IX.
Appivanhempien luona.
Sigesbergiä pidettiin hyvin komeana herrastilana. Siellä tosin ei ollut mitään muistettavia raunioita eikä sillä ollut mitään perimätaruja, joista olisi voinut kerskua. Linnamaisessa rakennuksessakaan ei ollut mitään oikein kunnioitusta herättävää, se synnytti sensijaan miellyttävän viihtymyksen, turvallisuuden ja iloisen levon tunteen. Sitä eivät ympäröineet mitkään suurenmoiset maisemat yllättävin© näköaloineen. Ympäristön muodostivat pääasiassa vuoret ja vedet, joita molempia reunustivat vuolaitten purojen siellä täällä halkomat metsät ja vainiot, joilta purot sitten etsivät kimaltelevan tiensä vihreisiin laaksoihin, mitkä korvasivat silmille sen kauneuden, minkä kukkulaisempi maa yleensä omaa.
Suuri rakennus oli vain osittain sisustettu antiikkiseen tapaan. Siinä kerroksessa, missä perhe asui, oli paljon enemmän pidetty silmällä mukavuutta ja hauskuutta kuin sitä, että olisi voitu kerskata niin ja niin monien sukupolvien istuneen sen tuoleilla ja sohvilla tai nojailleen muinaisaikaisiin marmoriliesiin. Näitä viimemainittuja kätkemässä oli verhot, joihin monet kauniit kädet, jotka nyt lepäävät hautakappelien holveissa, olivat ommelleet silkki- ja kultaneuloksin sekä ritareja että paimenia, sekä karhuja että lampaita.
Tämän rakkaan turvapaikan oli kotiin järjestänyt vapaaherratar Louise, jolla oli tunnustetusti kehittynyt maku. Mutta hän salli miehensä järjestää eräät ylhäiskuosisen yläkerroksen huoneet eräänlaiseksi museoksi, jopa tunsi kiitollisuuttakin niistä ihailevista huudahduksista, jotka ilahuttivat hänen miehensä mieltä ja makua. Arvokkaimpia huoneita oli taulugalleria, ja siellä tapaamme juuri nyt parooni Sigesmundin innokkaasti tutustuttamassa miniäänsä kaikkiin perhesuhteisiin, joista puhumiseen muotokuvarivit vaan voivat aihetta antaa, ja sitäpaitsi kaikkiin niihin muihin mielenkiintoisiin tietoihin, joita muuten oli annettavana tämän suuren ja kalliin, arvossapidettyjen mestarien käsialaa olevan taulukokoelman johdolla.
Vanhan herran mieleenkään ei juolahtanut, että joku kuolevainen nainen tai mies voisi väsyä näihin selittelyihin ja asiallisiin esitelmiin, ja mitä tulee Hermineen, joka edellisenä iltana miehineen oli saapunut tänne, osoittautuivat hänen sielunsa ja aistinsa olevan täysin hereillä, mitä myöskin hänen kysymyksensä ja johtopäätöksensä todistivat hänen appiukkonsa niin suureksi mielihyväksi, että hän tuon tuostakin keskeytti puheensa taputtaakseen Hermineä vapaalle kädelle, Herminen toisen käden jatkuvasti liikuttaessa lornettia, ja samalla sanoi appiukko mitä tyytyväisimmällä äänellä:
— Sinä olet nainen, jolla on mainio ymmärrys ja aivan tavaton käsityskyky. En tahdo mitään sanoa sinun koko olemuksestasi, sen saa maalari, jolle uskotaan sinun muotokuvasi valmistaminen, esittää oikeassa värisävyssään.
Mutta jos oli Hermine kaikin' puolin tarkkaavainen kuuntelija ja katsoja, niin oli hänen vieressään toinen nuori nainen, joka monin tavoin ilmaisi täydellistä tarkkaavaisuuden puutetta. Niinpä sitten, heti kun vanha parooni oli miniälleen lausunut yllämainitun kohteliaisuuden ja lisännyt, viitaten yhteen muotokuvista: — Vai niin, sinä herttainen tyttöseni, sinä huomaat isoisäni ja herra poikani välisen yhtäläisyyden, mutta rakastettavana puolisona pidät miestäsi kauniimpana, — tuo toinen nainen aivan epäkohteliaasti purskahti nauramaan, huudahtaen äänekkäästi:
— On kerrassaan naurettavaa, että vaimon aina täytyy olla puolueellinen. Ja puolueellinenhan täytyy Herminen olla, ellei hän huomaa, ettei Konnya ulkomuodoltaan eikä edes vartaloltaan voi verrata hänen isänsä isoisään!
Hermine punastui, mutta ei vastannut mitään. Vanha herra sensijaan punastui ja vastasi, vaikka hänen äänessään, joskin se ilmaisi harmia, kuitenkin oli tuo maltin sävy, mikä ei milloinkaan jätä henkilöä, joka paroonin tavoin suuresti kunnioittaa sitä käsitettä, mikä sisältyy sanaan sopivaisuus.
— Amalia rakas, — sanoi hän, — saanen kait huomauttaa sinulle, että jos meidän seuraamisemme on vaivaksi sinulle, minkä seikan jo hyvän aikaa olen huomannut, niin tekisit paremmin, jos hakisit muuta ajankulua.
— Niin, siten juuri aionkin tehdä. Keksin pienen viattoman ilkeyden —- siitä aion hankkia iloa itselleni. Menen tapaamaan Konnya, joka on ulkona puistossa, ja aion kertoa hänelle, että epäilen jonkun henkilön täällä olemista syyksi siihen, että minun pormestarini on kieltäytynyt tulemasta mukanani tänne ja että hän vain puolittain lupasi edes hakea minut täältä… Voi miten soma juttu siitä tulee; arvaan, että Konny tulee mustasukkaiseksi, sillä mustasukkaisiahan ovat itserakkaat miehet aina.
— Toivon, että et tarkoita totta sillä, mitä sanot, — lausui Hermine niin arvokkaasti, että se täysin salasi hänessä heräävän levottomuuden.
— Sitä älä usko, — lausui joukkoon appi, — pikku pormestarinnamme on luonteeltaan kevyt, mutta hän on pohjaltaan liian hyväsydäminen leikkiäkseen tulenaroilla aineilla.
— Sepä oli kaunis kohteliaisuus, mutta nyt minun on ikävä, eikä kait mitenkään ole vakavaa vaaraa siitä, että hiukan ilveilen arvoisan herra serkkuni kanssa. — Näin sanoen hän kuin salama leimusi pois.
Hermine loi Amalia-rouvan jälkeen katseen, joka vanhalle herralle ilmaisi, että nuori vaimo jo oli selvillä miehensä luonteen epäluuloisuudesta ja merkillisyyksistä.
— Herttainen tyttöseni, — sanoi hän, — aavistan mikä sinua huolestuttaa, mutta ole aivan rauhassa. Vaimoni lähti juuri puhumaan hiukkasen kahden kesken Konnyn kanssa, ja jos Amalia tosiaan on kyllin narrimainen yrittääkseen tehdä mitä uhkasi, niin ei hän toki uskalla vaimoni läsnäollessa, niin paljon kunnioittaa hän tätiään. Sitäpaitsi poikani kyllä huomaa, että serkku pyrkii ilveilemään hänen kanssansa.
— Niin kyllä, jos kysymys olisi jostakin muusta.
— Ei, Hermine hyvä, sinä et saa tulla pahoillesi… Sinä tiedät, että kielessämme on käsite sellainen kuin sovinnainen tasapaino. No niin, minä, sinun vanha appesi, joka jo pidän sinusta, vakuutan sinulle, että saan aikaan sellaisen sen varjopuolen ja valopuolen välillä, mikä Konnyn luonteessa on. Mutta heitä pois nyt tuo kaikki mielestäsi! Istukaamme sensijaan ja puhelkaamme hetkinen. Huomenna ja myöhemmin voimme jatkaa kiertoamme täällä galleriassa ja antiikkisissa huoneissa.
— Niin, kiitoksia vaan, tarkkaavaisuuteni ei olisikaan nyt aivan vireillä.
— Se on selvää, tyttäreni… No, näissä vanhoissa nojatuoleissahan on oikein mukava istua. Ne kehoittavat kahta liittolaista luottamukseen. Sanohan minulle sitten, miten luulet miehesi tulevan toimialallaan menestymään.
— Olisiko kysymys hänen valtiollisista vaiko yhteiskunnallisista pyrkimyksistään? — kysyi Hermine hiukan ujona siitä, että häneltä tällaista kysyttiin.
—- Kysymys voi olla kummastakin. Hän voi muuten antautua diplomaattisellekin uralle. Antautumista hovielämään olisi hänenlaiseltaan mieheltä naurettavaa odottaakaan. Mahtaneeko hän aikoa päästä yhdeksi maan edusmiehistä valtiopäiville? Hän kykenee kyllä puhumaan, se on varmaa, mutta arvatenkaan minun puolueeseeni hän ei tulisi kuulumaan?
— Niin luulen minäkin, — vastasi Hermine hiukan hymysuin. — Luonnollisesti hän, jos sille uralle antautuu, tulee vaikuttamaan vapaamielisen puolueen riveissä. Mutta ellen ole pettynyt — tunnenhan mieheni aikomuksia ja aatteita vielä niin vähän —, niin työskennellee hän vielä pari vuotta yksinomaan kirjallisuuden ja maanviljelyksen hyväksi. Hän sanoo olleensa aivan liian kauan poissa viimemainitun parista… Mutta kas, tuossahan Amalia jo tulee takaisin. — Herminelle se näytti olevan suureksi helpotukseksi.
— Niin, kiitos vaan kohtalolle siitä! — Amalia piti kirjettä ylhäällä kädessään. — Tässä raportti herra mieheltäni. Siinä taas uusi päiväjärjestys.
Eivät nuo mahdottomat ja yksinkertaiset miehet tiedä mitä oikein tahtoisivat. Nyt ikävöi hän jo vaimoaan ja tulee hakemaan minua muutaman päivän kuluttua. No, silloinpa tulee hänelle hauskaa! Saapa hän minusta härnäilevimmän pikku noidan kimppuunsa, mikä aviomiehellä on ollut kestettävänään. Mutta mitä näenkään?… Tuossahan tulee täti itse… Eikö täti mennytkään tapaamaan Konnya?…
— Se oli kyllä aikomukseni, — vastasi täti ja istuutui miniänsä viereen, — mutta puistossa kuulin, että hän oli tavannut pehtoorin, eikä tapaaminen niin ollen käynyt päinsä. Menemmekö ajelemaan avovaunussa nyt aamupäivällä, hyvät nuoret naiset?
— Mennään vaan, ainakin minä tulen kovin mielelläni, — riensi Amalia vastaamaan. — Mutta Herminehän punastuu niin kauniisti, että tekee miltei mieli uskoa, ettei hän ole varma siitä, mitä hän tahtoo tai mitä hänen valtiaansa tahtoo.
— Miten sinulla aina onkaan selvät mielipiteet kaikesta, — vastasi vapaaherratar ja loi rouva pormestarinnaan nuhtelevan katseen.
— Rakas täti hyvä, olen niin auttavainen mieleltäni, tahdoin vahvistaa
Hermineä hänen uudessa horjuvassa asemassaan, eikö se ole kaunista? —
Hän katsahti parooni Sigesmundiin.
— Jos minun kannatustani pyydät, sinä pikku viipperä, niin voit säästää koreita kissantapojasi. Ehkä Herminellämme on työtä matkatavaroittensa purkamisessa?
— Niin tosiaan on asianlaita, — vastasi nuori rouva, — ei omieni, mutta Konny on antanut minulle kunniakkaan tehtävän ottaa hänen kirjansa ja käsikirjoituksensa matka-arkuista ja järjestää ne. Laitan kuntoon hänen kirjoituspöytänsä. Sitten hän on luvannut hetkistä ennen päivällistä koetella käsialaani. Hän on sanonut mieluummin joskus tahtovansa sanella minun kirjoitettavakseni kuin itse kirjoittaa.
— Ja tuollaiseen tehtävään sinä aiot lainautua, — huudahti Amalia. — Tahtoisinpa nähdä, että herra pormestarini pyytäisi minulta jotakin sentapaista!
— Amalia rakas, — lausui vapaaherratar Louise äänellä, joka ilmaisi, että hän tunsi olevansa jonkun verran huolissaan rohkeapuheisen, nuoren sukulaisensa lausuntovapaudesta. — Tiedätkö, että vielä nykyisinkin tunnen itseni ylpeäksi siitä, että mieheni sanelee minun kirjoitettavakseni tuttavallisemmat kirjeensä. Olen myöskin puhtaaksikirjoittanut yhtä ja toista. Eikö niin, Sigesmund rakkaani?
— Kyllä, sinä olet aina osoittautunut sekä viisaimmaksi että miellyttävimmäksi vaimoksi mitä olla saattaa. Ja huomaan, että rakas pikku Herminemme aikoo käsittää asemansa yhtä kauniisti.
— No, onnea vaan!… Mutta sen sanon, — nyt osoitti Amalia aika lailla närkästyneensä saamastaan ojennuksesta, — että jos minusta olisi tullut Konnyn puoliso, niin en koskaan olisi päästänyt aviomiestäni muovailemaan minua miten hän kaikessa itsekkyydessään vaan olisi halunnut. Olen kyllä, luullakseni, varsin pehmeätä savea, mutta vain sille, joka osaa muovailla minua. Toistaiseksi ei kukaan kuitenkaan ole osoittanut osaavansa sitä taiteellista tapaa, mikä sitä varten ymmärtääkseni olisi tarpeen. Nyt juoksen pukeutumaan, täti hyvä.
Ja poissa oli hän kuin puhallettu.
Parooni Sigesmund vaihtoi merkitsevän katseen vaimonsa kanssa ja nousi ylös lähteäkseen ratsain tavalliseen tapaansa peltoja tarkastamaan. Hän suuteli Herminen otsaa, vaimonsa kättä ja lähti sitten niin nopeasti ulos, että hän käytävässä saavutti Amalian.
— Pikku ystäväni, — sanoi vanha herra hiljaa, laskien kätensä Amalian olalle. — Miksi tahdot näyttää huonoimmat puolesi? Onko aikomuksesi saada jotakin pahennusta aikaan? Varo silloin! Miten mukautuvainen miehesi lieneekin, niin kävisi sinulle ehkä epämieluisaksi, jos hän alkaisi epäillä, että sinussa vaikuttavat muut tunteet kuin leikkivä lapsellisuus!
— Mitä! — huudahti Amalia lentäen tulipunaiseksi
— Vaiti, vaiti! Mitä tulee suhtautumiseesi Hermineen, niin ajattele käytöstapasi muuttamista.