VI.
MATHIS. NICKEL.
NICKEL. — Te kutsuitte minua, Herra pormestari?
MATHIS. — Onko kukaan myllyssä?
NICKEL. — Ei, herra, kaikki meidän joukkomme on kirkossa. Mylly seisoo.
MATHIS. — Minä kuulin kellon äänen. Olitko sinä suuressa salissa?
NICKEL. — Olin, herra, vaan en kuullut mitään.
MATHIS. — Se on kummallista… minä luulin… (Hän panee pikkirillinsä korvaansa. — Erikseen). Taas alkaa korvissani sohista. (Nickelille). Mitäs sinä teit siellä?
NICKEL. — Minä lu'in "Ontuvaa sanansaattajaa".
MATHIS. — Varmaan satuja kummituksista.
NICKEL. — Ei, herra pormestari, lystin jutun erään pienen kylän väestä Sveitsissä, jotka olivat rosvoja ja jotka saatiin ilmi 23 vuoden perästä muutaman veitsenterän kautta, joka löytyi erään sepän luona muun raudan romun seassa. Kaikki otettiin kiinni yhdessä kuin sudenpesästä, äiti, kaksi poikaa, ukkovaari. Ne hirtettiin kaikki toinen toisensa viereen. Katsokaa… (Hän osottaa kirjaa).
MATHIS (jyrkästi). — Se on hyvä… se on hyvä… Tekisit paremmin, kun lukisit messuasi. (Nickel menee).