. Hän jäi istumaan sohvalle, nojaten kyynäspäällään polviinsa ja otsaansa käsiinsä, kunnes käytävältä kuului iloisen lapsen nauru sekä Pekan tukevat askeleet; vasta silloin havahtui vakava mies haaveistaan.
Kokonainen auringonsäteiden virta levitti kirkkaan loiston hänen kasvoilleen.