JOHDANTO.
Epikteetoksen nimi ja merkitys on arvattavasti useimmille suomalaisille lukijoille vieras ja tuntematon. Se ei olekaan oudoksuttavaa, sillä suomeksi on hänestä ollut tähän asti vain lyhyesti mainittu Tietosanakirjassa ja filosofian historiassa sekä vähän enemmältä "Onni"-nimisessä sveitsiläisen sivistyskirjailijan Hiltyn teoksen suomennoksessa, jossa on erinäisiä saksasta käännettyjä kohtia hänen kirjoituksistansa.
Epikteetos oli kreikkalainen viisaustieteilijä n. vv. 50—120 j. Kr. Hän oli syntynyt Vähässä-Aasiassa Fryygian maakunnan Hieropolis-kaupungissa ja oli orjattaren poika. Kaiken nuoruutensa ajan hän itsekin oli orjana ensin kotipuolessaan ja sittemmin Roomassa, jonne hän ajan mittaan oli joutunut.
Roomassa oli hänen isäntänsä keisari Neron suosikki ja kirjuri Epafroditus, vapautettu orja, muutamien tietämän mukaan myös keisarin kaartin päällikkö sekä luultavasti sama mies, jota jonkun kerran mainitaan Epikteetoksen Tutkielmissa ja nimitetään myös tieteilijäksi (*grammaticus*) ja sanotaan juutalaisten historioitsijan Josefuksen (s. 39 j. Kr.) ystäväksi.
Vaikka silloinen aika Roomassa oli keisarien mielivallan ja julmuuden aikaa, on kuitenkin otettava huomioon, että orjat roomalaisilla eivät olleet kaikki samanlaisessa asemassa eikä niiden orjuuden tila aina ollut vain sortoa ja ahdistusta, kuten me orjuudella tavallisesti tarkoitamme. Niinpä esim. orjiksi joutuneet sotavangit katsottiin kyllä onnettomaksi ihmisluokaksi, mutta ei suinkaan alempirotuiseksi. Samoin saattoivat monet muut seikat vaikuttaa, että ansiokkaatkin ihmiset orjuutettiin, esim. filosofi Ksenokrates, Platonin mainehikas oppilas, myytiin orjaksi, kun oli jättänyt veronsa maksamatta. Maanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden alalla oli enimmän orjia, mutta näiden alojen ulkopuolellakin toimivia henkilöitä oli orjien kaltaisessa asemassa, vastaten meidän ajan apulaisia, palvelijoita, tehtaalaisia j. n. e.; useastikin he saivat taloudellisen tilaisuuden ostaa itsensä vapaiksi isänniltänsä tai nämä heidät omin ehdoin vapauttivat. Jos orjaksi joutunut oli oppia ja sivistystä saanut, käytettiin häntä lasten kasvattajana, kirjastonhoitajana, "konttoristina", y. m. perheen toimissa. Eikä hänen tilansa ja asemansa ollut alempi tai huonompi kuin vastaavissa toimissa meidän aikanamme. Yleisesti luettiin orjat kuuluviksi talouteen (*familia*).
Arvattavasti tämän viimeksisanotun asianlaidan tähden — oppineisuutensa johdosta — vapautui myös Epikteetos orjan tilasta ja näyttää eläneen vapaana kansalaisena Roomassa sekä viettäneen viisaan hillittyä ja kärsimyksissä koeteltua elämää. Hän oli lapsuudessa loukannut jalkansa tai toisten mukaan ensimmäisen isäntänsä kurituksesta jäänyt raajarikoksi, niin että hän senjohdosta ontui koko elämän-ikänsä. Hän asui pienessä, vaillinaisesti kalustetussa kamarissa, suuressa köyhyydessä, niinkuin näkyy muutamista hänen kreikaksi sepittämistänsä säkeistä, joissa ilmenee hänen surkea tilansa, alhainen asemansa, mutta nöyrä ja vapaa mielensä ja alttiutensa jumaluuden järjestystä noudattamaan. Silloinen kova ja paha aika, hirmuvallan tyrannius, oli omansa vaikuttamaan Epikteetoksen kaltaisissa luonteissa harrastusta ja pyrkimystä ihmishengen hyvien puolien huomioittamiseen ja herättämiseen. Tähän etenkin soveltui n. s. stoalainen tietoviisaus, ja sen merkittävimpiä edustajia on Epikteetos.
Epikteetos on nuoruudessaan tietenkin kuullut kertomuksia keisari Tiberiuksesta (v. 14—37), hänen julmuuksistaan ja mässäilystänsä, joskin myös siitä halveksimisesta, jota Tiberiuksessa herätti kansalaistensa matalamielisyys. Varmaankin hän on tuntenut kehnon kerskujan Kaligulan ja ollut tietoinen heikon Klaudius-keisarin (41—54) aikuisesta siveettömyydestä. Mieskohtaisesti on hän kuullut ja nähnyt ihmispeto Neron (54—68) murharaivon hirmuja ja taiteilija-hurjuuksia, Galban, Othon ja Vitelliuksen villiyttä, juutalaisten teurastajan Vespasianuksen (69—79) sekä vihdoin hirmuhallitsija Domitianuksen (81—96), joka vainosi veljeänsä lempeätä Titus-keisaria (79—81) ja v. 94 karkoitti kaikki filosofit Roomasta. Siinä vainossa arvattavasti Epikteetoskin häädettiin. Sen jälkeen hän asettui asumaan Nikopoliin kaupunkiin Epeirossa.
On arvattava, että Epikteetoksella kaikesta huolimatta on ollut Roomassa tilaisuutta syventää filosofista sivistystänsä, yrittäessään jakaa oppiansa epäilemättä monille opinhaluisille. Roomasta karkoitettuna hän Nikopoliissa sai vapaasti vaikuttaa, ja hänellä oli innostunut kuulijakunta; hän toimi siellä toisen vuosisadan alkupuoleen asti. Sittemmin hän palasi Roomaan ja sai nähdä keisarillista rikollisuutta seuranneen paremman ajan Nervan, Trajanuksen (98—117), keisariajan loistokauden, sekä uljaan Hadrianuksen (117—138), jonka mainitaan seurustelleenkin Epikteetoksen kanssa ja nauttineen hänen filosofista opetustansa.
* * * * *
Epikteetos samoinkuin Sokrates ynnä useat vanhan ajan ajattelijat ei itse ole jättänyt jälkeensä kirjoituksia. Hänen opetuksensa oli, niinkuin Sokrateenkin, keskusteluja ja väittelyjä erinkaltaisista asioista, aineista ja olosuhteista, tähdäten aina ihmisen henkisen puolen kohottamiseen, enimmiten sovitettuna kuulijain ja keskustelijain suhtautumisen mukaan.
Epikteetoksen opettaja oli ollut filosofi MUSONIUS RUFUS, mutta kun Epikteetos oppinsa ytimessä samoinkuin sen muodollisessa puolessa seurasi Sokratesta, on tämän "ihmisistä viisaimman" miehen merkityksestä tässä yhteydessä lyhyesti mainittava. Sokrates oli kuvanveistäjän poika Atheenasta (s. 470 e. Kr.) ja harjoitti itsekin, jopa menestyksellisesti, tätä Kreikassa suurimmasti kunnioitettua ammattia. Kolmenkymmenen vuotiaana hän ryhtyi filosofisiin harrastuksiin, mutta varsin uudella ja toisella tavalla kuin aikaisemmat opettajat. Kulkien ympäri eri tahoilla hän viritti keskusteluja ihmisten kanssa, vetosi heidän luontaisiin taipumuksiinsa ja olosuhteisiinsa, totuudenrakkauteen, rikkaudesta piittaamattomuuteen, taikauskon kammoamiseen, tyrannivallan vihaan, isänmaan ja ihmisyyden lakien kunnioittamiseen; hän vaati kieltäymistä elämän oloissa, rohkeutta ja avomielisyyttä vapaasti ja julkisesti puhumaan ja opettamaan sitä, mitä sisäinen ääni ihmisessä ilmoitti olevan oikein, varsinkin nuorisolle näitä oppejansa esittäen.
Kaiken tämän ohessa esiytyi Sokrates isänmaansa laeille uskollisena kansalaisena, koko yhteiskunnan hyväksi vaikuttavana virkamiehenä ja urhoollisena soturina hänen aikanansa isänmaalle vaarallisissa sodissa. Mutta kun Sokrates aina painosti, että hänen tutkimustensa ja opetuksensa päämääränä oli ainoastaan totuus, ja kun hän tätä kaikille esittäessänsä ilmeisesti kohosi muita ylemmäksi, herätti se aikakauden viisastelijoissa — sofisteissa — sekä yhteiskunnan ymmärtämättömissä johtomiehissä siinä määrin kateutta, väärinymmärrystä ja vihaa, että hänet tuomittiin nuorison viettelemisestä ja väärän uskonnon opettamisesta tyhjentämään myrkkymalja (v. 390 e. Kr.).
Tällaista esikuvaa noudatti Epikteetos, ja tässä juuri on hänen opetustensa ansion salaisuus. Alituinen vetoaminen ihmisluontoon ja ihmisen velvollisuuksiin, stoalainen vastenmielisyys koreilevaan esitystapaan, miehevä yksinkertaisuus, syvällinen hyvän ja oikean harrastus ne ovat tunnusomaisia Epikteetokselle ja tietenkin kuultuina ovat vielä tehokkaammin pystyneet kuulijoihin vaikuttamaan, kun hän näistä laajakantoisista periaatteista johtaa käytännöllis-siveelliset opetuksensa, sovittaen niitä kaikkiin elämän olokohtiin verrattoman havaannollisesti, vakavasti ja sattuvasti. Kaikkea tätä sopii päättää siitä, mitä häneltä on jälkimaailmalle säilynyt. Itse kirjoittamiansa ei hän ole, niinkuin jo on sanottu, jättänyt, vaan mitä häneltä on kirjallista perua tallella, se on hänen oppilaansa ARRIANOKSEN kokoamia muistiinpanoja.[1] Näitä on *Tutkielmia* (*Diatribai*), alkuansa 8 kirjaa, joista vain 4 ensimmäistä on säilynyt; *Ojennusnuora* (*Enkheiridion*), lyhyt käsikirja Epikteetoksen pääopetuksista ja aatteista, johon SIMPLICIUS-niminen kirjoittaja 6. vuosisadalla j. Kr. on lisännyt varsin laajat selitykset, samoin kreikankielellä; *Katkelmia*, kirja lyhyitä mietelmiä, jotka STOBAIOS-niminen kirjoittaja 5. vuosisadalta j. Kr. on koonnut ja tallentanut.[2] Näiden lisäksi mainitaan Epikteetoksen *Keskusteluja*, 12 kirjaa sisältänyt teos, joka on kokonansa hukkaan joutunut.
[1] Flavius Aulus Arrianos, Bitynian Nikomediasta Vähässä-Aasiassa (n. 95—180), Kappadokian maaherra (n. 131—137), eli lopun ikäänsä Atheenassa, on itsekin kirjoittanut kreikankielellä historiallisia, maantiedollisia ja filosofisia teoksia, joita paljon luettiin; niistä on tunnetuin hänen Anabasis-kirjansa Aleksanteri Suuren retkistä.
[2] Johannes Stobaios, Makedonian Stobista, kirjoitteli pojallensa Septimiukselle otteita n. 500 kreikkalaisesta kirjailijasta ja on sillä perusteella varsin tärkeä muinaisen kirjallisuuden tuntemiselle.
Epikteetoksen filosofia on pääasiassa siveysoppia, stoalaisen koulukunnan hengessä, kaikkialla ohjaten hyveeseen ja tehostaen itsensä hillitsemisen tärkeyttä sekä tyytymistä siihen, mikä meillä on vallassamme. Tämä näkökohta — mikä on meidän vallassamme ja mikä ei ole meidän vallassamme — on myös *Ojennusnuorassa* määräävä ja perustavaa laatua, s. o. asiat, jotka itse pystymme itsellemme hankkimaan, ja asiat, jotka ovat vieraista voimista riippuvaisia. Hänen siveysoppinsa vaatii yleisinhimillisiä oikeuksia kaikille eikä vain erinäisen kansan tai syntyperän rajoissa eläville tai erityisille kansanluokille tai ryhmille. Hän yhdistää opin velvollisuuksista kiinteästi oppiin kaikkiviisaasta ja hyvästä jumalasta, jonka sukua on ihmissielu. Tässä yhteydessä on merkille pantava, että tämä pakanuuden ajan opettaja puhuessaan jumaluudesta käyttää jumala-käsitettänsä melkein useammin yksiköllisenä kuin monikollisena sanana. Joskin stoalainen filosofia yleensäkin sisältää ikäänkuin kehitetyn yhteenvedon siitä, mitä muinaisuudessa sitä ennen on ajateltu luonnosta ja jumaluudesta, ihmisestä ja hänen velvollisuuksistansa, ja semmoisena ollut juurikuin tienvalmistajana kristinopin leviämiselle kreikkalaisessa ja roomalaisessa maailmassa, on se erityisesti Epikteetoksen kautta vaikuttanut ja vieläkin vaikuttaa siveellisen vakavuuden hyväksi.
Jo monet muinaisajan suurhenkiset miehet pitivät Epikteetosta opettajanansa, esim. keisari Markus Aurelius (161—180), yksi stoalaisen filosofian merkkimiehiä, joka itsekin kirjoitti samansuuntaisia *Itsetarkasteluja*. Keisari ilmoitti ihastustansa siitä, että hänen opettajansa Junius Rusticus ohjasi häntä Epikteetokseen, ja m. m. hänen arvostelunsa kristityistä onkin oleellisesti samanlainen kuin Epikteetoksen, vaikka kyllä paljon karheampi; kuitenkin sielun kuolemattomuudesta puhuu M. Aurelius, samoinkuin latinalais-stoalainen filosofi Titus Annaeus Seneca (4 e. Kr. — 65 j. Kr.), toisemmin kuin Epikteetos, jolle se näkökanta on vieras.
*Ojennusnuoran* tarkoituksena on Simpliciuksen selityksen mukaan "ohjata ihmismieltä siihen vapauteen, johon maailman rakentaja ja isä sen on hankkinut". Kirjan kreikankielinen nimi merkitsee "kädenomaa", jonka tuli olla ikäänkuin miekka kädessä aina valmiina ohjaamaan tuohon tarkoitukseen. Suurella taitavuudella, terävyydellä ja harrastuksella koskettelee tekijä varsin monipuolisesti hengen ja ruumiin suhteitten eri aloja, vertauksilla ja kuvauksilla osoittaa ja ylistää kaiken oikean, hyvän ja jalon arvoa, teroittaa totuuden, rehellisyyden ja ihmisrakkauden omistamista ihanteelliseksi tarkoitusperäksi, loukkausten ja huomattavaisuuden puutteen vähäpätöisenä pitämistä, sisällisen ihmisen arvon merkitystä korostaen. Kirja on rikas ajatuksista, johdonmukainen ja yhtenäinen, vaikkakin jaettuna eri lukuihin. Ojennukset ja ohjaukset, neuvot ja vertaukset ovat kauttaaltaan opettavaisia ja mieltä kiinnittäviä; opetukset tähtäävät ihmiselämän parantamiseen ja järjestä osallisen hengen herättämiseen säilyttämään arvonsa ja käyttämään luontaisia voimiansa. Esitys on lyhyttä ja miellyttävää, kieli voimallista ja vaikuttavaa.
Useat E:n ajatusten yhtymäkohdat kristinopin kanssa ovat jo entisinä aikoina vetäneet huomiota puoleensa tutkijain ja kirkonmiesten taholta, esim. kirkkoisä Augustinuksen (353—430) ja Klemens Aleksandrialaisen († 220). On myös niitä, tieteilijöitäkin, jotka sillä perustuksella koettavat osoittaa Epikteetoksen tunteneen Uuden Testamentin kirjoituksia ja sen jälkeen soveltaneen ja esittäneen omat opetuksensa. Että Epikteetos on tietänyt kristityistä, näkyy hänen Tutkielmiensa IV. 7. 6. kohdasta, jossa hän kuolemaa pelkäämättömillä galilealaisilla ilmeisesti tarkoittaa kristityitä, mainiten heitä tuolla sen ajan nimityksellä.
Merkitsen tähän erinäisiä Ojennusnuoran ja Uuden Testamentin vastaavia kohtia, joissa on havaittavissa ajatusten yhdenkaltaisuutta, siinä sivussa huomauttaen, että on yli 200 tärkeämerkityksellistä sanaa yhteisiä koko Epikteetoksessa ja Uudessa Testamentissa. Nämä kohdat ovat seuraavat:
Ojennusnuora 13 — Matt. 6:21; O. 15 — Luuk. 22:29; O. 18 — Room. 8:28; O. 22 — Luuk. 9:62, 14:28; O. 25:1 — Room. 12:15; O. 29 — Luuk. 14:28; O. 30 — 1 Piet. 2:18; O. 31:1 — Jaak. 1:17; O. 33:1, 16 — Ef. 5:3, Koi. 3:8, 1 Tim. 5:13, Jaak. 3:1; O. 33:2 — Matt. 7:1; O. 33:5 — Matt. 5:34; O. 33:6 — II Kor. 6:14; O. 33: 7 — 1 Tim. 6: 8, Luuk. 3:14; O. 33:8 — 1 Tess. 4:3, Jaak. 3:17; O. 35 — Matt. 5:10, 1 Piet. 4:4; O. 40 — 1 Piet. 3:3; O. 42 — 1 Piet. 3:9; O. 43 — Matt. 18:21; O. 46 — Matt. 7:6; O. 48:3 — Hebr. 12:1; O. 51 — Hebr. 3:13; O. 53 — Matt. 6:10.
Nämä parikymmentä kohtaa on, niinkuin sanottu, otettu Ojennusnuorasta, ja lukijan sopii niitä itse verrata Uuden Testamentin tässä merkittyihin kohtiin. Uusin Uuden Testamentin tutkimus ottaa selityksissään huomioon sukulaisajatuksia myös profaanikirjallisuudesta, varsinkin juuri myöhemmän stoalaisuuden. Tällöin todetaan Epikteetoksessa olevan, paitsi mainittuja Ojennusnuoran kohtia, ainakin parisataa ajatusten yhdenlaatuiskohtaa, yhtäläisyyttä ja yhtäpitäväisyyttä erinäisten Uuden Testamentin kohtien kanssa. Useat niistä eivät ensi silmäyksellä tosin ole niinkään yhtäläisiä, mutta tarkemmin tutkiessa täytyy kuitenkin huomata ajatusten yhtäläisyyttä näkökannan ytimessä yhtä paljon, toisinaan enemmänkin, kuin pelkästään sanallisessa yhtäläisyydessä, mikä useinkin on vain satunnaista tai pintapuolista laatua ja jolla ei ole tekemistä henkisen sukulaisuuden kanssa.
Kristinoppi osoittaa uskonnon ja siveyden elävästi yhteen kuuluviksi; Epikteetoksen — niinkuin yleensä stoan — siveysoppi lepää myös uskonnollisilla edeltämyksillä: se edellyttää uskon jumaluuden olemukseen, joka on oleeltansa pelkkää järkeä, on siveellisesti täydellinen ja jonka sukua on järjellä varustettu ihminen. Kristinoppi tunnustaa ja tuntee vain yhden Jumalan ja kaikille ihmisille yhden totuuden ja yhden pelastusmahdollisuuden, Epikteetos on tässä suhteessa yhtä "suvaitsematon": hänen on mahdoton ymmärtää ja hänestä on täydellisesti henkistä kehnoutta ja häpeämätöntä paatumusta, että kukaan millään oikeutuksella saattaa epäillä tai kieltää jumalan olemusta ja maailmaa järjellisen mielen tuloksena. Taitavasti todistaa hän, että tulee voittaa maailma, jos tahtoo henkensä puhtaana pitää, tulee sisällisesti siitä irtautua, sillä ei käy yhdistäminen halua maallisiin tavaroihin ja halua todelliseen onneen, ei maailmanrakkautta ja jumalanrakkautta.
Epikteetos teroittaa jumaluuden pyhyyttä, puhtautta ja hyvyyttä, mutta katsoo ihmissielun pystyvän saavuttamaan jumalallisen puhtauden, niin että ihminen tulee jumalankaltaiseksi. Yhteys, luottamus ja rakkaus Jumalaan on stoalaisessa opissa vain ajatuksia ja päätelmiä eikä sitä sydämmellistä tuntemusta, mikä kristityllä on persoonalliseen Jumalaansa, eikä niin ollen ole stoalaisella jumalanpelkoa eikä Jumalan vihan tuntoa eikä sitä peloittavaa vakavuutta, jolla kristinoppi lopullisesti eroittaa iankaikkisesti onnelliset ja iankaikkisesti onnettomat.
Epikteetos on, niinkuin jo on osoitettu, stoalaisen filosofisen koulukunnan edustavimpia miehiä. Stoalaisuuden alottaja on filosofi ZENO (350—264 e. Kr.) kotoisin Kition kaupungista Kypros-saarelta. Hän oli alkuaan liikemies, mutta antautui sittemmin kokonaan henkisiin harrastuksiin. Hän kuunteli Atheenassa eri suuntien filosofeja, joista hänen oppi-isistään mainittavimmat olivat Krates ja Ksenokrates. V. 308 hän perusti Atheenassa oman filosofisen koulukunnan, jota nimitetään stoalaiseksi sen, taidemaalauksilla koristetun, pylväsrakennuksen, *stoa*, mukaan, missä hän luennoi ja opetti. Siinä stoapylväikössä oli surmattu suuri joukko Atheenan kansalaisia 30 tyrannin hallitusajalla, jotka hirmuvaltiaat sitten Sokrateen rohkean toimenpiteen johdosta kukistettiin. Zeno valitsi sen paikan oppilaittensa yhtymäkohdaksi niin tavoin puhdistaaksensa ja poistaaksensa siihen kiintyneen surkean muiston.
Zeno nautti suurta arvoa atheenalaisten kesken, ja erikoisesti häntä kunnioitti Makedonian kuningas Antigonos Gonatas hänen viisautensa vuoksi. Zenosta ovat lähtöisin stoalaisopin perusteet ja yleensä ydinkohdat semmoisinaan. Edellisessä on niitä jo muutamin kohdin kosketeltu. Seuraavassa vielä vähän lähemmin esitetään stoalaista järjestelmää, sen merkitystä ja arviointia.
* * * * *
Zenon opin pohja oli käytännöllinen siveysoppi ja sen vaatimusten toteuttamista elämässä hän samoinkuin hänen jälkeisensä stoalaiset teroittivat. Stoan ylin periaate on saattaa elämä sopusointuun luonnon kanssa ja niin muodostaa se järjelliseksi. Ihmisluonto on riippuvainen kaikkeuden luonnosta ja edellytyksenä on ymmärtää, että maailmankaikkeus on riippuvainen järjellisestä järjestyksestä, jonka alaiseksi meidän tulee alistaa myös oma tahtomme. Kaikki riippuu mielialasta, ja toiminta eli teko semmoisenansa on yhdentekevä, joten esim. rikokset ovat seurauksia siitä, että tekee vääriä päätelmiä hyödyllisestä ja vahingollisesta. Tämän tähden on ihmisen velvollisuus kehittyä ymmärtämään mikä on hyödyllistä, mikä vahingollista, mutta stoalaisuudessa tämän arvostelu tapahtuu etupäässä ajallisuuden kannalta, jolloin päähyveiksi esitetään: oikeus, maltti, urhous, nämä kaikki ollen järjen ilmenemismuotoja; kenessä nämä avut yhtyneinä ovat täydelliset, hän on likellä jumaluutta. Näin stoalainen askartelee järjen perusteilla, tyytyen ajallisuuteen, josta seuraa itseensätyytyväisyys, mielinmääräinen menettely itseänsä kohtaan, vaikkapa itsemurhakin.
Mutta tämän ohessa on ihmisen henkisestä puolesta huolehtiminen stoan tärkeitä ydinkohtia; stoa on luonut siveysopin, jonka vertaista ei ole missään muissa filosofisissa järjestelmissä ja jonka ainoastaan kristinoppi voittaa. Pelkästään filosofisesti katsottuna on Platonin (427—347) tietopuolinen tutkimus ja Aristoteleen (384—322) järjestelmä paljon korkeammalla; mutta stoalaiset ovat ymmärtäneet Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajatelmista rakentaa yhtenäisen järjestelmän, joka lajissansa on omaperäinen ja maailmalle esiytyy uutena ja itsetyisenä; se on viimeinen, suuri itsenäinen muodostelma vanhan ajan filosofiaa. Kun kristinoppi esittää korkeinta, mitä voi olla olemassa, esittää vapauden, niin stoakin esittää tätä korkeinta, vaikka omalla tavallansa, teroittaen itsemääräämistä ja muista riippumattomuutta. Ja tässä on stoalaisen koulukunnan historiallinen merkitys.
Se oli oikeastaan kolminainen. Ensiksikin on stoa henkisesti hallinnut muinaisajan maailmaa ainakin neljäsataa vuotta, valtiollisten ja uskonnollisten levottomuuksien aikana Kreikan ja Rooman sivistyneitten uskontona ylläpitänyt heissä siveellistä ryhtiä. Toiseksi on stoalaisuus juuri sen kautta tasoittanut tietä kristinopille niinhyvin sivistyneissä kuin rahvaassa. Kolmanneksi on se ainakin jo toisella vuosisadalla sulanut kristinoppiin, antanut tälle lausuntamuotoja ja ollut siinä tärkeänä käytinaineena kristillisen siveysopin kehittämisessä.
Uskontona on kristinoppi luonnollisesti voittanut stoan, sillä stoa ei tietenkään voinut kilpailla kristinopin kanssa, vaikkapa stoakin suuresti harrasti ihmisten yhteistuntoa ja esitti ihmisten yleistä veljeyttä yhden jumalallisen isän lapsina. Siitä huolimatta ei stoan vaikutus aikanansa ole ollut turha, etupäässä tietystikin sivistyneistöön, jonka erikoisoloihin sen oppimuodot olivat historiallisesti kiintyneet. Stoalaisuuden ansioksi lasketaankin kreikkalaisten kansallisten yksityisharrastuksien rajojen laventaminen kosmopoliittiseksi, yleisinhimilliseksi, ja niin ihmissuvun sisäisen yhteyden todistajaksi ja sen kautta tärkeäksi tekijäksi yhteiskunnallisen elämän muodostamisessa, siitä huolimatta, että stoa yksinäisyyttäkin ylistää ja näyttää kuinka viisas voi yksinäisyyttäänkin hyväksensä käyttää. Myös on stoalainen oikeuskäsite vaikuttanut roomalaiseen oikeuteen ja sitä tietä muiden kansojen oikeuteen. Stoalaisen filosofian merkitys ja vaikutus myöhemmän, jopa kristillisenkin, ajan filosofiaan ei suinkaan ole huomiotta jätettävä. Stoalaisten oppi sisältää ikäänkuin kaukaisia kangastuksia uuden ajan puhtaasta ja korkeasta opista ihmissuvun onnellistuttamiseksi. Ilmeisesti on stoalla ulkonaista yhtäläisyyttä kristinopin kanssa, niinkuin edellä jo on huomautettu, ja tästä sitten on aiheutunut se luulo ja väittely, jopa todistelukin, että stoan merkkiedustaja Epikteetos on kirjoittanut kristinopin vaikutuksen alaisena, niinkuin myös päinvastainen luulottelu, että jotkut Uuden Testamentin kirjoittajat ja etenkin apostoli Paavali olisivat kirjoituksissansa Epikteetosta tunnustelleet ja noudatelleet.
Epikteetoksen kirjoituksista selkenee, että hän omalla tavallaan uskoi hänelle "ilmoitettuun sanaan" yhtä lujasti kuin kukaan evankeliumin julistaja. Zeno ja Khrysippos (282—209), stoalaisuuden pylväät, ovat hänestä ihmiskunnan todelliset hyväntekijät, jotka ovat julistaneet ja näyttäneet ihmiskunnan onnen tien, ja heidän oppiansa hän pitää lakina, joka on kotoisin jumaluudesta johtaaksensa ihmiset sisälliseen rauhaan. Ken on näin lujasti varma olevansa oikealla tiellä, hän ei ota tarkataksensa, onko kenties muita teitä, jotka veisivät samaan päämäärään. Ei saata olettaa, että Epikteetos olisi siihen määrään hyljännyt helleeniläisen viisauden ilmestyksen ja olemassaolon, että hän sitä halveksien olisi hänelle vieraan opin osittaisia eriä oppiinsa sovittanut. Jos hän edes vähänkin tunsi Paavalin kirjeet, täytyi hänen joko vieroa sitä, mitä Paavali sanoo hänen korkeimmastansa, tai tulla kristityksi: jälkimmäistä nähtävästi ei ole tapahtunut. Vaikka kieltämättä on ajatusten yhdenmukaisuutta ja maailmankatsomuksen sukulaisuutta Uuden Testamentin ja Epikteetoksen välillä, niin on myös vahvasti periaatteellisia erinkaltaisuuksia ja vastakohtia. Jos hän olisi lukenut U. T:n kirjoituksia, olisi hän siinä löytänyt hänelle täydellisesti ymmärtämätöntä, — mielialoja, periaatteita ja tosiasioita, jotka ovat aivan vastakkaisia hänen tuntemuksillensa ja järjestelmällensä: kuinka olisi hän sieltä piintynyt poimimaan erinäisiä otteita omiin kirjoituksiinsa, havaitsematta syvää vastakohtaa kristillisen ja stoalaisen viisauden välillä? Jos hänelle olisi ollut tärkeätä saada kristityitäkin kuulijoiksi luennoillensa tai jos hän olisi tahtonut ilmaista kantansa kristinoppiin, olisi hänenlaisensa avomielinen mies sen julkisesti ja vapaasti esittänyt, mutta sitä ei ole siinäkään kohdassa, missä hän nähtävästi kristityitä tarkoittaa. Päin vastoin on hän kaikessa esityksessänsä stoalainen, käyttää kaiken taitonsa ja kaunopuheisuutensa stoalaisen elämänihanteen ilmituomiseksi.
Samanlaisilla perusteilla täytyy jo ennakolta olla selvää, että Kristuksen apostolit eivät voineet lainailla pakanuuden filosofiasta eivätkä myös olisi uskoneet voivansa helleeniläisen filosofian lisäyksillä korottaa pelastusjulistuksensa vaikutusta. Apostolien joukossa varsinkin Paavali, joka kaiketi ennen muita oli helleenien sivistykseen tutustunut, osoittaa syvää vastenmielisyyttä inhimillistä viisautta vastaan (1 Kor. 1:21, 22); se on hänestä vain harhatie Kristuksen ilmestyksen suhteen, jossa on kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettynä (Kol. 2:3). Kuka helleeniläisestä viisaudesta näin ajattelee, hän ei ole voinut kirjoituksiinsa sitä sovitella. Joku onkin tämän johdosta tehnyt varsin oikeutetun kysymyksen! Eikö ole selvä, että apostolille, olettaenkin hänen tunteneen kreikkalaista kirjallisuutta, täytyi olla tärkeätä sitä ennemmin salata kuin tuoda julki?
Epikteetoksen merkitys ei silti ole käytännöllistä arvoa vailla, saatikka tarpeeton, meidänkään ajalle; olisipa useinkin terveellistä, tarpeellista ja hyödyllistä palata Epikteetoksen menetelmään siveellisen sivistyksen opettamisessa, järkiperäisillä syillä ohjata kansaa kasvavaa elämän puhtautta etsimään ja totuutta tavoittamaan. — Siinä mielessä on tämä *Ojennusnuora* suomeksi toimitettu.
* * * * *
Suomennos on tehty Yliopistomme kirjastossa säilytetystä kreikankielisestä Dübnerin tekstistä (Paris 1842), johon liittyy sangen sanatarkka latinalainen, Angelus Politianuksen, käännös. Käytettävänä on myös ollut Ioh. Schweighaeuserin kreikkalais-latinalainen teksti v:lta 1798 sekä Dacierin ranskalainen, Elisabeth Carterin englantilainen, Aleksander v. Gleichen-Russwurmin saksalainen ja Hamiltonin ruotsalainen käännös. — Muuta käytettyä Epikteetos-kirjallisuutta on mainittava stoan ja Epikteetoksen perinpohjaisen erikoistutkijan Adolf Bonhöfferin teokset "Epictet und die Stoa. Untersuchungen zur stoischen Philosophie. Stuttgart 1890", "Die Ethik des stoikers Epictet. Stuttgart 1894" ja "Epiktet und das Neue Testament. Giessen 1911", sekä Theodor Zahnin "Der Stoiker Epiktet und sein Verhältniss zum Christentum. Erlangen 1895".