ENSIMMÄINEN LUKU
Kello oli kaksitoista. Pakkasen tähden aurinko näytti tavallista pienemmältä. Ikkunain ruudut eivät heijastaneet sen säteitä. Huomioni kiintyi, kuten lasten, kaikkeen liikkuvaan. Toisinaan hyväilin jonkun hevosen otsaa, jottei se purisi minua.
Kävelin niin ahdasta katua pitkin, että ajurien ruoskat hipaisivat minua ohi mennessäni, kun äkkiä olalleni laskeutui käsi.
Näin sen ja sitten käännyin.
Siinä oli Lucien. Nimeäni huutamatta hän oli leikillään tahtonut koskettaa minua kadulla, niinkuin joku vieras olisi rohjennut tehdä.
En ollut nähnyt häntä vuosikauteen. Hänellä oli sama päällysnuttu, toinen kaulaliina, sama hattu. Hän ei ollut lihonnut eikä laihtunut. Kuitenkin hän oli muuttunut. Hän eli muistissani rypyttömänä, sileänä, ilman tuota leukakuoppasta, joka oli liian syvä hänen voidakseen siitäkin ajella partansa.
Minä pysähdyin. Pakkasessa meidän oli kummankin vaikea puhaltaa henkeä. Panin hänen silmiensä ympärillä merkille eräänlaisen raukeuden, joka antoi hänen kasvoilleen surullisen ja kivuloisen leiman. Niillä kohdilla värähteli laskoksiin painunut iho sydämen tykytyksen tahdissa. Hänen ylähuulta paksumman alahuulensa vuoksi näytti ikäänkuin hän nyrpistäisi suutaan. Hänen nenänsä runko oli korkea, ja korvat, joita aina riennän katselemaan, jotten niitä unohtaisi, olivat ruskeat, sileät, ilman suppilon tavallisia mutkia, ja niin pienet, että ne näkyivät lakanneen kasvamasta ennen ruumista.
Lucien ei ollut koskaan pistänyt kukkaa päällysnuttunsa koskemattomaan napinreikään. Sen rinnusliepeet olivat kuluneet. Hänen rikkinäisiin taskuihin pistetyt kätensä eivät tavanneet niistä pohjaa.
Jouduimme molemmat hämillemme, Lucien siksi, että hän oli lähestynyt minua tuttavallisesti, ja minä siksi, että näytin siitä kiusaantuneelta. Me pysyimme liikkumattomina. Odotin hänen puhuvan. Nähdessäni hänet noin huonosti puettuna välähtelivät entiset onnettomat vuodet silmieni ohitse. Olin ne vähitellen unohtanut. Nyt ne olivat yhtä selväpiirteiset kuin jos ei mikään väliaika olisi niitä erottanut nykyisyydestä.
Uuninpiippujen savu naamioi toisinaan auringon pienten pilvien lailla.
Tuuli kohotteli ulkokaihtimien kangasreunuksia.
Vihdoin lähdimme yhdessä kävelemään. Hän asettui vasemmalle puolelleni, ikäänkuin olisin nainen, jonkinlaisesta hämärästä kunnioituksesta oikeanpuolista kohtaan. Jokaisessa kadunkulmassa hän pelkäsi, että mitään edeltäpäin mainitsematta muuttaisin suuntaa. Silloin sanoin hänelle aina: »Suoraan eteenpäin.»
Oli vielä keskipäivä. Kävelimme katuja pitkin, kumpikin kuin yksikseen, kummankaan meistä välittämättä siitä, mitä saattoi toiselle tapahtua.
Erään puistikkokadun kulmassa oli kahvila torin varrella, joka oli pienempi kuin valokuvista voisi päätellä.
Kutsuin sinne Lucienin nauttimaan jotakin.
Istahdimme parvekkeelle, jota lämmitti kolme hopeoitua hiiliastiaa. Jalkamme murskasivat pistasiapähkinöitä. Sifonipullot olivat varustetut metallitangoilla, jotteivät räjähtäisi.
Lucien otti hattunsa ja laski sen pienelle pyöreälle pöydälle. Mutta kun hän alati yritti arvailla tapoja, juolahti hänen päähänsä, ettei hattua ehkä saanutkaan panna pöydälle, ja hän sieppasi sen heti takaisin.
Molemmista päistä tupruava savuke sormien välissä ja niska kohotetun kauluksen suojaamana katselin ohikulkevia. Se oli kuulunut isäni huvituksiin. Hänen kuolemansa jälkeen vapautuneena siitä pelosta, että hän yllättäisi minut itseään matkimasta, katselen ilman kovinkaan suurta nautintoa ihmisvilinää ja vertailen ratokseni heidän kasvonpiirteittensä vastakohtia.
Lucien oli tilannut kahvia, jonka päällä kellui sakariinimaista vaahtoa. Hän oli hämillään. Hänen sormensa, joista toiset olivat toisiaan tuskin pitemmät, värähtelivät omituisesti, niin että jänteiden liikkeet näkyivät ranteeseen asti.
Hän kääntyi minua kohti. Hän alkoi syödä puolikuunmuotoista leivosta sen keskikohdalta. Meidän katseemme kohtasivat toisensa. Tuokion verran näin oman kuvani hartioihin asti hänen silmissään. Silloin laskin luomeni, silti kuitenkaan sulkematta silmiäni. Ne kohdistuivat molemmat suoraan hänen kasvoihinsa. Nyt tunsin, että hän valmistausi puhumaan. Hänen kulmakarvojensa kaari jyrkkeni. Hän avasi suunsa niin hitaasti, että huulten puna tuli näkyville ennenkuin ne erkanivat toisistaan. Myöskin havaitsin hänen kielensä, joka oli lyhyt kuin hänen sormensakin, kohoavan muovaamaan ääntä. Minä kuuntelin jo. Hän teki kädellään eleen.
»Kuinka sinä olet muuttunut, Armand! Nykyään sinä olet varmaan rikas.
Sinä et enää voisi tulla meidän ravintolaamme. Muistatko viime vuotta?»
Seltterivesi poreili vielä ryyppylasissani. Pitelin savukettani sen kuivalta kohdalta heittääkseni sen pois. Sitten otin uuden. Oli niin kirkas päiväpaiste, etten tiennyt leimahtiko tulitikkuni.
Tosiaan muistin aikaisemman elämäni. Nyt siitä oli päästy. Mutta arvasin, että Lucien söi yhä ateriansa samoissa ravintoloissa, asui edelleenkin samassa kamarissa.
Jottei hän nuhtelisi minua muuttumisesta, koetin palauttaa entisiä, arkoja ja kömpelöitä eleitäni. Minua hävetti lämmin päällystakkini ja varsinkin silkkinen kaulahuivini. En ollut välittävinäni mitään vaatteistani, ja kun tippa putosi päällystakilleni, sallin siihen tulla tahran.
Mutta vaikka puhuinkin samoilla sanoilla, matkin entisiä eleitäni, en kuitenkaan voinut enää tulla siksi, mikä olin ennen ollut. Hyvinvointi, jota olin kaksitoista kuukautta nauttinut, oli jyrkästi karkoittanut kaikki tapani. Minä puhuin nyt enemmän. Minusta tuntui, ettei minulla enää ollut syytä kaunaan ihmisiä kohtaan. Ne, jotka valittivat, näyttivät minusta ärtyneiltä tai lyhytnäköisiltä, mihin heidän köyhyytensä oli syynä.
Lucien katseli minua ilman pahansuopuutta, mutta niin hartaasti, että se suljetussa paikassa olisi saanut minut punastumaan. Nyt tunsin samaa hämmennystä kuin ennen lapsena, jos minua tähysteltiin liian likeltä.
Tänä päivänä, kymmenen vuoden kuluttua, minut taas hetkeksi valtasi arkuus. Vaistomaisella liikkeellä käänsin pääni poispäin, jottei hän näkisi korviani, jotteivät ne ruumiinosat, jotka kuvastimessakin välttivät oman katseeni, esiintyisi hänelle selvästi.
Tässä tilassa olin muutaman sekunnin ajan. Luulenpa, että olin punastumaisillani. Veri kihosi päähäni, mutta liian heikosti värittääkseen poskeni. Nyt, kolmikymmenvuotiaana, punastun usein samalla tavalla, ja minä yksin sen tiedän.
Sitten kääntäen katseeni jälleen Lucieniin tunsin, että hän oli lihaa niinkuin minäkin, kun kuvastimessa katselen kieleni alle.
Hän eli. Hänen sieraimensa tunsivat tuoksut. Eräänä päivänä, kun useampia tuoksuja oli sekaisin, hän oli ne erottanut ja sitten luetellut. Hän ei sekoittanut toisiinsa kuulemiaan meluja. Hän näki kellontaulun yhtä kaukaa kuin minäkin. Hänen hengityksensä poljento oli tuskin omaani hitaampi. Hänen kasvojensa hipiä jatkui hänen kauluksensa alla. Hänellä oli povi — ruskea, koska hän oli tummaverinen, — utukarvoja, napa, täyteläinen tai kovero, riippuen kätilön taitavuudesta.
Itseluottamukseni alkoi palata. Minua tarkkaili ihminen, joka oli kaltaiseni. Viat, jotka hän keksi kasvoissani, olisin minäkin havainnut hänen kasvoissaan.
Läheiseltä pöydältä putosi teevati särkymättä. Kaihtimet läpättivät tuulessa. Niiden messinkivarret nousivat ja laskivat kuivissa uurteissaan. Hiilipannuista löyhähtelevät hiilihapon tuprut verhosivat meitä. Joka kerta Lucien yskäisi kuivasti ikäänkuin alkavassa katarrissa.
Sääremme pöydän ainoan jalan erottamina varoimme polvilla koskettamasta marmorilaatan alustaa. Silloin tällöin yllätin hänen huulillaan ääliömäisen ilmeen. Hyväksyin kaikki, mitä hän sanoi, jottei hän olisi luullut minun käyneen ylpeäksi. Mutta samalla käsitin, että juuri se minut kavalsi.
Kerran halusin haastella hänelle toverillisesti, mainita häntä ivallisella nimellä, niinkuin ennen muinoin. Mutta en uskaltanut: hän ei olisi sitä sietänyt.
Tarkkasin häntä salavihkaa. Hän oli juonut kahvinsa. Lasi huulilla hän odotti, että sulamaton sokeri lipuisi suuhun.
Tällöin muistin, että hänen tapansa oli ollut nauraa täyttä kurkkua, innostua ja riehahtaa. Nyt hän ei minun seurassani tohtinut edes puhua.
Käsi säärieni välissä vetääkseni tuoliani lähestyin häntä. Hän vavahti kuin aikoen perääntyä.
»Pelkäätkö sinä minua?»
»Ei, ei. Se oli vaistomainen liike.»
Hän vaikeni. Ikäänkuin odottaen, että leikilläni olisin häntä lyövinäni, koetti hän malttaa mieltään. Hän oli sulkenut kätensä, jotteivät hänen sormensa pelkän rasahduksen vuoksi voisi antaa häntä ilmi. Miehen osoittama näin suuri lapsellinen pelko liikutti minua.
»Lucien, tulehan huomenna luokseni aamiaiselle. Minä puhun sitten sinusta. Koetan löytää sinulle paikan. Kaikki järjestetään. Siellä on mukavampaa kuin täällä. Saat nähdä ystävättäreni. Hän on hyvin herttainen. Me asumme Vaugirard-kadun varrella neljäkymmentäseitsemän.»
»Aamiainen on kai kello kahdeltatoista?»
»Niin on; tule hiukkasta myöhemmin, jotta kaikki on valmista.»
Hymy välähti hänen huulillaan. Hänen siniset silmänsä viipyivät minussa tavallista kauemmin. Hän sopersi muutamia sanoja. Hänessä ilmeni hieman riemastusta.
Kello oli nyt puoliyksi. Kutsuin tarjoilijaa maksaakseni laskuni, mutta ketään ei tullut. Minun oli pakko etsiä kynäveitsi taskuistani koputtaakseni kyllin kovaa.
Lucien oli noussut. Hän odotti minun myös nousevan pannakseen hatun päähänsä. Hänellä oli housujensa laskoksissa leivoksen muruja. Sillä välin kun laskin rahoja, lämmitteli hän hiilipannun ääressä päällysnuttu avattuna, jotta kuumuus pikemmin saavuttaisi hänen ruumiinsa.
Kävelimme muutamia askelia puistikkokadulla epäröivinä, ikäänkuin emme tuntisi toisiamme, ja pysähdyimme puun juurelle, joka oli muita nuorempi ja joka läheltä näytti kuin kolmannelta henkilöltä.
»Niinpä jätän sinut nyt, Lucien. Tiedät, että odotan sinua huomenna.
Tule varmasti.»
Hän ei vastannut. Hän loi silmänsä maahan, mikä antoi hänen kasvoilleen tyttömäisen ilmeen, koska kaikki silmäripset muistuttavat toisiaan. Hän oli odottanut kohtauksestamme paljoa enemmän. Hän ei kaiketikaan tiennyt minne mennä. Ajattelin viedä hänet heti luokseni, mutta Jeannen tähden, jolle se olisi ollut epämieluista, en rohjennut.
Ojensin hänelle käteni. Hän otti sen ja piti sitä, niinkuin vanhus pitää nuoren hyväntekijän kättä, ilmeen muuttumatta, hänen edes liikahtamatta paikaltaan.
»Joko sinä menet, Armand?»
Hänen silmänsä rukoilivat minua jäämään.
»Jo. Jeanne odottaa minua.»
Hän päästi käteni. Hänen kasvoistaan luin, että hän olisi halunnut minua seurata, nähdä minun astuvan asuntooni, tietää vain oven meidät erottavan.
Kului muutama silmänräpäys. Viivyin siinä epäröiden. Otaksuin, että hän lähtisi ensiksi. Hän odotti kärsivällisesti, että tekisin päätökseni.
Uudestaan ojensin hänelle käteni suorasukaisesti, jotta hän ojentaisi minulle omansa, vaikkapa vasten lähtöäänkin. Hän puristi sitä. Näin yhteenliitettyinä ne näyttivät minusta hetkisen ikäänkuin vertauskuvalliselta otsakkeelta. Sitten jätin hänet muitta mutkitta, kääntymättä, puhumatta hänelle kauempaakaan.
Valitsin umpimähkään jonkin suunnan. Suorilla kaduilla puhalsi tuuli tällä hiljaisella hetkellä yhtä voimakkaasti kuin talojen yläpuolella. Vaikka liikuin eteenpäin, säilyttivät katulyhtyjen varjot saman vinouden. Taivaanrannalla törmäilivät eilisiltaiset pilvet toisiaan vastaan, ikäänkuin toiset pilvet toisilla taivailla estäisivät niitä liikkumasta.