VII.
MATHIS (yksinään), sitten CHRISTIAN.
MATHIS (ylenkatseellisesti). — Ihmisiä, jotka hirtetään kahdenkymmenenkolmen vuoden perästä vanhan veitsenterän tautta? Typeriä! pitää tehdä kuin minä, ei pidä jättää todistuksia. (Jatkaa lukuaan). Minä sanoin kolmekymmentä tuhatta livreä… se on hyvä summa se… yks… kaks… kolme… (Hänen sanansa loppuvat. Hän ottaa rahatukut ja antaa heidän pudota pussiin, jonka hän kuroo huolellisesti). Kyllä heillä on onnea! Ei minulle annettu tämmöisiä lahjoja; on täytynyt kaikki ansaita liardi liardilta. Sanalla sanottu… muutamat syntyvät hyvällä onnella, toiset ovat pakoitetut itse hankkimaan aseman elämässä. (Nousee seisalleen). Kas niin, nyt on kaikki järjestyksessä. (Joku koputtaa lasi-ovea, hän katsoo. — Hiljaa). Christian! (Kohottaen ääntänsä). Käykää sisään, Christian, käykää sisään! (Menee ovea kohti, Christian näkyy).
CHRISTIAN (puristaen hänen kättänsä). — herra Mathis, te voitte paremmin?
MATHIS. — No, en voi huonostikaan. Kuulkaas, Christian, minä juuri lu'in Annetten myötäjäiset… kauniita heliseviä rahoja… kaunista kultaa. Semmoinen työ aina huvittaa, yksin silloin kuin ne täytyy antaa. Ne herättävät muistoja työnteosta, hyvästä käytöksestä, terveestä ruumiista; näkee, niin sanoakseni, silmäinsä edessä kulkevan koko nuoruutensa, ja ajattelee, että ne tulevat hyödyttämään omia lapsia; se aina liikuttaa, hellyttää sydäntä!
CHRISTIAN. — Minä uskon teitä, herra Mathis; Työllä ansaittu raha on ainoa, joka hyödyttää; se on kuin hyvä siemen, joka aina nousee ja joka terän tekee.
MATHIS. — Juuri niin minäkin ajattelin. Ja minä ajattelin myös, että ihminen on hyvin onnellinen, kun hyvä siemen lankiaa hyvään maahan.
CHRISTIAN. — Te tahdotte saada välikirjan allekirjoitetuksi tänäpäivänä?
MATHIS. — Tahdon, kuta ennemmin se tehdään, sitä parempi. En ole koskaan rakastanut jättää asioita toistaiseksi. En voi kärsiä ihmisiä, jotka eivät ole nerokkaita. Kerran, kuin on sovittu, on väärin lykätä asiata viikkaudesta vilkkauteen; se osoittaa vähän lujuutta, ja miehillä pitää olla vakavuutta.
CHRISTIAN. — Voi, herra Mathis, minä en pyydä parempaa; mutta minä ajattelin, jos ehkä neiti Annette…
MATHIS. — Annette rakastaa teitä… vaimoni myös… koko maailma…
(Sulkee kirjoituspöydän).
CHRISTIAN. — No, kirjoittakaamme siis alle.
MATHIS. — Niin, ja kun välikirja on allekirjoitettu, toimitamme häät.
CHRISTIAN. — Herra Mathis, ette voi sanoa mulle mitään miellyttävämpää.
MATHIS (hymyillen). — Emme ole nuoria, kuin kerta; pitää hyväkseen käyttää nuoruuttaan. Nyt ovat myötäjäiset valmiit, ja toivon teidän tyytyvän niihin.
CHRISTIAN. — Te tiedätte, herra Mathis, minä en tuo mukanani paljon, minulla ei ole…
MATHIS. — Te tuotte myötänne miehullisuutenne, hyvän kavioksenne ja teidän arvonne; mitä muuhun tulee, minä sen asian otan huolekseni: minä tahdon, että teillä on varoja. Ainoastaan yksi lupaus teidän pitää tehdä, Christian.
CHRISTIAN. — Mikä lupaus?
MATHIS. — Nuoret ihmiset ovat kunnianhimoisia; ne tahtovat koroitusta virassa, se on aivan luonnollista. Minä pyydän, että te jäisitte tänne kylään kaikesta huolimatta, niinkauan kuin me elämme, Catherine ja minä. Ymmärrättehän, meillä ei ole kuin yksi lapsi, me rakastamme häntä kuin silmäteräämme ja nähdä hänen lähtevän, se murtaisi meiltä sydämen.
CHRISTIAN. — Hyvä Jumala, herra Mathis, minä en koskaan tule niin hyvästi toimeen kuin Annetten perheessä, ja…
MATHIS. — Lupaatteko jäädä, vaikka teille upsierinkin virka luvattaisiin ruualla.
CHRISTIAN. — Lupaan.
MATHIS. — Te lupaatte sen kunniansanallanne.
CHRISTIAN. — Sen teen mielelläni.
MATHIS. — Se on kylliksi. Minä olen tyytyväinen. (Erikseen) Tuo oli tarpeen. (Ääneen). Ja nyt puhukaamme muusta. Te olette viipyneet kauan tänä aamuna, teillä oli varmaan toimituksia? Annette on teitä odottanut, mutta viimein…
CHRISTIAN. — Ah, se on kummallinen asia, jommoista ei ole koskaan tapahtunut mulle. Ajatelkaapa kuin olen lukenut käräjäkirjoja kello viidestä kello kymmeneen. Aika kului, kuta enemmän lu'in, sitä enempää teki mieleni lukemaan.
MATHIS. — Mitä käräjäkirjoja?
CHRISTIAN. — Mieltä liikuttava juttu Puolalaisesta juutalaisesta, joka murhattiin suuren sillan alla. Heinrich oli mulle kertonut tämän jutun toissa iltana, se minun päässäni pyöri. Se on kuitenkin kummallista, herra Mathis, ett'ei mitään koskaan ole saatu ilmi.
MATHIS. — Epäilemättä… epäilemättä.
CHRISTIAN (ihmettelevästi). — Tiedättekö, että sen, joka on murhan tehnyt, on pitänyt olla perinpohjin kavalan veijarin! Kun ajattelee, että kaikki oli turhaan: santarmisto, korkea oikeus, poliisi, kaikki! ja ettei ole voitu löytää vähintäkään jälkeä. Minä olen sen lukenut, minä vieläkin kummastelen.
MATHIS. — Niin, ei se ollut mikään tuhma pöllö.
CHRISTIAN. — Tuhma pöllö!… täytyy sanoakseni, että se oli perin viisas mies, joka olisi voinut tulla viisaimmaksi santarmiksi koko maakunnassa.
MATHIS. — Niinkö luulette?
CHRISTIAN. — Olen varma siitä. Sillä niin paljon keinoja löytyy saattaa ilmi ihmisiä pienemmissä asioissa, ja niin harvat voivat niistä päästä, että tämmöisen rikoksen tekemiseen on tarvittu erinomaista älyä.
MATHIS. — Tuo, jota te sanotte, osoittaa terävää järkeänne. Minä olen aina ajatellut, että tarvitaan tuhat kertaa enemmän sukkeluutta, tarkoitan häijyä sukkeluutta, kuulkaa se, vaarallista viekkautta päästä santarmeista, kuin saattaa konnia ilmi, sillä silloin on koko maailma vasten.
CHRISTIAN. — Se on selvä asia.
MATHIS. — On. Ja vielä, kun joku on tehnyt ilkeän työn, joka on onnistunut, tahtoo hän tehdä toisen, kolmannenkin, niinkuin pelurit. Hän katsoo hyvin mukavaksi olla rahakkaana ilman työtä tekemättä; melkein aina hän uudistaa tekoansa, kunnes hänet viimein tavataan. Minä luulen, että hänellä tarvitsee olla paljon uskallusta pysähtyäkseen ensimmäiseen tekoon.
CHRISTIAN. — Te olette oikeassa, herra Mathis, ja se mies, josta puhumme, on sen jälkeen pidättäinnyt pahoista teoista. Mutta kummallisinta kaikesta on se, ettei koskaan ole löydetty vähintäkään Puolalaisesta; tiedättekö mikä ajatus on astunut minun päähäni?
MATHIS. — Mikä ajatus?
CHRISTIAN. — Siihen aikaan löytyi Wéchem'in varrella useampia kipsi-uunia. Minä arvelen, että ruumis on voitu polttaa jossakin uunissa, ja että se oli syy, minkätähden ei muita kaluja ole löydetty, kuin kauhtana ja hattu. Vanha Kelz, joka oli vanhan tavan noudattajia, ei tullut sitä ajatelleeksi.
MATHIS. — Se on hyvin mahdollista… se ajatus ei ole juolahtanut mieleeni. Te olette ensimmäinen…
CHRISTIAN. — Niin, herra Mathis, minä uskallan pääni sen päälle. Ja tämä ajatus viepi toisiin. Jos tiedettäisiin, kuka siellä poltti kipsiä siihen aikaan…
MATHIS. — Ota vaari, Christian, minä sitä poltin, minä; minulla oli uuni, kun onnettomuus tapahtui.
CHRISTIAN (nauraen). — Oh! te, herra Mathis… (Nauravat kumpainenkin.
Annette ja Catherine näkyvät muutamassa ikkunassa perällä).
ANNETTE (ulkoa). — Tuolla hän on! (Christian ja Mathis kääntyvät. Ovi aukenee, Catherine näkyy, sitten Annette).