XIII.
Kummulla Suur-Gorschenin edustalla sytytettiin rovioita. Osasto miehiä lähetettiin kylään, josta toivat viisi kuusi vanhaa lehmää illalliseksi. Mutta me olimme niin uupuneita, että moni mieluummin halusi lepoa kuin ruokaa. Toisia rykmenttejä saapui kanuunoineen ja ampumavaravaunuineen. Yhdentoista tienoissa oli meitä 12,000 miestä, lukuunottamatta niitä 2,000, jotka olivat kylässä. Souhamin koko divisiona oli nyt koolla. Kenraali käskyläisupseeristoineen majaili suuressa myllyssä, Flossgraben-nimisen joen rannalla, divisionasta vasempaan. Kukkuloilla oli ylt'ympäri vartijoita, suuressa ketjussa pyssynkantomatkan päässä toisistaan.
Olin niin väsynyt, että nukahdin, mutta heräsin joka tunti ja takanamme olevalta maantieltä, joka vanhalta Posernin sillalta kulkee Lützeniin ja Leipzigiin, kuulin jyrinää, vaunujen, kanuunain ja ruutirattaitten räminää, vuoroin kovemmin vuoroin heikommin.
Kersantti Pinto ei nukkunut: Hän poltteli piippua ja lämmitteli jalkojaan tulen ääressä. Kun joku liikahti, olisi hän aina ollut valmis puhelemaan.
"No, rekryytti, miten on laitasi?" virkkoi hän.
Mutta kukaan ei ollut kuulevinaan, käännettiin vaan kylkeä, haukoteltiin ja nukuttiin jälleen.
Suur-Gorschenin kirkonkello löi viittä, kun heräsin. Rasittavan mutamarssin jälkeen olivat jalkani kuin poikkihakatut. Käsiini nojaten pääsin kuitenkin vihdoin istumaan ja lämmittelemään, sillä minua vilutti hirveästi. Roviot savusivat, sillä jälellä ei enää ollut muuta kuin tuhkaa ja jokunen hehkuva hiili. Kersantti seisoi ja katseli valkoista tasankoa, jota nousevan auringon ensi säteet parhaillaan kultasivat.
Kaikki ympärillämme nukkuivat, toiset selällään, toiset kyljellään jalat tuleen päin. Useat kuorsasivat tai puhuivat unissaan. Kun kersantti näki minun olevan hereillä, otti hän hiilen ja sytytti sillä piippunsa sanoen:
"Niin, rekryytti Bertha, me siis kuulumme etuvartioväkeen."
En oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
"Kummastuttaako se sinua, rekryytti?" hän kysäsi. "Asia on päivän selvä. Me emme ole liikahtaneet paikaltamme, mutta armeija on tehnyt kierroksen, eilen se oli meidän edessämme Rippachin puolella ja tänään se on takanamme lähellä Lützeniä."
Hän vilkutti minulle silmää sukkelasti hymyillen ja veti pari aimo savupilveä piipustaan.
"Mitä se merkitsee?" kysyin häneltä.
"Sitä, että me Leipzigissä ensimmäisinä hyökkäämme preussiläisten päälle", vastasi hän, "sen tulet sinäkin, rekryytti, pian näkemään."
Silloin nousin seisomaan katsellakseni seutua ja edessäni näin suuren suoperäisen tasangon, jonka halki virtasi Gruna ja Flossgraben. Näiden vesien varsilla kohosi muutamia pieniä mäentöyryjä ja etäällä näkyi leveä virta, jonka kersantti sanoi olevan Elsterin. Aamu-usva sumensi ilman.
Kun käännyin, näin takanamme laaksossa Suur-Gorschenin kirkontornin ja etäämpänä oikealla ja vasemmalla kukkulain välissä viisi kuusi pientä kylää, sillä seutu oli vuorista. Kylät: Kaya, Eisdorf, Starsiedel, Rhana, Vähä-Gorschen ja Suur-Gorschen, jotka myöhemmin tulimme tuntemaan, ovat siis vuorien välissä, pienten sisäjärvien rannalla, jossa kasvaa poppeleita, piilipuita ja vahteroita. Suur-Gorschen, jossa vartioimme, on tasangolla lähinnä Elsteriä. Kauimpana on Kaya, jonka takana kulkee Lützenin ja Leipzigin maantie. Kukkuloilla ei näkynyt muita leiritulia kuin meidän divisionamme valkeat, mutta koko kolmas joukko oli majoittunut kyliin ja päämajapaikka oli Kayassa.
Kuuden aikaan päristettiin aamurumpua. Osastoita lähetettiin kylään, toiset noutamaan puita, toiset olkia tai heiniä. Paikalle saapui ampumavaravaunuja ja leipää ja patruuneja jaettiin kaikille. Meidän tuli jäädä tänne, ja armeijan oli marssittava lyhyin rivin Leipzigiin päin. Sentähden oli kersantti Pinto sanonut, että tulisimme kuulumaan etuvartioväkeen.
Kylästä tuli myös kaksi kaupustelija-eukkoa, ja kun minulla vielä oli viisi kuudenfrangin rahaa jäljellä, tarjosin Klipfelille ja Sepeteukselle ryypyn pysyäksemme lämpiminä aamusumussa ja rohkeninpa tarjota kersantti Pintollekin, joka nautti terveydekseen sanoen: "Kas leipä ja viina vaan, saa posket ruusuin ruskottaan".
Olimme kaikki iloisia ja tyytyväisiä, eikä kukaan meistä aavistanut niitä hirmuisuuksia, joita tulisi tapahtumaan vielä samana päivänä. Luultiin, että venäläiset ja preussiläiset olivat kaukana etsien meitä Gruna-virran takaa, mutta he tiesivätkin olinpaikkamme. Sillä äkkiä kello kymmenen aikaan ratsasti kenraali Souham upseereinensa täyttä laukkaa kukkulalle. Nähtävästi hän oli saanut vihiä jostain erinomaisesta. Seisoin juuri vartioimassa kiväärivarastoa. Näen hänet vieläkin, kun hän suuri harmaalierinen lakki hopeahapsisessa päässään ratsastaa töyryn reunalle, ottaa esiin pitkän kaukoputkensa, jolla tähystelee ympäriinsä ja sitte joutuin rientää takaisin, ratsastaa kylään komentaen joukkoja kokoontumaan.
Silloin palasivat kaikki vahdit osastoihinsa ja Sepeteus, jolla oli kotkan silmät, virkkoi:
"Tuolla kaukana Elsterin takana näen kuhisevia ihmisjoukkoja. Toiset marssivat eteenpäin hyvässä järjestyksessä, toisia tulee hetteiköiltä kolmea eri siltaa myöten. Voi sitä luotituiskua, jos meidän tulee ottaa nuo kaikki vastaan!"
"Niin", sanoi kersantti Pinto pää kenossa ja varjostaen kädellä silmiään, "siellä kokoonnutaan tappeluun, siitä ei epäilystäkään. Sillä aikaa kun meidän armeijamme marssii Leipzigiä kohti hajaantuen kapeisiin rintamiin kolmen kilometrin alueella, aikovat nuo kirotut preussiläiset ja venäläiset käydä kimppuumme koko voimallaan hajoittaakseen meidät. Kekseliäs temppu! Päivä päivältä oppivat he yhä enemmän sotataidon kepposia."
"Entä me, mitä meidän on tehtävä?" kysyi Klipfel.
"Mitäkö", vastasi kersantti, "meitä on täällä 12-15,000 miestä vanhan Souhamin komennettavina, eikä hän vielä milloinkaan ole väistänyt tuumaakaan. Meidän tulee yksinkertaisesti seistä paikallamme kuin naulitut, yksi kuutta tai seitsemää vastassa, kunnes keisarille ilmoitetaan, että hän tietää palata ja lähettää apua. Kas tuolla lähtevät jo käskyläisupseerit ratsastaen sanaa saattamaan."
Se olikin totta. Viisi tai kuusi upseeria ratsasti heidän takanaan Lützenin kentällä Leipzigiä kohti. Myrskytuulen tavoin he kiitivät ja syvimmästä sydämestäni nousi rukous Herran puoleen, että Hän antaisi heidän päästä ajoissa perille ja lähettäisi koko armeijan avuksemme, sillä kauhea on kuoleman pelko, enkä pahimmalle vihamiehellenikään soisi silloista sieluntuskaani.
Kersantti Pinto jatkoi:
"Rekryytit, teitä potkii onni. Jos joku teistä säilyy hengissä, voi hän syystä kehua olleensa tulisimmassa tuiskinnassa. Katsokaahan vaan noita sinisiä liikkuvia rivejä kiväärit olalla tuolla pitkin Floss-Grabenin rantoja. Jokaisessa rivissä on rykmentti ja sellaisia rivejä on kolmekymmentä, yhteensä siis kuusikymmentätuhatta preussiläistä, lukuunottamatta noita ratsuväkijoukkoja, jotka ovat skvadroneja. Ja heistä vasemmalle lähellä Rippachia näette jotain muuta liikkuvaa ja auringossa välkkyvää. Ne ovat Venäjän keisarillisen kaartin ratsu- ja rintavarusväkeä. Ensi kerran näin heidät Austerlizin luona, jossa saivat aimolailla selkäänsä. Heitäkin on vähintäin 18 à 20,000 miestä. Miekkain paljous takanaan on kasakoita. Tunnin kuluttua saamme ilon katsella silmästä silmään 100,000 itsepintaista venäläistä ja preussiläistä. Siitäpä tulee ottelu, jossa ansaitsee kunniamerkin ja jollei siellä, niin ei sitte missään."
"Niinkö luulette, kersantti", sanoi Sepeteus, jonka aivoista ei lie milloinkaan lähtenyt kahta selvää ajatusta ja joka jo kuvitteli pitelevänsä käsissään kunniamerkkiä, ja hänen älyttömät silmänsä kimmelsivät onnea aavistaen.
"Niin", kersantti vastasi, "sillä kun nyt käydään vihollisen kimppuun ja käsikahakassa sattuu näkemään everstin, kanuunan, lipun, lyhyesti jotain silmäänpistävää, niin tulee mennä suoraan sitä kohti välittämättä painetinpistoksista, miekaniskuista, pyssynperäsurvauksista, käy vaan kynsin kiinni — ja joka sitte sellaisesta ahjosta onnellisesti pelastuu, hänelle ehdotetaan kunniamerkkiä."
Kersantin näitä kertoessa muistui mieleeni Felsenburgin tuomari, joka oli saanut kunniamerkin siitä, että oli ajanut kukitetuissa vaunuissa Marie Louisea vastaan, samalla kun koko kylä oli laulanut vanhoja kansanlauluja ja minun mielestäni olisi ollut hänen laillaan paljoa helpompi ansaita kunniamerkki kuin kersantti Pinton esittämällä tavalla.
En ehtinyt pitempiin mietteisiin, sillä joka taholla rämistettiin riviin ja jokainen riensi komppaniansa kiväärivarastolle ottamaan omaansa. Upseerit komensivat meidät taisteluasentoon, kanuuneja tuotiin täyttä laukkaa kylästä, ne asetettiin kummun kukkulalle niin, että korkein harjanne suojasi meitä. Ampumavaravaunut saapuivat myöskin.
Etäämpänä, Rhanan, Kayan ja Vähä-Gorschenin kylässä syntyi myös liikettä, mutta me olimme ensimmäiset, joiden tuli kestää vihollisjoukkojen päällekarkaukset.
Vihollinen oli pysähtynyt kahden kanuunankantomatkan päähän ja sen ratsumiehiä vilisi sadottain vakoilemassa kumpua. Kun näin preussiläisjoukkojen paljouden, joita oli Floss-Grabenin molemmat rannat mustanaan ja joiden ensi rivit muodostuivat kolonniksi, ajattelin:
"Juuse, tällä kertaa on kaikki hukassa, loppu käsissä! Ei apua mistään. Ainoa, mitä voit tehdä on kostaa, puolustautua ja olla säälimätön. Puolustaudu! Puolustaudu!"
Juuri kun näin mietiskelin, ratsasti kenraali Chemineau eturintaman eteen huutaen meille: "Sulkekaa rivit!"
Kaikki upseerit edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla komensivat samoin. Muodostettiin neljä neliötä, neljä pataljoonaa kussakin. Tällä kertaa jouduin keskelle ja olin siitä hyvilläni, sillä luonnollisesti ajattelin, että preussiläiset, jotka hyökkäsivät kolmessa kolonnassa ensiksi ahdistaisivat eturintamaa. Mutta tuskin oli tuo ajatus juolahtanut mieleeni, kun tuiskuna tupruten sinkoili kuulia neliöön. Ja preussiläisten vasemmalla kukkulalla olevat kanuunat alkoivat samalla jyristä kahta vertaa kauheammin kuin Weissenfelsin luona. Siitä ei tullut loppua! Kummulla oli heillä kolmekymmentä suurta kanuunaa, niin että hyvin ymmärtää, millaisia aukkoja ne aikaansaivat. Kuulat vinkuivat milloin ilmassa, milloin riveissämme tai hirveällä jyminällä syöpyivät maahan uurtaen siihen syviä vakoja.
Meidänkin kanuunoillamme ammuttiin niin, ettemme kuulleet puoliakaan toisten jyskeestä ja vihellyksistä, mutta siitä ei apua ja kiusallisinta oli kuulla upseereimme tuon tuostakin huutavan:
"Sulkekaa rivit! Sulkekaa rivit!"
Olimme tukehtua sankkaan savuun, vaikk'emme vielä olleet ampuneetkaan. Ajattelin: "Jos meidän täytyy seistä tässä vielä neljännestunti, surmataan meidät viimeiseen mieheen, emmekä voi puolustautua", ja se olisi ollut minusta kovan kovaa. Samassa ryntäsi nousevan tulvan kohinalla kukkulain välistä preussiläisten kolonneja. Heti ammuimme kolmelta taholta, ensin laukasi eturintama ja sitte molemmat kyljet vinoon oikealle ja vasemmalle. Herra ties, montako preussiläistä jäi notkoon. Mutta kaatuneitten toverit eivät hellittäneet. Raivoissaan he ryntäsivät rinnettä ylös ulvoen kuin sudet: "Isänmaa! Isänmaa!" ja sadan askeleen päästä laukaisi koko pataljoona yht'aikaa meitä vasten naamaa.
Sitte tuli painetinpistosten ja pyssynperäniskujen vuoro, sillä he olivat päättäneet hajoittaa meidät ja raivosivat hurjasti. En milloinkaan unohda sitä preussiläistä pataljoonaa, joka pistimillään ahdisti toista kylkeämme. Rivissä pysytellen pidimme puoliamme, kunnes kaksi kanuunaa, jotka olivat viidenkymmenen askeleen päässä takanamme, pyyhkäsi heidät pois tieltämme.
Sen jälkeen ei toisia enää haluttanut tunkeutua rintamaimme väliin.
He peräytyivät kummun taa, ja juuri kun me latasimme pyssyjämme, tuhotaksemme heidät kokonaan, alkoi heidän kanuunansa taas soida ja samalla kuulimme kumeaa jyminää oikealta. Sieltä saapui ratsuväkeä, joka tömisten riensi hyväkseen käyttämään kanuunainsa synnyttämiä aukkoja. Minä en nähnyt vähääkään koko päällekarkauksesta, sillä se tapahtui divisionan toisessa päässä, mutta kuulat kaatoivat meitä tusinoittain.
Kenraali Chemineauta oli ammuttu sääreen, eikä tätä voinut enää kauan jatkua. Silloin komennettiinkin meitä peräytymään ja arvannette, että teimme sen ihastuksella.
Marssiessamme Suur-Gorschenin edustalla ajoivat preussiläiset meitä takaa ja me ammuimme molemmin puolin. Kylässä olevat kaksituhatta miestä ehkäisivät vihollisen kulkua ampuen kaikista akkunoista, jolla välin me nousimme mäelle päästäksemme lähimpään kylään, Vähä-Gorscheniin. Mutta silloin saapui koko preussiläinen ratsuväki estämään kulkuamme ja pakottamaan meitä pysähtymään heidän kanuunainsa ampumarajan sisään. Ei kukaan voi aavistaa, kuinka siitä raivostuin. Kuulin Sepeteuksen huutavan: "Älkäämme seiskö tässä, vaan karatkaamme mieluummin heidän kimppuunsa."
Oli kauheata nähdä, kun nämä husaari- ja jääkärirykmentit marssivat meitä kohti hyvässä järjestyksessä hyökätäkseen tuossa tuokiossa juoksumarsilla päällemme.
Peräydyimme yhä, kun meille yht'äkkiä mäeltä huudettiin: "Seis", ja samassa joutuivat päällemme ryntäävät husaarit kauheaan luotituiskuun, niin että heitä kaatui satamäärin. Urhean kenraali Girardin divisiona Vähästä-Gorschenista oli tullut meitä auttamaan. Vähäisen matkan päähän oikealle oli se asettanut kuusitoista kanuunaa. Siitäkös oli erinomaiset seuraukset! Nopeammin kuin olivat tulleetkaan husaarit lähtivät tiehensä ja Girardin divisionan kuusi neliötä liittyi meihin Vähä-Gorschenissa ehkäistäkseen preussiläistä jalkaväkeä, joka kuudessa neliössä yhä marssi edelleen, kolme neliötä edessä ja kolme yhtä suurta neliötä takana varajoukkona.
Minä puolestani en ajatellut muuta kuin kostoa. Hulluuteen asti vihasin ja inhosin noita, jotka mielivät ryöstää henkeni, ihmisen kalleimman tavaran, jota tulisi suojella kuin silmäterää. Sydänjuuriani myöten vihasin noita preussiläisiä, joiden huuto ja häpeämättömyys oli minulle vastenmielistä. Olinpa perin tyytyväinen siihen, että Sepeteus oli rinnallani, ja seistessämme kivääri jalalla ja odotellessamme uutta rynnäkköä puristin hänen kättänsä.
"Meitäpä on onni vedellyt", hän virkkoi. "Kunhan keisari vaan tulisi pian, sillä heitä on kaksikymmentäkertaa suurempi joukko kuin meitä — — — jospa hän toisi kanuunoita tullessaan!"
Nyt ei hän enää puhunut kunniamerkeistä mitään.
Katsahdin sivullepäin nähdäkseni, vieläkö kersantti oli siellä, ja näin hänen aivan tyynen, pyyhkivän painettiaan; ei hän ollut tavallistaan kummemman näköinen, ja se minua ilahutti. Halusta olisin tahtonut tietää, vieläkö Fürst ja Klipfel olivat hengissä, mutta kun samassa komennettiin: "Kivääri olalle", sain muuta mietittävää.
Vihollisen kolme etummaista neliötä oli pysähtynyt Suur-Gorschenin luona olevalle kukkulalle odottamaan kolmea jälkimäistä neliötä, jotka lähestyivät kiväärit olalla. Välillämme laaksossa oleva kylä paloi, olkikatot leimusivat, paksut savupilvet kohosivat kierrellen korkeuteen ja kukkulalta meistä vasemmalle näimme pitkää kanuunajonoa kuljetettavan suoraan peltojen poikki — tekeillä oli kiertoliike sivuamme vastaan.
Kello oli noin kahdentoista paikkeilla, kun mainitut kuusi neliötä läksivät liikkeelle ja samassa näyttäytyi joukoittain husaareja ja ratsastavia jääkäreitä Suur-Gorschenin molemmilla puolilla. Meidän tykistömme, joka oli neliöiden takana, korkealla kukkulalla, tuiski suunnattomasti tulta preussilaisiin tykkijunkkareihin, jotka ampuivat vastaan pitkin linjaa.
Rumpujen pärinällä antoivat neliömme merkin vihollisen lähestymisestä. Kuulimme heidän surisevan kuin kärpästen raju-ilmassa ja alhaalla laaksossa huusivat preussiläiset kuorossa: "Isänmaa! Isänmaa!"
Kun meidän kiivetessämme mäen rinnettä heidän koko pataljoonansa ampui yht'aikaa, jouduimme sankkaan savuun ja kun tuulikin oli vastainen, emme nähneet eteemme. Siitä huolimatta ammuimme. Neljännestunnin emme kuulleet emmekä nähneet toisiamme. Silloin yht'äkkiä olivat preussiläiset husaarit keskellä neliötämme. En tiedä, miten se oli mahdollista, mutta siinä he olivat ja he huiskivat oikeaan ja vasempaan tappaakseen meidät armotta. Me pistimme heitä paineteilla ja huusimme, he ampuivat meitä pistooleilla; lyhyesti, se oli kamalaa. Muutamat meistä, kuten Sepeteus, kersantti Pinto, noin kaksikymmentä muuta komppanian miestä ja minä pysyttelimme yhdessä. En milloinkaan unhota niitä kalpeita kasvoja pitkine viiksineen, pienine, lujasti leuan alle sidottuine lakkineen ja hirnuvia, pystyyn karkaavia hevosia, joita ruumiskasat ja läjittäin makaavat haavoittuneet säikyttelivät. En milloinkaan unohda, kuinka huusimme hädissämme, toiset saksaksi ja toiset ranskaksi. He haukkuivat meitä sioiksi ja kersantti Pinto vanhus huusi alinomaa: "pitäkää puolianne pojat, pitäkää puolianne."
Minulla ei ole aavistustakaan, miten pääsimme siitä, umpimähkään harhailimme sinne tänne sankassa savussa, kuperruimme kiväärinlaukauksiin ja miekansivalluksiin. Muuta en muista kuin että Sepeteus yhtämittaa hoki minulle: "Joudu! Joudu!" ja että me kaikki yhdessä, kersantti Pinto ja seitsemän tai kahdeksan muuta saman komppanian miestä vihdoin pääsimme viettävälle kentälle neliön taakse, joka yhä pysyi lujana.
Olimme verisiä kuin teurastajat.
"Ladatkaa", käski kersantti.
Ladatessani näin painettini päässä verta ja hiuksia, josta päättäen olin raivoissani iskenyt aimo lailla.
Kotvan kuluttua Pinto vanhus huusi:
"Rykmentti on hajalla, ne kirotut preussiläiset ovat tappaneet toiset puolet, mutta me löydämme kait heidät myöhemmin. Nyt meidän tulee estää vihollista pääsemästä kylään. Ruoduttain vasempaan, eteenpäin mars!"
Menimme pieniä portaita alas, jotka johtivat erääseen Vähä-Gorschenin puutarhaan, tunkeusimme taloon, jonka puutarhan puoleisen portin kersantti Pinto pönkitti suurella keittiön ovella, ja osoittaen kadulle johtavaa ovea hän lausui: "Tuosta tulemme peräytymään!"
Senjälkeen menimme ensimmäiseen kerrokseen, jotensakin suureen kulmahuoneeseen, jonka kaksi akkunaa antoi kylään ja toiset kaksi kukkulalle päin, joka oli kokonaan savun peitossa ja jossa yhä kiväärit salamoiden paukkuivat ja kanuunat jyrähtelivät. Huoneen perällä oli syvennys ja sängyn vieressä kehto. Taistelun alkaessa oli talon asukas nähtävästi paennut, mutta puoleksi kätkeytyneenä sänkyverhojen taakse makasi pitkä ja valkeahäntäinen, pystykorvainen ja suippokuonoinen koira ja katseli meitä ihmeissään. Tämän kaiken muistan vielä kuin unennäössä.
Kersantti oli avannut akkunan ja ampui jo alas kadulle, jossa työrattaitten ja lautakasain välissä ratsasti pari kolme preussiläistä husaaria, Sepeteus ja toiset seisoivat hänen takanansa sormi pyssynlukolla. Katselin kummulle nähdäkseni, vieläkö neliö koetti pitää puoliaan ja näin sen viiden kuuden sadan askeleen etäisyydessä peräytyvän hyvässä järjestyksessä ja ampuvan joka taholle heitä ympäröiviä ratsastajia. Ruutisavussa erotin everstin, pienen, paksun ukkosen, joka ratsasti keskellä paljastetuin miekoin ja hänen vieressään näin lipun, jota oli ammuttu niin, että repaleet riippuivat tangon tyvessä.
Etäämpää vasemmalta eräästä tienmutkauksesta tuli viholliskolonna marssien Vähä-Gorschenia kohti Tämän kolonnan piti estää meitä palaamasta kylän kautta. Kylään oli saapunut sadottain sotamiehiä, jotka, samoin kuin mekin, olivat joutuneet pois osastoistaan ja yhä heitä vain tuli lisää joka taholta. Viisikymmentä askelta kuljettuaan kääntyivät toiset ampumaan, toiset olivat haavoittuneita ja laahustivat eteenpäin etsien jossain suojaa. He sulloutuivat taloihin ja sitä mukaa kuin kolonna lähestyi, yltyivät he ampumaan joka akkunasta. Ja kun sitäpaitsi eräältä oikeanpuoleiselta kummulta tulivat näkyviin Marchandin ja Brenierin divisionat, jotka Moskovan ruhtinas oli lähettänyt meitä auttamaan, peräytyivät viholliset.
Myöhemmin kuulimme, että marsalkka Ney oli seurannut keisaria Leipzigiin päin ja että hän oli tehnyt koko käännöksen, kun hän kuuli kanuunain jyrisevän.
Preussiläiset jäivät siis paikoilleen ja molemmin puolin lakattiin ampumasta. Meidän neliömme ja kolonnamme peräytyivät Starsiedelin läheisyydessä oleville kukkuloille ja kaikille kylässä olijoille tuli kiire lähteä taloista kukin taholleen omaan rykmenttiinsä. Meidän rykmenttimme oli liittynyt pariin toiseen rykmenttiin ja kun divisionat seisoivat kivääri jalalla Kayan luona, oli meidän vaikea tuntea toisiamme. Meidän komppaniassamme toimitettiin nimenhuuto, jäljellä oli neljäkymmentäkaksi miestä. Fürst ja Léger olivat poissa, mutta Sepeteus, Klipfel ja minä olimme päässeet eheinä mylläkästä.
Onnettomuudeksi ei vielä oltu lopussa, sillä preussiläiset, joita peräytymisemme kiihotti, ryhtyivät jo uusiin toimenpiteisiin ahdistaakseen meitä Kayan luona. Kaiken aikaa haalivat he kokoon lisäväkeä ja nähdessäni sen ajattelin, että keisari, ollakseen niin taitava kenraali, oli sentään menetellyt hyvin tyhmästi, kun oli hajoittanut armeijan niin suurelle alueelle ja jättänyt meidät satatuhatmiehisen ylivoiman valtaan.
Kokoontuessamme yhteen Brenierin divisionan takana, ryntäsi kahdeksantoistatuhatta Preussin kaartilaista juoksumarssissa rinnettä ylös voitonmerkkinä kantaen painettinsa päässä kaatuneitten tovereittemme lakkeja. Samaan aikaan levisi taistelu vasemmalle Vähä-Gorschenin ja Starsiedelin väliin. Venäläinen ratsuväkijoukko, jonka kypärien aamulla auringonvalossa olimme nähneet välkkyvän Gruna-joen takana, koki nyt saartaa meidät, mutta seitsemäs osasto oli tullut meitä auttamaan ja meriväenrykmentit seisoivat vankkana kuin muuri. Koko tasanko kauttaaltaan oli yhtenä savupilvenä, jossa kimelsi tuhansittain kypäröitä, rintavarustuksia ja miekkoja.
Mitä meihin tulee, niin me yhä vain peräydyimme. Silloin nuolen nopeudella lensi jotain ohitsemme. Se oli marsalkka Ney! Hän tuli aika vauhtia nelistäen ja käskyläisupseeristonsa seuraamana.
En eläissäni ole nähnyt sellaisia kasvoja. Hänen silmänsä säkenöivät, hänen poskilihaksensa värisivät vihasta! Tuokiossa oli hän ratsastanut kautta koko linjan, ja oli nyt neliömme eturintamassa. Kuin vastustamattoman voiman pakotuksesta syöksyi jokainen hänen jäljessään ja sen sijaan, että olisimme väistäneet, hyökkäsimme preussilaisten kimppuun ja kymmenen minuutin kuluttua raivosi taistelu hirveästi. Mutta vihollinen piti urheasti puoliaan, sillä se katsoi jo olevansa taistelutantereen herra, eikä mielinyt luopua voitosta, varsinkin kun se alinomaa sai lisäväkeä, jotavastoin me olimme uupuneita viisituntisen tappelun jälkeen.
Tällä kertaa oli meidän pataljoonamme toisessa linjassa ja kanuunain kuulat lensivät ylitsemme. Mutta paljoa kauheamman, vihlovan äänen, joka tärisytti hermojani ja kuului kauas yli kunnaitten, aikaansaivat luodit, kun ne rätisten tuiskivat painettejamme vastaan.
Huutojen, komentosanojen ja pyssynlaukausten kaikuessa pyrimme edelleen ruumiskasojen yli. Ensimmäiset divisionamme marssivat Vähä-Gorscheniin. Täällä tapeltiin mies miestä vastaan, eikä kaupungin pääkadulla nähty muuta kuin kiväärinperiä, jotka suhisivat ilmassa, ja kenraalit tappelivat ratsujensa selästä kuin halvat sotamiehet.
Tällaista menoa kesti kotvan aikaa ja me sanoimme toisillemme rivissä: "Tämäpä luonnistaa! Tämäpä luonnistaa! Me pääsemme eteenpäin." Mutta kun uusia preussiläisiä joukkoja joutui otteluun, täytyi meidän toistamiseen peräytyä ja valitettavasti vielä niin kiiruusti, että monet meistä pakenivat juoksujalassa Kayaan saakka. Mainittu kylä sijaitsee mäenrinteellä ja on viimeinen tultaessa Lützenin tielle. Talot ovat siellä kahdessa pitkässä rivissä, joita toisistaan erottavat pienet puutarhat, tallit ja mehiläiskekorivit. Jos vihollinen pakottaisi meidät tiehemme Kayasta, olisi armeijamme jaettu kahtia.
Juostessani muistui mieleeni herra Guldenin sanat: "Jos liittolaiset onnettomuudeksi voittaisivat meidät, ryntäävät he maahamme kostamaan heille tekemäämme kymmenvuotista vääryyttä." Mielestäni olimme jo hävinneet tässäkin tappelussa, sillä itse marsalkka Ney'kin nelisti ratsullaan keskelle erästä neliötä ja päästäkseen käsikahakasta kantoivat sotamiehet pois haavoittuneita upseereita paineteistaan sommittelemillaan paareilla. Sanalla sanoen asema oli arveluttava.
Aitojen yli loikaten syöksyin Kayaan ja tunkeusin pensaikkojen läpi, joita kasvaa kaikkialla puutarhain aitoina. Juuri kun minun piti kääntyä erään vajan kulmassa, näin kukkulalla vastassani noin viisikymmentä upseeria ratsuillaan. Etäämpänä heidän takanansa tuli ratsuväkijoukkoja nelistäen täyttä vauhtia Leipzigistä päin. Katselin kukkulalla olijoita tarkemmin ja tunsin keisarin, joka oli toisten edessä. Valkean ratsunsa selässä hän istui kuin nojatuolissa ja vaaleaa taivasta vastaan erotin hänet hyvin selvästi. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, kaukoputkellaan vaan katseli, kuinka alhaalla laaksossa tapeltiin.
Tämä näky ilahutti minua siihen määrin, että kaikin voimin aloin huutaa: "Eläköön keisari!" Yhdellä hyppäyksellä pääsin kahden talon välisolasta Kayan pääkujalle. Olin ensimmäisiä ja siellä täällä näin vielä vilahdukselta kylän asukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka kiiruusti ryömivät alas kellareihinsa.
Monet ihmiset, joille olen kertonut tästä, ovat moittineet minua siitä, että juoksin niin joutuin, mutta silloin olen vastannut, että kun Michel Ney pakeni, oli kait Juuse Berthan lupa tehdä samoin.
Klipfel, Sepeteus, kersantti Pinto ja kaikki toisetkin tuntemani komppaniatoverit, olivat vielä taipaleella. Kuulin sellaista jyrinää, ettei kukaan voi sitä kuvitella. Mahdottomat savupilvet kohosivat korkeuteen, kattotiiliä romahteli kaduille ja kanuunainkuulat luhistivat rakennusten seiniä ja murskasivat lautoja hirveällä rätinällä.
Joka taholta, penkkien ja puutarhainaitojen yli syöksyi meidän miehiämme kylään kääntyen vähän väliä ampumaan. Heitä oli monen monesta rykmentistä, avopäin, univormut repaleina, verisinä ja raivon ilme kasvoilla ja kun nyt monien vuosien kuluttua muistelen sitä, olivat he kaikki vielä lapsia, viisitoista- ja kaksikymmenvuotisia, ei ainoallakaan ollut vielä viiksiä. Mutta rohkeus on synnynnäinen ranskalaisissa.
Ja kun preussiläiset — joita johtivat vanhat upseerit huutaen: "Eteenpäin! Eteenpäin" — ryntäsivät kuin suuri susilauma melkein toinen toisensa niskassa päästäkseen pikemmin perille, lyöttäydyimme me yhteen ja meitä oli kaikkiaan tuskin paria kolmeakymmentä miestä vihollista vastassa suuren ladon nurkalla. Vastapäätä meitä oli puutarha, jossa oli kaksi mehiläiskekoa ja jokunen suuri kukkiva kirsikkapuu, jotka vieläkin hengessäni näen aivan selvästi, ja kun preussiläiset aikoivat kiivetä erään pienen, viettävällä rinteellä olevan muurin yli, ammuimme tuimasti heitä.
En tiedä, montako ryntääjistä kaatui joka kerta, kun niitä kapusi muurille, mutta aina heitä oli vaan uusia. Sadottain kuulia vinkui korvissamme ja litistyi kiviä vastaan. Kalkkirappaus lohkeili suurina kappaleina ja suuria olkitukkoja riippui katolta. Ladon ovi oli luotien lävistämä kuin seula, mutta me pidimme yhä puoliamme rakennuksen takana. Sitä mukaa kuin saimme pyssymme ladatuiksi, juoksimme rakennuksen nurkalle ampumaan ja nipin näpin tähtäsimme ja laukaisimme, kun jo kiiruhdimme takaisin. Ja kuitenkin oli jo noin viisi tai kuusi meikäläistä kaatunut nurkalla, mutta raivoissamme emme sitä huomanneetkaan.
Kun olin kymmenettä kertaa nurkalla ja parhaillaan tähtäsin laukaistakseni, putosi pyssy kädestäni. Kumarruin ottaakseni sen ylös, mutta silloinpa kaaduinkin vatsalleni. Minua oli ammuttu vasempaan hartiaan. Lämminnä valui veri rintani yli. Yritin nousta, mutta jaksoin vaan senverran kohoutua, että pääsin muuria vastaan istumaan. Silloin huomasin veren virtaavan reisilleni, ja vasta nyt tulin ajatelleeksi, että voisin kuolla tälle paikalle, ja kauhu valtasi minut.
Toverit ampuivat yht'mittaa pääni yli ja preussiläiset antoivat samalla mitalla takaisin.
Ajatellessani, että toinen kuula voisi pian tehdä lopun elämästäni, tartuin oikealla kädelläni muurin kulmaan laahustaakseni pois, mutta silloinpa vierähdinkin ojaan, jota myöten vesi kadulta virtasi puutarhaan. Vasen käsivarteni oli raskas kuin lyijy ja koko maailma pyöri silmissäni. Alati kuulin vaan ampumista, mutta se eteni ja eteni kuin unessa. En tiedä, kuinka kauan sitä kesti.
Kun jälleen avasin silmäni, oli melkein pimeä. Preussiläiset riensivät juoksumarssissa kujalla. Heitä oli jo kylän täydeltä ja minua vastapäätä olevassa puutarhassa näin vanhan, harmaahapsisen kenraalin paljain päin korkean, ruskean ratsun selässä. Jylisevällä äänellä käski hän tuoda kanuunoita paikalle ja muutamia upseereita! nelisti viemään hänen käskyään edelleen. Hänen vieressään pienellä muurilla, jota ei paljon näkynyt kaatuneitten alta, seisoi lääkäri pannen hänen käsivarttaan siteisiin. Toisella puolella muuria istui myös ratsun selässä hoikka, nuori venäläinen upseeri vihreätöyhtöinen lakki päässä.
Yhdellä silmäyksellä näin kaikki: vanhan, suurinenäisen, leveäotsaisen ja vilkassilmäisen kenraalin, ankara ilme kasvoilla ja toiset hänen ympärillään; lääkärin, pienen, kaljupäisen herrasmiehen, jolla oli silmälasit nenällään, ja alhaalla laaksossa noin viiden kuuden sadan askeleen etäisyydessä meidän miehiämme, jotka taas kokoontuivat yhteen. Tämän kaiken näen vieläkin selvästi, kuin olisi se tapahtunut tänään.
Oli lakattu ampumasta, mutta Vähä-Gorschenin ja Kayan väliltä kuului kamalaa huutoa. Jotain tuntui tulevan kovasti jyristen, kuului hevosten hirnuntaa, kirouksia ja ruoskanläimäyksiä. Tietämättäni miksi, ryömin ojasta ja istuuduin jälleen muurin nojaan. Samaan aikaan kääntyi kylään kaksi kuustoistaleiviskäistä kanuunaa, joita kumpaakin oli kuusi hevosta vetämässä. Ratsastavat tykkimiehet ruoskivat hevosia voimansa takaa, ja pyörät ruhjoivat haavoittuneita ja kuolleita niin, että luut ruskivat. Selkääni karmi, sillä nyt tiesin, mistä nuo kamalat vaikerrukset syntyivät.
"Tännepäin", huusi vanhus saksaksi. "Viekää noiden molempain talojen väliin, kaivon viereen."
Molemmat kanuunat suunnattiin heti paikalle ja nelistäen tuotiin ampumavaravaunuja. Vanhus ratsasti esiin ja katseli vasen käsi siteessä. Sitte ratsasti hän takaisin ja sanoi käskevästi upseerille:
"Sano keisari Aleksanterille, että olen Kayassa. Voitto on meidän, jos minulle lähetetään lisäväkeä. Mutta nyt ei ole aika tuumailla, nyt on toimittava! Saamme valmistua vastaanottamaan raivoisaa hyökkäystä. Tunnen, että Napoleon lähestyy. Puolen tunnin kuluttua on hän kaartineen niskassamme. Pidän hänet aisoissa, maksoi mitä maksoi, mutta taivasten tähden, nyt ei auta hetkeäkään hukata, ja voitto on meidän."
Nuori mies nelisti Vähä-Gorscheniin päin ja samassa kuulin jonkun vieressäni lausuvan: "Tuo ukko on Blücher. Sitä veitikkaa — olisipa minulla nyt pyssyni!"
Käännyttyäni, näin vanhan luisevan kersantin, jonka poskiin oli syöpynyt syviä uurteita; hän istui nojaten ladon oveen, käsivarret tukenaan. Luoti oli lävistänyt hänen ristiluunsa. Keltaisilla silmillään hän vilkuili preussiläiseen kenraaliin, hänen käyrä nenänsä, johon jo kuolema oli lyönyt leimansa, kaareutui kuin kotkan nokka tuuheitten viiksien yläpuolelle. Hän oli peljättävän ja rajun näköinen.
"Olisipa minulla vain pyssyni", toisti hän, "niin näkisit, kuka voittaisi!"
Me olimme ainoat henkiin jääneet tällä kulmalla, jossa oli kasottain ruumiita.
Ajatellessani, että minutkin mahdollisesti huomenna kaivettaisiin maahan, vastapäätä olevaan puutarhaan toisten kuolleitten keralla ja etten enää milloinkaan näkisi Katria, vierivät kyyneleet pitkin poskiani ja sanoin tuskissani:
"Nyt olen hukassa!"
Silloin mulkoili kersantti minuun ja kun hän näki minun olevan nuoren, kysyi hän:
"Miten on laitasi, rekryytti?"
"Luoti on läväissyt hartiani, herra kersantti."
"Hartiasi, se ei ole niin vaarallista kuin jos sinua olisi ammuttu ristiluihin, sillä nyt voit vielä parantua."
Ja katseltuaan minua vielä kotvasen, hän virkkoi:
"Älä pelkää, vielä sinä pääset kotiisi."
Luulen hänen säälineen nuoruuttani ja sentähden lohduttavan minua, mutta minusta tuntui kuin rintani olisi ollut mäsänä ja se teki minut toivottomaksi.
Kersantti ei puhunut sen enempää, mutta silloin tällöin nosti hän vaivoin päätänsä nähdäkseen, lähenivätkö neliömme. Hän kiroili partaansa ja mutisi vaipuessaan vihdoin maahan toinen olka oven aukossa:
"Loppuni lähenee! Mutta onpa välini suora tuon pitkän pirun kanssa tuolla."
Hän tuijotti puutarhanmuurille, jossa saksalainen krenatööri makasi selällään vatsa painetin lävistämänä.
Kello läheni kuutta. Vihollinen oli vallannut kaikki talot, puutarhat, pääkadun ja kujat. Ruumistani puistatti ja olin lyyhistynyt läjään pää polvien nojassa. Silloin heräsin taas kanuunainjyrinään. Molemmilla puutarhassa olevilla ja monella taampana ja ylempänä kylässä olevalla kanuunalla ammuttiin pääkadun yli ja tiheitä preussiläis- ja venäläisriviä tunkeili kokoon, samalla kun kaikista akkunoista ammuttiin. Mutta tämä oli vähäistä verrattuna ranskalaisten tuliin vastaisella kummulla. Alhaalla laaksossa tuli nuori kaarti tiheissä neliöissä aika vauhtia eteenpäin ja everstit ja kenraalit hevostensa seljässä paljastetuin miekoin keskellä välkkyviä painetteja. Kaikki oli verhoutunut harmaaseen savuun ja vähä väliä välähtelivät tulet kahdeksastakymmenestä kanuunasta, jotka keisari oli koonnut yhteen tykistöön turvatakseen eteenpäinkulkuamme. Nämä kahdeksankymmentä kanuunaa jylisivät mahdottomasti ja pitkästä välimatkasta huolimatta huojui vanha hökkeli, johon nojasin, perustuksiaan myöten. Etäämpänä pääkadulla kaatoivat kanuunainkuulat rivittäin venäläisiä ja preussiläisiä, niinkuin viikate ruohoa. Nyt oli heidän vuoronsa sulkea rivit.
Takanani kuulin vihollisen tykistön vastaavan laukauksiin ja minä ajattelin: "Voi Jumalani, jospa ranskalaiset nyt voittaisivat, että heidän haavoittuneet sotilaansa korjattaisiin, sillä preussiläiset ja kasakat ajattelevat etupäässä omia miehiään ja jättävät meidät oman onnemme nojaan."
En enää pitänyt lukua kersantista. Silmiäni pois kääntämättä katselin preussiläisiä tykkijunkkareita, jotka latasivat, tähtäsivät ja ampuivat ja ihastuen kuulin kaukaa valtavasti huudettavan: "Eläköön keisari!" jotka huudot lähenivät lähenemistään. Tykkijunkkarit edessämme työskentelivät uutterasti kuin orjat. Silloin yhtäkkiä sinkosi heidän väliinsä kolme neljä kanuunankuulaa, murskasivat pyörän ja hautasivat sen syvälle multaan.
Yksi kanuuna vioittui ja kaatui kumoon, kaksi tykkijunkkaria kuoli ja kaksi haavoittui. Silloin tunsin käden puristavan käsivarttani. Käännyin ja näin vanhan, puolikuolleen kersantin, joka tuijotti minuun hurjasti nauraen. Hökkelimme katto oli maahan romahtamassa ja muuri huojui, mutta me emme sitä huomanneet. Me näimme vaan vihollisen häviön ja kauheassa melskeessä emme kuulleet muuta kuin sotilaittemme eläköönhuudot, jotka lähenemistään lähenivät.
Yht'äkkiä mutisi kersantti kalman kalpeana:
"Kas, tuolla hän tulee!"
Hän ojentui eteenpäin polvillaan ja nojasi toista kättään maahan ja toinen käsi ylhäällä hän huusi kuuluvalla äänellä:
"Eläköön keisari!"
Sitte hän kaatui vatsalleen, eikä liikahtanut enää.
Minäkin kurkkasin eteenpäin ja näinkin Napoleonin tyynenä ja kylmäverisenä ratsastavan keskellä tulituisketta lakki syvään painettuna, harmaa nuttu auki ja leveä punainen tähtinauha vaikeitten liivien päällä vinossa rinnan yli, ja näytti kuin kiväärein valoheijastus olisi hänestä säteillyt. Kaikki väistyivät hänen tieltään. Preussiläiset tykkijunkkarit jättivät kanuunansa huolimatta siitä, että upseerit huutaen kutsuivat heitä takaisin.
Tällaiset olivat näkyni ja ne painuivat kuin tulikirjoitus sieluni syvyyteen, mutta siitä hetkestä pitäen en muista enää mitään koko tappelusta, sillä rajattomasti iloitessani voitostamme, menin tainnoksiin ja niin makasin siinä kuin kuollut toisten kuolleitten joukossa.