XXIV
Talo saatetaan uuteen järjestykseen.
Kun Antonia seuraavana aamuna loi viimeisen silmäyksen kahvipöytään, sai hän sanan mieheltään, että tämä oli väsynyt matkasta ja halusi kahvin tuotavan hänelle huoneeseen.
Saapuessaan aamiaiselle toi hän mukanaan herra Brandtin, jonka kanssa hän oli työskennellyt asiain järjestämisessä.
Wolratin kasvojen sävy oli kuitenkin tänään hieman valoisampi, ja ääni vivahti sydämelliseltä — se oli tietysti sovinnaista sydämellisyyttä — hänen suudellessaan vaimonsa kättä ja toivottaessaan hyvää huomenta.
Antonia pitäen pienokaista kädestä osoittautui mitä kokeneimmaksi rouvaksi. Hän puheli lempeästi ja miellyttävästi kaikesta, mikä saattoi olla yhteistä, mieluummin kolmannen henkilön läsnäollessa, Antonia oli sitäpaitsi huomaavinaan miehensä katseesta, että tämä pyysi ja varoitti häntä olemaan koskettamatta mitään arkaa asiaa.
— Kuulehan, Antonia rakas, — tämä sanontatapa kuulosti herra Brandtin korvissa kerrassaan mainiolta! juuri kun perheenisä nosti pienokaisen polvelleen nähtävästi saadakseen aamiaiselle parempaa ruokahalua — kuulehan tai voitko arvata, mitä minä sinulta odotan?
— Jos olisin niin onnellinen, ystäväni, että arvaisin sen, niin sinun ei tarvitsisi odottaa.
— Kas, minä kuvailen, että sinä viikon päästä tästä — varmaankin ehdit siksi toimittaa järjestelysi — kutsut päivälliselle kaikki säätyläisiin kuuluvat naapurimme. Mikäli olen ymmärtänyt, et sinä ole tähän saakka ollenkaan esiintynyt Hagestadin valtiattarena, vaan olet elänyt miehesi poissaollessa kuin todellinen nunna. Mutta koska hän nyt on palannut kotiin, niin nähköön meitä ympäröivä pieni maailma, ettei meitä onneksi miellytä erakkoelämä. Suostutko tähän?
— Kernaasti, rakas Wolrat, sillä minustakin asemamme vaatii nyt sellaista, mitä minä pitkän matkasi aikana pidin vaimollesi tarpeettomana, melkeinpä sopimattomana. Poissaolevan miehen puolison tulee elää yksikseen.
— Olet oikeassa, ellei hänen yksinäisyytensä mene liiallisuuteen. Mutta jättäkäämme se, mikä on mennyttä! Minä matkustan kaupunkiin järjestämään erään viinilähetyksen vastaanottoa ja lähettämistä tänne sekä noutamaan muitakin tavaroita, joita ostin Tukholmassa. Ja parin päivän perästä toivon saavani ilon esittää näkymättömissä olleen rouvani muutamissa hienoissa kodeissa. Se on muotoseikka, jonka täytyy tapahtua ennen kutsuja.
— Kuten vaan tahdot, parahin Wolrat… minä olen valmis.
— Mutta älä luulekaan minun pysähtyvän siihen. Herra Brandt tietää, että minun täytyy asioitteni vuoksi matkustaa helmikuussa Tukholmaan, ja silloin varmaan sinä, koska et ollut läsnä Leonoren häissä tulet minulle seuraksi, sillä minä olen aivan väsynyt antamaan välttäviä vastauksia kaikkiin tuttavieni, ystävieni ja tovereitteni kysymyksiin, jotka koskevat sinua. Ihmisten tulee saada nähdä, ettei vaimoni ole mikään sadun hengetär, vaan elävä kaunotar, jonka näyttämisestä aviomies on ylpeä.
— Mutta entä pienokainen? — kysyi Antonia punastuen siitä
imartelusta, jota Wolrat suvaitsi häneen nähden oikein tuhlata.
— Tiedäthän, että herrasväki Brandt tammikuun lopussa siirtyy
Melldaliin… Sitäpaitsi…
— Sitäpaitsi et saa tehdä enää mitään estelyjä, ystäväni! Pojan otamme mukaamme — häntä varmasti huvittaa rajattomasti hevoset ja ajeleminen. Ja saammehan, parahin herra Brandt, lainata Pekkaa?
— Kapteeni voi itse päättää sen asian, sillä Pekka jää Hagestadiin, joka on lähempänä koulua…
Vierailut ja päivälliset seurasivat toisiaan hyvässä järjestyksessä. Kapteenia tervehdittiin ihaillen ja lämpimän vieraanvaraisesti, mutta hänen armonsa suhteen pysyttiin jotenkin vieraina. Seudun mainio herrasväki ei voinut sulattaa, että heidät oli työnnetty takaisin heidän koettaessaan asettua ystävälliseen seurusteluun nuoren rouvan kanssa.
Kun nyt kuitenkin huomattiin kaikessa mitä valikoiduinta huolta, kapteenin vaimoaan kohtaan osoittama kerrassaan hienon ritarillinen käytös sekä Antonian tavattoman herkkä huomaavaisuus häntä kohtaan, muuttui arvostelu paljon lempeämmäksi ja toivottiin — sillä mitäpä ei voitaisi toivoa — että sikäli kuin merkit viittasivat, vihdoinkin päästiin kiinni siitä "pasmalangasta", mikä oli johtanut eroon, joka nyt näytti lakanneen.
Ja jos jo vierailujen aikana suvaittiin tuumia antaa Antoniolle anteeksi hänen suuri syyllisyytensä, pyyhittiin se kokonaan pois muistista päivälliskesteissä, joissa emäntä osoitti niin suurta rakastettavaisuutta, hilpeyttä ja kohteliaisuutta, että oli vaikea tuntea häntä samaksi jäykäksi, ylpeäksi naiseksi, joka oli esiintynyt Brandtin häissä. Mutta niinpä ei Antonia ollut tehnytkään vähän työtä voittaakseen ylpeän "tapansa" ja kylmäkiskoisuuden, joka näytti kuuluvan hänen olentoonsa. Kuta enemmän menestystä hän saavutti vieraiden silmissä, sitä selvemmin hän huomasi tyytyväisyyden ilmeen miehensä kasvoilla.
Hagestadin kutsujen jälkeen seurasi joukko vastakutsuja, jotka olivat vain alkutapauksia kaikelle sille, mitä oli odotettavissa uutenavuotena. Ja kaikkialla teki nuori rouva Hanefelt uusia valloituksia, varsinkin upseerien keskuudessa, joita oli saapunut kokonainen joukko vierailemaan perheisiin. Mutta voi, miten mielellään hän olisi luopunut kaikista näistä, jos hän olisi saanut edes hetkenkään iloita sen vanhan valloituksen toivosta, josta ainoastaan hän oli elämässään välittänyt ja vastaisuudessa välittäisi!
Mutta sen puolesta näytti synkältä. Yhtä runsas kuin kapteeni oli kohteliaisuuksista vieraskäynneillä tai kotona vieraiden läsnäollessa, yhtä säästeliäs hän oli niiden suhteen heidän ollessaan kahden. Niin, silloin hän puhui harvoin, näytti rasittuneelta ja alakuloiselta, mikä melkein läheni raskasmielisyyttä.
Muuan asia oli kuitenkin muuttunut: joka iltapäivä, kun he olivat aterioineet yhdessä, tuli hän niin sanottuun lukuhuoneeseen, joka oli salin vieressä, missä hänellä oli tapana kuukauden alkupuolella istua lueskelemassa sanomalehtiä puoliksi leväten keinutuolissa takkavalkean ääressä. Syy, miksi hän luopui tästä tottumuksestaan, oli siinä, ettei lukuhuone ollut ainoastaan hauska ja miellyttävä työkammio, jossa oli mitä parhaimmassa järjestyksessä kirjoja kaikilla seinillä, kukkia kaikilla akkunoilla, pehmeä matto, mukavia pieniä sohvia, vaan myöskin, että hän oli eräällä viimemainituista pari kertaa vilkaistessaan ovesta sisään nähnyt ryhmän, jota kannatti katsella lähempääkin.
Siellä eräässä kulmassa puolittain lepäsi suloisen ihana nuori äiti, uinuva pienokainen käsivarrellaan. Lapsi saateltiin sillä tavoin iltapäivä-uneen, ja taiteellinen kauneus koko Antonian asennossa, hänen uneksivat silmänsä, purppurankuumat huulensa, jotka olivat painettuina lapsen vaaleita kiharoita vasten, joille varjon tavoin putosivat hänen omat tummat suortuvansa — kaikki nämä yksityiskohdat muodostivat kokonaisuuden, joka pakoitti vastahakoisen aviomiehen muuttamaan sanomalehtineen takkavalkean ääreen lukusaliin, missä myöskin houkutteleva keinutuoli ojensi käsivarsiaan häntä kohti.
Kun tämä tapahtui ensi kerran, oli Antonia todellakin nukahtanut. Mutta epäilemättä oli magneettista voimaa niissä katseissa, jotka olivat vakavasti kiintyneet häneen, sillä hän heräsi tietoisena siitä, että joku oli häntä lähellä, ja ettei tämä joku ollut välinpitämätön hänestä.
Salaperäisen onnen valtaamana Antonia varoi heräämästä, ennenkuin hänen miehensä oli istunut keinutuoliin, koettaen sanomalehti silmien tasalle kohotettuna kääntää pois huomiotaan sohvasta.
Nyt Antonia heräsi ja tekeytyen aivan tietämättömäksi virkkoi:
— Teit oikein, rakas Wolrat, istuutuessasi tänne takkavalkean ääreen — sali on niin suuri, että siellä tulee vilu.
— Se on totta, — myönsi hänen miehensä haukotellen, — varsinkin kun seurana ovat vain omat ajatukset.
— Olen ollut huomaavinani, ystäväiseni, että sinä olet tyytynyt parhaiten juuri siihen seuraan — muuten minä mielelläni…
— Ei mitään anteeksipyyntöjä! Sinun ei tarvitse muuttaa tapojasi. Voin yhtä hyvin välistä lukea sanomalehteäni ja nukahtaa täällä kuin salissa.
Ja tämä "välistä" sattui aina useammin. Antonia lepäsi pienokaisen kanssa sohvalla ja kapteeni keinutuolissa sanomalehden suojassa. Antonia mietti: Hyvä Jumala, enkö koskaan pääse häntä lähemmäs… enkö koskaan saa tietää, millaisesta teeskentelystä hän minua syyttää?
Tällaisen vieraan tuttavallisuuden vallitessa saapui vihdoin joulu. Nyt kai tapahtuisi jokin muutos. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.
Taasen oli herrasväki Brandt kutsuttu päärakennukseen, ja joulu kului pienimmättäkään vivahduksetta siihen lämpimään ja hyvään sävyyn, minkä tämä juhla tuo mukanansa jäykkäänkin perhepiiriin. Oli joulukuusi, lapset leikkivät, annettiin joululahjoja ja tarjottiin mainiota juhlapuuroa — siinä kaikki.
Muuan onni oli Antonian mielestä kuitenkin hyvin suuri, nimittäin että herrasväki Brandt toisena joulupäivänä matkusti Sofie-rouvan vanhempien luokse jäädäkseen sinne kahdenteenkymmenenteen päivään saakka. Kunpa nyt vaan ei saapuisi mitään kutsuja! Mutta kuten ja kuului, ei niistä kuitenkaan tulisi olemaan puutetta. Ja niin väsynyt oli Antonia sellaiseen touhuun, niin ruumiin kuin sielun verhojen alituiseen muuttamiseen — sillä viimemainittu ei saanut koskaan pukeutua mustiin, mikä sille olisi kuulunut parhaiten — että kun heitä kutsuttiin uudenvuodenpäiväksi erääseen uuteen tuttavaperheeseen kaupungissa, selitti hän miehelleen täytyvänsä jäädä kotiin, koska "pienokaisen hammas oli kipeä".
— Jos se on välttämätöntä, — vastasi kapteeni, kun tästä asiasta uudenvuoden aamuna keskusteltiin, — niin… niin .. — Hän näytti mietiskelevän, eikä Antonia auttanut häntä millään kysymyksellä.
— Täytyykö sinun ehdottomasti jäädä kotiin, rakas Antonia? Ovathan täällä hoitajatar ja Pekka…?
— Minun on mahdoton lähteä tänään minnekään… olen jo laittanut valmiiksi pienen kuusen, jolla on tarkoitus huvittaa pikku Woll-Wolliani illalla. — Antoniaa oli mahdoton taivuttaa lähtemään.
— No niin, silloin minäkin lähetän omasta puolestani peruutuksen.
— Älä millään muotoa — sinulle tulee täällä varmaan tavattoman ikävää.
— Niinpä tietysti, koska minun pieni lohduttajani ei itse voi ottaa vastaan lohdutusta keneltäkään, paitsi ehkä sinulta. Mutta vuoden ensimäisenä päivänä kuuluu perhetapoihin, että kärsitään ikävää —yhdessä.