Sotamuistelmani 1914-1918

by Erich Ludendorff

ITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKÖN PÄÄMAJA KOWNOSSA LOKAKUUSTA 1915 HEINÄKUUHUN 1916

LEVON AIKA.

I.

Taistelujen päätyttyä Arrasin pohjoispuolella toukokuussa oli läntisellä rintamalla kesällä 1915 yleensä levollista. Syyskuun lopulla alkoivat ententen valtavat hyökkäykset Loosin luona ja Champagnessa. Idästä kutsutut joukot saapuivat juuri parhaiksi auttamaan länsirintaman urheita, kestäviä puolustajia ja torjumaan suurta ja vaarallista iskua.

Italialaiset olivat tehneet useita turhia hyökkäyksiä. Itävalta-Unkarin armeija taisteli hyvin Italiaa vastaan; sehän olikin vanha perivihollinen, kun taas Venäjää vastaan eivät mitkään kansalliset vaistot nousseet.

Saksan ylin armeijanjohto ja Itävalta-Unkarin armeijan-ylikomento olivat päättäneet nujertaa Serbian. Luonnollinen ristiriita Serbian kanssa ja makedonialaisten painostus sai Bulgaarian julkisesti rupeamaan meidän puolellemme; Varsovan valloitus oli siellä tehnyt erikoisen syvän vaikutuksen. Bulgaaria tuotti meille Balkanilla 12:lla voimakkaalla jalkaväkidivisioonallaan paikalla voimaintasauksen. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen kulki lokakuun alussa Tonavan yli. Serbian sotaretki saattoi meidät joulukuun alkuun mennessä lähelle Kreikan rajaa. Varovaisuus Kreikan suhteen, joukkojen uupumus ja selkäpuolisten yhteyksien tila ja ehkä vielä muutkin minulle tuntemattomat valtiolliset ja sotilaalliset syyt estivät meitä jatkamasta sotatoimia Salonikiin saakka, josta ensimmäiset entente-joukot puuttuivat taisteluun. Salonikin valloitus olisi tuottanut meille Balkanin niemimaalla suuren huojennuksen. Myöhempien kokemuksieni nojalla täytyy minun kuitenkin todeta, ettemme siten menettelemällä olisi länsirintamalle saaneet ainoatakaan bulgaarialaista. Olisimme luultavasti saaneet Ranskaan ne englantilaiset, ranskalaiset ja serbialaiset, jotka myöhemmin olivat Makedonian rintamalla. Nämä näkökohdat jäivät edelleenkin määrääviksi. Hyökkäys Salonikia vastaan jäi aina sivusotatoimeksi ja sitä on siltä kannalta arvosteltava.

Itävalta-Unkarin joukot tunkeutuivat Montenegron kautta Albaniaan Vojusalle saakka, jossa taisteluita kesti helmikuuhun saakka. Itävalta-Unkarin sivustasuoja oli siirtynyt Tonavalta kauas Albanian sisäosiin ja Kreikan rajalle saakka. Täällä olivat vartiona etupäässä bulgaarialaiset joukot ei ainoastaan oman maansa puolesta, vaan myöskin Itävalta-Unkarin ja meidän puolestamme.

Saksalaiset joukot vedettiin vähitellen suurimmaksi osaksi takaisin Tonavalle. Itävalta-Unkarinkin voimia vapautui. Serbian armeija oli kärsinyt perusteellisen tappion, jätteitä peräytyi Valonaan päin ja Ranskan ja Englannin voimakkaissa käsissä niistä jälleen tuli sotatekijä, jota bulgaarialainen sotamies pelkäsi. Ne siirrettiin myöhemmin Salonikiin ja taistelivat siellä täysitehoisesti.

Entente huomasi välttämättömäksi vapauttaa toisilta sotanäyttämöiltä voimia Makedoniaan. Se luopuikin Gallipolin yrityksen jatkamisesta, joka saksalaisten miesten ja Välimeren divisioonan toiminnan johdosta oli tullut sille maksamaan paljon. Retkikunta oli nyt joutunut liian suureen vaaraan. Yhteys Turkin kanssa oli aikaan saatu, kun Serbia oli voitettu ja Bulgaarian kanssa tehty liitto. Meidän ei enää tarvinnut kuljettaa sotatarpeitamme salaa Romaanian kautta. Turkkia voitiin välittömästi avustaa. Tammikuun 16:ntena avattiin rautatieyhteys Konstantinopoliin. Tammikuun 8:ntena ja 9:ntenä ententen joukot olivat lähteneet Gallipolin niemeltä.

Salmien sulkeminen oli nyt turvattu. Jos vihollisten laivastot olisivat salmien avulla Mustaakin merta vallinneet, olisi Venäjälle voitu hankkia sotatarpeita, joita se niin välttämättä tarvitsi. Idässä olisivat taistelut silloin saaneet paljon ankaramman luonteen. Entente olisi voinut käyttää hyväkseen Etelä-Venäjän ja Romaanian rikkaita viljavarastoja ja taivuttaa tämän kuningaskunnan mielensä mukaiseksi jo ennen kuin näin tapahtuikaan. Venäjän yhteys ulkomaailman kanssa sotatarpeitten tuontia varten kulki siihen aikaan Siperian rataa pitkin, Muurmanin rannikon kautta, johon Pietarista paraikaa rakennettiin rautatietä, mutta joka ei vielä pitkään aikaan voinut valmistua, ja kesällä Vienanmeren kautta. Liike Suomen kautta Ruotsiin oli tärkeä, mutta sitä tietä ei voitu kuljettaa sotatarpeita. Ruotsilla oli oikea käsitys puolueettoman vallan velvollisuuksista. Tämä esitys osoittaa mitä epäämättömimmällä tavalla, kuinka tärkeät salmet ja niiden mukana Turkki olivat itäiselle rintamalle ja samalla koko asemallemme. Turkin aasianpuoleisilla alueilla sodankäynti oli vaikeata. Turkki saattoi käyttää ainoastaan maayhteyksiään. Uudenaikainen sota tarvitsee kuitenkin rautatie- ja laivayhteyksiä. Kaukaasian rajalle rakennettava rautatie oli Angoran ja Sivasin välillä vasta alulla. Bagdadin rata, jonka Taurus ja Amanus-vuoristot vielä katkaisivat, ei ollut vielä likimainkaan ennättänyt Tigriille. Tunnelit olivat keskeneräiset. Syyrian rautatie liittyi Bagdadin rataan Alepon luona, siis erottavain vuorenharjanteiden tuolla puolen. Damaskon eteläpuolella se vaihtui kapearaiteiseen Hedshasin rataan ja pieneen rataan, joka vei Palestiinaan ja päättyi Berzebaan, Jerusalemin eteläpuolelle. Rautatieoloja, jotka jo itsessään olivat näin huonot, pahensi vielä se, että kuljetusmahdollisuudet sekä henkilökunnan että kaluston puolesta olivat huonoimmat, mitä ajatella saattaa. Rautateiden tuottama hyöty oli sangen pieni, suhteettoman pieni vaatimuksiin verraten.

Koetettiin käyttää Eufratia ja Tigristä, vieläpä jonkinlaisella menestykselläkin. Mutta kokonaiskuvaa tämä ei voinut muuttaa.

Saksalaiset kuorma-autokolonnat olivat apuna vaikeuksia vähentämässä.

Selkäpuolen yhteyksien vuoksi oli sodankäynti Vähässä Aasiassa, Syyriassa ja Mesopotamiassa tuomittu tuloksiltaan huonoksi, kunnes liikenneolot saataisiin parannetuiksi.

Turkin sotatoiminnan tehoa rajamaakunnissa rajoitti vielä se, että Kaukaasian rajalla kurdit ja armeenialaiset, Mesopotamiassa ja Syyriassa arabialaiset heimot aina Adenia myöten olivat turkkilaisille vihamielisiä. Turkin politiikan suhtautuminen maan omiin alamaisiin on aina ollut onneton. Turkkilaiset ovat vain ottaneet, eivät milloinkaan antaneet. Nyt heidän täytyy tyytyä siihen, että nuo heimot ovat heidän vastustajiaan. Kohtelemalla armeenialaisia niin anteeksi antamattomalla tavalla Turkki riisti itseltään työvoiman, jota se niin välttämättä tarvitsi muun muassa rautateiden rakennukseen ja maanviljelykseen.

Turkkilaisten yritys nostattaa Tripolis ja Benghasi pyhään sotaan menestyi vain osittain. Sukelluslaivamme kuljettivat sinne aseita ja ylläpitivät jonkinlaista yhteyttä noiden maiden ja Turkin kanssa.

Suezin kanavaa vastaan tammikuussa ja helmikuussa 1915 kohdistettu yritys oli kärsinyt haaksirikon. Menestystä olisi sillä voinut olla vain siinä tapauksessa, että senussit olisivat samaan aikaan lännestä hyökänneet Egyptiin ja egyptiläiset nousseet kapinaan. Mutta nämä olivat tuulentupia; englantilainen ylivalta on luja niissä maissa, joissa se on päässyt voimaan.

Eufratin ja Tigriin suistamossa Englanti, meri tukenaan, eteni asteettain Bagdadia kohti. Turkin puolelta oli tätä ollut mahdoton estää. Joulukuussa 1915 taisteltiin jälleen Kut-el-Amaran seuduilla Bagdadin alapuolella; englantilainen sotaretkikunta oli saapunut arveluttavan lähelle sitä.

Kaukaasian rajalla Turkin armeija oli lyöty talvella 1914-15. Se oli tämän jälkeen odottavalla kannalla. Siitä huolimatta se herkeämättä menetti sangen paljon väkeä varsinkin pilkkukuumeen ja pakkasen johdosta.

Sinain niemimaan ja Mesopotamian tapaukset eivät suoranaisesti vaikuttaneet itärintamaan. Suezin yritystä seurattiin suurella mielenkiinnolla ja suurilla toiveilla. Selkäpuolisten yhteyksien vaikeudet, jotka olen lyhyesti kuvannut, eivät silloin vielä olleet minulle koko laajuudessaan tunnetut. Näin varsinkin Bagdadin radan melkoista edullisemmassa valossa ja edistyneempänä kuin se todenteolla oli. Olisiko täällä ollut mahdollista saada enemmän aikaan, sitä en voi päättää.

Kaukaasian rintaman taistelut eivät meille Venäjään nähden tuottaneet sitä lievennystä, jota olin aikoinani toivonut.

Laajain alueiden valtauksesta idässä, Balkanin niemimaan avauksesta ja yhteyden aikaansaamisesta Turkin kanssa oli seurauksena, että sotataloudellinen asemamme melkoisesti parani, ja Romaaniakin oli nyt auliimpi myymään, kun se ei voinut muuanne luovuttaa varastajaan. Vuosi 1915 merkitsi meille plussia. Seuraavan vuoden varalle keräsimme voimia, emme kuitenkaan ottaneet irti kotimaastamme likimainkaan kaikkea, mitä olisimme voineet ja olisi tarpeen ollut. Vihollistemme varustelut jatkuivat.

Englantilaiset Kitchenerin-armeijat lujittuivat. Niistä oli jo suurin osa saapunut länsirintamalle. Englantilaisten rintama oli levinnyt etelää kohti ja huojentanut Ranskan taakkaa. Englannissa muodostettiin yhä uusia divisioonia. Pestauksen sijaan alkoi väenotto. Tammikuussa 1916 hyväksyttiin parlamentissa englantilainen asevelvollisuuslaki. Englantikin asettui silloin viimeisenä valtana Euroopassa yleisen asevelvollisuuden kannalle, joka onkin sodan pakon mukainen ja sen siveellisen vaatimuksen kanssa sopusoinnussa, että jokaisen asekuntoisen miehen on ase kädessä palveltava valtiota. Englanti ei ulottanut lakia Irlantiin. Se on kuvaavaa.

Ranskan armeija oli pysynyt entisen vahvuisena, Serbian armeija uusittiin. Venäjä alkoi tappioittensa vaikutuksesta ammentaa syvältä melkoisia ihmisvarojaan.

Ranskan, Englannin, Japanin ja Amerikan teollisuuden mobilisatio oli ratkaisevasti edistynyt.

Valtavia taisteluja oli v. 1916 ehdottomasti odotettavissa. Näissä maailmanhistoriallisten tapausten suurissa kehyksissä väistyvät itärintaman ylipäällikön toimipiirin tapaukset syrjään oltuaan marraskuusta 1914 koko sodan oleellisena, usein ratkaisevanakin osana. Meidän tuli nyt tehdä enemmän hiljaista työtä.

II.

Idän armeijat jäivät suurten sotatoimien päättyessä oloihin, jotka olivat joka suhteessa keskeneräiset. Samoin kaipasivat sodan kestäessä miehittämäimme maiden olot järjestämistä.

Ollaksemme miehitetyllä alueella ja lähempänä armeijoja lähdimme lokakuun lopussa Kownoon.

Kenraalisotamarsalkka, yleisesikunnan herrat ja minä asetuimme asumaan kahteen huvilaan, jotka olivat herra Tillmannsin omaisuutta, saksalaisen, jonka sukunimellä oli Venäjän saksalaisten keskuudessa hyvä kaiku. Kenraalisotamarsalkka, eversti Hoffmann ja minä asuimme kaikki toisessa huvilassa. Siinä söi myös suppeampi esikunta. Olen tässä talossa viettänyt monet hetket, se on kiintynyt syvään muistooni.

Yleisesikunnan virkahuoneet olivat sotilashallinnon rakennuksessa. Kuvaavia Venäjän silloiselle kulttuurille olivat tsaarin, tsaarittaren ja suuriruhtinaallisen perintöruhtinaan 50-pfennigin kuvat. Huoneet olivat suuret, tarkoitukseemme soveliaat ja seuraavana talvena voitiin niitä hyvin lämmittää.

Kowno mataline vähäpätöisine puutaloineen ja verraten leveine katuineen on venäläisen kaupungin perikuva. Kukkuloilta, jotka sulkevat kaupungin ahtaaseen piiriinsä, on mieltäkiinnittävä näköala yli kaupungin ja Niemenin ja Wilijan yhtymäkohdan. Niemenin tuolla puolen on vanhan saksalaisen ritarikuntalinnan torni merkkinä saksalaisesta kulttuurityöstä idässä ja lähellä sitä eräs ranskalaisten maailmanvaltasuunnitelmain muistomerkki, se kukkula, jolta Napoleon v. 1812 katseli suuren armeijan kulkua joen yli.

Valtavia historiallisia vaikutelmia tulvi mieleeni:

Kulttuurityön, jota saksalaiset olivat monen vuosisadan kuluessa noissa maissa tehneet, päätin aloittaa vallatuilla alueilla uudestaan. Itsestään ei tämä kirjava sekaväestö kykene kulttuuria luomaan, omiin oloihinsa jätettynä se joutuu puolalaisuuden saaliiksi.

Olin ylpeä siitä, että me perisaksalaisen heikkouden aikain ja katkerimman hädän aikain jälkeen enemmän kuin sata vuotta takaperin olimme päältämme luoneet muukalaisen ikeen. Sama Saksa, joka oli ollut laho ja jonka Napoleon oli iskenyt palasiksi mutta jonka suuret miehet sitten olivat liittäneet yhteen, sama Saksa piti nyt voitokkaasti puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan ja oli saavuttanut loistavaa menestystä. Minä toivoin sen voittavan. Toisin ei voinut käydä. Saksan kansa oli jo kokenut liian ankaria aikoja antautuakseen vielä kerran niin kamalaan kohtaloon. Niiden miesten, jotka Saksaa johtivat, ei muuta tarvinnut kuin ottaa käytäntöön sen kaikki voimat ja lietsoa sitä pyhää tulta, joka — niin luulin silloin — paloi kaikkien saksalaisten sydämessä.

Varman menestyksen onnellinen tulevaisuus näytti avautuvan isänmaalle.

Muuttomme kautta Lötzenistä Kownoon ei työ luonnollisestikaan keskeytynyt päiväksikään. Tarpeelliset kaukopuhelinjohdot oli ajoissa asetettu työhuoneisiin ja hankittu lisää kaikkein tärkeimpiä huonekaluja. Ainoa keino oli ottaa ne toisista taloista, jotka väestö oli jättänyt autioiksi. Tämä toimitettiin tietysti niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin, mutta paljon sekaantui kuitenkin. Nämä ovat valitettavia seikkoja, mutta ne johtuvat säälimättömästä pakosta. Sotaa käyvää valtaa ei voida syyttää siitä enempää kuin yksityistä sotamiestäkään. Olot ovat tahtoa voimallisemmat. Vieraan maan yksityiselle asukkaalle on tietysti yhdentekevää, millä tavalla hän omaisuutensa menettää. Hän ei käsitä sodan pakkoa ja sitten ollaan hyvin kärkkäät syyttämään vihollista raakamaisesta sodankäynnistä.

Kownosta löysimme riittävästi huonekaluja; mutta kun myöhemmin muutimme
Brest-Litowskiin, tulimme tyhjiin parakkeihin. Tuotimme sen vuoksi
Kownosta osan huonekaluistamme, lisää saimme muualta. Sotahan on
karkeata ammattia.

Kaupungissa kävin usein evankelisessa jumalanpalveluksessa, joita pastori Wessel piti entisessä oikeauskoisessa kirkossa, mahtavassa rakennuksessa, joka näillä seuduilla edusti venäläistä pakkovaltaa. Kuulin siellä vieraassa maassa ensikerran virtenä kauniin vanhan laulun:

Ich hab' mich ergeben mit Herz und mit Hand Dir Land voll Lieb' und Leben mein deutsches Vaterland.

Se liikutti minua syvästi. Tätä laulua olisi nyt sunnuntaisin laulettava kaikissa kirkoissa ja jokaisen saksalaisen miehen tulisi kätkeä se syvälle sydämeensä.

III.

Ensi työ oli rintaman vahvistaminen ja armeijain elämän siedettävämmäksi tekeminen. Oikealla siivellämme oli Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmällä se rintaman osa, joka Niemenin eteläpuolelta ulottui Pinskin eteläpuolelle saakka. Tämä armeijaryhmä ynnä itärintaman ylipäällikkö olivat Saksan ylimmän armeijanjohdon käskyn alaisia. Tähän liittyi etelän puolella Itävalta-Unkarin Teschenissä olevan ylikomennon rintama, Linsingenin armeijaryhmä vasemmalla siivellä; oikea siipi oli aivan lähellä Romaanian rajaa.

Itärintaman ylipäällikön käskyalueella olivat 12:s ja 8:s armeija vetäytyneet niin yhteen, että tilaa jäi vain yhdelle armeijalle. 12:s pysytettiin, se ulottui Niemenistä aina Lidan—Molodetshnon radan tuolle puolelle. Kenraali v. Gallwitz oli luopunut ylipäällikkyydestä ja ryhtynyt komentamaan yhtä Serbiaa vastaan toimivaa armeijaa. Hänen sijassaan komensi 12:tta armeijaa kenraali v. Fabeck, joka oli tullut lännestä.

10:s armeija liittyi tähän pohjoisessa ulottuen Disnaan saakka. Sen pohjoispuolelle muodostettiin 8:tta armeijaa komentaneen kenraali v. Scholtzin nimeä kantava armeijaryhmä. Sen vasen siipi oli Väinäjoella, Väinänlinnan ja Jakobstadtin puolivälissä.

Rintaman pohjoinen osa ja rannikon vartioiminen oli uskottu kenraali v. Belowille. Niemenin-armeijasta, jonka nimi ei enää sopinut, tuli nyt 8:s armeija. Moinen nimenmuutos ei ole niin yksinkertainen, kuin sen kirjoittaminen tähän. Tarvitaan koko joukko toimenpiteitä, jos mieli välttää nykyisiä ja tulevia haittoja.

Sotalaivasto asettui Libaun sotasatamaan. Erikoista järjestelyä kaipasi sen sikäläinen käskyvalta.

Tähän rintamaa varten muodostettuun kehykseen ryhmitettiin alemmat joukkoyhtymät. Oli suoritettava koko joukko huomattavia siirtoja. Entisissä suurien hyökkäysliikkeitten painopisteissä joukot seisoivat liian tiheässä, muissa paikoin liian harvassa. Tässä oli saatava aikaan tasoitusta. Ratsuväkidivisioonain sijaan oli vietävä jalkaväkidivisioonia. Kesti melko kauan, ennenkuin siirtelyt oli loppuun suoritettu ja joukot saatu niihin paikkoihin, joissa niiden tuli toistaiseksi olla. Todellisesta levosta ei vielä voinut olla puhettakaan. Asemia oli varustettava. Yhden joukon tuli pitää hallussaan laajoja aloja. Kumpikin tehtävä kysyi sotamiehen voimia. Aseman varustamiseen ryhdyttiin yleensä siellä, missä hyökkäys oli seisahtunut. Semmoisista paikoista, joita oli vaikea puolustaa, oli luovuttava. Johtajain ja joukkojen oli vaikea suostua siihen.

Wishnjewin ja Disnan välillä, johon 10:nnen armeijan vasen siipi oli peräytynyt, voitiin asemat paremmin valita.

Asemain ja asumusten rakentamista ja koko rintamaelämääkin haittasi suuresti huono rautatieyhteys. Venäläinen oli kaikkialla hävittänyt radat perinpohjin. Niemenin ja muiden suurien jokien sillat oli kauttaaltaan räjäytetty, asematalot poltettu, vedenhankintalaitokset hävitetty, sähkölennätinjohdot purettu. Ratapenkereet oli osaksi hajoitettu, pölkyt ja kiskot viety pois. Sotilasrautatieviranomaisilla ja heidän rakennus- ja liikennejoukoillaan, joita sähkölennätinjoukot avustivat erinomaisen tärkeissä johtotöissä, oli suunnaton työ suoritettavanaan. Itärintaman kenttärautatiepäällikkö, eversti Kersten, oli valtavan tehtävänsä tasalla.

Mitä suurin merkitys oli Kownon rautatiesillan valmistumisella. Syyskuun lopulla se oli käyttökunnossa, ja kauan aikaa se oli ainoa tie, jota 10:s ja 12:s armeija ja Scholtzin armeijaryhmän oikea siipi saattoi saada tarpeensa. Olin siihen aikaan tyytyväinen, kun saatoin olla varma siitä, että 12:nnelle armeijalle voitiin Lidaan lähettää kaksi junaa päivässä, mutta nyt saatiin nähdä, ettei ollut niinkään yksinkertaista saada armeijan tarvitsemat junat perille. Kotimaan rautateillä vallitsi ankara liikepula. 12:s armeija olisi tarvinnut kiireimmiten kaurajunan, mutta saikin junallisen seltterivettä. Suuressa sodassa sellaiset ovat vähäpätöisyyksiä. Mutta sotamiehen ja hevosen viihtyminen riippuu lopultakin vähäpätöisistä seikoista ja sen vuoksi näillä on aivan suunnaton ja ratkaiseva merkitys.

Pohjoinen rautatieverkko liittyi Prekulnissa Memelin rataan. Liettuan ja Kuurinmaan venäläisten ratain kuljetuskyky oli rauhan aikana odottamattoman pieni. Asianlaita olisi ollut toinen, jos Venäjä todella olisi tarvinnut Windaun ja Libaun satamia taloudellista elämäänsä varten. Prekulnin—Memelin rata oli nytkin liikenteeseensä nähden takapajulla. Kauan kesti, ennenkuin Ponjewjeshin ja Väinänlinnan välisellä radalla saatiin edes likimain säännöllinen kolmen tai neljän junan liike.

Wilnon—Smorgonin ja Wilnon—Väinänlinnan suurilla linjoilla eivät olot olleet niin tukalat, mutta täälläkin jäätyivät ensi hätään rakennetut vesisäiliöt talvella ja oli voitettava kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia vaikeuksia.

Ponjewjeshin—Uzjanyn—Swentzjanyn pieni rata ei ollut hävitetty erittäin pahasti, mutta sen kuljetuskyky oli varsin pieni.

Vasta myöhään joulun jälkeen oli liikenne kaikilla radoilla varma ja johonkin määrään säännöllinenkin, niin että nyt jälleen voitiin ryhtyä lähettämään toivottuja lomallekuljetusjuniakin.

Nyt ilmestyi vielä aivan erikoinen pula. Ankaran pakkasen jälkeen loivat Niemen ja Windau jäänsä. Jäät veivät mukanaan Mosheikin kohdalle Windaun yli rakennetun sillan. Toinen rautatieyhteys Saksan kanssa täten katkesi. Kownon rautatiesiltaa vastaan kasautui niin paljon jäitä, että kiskot siirtyivät, mutta silta kesti. Nämä olivat jälleen, vaikka aivan toisella tavalla, jännittäviä päiviä. Armeijat olisivat joutuneet mitä vaikeimpaan tilaan, jos tämäkin silta olisi sortunut.

Muut Niemenin sillat valmistuivat vähitellen. Ratojen kuntoon saattaminen edistyi. Liikenne alkoi kehittyä ja itärintaman ylipäällikön alueella vakaantui koko rautatieliikenne. Suuret ratatyöt: Tauroggenin—Radsiwilishkin ja Schaulenin—Mitaun radat valmistuivat toukokuussa ja elokuussa 1916, Swentzjanyn—Narotshin järven suunnan rata vasta myöhemmin.

Molemmat ensiksimainitut radat ovat avanneet maassa uusia kulttuurimahdollisuuksia. Se on meille siitä kiitollisuuden velassa.

Tämän rataverkon yhteydessä syntyi rintaman taa verkko kenttä- ja muonitusratoja, joiden nimenomainen tehtävä oli kuljettaa joukoille kaikenlaisia tarpeita.

Maanteillä ja muilla teillä oli edelleenkin suuri merkityksensä niiden seutujen piirissä, joissa armeijat olivat. Grodnon ja Lidan, Kownon ja Väinänlinnan sekä Tauroggenin ja Mitaun väliset suuret viertotiet pantiin oivalliseen kuntoon. Muita teitä parannettiin, mikäli voitiin. Lumensulamisen aikana ne muuttuivat osittain kamalaksi kuraksi, johon kaatuneet hevoset upposivat.

Samalla kuin rautateitä ja maanteitä rakennettiin, jatkettiin asemienkin varustamista. Joukot kaatoivat puita, väkälankaa valmistimme osaksi itse. Erikoisia vaikeuksia tuottivat koko kaivantojärjestelmälle pohjavesiseikat. Näiden voittamisessa saivat joukot geologeilta arvokasta apua.

Rintaman taa syntyi työpajoja kaikenlaisten sotavälineiden korjausta varten. Lukuisat saaliiksi saadut venäläiset konekiväärit korjattiin erikoisissa tehtaissa siten, että niissä voitiin käyttää saksalaisia ammuksia.

Näihin asioihin puutuin tietenkin vain yleispiirtein, minun ei tarvinnut muuta kuin vaikuttaa vireillepanevasti ja tasoittavasti.

Sydämelläni olivat varsinkin miesten ja hevosten majoitus ja muonitus.

Majoitusolot eivät itsessään olleet epäsuotuisia. Sota oli verraten nopeaan kulkenut niiden seutujen yli, jotka lopulta joutuivat valtaamme, eikä sen vuoksi ollut vaikuttanut liian hävittävästi. Eikä venäläinen ollut kaikkea polttanut, kuten etelämpänä Puolassa. Paljon täytyi kuitenkin, varsinkin asemain läheisyydessä, tehdä majoituksen hyväksi. Joukot sisustivat kaivossuojukset mikäli mahdollista asuttaviksi sikäli kuin niitä valmistui, mikä tapahtui hitaasti. Mutta siitä, mihin upseerien ja miesten täytyi tyytyä ja mihin he tyytyivätkin, siitä on käsitystä vain niillä, jotka ovat olleet rintamalla mukana.

Kauemmaksi taapäin oli miehille ja hevosille rakennettava parakkeja. Niiden teossa joukot saavuttivat suuren taidon. Taideaisti kehitti jonkinlaisen koivu-ornamentiikan.

Sotamiehen annostelu järjestyi suurin piirtein ohjeiden mukaiseksi. Toisilla joukoilla se monesti jäi niukaksi, etenkin perunain saanti. Hevosille ei voitu hankkia riittävästi rehua. Kauroista oli puute, heiniä ja olkia ei voitu tuoda riittävästi niiden tilanottavuuden vuoksi. Paljon hevosia kuoli uupumuksesta. Lopulla syötettiin puujauhojakin.

Erikoista huolta kysyi se, miten suurella vaivalla hankittu muona saataisiin estetyksi varastoissa pahenemasta. Vajoja ja telttoja ei asemilla tietenkään ollut nimeksikään. Tästäkin minun tuli pitää huolta. Kaikkialla oli tahto hyvä, mutta vaikeuksia lisääntyi alaspäin yhä enemmän ja ne masensivat monenkin mielen.

Joululahjalähetysten toimittamisessa oli voitettava samanlaisia vastuksia.

Miesten ja hevosten terveysoloihin kiinnitin kaiken mahdollisen huomioni. Pohdin asiaa perusteellisesti niiden molempain herrain, ylikenraalilääkäri v. Kernin ja pääeläinlääkäri Grammlichin kanssa, jotka niistä olivat erikoisesti vastuunalaiset.

Haavoitettujen hoito oli etenemisen aikana ollut vaikeata, nyt olivat edellytykset käyneet hieman yksinkertaisemmiksi. Mutta yhä vielä jäi vastuunalaisten virastojen tehtäväksi suunnattoman paljon. Ne harvat sairashoitolaitokset, joita vallatulla alueella oli, tulivat tuskin kysymykseenkään. Koetin vaikuttaa siihen suuntaan, että kotimaahan lähetettäisiin niin suuri määrä haavoittuneita kuin mahdollista, mutta sangen kauan sain malttaa mieltäni. Lievästi sairastuneet ja lievästi haavoittuneet jätettiin myöhemmin vallatulle alueelle ja saivat ne siellä toipuessaan tehdä helppoja töitäkin. Armeijataudeilta säästyimme, pilkkukuume vain silloin tällöin pikimmältään kohotti päätään. Joukkojen varjelemiseksi syöpäläisiltä ryhdyttiin toimiin ja rajoilla ryhdyttiin mitä laajimpiin varokeinoihin, ettei syöpäläisiä päässyt kotimaahan leviämään. Koko terveydenhoitolaitos oli ylikenraalilääkäri v. Kernin toimeliaan tarmon ja sotilaslääkärien velvollisuudentunnon vuoksi mallikelpoisessa järjestyksessä. Herra v. Kern on filosofi. Filosofitkin voivat siis olla tarmokkaita ja toimekkaita.

Hevosia vaivasivat ruvet ja räkätauti. Räkätaudista tekivät veritutkimukset lopun, eivät sitä vastoin rupitaudista. Tämä tuotti meille sangen suuria vaurioita. Useita keinoja koetettiin, mutta vasta sodan päätyttyä löydettiin tehoisa keino. Hevosparantoloja perustettiin paljon. Eläinlääkäreillä oli runsaasti työtä. Heidän uutteruudellaan oli tärkeät seuraukset.

Hevosten hoito ja majoitus ei ollut aina moitteetonta. Usein käännyin armeijan ylikomentojen puoleen ja vaadin hevosten hoidossa suurempaa huolta ja rakkautta.

Vaatetuksen uusiminen, talvivaatteiden ja villavaatekappaleiden sekä kaivantojen seinäverhouksen hankkiminen synnytti sangen ankaraa kahnausta. Minun täytyi puuttua tarmokkaasti asiaan.

Lomalle alettiin laskea, heti kun se oli vähänkin mahdollista. Tämä edistyi tasaisesti sikäli kuin rautateidenkin tila parani.

Kirje- ja sanomalehtilähetysten nopeuden otin erityisen tutkimuksen alaiseksi. Minulle oli tärkeätä saada yhteys sotamiehen ja kodin välillä niin läheiseksi kuin suinkin. Saatoinkin auttaa asiaa. Kenttäpostilla oli sodan puhjetessa edessään pulma, jota oli mahdoton ratkaista. Siltä puuttui voimavaunuja. Kenttäpostimestari Domizlaffin johdolla se saatiin sangen nopeaan järjestetyksi ja tyydytti suuriakin vaatimuksia.

Rintaman taa ja suurempiin kaupunkeihin perustettiin sotilaskoteja, joskus upseerikotejakin. Minun mielipiteeni oli, ettei tässä voitu hevillä liikoja tehdä. Itärintamalla sotamieskodit täyttivät kipeän tarpeen. Siitä on todistuksena se, että niissä käytiin niin ahkeraan Kotimaa auttoi minua tehokkaasti, naiset, jotka lähtivät sotilaskoteihin, tekivät hyvän työn.

Suureksi ilokseni tuttavat pastori Hoppen kautta tarjosivat keuraalisotamarsalkalle ja minulle joukkoja varten kirjallisuusvaunuja. Henkisen ravinnon hankkiminen joukoille oli meille rakas tehtävä. Suostuimme tarjoukseen sen vuoksi ilolla. Pastori Hoppe hoiti edelleenkin asiaa ja edisti sitä tarmokkaasti. Syntymäpäivänäni 1917 hän toi minulle melkoisen lahjan samaan tarkoitukseen käytettäväksi lausuen nämä syvään vakaumukseen perustuvat sanat: "Henki hankkii aseet ja voiton." Toivon, että kirjallisuusvaunut ovat joukkoja hyödyttäneet. Tietysti ne eivät voineet kokonaan tyydyttää joukkojen lukutarvetta. Syntyi paljon kenttäkirjakauppoja. Niiden oikeudet oli annettu Stilke-toiminimelle, jonka piti työskennellä yhdessä muiden toiminimien kanssa. Se palveli armeijaa hyvin. Kenttäkirjakaupat pitivät kaupan kaikkien puolueiden sanomalehtiä.

Armeijat julkaisivat omia armeijanlehtiään; minä autoin niitä uutisten saannissa.

Konserttien, teatteri-esitysten ja eläväin kuvain näytäntöjen toimeenpano oli armeijain huolena, me edistimme sitäkin. Suunnattomani ponnistusten jälkeen, joita itärintaman ylipäällikön oli täytynyt joukoilta vaatia, oli minulle rakas tehtävä nyt pitää niistä niin hyvää huolta kuin suinkin taisimme. Apulaiseni ovat minua tässäkin erittäin tehokkaasti tukeneet.

Joukkojen jokapäiväistä sotapalveluselämääkään ei laiminlyöty. Opetusta edistettiin, mikäli se oli mahdollista, vaikkei perustettukaan kouluja samassa määrin kuin lännessä jo siihen aikaan perustettiin.

Niemenin linnoituksia, Grodnoa ja Kownoa, vahvistettiin, Libauta niinikään. Entisiä raja-asemia pidettiin kunnossa. Niiden piti olla selkänojana. Sen suurempiin töihin eivät työvoimat riittäneet.

Ne tehtävät, joita huolenpito armeijoista minulle välittömästi tuotti, laajenivat sangen oleellisesti niiden vaatimusten johdosta, joita armeijalla ja kotimaalla oli vallattuun alueeseen nähden sekä niiden velvollisuuksien kautta, joita huolenpito sen väestöstä tuotti. Mielelläni ryhdyinkin näihin minulle monessa suhteessa uusiin töihin ja päätin vahvasti saada aikaan jotain kokonaista.

IV.

Maa oli sodan johdosta joutunut avuttomaan tilaan, järjestystä oli vain siellä, missä jo olimme pitemmän aikaa olleet. Väestö oli osaksi vapaaehtoisesti lähtenyt kotoaan peräytyvän vihollisen edellä, osaksi oli tämä vienyt sen mukanaan. Osaksi se oli piiloutunut suuriin metsiin ja palasi nyt jälleen kotiinsa. Monet maatalot jäivät kuitenkin autioiksi. Vainioilta ei ollut satoa vielä korjattu. Mahdotonta oli arvata, miten peltotöiden kävisi. Esivaltaa ei ollut minkäänlaista. Venäläiset hallintoviranomaiset ja venäläiset tuomarit, koko venäläinen virallinen valloittajasääty ja melkein koko kotimainen sivistyneistö oli lähtenyt maasta. Ei ollut poliisiviranomaisia, ei santarmistoa, papistolla vain oli jonkun verran arvovaltaa.

Maaseutu tuli toimeen; kaupungeissa, etenkin Wilnossa, Kownossa ja Grodnossa, ilmeni heti valtauksen alussa arveluttavia muonitusvaikeuksia, joiden tietysti täytyi lisääntyä ja levitä muihinkin kaupunkeihin. Lämmitykseen ei ollut riittävästi puita.

Väestö asettui meitä kohtaan vierovalle kannalle, saksalaisia aineksia lukuun ottamatta. Nämä, varsinkin baltilaiset, olivat ottaneet saksalaiset joukot hyvin vastaan. Lättiläinen opportunistina asettui odottavalle kannalle. Liettualainen luuli, että nyt oli hänen vapautuksensa hetki lyönyt; kun ei toivottu parempi aika paikalla tullutkaan sodan rautaisen pakon vuoksi, käänsi hän jälleen selkänsä ja kävi epäluuloiseksi. Puolalainen pysyi vihamielisenä syrjässä, sillä se pelkäsi hyvällä syyllä, että me noudattaisimme liettualais-ystävällistä politiikkaa. Valkovenäläinen ei tullut kysymykseenkään, puolalaiset olivat siltä riistäneet kansallisuuden antamatta mitään sijaan. Koetin syksyllä 1915 muodostaa itselleni kuvan valkovenäläisten asuma-aloista. Niitä oli alussa kirjaimellisesti mahdoton löytää. Vasta myöhemmin selveni, että he muodostavat laajalle levinneen, mutta ulkonaisesti puolalaistuneen heimon, joka on niin alhaisella kulttuuriasteella, että sitä vain pitkällisen vaikutuksen kautta on mahdollinen auttaa. Juutalainen ei vielä tiennyt, mimmoista naamaa sen tuli näyttää, mutta se ei tuottanut meille mitään vaikeuksia ja kielenkin puolesta tulimme sen kanssa toimeen, mikä taas puolalaisten, liettualaisten ja lättiläisten kanssa oli melkein kaikkialla mahdotonta. Nämä kielelliset vaikeudet vaikuttivat sangen haitallisesti, niitä ei voi liian suuriksi arvata. Tätä alaa koskevan saksankielisen kirjallisuuden puutteessa tunsimme muutoinkin maan ja kansan oloja vain vähän ja näimme siis edessämme aivan uuden maailman.

Alueella, joka oli likimain yhtä suuri kuin Itä- ja Länsi-Preussi, Posen ja Pommeri yhteensä, oli meidän nyt ryhdyttävä kerrassaan valtavaan työhön: kaikki oli alusta alkaen rakennettava ja järjestettävä. Ensinnäkin oli armeijan selkäpuolella rauha ja järjestys turvattava ja vakoilu ehkäistävä. Maan tuli itse elättää itsensä ja siitä oli myös hankittava elintarpeita armeijoille ja kotimaalle ja muita tarveaineita joukoillemme ja sotataloudellemme. Taloudellinen asemamme teki tämän vihollisten saarron vuoksi ehdottomaksi velvollisuudeksi.

Kulttuuritehtäviin oli käytävä käsiksi niin nopeaan kuin suinkin, valtiollisten kysymysten ratkaisuun ryhtyminen olisi vielä ollut ennenaikaista.

Etappitarkastajat, joiden tehtävänä ensi sijassa on hoitaa vallattujen alueiden hallintoa, saivat sen täälläkin toimekseen.

Etappikomendantit pitivät sotilaallisen velvollisuutensa mukaisesti maassa järjestystä yllä. Sitä varten heillä oli käytettävänään etappijoukot ja vakoojain torjumisessa avusti heitä kenttäpoliisi.

Maan hallintoa varten etappitarkastajat saivat erityisen hallintopäällikön johtaman järjestön, jolla oli erikoiset valtuudet ja joka oli etappitarkastajalleen ankarasti vastuunalainen.

Etappitarkastajat olivat esimiehen asemassa etappikomendantteihin ja hallintoviranomaisiin nähden. Mutta mahdotonta oli kokonaan välttää kahnauspintoja, ja missä niitä on, siellä on meillä saksalaisilla ehdottomasti kahnaustakin. Niin oli täälläkin asianlaita. Mutta lopulta tästä kaikesta kuitenkin oivallisten etappitarkastajain avulla suoriuduttiin. Kenraalit v. Harbou, Madlung ja vapaah. v. Seekendorff ovat hallintoviranomaisina osoittaneet taattua kuntoa.

Itärintaman ylipäällikön koko alueella tuli korkeamman viraston yhdistää ja tasoittaa kaikki hallinto- ja taloudelliset kysymykset. Kenraalikuvernöörikunnalle ei ollut sijaa, puhumattakaan siitä, että se on epätarkoituksenmukainen laitos; armeijoilla piti olla oma etappialueensa. Kenraalimajoitusmestarilla oli lännessä työtä yllin kyllin; hän ei voinut kiinnittää riittävästi huomiotaan itäisen rintaman ylipäällikön alueeseen. Tämän täytyi itse ryhtyä asioihin käsiksi.

Etappitarkastusviranomaisten tuli toteuttaa hänen tekemänsä päätökset ja suorittaa paljon erikoistehtäviä.

Kun maassa ei ollut minkäänlaista kotimaista hallintokoneistoa eikä tuomioistuimia, niin sai hallinto erikoisen luonteen. Tämä teki sille mahdolliseksi kestää 1918 vuoden marraskuussa vallankumouksen myrskyt.

V.

Luon vain katsauksen itärintaman ylipäällikön hallintoon ja teen sen mielelläni, sillä samoin kuin työtovereitani puhtaasti sotilaallisella alalla olen tässäkin velvollinen kiittämään apulaisiani. Työ, jota siellä yhdessä suoritimme aina erooni saakka, joka tapahtui heinäkuun lopulla 1916, oli suuri, kaunis ja saksalaisten miesten arvoinen työ. Siitä oli hyötyä ja apua armeijalle ja kotimaalle, samoin kuin maalle itselleen ja sen asukkaille.

Vastuunalaiseen työhöni tarvitsin paljon apulaisia. Näitä ei kutsuttu yhdellä kertaa, vaan vähitellen, sitä mukaa kuin tarve vaati. Sotilaallisen esikuntani rinnalle syntyi vähitellen laaja hallintoesikunta, jonka esimies oli ylimajoitusmestari kenraali v. Eisenhart-Rothe. Hänellä oli kokemusta taloudellisen elämän useilla aloilla. Hän on alttiilla innolla palvellut asiaa ja minua ja antanut herätteitä. Myöhemmin hän kenraali-intendenttinäkin oli minulle erittäin arvokas tuki. Lokakuun lopulla oli hallinto ensinnäkin ulotettava etappialueen äsken vallattuihin osiin. Läntisillä alueilla se oli jo aikaisemmin saatettu voimaan. Pitkin koko rintamaa jäi sotatoimi-alueeksi kaistale, joka asetettiin armeijan-ylikomentojen välittömän vallan alaiseksi.

Hallinnollinen järjestely oli eri etappialueilla ruvennut kulkemaan eri teitä; tässä oli saatava aikaan yhdenmukaisuutta, muutoin koneisto kävi liian monimutkaiseksi, mutta se oli varovaisella kädellä aikaan saatava. Asialle olisi muutoin koitunut vahinkoa.

Tehtävän suuruuden ja hallittavan alueen laajuuden vuoksi tarvittiin hallintoon paljon miehiä, vaikka olikin säästettävä niin paljon kuin mahdollista. Joskin muutoin kannatankin sitä mielipidettä, ettei luku ole pääasia, vaan yksilöjen laatu, niin on tällä kuitenkin rajansa. Määrättyä vähintä lukua vähemmällä en voinut tulla toimeen, eikä mikään muukaan järjestämistapa olisi voinut tyytyä pienempään määrään. Kunkin yksityisen työtulokset olivat sangen hyvät ja ne vaativat täyttä miehuusvoimaa.

Panin painoa siihen, että sotilaallinen luonne säilytettiin, joka luonne olikin etappitarkastuksen puitteissa ainoa mahdollinen, ja että käytettiin etupäässä semmoisia sotilassäätyyn kuuluvia miehiä, joita ei enää voitu käyttää rintamalla. Otin kuitenkin työhön muitakin kuin sotilaita. Minulle tietysti oli tärkeätä koettaa saada ammattitekniikkaan perehtyneitä miehiä, sillä en voi yhtyä siihen käsitykseen, että useimmat ihmiset kykenevät hoitamaan mitä tointa tahansa. Olen usein nähnyt, kuinka pelkästään määrätty työtekniikkakin helpottaa työtä kokonaisuuden eduksi. Puhtaaseen hallintotyöhön täytyi minun ottaa semmoisiakin herroja, joilla ei ollut ammattiteknillisiä tietoja, toivossa että selvä tahto, yleistiedot ja terve arvostelukyky korvaavat sen, mitä puuttui. Maanviljelystä ja metsiä, oikeudenhoitoa, raha-asioita, kirkkoa ja koulua varten tarvittiin ehdottomasti ammattimiehiä. Varsinkin alussa oli vaikeata hankkia tarvittavat toimihenkilöt, armeija ja kotimaa kun niin tyystin tarvitsivat ihmisvaramme; myöhemmin, kun itärintaman ylipäällikön hallinto oli saavuttanut jonkin verran mainetta, se kävi helpommaksi. Ilmoittautuvista pyysimme kotimaasta asianomaisilta esimiehiltä tarkkoja tietoja. Samalla tavoin hallinnolliset tai etappitarkastusviranomaiset hankkivat miehiä alempiinkin virkoihin. Tahdoin saada vieraaseen maahan luotettavaa väkeä. Paikkakuntalaisia käytettiin vain Kuurinmaalla ja sielläkin varovasti.

Kaikki ryhtyivät heti innolla vaikeaan ja vaivaloiseen työhönsä. Työskentelimme oloissa, jotka siihen saakka olivat olleet meille kokonaan vieraat, lisäksi sodan raastamassa maassa, jossa kaikki valtiolliset ja taloudelliset siteet oli katkottu. Olimme tekemisissä vieraan väestön kanssa, johon kuului useita keskenään sotakannalla olevia heimoja, joka ei ymmärtänyt kieltämme, ja joka sisimmässään oli meille vihamielistä. Mutta kaikkia meitä elähytti uskollisen ja epäitsekkään velvollisuuden täyttämisen henki, satavuotisen preussilaisen kurin ja saksalaisen tradition perintöosa.

Opittuani maata paremmin tuntemaan näin vähitellen, ettei kaikkea ollut mahdollinen toteuttaa, vaan että milloin mitäkin oli muutettava. Itsestään selvää on, että siellä ja täällä oli sentään mahdollista saada parempaakin aikaan. Minun velvollisuuteni oli kuitenkin tuntemattomissa oloissa menetellä lyhyeen ja tarmokkaasti. Tässäkin tapauksessa oli taloudellisissa kysymyksissä laiminlyönti suurempi paha kuin erehdys, sillä erehdys voitiin aina korjata. Vasta kun asiaan oli käsiksi käyty, saatoin arvostella sitä täysin selvästi. Poliittisissa kysymyksissä olisi täytynyt menetellä varovammin; mutta niihin en vielä puuttunut.

VI.

Itärintaman ylipäällikön hallittava maa ulottui etelää kohti kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin etappialueelle. Nämä osat olivat ennen kuuluneet 12:nnen armeijan läpimarssi- ja etappialueihin. Belovezin metsäkin joutui täten itärintaman ylipäällikön hallinnon alaiseksi. Hallinnon jäsentely mukautui etappialueiden kaikkiin muutoksiin ja siten se kehittyi näiden keralla. Vuodenvaihteeseen 1915/16 oli syntynyt seuraavat hallintopiirit:

Kuurinmaa, Liettua, Suwalki, Wilno, Grodno, Bjalystok.

Myöhemmin jako muuttui: ensinnäkin Wilno ja Suwalki yhdistettiin Wilnon hallintopiirikunnaksi; minun erottuani heinäkuussa 1916 yhdistettiin minun toivomukseni mukaisesti Wilnon ja Liettuan piirikunnat Liettuan piirikunnaksi. Grodno yhdistettiin aluksi Bjalystokiin. Syksyllä 1917 sulatettiin täten suurennettu piirikunta Liettuan kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi.

Kuurinmaan ja Liettuan hallinnon päälliköt ovat olleet julkisen arvostelun alaisina.

Kuurinmaalla hoiti majuri v. Gossler sangen levolliseen ja objektiiviseen tapaan hallitusta. Hän oli valtiopäiväin jäsen, ritaritilan omistaja ja entinen maaneuvos. Toiselta puolen hän sai baltilaiset, jotka olivat vuodesta 1905 olleet lättiläisiä kohtaan sangen katkeroituneet, myöntyväisemmiksi ja lättiläistenkin kanssa hänen onnistui päästä kosketuksiin ja taivuttaa heidät positiiviseen yhteistyöhön. Vielä tänäpäivänä puhutaan Kuurinmaalla kiitellen ja tunnustuksella hänen oikeamielisestä ja huolekkaasta hallinnostaan.

Liettuassa everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg oli toimihaluinen, ehkä joskus liiaksikin. Hän oli työtarmoinen mies, joka hoiti etevästi perhetilaansa. Hän oli jo vallattujen Puolan osain hallinnossa toiminut etevästi ja oli siellä kiinnittänyt huomiotani. Everstiluutnantti joutui myöhemmin politiikan uhriksi. Niin kauan kuin minä olin Kownossa, ei se vielä vaikuttanut hallintoon. Hänellä oli tilaisuus häiritsemättä toimia muilla aloilla ja ylläpitää suhteita silloin vielä pienen piirikuntansa väestön ja papiston kanssa.

En saata ryhtyä tässä luettelemaan muiden ansiokkaiden hallintopäälliköiden nimiä. Bjalystokin piirikunnassa astui etappitarkastajan, kenraali vapaah. v. Seckendorffin persoonallisuus erikoisen jyrkästi näkyviin; hän antoi hallinnolle erikoisen leiman, piiripäällikön ja etappikomentajan sujuvan yhteistyön oli hän paremmin ja pikemmin kuin kukaan muu saanut toteutetuksi.

Hallintopäälliköt olivat etappitarkastajille ja itärintaman ylipäällikölle maan hallinnosta kaikissa suhteissa vastuunalaiset. Heillä oli apunaan virasto, joka vastasi minun taloudellista esikuntaani.

Hallintopiirikunnat oli jaettu piireihin, jotka olivat kooltaan useinkin lännen etappialueiden kokoisia. Hallinnon painopiste oli hallintoteknillisessä ja taloudellisessa suhteessa keskitetty piiripäällikköön. Oikeudenhoitoon hänellä ei ollut mitään vaikutusta, se kulki pääasiallisesti hänen rinnallaan. Piiripäällikköjen tasalla olivat suurempien kaupunkien kaupunginpäälliköt.

Piiripäällikköjen alaisia olivat pormestarit ja viranhoitajat pienemmissä kaupungeissa ja maaseudulla. Viranhoitajat puolestaan olivat paikallisten viranomaisten esimiehiä. Maan viljelysmahdollisuuksien käyttämistä varten oli piiripäälliköiden avuksi annettu erikoisia talousupseereja, joiden velvollisuutena oli valvoa maan viljelemistä ja tilain hoitoa sekä pitää huolta tuotannon lisäämisestä ja käytöstä. Toiset virkamiehet auttoivat piiripäälliköitä kaikenlaisten sotaraaka-aineiden hankinnassa.

Yllä hahmotellun hallinnon yhdenmukaisuus toteutettiin eri piirikunnissa vasta vähitellen kesäk. 7:ntenä 1916 annetun hallintoasetuksen mukaisesti.

Poliisiviranomaisina oli piiripäälliköillä santarmisto käytettävänään. Hallintopiirikunnissa se oli järjestetty erityisiksi santarmiosastoiksi, itärintaman ylipäällikön alueella santarmikunnaksi. Kovin kipeästi haittasi se, ettei ollut kotimaisia poliisiviranomaisia. Saksa ei voinut luovuttaa riittävää santarmimäärää, minun täytyi sen vuoksi tulla toimeen sillä, että vanhempia miehiä rintamalta komennettiin santarmipalvelukseen. Nämä saivat erikoista opetusta ollakseen jonkin verran edes valmistuneita toimeensa. Mielellään olisi sekä erinomaisen huolellinen santarmi-eversti Rochus Schmidt että minä saanut aikaan jotain parempaa. Koko laitoksella oli hätävaran luonne. Ehkä ovat yksityiset santarmit, valitettavasti kyllä, antaneet aihetta myöhemmin ilmenneeseen tyytymättömyyteen. Kuinka olisi heidän ollut mahdollista saada vieraassa maassa vihamielistä väestöä vastaan esiintyen mitään aikaan, kun heiltä puuttui riittävä kielitaitokin? Viitattakoon vain tällä yhdellä kysymyksellä kaikkiin niihin vaikeuksiin, joita saksalaisten täytyi vieraassa maassa voittaa. Epärehellisyyttä ja kunniatonta voittoa ei koskaan voida suvaita. Moni santarmi on hengellään maksanut uskollisuutensa taistelussa lukuisia rosvojoukkoja vastaan. Siitä olemme heille ikuisesti kiitolliset.

Oikeudenkäyttö liittyi hallintoon, piirijaon puitteissa kulkien. Kukin piiri sai piirioikeutensa maan väestöä varten; meidän täytyi ne luoda, kun ei tuomioistuimia ollut minkäänlaisia. Piirikunnanoikeuksista tuli jonkinlaisia korkeampia oikeusasteita, ne ehkä olivat tarpeettomat. Korkeimpana asteena oli Kownon ylioikeus, jonka esimies oli senaatinpresidentti Kratzenberg. Oikeudenkäyttöosaston päällikkönä hänen tuli myös valmistaa hallinto-oikeudelliset asiat.

Etappioikeuksien toimintaa eivät nämä maan oikeuslaitokset millään lailla häirinneet. Molemmat oikeusmuodot työskentelivät hyvin yhdessä ja rinnan.

Hallintopiirikuntien metsänhoito oli piirijaosta riippumaton.
Metsäntarkastaja asetettiin aina sen mukaan, kuinka metsää oli.
Tunnetuin oli Belovezin sotilas-metsäntarkastusvirasto.

VII.

Täten järjestettyyn hallintoon oli puhallettava elämä, jotta se kykenisi hyödylliseen työhön. Sen ei tullut työskennellä virkavaltaisesti, vaan tarpeita silmälläpitäen. "Ennakkomenettelyä", kaiken vapaan päätösvallan haudankaivajaa, ei onneksi ollut olemassa.

Koko hallinnon järjestämistyössä ovat reservikapteenit v. Brockhusen ja vapaah. v. Gayl olleet apunani. Edellinen oli ennen sotaa maaneuvos, jälkimmäinen itäpreussilaisen maayhtiön johtaja Preussin Königsbergissä. Syntyi hyvä rakennus, joka otti täydelleen lukuun vakavat tarpeet.

Erikoista huomiota panimme väestön terveysoloihin. Pilkkukuume oli monin paikoin vallalla ja sitä vastaan järjestettiin tehokas taistelu. Meidän täytyi siihen uhrata paljon lääkäreitä.

Väestön rauhoittamiseksi ja maan aineellisen tilan parantamiseksi ryhdyttiin lunastamaan pakko-ottokuitteja, joita joukot olivat sotatoimien kestäessä jättäneet; tämä oli ylenmäärin mutkikas ja vaikea toimi. Tästä lähtien maksoimme kaikki käteisellä rahalla. Tahdoin näin saada tuotannon paranemaan, mikä oli minulle ylen tärkeätä, ja auttaa maata.

Meille oli tärkeätä päästä maanviljelystuotteihin käsiksi sekä pitää huolta säännöllisestä maanviljelyksestä ja maan ja viljelyksien hyödynannosta. Tämä kävi mahdolliseksi sen kautta, että maassa oli niin vähän asukkaita — Bausken piirissä esimerkiksi oli vain 4 asukasta neliökilometrillä. Haluten kotimaatamme auttaa ja sen painostuksesta me yritimme viljeltävään alaan nähden liikaa. Hankimme apuun saksalaisiakin yhtiöitä, joiden apuneuvoineen tuli hoitaa viljelystä tässä harvaan asutussa maassa. Suuria tiluksia otimme omaan viljelykseemme, hankimme moottoriauroja ja kaikenlaisia maanviljelyskoneita, jakelimme siemenviljaa. Maan muokkauksessa käytettiin sotaväen hevosia apuna. Mutta pääasia oli käteismaksun ohella oikealla hintasäännöstelylläkin vaikuttaa maalaisväestöön rohkaisevasti.

Myöntämämme hinnat olivat pienemmät kuin Varsovan kenraalikuvernöörin alueella, mutta ne olivat täydelleen riittävät. Otimme lukuun valtiorahastomme suunnattomat menot. Prinssi Maxin hallitus koroitti paikalla hintoja; syitä siihen en käsitä. Kiitosta ei valtiokansleri prinssi Max siitä ainakaan saanut.

Maasta saadut sadot olivat yleensä pienet ja tuottivat meille pettymyksen. Maa ei ollut salaojitettu ja peltotyöt voitiin sen vuoksi aloittaa liian myöhään. Viljalajien valintaa ei toimitettu kyllin huolellisesti. Keinotekoinen lannoitus oli tuntematon. Hyviä satoja saatiin vain apilaasta ja tavallisesta heinästä ynnä rapsista ja pellavasta.

Varastojen kuljetus rautatielle tai muihin keruupaikkoihin tuotti erikoisia vaikeuksia. Huonoilla teillä, pienillä yhden tai kahden hevosen vetämillä vaunuilla kuljetettuina maalaistuotteet usein viipyivät tiellä päiväkausia, ennenkuin saapuivat perille. Maksoimme vedätyspalkinnoita, mutta tämän sotanäyttämön omituisuuksia voitiin vain lieventää, ei poistaa. Paljon jäi varastoihin toimittamatta.

Perunankuivauslaitoksia ryhdyttiin heti hankkimaan ja olkien ja puun ravinnoksi muokkaaminen pantiin niinikään alkuun.

Siihen nähden, että kotimaan karjakanta hupeni kovasti, oli vallattujen alueitten karjakannan hyväkseenkäyttäminen erikoisen tärkeätä. Tietysti sota oli sitä paljon vähentänyt. Oli pantava toimeen lasku. Tämä työ oli sangen vaikea. Eläimiä piiloteltiin kellareihin tai ajettiin metsiin, mutta vähitellen karjakanta kuitenkin saatiin lasketuksi, vaikka ei ollut olemassa mitään veroluetteloa. Näin saatiin taloudenhoito vähitellen säännölliselle kannalle.

Suurta huomiota kiinnitettiin vihannesten ja hedelmäin viljelykseen.
Rakennettiin tehtaita marmelaadin ja säilykkeiden valmistamista varten.
Sieniä kerättiin suuret määrät ja kuivattiin.

Lukuisain suurien sisämaanjärvien kalastus annettiin vuokralle.
Libausta käsin järjestettiin merikalastus.

Kaikki, mikä suinkin ravintoaineeksi kelpasi, otettiin talteen.

Kaupunkilaisväestön keskuudessa vallitsi suuri hätä, talvella 1915/16 täytyi meidän sitä lieventää jakamalla ruokatarpeita sotamuonavirastoista. Myöhemmin olot melkoisesti paranivat. Armeija sai osansa ja kotimaatakin saatoin auttaa. Muistan, kuinka herra v. Batocki kesä- tai heinäkuussa 1916 pyysi minun auttamaan Berliiniä; saatoinkin sen tehdä.

Maan avustamiseksi sallimme vallatun alueen kansallisuuksiin kuuluvain ulkomaalaisten avustuskomiteain toimia; minä vain vaadin, etteivät ne apua antaessaan yksipuolisesti rajoittaisi sitä omaan kansallisuuteensa, vaan muistaisivat muitakin. Juutalaisten komiteat, joilla oli suurimmat varat ja jotka saivat niitä Amerikastakin, vaikuttivat suuripiirteisesti ja hyödyllisesti. Niiden toiminta saavutti tunnustusta ja osoitti tämän kansan lujaa yhteenkuuluvaisuutta. Ensimmäinen juutalainen kansankeittiö, joka perustettiin Kownoon, sai minun mukaani nimensä. Kenttärabbiini Rosenack pyysi siihen minulta luvan.

Kaikissa maataloutta ja ravitsemista koskevissa kysymyksissä sain taatuilta voimilta tehokasta apua: ensinnäkin tunnetulta herrainhuoneen jäseneltä majuri kreivi Yorck v. Wartenburgilta, sal.hall.neuv. ratsumestari v. Rümkeriltä ja myöhemmin hovikamarineuvos majuri Heckeliltä.

Hevosten oton toimittivat tietysti sotilaat. Piirikapteenit olivat siinä osallisina samoin kuin preussilainen maaneuvosto. Maan täytyi hankkia niitä meille paljon, jottei meidän tarvinnut vielä ankarammin kuluttaa kotimaan varoja. Liettualainen hevonen on pieni, voimallinen, vähään tyytyvä ja sitkeä, siitä syystä sangen sopiva sotilashevonen.

Maahan koski tietysti kipeästi, että sen varoja täten herkeämättä vahvasti kulutettiin, varsinkin jatkuva hevosten ja karjan otto. Paikalliset hallintoviranomaiset huomauttivat tätä usein, mutta minulla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hankintavaatimuksesta kiinni. Meidän hallitsemaltamme maalta ei vaadittu enempää kuin muiltakaan alueilta. Kotimaata itseäänkin rasittivat samanlaiset toimenpiteet. Suuri osa myöhemmin esiintyneestä vastahakoisuudesta saa selityksensä näistä välttämättömistä sotilaallisista vaatimuksista. Lienee sattunut tylyyttäkin ja tämä arvatenkin vielä lisäsi tyytymättömyyttä, se oli tietysti paheksuttavaa. Poliittis-demagoginen yllytys sitten käytti tätä tyytymättömyyttä hyväkseen sitä yhä lisätäkseen.

Mieletöntä olisi ollut vääristä humanisuussyistä säästää itärintaman ylipäällikön aluetta kotimaan kustannuksella. Saksan kehittyneen maanviljelyksen vuoksi täytyi sitä paitsi vähimmänkin viljelystyön supistamisen kotimaassa vaikuttaa tuotantoon paljon vahingollisemmin kuin viljelyksen heikontumisen itärintaman ylipäällikön alueella.

Raaka-aineitten hankinta oli erikoisen tärkeä tehtävä. Sekin tapahtui käteismaksua vastaan. Juutalainen oli tässä välikauppiaana korvaamaton. Toimitimme kotimaan sotataloudelle paljon vuotia ja nahkoja, kuparia ja messinkiä, lumppuja ja romurautaa ja helpotimme sen tehtävää sitenkin, että Libaussa, Kownossa ja Bjalystokissa panimme käyntiin tehtaita. Vähitellen syntyi kauppaosasto, joka lopulta kehittyi sangen laajaksi; sen johto uskottiin erinomaisen kyvykkäälle ja selvänäköiselle salaneuvos majuri Eilsbergerille, josta myöhemmin tuli valtakunnanrahaston ministerialijohtaja.

Suuri arvo annettiin väkälangan valmistukselle. Kapteeni Markau, joka rauhan aikana oli palvellut Allgemeine Elektrizitäts-Gesellschaftissa, sodassa itärintaman kenttälennätinpäällikön virastossa, oli ottanut nämä ja muitakin tehtaita tarmokkaaseen johtoonsa. Siten käytettiin kaikki voimat, kutakin henkilöä kykynsä mukaan.

Sotilasrautatieviranomaiset olivat Libauhun muun muassa perustaneet suuren työpajan rautatieliikenteen tarpeita varten.

Raaka-aineiden hankinnan yhteydessä alkoi kauppakin vähässä määrin vilkastua. Henkilöliikenteen rajoitukset, jotka meidän täytyi saattaa maassa voimaan sotilaallisen turvallisuuden vuoksi, estivät kauppaa vapaammin kehittymästä.

Runsaat metsävarat varsinkin houkuttelivat, mutta kaikki ryöstökäyttö kiellettiin. Varustusrakennuksiin ja ratapölkkyihin kului tavattoman paljon puutavaraa. Syntyi sahalaitos toisensa jälkeen ja samalla kuin armeijamme vähitellen hankkivat omat tarpeemme, saatoimme vielä lähettää puutavaraa länteen ja Serbiaankin. Veistopuuta lähetettiin itse Saksaankin ja väestölle annettiin puita asuntojen uudelleen rakentamiseen.

Kenttälentopäällikkö rakensi Alt-Autziin Kuurinmaalle erittäin hyvin varustetun työpajan halleja ja parakkeja varten.

Ratapölkkyjä saatiin melkoiset määrät.

Lämmitykseen tarvittavain polttopuiden hankkiminen oli suuri työ ja talveksi 1915/16 erikoisen vaikeakin, meillä kun ei ollut mitään ohjetta tarvittavain määräin suuruuteen nähden.

Saksaan vietiin varsin melkoiset määrät selluloosapuuta ruudin- ja paperinvalmistusta varten. Tämän puutavaran kaupan vapautimme sangen pian vallatulla alueella. Kotimaalle ja meille oli tästä suuri hyöty. Minua ilahutti, että saatoin helpottaa paperin hankintaa kotimaan sanomalehtien kustantajille.

Niemenillä ja monilla muilla uittokelpoisilla vesillä ryhdyttiin uudelleen tukinuittoon; metsänhoitoneuvos Schütte järjesti tämän työn suuripiirteisesti.

Pihkankin keruuseen kiinnitimme huomiota ja järjestimme sen näillä alueilla uudelleen ylimetsänhoitaja Kienitzin ehdotusten mukaan. Se on pitkästyttävää askartelua, mutta antaa kuitenkin loppujen lopuksi helpon ansion. Pihkan keruu kelpasi myöhemmin Saksallekin esikuvaksi. Pihkan jalostusta varten rakennettiin Kownoon tehdas.

Kaikenlaisia kemiallisiakin puutuotteita valmistimme eri tehtaissa.

Ja päällepäätteeksi poltimme sysiäkin.

Metsänhoitoneuvos Kirchner ja monet muut metsänhoitomiehet ovat älykkään ja tarmokkaan toimintansa kautta pystyttäneet sinne itselleen muistopatsaan. Sitä mitä metsänhoitoneuvos majuri Escherich talouden järjestäjänä ja hallinnollisena virkamiehenä sai aikaan Belovezin aarniometsäalueella, on Saksasta moni käynyt katsomassa ja ihailemassa.

Maan taloudellinen hyödyksikäyttäminen oli joka suhteessa sangen perusteellista, mutta mikäli mahdollista se samalla säästi maata ja sen asukkaita.

Valuuttahuolien vuoksi oli meidän mahdotonta maksaa kaikkea Saksan rahalla. Yksissä neuvoin Saksan valtakunnanpankin ja Berliinin asianomaisten virastojen kanssa perustivat armeijan-intendentti salaneuvos Kessel ja kapteeni Königs erikoisen itärintaman ylipäällikön rahan, jota pian alettiin mielellään vastaanottaa. Saksalaisia pankkejakin toimitimme maahan antamaan sille uutta taloudellista voimaa.

Koko hallintoon tarpeellisten varain toimittaminen ei ollut mikään helppo asia. Salainen ylifinanssineuvos kapteeni Tiesler, jonka erittäin selvä katse ja suuri toimitarmo ansaitsevat kiitosta, ryhtyi tähän tehtävään mitä suurimmalla taidolla. Hänen tuli laatia koko hallinnolle tarkka kustannusarvio ja samalla keksiä tulolähteet.

Virkamiehiä koskeva menosääntö suunniteltiin, kuten jo mainitsin, niin niukaksi kuin mahdollista. Hallintoni eri osastojen välillä riehui aika kiivas taistelu alempien virkamiesten paikoista ja palkoista. Etappihallintojen päälliköt esittivät herkeämättä uusia vaatimuksia. Minun täytyi vaikuttaa tasoittelevasti ja sain tässä esimakua valtion finanssihallitusten huolista ja tuskista. Kun olimme onnellisesti saaneet ensimmäisen kulunkiarviomme valmiiksi, lähetettiin se Berliiniin sotaministeriöön ja ylimajoitusmestarille, siitä annettiin lausunnot ja kovien taisteluiden jälkeen se vihdoin hyväksyttiin.

Tulomme perustuivat tulleihin, monopoleihin, veroihin ja valtion harjoittamiin liikkeisiin.

Kaikki maksujärjestelmät olivat teknillisesti rakennettavat niin yksinkertaiselle perusteelle kuin mahdollista. Mutkikkaammat ja samalla kohtuullisemmat järjestelmät olisivat olleet kerrassaan mahdottomat toteuttaa, koska oli puute harjaantuneesta henkilökunnasta, venäläisajalta kun ei ollut minkäänlaisia esikuvia olemassa ja väestö oli tottumaton semmoisiin. Tulojen pääpaino pantiin venäläisiin oloihin nojautuen tulleihin, välillisiin veroihin ja monopoleihin.

Tuontitulleja kantoivat rajalla Preussin finanssihallituksen virkamiehet mainitulle hallitukselle suoritettavaa korvausta vastaan. Armeijalle tulevista muonalähetyksistä ei tietysti otettu tullia. Tullit kohdistuivat vain niihin vähiin lähetyksiin, jotka olivat väestön kulutusta varten aiotut. Tästä lähteestä herui tuloja kylläkin niukasti. Vain selluloosalle määräsimme kohtuullisen vientitullin. Siitä ei paljoa lähtenyt.

Verot tuottivat paremmin. Kapteeni Tiesler perusti savukekauppamonopolin, jonka järjestely minusta näyttää olevan finanssiteknillisesti jäljentelyn arvoinen. Paloviina-, imellysaine-, suola- ja tulitikkukauppamonopolit järjestettiin likimain samoille perusteille.

Välittömistä veroista meidän täytyi ottaa käytäntöön summittaisesti porrastettu päävero, meillä kun ei ollut minkäänlaisia tukikohtia paremman henkilöverotuksen säätämiseksi.

Omaisuusveroja saatettiin voimaan maa- ja kiinteimistövero sekä ammattivero.

Väestö oli yleensä veroihin tyytyväinen. Verorasitus ei ollutkaan ankara. Koko rasitus, kunnalliset verot mukaan luettuina, nousi tällä alueella henkeä kohti vuodessa vain 19,50 Saks. markkaan, jota vastoin se ennen sotaa oli ollut 32,75 Saks. markkaa. Koiraveroon vain ei voitu tottua. Koirat olivat vesikauhuvaaran vuoksi käyneet maanvaivaksi ja tätä vastaan oli ryhdyttävä toimiin. Kun koiravero oli tuossa suhteessa tehtävänsä täyttänyt, lakkautettiin se.

Hallituksen harjoittamat liikkeet eivät aluksi tuottaneet sanottavia voittoja. Toiselta puolen siihen olivat syynä korkeat perustamiskustannukset ja korkea kuoletus, toiselta puolen se, ettei johtavana periaatteena Saksan taloudellisen saarron vuoksi voinut olla voittojen hankkiminen, vaan niin suuri tuotanto kuin suinkin.

Olen edellä esittänyt vain perusteet, lisää tulolähteitä hankittiin vähitellen. Tulos oli suotuisa. Tulokset riittivät maan hallitsemiseen ilman Saksan valtakunnan rahallista avustusta. Suurisuuntainen, mutta yksityiskohdissaan silti erinomaisen hieno työ oli suoritettu.

VIII.

Oikeudenkäyttö oli järjestetty Haagin maasota-asetuksen mukaisesti. Tämä vaati, että asukkaat yksityisasioissa oli tuomittava maan lakien mukaan. Oli sen vuoksi ensinnäkin saatava selville, mitkä lait yleensä olivat voimassa. Tämä ei ollut helppoa niissä sekavissa venäläisissä oloissa, jotka ennen sotaa tälläkin alalla vallitsivat. Kun laeista oli päästy selville, oli ne käännettävä saksaksi, jotta saksalaiset tuomarit saattoivat niiden mukaan tuomita. En luule, että mikään muu kuin Saksan kansa menettelisi näin perusteellisesti sodassa vallatussa maassa. Siitä huolimatta ovat viholliset propagandallaan voineet leimata meidät siihen määrään hunneiksi koko maailman edessä, että me olemme voimattomat sitä vastaan. Senaatinpresidentti Kratzenbergin levollinen selvyys on luonut erinomaista. Saksalainen tuomari on tuominnut täällä köyhissä, syöpäläisten vallassa olevissa liettualaisissa pikkukaupungeissa vieraiden lakien mukaan yhtä puolueettomasti ja yhtä vakavasti kuin Berliinissä omien lakiemme mukaan. Kuka kykenee tässä seuraamaan meidän esimerkkiämme?

Vielä oli majuri Altmann, Preussin opetusministeriön esittelijäneuvos, väestön hyvinvoinnin vuoksi suunnitellut koululaitoksen suuntaviivat. Ne oli ylevältä kannalta laadittu ja jokainen uskontunnustus ja jokainen kansallisuus sai niissä oikeudenmukaisesti osuutensa. Tässä, kuten kaikessakin, oli hyljättävä kaikki semmoinen, mikä saattoi vaikuttaa neulanpistopolitiikan tavoin. Koulua varten ei ollut opettajia. Nostoväkeen kuuluvia koulumiehiä otettiin avuksi. Perästäpäin on meitä moitittu siitä, että he vapaaehtoisesti kouluihin kerääntyneille lapsille puhuivat vain saksaa. Opettajat eivät valitettavasti osanneet muuta kieltä. Liettuan- ja puolankieltä puhuvia opetusvoimia oli käytettävissä vain aivan pieni määrä. Oppikirja-asiaankin kiinnitettiin huomiota; kuinka opetuskeinoilla voidaan kansallista tunnetta kasvattaa, sen osoittivat minulle useat puolalaiset oppikirjat. Niissä Danzig, Gnesen, Posen ja Wilno olivat puolalaisia kaupunkeja. Tämä seikka teki minuun yhtä syvän vaikutuksen kuin sekin johdonmukaisuus, jota Ranska osoitti kasvattaessaan nuorisoaan samalla tavalla kostosodan ajatukseen. Puolalaiset ja ranskalaiset ovat täten pitäneet itsessään vireillä voimakasta kansallistunnetta, jonka hedelmät he nyt saavat korjata. Me emme ole noudattaneet tämmöistä koulupolitiikkaa ja saamme nyt kärsiä siitä, ettei nuorisossamme ole vahvistettu voimallista kansallistunnetta. Moinen tunne on tarpeellinen, kun maan tulee suoriutua semmoisista vaikeuksista, joita me jälkeen vuoden 1914 ja varsinkin nyt olemme saaneet kokea. Tämän käsityksen hylkäävät kaikki ne, jotka asettavat ensi sijaan ihmisyysihanteen. Tämä on heidän kannaltaan ymmärrettävää. Mutta tosiasiain valta puhuu heitä vastaan niin kauan kuin eivät kaikki valtiot noudata samoja periaatteita. Kipeästi tarvitsisimme nyt voimakasta kansallistunnetta!

Eri uskontojen tunnustajia ei suinkaan estetty uskontoaan harjoittamasta. Menimme auliudessamme niin pitkälle, että hankimme juutalaisille vehnäjauhoja happamattoman pääsiäisleivän valmistamiseen.

Kuurinmaan evankelinen papisto oli kokonaan meidän puolellamme. Liettuan katolilaisen papiston kanssa saimme pian aikaan siedettävät välit. Puolalais-katolilainen papisto sitä vastoin oli meille vihamielinen. Tässä papiston kannassa kuvastui myös tavallaan väestön mieliala meitä vastaan, sillä erotuksella kuitenkin, että Liettuan papisto yleensä oli meitä kohtaan suosiollisempi kuin Wilnossa liettualaiset kansanvaltaiset ainekset, jotka epäselvissä pyrkimyksissään sangen pian joutuivat pettävälle pohjalle. Puolalainen papisto oli puolalais-kansallisen propagandan tuki. Venäläisen ruoskankin vallan alla se on toiminut mitä suurimmalla johdonmukaisuudella. Liettualaisia vastaan se jatkoi yhä taistelua, valkovenäläiset se jo oli nujertanut. Käsittämätöntä on, kuinka venäläiset ovat tätä sallineet. Venäläiset suvaitsivat sitä, että valkovenäläiset eivät saaneet kuulla Jumalan sanaa omalla kielellään, vaan puolaksi! Samoin kuin Itä-Galitsiassa ukrainalaisia, niin täällä heidän veljiään sorrettiin papiston avulla.

Koulun alalla puolalaiset ryhtyivätkin sangen pian toimiin, he tahtoivat saada Wilnoon yliopiston; minä en siihen suostunut.

Sinä aikana, jonka minä hallintoa hoidin, me olimme eri kansallisuuksia kohtaan pääasiallisesti puolueettomat. Siinä, että pidimme liettualaisia ja puolalaisia tasa-arvoisina, näkivät viimemainitut puolalaisvihaa. Tiesin kyllä hyvin, ettei puhtaasti puolueettomalla politiikalla saa ketään ystäväkseen.

Tahallani pidättäydyin kansallisesta politiikasta, koska tämä voitiin toteuttaa vasta sen jälkeen, kun olimme selvittäneet suhteemme Puolaan. Valtakunnan hallitus ei ollut missään suhteessa tehnyt ratkaisevaa päätöstä ja pidättyväisyyteni oli siitä loogillinen seuraus. Maan koko tilaankin nähden oli poliittisten kysymysten sekoittaminen hallintoon liian aikaista. En sen vuoksi nähnyt olevan syytä pyytää valtiokanslerilta minkäänlaisia poliittisia ohjeita, annoin hänelle vain tiedon mielipiteistäni.

Kullakin kansallisuudella oli sanomalehtensä, joka tietysti oli sensuurin alainen. Saksankielisenä kuului ensi sija "Kownoer Zeitungille."

Sanomalehdistöä ja sensuuria varten minulla oli neuvonantajana kapteeni Bertkau. Suureen työkykyyn ja sanomalehtitekniikan hallitsemiseen hänessä yhdistyi itsenäinen ja kypsynyt valtiollinen arvostelukyky, ja hän oli minulle erittäin suureksi hyödyksi. Hän oli sitä ennen työskennellyt Ullsteinin kustannustoimistossa, kun taas "Kownoer Zeitungin" päätoimittaja, luutnantti Osman, kuului "Deutsche Tageszeitungin" aputoimittajiin. Lämpimän kansallistunteensa vuoksi hän oli mieleni mukainen mies.

Kaikille sanomalehdille annoin sen selvän ohjeen, että niiden piti käsitellä Saksan tapahtumia valtakunnan hallituksen hengessä.

Väestön en luonnollisestikaan voinut sallia ryhtyä valtiolliseen toimintaan. Se kiellettiin; kaikki kokouksetkin kiellettiin.

Olojen vaatimista liikennerajoituksista huolimatta sai väestö luvan kirjeenvaihtoon määrätyssä laajuudessa. Valtakunnan postiviraston avulla järjestin maapostin. Maksumerkkeinä käytettiin valtakunnan postimerkkejä, joihin oli erikoisesti painettu leima, että ne kuuluivat itärintaman ylipäällikön alueelle.

Ja vihdoin helpotimme liettualaisten ja juutalaisten yhteyttä heidän
Yhdysvalloissa olevain heimolaistensa kanssa.

Tyydytyksellä näimme, että olot maassa vahvistuivat ja sikäläinen elämä taas asettui säännöllisiin uriin. Saksalaisen järjestyksenrakkaus ja hänen käsityksensä terveyshoidon tärkeydestä teki tehtävänsä. Maamies ansaitsi enemmän kuin venäläisaikana. Kaupungeissa kauppa alkoi uudelleen.

Väestöä johdettiin levollisella varmuudella. Asetuin tervehtimispakkoa vastaan, jonka eräs armeija oli voimaan saattanut. Väestö on nyt älyävä, että olemme toimineet oikeuden ja kohtuuden mukaan.

IX.

Ne taloudelliset toimenpiteet, joihin vallatussa maassa ryhdyttiin, jäivät sotatoimien alueella sotajoukkojen huoleksi. Joukkojen vyöhykkeeseen syntyi etenkin paljon sahalaitoksia; paitsi lautain kulutusta, joka oli suuri, tarvittiin myös paljon lastuvillaa upseerien ja miesten vuoteisiin ja hevosille kuivikkeiksi. Asemasodan yksitoikkoisuudessa tuotti osallisuus talouselämän toimiin joukoille paljon iloa.

Minua elähytti sama tunne ja olin tyytyväinen, kun saatoin isänmaatani auttaa muillakin aloilla kuin tähän saakka. Osalleni oli tullut erinomaisen viehättävä työ, joka vaati suuressa määrin huomiotani. Opin tuntemaan oivallisia ihmisiä ja sain vaikuttaa useilla aloilla, jotka siihen saakka olivat olleet minulle vieraat. Suurta tyydytystä minulle tuotti, että herrat sotilashallinnon jäsenet osoittivat minulle rajatonta luottamustaan. Minun tahtoni imeytyi koko hallintotoimeen ja sai siitä luomisen iloa. Meitä elähytti se tunne, että me työskentelimme vieraalla pohjalla Saksan tulevaisuuden hyväksi. Etenkin Kuurinmaalla tahdoimme valmistaa alaa saksalaiselle siirtolaisuudelle. Kielsin maan myynnin saadakseni täten perustuksen terveelle maa- ja siirtolaispolitiikalle ja ehkäistäkseni maakeinottelun. Minun mielessäni oli tällöin samanlaiset määräykset, jotka laivastomme oli hyvällä menestyksellä toteuttanut Kiautshoussa.

Se mitä itärintaman ylipäällikön hallinto oli saanut aikaan tuona lyhyenä kautena elokuun alkuun 1916, jolloin maasta lähdin, pysyy kulttuurityönä. Se oli vapaata iskusanoista, käytännöllisestä toiminnasta sitä rikkaampaa.

Se kaunis lahja, jonka hallintoalalla palvelevat herrat myöhemmin antoivat minulle Plessissä, on aina johtava mieleeni tämän ajan, jolloin minun keskellä sotaa oli suotu rakentaa.

Tämä työ ei mennyt hukkaan, se on ainakin sodan aikana hyödyttänyt kotimaata, armeijaa ja maata itseäänkin. Onko sitten maankamaraan jäänyt siemeniä, jotka myöhemmin antavat hedelmiä, se on kovalle kohtalollemme kysymys, johon vain tulevaisuus voi vastata.

TAISTELU JA AHDINKO ITÄRINTAMALLA

X.

Samalla kuin itärintaman ylipäällikön toimipiirissä tehtiin hiljaista työtä armeijan ja vallatun alueen hyväksi, jatkoivat sotatapaukset kulkuaan.

Menestyksemme Serbiaa ja Montenegroa vastaan olivat marras- ja joulukuussa 1915 aiheuttaneet neljännen Isonzon taistelun ja joulun aikaan samana vuonna Itävalta-Unkarin rintaman eteläosaa vastaan venäläisten hyökkäyksen, jota kesti aina tammikuuhun 1916 saakka. Molemmat päättyivät siten, että liittolaisemme torjui vihollisen täydellä menestyksellä.

Molempien ylimpäin armeijanjohtojen oli nyt tehtävä päätöksensä vuoden 1916 sotaretkeä varten. Molemmat yrittivät päästä hyökkäyksen avulla ratkaisuun. Saksan ylin armeijanjohto aikoi hyökätä Verduniä vastaan, Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento Tirolista Italiaan.

Koko itärintaman täytyi tämän vuoksi luovuttaa pois joukkoja ja ryhtyä torjumaan varmuudella odotettavia venäläisten hyökkäyksiä. Verdun oli strateegisesti oikein valittu hyökkäyskohdaksi. Tämä linnoitus oli aina ollut erittäin arka hyökkäysaukko meitä vastaan ja se uhkasi tavattomasti selkäpuolen yhteyksiämme, kuten syksy 1918 oli mitä räikeimmin osoittava. Jos olisi onnistunut valloittaa edes Maasin oikean rannan varustukset, niin olisi sekin meille ollut täysi menestys. Strateeginen asemamme länsirintamalla ynnä joukkojemme taktilliset elinehdot St. Mihielin kaaressa olisivat suuressa määrin parantuneet. Hyökkäys alkoi helmikuun 21:senä ja varsinkin ensi päivinä se joukkojemme loistavain ominaisuuksien vuoksi menestyi erinomaisesti; mutta se tehtiin kapealla alalla ja jotenkin pian pysähtyi. Maaliskuun alussa oli maailmalla vielä eheänä vaikutus saksalaisten voitosta Verdunin edustalla.

Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Tirolista Ylä-Italiaan piti tapahtua vasta huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa. Tirolin huonojen rautatieolojen vuoksi täytyi valmistuksiin ryhtyä jo sangen varhain. Jotta hyökkäys Verduniä vastaan kävisi mahdolliseksi, täytyi saksalaisen itärintaman lähettää länteen raskasta tykistöä. Ylin armeijanjohto oli muuten kutsunut taas takaisin Serbiasta sinne lähetetyt divisioonat. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento taas oli heikontanut tuntuvasti itärintamaa Italian rintaman hyväksi.

Kummallekin hyökkäykselle täytyi sitten käydä niin, ettei ensimmäistä menestystä voitu voimain puutteen vuoksi edelleen kehittää. Verdunin luona ei ehkä olisi aivan paljon tarvittu, jotta olisi päästy meille edes johonkin määrään edulliseen päätökseen, hyökkäys kun sentään oli taktillisesti rajoitettu.

Hyökkäys Italiaa vastaan sen sijaan suurena sotatoimena oli sitä laatua, että sen todellinen menestyminen edellytti jo alunpitäen tuntuvasti enemmän voimia kuin yleensä oli käytettävänäkään. Tämä tunne lieneekin ollut syynä siihen, että itärintamaa niin tuntuvasti heikonnettiin, vaikka se venäläisten melkoisen ylivoiman vuoksi epäilemättä oli vaarallista, siinäkin tapauksessa, että Italiassa olisi saatu ratkaiseva voitto. Näyttää siltä, kuin venäläisten talvihyökkäyksen onnellinen torjuminen olisi saanut Itävalta-Unkarin pitämään itseään turvattuna.

Olisiko molempain ylimpäin armeijanjohtojen ollut mahdollista joko ryhtyä toisiin sotatoimiin taikka tehdä Italiaa vastaan yhteinen hyökkäys, sitä en voi arvostella. Sodan ratkaisua ei missään tapauksessa ollut mahdollinen saavuttaa Italian rintamalla. Ratkaisu oli lännessä, Ranskassa. Siellä saatoimme esiintyä kyllin voimallisina vasta kun venäläinen oli nujerrettu. Ajatukseni suuntautuivat Romaaniaan. Siitä riippui, kummalle puolelle vaaka kallistui. Sen aikeista oli päästävä selvyyteen. Jos se olisi meihin liittynyt, vaikkapa vain painostuksestakin, olisi samalla Venäjän armeijan sivusta ratkaisevasti kierretty. Täällä oli mahdollinen saada suuria aikaan. Jos taas Romaania meidän painostuksemme johdosta kääntyi ententen puolelle, niin sittenhän tiesimme, miten meidän oli meneteltävä. Saatoimme toimia ilman ajan hukkaa ja joukoilla, jotka meillä silloin oli paikalla.

Balkanilla ja Vähän-Aasian sotanäyttämöillä neliliitto oli puolustuskannalla. Ainoastaan Bagdadin eteläpuolella kenraalisotamarsalkka v. der Goltz valmisteli iskua englantilaisia vastaan Kut-el-Amaran luona.

Turkin asema oli melkoisesti parantunut ententen luovuttua
Gallipolin-yrityksestään.

Mitä entente aikoi tehdä 1916, ennenkuin Ranskan armeijan täytyi keräytyä Verdunin luo, siitä minulla ei ole tietoa. Näytti siltä, että se itse valmisteli kaikilla rintamilla suuria hyökkäyksiä, niinkuin luonnollista olikin.

Venäläisten etenemisellä Armeeniassa, josta oli keväällä 1916 seurauksena Trapezuntin ja Erzerumin valloitus, ei ollut strateegista merkitystä. Venäläisillä oli turkkilaisiin verraten suuri ylivoima ja edullinen asema.

Englantilaisten toimenpiteet Persiassa, Mesopotamiassa ja Siinain niemellä eivät myöskään tarkoittaneet Turkin armeijan tuhoamista, vaan ainoastaan paikallisia valloituksia brittiläiselle maailmanvallalle.

XI.

Saksan hyökkäys Verduniä vastaan sai Italian armeijan maalisk. 5:ntenä ryhtymään Isonzon hyökkäykseen. Tämä tapahtui siis paljon ennen Itävalta-Unkarin suunnittelemaa hyökkäystä ja jäi jälleen tuloksettomaksi.

Venäjänkin armeija astui näyttämölle.

Hyökkäys, jonka venäläiset maaliskuun jälkipuoliskolla tekivät itärintaman ylipäällikön varustuslinjoja vastaan, ei suinkaan ollut pelkkä kevennysyritys. Se oli taistelua ratkaisusta ja siksi jo alunpitäen suunniteltukin. Käskyt, joita löydettiin, puhuvat vihollisen karkoituksesta valtakunnan alueelta.

Maaliskuun alusta saakka meille saapui tietoja hyökkäyksestä, jota suunniteltiin Wilnoa vastaan. Smorgonin itäpuolelle huomattiin koottavan joukkoja. Todennäköistä oli, että Smorgonin—Wilnon suunta oli kysymyksessä. Väinänlinnasta ja Jakobstadtistakin saapui tietoja, että hyökkäystä valmisteltiin. Ryhdyttiin vastatoimiin. Näytti siltä, että alku vielä oli melko kaukana. Päätin sen vuoksi lähteä kahdeksi päiväksi Berliiniin perheasioissa ja Preussin prinssin Joakimin häihin; prinssi oli syksystä 1914 ollut esikuntamme uskollinen jäsen. Olin siellä maaliskuun 11 ja 12 päivän ja sain sinne tietoja, joiden mukaan hyökkäys näyttikin alkavan tuota pikaa. Tuntui rauhoittavalta, kun jälleen olin saapunut takaisin Kownoon.

Jo 16 p:nä venäläinen aloitti rumputulensa, ei kuitenkaan Smorgonin luona, kuten olimme odottaneet, vaan Wishnjew- ja Narotshjärvien kannasta kohti, Swentzjanyn—Postawyn kapearaiteisen radan kahden puolen ja Väinänlinnan lounaispuolella. Tykistötaistelu oli voimakkaampi kuin itärintamalla koskaan ennen oli ollut ja sitä jatkui 17:ntenäkin päivänä. 18:ntena alkoivat jalkaväen hyökkäykset ja niitä jatkui keskeytyksin maaliskuun loppuun saakka.

Venäläisten aikomus oli katkaista pohjoinen siipemme Kownon suunnalla ja samalla tehdä toisaallakin hyökkäys, joten se saataisiin järkkymään. Jälkihyökkäyksellä se sitten oli Niemenin pohjoispuolitse työnnettävä rannikkoa kohti. Suunnitelma oli suurenmoinen.

Katkaisemisen piti alkaa sillä, että rintamastamme leikattaisiin pois kappale molempain hyökkäysten avulla järvikannaksen ja Postawyn väliltä Swentzjanyn suunnassa. Rintamakappale oli leveä ja hyvin valittu. Meillä ei olisi ollut niin paljoa reservejä, että olisimme voineet sen jälleen sulkea. Ja kun rautatieyhteys Narotsh-järven kanssa oli niin huono — rataa vasta parhaillaan rakennettiin — oli niiden lisäksi vaikea päästä taistelutantereelle. Jos vain aukko saatiin tehdyksi, seurasi jatko itsestään, tie Kownoon päin oli vapaa.

Hyökkäykset kauempana pohjoisessa olevaa rintamaa vastaan tehtiin Dryswjaty-järven eteläpuolella Widsyn luona ja niiden lähtökohtana oli pääasiallisesti Väinänlinnan ja Jakobstadtin sotavarustukset.

Maaliskuun 18:nnen ja 21:sen päivän välisellä ajalla oli 10:nnen armeijan asema arveluttava, venäläisen ylivoima mieslukuun nähden valtava. 21 p:nä venäläinen saavutti järvikannaksella menestyksen, joka tuntui meihin kipeästi, ja Postawyn länsipuolellakin sen rynnäkkö saatiin vain vaivoin pysäytetyksi. Maa oli pehmennyt, vesi, joksi lumi oli sulanut, oli suoperäisellä seudulla kokoontunut lammikoiksi, tiet olivat kerrassaan pohjattomat. Apujoukot, joita 10:nnen armeijan ylikomento ja me kaikella kiireellä toimitimme hätään, pääsivät Wilnon—Väinänlinnan radalta soilla kahlaten vain hitaasti etenemään. Suunnaton jännitys valtasi kaikki, miten nyt oli käyvä. Mutta venäläinen, jonka hyökätessään oli kuljettava vielä pahemman maan poikki kuin mitä meidän asemillamme ja niiden selkäpuolella oli, uupui. Kun venäläisten hyökkäys 26 p:nä saavutti uudelleen huippukohtansa, olimme me pääasiassa jo päässeet ahdingosta.

Scholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen armeijan asema oli yhtä vaikea. Widsyn luona täytyi henkihusaaribrigaadin laajoihin asemiin hajoitettuna torjua vihollisen joukkorynnäköt. Se teki sen loistavasti. Kauempana pohjoisessa Väinänlinnan luona vihollisen hyökkäykset olivat erikoisen itsepintaiset. Vanhimmistakin ikäluokista muodostetut divisioonat taistelivat yhtä alttiisti kuin heidän nuoremmat toverinsa heidän rinnallaan.

Jakobstadtin luona rintama oli erikoisen ohuesti miehitetty, mutta siellä seisovat länsipreussiläiset rykmentit tekivät velvollisuutensa. Vihollisen hyökkäykset raukesivat.

Jo maaliskuun lopulla venäläisten hyökkäys alkoi laimentua. Se tukahutettiin "suohon ja vereen", kuten silloin liioittelematta sanottiin. Venäläisten tappiot olivat erinomaisen suuret. Meidän vielä hyvin harjoitetut urheat joukkomme, joilla oli riittävä luku upseereja, olivat osoittaneet etevämmyytensä huonosti harjoitetun venäläisen armeijan massataktiikkaa vastaan. Taistelevain joukkojen rasitukset olivat maata peittävän syvän vesikerroksen ja kylmänkostean sään vuoksi sangen suuret.

Itärintaman ylipäällikön linjat olivat ensimmäisestä suuresta puolustustaistelusta suoriutuneet hyvin.

Ylemmälle johdolle tämmöinen taistelu on vain näennäisesti vähemmän jännittävä kuin hyökkäystaistelu; tosiasia on, että se vielä enemmän koskee hermoihin. Ylemmän johtajan tulee tyytyä siihen, että hän saa ajoissa reservit paikalle; sitä varten tietenkin tulee ensin olla reservejä. Niitäpä on vaikea toimittaa, kun ylikomennon on pakko kaiken aikaa elää kädestä suuhun, kuten meidän laitamme oli. Ei ole helppo päättää, miten reservejä on siirrettävä, niin kauan kuin ei vihollisen hyökkäyssuunnasta olla ehdottomasti selvillä, ja kuitenkin niitä on siirrettävä, muutoin ne tulevat liian myöhään. Ja lisäksi on sangen vaikea vaatia alemmalta johdolta reservien luovutusta, niinkauan kuin se itse uskoo joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Luottamussuhde, jossa everstiluutnantti Hoffmann ja minä olimme armeijan ylikomentojen kysymyksessä oleviin viranomaisiin, sai aikaan, että nämä vakavat kysymykset ratkaistiin ilman kahnauksia armeijain onneksi.

Huhtikuun alussa kaikki asettui.

Huhtik. 28:ntena 10:s armeija valloitti oivallisesti valmistetulla, suurilla tykistövaroilla tuetulla hyökkäyksellä maaliskuun taistelussa Wishnjew- ja Narotsh-järvien välillä menetetyn alueen takaisin. Se oli itärintamalla ensimmäinen taistelu, jossa käytimme länsirintamalla tavaksi käyneitä tykistötaistelukeinoja. Tulos oli hyvä.

Varustausimme siihen, että venäläinen jatkaisi rintamallamme suurhyökkäystään.

Armeijat järjestettiin ja reservit erotettiin. Ylimmän armeijanjohdon toimesta saimme Itävalta-Unkarin armeijan rintamalta saksalaisia divisioonia. Toukokuun kuluessa näytti olevan odotettavissa uusia hyökkäyksiä Riian siltavarustuksesta ja Smorgoninkin seuduilta. Ryhmityimme sen mukaan, ajattelimme hyökkäystä itsekin. Sen johdosta, että meillä oli niin heikot voimat, täytyi meidän rajoittua paikalliseen hyökkäykseen Riian luona, päämääränä meille hankaluutta tuottavan siltavarustuksen valloitus.

Toukokuun lopulla kävi Hänen Majesteettinsa luonamme. Keisari kävi kaikkialla itärintaman ylipäällikön alueella. Kenraalisotamarsalkka ja minä seurasimme häntä matkoilla. Kävimme Mitaussakin. Saksalaisia vaikutelmia, jotka siellä sain, en unohda milloinkaan. Kaikki herrat, jotka ensi kertaa kävivät Baltikumissa, saivat saman vahvan vaikutelman: siellä on kappale kotimaatamme.

Kesäkuun alussa juhlimme menestystä, joka Saksan laivastolla oli ollut Skagerrakin taistelussa; sekin oli tämän sodan suurtöitä ja puolueettomain valtain kantaan sillä oli vaikutusta. Valitettavasti masensi menestyksen tuottamaa iloa tapausta koskeva tiedonanto, joka ensin ilmoitti tappiot pienemmiksi, sitten suuremmiksi.

XII.

Olin lämpimällä harrastuksella seurannut sotalaivastomme toimia. Siihen oli rauhan aikana kiinnitetty suuret varat. Sen oli nyt armeijan rinnalla täysipätöisenä taistelutekijänä oteltava voitosta ja suojeltava meitä Englannin kuristusyritykseltä. Englannin osanotto sotaan tiesi meille sitä, että taistelua Englannin historiallisten traditioitten mukaisesti käytäisiin keskusvaltain koko väestöä vastaan, pitämättä lukua voimassa olevasta kansainoikeudesta ja inhimillisyyden laeista. Alunpitäenkin oli selvää, etteivät risteilijämme voisi pitää vallassaan avointa valtamerta. Välimeren-divisioona lähti Konstantinopoliin. Itä-Aasiassa ja Tyynellä merellä menetti risteilijä-eskaaderimme tukikohtansa, kun japanilaiset ryhtyivät toimiin Kiautshouta vastaan, jonka varusväki puolusti urhoollisesti tätä menetettyä asemaa. Eskaaderin täytyi palata kotimaan satamiin. Coronelin taistelu marrask. 1:senä ja Falklandin saarien jouluk. 3:ntena 1914 olivat risteilijä-eskaaderin voitto, ahdinko ja loppu; ne täyttävät jokaisen saksalaisen sydämen ylpeydellä ja syvällä haikeudella. Risteilijämme ja apuristeilijämme ovat miinoillaan saastuttaneet vihollisen vedet ja silloin tällöin tehneet valtameren viholliselle epävarmaksi. Saksalaisen uhkarohkeuden ne saattoivat suureen kunniaan, ratkaisevaa ne eivät voineet saada aikaan. Siitä huolimatta eivät niiden teot ole menneet hukkaan. Nekin rohkaisevat saksalaista.

Bosporissa oli Välimeren-divisioona enimmäkseen tuomittu toimettomuuteen ententen luovuttua hyökkäyksestä Konstantinopolia vastaan. Vihollisen ylivoima Mustalla merellä ja Välimerellä oli suuri. Itävalta-Unkarin laivastolta puuttui toimintahalua. Kun Italia oli julistanut sodan, se teki vain vähäpätöisiä partioretkiä sen itärannikolle.

Itämerellä olivat voimasuhteet semmoiset, että saksalaisen kauppalaivaliikkeen jatkaminen oli mahdollista. Tällä oli sodankäyntiin nähden erittäin suuri merkitys, malmia kun voitiin tuoda Ruotsista. Pitämällä Itämeren vapaana laivasto on täyttänyt osan tehtävästään ja samalla tehnyt itärintaman ylipäällikölle mahdolliseksi yhteyden aikaansaamisen Saksan Itämeren-satamain ja Libaun välillä, mikä oli mitä tärkeintä tarveaineiden lähetyksen vuoksi Kuurinmaalla oleville joukoillemme. Itämeren länsiosa jäi laivastollemme harjoituskentäksi.

Sotalaivastomme pääosa oli Pohjanmerellä, tukikohtanaan Elben suu, Helgolanti ja Wilhelmshaven. Meidän olisi sodan alussa tullut aivan erikoisesti pyrkiä sillä taisteluun, kuten suuramiraali Tirpitzkin tahtoi, vaikkei hän saanut tätä tahtoaan toteutumaan. Vain sillä tavalla olisimme voineet tehdä tyhjiksi vihollisen toimenpiteet, joista emme voineet itsellemme muodostaa selvää kuvaa. Jälkeen 1910 ja 1911 vuosien Englannin laivastoharjoituksien merkit viittasivat siihen, että Englanti suunnitteli laajaa saartoa. Tämä ei ollut kansainoikeuden kanssa sopusoinnussa ja se voitiin toteuttaa vain sillä ehdolla, että puolueettomat vallat, etenkin Yhdysvallat, olivat sitä kohtaan suopeat.

Englanti karttoi meritaistelua. Brittienkin olisi pitänyt rohjeta siihen ryhtyä. Traditio, voimasuhteet ja sotatilanne vaativat sitä väkipakolla. Jos Englanti olisi taistelun voittanut, olisi se voinut ratkaisevasti katkaista malmintuontimme Ruotsista, emmekä me olisi mitenkään voineet ryhtyä niin laajaan sukellussotaan, että se olisi käynyt Englannille vaaralliseksi. Mutta Iso-Britannia säilytti valtiollisista syistä laivastonsa. Taistelua Saksan laivaston kanssa se piti vaarana, joka olisi voinut maksaa sen mahtiaseman maailmassa, liittolaisten kesken ja omassa valtakunnassakin. Eivät mitkään muut syyt, kuten telakkain puute itärannikolla, minkä vuoksi ei vaurioita olisi taistelun jälkeen voitu kyllin nopeasti korjata, tunnu vakuuttavilta. Se, ettei Englanti taisteluun ryhtynyt, ei ole kunnian lehti sen muutoin niin ylpeälle laivastolle.

Meritaistelulla, joka elokuun 28:ntena 1914 taisteltiin Saksan mutkassa Helgolannin ulkopuolella, ei ollut strateegista merkitystä. Uhkarohkeus viehätti risteilijöitämme toimeen. Laivastomme oli edelleenkin yritteliäämpi kuin vihollisen. Ammuimme moneen kertaan Englannin rannikkoa, joka ei vuosisatoihin ollut nähnyt vihollista. Tammikuun 24:ntenä 1915 oli moinen hyökkäysretki johtanut Doggerbankin taisteluun.

Sotalaivastomme pyrkimys saada Englannin laivasto taisteluun niin lähellä rantojamme kuin mahdollista, sai selvän muodon amiraali Scheerin johtaessa avomerilaivastoamme. Toukokuun 31:senä 1916 hänen onnistui saada taistelu aikaan. Häntä ei arveluttanut, vaikka hän olikin kaukana sotalaivastomme tukikohdista.

Vihollisen laivaston pidättyväisyyden vuoksi kävi epätodennäköiseksi, että merilinnoituksiamme uhattaisiin. Niiden sotavarusväet voitiin viedä muuanne. Niistä muodostettiin meriväenosasto, jota Antwerpenin valloituksen jälkeen käytettiin Flanderin rannikolla. Osia niistä taisteli rohkeasti maarintamallakin.

Sillävälin oli helmikuun 4:ntenä 1915 — aluksi suuramiraali v. Tirpitzin neuvoa vastaan, hän kun piti ajankohtaa vielä liian varhaisena — sukellussota vihollisen kauppalaivoja vastaan alkanut Englantia ympäröivässä saartovyöhykkeessä. Sukelluslaivain luku oli sangen pieni; minä en käsitä, mitkä syyt siihen vaikuttivat. Tosin siitä, mihin sukelluslaivat kelpasivat, päästiin selville vasta sodassa sitä mukaa kuin niiden miehistöt saavuttivat yhä enemmän menestystä ja samalla yhä enemmän kokemustakin. Helmik. 4:ntenä julistettu sukellussota ei päässyt täyteen voimaansa; se johtui siitä, että se valtiollisista syistä oli yksipuolisesti rajoitettu vain vihollisen kauppalaivoja vastaan. Pian sitä supistettiin vielä muillakin rajoituksilla, jotka saattoivat sen täydellisesti lamaan. Lusitania-jutun jälkeen se nukahti täydelleen. Lopulla marraskuuta 1915 ja helmikuussa 1916 se virkosi uudelleen vähäksi aikaa. Höyrylaiva Sussexin tuhosta maalisk. 24:ntenä 1916 oli seurauksena, että Saksa toukok. 4:ntenä 1916 selitti sen jälkeen käyvänsä kauppasotaa vain merisaalisasetuksen mukaisesti. Näin sukellussota oli lakkautettu.

Sukellussodan-pelossaan vastustajamme ovat häikäilemättä leimanneet sen kansainoikeudenvastaiseksi ja epäinhimilliseksi taistelukeinoksi. Omituinen väite siihen nähden, kuinka entente on pysyväisesti oikeutta rikkonut. Uudet sotakeinot synnyttävät uusia kansainoikeusnormeja. Sen Yhdysvallatkin myönsivät Englannille huhtik. 5:ntenä 1915 antamassaan nootissa. On niinikään olemassa arvovaltaiselta taholta annettu lausunto, amiraali Sir Percy Scottin sanat, jotka "Times" julkaisi heinäk. 16:ntena 1914 ja joilla on ratkaiseva merkitys. Amiraali kirjoittaa:

"Semmoinen julistus — miina- ja sukellusvenesaarrosta — olisi minun mielestäni aivan paikallaan, ja jos sen voimaan astuttua englantilaiset tai puolueettomat laivat jättäisivät sen huomioon ottamatta ja koettaisivat saarron murtaa, niin ei voitaisi sanoa, että ne liikkuisivat semmoisilla rauhallisilla asioilla, joista lordi Sydenham puhuu; jos ne sitä yrittäessään upotettaisiin, niin ei tätä voitaisi leimata raakuuteen ja merirosvouteen palaamiseksi niiden mustimmassa muodossa."

Kieltämätön sotilaallinen oikeutemme oli sukellussotaan nähden säätää semmoisia määräyksiä, joita pidimme soveliaina saattaaksemme sotatarkoituksemme sopusointuun ihmisyyden vaatimusten ja puolueettomain oikeuksien kanssa. Löysimme oikean tien eikä mikään arvostelu voi tätä muuttaa. Tulevaisuuskin on sen osoittava.

Heti sodan alussa Englanti oli kansainoikeutta loukkaavin toimenpitein alkanut nälkäsodan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Kuristus- ja nälkäsaarron piti heikontaa ruumista ja samalla kypsyttää mielet propagandan myrkylle vastaanottaviksi. Englannilla oli vielä toinenkin päämäärä: taistelu lasta vastaan, joka oli äidin kohdussa, jotta Saksassa syntyisi fyysillisesti voimaton rotu. Se oli kamalaa taistelua, jota kammottavampaa ei voi ajatella. Englanti toimi tiukan johdonmukaisesti, kuten jo usein ennenkin julman historiansa kuluessa. Asteettaisesti menetellen ja päämäärästään tietoisena Englannin hallitus elokuun 20:ntenä ja lokakuun 29:ntenä 1914 annetuilla order in councileillaan ynnä erikoisilla taloudellisilla ja sotilaallisilla toimenpiteillä lakkautti kaiken välittömän tuonnin meritse Saksan satamiin, kaiken tuontikaupan puolueettomain maiden kautta ja lopulta puolueettomain maitten omainkin tuotteiden tuontikaupan. Kaiken huippu oli se että Pohjanmeri marraskuun 2:sena 1914 julistettiin sota-alueeksi. Sen kautta Pohjanmeren pohjoiset tuloväylät täydelleen suljettiin ja puolueettomain meriliike pakotettiin kulkemaan Kanaalin kautta aivan läheltä Englannin rannikkoa ja edelleen Pohjanmeren poikki yhtä ainoata tietä. Ja kuitenkin Englanti oli sodan alussa selittänyt, että se periaatteessa tunnusti Lontoon deklaration toimintansa normiksi; ja sen kanta ennen sodan syttymistäkin oli ollut aivan toinen.

Sota-aluejulistuksellaan se oli nyt julkisesti lausunut, ettei se enää katsonut sitoviksi niitä määräyksiä, jotka kaappaussodasta merisaalissääntöjen mukaan olivat voimassa, vaan piti kaikkia, väkivaltaisiakin toimenpiteitä merenkulkua vastaan oikeutettuina sota-alueella. Siten Saksa saarrettiin, vaikkei lainpätevää saartoa ollutkaan. Merisotaoikeuden kannalta katsoen se oli tehoton jo senkin vuoksi, ettei Englanti kyennyt Itämerellä estämään liikettä.

Helmik. 4:ntenä 1915 annettu Saksan saartoaluejulistus ei ollut muuta kuin englantilaisen menetelmän mukainen toimenpide. Siitä Englanti sai aiheen ruveta yhä koventamaan taloudellista taisteluaan keskusvaltoja vastaan. Maaliskuun 11:ntenä 1915 päivätyllä n.s. saartokäskyllään se määräsi, että jokainen Saksasta tuleva tai sinne menevä laiva oli otettava takavarikkoon. Kaikki Saksaan menevät tai sieltä tuodut tuotteet ja samoin kaikki saksalaisten omistamat ja saksalaista alkuperääkin olevat tuotteet, vaikka ne olisivat puolueettomainkin omaisuutta, olivat siitä alkaen puolueettomistakin laivoista anastettavat. Tämäkin oli kuulumatonta oikeuden alistamista vallan alle. Englanti puolusti itseään sillä, että sen menettely oli vastapakkotoimi sukellussotaa vastaan, joka helmikuussa 1915 oli pantu alkuun.

Tämä kanta menetti perustuksensa, kun Saksa Sussex-tapauksen jälkeen juhlallisesti luopui sukellussodasta semmoisenaan. Englannin olisi nyt, jos se olisi tahtonut menetellä omain sanainsa mukaisesti, myös tullut lakkauttaa niin sanottu saartonsa, kun ei syytä vastatoimiin enää ollut olemassa. Mutta sitä se ei ajatellutkaan. Merisaarto jatkui muuttumattomana edelleen.

Kesäkuun 7:ntenä 1916 päivätyllä order in councililla Englanti lopullisesti sanoutui irti Lontoon selityksestä. Samalla poistettiin muodollisesti nekin määräykset, joita annetuista vakuutuksista huolimatta ei oltu todenteolla koskaan noudatettu. Kansainoikeuden rikkomiselle oli saatava lain pätevyys!

Englannin jatkuvan kansainoikeuden loukkaamisen saimme mekin tuntea itärintamalla ja se se lopulta oli hankkiva ententelle Saksasta voiton, Yhdysvallat kun sen hyväksyivät sekä ennen omaa sekaantumistaan sotaan että sen jälkeenkin ja kun Euroopan puolueettomat vallat olivat Englannin pakkovallan alaisia.

XIII.

Saksalaisten hyökkäys Verdunin kimppuun ei johtanut ratkaisevaan tulokseen. Toukokuussa se oli saanut ensimmäisen suuren uuvutustaistelun luonteen, jossa ihmisiä ja sotatarpeita joukoittain käyttäen yhä samalla paikalla taisteltiin ratkaisusta.

Länsirintaman muilla osilla oli rauhallista.

Toukokuun 15:ntenä oli vihdoin Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan alkanut. Alussa sen oli suotu saada kaunista menestystä. Se tunkeutui Asiagon—Arsieron linjalle saakka. Mutta jo kuukauden lopulla saattoi huomata, että tarmo alkoi tyrehtyä.

Makedonian ja Turkin rintamilla oli levollista. Mesopotamiassa vain taisteltiin. Kut-el-Amara valloitettiin huhtikuun lopulla. Kenraalisotamarsalkka v. der Goltz ei saanut enää nähdä tätä menestystä, jota hän oli valmistellut. Vähää ennen hyökkäystä hän kuoli pilkkukuumeeseen.

Idässä, Itävalta-Unkarin rintaman kohdalla, ilmeni paikallisten hyökkäysten oireita, kun taas Venäjän armeijan päävoimat yhä olivat saksalaisten rintaman edessä, valmiina käymään sen kimppuun. Entente valmisteli valtavaa iskua vaarallisinta vastustajaansa, Saksan armeijaa vastaan. Lännessä oli Sommen luona ryhdyttävä hyökkäämään. Idässä tuli venäläisen tällä kerralla hyökätä siten, että pääpainostus tuli Baranowitshin, Smorgonin ja Riian suunnalta. Niillä taisteluilla, jotka kesäkuussa alkoivat Lutzkin, Tarnopolin ja Dnjestrin luona Itävalta-Unkarin armeijan rintamalla, oli aluksi etupäässä mielenosoituksen luonne.

Saksalaista rintamaa vastassa oleviin painostuskohtiin koottiin ja käytettiin paljon suurempia voimia kuin alussa Lutzkia ja Bukovinaa vastaan. Vasta yllättävän suuri menestys hyökkäyksessä Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan sai venäläisen luopumaan suurhyökkäyksestä itärintaman ylipäällikön joukkoja vastaan ja — jatkamalla hyökkäystä Baranowitshin suuntaan — siirtämään toimintansa painopisteen Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Kuta vastustuskykyisemmäksi saksalainen rintama osoittautui, sitä enemmän venäläinen siitä luopui, sitä valtavammin se heittäytyi heikompaa vastustajaansa, Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan Pripjetin ja Karpaattien välillä. Tämän taistelutilanteen johdosta täytyi itärintaman ylipäällikön armeijaa yhä enemmän heikontaa, jotta eteläisempiä rintamia voitiin vahvistaa. Näin alkoi läheinen taktillisten toimien yhteys kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja itärintaman ylipäällikön armeijaryhmän välillä ja myös saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen rintaman välillä. Voimassa oleva johdon järjestely oli kyllä tyydyttävä niin kauan kuin oli levollista, mutta ei niissä tilanteissa, jotka saattoivat venäläisten hyökkäyksistä kehittyä. Nopea toiminta oli tässä tarpeen. Kiertotie molempain Charlevillessa tai Plessissä ja Teschenissä olevain armeijanjohtojen kautta saattoi tuottaa ajanhukkaa, joka ei milloinkaan ole oikeutettu. Jo maaliskuun suuressa hyökkäyksessä oli johdon jako vaikuttanut häiritsevästi. Kahnaukset oli vältetty vain siten, että me toimimme niin oivallisesti yksissä neuvoin kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja hänen alleen kuuluvan Woyrschin armeijajoukon kanssa. Siitä ajasta saakka ei enää poistunut päiväjärjestyksestä ajatus, että itärintama oli saatettava yhteisen ylikomennon alaiseksi. Ensinnäkin tuli kysymykseen viimemainitun armeijaryhmän alistaminen itärintaman ylipäällikön johdon alaiseksi. Mutta kun oli saatava aikaan jotain kokonaista, kuten sota aina vaatii, niin tuli itärintaman ylipäällikön saada johtoonsa koko rintama Riian lahdesta Karpaatteihin saakka. Katkeria opetuksia tarvittiin, ennenkuin tästä tuli tosi. Ulkonaiset seikat, joilla ei ollut asian kanssa mitään yhteyttä, vaikeuttivat ratkaisua. Varsinkin oli Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon vaikea sulattaa ajatusta, että sen taktillinen johtovalta itävalta-unkarilaisten joukkojen yli tuli rajoitetuksi. Kaikissa johtovallan järjestelyissä oli tämä ylikomento pitänyt kateellisesti kiinni itävalta-unkarilaisesta kannasta, jonka mukaan oli kartettava Saksan sotilaallisen ylivallan varjoa. Saksan puolelta asetettiin aina jyrkkään etualalle vain puhtaasti sotilaalliset vaatimukset.

Kesäkuun 4:ntenä alkoi venäläisten hyökkäys Itävalta-Unkarin rintamaa vastaan Lutzkin itäpuolella, Tarnopolin luona ja heti Dnjestrin pohjoispuolella.

Hyökkäyksiä ei tehty mitenkään ratkaisevalla ylivoimalla. Tarnopolin eteläpuolisissa seuduissa sen torjui vaivatta kreivi v. Bothmer, joka kenraali v. Linsingenin jälkeen oli saanut saksalaisen eteläarmeijan johtoonsa, mutta molemmissa toisissa kohdissa venäläisten menestys sitävastoin oli täydellinen. Kummallakin kohdalla venäläinen murtautui syvälle Itävalta-Unkarin armeijan rintamaan. Mutta vielä arveluttavampaa oli, että Itävalta-Unkarin joukot olivat osoittaneet niin kovin vähäistä vastustuskykyä; asema itärintamalla oli siten yhdellä iskulla käynyt erinomaisen vakavaksi. Vaikka itse otaksuimme saavamme kestää hyökkäyksen, varustimme kuitenkin paikalla divisioonia lähtemään etelään. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä, jonka asema oli samanlainen, menetteli samalla tavalla. Saksan ylin armeijanjohto karsi kumpaakin armeijaryhmää sangen tuntuvasti ja lähetti divisioonia lännestäkin. Sommen taistelu ei silloin vielä ollut alkanut. Itävalta-Unkari luopui vähitellen hyökkäyksestään Italiassa ja lähetti niinikään joukkoja itärintamalleen.

Italian armeija kävi silloin hyökkäykseen Tirolia vastaan. Sotatilanne oli kerrassaan muuttunut. Pian sen jälkeen alkoi Sommen taistelu ja myöhemmin seurasi Romaanian sodanjulistus, joten asema muuttui vielä epäsuotuisammaksi meille.

Saksan ylin armeijanjohto näyttää toivoneen, että vihollisen murto Lutzkin luona voitaisiin vastahyökkäyksellä korjata, kuten meidän myöhemmin onnistui tehdä marras- ja joulukuussa 1917 Cambrain luona, kun taas Dnjestrin syvä läpimurto oli pysäytettävä.

Lutzkin luona venäläisen hyökkäys vyöryi nopeasti eteenpäin Itävalta-Unkarin armeijan vastarinnan kokonaan rauetessa ja saapui Koveliin vievää rautatietä Stochodille saakka. Ensimmäiset saksalaiset apujoukot sekaantuivat peräytymiseen. Stochodin varteen, rautatien kahden puolen, muodostui vähitellen uusi saksalainen rintama. Se oli kosketuksissa Styrin luo jääneiden itävalta-unkarilaisten joukkojen kanssa. Länttä kohti venäläinen oli seurannut vähemmällä tarmolla, vaikka siellä oli tarjolla suuri voitto. Vihollisella oli kuitenkin paikalla liian vähän joukkoja käyttääkseen tilannetta hyväkseen. Lyöty Itävalta-Unkarin armeija saattoi koota jäännöksensä Saturtzy—Kisjelin linjalle heti Stochodin länsipuolelle. Luonnollista oli, että Lutzkin eteläpuolella vapautuneen itävalta-unkarilaisen siiven täytyi väistyä jyrkkään taapäin, jottei se tulisi tuhotuksi. Sielläkin Brussilovilta puuttui voimia tarmokkaaseen jälkihyökkäykseen.

Edelleen saapuvat apujoukot vahvistivat rintamaa Kovelin—Lutzkin radan kahden puolen, saaden kauempana etelässä tuekseen 4:nnen armeijan, ja muodostivat vahvan hyökkäysryhmän Gorochovin seuduille lounatta kohti peräytyneen siiven taa. Jännitetty tilanne ei sallinut odottaa kaikkien apujoukkojen saapumista ja ryhtyä yhtenäiseen hyökkäykseen, vaikka Linsingenin armeijaryhmä tavan takaa pyrkikin siihen. Vastahyökkäyksillä, joita etupäässä saksalaiset joukot tekivät kesäkuun jälkipuoliskolla ja heinäkuun ensi päivinä, oli vain paikallista menestystä.

Dnjestrillä oli venäläisten hyökkäys murtanut kenraali v. Pflanzer-Baltinin itävalta-unkarilaiset divisioonat koillisesta Oknan (Zaleshtshykin itäpuolella) —Sniatynin suuntaan ja sangen pian joen eteläpuolella vallannut melkoisesti alaa; Czernowitz menetettiin. Kesäkuun loppuun mennessä venäläinen oli saavuttanut Dnjestrin Tlumatshin—Kolomean—Kimpolungin linjan ja parhaillaan tunkeutui siitä edelleen Karpaattien solia kohti.

Dnjestrin eteläpuolella oli itävaltalainen rintama, joka joen ja Romaanian rajan välillä Czernowitzin itäpuolella alkuaan oli vain kapea, venynyt moninkertaiseksi. Sen vuoksi olivat pitkät uudet linjat nyt aivan ohueen miehitetyt.

Erinomaisen huonojen rautatieyhteyksien vuoksi oli sinne sangen vaikea viedä apujoukkoja. Saksalaisiakin joukkoja lähti Dnjestrille ja Karpaateille. Ne tulivat itärintaman ylipäälliköltä ja lännestä. Niin paljon kuin vereksiä divisioonia saapuikin, ne tuskin riittivät rintaman tueksi. Näin ollen eivät vastahyökkäykset olleet paikallaan. Joukkomme tosin yrittivät niitä, mutta niiden täytyi jäädä tuloksettomiksi. Pelkkä puolustautuminen olisi täällä alunpitäen ollut oikeampaa. Mutta venäläistenkin täytyi voittaa erinomaisen suuria kuljetusvaikeuksia selkäpuolellaan, eivätkä he siksi voineet toimia voimakkaasti. Tästä oli Itävalta-Unkarin armeijalle enemmän apua kuin sen omasta vastarinnasta. Kun liittolaisemme olivat osoittaneet Dnjestrin eteläpuolella täydellistä voimattomuutta, täytyi kenraali kreivi v. Bothmerin tyytyä heinäkuun alussa peräyttämään oikea siipensä Butshatshista aina Koropietzin suupuoleen saakka. Muutoin armeija oli torjunut venäläisten kaikki hyökkäykset, vaikuttamalla erinomaisesti alaisiinsa Itävalta-Unkarin joukkoihin.

Kun venäläisten iskut Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan vielä saavuttivat ensimmäistä alkumenestystään ja suurin osa itärintaman ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin reserveistä jo oli lähtenyt liittolaisten rintamalle, alkoi kesäk. 13:ntenä ylenmäärin voimakas venäläisten hyökkäys Woyrschin armeijaa vastaan. Tämä hyökkäys meni kerrassaan myttyyn. Taistelu oli tavattoman ankara. Armeijaryhmän ja kenraali v. Woyrschin oli täytynyt luovuttaa reservinsä.

Tähän aikaan yhä vielä otimme lukuun sen mahdollisuuden, että saisimme kestää hyökkäyksen Smorgonin luona taikka, kuten jälleen näytti, maaliskuun vanhoilla taistelutantereilla ja Riian luona. Täällä oli venäläisellä edelleenkin sangen vahvat voimat.

Siitä huolimatta vähensimme joukkojamme niin paljon kuin suinkin taisimme voidaksemme auttaa kauempana etelässä olevia armeijoja. Me siirsimme pitkää rintamaamme varten pataljoonia taapäin varaväeksi. Muodostin reservejä rekryyttikutsunnoistakin, vaikka olinkin selvillä siitä, että tämä olisi vain pisara kuumille kiville, jos venäläinen jossain saavuttaisi todellista menestystä. Luottamus siihen, että joukkomme kestäisivät asemien ohuesta miehityksestäkin huolimatta, oli rajaton. Jännityksemme kiihtyi sitä mukaa kuin tapaukset kehittyivät.

Alussa venäläinen ei vielä ollut tuntuvasti vähentänyt joukkojaan rintamamme edessä. Sen täytyi päättää, kävisikö todella kimppuumme, vai käyttäisikö hyväkseen ja varmentaisi etelässä saavuttamaansa menestystä. Sille oli tietysti sanomattakin selvä, että me ja Itävalta-Unkari lähettäisimme sinne apujoukkoja. Ratkaisevaan taisteluun se pyrki Itävalta-Unkarin rintamalla, mutta sillä oli reservejä niin paljon, että se saattoi käydä ankarasti meidänkin rintamamme kimppuun ja ainakin estää meitä lähettämästä etelään vielä uusia joukkoja.

Saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen saapuessa Lutzkin kaaren kehälle, Dnjestrille ja Karpaateille ja kesäkuun jälkipuoliskolla melkein kaikkialla tehdessä paikallisia hyökkäyksiä, vei venäläinen apujoukkonsa läpimurtokohtiin ja sai saksalaisten osittaishyökkäykset vastahyökkäyksillä lakkaamaan.

Heinäkuun puolivälissä vihollinen pakotti katkerain taisteluiden jälkeen, joissa itävalta-unkarilaiset joukot jälleen osoittivat heikkoa vastustuskykyä, saksalaiset Lutzkin kaaressa luopumaan alkusaavutuksista. Se tunkeutui lounattakin kohti, Styriä ylöspäin, ja pääsi etenemään. Kenraali v. Boehm-Ermollin oli pakko viedä vasen siipensä ja keskustansa takaisin Galitsian rajalle. Mutta Lutzkin mutkassa vihollisen hyökkäys seisautettiin.

Dnjestrin eteläpuolella venäläinen vielä pääsi etenemään Karpaatteja kohti.

Sillaikaa kuin molemmissa pääpolttopisteissä näin taisteltiin, tekivät venäläiset voimallisia hyökkäyksiä itärintaman ylipäällikön asemia vastaan Narotsh- ja Wishnjew-järvien välillä ja Smorgonin luona, kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmää vastaan Baranowitshin koillis- ja eteläpuolella ja v. Linsingenin armeijaryhmää vastaan Styrin kaarta kohti. Kreivi Bothmerinkin rintamalla oli taisteluja.

Valtava kamppailu oli käynnissä suurimmalla osalla itärintamaa heinäkuun alussa, samalla kuin Englanti ja Ranska Sommen luona saavuttivat ensimmäisen menestyksensä.

Me kestimme hyökkäyksen ja monipäiväisen taistelun jälkeen torjuimme sen tuloksettomiin. Kun Woyrschin armeijaryhmään kuuluvain itävalta-unkarilaisten joukkojen kohdalla tapahtui rintaman murto, lähetimme sinne kaikki vaivoin säilytetyt reservimme rintamaa tukemaan; se kestikin. Heinäk. 8:nnestä alkaen taistelut täällä laimenivat.

Venäläisen hyökkäyksellä Styrin kaarta kohti Lutzkin pohjoispuolella oli täydellinen menestys. Itävalta-Unkarin joukot antoivat monin paikoin murtaa rintamansa, apuun tulleet saksalaiset joukot joutuivat täälläkin vaikeaan asemaan, kenraali v. Linsingenin täytyi heinäk. 7:ntenä vetää vasen siipensä Stochodin taa. Myöskin kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin oikeanpuolisen armeijaryhmän — Pripjetin eteläpuolella olevan Gronaun armeijaryhmän — täytyi väistyä sinne.

Tämä oli itärintaman suurimpia ahdinkotilanteita. Toivo, että itävalta-unkarilaiset joukot kestäisivät varustamattomalla Stochod-linjalla, oli sangen heikko.

Teimme sen rohkean teon, että yhä vieläkin vähensimme joukkojamme. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldkin menetteli samoin. Vaikka venäläisten hyökkäykset saattoivat alkaa uudelleen milloin tahansa, venytettiin linjoja yhä vieläkin ja vapautettiin siten rykmenttejä tukemaan Kovelin koillis- ja itäpuolella Linsingenin armeijaryhmän vasenta siipeä. Jos tämä vieläkin peräytyisi, niin olisi aavistamatonta, miten kävisikään. Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä, luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme. Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään. Kului raskasta jännityksen aikaa, ennenkuin ahdinko täälläkin joukkojen urhoollisuuden ja 8:nnen armeijan huolellisen johdon kautta saatiin voitetuksi. Johdon täytyi jo työskennellä yksityisillä pataljoonilla ja pattereilla.

Nämä taistelut eivät vielä olleet päättyneet, kun heinäkuun lopulla jälleen ilmeni varmoja merkkejä siitä, että vihollinen aikoi jatkaa hyökkäyksiä Baranowitshin luona ja Stochodia vastaan pitkin sen koko pituutta. Huolen ahdistamina odotimme niitä. Joukot olivat uupuneet ainaisista taisteluista ja niiden täytyi puolustaa pitkiä rintamia, itävalta-unkarilaiset joukot olivat menettäneet kaiken luottamuksen omiin voimiinsa ja tarvitsivat kaikkialla saksalaisten tukea.

Stochodiin saakka saatoimme nähdä tarkoin aseman, kauempana etelässä ei kuva ollut yhtä selvä. Tiesimme vain, että kenraalieversti v. Boehm-Ermollikin odotti nyt Brodyn luona hyökkäystä ja että venäläinen Dnjestrin ja Karpaattien välillä jatkoi hyökkäystään kaikella voimallaan ja kauempana vuoristossa tunkeutui harjannetta kohti eteenpäin. Kuin kallio hyökyvässä meressä oli kenraali kreivi Bothmer pääasiassa torjunut vihollisen jatkuvat hyökkäykset.

Selvää oli, että venäläinen parhaillaan kokosi voimia valtavaan iskuun, kun taas me edelleen vuodatimme runsaasti vertamme Sommella ja Itävalta-Unkarin armeijaa ahdistettiin ankarasti Italian rintamalla. Ilmassa oli ukkosentuntua, hermojen toiminta oli jännitetty äärimmilleen.

XIV.

Niinä raskaina ja ylen jännittävinä päivinä, jotka kesäkuun alusta pitäen olimme Kownossa eläneet, olimme ylimmän armeijanjohdon kanssa mitä lähimmässä yhteydessä. Olimme uupumatta huomauttaneet, kuinka välttämättä oli saatava itärintamalla yhtenäinen ylijohto voimaan. Tosinhan oli mitenkuten tultu näinkin toimeen, mutta samalla oli kuitenkin käynyt ilmi, että reservien siirtely tapahtuisi ehdottomasti vähemmin kahnauksin, jos vain yksi tahto vallitsisi itärintamalla. Jo kesäkuun lopulla olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsusta käyneet Plessissä selvittämässä mielipiteitämme itärintaman oloista. Meidän täytyi myöntää ne sangen vakaviksi. Luonnollisestikin otimme taas puheeksi yhtenäisen ylijohdon ja huomautimme samalla, että oli välttämätöntä sekoittaa vielä perusteellisemmin itävalta-unkarilaisiin joukkoihin saksalaisia. Itärintaman ylipäällikön linjoille voitiin taas levollisiin kohtiin sijoittaa Itävalta-Unkarin joukkoja. Erikoisesti tehostimme sitä, että Itävalta-Unkarin armeijan, varsinkin jalkaväen, opetuksen tuli tapahtua todella uudenaikaisten perusteitten mukaisesti.

Matkamme Plessiin ei ylijohdon järjestämiseen nähden tuottanut tuloksia. Vastarinta oli liian luja. Ylin armeijanjohto päätti sen sijaan lännestä ja idästä Itävalta-Unkarin rintamalle luovutettavasta väestä muodostaa kolme uutta divisioonaa. Niiden tuli olla elokuun alkupuolella valmiina Puolassa. Pyydetty saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten divisioonain vaihtaminen pantiin alkuun. Me saimme taisteluiden runteleman itävalta-unkarilaisen jalkaväkidivisioonan, joka vaihdettiin 10:nnen armeijan 10:nteen maanpuolustusdivisioonaan. Tämä lähetettiin paikalla kenraali v. Linsingenille. Toista itävalta-unkarilaista divisioonaa, joka oli luvattu, ei taistelun ahdingossa enää voitu luovuttaa.

Itävalta-Unkarin armeija oli järjestänyt mieshukan korvaamisen sillä tavalla, että kuhunkin jalkaväkirykmenttiin, kaikkiin samalla kertaa, liitettiin määrätyn väliajan kuluttua täyteväestä muodostettu n.s. marssipataljoona. Usein nämä pataljoonat liitettiin rykmentteihin taistelupataljooniksi. Rykmenteissä, jotka eivät olleet kärsineet ensinkään mieshukkaa, oli joskus viisi tai kuusikin pataljoonaa kolmen sijasta, kun taas toisten miesluku oli kovin pieni. Tasoitus oli saatava aikaan, joka kuitenkin Itävalta-Unkarin armeijan kansallisuuksien moninaisuuden vuoksi oli sangen vaikea suorittaa. Edelleenkin jäi joukko-osastoihin epätasaisuutta. Arveluttavampaa oli, että jalkaväen marssipataljoonain opetus oli aikalailla puutteellista. Se johti aina suuriin vankilukuihin. Näiden marssipataljoonain opetukseen meidän täytyi puuttua. Teimmekin sen. Sotamies-aines huomattiin tällöin hyväksi ja kelvolliseksi; Itävalta-Unkarin armeijan upseeri oli veltto eikä ollut kasvatettu yhtä ankaraan velvollisuudentuntoon kuin saksalainen upseeri.

Heinäk. 27:ntenä meidät kutsuttiin vielä kerran Plessiin. Sanoma Brodyn menetyksestä, joka mainittuna päivänä saapui, sai Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon osaksi luopumaan entisestä kannastaan. Se suostui siihen, että kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg sai ylipäällikkyyden aina Brodyyn saakka etelässä. Kenraalien kreivi Bothmerin ja v. Pflanzer-Baltinin armeijat muodostivat jo armeijaryhmän, jonka komentaja arkkiherttua-kruununprinssi oli, kenraali v. Seeckt esikunnanpäällikkönä. Me jäimme Saksan ylimmän armeijanjohdon ylipäällikkyyden alaisiksi. Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä oli edelleen, kuten ennenkin, Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alainen. Ei vieläkään oltu voitu ponnistella niin pitkälle, että olisi saatu aikaan eheä päätös. Joka tapauksessa tämä järjestely tarjosi niin olennaisia etuja, että pidin sitä suurena edistyksenä.

Palasimme aluksi Kownoon. Sanoin jäähyväiset paikoille, joissa olin elänyt rauhallisen työn onnellisen ajan ja lopuksi ankaran ahdistuksen hetkiä. Monta uskollista työtoveria jätin hallintoon. Sotilasesikunta jäi entiselleen.

Olin ehdottanut, että ensin kävisimme tähänastisen Itävalta-Unkarin rintaman armeijan ylikomentojen luona voidaksemme muodostaa tilanteesta oman mielipiteen. Uuden päämajan suhteen emme vielä olleet mitään päättäneet. Kownoon jääminen ei tullut kysymykseen, se oli liian kaukana pohjoisessa. Toistaiseksi aioimme asua junassamme.

Kenraali v. Eichhornille luovutettiin Scholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen armeijan armeijajoukon komento; hän pysyi samalla edelleen 10:nnen armeijan ylikomentajana. 12:s armeija joutui kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän komennon alaiseksi.

ITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKKYYS LAAJENNETTUNA: Elokuussa 1916.

I.

Elokuun 3:ntena tai 4:ntenä olimme Koverissa, kenraali v. Linsingenin päämajassa. Hänen esikuntansa päällikkönä oli eversti Hell, joka sitä ennen oli ollut 10:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä. Hän oli ryhtynyt heinäkuussa uuteen toimeensa ja oli näissä niin sanomattoman vaikeissa oloissa oikea mies oikealla paikalla.

Itärintama oli taas kokenut raskaita päiviä. Venäläisten valtava hyökkäys oli sillä välin alkanut. Taistelujen loppua oli mahdoton arvata. Joukot olivat kovin rasittuneet. Vaihtomahdollisuuksia oli vain aivan ahtaissa rajoissa. Itärintamalla oli liian paljon joukkoja, joissa oli hyvin vanhoja ikäluokkia. Niitä emme mielellämme sijoittaneet tärkeimmille taistelupaikoille.

Kun taistelut Riian luona olivat jo laimenemaan päin, ryhtyi venäläinen 25 p:nä Baranowitshin pohjoispuolella uudelleen hyökkäämään kohdassa, missä se otaksui kohtaavansa itävalta-unkarilaisia joukkoja ja missä se oli aikaisemmin saavuttanut menestystä; sen saavutuksia oli kuitenkin jo saksalaisella vastahyökkäyksellä supistettu. Hyökkäykset, jotka venäläinen 25 ja 27 p:nä teki suurella raivolla, olivat jääneet kokonaan tuloksettomiksi.

v. Linsingenin armeijaryhmän kohdalla olivat taistelut jatkuneet heinäkuun toiselle puoliskolle saakka. Ne eivät koskaan täydelleen lakanneet. Armeijaryhmä oli lujilla. Rintama ei ollut vahva.

Heinäkuun 28:ntena oli venäläisten suuri hyökkäys pitkin Stochod-jokea alkanut ja se oli kuulumattoman ankarana kestänyt elokuun 1:sen iltaan saakka. Venäläinen oli kerännyt moninkertaisen ylivoiman ja tappioistaan huolimatta yhä uudelleen uudistanut yrityksensä. Monessa kohdassa oli tilanne jo ollut sangen arveluttava. Saksalaisten maanpuolustusjoukkojen täytyi työntää takaisin itävalta-unkarilaisten joukkojen linjoihin tunkeutunut vihollinen; saksalaistenkin joukkojen täytyi ohuine linjoineen peräytyä. Tappiot olivat suuret. Lopulta rintama kuitenkin voitiin säilyttää, kun kaikki voimat ponnistettiin.

Taistelu oli levinnyt pohjoiseenkin Gronaun armeijaryhmän kohdalle, joka pitkälle matkalle venytettyine heikkoine voimineen puolustautui voimakkaasti ja mallikelpoisen tyynesti. Vähäisiä reservejään se käytti äärimmäisellä huolella ja aina siltä vielä jonkin verran riitti kenraali v. Linsingeninkin äärimmäisen vasemman sivustan tukemiseksi.

Tämän ylikomennon mieliala oli luonnollisestikin sangen vakava, mutta järkähtämättömän luja. Oltiin täydelleen selvillä siitä, että venäläinen uudistaisi pian suunnattomista tappioistaan huolimatta hyökkäyksensä ja jatkaisi niitä pitkän aikaa. Väkeä vihollisella riitti, mutta se käytti sitä säälimättä; semmoisella taktiikalla se ei ohuita linjojamme vastaan saavuttanut mitään menestystä. Armeijaryhmän ylikomento toivoi edelleenkin voivansa vallita tilannetta.

Kovelissa näin kenraali v. Bernhardinkin, joka komensi Kovelista Lytzkiin ja Sarnyyn vieväin ratain viereistä ja välistä rintamaa intomielisen sotilaan, jonka hehkuva isänmaanrakkaus täytti.

Illalla olimme Vladimir-Volynskissa 4:nnen itävalta-unkarilaisen armeijankomennon luona, joka kuului v. Linsingenin johtoon. Tämä armeija oli kauttaaltaan vahvistettu saksalaisilla joukoilla. Ylipäällikkö, kenraalieversti v. Tertszczanski, hermostunut herra, oli ylen arka "itävaltalaisille tulevasta arvosta" ja tuotti kenraali v. Linsingenille paljon vaikeuksia. Söimme hänen luonaan. Marssipataljoonat muodostivat kenraalisotamarsalkan kunniaksi kujanteen asemalta aina ruokailulaitokseen saakka. Sotamiehet tekivät hyvän ja reippaan vaikutuksen.

Kenraali v. Tertszczanski lausui silloin ihmeellisen peittelemättä ajatuksensa itävalta-unkarilaisten joukkojen käytöksestä viimeisissä taisteluissa. Saamamme kuva ei ollut ilahduttava.

Seuraavana aamuna olimme Lembergissä, 2:sen itävalta-unkarilaisen armeijankomennon päämajassa. Lembergin kauneus ja sen saksalainen ulkonäkö hämmästyttivät minua. Siinä suhteessa se oli kerrassaan Krakovan vastakohta, sillä viimemainitulla on kauttaaltaan puolalaisen kaupungin leima. Kenraali v. Boehm-Ermollissa ja hänen esikunnanpäällikössään kenraali Bardolfissa tutustuimme selvänäköisiin ja oikein arvosteleviin sotilaihin, joiden kanssa yhteistyö oli aina ilo kaikille saksalaisille viranomaisille. Joukkojensa vähästä vastustuskyvystä he olivat täysin selvillä; heinäkuun lopulla tapahtuneiden venäläisten hyökkäysten jälkeen armeija oli viety Brodyn ja Serethin latvain taa. Molemmat herrat olivat iloissaan, kun saatoimme luvata, että heille lähipäivinä toimitettaisiin yhdistetty saksalainen joukko-osasto. He uskoivat varmaan, että vihollinen jatkaisi hyökkäystä. Armeijan ylikomennon toveripiirissä vietimme vielä muutamia tunteja ja erosimme siitä vakuutettuina, että se itse oli täydelleen tehtävänsä tasalla. Mutta venäläisten odotettavan hyökkäyksen vuoksi täytyi meidän valmistua siihen, että rintamalla syntyisi vakava ahdinko, meidän kun oli mahdoton toimittaa sinne ajoissa apujoukkoja.

Lembergissä puhuttelin kenraali v. Seecktiäkin, jonka mielipiteen mukaan arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän asema etenkin Dnjestrin eteläpuolella oli sangen vakava. Venäläinen oli työntynyt voimallisesti Tlumatshin—Ottynian länsipuolella oleviin asemiin ja osaksi jo noussut Karpaattien harjanteelle Tataari-solan ja Romaanian rajan välillä. Tämän armeijaryhmän kohtalo oli meille elämän ja kuoleman asia; sen arveluttavan aseman täytyi tietenkin meillekin tuottaa raskaita huolia. Jos armeijaryhmä Dnjestrin eteläpuolella vielä edelleen peräytyi, niin veti se mukanaan vasemmankin siipensä ja myöhemmin myöskin laajentuneen itärintaman oikean siiven. Tämän armeijaryhmän tila meidän piti alati ottaa lukuun, vaikkei se kuulunutkaan meidän johtoomme. Ja me autoimmekin sitä. Parhaillaan oli sinne matkalla lännestä Unkarin kautta ylimmän armeijanjohdon toimesta lähetetty 1:nen jalkaväkidivisioona, joka jo talvella 1915 oli Karpaateilla taistellut. Mieluummin olisin vienyt sen vuoriston pohjoispuolelle. Sangen epätodennäköistä oli, että venäläinen tunkeutuisi rintamamme ja Moldaun välitse Karpaateille kiertääkseen äärimmäisen oikean siipemme. Selkäpuolen yhteydet olivat siihen aivan liian huonot. Tämä vaara ei koskaan voinut koitua kovin suureksi. Oli aina mahdollista ajoissa ryhtyä toimiin sitä vastaan Unkarin uskomattomista rautatieoloista huolimattakin. Mutta Teschenissä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento pelkäsi venäläisten hyökkäävän Unkariin. Sieltä tulevat avunhuudot painoivat enemmän kuin sotilaalliset syyt.

Paluumatkalla Brest-Litovskiin, jossa ensiksi aioimme juninemme viipyä, puhuttelimme vielä kenraali v. der Marwitzia ja Litzmannia, jotka nyt Linsingenin armeijaryhmään kuuluen johtivat saksalaisista ja itävalta-unkarilaisista joukoista yhdistettyjä ryhmiä. He pitivät asemaansa kovin vakavana, jos venäläinen jatkaisi hyökkäyksiään ja siihen he uskoivat — ja perustelivat käsitystään kuvauksilla viime taisteluista. Kenraali v. Marwitz oli samoin kuin kenraali Litzmannkin oiva sotilasluonne ja pelkäämätön johtaja, jolle joukkojen hyvinvointi ja niiden opetus olivat sydämen asia.

Kaikkialla oli meille veisattu samaa virttä: idässä oli ahdinko yhä edelleen mitä ankarin.

Olin tehtäväkseni ottanut rintaman vahvistamisen ja Itävalta-Unkarin armeijan opetuksen. Epätietoista oli, missä määrin tämä minulle onnistuisi.

II.

Päämajamme junassa Brest-Litovskin asemalla ei ollut kovinkaan loistava. Asuimme harvinaisen vaatimattomasti. Puuttui työhön tarvittavia huoneita. Suuret kartatkin jo kokonsa vuoksi asettavat vaatimuksia ja sitä paitsi oli kirjoittamistakin. Ihmettelin, kuinka everstiluutnantti Hoffmann tuli toimeen niin sanotulla salongillaan; vielä vähemmän tilaa oli muilla herroilla, ja sitä paitsi aurinko paahtoi armottomasti vaunujen kattoja ja teki olon sietämättömäksi. Päätin sen vuoksi muuttaa junasta pois niin pian kuin suinkin ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle juuri Brest-Litovskia päämajaksi. Esikuntaherramme valtasi lievä kauhistus. Täydelleen poroksi palanut kaupunki ei yleensä tullut kysymykseenkään, sitadelli oli kuin pieni vankila. Linnoituksen komendantti oli siihen järjestänyt asuntonsa ja työhuoneensa, mutta työvoimien puutteessa ei hän ollut voinut vähääkään raivata sitadellissa. Kaikki oli autiota, umpeen kasvanutta, pitkään aikaan ei oltu tehty mitään, nokkoset olivat kasvaneet valtavan suuriksi. Ilma oli kosteata ja ummehtunutta. Parakkeja oli, mutta niissä ei ollut ainoatakaan huonekalua. Mikään ei auttanut, päätös oli tehtävä. Annoin määräykset, että päämaja oli järjestettävä sitadelliin. Tietysti viipyi kauan aikaa, ennenkuin kaikki oli valmiina ja me pääsimme junasta.

Oleskelin Brestissä mielelläni enkä sitadellista sen koommin lähtenyt. Harvinaisen kauniit pitkät pajut, joiden oksat riippuivat syvälle linnan läpi juokseviin vesiin, ja muutamat lyhyet lehtokujat antoivat kaikelle ystävällisen leiman. Linnoituksen ulkopuolella oli kaikki autiota; karut, mutta niin ylen tärkeät rautatiet ja poltettu kaupunki tarjosivat sangen vähän viehätystä.

Annoin raivata parakkeja ympäröivät pensaikot, jotta ilma pääsisi seiniin ja saattaisi puhaltaa pois niistä ummehtuneen kosteuden; puitakin kaadettiin ja oksia hakattiin pois, jotta aurinko ja ilma pääsisivät vapaasti rakennuksille. Tämä kuntoonpaneminen tuotti minulle iloa.

Itävalta-Unkarin rintaman vahvistamiseen tarvittiin saksalaisia joukkoja. Itärintaman ylipäällikön entisiä joukkoja oli jo siihen määrään viety muuanne, ettei niistä toistaiseksi voitu sanottavia ottaa. Riian eteläpuolella oli ankara hyökkäys juuri torjuttu. Mahdollista oli, että se uusiutuisi. Luovutimme vielä muutamia ratsuväkirykmenttejä sekä yhden yhdistetyn osaston, johon kuului 3 pataljoonaa ja muutamia pattereita, kenraali Melior niiden johdossa. Nämä olimme jo luvanneet Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle. Ne lähetettiin rautateitse sinne. Ainoa reservimme noin 1000 kilometrin rintamaa kohti oli niin ollen nyt tykistöllä ja konekivääreillä vahvistettu ratsuväkibrigaadi — asema ei suinkaan ollut kadehdittava, kun joka päivä täytyi olla valmiina lähettämään apua kaukana oleviin paikkoihin. Mutta se osoittaa kuitenkin, mitä me saksalaiset olemme saaneet aikaan.

Ratsuväkibrigaadikin päätettiin lähettää Itävalta-Unkarin 2:seeu armeijaan. Sen piti liittyä Meliorin osastoon.

Ylimmällä armeijanjohdolla oli idässä vielä muitakin voimia. Turkin XV armeijaosasto oli parhaillaan tulossa. Enver oli itärintaman ahdingon johdosta päättänyt paikalla lähettää Konstantinopolin seuduilta armeijaosaston itärintamalle. Saksan ylin armeijanjohto tahtoi vahvistaa sillä Linsingenin armeijaryhmää. Majoittajat olivat tulleet jo elokuun alussa, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän tilanne sai ylimmän armeijanjohdon ohjaamaan Itä-Galitsiaan turkkilaisen armeijaosaston, joka saattoi saapua vain muutamilla junilla. Turkkilaiset ovat saksalaisen eteläarmeijan osana taistelleet hyvin, vaikka heidän täytyikin oppia ja noudattaa aivan uutta taistelutapaa.

Niiden kolmen divisioonan täyttäminen, jotka ylin armeijanjohto heinäkuussa oli määrännyt itää varten perustettaviksi, alkoi olla suoritettu. Olisin mielelläni ottanut ne heti käytettäväkseni. Siihen ei ylin armeijanjohto kuitenkaan suostunut, se ei vielä pitänyt divisioonia valmiina. Muutamia päiviä myöhemmin meille kuitenkin lähetettiin kaksi, kolmannen sai arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä.

Venäläinen oli huomannut, ettei se mahtanut mitään saksalaisten rintamalle, eikä Pripjetin pohjoispuolella enää hyökännyt. Se siirsi yhä tuntuvammin pääpainostuksen Volhyniaan ja Itä-Galitsiaan ja vei sinne uusia voimia. Vielä elokuun ensi puoliskolla se jatkoi siellä hyökkäyksiään.

Elok. 8-10 p:nä venäläinen kävi uudelleen Linsingenin armeijaryhmän ja Gronaun armeijaryhmän oikean siiven kimppuun koko niiden rintamalla, mutta lyötiin takaisin. Vaikka suurhyökkäys päättyikin, jatkuivat taistelut kuitenkin ylen katkerina etenkin Stochodilla, Kovelin itä- ja koillispuolella. Venäläisten onnistui saada jalansijaa muutamissa kohdin Stochodin länsirannallakin; sillä ei ollut mitään ratkaisevaa merkitystä, mutta Linsingenin armeijaryhmän ylenmääräisten voimainponnistusten ja suuren voimankulutuksen vuoksi se kuitenkin oli sangen painava tosiasia. Se sai meidät purkamaan ratsuväkireservimme junasta Kovelissa.

Samalla kuin venäläinen hyökkäsi Kovelia vastaan, kävi se myös Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän kimppuun Galitsiassa. Itävalta-Unkarin armeijan oikea siipi murtui Zaloschen luona, Meliorin osasto esti pahimman onnettomuuden, mutta rintama oli niin hatara, että veimme sen taapäin Zborowiin. Molemmat käytettäviksemme annetut uudet divisioonat lähetettiin I armeijaosaston kenraalikomennon — kenraali v. Ebenin — johdolla tänne, ne juuri ja juuri jaksoivat pitää lopullisesti hallussamme Zborowin seudun ankarissa, pitkälle venyvissä taisteluissa. Serethin rintamaosaa puolustamaan ne eivät enää ehtineet.

Kun 2:sen armeijan oikea siipi oli tästä luopunut, täytyi myöskin Bothmerin armeijan vasemman siiven peräytyä. Tähän saakka se oli pitänyt puoliaan. Dnjestrin eteläpuolella venäläinen oli Tlumatshin luona uudelleen käynyt itävalta-unkarilaisten joukkojen kimppuun, työntänyt ne takaisin ja valloittanut Stanislaun ja Nadwornan. Täällä sen hyökkäykset olivat menestyneet, jota vastoin Karpaateilla kenraali v. Contan johtamat saksalaiset joukot — 1:nen jalkaväkidivisioona niiden mukana — saivat venäläisestä voiton.

Olin Romaanian vuoksi pitänyt erikoisen tärkeänä, ettemme Itä-Galitsiassa antaisi työntää itseämme taapäin. Mutta kenraali kreivi v. Bothmerin urhoollisesti taistelleen armeijan siirtämistä takaisinpäin ei enää voitu välttää Dnjestrin eteläpuolella sattuneiden tapausten johdosta. Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan Zborowin—Brsheshanyn luona liittyen se peräytyi Zlota-Lipan taa ja kaartoi oikean siipensä takaisin Stanislaun suuntaan. Elokuun keskivaiheilla Itävalta-Unkarin armeijan tappio kävi näin yhä ilmeisemmäksi. Romaanian kanta kävi yhä epäiltävämmäksi.

Elokuun puolivälistä alkoi itärintaman ylipäällikön laajennettu rintama lujittua. Itävalta-Unkarin 2:nen armeija sai nyt vielä ratsuväkireservimme Kovelista Brodyn luona käytettäväksi. Tähän armeijaan olikin nyt sekoitettu siihen määrään saksalaisia joukkoja, että sen asemaa voitiin pitää turvattuna. Luvun puolesta Itävalta-Unkarin joukot olisivat täydelleen voineet pitää asemansa ilman saksalaisten apuakin. Mutta mielenlaatunsa vuoksi ne eivät siihen kyenneet. Meidän täytyi sen vuoksi tulla apuun. Ja me autoimme; mutta sitä verta, jonka saksalaiset joukot vuodattivat Itävalta-Unkarin armeijassa, oli enää mahdoton korvata.

Linsingenin armeijaryhmä koetti saada joukkonsa järjestetyksi ja reservejä muodostetuksi. Toimme sen vahvistukseksi vielä 1:sen maanpuolustusdivisioonan Mitausta, jonka luota venäläinenkin vei pois paljon väkeä.

Asemain vahvistamiseen ryhdyttiin pontevasti. Meidän täytyi sitä varten antaa Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle melkoiset määrät väkälankaa; selkäpuolenkin yhteydet järjestettiin. Oli suoritettava kaikki se, mitä edellisenä syksynä oli tehty kauempana pohjoisessakin itärintaman ylipäällikön armeijain siirtyessä hyökkäyssodasta asemasotaan. Asemain varustamisen edellytykset olivat täällä samat. Kaikkialla oli alettava alusta. Luonnollisesti oli rautatieverkon aikaansaaminen yleensä helpompaa, kun rintama ei ollut edennyt, kuten silloin, vaan painettu lyttyyn yhteyksiään vastaan, mutta kuitenkin oli Itävalta-Unkarin liikkeeseen ottamien rautateiden laitoksissa paljon semmoista, joka oli perästäpäin korjattava; uusiakin ratoja täytyi ruveta rakentamaan ja heti armeijan taa oli tehtävä verkko kenttä- ja kuljetusratoja.

Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan liitetyille saksalaisille joukoille oli Lembergiin perustettava erikoiset etappilaitokset samoin kuin Unkariinkin niitä divisioonia varten, jotka taistelivat Karpaateilla. Ryhdyttiin opettamaan marssipataljoonia meikäläisten perusteitten mukaisesti; saksalaisten kenraalien tuli tarkastaa niitä. Eversti Preussin prinssi Oskar, jonka toimeksi oli annettu opettaa saksalaiseen eteläarmeijaan kuuluvia itävalta-unkarilaisia marssipataljoonia, suoritti erittäin hyödyllisen työn. Saksalaiset tykistöbrigaadinkomentajat opettivat tulen suuntausta suurtaistelun vaatimusten mukaisesti itävalta-unkarilaiselle tykistölle, jonka muu ampumatekniikka oli etevää. Upseerien vaihtoon, tosin hyvin rajoitettuun, ryhdyttiin niinikään. Tehtiin kaikki, mikä tilanteeseen nähden oli mahdollista, Itävalta-Unkarin suojelemiseksi semmoiselta vauriolta, jota se oli kesäkuussa kokenut.

Suurta ja pientä työtä oli kosolta, Brest-Litovskin linnassa hetket kuluivat kuin siivillä.

Elokuun 27:ntenä Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan. Kaksoismonarkia sai täten palkan Unkarin yksipuolisesta politiikasta ja meillä oli nyt hedelmät siitä, että olimme asiaan puuttumatta sitä suvainneet.

Elokuun 28:ntena kello 1 päivällä sotilaskabinetin päällikkö kenraali
v. Eyncker ilmoitti kaukopuhelimella kenraalisotamarsalkka v.
Hindenburgille ja minulle Hänen Majesteettinsa käskyn tulla viipymättä
Plessiin.

Samana päivänä me kello 4 iltapäivällä lähdimme Brestistä emmekä sen koommin palanneet itärintamalle. Takanamme oli kaksi suuren yhteisen työn ja valtavain tulosten vuotta.