XIII
Ensimäisen päivän loppu.
Sen jälkeen kun Antonia oli huolellisesti kiertänyt pienokaisen ympärille vaipan ja seurannut katseellaan Pekan kulkua alas rappusia, hän meni omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja vaipui polvilleen. Hän ei koskaan ollut tuntenut niin suurta tarvetta rukoilla kuin nyt, sillä ellei rukous antaisi hänelle sitä apua, jota hän nyt tiesi tarvitsevansa, niin mitä hän tekisi saadakseen voimaa jatkamaan uutta elämää?
Wolrat oli siis vihdoinkin palannut — mutta varmaankaan hän ei enää koskaan, koskaan ole hänelle sama kuin ennen.
Antonian katse viipyi ovella, joka johti makuuhuoneesta saliin, Kutsuisikohan Wolrat hänet nyt kuten illalla ennen lähtöään pianonsoinnutuksilla selvittelylle, joka päättyisi täydelliseen sovitukseen? Oi ei, varmaan ei. Hänellä oli silloin viimeisen kerran ollut elämänsä käsissään. Sysätessään pois Wolratin, joka niin jalosti oli vedonnut hänen parhaimpiin tunteisiinsa, joita vielä olisi pitänyt olla hänen sydämessään, oli tämä valmis antamaan anteeksi, vaan ei koskaan, koskaan unohtamaan. Kuitenkaan ei Wolrat jättänyt häntä heti. Hänhän vartosi kokonaista kaksi kuukautta, jolloin olisi sanalla voinut estää hänen matkansa… mutta se sana jäi lausumatta — hänen kova, kova sydämensä ei edes ajatellut lausua sitä.
— Ja nyt, — kuiskasi hän tukahtuneesti nyyhkien, — hän ei enää odota eikä toivo minun sitä sanaa lausuvan. Saattoi heti huomata että, miten ystävällisesti ja avoimesti hän käyttäytyikin, hän heti ensi hetkestä alkain muodosti välimme vain rauhallisiksi ja hyviksi, kuten arkipäiväinen, kunniallinen avioliitto edellyttää. — No niin, — lisäsi hän varmemmalla äänellä, — jos sen täytyy olla niin, jos hän on kokonaan lakannut minua rakastamasta muuna kuin lapsensa äitinä, niin on sekin enemmän kuin ansaitsen, enkä minä tule koskaan millään hellämielisellä surulla koettamaan vaikuttaa häneen. Yhtä varmaa on kuitenkin, että minun täytyy pian, ehkä jo tänään päivällisen jälkeen, tai viimeistään illalla puhua hänelle muutamia omastatunnostani lähteviä sanoja. Mutta hänen ei tarvitse käsittää niitä siten, että minun sydämeni joka sykäyksellään pyrkii häntä kohti, sillä en tahdo sitä tyrkyttää, koska sillä ei enää ole arvoa…
Sillä aikaa kun tämä tapahtui Antonian huoneessa ja hän viimein vuodatetuista kyyneleistä ja hartaasta rukoilemisesta keventyneenä tunsi kykenevänsä viisaasti ja arvokkaasti ottamaan vastaan itselleen luomaansa kohtaloa, esitettiin kapteenin puolella iloisempi kohtaus.
Asetettuaan pojan viereensä lattialle hän oli aukaissut yhden matkalaukuistaan sekä alkanut Pekan avulla purkaa sen sisältöä, ja heti kun sieltä oli tullut näkysälle joku sellainen välkkyvä leikkikapine, mikä on omiaan tuottamaan lapselle rajua iloa, osoitti herra Hanefelt nuorempi niin myrskyisää ihastusta, että hän alkoi omin tuumin avustaa kaikkien niiden tavarain esillevetämistä, joihin hän vaan saattoi pienillä käsillään tarttua.
— Rakas Pekka, — virkkoi kapteeni, — luulenpa ettet sinä välitä mistään näistä kapineista, sillä sinähän olet jo suuri mies. Mutta sano, mistä sinä pidät, niin voit olla varma siitä, että minä ostan sen sinulle!
— Koska kapteeni kerran kysyy, — vastasi Pekka ujostelematta, — niin saatanhan sanoa, että pidän kolmesta esineestä — sillä kun jossain sadussa annetaan jonkun toivoa, niin saa hän aina esittää kolme toivomusta.
— Aivan niin. Annahan siis kuulua ensimäinen toivomuksesi!
— Katsokaas, kapteeni, koska minusta kerran aikaa myöten tulee pehtoori ja väen täytyy silloin noudattaa minun käskyjäni, niin arvelen, että olisi sekä tarpeellista että hauskaa saada nyt jo tottua käskijän toimeen. Jos minulla nyt olisi oma koira, opettaisin minä sen sävyisästi tottelemaan minua — ei niin, että tahtoisin harjoittaa sitä niinkuin eversti harjoitti koiriaan, mutta minä haluaisin, että koira ymmärtäisi minua ja pitäisi minusta.
— Hae sellainen koira, josta pidät, suuri ja uljas, niin minä maksan sen ja ostan sille hopeisen kaulanauhan, johon on kaiverrettu sinun nimesi.
Pekan silmät säteilivät tyytyväisyydestä. Hän loi kapteeniin kauniin katseen.
— Sepä on jotain, mistä voi iloita! huudahti poika —-Minä tiedänkin jo, mistä saan sellaisen koiran, mutta sen nykyinen omistaja osaa kyllä määrätä siitä kelpo hinnan, joten minä pelkään ilmaista toista toivomustani. Kas, minä haluaisin myös oikean kellon, sellaisen, jota vedetään avaimella, sillä pehtoori tuskin tulee toimeen ilman kelloa.
— Sinä olet aivan oikeassa, ja kellon saat joululahjaksi. Entä mikä on kolmas toivomuksesi?
— Pelkäänpä, että kapteeni nauraa sille, mutta koska minusta nyt pitäisi tulla herra, olisi mainiota, jos pojat koulussa huomaisivat välillämme olevan eron, ja minun mielestäni ei mikään ole hienompaa kuin riisua jalastaan kalossit ja panna ne taas jalkaansa; eikä rouva Brandtinkaan silloin tarvitsisi alinomaa valittaa, että minun saappaistani jää jälkiä lattialle.
Tietysti päätettiin, että Pekka saisi itselleen uudeksivuodeksi kalossit, minkä jälkeen kapteeni, jota huvitti pojan luonteenlaatu, kysyi, eikö hän kadehtinut kasvattiveljeään sentähden, että tästä oli tullut Melldalin omistaja, kun sitävastoin hänestä, Pekasta, luvattiin tehdä vain pehtoori.
— Jumala varjelkoon minua sellaisesta epäkiitollisuudesta everstiä kohtaan. Ei, sanonpa kapteenille, etten ole koskaan kadehtinut Karlia. Hänestä kai tulee upseeri tai jotain muuta hienoa, josta on seurauksena, ettei hän paljoa oleskele maalla, vaan saan minä sillä aikaa esiintyä täällä herrana, ja siitä ei olisi tullut mitään, ellei Karlille olisi annettu Melldalia; mutta kylläpä hän sitten saakin minusta luotettavan miehen; minä katson hänen parastaan paremmin kuin hän itse.
— Kiitos vastauksestasi, poikani! Se on sinulle kunniaksi, ja saat olla varma, ettei se rakkaus, mitä olet osoittanut tätä pientä veitikkaa kohtaan — joka nyt näyttää särkeneen ensimäiset lelunsa — jätä sinua huolenpidotta minun puoleltani.
Vaunujen jyminä keskeytti nyt keskustelun.
Herra Brandt nimittäin saapui kotiin. Ja koska tämä nyt kapteenin mielestä tuli parhaaseen aikaan pelastamaan hänet kahdenkeskisestä päivällisestä vaimonsa kanssa, lähetti hän heti Pekan sanomaan hänen armolleen, että "pikku herraa" huvitti suuresti vierailu, sekä kysymään, oliko hänen armollaan mitään sitä vastaan, että herra ja rouva Brandt kutsuttaisiin päivälliselle. Jos hänen armonsa olisi siihen suostuvainen, piti Pekan rientää viemään kutsu perille.
Niin pian kun kapteeni oli jäänyt kahden pienen poikansa kanssa, nosti hän hänet käsivarrelleen, voidakseen oikein katsella kaikilta puolin ja kaikissa valoissa saamaansa aarretta; ja hän piti näytteenä lapsen tulevasta sielunkyvystä, että tämä osoittamatta vähääkään tyytymättömyyttä antoi irroittaa itsensä hauskasta leikistä sarvikarjan kanssa, huvittaakseen itseään ainoastaan isän pitkällä parralla. Tuntien ylpeyttä, onnea ja tuskaa hän näki tämän Antonian pienoiskuvan viattomasti hymyilevän hänelle, ja hetkeksi unohti hän kaiken muun, ollen vain onnellinen siinä tietoisuudessaan, että hänellä on lapsi, jota hän voi rakastaa ja sen eteen elää.
Antonia ei päinvastoin ollut lainkaan onnellinen kuullessaan Pekan sanoman. Hän käsitti, että Wolrat tahallaan vältti kahdenkeskistä seurustelua. Mutta olihan hän juuri äsken päättänyt osoittaa rohkeutta ja malttia. Vastaus oli siis hänen miehensä toivomuksen mukainen.
Antonian tarjoama päivällinen oli valikoidun hieno ja hän oli tarkkaan muistanut kapteenin entiset mieliruoat, minkä seikan viimemainittu hymyillen huomasi. Kun vielä tuli lisäksi erinomainen viini, jäte nuoren Wolratin ristiäisistä, emännän kevyt, miellyttävä käyttäytyminen sekä se vilkkaus, jonka aikaansai rouva Brandtin teeskentelemätön puheliaisuus, on helposti ymmärrettävää, ettei päivällistä häirinnyt minkäänlainen jäykkyys; ja se pieni seura, joka otti osaa jälkiruoan syömiseen, nimittäin nuori herra Brandt, herra Pekka ja talon toinen isäntä, lisäsi suuresti tämän perhejuhlan kodikkuutta.
Ei saattanut muuta kuin uskoa luontoa ja todellisuutta, kun Antonia päivällisen jälkeen näki miehensä iloisesti leikkivän lasten kera ja hämmästelevän rouva Brandtin kanssa, joka oli onnellisesti voittanut ensi kunnioituksensa ja näytti nyt hieman pahastuneelta kapteenin nauraessa hänen poikansa kömpelöille liikkeille ja rohjetessa taputtaa käsiään, kun pienokainen aina pari kolme askelta astuttuaan sortui lattialle perin erilaisiin, mutta somiin asentoihin.
Nuoremman väen poistuttua toivoi Antonia herrasväki Brandtinkin lähtevän, mutta kapteeni oli juuri silloin innostunut kertomaan Krimin sodasta, sen loistokohdista ja kurjuudesta, ja niin seurasi voimakkaasti ja värikkäästi kuvattu tapaus toistaan, kunnes sekä tee että illallinen oli tuotu sisään ja nautittu, minkä jälkeen herra Brandt Antonian suureksi epätoivoksi, mutia kuten näytti, kapteenin kiistämättömäksi mielihyväksi sanoi, miten "säälittävä" hänen armonsa oli ollut miehensä poissaollessa. Viimein kuitenkin kapteeni keskeytti keskustelun, luoden puoliksi läpitunkevan, puoliksi peitetyn katseen punastuvaan, tuskittlevaan vaimoonsa, joten herra Brandt ei saanut pitkittää hyväntahtoista vaivannäköään selvittää kaikkea, mikä oli ollut hämärää.
— Huomenna, parahin herra Brandt, — virkkoi hän, — teemme selvän asioista — tulkaa ennen aamiaista! — Ja yhtä nopeasti kuin aurinko oli ympäröinyt vieraat sädekehällään, yhtä pian valaisi kapteenin olentoa kalpea kylmä kuu: hauska seuramies muuttui ylvääksi, suletuksi, jäykäksi herraksi, joka ei enää jaksanut pitää kasvoillaan miellyttävää naamiota.
Aiheutuiko se siitä, että herra Brandt oli ajattelemattomasti koskettanut vaarallista asiaa?
Hetimiten lausuttiin jäähyväiset, ja rouva Brandt katsoi täytyvänsä hyljätä aikomuksensa kutsua kapteeni ja hänen armonsa luokseen päivälliselle. Kun hän nyt katsoi isäntään, ei hän käsittänyt, kuinka hän oli uskaltanut olla niin tuttavallinen.
* * * * *
— He ovat hyviä ja kelpo ihmisiä, — sanoi kapteeni kahden rouvansa kanssa, — mutta tiedätkö, rakas Antonia, minun oli lopussa tavattoman vaikea pysyä hereillä — yöllisen matkan jälkeen on myöskin uni tarpeellinen. Annathan siis anteeksi, jos nyt heti toivotankin sinulle hyvää yötä!
— Voi Wolrat, älä mene suomatta minulle pientä hetkistä! En tahdo pidättää sinua kauan enkä vaadi sinulta mitään vastausta. Pyydän sinua ainoastaan vähän aikaa kuuntelemaan minua, ennenkuin rupeat levolle kodissasi ensimäisenä yönä paluusi jälkeen.
Kapteeni näytti tavattoman haluttomalta, mutta istuutui kuitenkin. Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut vaimonsa pyyntöä noudattavan puolison, vaan sivistyneen miehen, joka ei, olematta epäkohtelias, pääse vapautumaan naisesta, joka haluaa saada osakseen hänen huomiotaan.
— Et ole maininnut mitään äidistä, — aloitti Antonia jälleen, — mutta tiedän, ettei siihen ole syynä se, että olisit hänet unohtanut.
— Ei, — vastasi Wolrat, — en voi koskaan unohtaa tuota erinomaista naista, mutta suothan minun ensin hieman tottua tähän niin kutsuttuun kotiin, ennenkuin kosketamme hänen muistoaan, jota tulen aina rakastamaan.
— En aio tunkeutua mihinkään yksityiskohtiin, — virkkoi Antonia täydellisesti salaten, kuinka loukkaantunut hän oli. — Minun täytyy ainoastaan sanoa, että äiti kaikkein viimeiseksi lausui sen vakaumuksen, että siiloin kun minä saan rohkeutta tunnustaa sinulle, kuten nyt teen, että olen syvästi katunut sitä arvotonta menettelyä, jota osoitin saadessani eräänä iltana osakseni sinun luottamuksesi sekä jatkoin sitä loukkaamalla sinua vaatimuksella, jota vasta pitkän aikaa jälkeenpäin arvostelin oikealta näkökannalta, niin sinä (niin äiti luuli) antaisit minulle anteeksi ja soisit lapsesi äidille jälleen sijan sydämessäsi. Teetkö sen, Wolrat? Pelkään, että et sitä voi, mutta missään tapauksessa en tahdo kuvaamalla pitkiä kärsimyksiäni ja taistelultani koettaa vaikuttaa sinuun, jolle olen valmistanut niin katkeran elämän.
— Kiitän sinua, Antonia, — vastasi Wolrat, hilliten ääntään niin, että olisi pitänyt luulla hänen olevan rauhallisen, — minä kiitän sinua vakavasti siitä, että olet antanut tämän tärkeän selityksen niin lyhyesti, valmisteluitta ja muuttumatta herkkämieliseksi, joten minun ei tarvinnut olla liian kauan piinapenkillä. Mutta nyt ei tunnustuksesi merkitse mitään. Vuosikausia on sen ja nykyisen ajan välillä, ja vähemmän tarvitaan asioiden arvostelemiseen uusilta näkökannoilta. Olen jo tullut ymmärtämään, että käsityskykysi on nyt viisaampi sekä että olet kohonnut suurempaan naiselliseen tuntemukseen, ja minä luulen niiden kantaneen hyvän hedelmän, jonka hyödyttävää vaikutusta suhteeseemme en epäile. Mutta nyt minä pyydän, jos rauhani on sinulle rakas, että annamme menneisyyden olla levossa, sillä — kuten jo kirjeessäni mainitsin — muisto on meidän vihollisemme.
— Rakas Wolrat, sinun sanasi osoittavat, että olet päättänyt olla koskaan unohtamatta. Olkoon sitten niin — en ole oikeutettu sen johdosta valittamaan, vaan mukaudun ilman muuta siihen hiljaiseen ohjelmaan, jonka sinä olet meidän elämällemme viitoittanut. Tahdon ainoastaan lisätä, että ellei eversti olisi ottanut pikku Karlia, niin minä olisin sen tehnyt, enkä milloinkaan, milloinkaan olisi kysynyt hänen nimeään, jonka minä kerran niin röyhkeästi tahdoin tietää.
Nämä sanat lausuttuaan kohtasi Antoniaa aivan odottamaton yllätys: hänen miehensä nimittäin purskahti nauruun, josta saattoi eroittaa kuolettavan ivan kirpeän sävyn.
— Kautta sielu-parkani, — huudahti Wolrat, — tämä on jo liikaa; tiesin, että sinussa ennen oli vallitsevana jäykkä, vaativa, hillitön henki, mutta että olet vaihtanut tämän luonteenominaisuuden teeskentelyyn, joka on kaikista vioista tuomittavin, sitä en ole tiennyt koskaan ennenkuin nyt.
— Wolrat, mitä Jumalan nimessä tämä merkitsee — luuletko, että minä voisin teeskennellä sinulle?
— Luulen, että myönnytykseesi olla enempää tiedustelematta sitä nimeä, joka herätti sinussa rajun mustasukkaisuuden, on jokin oivallinen syy. Sinä olet kuitenkin alentunut turhaan, ja minä sanon ainoastaan että jos sinä vielä kerran tekeydyt tietämättömäksi, niin minä lähden Hagestadista toisen kerran, ja siiloin en kunnioita luonnettasi yhtä paljon kuin vielä tunti sitten.
Lausuttuaan nämä sanat, jotka selvästi kuohuva viha purki hänen huuliltaan, hän tarttui kynttilänjalkaan ja lähti ovelle päin, toivottamatta edes hyvää yötä.
Antonia ei häntä estänyt. Hän ei tuntenut vähääkään suuttumusta, sillä hän huomasi tuottaneensa Wolratille kärsimystä, jota hän puolestaan ei lainkaan käsittänyt.
Ehdittyään oven luo kapteeni kuitenkin pysähtyi ja hetken mietittyään kääntyi äkkiä takaisin, luoden vaimoonsa katseen, joka, mitä kauemmin se hänessä viipyi, muuttui aina synkemmäksi, Wolratin kuitenkaan havaitsematta, että se olisi aiheuttanut Antoniassa pienintäkään samassa suhteessa syntyvää epävarmuutta tai hämmennystä.
— En tietenkään saata ensimäisenä iltana poistua luotasi toivottamatta sinulle hyvää yötä, — virkkoi hän harmistuneesti.
— Se osoittaa, että vaikka sinun mielesi kuohuukin, saa sinun jalo sydämesi kuitenkin aina lähettää kuiskauksen. — Ja lauhduttava hymy huulillaan meni Antonia luinen luokseen. — Hyvää yötä, rakas Wolrat! — Hän kuroitti huulensa hänen suudeltavakseen, kuten aina rakastettava vaimo herralleen ja miehelleen, solmiessaan rauhaa.
Wolrat vastaanotti suudelman jotenkuten ihmeissään, lähtien sitten huoneesta heti.
Siten päättyi ensimäinen ilta.