Sotamuistelmani 1914-1918

by Erich Ludendorff

LOPPUTAISTELUT KESÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1918.

I.

Elokuun 8:s on tämän sodan historiassa Saksan armeijan synkin päivä.
Pahempaa sain kokea ainoastaan vasta kun syyskuun 15:ntenä tapahtumat
Bulgaarian rintamalla alkoivat ja ratkaisivat neliliiton kohtalon.

Tietoisena siitä, että ylimmän armeijanjohdon oli ensi sijassa ajateltava vain puolustautumista, oli se toimituttanut elokuun alussa vähitellen rintamansiirron taaksepäin Lysin tasangolla sekä Ancren ja Avren siltavarustusten luovuttamisen Sommen pohjois- ja eteläpuolella. Siltavarustukset tyhjennettiin elokuun 3:ntena ja 4:ntenä.

Minun erikoisesta toivomuksestani lähti kenraali v. Kuhl toisen armeijan luo neuvottelemaan vielä kerran puolustustoimista Albertin— Moreuilin rintamanosalla. Täältä vapautettiin vielä kaksi divisioonaa, jotka olivat jo kauan olleet taisteluasemissa ja näyttivät erikoisen väsyneiltä; niiden sijaan asetettiin levänneitä divisioonia. Tällä vastaisen tuhon suunnalla oli divisioonavälit kapeita, tykistövarustukset hyvät ja ryhmitys rintamansyvyyteen toimeenpantu. Kaikki heinäkuun 18:nnen kokemukset oli otettu huomioon. Varusasemien valmistus ei tosin ollut yhtä perinpohjainen kuin esim. 18:nnessa armeijassa, joka oli vasta myöhemmin asettunut asemiinsa.

Elokuun 8:ntena, varhain aamulla, tiheässä sumussa, jota keinotekoisella sumulla lisättiin, hyökkäsivät englantilaiset etupäässä austraalialaisilla ja kanadalaisilla divisioonillaan, ja ranskalaiset Albertin ja Moreuilin välillä voimakkain tankkiparvin, mutta ei juuri muuten ylivoimaisina. He tunkeutuivat Sommen ja Luce-puron välillä syvälle meidän rintamaamme. Siellä olevat divisioonat antoivat vihollisen täydelleen syöksyä ylitseen. Tankit saapuivat yllättäen divisioonesikuntien majapaikkoihin. Murtokohta laajeni hyvin pian yli Luce-puron.

Moreulin luona vielä urhoollisesti puolustautuvat joukot työntyivät toistensa päälle. Pohjoisessa pani Somme esteen hyökkäykselle. Siitä pohjoiseen päin taistelevat joukkomme olivat voitokkaasti torjuneet samanlaisen rynnäkön. Muutamia päiviä aikaisemmin levollelasketut, ylenmäärin rasittuneet divisioonat, jotka majailivat lounaiseen Péronnesta, hälyytti toisen armeijan ylikomentaja heti ja pani ne liikkeelle. Samalla hän lähetti kaikki suinkin käytettävissä olevat joukot murtokohdalle. Rupprechtin armeijaryhmä lähetti varajoukkojaan rautateitse apuun. 18:s armeija ryhtyi viipymättä varajoukkoineen kaakosta päin taisteluun ja lähetti toisia joukkoja Roye'n luoteispuolelle. 9:nnenkin armeijan, vaikka se oli itse vaarassa, täytyi käskystäni luovuttaa joukkojaan. Luonnollisesti kului päiviä, ennenkuin joukot etäämpää voivat ehtiä perille. Mitä suurimmassa määrässä käytettiin automobiilikolonnia niiden kuljettamiseen.

Sain jo elokuun 8:nnen ensimmäisinä aamupäivätunteina täydellisen kuvan asemasta. Se oli hyvin synkkä. Lähetin heti erään yleisesikunnan upseerin hankkimaan yleiskatsausta joukkojen tilasta.

Toisen armeijan varajoukot kykenivät vielä Brayn eteläpuolella ehkäisemään vihollisen etenemisen Péronnea kohti. Roye'n suunnalla oli vihollinen tunkeutunut suunnilleen Arvillers'hen asti, Avren eteläpuolella oli meidän rintamamme vedettävä taaksepäin Montdidier'stä alkaen.

Kuusi, seitsemän saksalaista divisioonaa, joita oli tähän saakka pidetty täysin taistelukykyisinä, oli kokonaan pirstottu. Kolme-neljä ja hajalle lyötyjen jätteet olivat sulkemassa Brayn ja Roye'n laajaa väliä.

Asema oli äärimäisen vakava. Jos vihollinen vain hiukankin tarmokkaammin jatkaisi hyökkäystään, emme enää voisi pysyä asemissamme Sommen länsipuolella, 2:sen armeijan täytyi kuitenkin pysyä siellä, 18:nnen armeijan tuli pysyttää vasen siipensä Matz-joen varrella olevilla kukkuloilla ja vetää oikea siipensä taaksepäin Roye'han asti. Tämä liike oli päätetty tehdä elokuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä. Jollei se onnistuisi, voisi vihollinen saavuttaa suuren voiton.

Elokuun 9:ntenä ei vihollinen onneksi hyökännyt yhtä rajusti; se pääsi kuitenkin Sommen ja Avren välillä yhä edelleen etenemään ja myös Sommen pohjoispuolella täytyi 2:sen armeijan siirtää rintamaansa vähän taaksepäin. Mutta tämän armeijan onnistui Sommen eteläpuolelle muodostaa yhtenäinen, vaikkakin ohut rintama. Joukot taistelivat melkoista paremmin kuin divisioonat edellisenä päivänä Sommen ja Luce-puron välillä olivat taistelleet. Vähän ennen taistelua väsymyksen tähden lomalle lasketut divisioonat osoittivat erittäin hyvää kuntoa, Roye'n pohjoispuolella oleva seutu säilyi hallussamme. 18:s armeija saattoi suorittaa vaikean liikkeensä 10:ttä vasten yöllä. Seuraavana aamuna hyökkäsivät ranskalaiset kiivaasti 18:nnen armeijan tähänastisia varustuksia vastaan, joista jälkijoukotkin nyt järjestyksessä lähtivät. Tietysti täytyi armeijan jättää jälkeensä paljon kalustoa.

2:sen armeijan kestävyys ja 18:nnen armeijan rintamansiirto yöllä 10:ttä vastaan olivat parantaneet tilannettamme Sommen—Oisen välillä. Oli myös saapunut lisäjoukkoja, jotka vahvistivat 2:sen armeijan rintamaa.

Elokuun 10:ntenä ja 11:ntenä kamppailtiin Albertin eteläpuolella ja
Sommen ja Avren välillä meidän asemistamme tosin katkerasti, mutta
kuitenkin menestyksellä. Samaan aikaan vihollinen ahdisti tuimasti
Avren ja Oisen välillä ja pääsi etenemään.

Seuraavina päivinä oli pitkin koko taistelulinjaa paikallisia taisteluja. Meidän joukkomme olivat taas lujittuneet, mutta 2:sen armeijan mieliala oli järkytetty, jota vastoin 18:s armeija oli täysin puolustuskykyinen.

2:nen armeija oli pannut hyvin suuria voimia liikkeelle. Sen reservit olivat myös kärsineet taisteluissa tuntuvasti. Muutamista divisioonista oli täytynyt jalkaväki viedä automobiileilla taisteluun ja siihen kuuluva tykistö lähettää toiseen paikkaan. Osastot olivat joutuneet pahasti sekaisin. Selvää oli jo etukäteen, että tarvittaisiin joukko uusia divisioonia täydentämään 2:sta armeijaa, vaikkakaan vihollinen ei jatkaisi hyökkäystään, mistä me emme kuitenkaan voineet vielä olla varmoja. Meidän tappiomme vangiksijoutuneissa olivat sitä paitsi olleet sellaiset, että ylimmän armeijanjohdon oli taas pakko hajoittaa useita divisioonia täytejoukkojen hankkimiseksi. Meidän reservimme vähenivät. Tätä vastoin oli vihollisen mieshukka ollut harvinaisen vähäinen. Voimasuhteet olivat huonontuneet tuntuvasti meidän vahingoksemme. Ja sitä enemmän ne huonontuisivat, mitä enemmän amerikkalaisia joukkoja saapuisi. Emme lainkaan voineet toivoa, että meidän onnistuisi olennaisesti parantaa tilannetta hyökkäyksellä. Meidän täytyi vain koettaa yhä kestää. Meidän täytyi nyt ehdottomasti olla valmiina vastaanottamaan vihollisen jatkuvia hyökkäyksiä. Vihollinen oli saavuttanut voiton liian helposti. Se lähetti riemuitsevia kipinäsähkösanomia ja kertoi täydellä syyllä, että Saksan armeijan henki ei enää ollut sama kuin ennen. Vihollinen oli myöskin saanut haltuunsa paljon asiapapereja, jotka olivat sille äärettömän arvokkaita. Entente oli varmasti saanut selvän käsityksen meidän vaikeista täyteväkisuhteistamme, mikä yhä enemmän kannusti sitä väsymättä jatkamaan hyökkäyksiään.

Taistelutantereelle lähetetty yleisesikunnan upseeri kuvasi minulle niiden divisioonain tilan, joihin elokuun 8:nnen rynnäkkö oli ensi sijassa kohdistunut, sellaiseksi, että minä hämmästyin suuresti. Kutsuin divisioonain komentajia ja upseereja rintamalta Avesnesiin, keskustellakseni heidän kanssaan yksityiskohtaisemmin tapauksista. Sain kuulla loistavista urotöistä, mutta myös teoista, joita en olisi luullut mahdollisiksi Saksan armeijassa, minun täytyy se suoraan tunnustaa: kuinka meidän miehistömme antautui yksityisille ratsumiehille, kokonaiset osastot tankeille! Eräälle reippaasti ja urheasti hyökkäävälle divisioonalle huusivat peräytyvät joukot sellaisia sanoja kuin "lakkorikkurit" ja "sodanpitkittäjät", samoja sanoja, joita vielä myöhemminkin käytettiin. Upseereilla ei useissa paikoin ollut enää mitään vaikutusvaltaa, he kulkivat virran mukana. Eräässä prinssi Maxin sotakabinetin istunnossa lokakuussa näytti valtiosihteeri Scheidemann minulle erään divisioonan selontekoa elokuun 8:nnen tapahtumista, joka sisälsi samanlaisia murheellisia kuvia. En tuntenut tätä selontekoa, mutta voin todistaa sen sisällön oikeaksi omien tietojeni nojalla. Muuan rintamalla ollut pataljoonanjohtaja, joka vähää ennen elokuun 8:tta oli tuonut täytejoukkoja kotimaasta, väitti näiden ilmiöiden johtuvan väestön kurittomuudesta ja hengestä, jota sotamiehet toivat mukanaan. Kaikki se, mitä olin pelännyt, mistä niin äärettömän usein olin varoittanut, oli nyt yhtäkkiä muuttunut todellisuudeksi. Meidän taistelukoneistomme ei ollut enää täysitehoinen, meidän sotakuntomme oli vioittunut, vaikkakin tuntuvasti suurin osa divisioonistamme taisteli sankarillisesti. Elokuun 8:ntena kävi selvästi ilmi meidän taisteluvoimamme aleneminen, ja kun täyteväkikysymys oli sillä kannalla, jolla se oli, kadotin minä kaiken toivon keksiä strateegista keinoa, joka jälleen muuttaisi aseman meille edulliseksi. Tulin päinvastoin siihen vakaumukseen, että ylimmän armeijanjohdon toimenpiteiltä nyt puuttui se varma perustus, jolle tähän asti olin voinut rakentaa, sikäli kuin se on sodassa mahdollista. Sodankäynti sai näin ollen, kuten silloin lausuin, edesvastuuttoman uhkapelin luonteen, mitä aina olen pitänyt turmiollisena. Saksan kansan kohtalo oli minusta liian kallis joutuakseen uhkapelin varaan. Sota oli lopetettava.

Elokuun 8:s toi selvyyden kummallekin armeijanjohdolle, Saksan samoin kuin vihollisenkin, sekä minulle että kenraali Fochille, joka sen myöntää itsekin "Daily Mailissa". Ententen suurrynnistys, maailmansodan loppukamppailu, alkoi, ja mitä selvemmin meidän kukistumisemme kävi ilmi, sitä suuremmalla tarmolla vastustaja taisteli.

Pidin mahdollisena, että Hänen Majesteettinsa ja kenraalisotamarsalkan luottamus minuun oli järkkynyt heinäkuun 15:nnen jälkeisten tapahtumien johdosta. Ehkä myös uusi henkilö saattaisi ajatella olosuhteita ennakkoluulottomammin. Sanoin sen vuoksi kenraalisotamarsalkalle, niinkuin jo mainitsin, hyvin vakavasti, että hän täyttäisi paikkani uudelleen, jos hän ei enää tunne täyttä luottamusta minuun tai jos hän muuten pitäisi sitä suotavana. Hän kieltäytyi siitä. Samaten puhuin paikkani täyttämisestä uudelleen sotakabinetin päällikölle, siinä tapauksessa, että persoonaani vastaan olisi joitakin muistutuksia. Keisari osoitti minua kohtaan noina päivinä erikoista luottamusta. Tunsin syvää liikutusta, mutta olin kuitenkin huolissani siitä, olisiko Hänen Majesteetillaan asemasta oikea käsitys. Rauhoituin perästäpäin. Keisari sanoi minulle myöhemmin, että hän heinäkuun rynnistyksen epäonnistumisen ja elokuun 8:nnen jälkeen oli selvillä, ettei sotaa enää voisi voittaa.

Armeijan elokuun 8:nnen iltatiedonannossa ilmoitettiin lyhyesti, että vihollinen oli leveällä alalla Sommen eteläpuolella murtautunut meidän rintamaamme. Seuraavana aamuna ilmoitti kenraali v. Cramon Badenista, että tiedonantoni oli herättänyt Wienissä suurta levottomuutta. En voinut olla tunnustamatta hänelle, että pidin asemaa hyvin vakavana. Siitä huolimatta hän pyysi minua ajattelemaan, kuinka vahingollisesti suora ilmoitukseni tappiosta vaikuttaisi liittolaisiimme, joiden ainoana tukena oli Saksa. Tämä toistui syyskuun 2:sena.

Länsirintamalla kärsittyjen tappioiden vaikutus liittolaisiin oli hyvin voimakas. Keisari Kaarle ilmoitti elokuun keskivaiheilla aikovansa tulla Spaahan.

Bulgaariaan ei voinut paljoa luottaa. Siellä oli jo Radoslavovin sotaministeristö kukistunut länsirintaman tilanteen ja Bukarestin rauhan vaikutuksesta sekä persoonallisista syistä ja sijaan oli tullut Malinovin ministeristö. Hän ei ollut neliliiton ystävä. Hänen valitsemansa ministerit olivat osaksi sen ilmeisiä vastustajia ja ententen ystäviä. Kun Malinov sitten sai väistyä, pysyivät muut ministerit viroissaan, kun entente miehitti Bulgaarian. Valtakunnankanslerin olisi täytynyt huomata Malinovin ministeristön kanta ja vaikuttamalla tsaariin estää tällaisen ministeristön muodostuminen. Yksityisten bulgaarialaisten esiintyminen Sveitsissä antoi sitä paitsi ajattelemisen aihetta. Tämäkin suvaittiin meidän puoleltamme. Oli ilmeistä, että Bulgaaria halusi rauhaa. Omituista oli myös, että Bulgaarian sotilasvaltuutettu kenraali Gantshev nyttemmin kävi sangen harvoin suuressa päämajassa.

Heti kun olin saanut selvän käsityksen kaikista seikoista, jotka elokuun 8:s oli saanut aikaan, päätin mahdollisimman pian ruveta neuvottelemaan valtakunnankanslerin, valtiosihteerin ja ulkoasiainviraston kanssa. Neuvottelut pidettiin jo elokuun 13:ntenä ja 14:ntenä Spaassa.

Elokuun 13:nnen neuvotteluun ottivat osaa valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka, valtiosihteeri v. Hintze ja minä. Oltiin Britannique-hotellissa kenraalisotamarsalkan huoneessa. Minä kuvasin sotilaallisen aseman, armeijan tilan, suhteet liittolaisiimme ja selitin, ettemme enää kyenneet hyökkäysten avulla tekemään vihollista rauhaan taipuvaksi. Yksistään puolustuksen avulla tämä tuskin myöskään oli mahdollista, meidän täytyisi sen tähden saada sota lopetetuksi diplomaattista tietä. Toistaiseksi länsirintama kestää, mutta kun muutamat joukko-osastot eivät tehneet tehtäväänsä ja sodankäynti sen vuoksi oli käynyt epävarmaksi, saattoi rintamansiirto taaksepäin käydä välttämättömäksi. Toivoin kuitenkin vakaasti, että rintama pysyisi Ranskassa, liittolaisiin vaikuttaisi länsirintaman asema mahdollisimman epäedullisesti. Tämän johdosta saisi sotajoukon ja kansan henki entistä ratkaisevamman merkityksen. Puhuin tästä hyvin vakavasti. Erityisesti viittasin siihen, miten suurta vahinkoa ruhtinas Lichnowsky oli saanut aikaan. Tehostin taas sitä, miten välttämätöntä olisi, että meidänkin valtiomiehemme pitäisivät puheita vaikuttaakseen ulkomaihin, ja että me lopultakin järjestäisimme valtakunnan propaganda- ja valistusviraston. Kotimaassa vallitsevasta mielialasta ei kenraalisotamarsalkka lausunut ajatuksiaan. Sotatilannetta hän arvosteli valoisammin kuin minä. Valtiosihteeri v. Hintze teki kuulemastaan sen hyvin selvän johtopäätöksen, että rauhanneuvottelut olisivat tarpeen ja että meidän täytyisi asettua niitä vahvasti suosivalle kannalle.

Valtakunnankansleri lausui vain lyhyesti mielipiteensä kotimaassa vallitsevasta mielialasta, sanomatta mitään huomattavampaa. Ruhtinas Lichnowskyn asiasta hän puhui hyvin varovasti ja viittasi korkeimpaan oikeuteen.

Seuraavan aamun neuvotteluissa Hänen Majesteettinsa johti puhetta. Ensimmäiseksi käsiteltiin maan sisäistä mielialaa. Valtakunnankansleri puhui muutaman sanan johdannoksi. Minä lausuin henkisestä joustavuudesta samaa kuin edellisenä päivänä. Sen jälkeen Hänen Majesteettinsa antoi puheenvuoron valtiosihteeri v. Hintzelle. Tämä ei kosketellut kotimaan oloja, vaan käsitteli heti sotilaallis-poliittista asemaa samassa valossa kuin minä edellisenä päivänä ja teki myös saman johtopäätöksen. Hän oli ilmeisesti liikutuksen vallassa. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Keisari oli hyvin rauhallinen, hän oli samaa mieltä kuin valtiosihteeri v. Hintze ja antoi hänen tehtäväkseen koettaa, jos mahdollista, saada Hollannin kuningatar rauhan välittäjäksi. Hän viittasi myös siihen, miten välttämätöntä oli antaa kansalle tietoja ja johtaa hallitustoimia yhtenäisesti ja lujuudella. Valtakunnankansleri puhui arvovallan säilyttämisestä sisäisissä asioissa. Sopivana hetkenä täytyi solmia diplomaattisia lankoja. Istunto lopetettiin tämän jälkeen. Syvästi liikutettuna puristin valtiosihteeri v. Hintzen kättä.

Näinä päivinä oli keisari Kaarle kreivi Burianin ja kenraali v. Arzin kanssa Spaassa. Valtiomiehet kuuluvat pohtineen tilanteesta johtuvia rauhankysymyksiä, etenkin kreivi Burianin aloitetta. Silloin en kuullut mitään siitä, sain tietää sen vasta myöhemmin eräästä valtiosihteeri v. Hintzen lausunnosta. Puolan kysymys oli myös esillä. Kreivi Burian pysyi yhä käsityskannassaan. Me olimme laiminlyöneet hyvän tilaisuuden sopia asiasta lopullisesti Itävallan kanssa.

Hänen Majesteettinsa pyrki yhdessä valtakunnankanslerin kanssa sellaiseen ratkaisuun Puolan kysymyksessä, jonka mukaan Puola saisi itse valita ruhtinaan, mutta muuten taloudellisesti liittyisi Saksaan. Mielipiteiden ollessa näin eriäviä oli sopimus Itävalta-Unkarin kanssa mahdoton. Keisarin päätös muodostui minulle tosiasialliseksi perustaksi, jota vakaumuksestakin kannatin. Huomautan tässä, että keisari oli aina vastustanut personaaliunioonia Puolan kanssa.

Kenraali v. Arzin kanssa pohdittiin yleistä sotatilannetta semmoisena, miksi tapaukset olivat sen muodostaneet, samalla myös länsirintaman vahvistamista uusilla Itävalta-Unkarin armeijan divisioonilla, mitä pidimme ehdottomasti välttämättömänä. Tähän mennessä oli näistä vasta 2 saapunut. Kenraali v. Arz oli ajatellut vielä hyökkäystä Italiassa, mutta arveli nyt samalla, että Itävalta-Unkarin armeija ei enää kestäisi talven yli. Tämä oli viimeinen keskusteluni kenraali v. Arzin kanssa, jota ihmisenä ja sotilaana suuresti kunnioitin.

Kun keisari Kaarle oli matkustanut Wieniin, lähdimme kenraalisotamarsalkka ja minäkin heti takaisin Avesnesiin. Luulin, että valtakunnankanslerikin lähtisi Spaasta selvittääkseen keskustelujemme pohjalla tilannetta valtiosihteereille ja valtiopäiville. Hänen velvollisuutensa oli vaikuttaa itse persoonallisesti tehokkaalla tavalla aseman selvittämiseen kansalle. Mutta hän jäikin Spaahan ja antoi varakansleri v. Payerin ja valtiosihteeri v. Hintzen tehtäväksi neuvotella puoluejohtajien Ebertin, Gröberin, Stresemannin, kreivi v. Westarpin, Wiemerin kanssa. Nämä kutsuttiin sisäasiainministeriöön elokuun 21:seksi. Täällä tapahtuneissa neuvotteluissa valtiosihteeri v. Hintze teki selkoa sotilaallis-poliittisesta tilanteesta ja tuli sen ynnä kaiken Spaassa kuulemansa nojalla johtopäätökseen, että sota oli lopetettava niin pian kuin mahdollista. Hän ilmoitti solmivansa kaikkia mahdollisia suhteita rauhan aikaansaamiseksi. Herrat, jotka olivat ottaneet osaa näihin keskusteluihin, sanoivat minulle saaneensa asemasta hyvin vakavan käsityksen. Luonnollisesti täytyi valtiosihteeri v. Hintzen noudattaa tiedonannoissaan mitä suurinta varovaisuutta jatkuvaa sodankäyntiä ja rauhansolmimista silmällä pitäen. Kummallekin täytyi koitua arvaamattomaksi vahingoksi, jos, niinkuin myöhemmin tapahtui, meidän suunnitelmamme joutuivat julkisuudessa pohdinnan alaisiksi. Vihollisen luonteen vuoksi se merkitsi taistelun jatkamista ja sellaisten rauhanehtojen asettamista, että ne ehdottomasti tuhoaisivat meidät.

Samoista syistä, jotka luultavasti olivat vaikuttaneet valtiosihteeri v. Hintzeen, en minäkään saattanut julkisesti lausua mielipidettäni rauhankysymyksestä. Muutamain lähimmän ympäristöni miesten kanssa puhuin hankkeesta. Kenraali v. Bartenwerffer sai tiedon elokuun 14:nnen istuntoa koskevasta valtiosihteerin promemoriasta.

Neuvottelin asemasta vielä eri ministerien kanssa. Valtiosihteeri Solf tuli näinä päivinä Avesnesiin. Hänen täällä saamistaan vaikutelmista sain pian senjälkeen tiedon erään Weimarista lähetetyn yksityisen kirjeen kautta. Siellä kertoivat muutamat Solfin perhettä lähellä olevat henkilöt, että minä Solfin saaman käsityksen mukaan en enää ajatellut sodan voitokasta päättymistä, jota vastoin kenraalisotamarsalkka vielä Jumalan avulla toivoi siihen päästävän.

Myös varakansleri v. Payer saapui ja esitti minulle valtakunnankanslerin puolesta kyselykaavakkeen, joka koski meidän suhdettamme Belgian kysymykseen ja otti huomioon meidän epäedullisemmaksi käyneen sotilaallisen tilanteemme. Otin sen vastaan. Luulin, että se olisi pohjana valtiosihteerin neuvotteluille ulkoasiainvirastossa. Sen sijaan varakansleri v. Payer käytti sitä eräässä puheessaan Stuttgartissa syyskuussa. Puhe herätti huomiota sen kannan vuoksi, jolle siinä asetuttiin Belgian kysymyksessä.

II.

Päivät, jotka seurasivat palaamistamme suureen päämajaan, tulivat hyvin raskaiksi. Asemamme länsirintamalla kävi vakavammaksi. Elokuun 14:ntenä, jolloin Hänen Majesteettinsa määräsi ryhdyttäväksi rauhankeskusteluihin, oli asemamme vielä jossain määrin luja, vaikkakin epävarmuuden tunne oli hiipinyt esiin.

Kenraali v. Boehn oli elokuun 8:nnen jälkeen ottanut haltuunsa armeijaryhmänsä — 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan — muutamia päiviä aikaisemmin kuin alkuaan oli aiottu. Hän, samoin kuin hänen esikuntansa päällikkö kenraali v. Lossberg edistivät kaikin keinoin rintamansa puolustusvalmiutta. Sommen ja Oisen välillä taistelu jatkui vielä elokuun keskivaiheilla. Ankarimmin ahdisti vihollinen Royen kummallakin puolella, jota puolustimme sitkeästi väistymättä. Uudet asemat järjestettiin ja rakennettiin osittain käyttämällä entisiä asemia. Nämä asemat kulkivat Bapaumesta — Péronnen editse — Sommea pitkin — Hamin editse Noyonin koillispuolella oleville kukkuloille. Näiden uusien asemain suunta pakotti 17:nnen armeijan vetämään taaksepäin vasenta siipeään.

Rupprechtin armeijaryhmä oli Lysin tasangolla siirtänyt 6:nnen armeijan etuvarustuksia muutamia kilometrejä taaksepäin. Kaaren suoristamista vieläkin enemmän valmisteltiin, se edellytti Kemmelistä luopumista. Uusia selkäasemia syntyi täälläkin, entiset saksalaiset asemat tyhjennettiin. Taistelutoiminta ei ollut erikoisen vilkasta. Vihollisen tilapäiset yritykset vain häiritsivät rauhaa. Kuun keskivaiheilla näytti olevan odotettavissa englantilaisten hyökkäys. Samanlaiset olivat olosuhteet lännessä armeijassa. Elokuun 15:nnen jälkeen alkoi näyttäytyä merkkejä hyökkäyksestä Arrasin ja Ancren välillä, etupäässä Bapaumea kohti. 17:nnen armeijan ei tullut taistella etulinjoilla, vaan ryhtyä vastarintaan vasta 3-4 km taempana olevilla asemilla. Etulinjat olivat vain etuvartioiden miehittämät. Näiden tuli ennen rynnistyksen alkua perääntyä pääasemille. Täten toivottiin vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen raukenevan ja saatavan ajoissa selvää sen hyökkäysaikeista.

Taistelurintaman kaakkoisosassa, Sommen ja Oisen välillä, olivat 9:s ja 17:s armeija järjestyneet vahvasti puolustusta varten. Hyökkäys Oisen ja Aisnen välillä oli odotettavissa. Se voi elokuun keskivaiheilla puhjeta minä hetkenä tahansa. Armeija oli saanut täysin korvatuksi 2:lle armeijalle antamansa lisäväen ja oli joka suhteessa hyvin varustettu. Cutsin ja Nouvronin suunnalla, mistä odotettiin vihollisen ryntäävän, seisoi kaksi voimakasta vastahyökkäysdivisioonaa valmiina. Armeijanylikomento oli suunnitellut ja järjestänyt kaiken oivallisesti.

Vihollisen hyökkäys Veslen varrella oli käynyt vähemmin todennäköiseksi. Samaten ei ollut huomattavissa mitään, joka olisi viitannut hyökkäysaikomuksiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmän muilla osilla tai v. Gallwitzin ja herttua Albrechtin armeijaryhmiä vastaan. Mutta kun vihollinen oli jo kauan tehnyt valmistelujaan kaikilla rintamaosilla, voi tämä kuva piankin pettää.

Ylimmän armeijanjohdon tuli varustautua siihen, että vihollinen ulottaisi hyökkäyksensä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmää vastaan, varsinkin Arrasin ja Ancren välillä, ja myös 9:ttä armeijaa vastaan. Silti ei saanut laiminlyödä muita rintamia. Pitkää lepoaikaa ei voitu suoda niille divisioonille, jotka heinäkuun lopussa ja elokuun alussa oli poistettu 7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluista. Ne täytyi osittain jo nyt siirtää Rupprechtin armeijaryhmän taakse, mikä tietysti oli kova isku kysymyksessä oleville joukoille. Länsirintaman rautatieliikenteelle koitui tästä uusia vaikeuksia.

Elokuun 21:senä tekivät englantilaiset hyökkäyksen Arrasin eteläpuolella Boisleux'n ja Ancren välillä. Näin alkoivat kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän rintamaosalla taistelut, joita melkein keskeytymättä kesti sodan loppuun ja jotka asettivat suunnattomia vaatimuksia niin armeijaryhmän ylikomennolle kuin joukoillekin.

Oikeaan aikaan oli 17:s armeija väistynyt, englantilaisten rynnäkkö murtui uusia asemia vastaan. Elok. 22:sena teki 17:s armeija ylimmän armeijanjohdon suostumuksella suurisuuntaisen vastahyökkäyksen. Se menestyi, mutta siitä huolimatta olisi ollut parempi jättää se tekemättä. Heti sen jälkeen laajeni englantilaisten hyökkäys eteläänpäin. Sommen kummallakin puolen, painopiste Albertin ja Braye'n välillä, taisteltiin katkerasti. Austraalialaiset eivät saavuttaneet mitään menestystä. Siten sujuivat kaksi ensimmäistä päivää meille onnellisesti. Aloin toivoa, että sotaonni ainakin täällä muuttuisi meille taas suopeammaksi. Seuraavina päivinä pääsivät englantilaiset kuitenkin ankarissa kamppailuissa etenemään Bapaumea kohti. Uusia joukkoja he toivat taisteluun vain vähän. Ominaista näille taisteluille oli, että vihollinen kapealla mutta syvällä alalla murtautui tankeilla meidän rintamaamme, valmistettuaan tätä lyhyellä, mutta ylen kiivaalla tykkitulella ja keinotekoisella sumulla. Tankkien paljottaiskäyttö ja keinotekoinen sumu pysyivät vastakin meidän vaarallisimpina vihollisinamme. Ne kävivät sitä vaarallisemmiksi, mitä enemmän mieliala lamaantui ja mitä väsyneeemmiksi ja heikommiksi meidän divisioonamme tulivat. Murron syvyys saatiin pian selville, mutta ei sen koko laajuutta. Varajoukkojen oikein suunnitelluilla vastahyökkäyksillä saatiin repeämät useimmiten paikatuiksi. Vaara piili siinä, että paikallinen johto käytti joukkojaan liian hätäisesti ja liian hajanaisesti.

Hyökkäysten jatkuessa onnistui vihollisen pohjoisesta päin työntää meidät pois Ancre-joelta. Täällä oli ennestään jo huonoksi tunnettu ja siksi joen taakse asetettu preussilainen divisioona osoittautunut aivan kelvottomaksi. Se aikaansai sekaannusta rintamallamme. Taistelusuhteet Albertin itäpuolella olevalla Sommen taistelun suppilokentällä kävivät sitä vaikeammiksi, kun lisäjoukkoja vain vaivoin voitiin kuljettaa huonon rautatieyhteyden vuoksi. Asema oli siellä elokuun 25:nnen tienoilla äärimmilleen jännittynyt. Varmaa oli, että vihollinen jatkaisi hyökkäyksiään.

Sommen eteläpuolella, Péronneen johtavan tien varrella, oli syntynyt vain osittaisrynnäkköjä. 18:s armeija oli lakkaamatta hyökkäyksen alaisena. Se puolustautui loistavasti. Oisen itäpuolella sattuneiden tapausten johdosta oli sen vasen siipi vedetty lähemmäs Noyonia. 18:tta armeijaa johti kenraali v. Hutier erinomaisen rauhallisesti, häntä tuki oivallisesti hänen esikuntansa päällikkö, everstiluutnantti Brückner.

Oisen ja Aisnen välillä oli ranskalaisten suuri rynnistys alkanut jo elokuun 20:ntenä. Jo elok. 17:ntenä olivat ranskalaiset työntäneet etuvartiajoukkomme esikentältä pääpuolustusasemiin. Tällöin olivat nämä, kuten myöhemmin sain tietää, tehneet enemmän vastarintaa kuin oli paikallaan. Yksityisten divisioonain taistelukyky oli sen kautta kärsinyt enemmän kuin saatoin olettaa.

Elokuun 20:nnen rynnäkkö sujui tarkalleen niinkuin olimme otaksuneet. Mutta Cutsin luona olevat vastahyökkäysdivisioonat eivät päässeet hyökkäämään. Täällä syntyi syvä mutka, joka oli hyvin haitallinen niille joukoille, joilla oli Oise selkänsä takana. Myös Nouvronin suunnalla mursi vihollinen rintamamme. Sen työnsi kyllä takaisin meidän hyvä saksalainen jääkäridivisioonamme, vaikkakaan ei täydelleen. Molempien murtokohtien välissä olevan pääpuolustuslinjamme muutkaan osat eivät olleet eheinä jääneet meidän haltuumme. Asema oli muuttunut sellaiseksi, ettei näyttänyt järkevältä jäädä Oisen ja Ailetten etupuolelle. Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo yöllä elok. 21:stä vasten siirtää 9:nnen armeijan oikea siipi Oisen taakse ja yöllä 22:sta vasten sen keskusta Ailetten taakse, luovuttamatta Soissonsin luoteispuolella olevaa aluetta. Taistelu oli kaikista valmisteluista huolimatta jälleen päättynyt onnettomasti. Sotajoukon hermot olivat rasittuneet. Joukot eivät enää kaikkialla kestäneet valtavaa tykkitulta ja tankkien rynnistystä. Se oli uudelleen havaittu. Taas olimme kärsineet ankaria tappioita, jotka eivät olleet korvattavissa. Elokuun 20:s oli sekin onneton päivä! Se suorastaan kannusti vihollista jatkamaan rynnistystään.

Minä otaksuin vihollisen jatkavan hyökkäyksiään Oisen ja Aisnen välillä Laonin suunnalla. Hyökkäyssuunta oli edullinen. Se saisi sekä 18:nnen armeijan asemat Oisen pohjoispuolella että myös 7:nnen armeijan asemat Veslen pohjoispuolella järkkymään. Vihollinen tunkeutui voimakkaasti Soissonsin ja Chaunyn välistä rintamaa vastaan. Täällä sukeutui ankaria, monivaiheisia kamppailuja. Vielä ei voinut tietää, miten ne päättyisivät.

18:tta armeijaa, joka oli ottanut Oisen varrella olevien joukkojen johdon käsiinsä, uhkasi etelästä päin välitön vaara.

Kuu olosuhteet olivat muuttuneet Albertin itäpuolella ja Oisen eteläpuolella, ei saksalaisten joukkojen asema Sommen ja Oisen välillä ollut niin luja kuin yleistilanne vaati. Olisi ollut virhe asettaa täällä mitään vaaranalaiseksi.

Kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmät saivat siksi käskyn elokuun viime päivinä peräytyä edeltäpäin tutkituille asemille, jotka kulkivat Bapaumen itäpuolelta Péronnen editse Sommea pitkin Hamin editse Noyonin luoteispuolella oleville kukkuloille. Selkäpuolen turvaamiseksi oli nyt järjestettävä Siegfried-asemat. v. Boehnin armeijaryhmä oli pitänyt tärkeänä Péronnen edessä olevan Sommen vasemman rannan säilyttämistä, koska täältä oli mahdollista suorittaa edullinen sivustahyökkäys Péronnen pohjoispuolella olevalle alueelle. Hamin ja Noyonin välillä määräsi asemien suunnan kanava, joka oli hyvänä esteenä tankkeja vastaan. Liikkeet suoritettiin elokuun 26:nnen ja 27:nnen välisenä yönä.

17:s armeija, jonka oli vetäydyttävä vain vähän taaksepäin, ja 18:s armeija suorittivat liikkeensä nopeasti ja hyvässä järjestyksessä. Vihollisen hyökätessä kestivät uudet asemat. Näin ei ollut laita 2:sen armeijan rintamalla. Péronnen luoteispuolella ei uusi rintama ottanut lujittuakseen. Kaupungin lounaispuolella oleva divisioona luovutti vasemman rannan viholliselle, jonka kautta taas pohjoisella rannalla olevien joukkojen asema kävi vaikeaksi. Tälläkään kertaa eivät kaikki divisioonat tehneet tehtäväänsä; se vaati toisilta urhoollisilta joukoilta äärettömiä voimainponnistuksia.

Näiden tapausten aikana oli marsalkka Haig ulottanut hyökkäyksensä pohjoisessa Scarpeen asti päästäkseen Siegfried-asemien selkäpuolelle Croisilles—Moeuvres-linjan pohjoispuolella. Tätä varten hänen täytyi valloittaa meidän Wotan-asemamme, jotka olivat syntyneet vuonna 1917 ja kulkivat pohjoisesta Biache St. Vaastin kautta Scarpea pitkin Manchyn itäpuolitse Bullecourtiin päin.

Elokuun 26:ntena alkoi englantilaisten hyökkäys Arrasin ja Cambrain välisellä tiellä.

Täälläkin peräytyivät joukot aluksi suunnitelmanmukaisesti. Ensi taistelut sujuivat onnellisesti. Sitten siirtyi englantilaisten rynnistys Wotan-asemille. Syyskuun 2:sena syöksyivät englantilaiset voimakkaalla tankkirynnäköllä puolustuslinjan esteiden ja ampumahautojen yli ja avasivat siten tien jalkaväelle. Heti kello 2 jälkeen päivällä ilmoittivat minulle kenraali v. Kuhl ja everstiluutnantti v. Pavelsz 17:nnen armeijan esikunnan päällikkö, ettei enää kannattaisi ennen Arleux'n—Moeuvresin kanavaa muodostaa uutta rintamaa. He pyysivät ylimmän armeijanjohdon suostumusta saada siirtää sinne 17:s armeija luovuttamatta kuitenkaan sen asemia Scarpen pohjoispuolella. Emme voineet kieltää näiden toimenpiteiden välttämättömyyttä. Yksissä neuvoin v. Boehnin armeijaryhmän kanssa täytyi meidän 2:sen armeijan aseman johdosta ryhtyä vielä suurempaan yritykseen. Myös tämän armeijaryhmän rintama, samoinkuin 18:nnen armeijankin oli siirrettävä Siegfried-asemille. Olisi kyllä ollut mahdollista pysyttää edelleen 18:nnen armeijan vasen sivusta Siegfried-asemien edessä Crozat-kanavalla, mutta se kysyi enemmän voimia kuin St. Quentinin—La Fèren linjan puolustus, jossa rintaman edessä oli leveä Oise-laakso. Ylin armeijanjohto ei ryhtynyt siihen, vaan siirsi koko 18:nnen armeijan Siegfried-linjalle. 9:nnen armeijan, vieläpä 7:nnen armeija oikean sivustankin täytyi seurata tätä liikettä. Oikea siipi jätti Veslen taakseen ja peräytyi Aisnen taakse, kun taas vasen sivusta Fisnesin koillispuolella vielä pysyi kiinni Veslessä.

9:nnen armeijan oli sillävälin täytynyt kestää tuimia otteluita, jotka joinakin päivinä kehittyivät valtaviksi taisteluiksi. Kenraali v. Carlowitzin ja hänen esikunnanpäällikkönsä everstiluutnantti Faupelin pettämätöntä tarkkanäköisyyttä ja useiden divisioonain urhoollisuutta saa kiittää siitä, että armeija yleensä säilytti asemansa. Ensimmäinen kaartin jalkaväkidivisioona, jota prinssi Eitel Friedrich rauhallisesti ja varmasti johti, sekä koeteltu kaartin tarkka-ampujaratsudivisioona eivät tunteneet mitään tankkikauhua ja taistelivat loistavasti.

Raskaalta tuntui siirtää koko rintama Scarpelta Vesleen asti. Täten kävi rintama lyhyemmäksi ja säästyi voimia, mikä meidän tavattomaan ihmisvoiman kulutukseemme nähden oli eduksi, joskin myös vihollinen hyötyi siitä. Joukkojemme elinehdot sisä- ja itäpuolella Siegfried-asemia tulivat paremmiksi, jota vastoin vihollinen joutui 1917 kevään kolkolle perääntymisalueelle.

17:nnen armeijan keskustan piti vetäytyä syyskuun 3:tta vasten yöllä Arleux'n—Moeuvresin kanavan taakse, mutta muut perääntymisliikkeet oli suoritettava yhdellä vedolla armeijaryhmien lähempien ohjeiden mukaan.

Voimien säästämiseksi suoritettiin nyt myös 4:unen ja 6:n armeijan kohdalla olevan Lysin kaaren siirto, jota oli kauan valmisteltu.

Samaan aikaan toimitutti ylin armeijanjohto, neuvoteltuaan joukkojen johtajien kanssa, molempien pohjoisten armeijaryhmäin takana olevien uusien asemien, Hermann-asemien, tarkastuksen ja vahvistamisen. Näiden tuli alkaa Hollannin rajalta Brüggen itäpuolelta, kulkea sieltä Eecloon kanavaa pitkin eteläänpäin Lys-virtaan asti, siitä virtaa ylöspäin Kortrikin itäpuolelle ja sitten Schelden yläjuoksua pitkin Valenciennesin lounaispuolelle ja siitä eteläänpäin seurata viivaa Solesmes—Le Cateau—Guise. Marien lounaispuolella yhtyivät Hermann-asemat Hunding—Brünhild-asemiin, jotka oli rakennettu 1917 ja kulkivat Soissonnen kohdalta Aisneen seuraten siitä virtaa ylöspäin. Puolustuslinjojen jatkona Aisnen itäpuolella olivat Gallwitzin joukkojen selkäasemat, jotka päättyivät Michel-asemiin, St. Mihiel-kaaren suoristukseen St. Woevren tasangolla Moselin länsipuolella Pagnyn luona. Tekeillä olevia taisteluasemia piti sitä mukaa kuin työvoimia riitti täydentää edelleen.

Vielä tutkitutti ylin armeijanjohto toiset selkäasemat länsipuolella viivaa Antwerpen—Brüssel—Namur ja siitä Maas-virtaa ylöspäin (Antwerpenin—Maasin asemat). Elsass-Lothringenin linnoitukset pantiin kuntoon. Lopuksi määrättiin, että kaikki armeijan välineet, joita ei välittömästi tarvittu, oli Hermann-, Hunding—Brünhild-linjan länsi- ja eteläpuolelta kuljetettava pois ja valmisteltava perinpohjaista rautateiden ja maanteiden hävittämistä sekä hiilikaivostöiden seisauttamista. Asumuksien hävittäminen oli supistettava niin vähiin kuin taktilliselta kannalta katsoen oli mahdollista.

Valmisteltiin suurta peräytymisliikettä Saksaa kohti. Siihen oli meidän rautatieyhteytemme epäedullinen. Pohjoisessa puristi Hollannin Maastrichtin kieleke tämän rautatieverkon Liègeen; meidän rakentamamme radat Viseen luona eivät voineet tätä haittaa poistaa. Kauempana etelässä yhtyi tärkeitä ratoja Charvillen—Montmedyn välillä, ja solmukohdat olivat erittäin edullisena maalina vihollisen lentohyökkäyksille.

Tuonti Saksasta päin oli jo supistettu vähimpään mahdolliseen.

Rintaman vetäydyttyä Siegfried-asemiin ei Avesnes enää ollut sopiva ylimmän armeijanjohdon majapaikaksi. Me palasimme siis takaisin Spaahan, josta maaliskuussa olimme lähteneet niin toiverikkaina ja luottamusta täynnä.

Samoin kuin me, oli vihollinenkin ponnistanut äärimmilleen voimansa, se käytti monin paikoin pitkät ajat samoja divisioonia hyökkäyksissään. Varmaan sekin oli kärsinyt tappioita, mutta se oli hyökkääjä, ja meidän täytyi kerta kaikkiaan kestää hyökkääjän rumputulta niinkuin vuonna 1917. Noiden taistelujen kokemukset uudistuivat: meidän joukkomme taistelivat hyökätessään paremmin kuin puolustautuessaan. Divisioonalukuun nähden oli syyskuun alussa voimasuhteemme parempi kuin edellisenä vuonna, mutta meidän divisioonamme olivat osittain hyvin heikkoja. Säilyttämällä konekiväärikomppaniat täytyi meidän muuttaa komppaniain luku pataljoonissamme neljästä kolmeksi. Kuormasto, jonka neljä komppaniaa tarvitsi, ei vastannut enää pataljoonissa olevaa mieslukua. Emme enää tarvinneet pataljoonaa kohti neljää kenttäkeittiötä, pari-kolme riitti hyvin. Kun meidän oli hajoitettava muutamia divisioonia ja kun yhä uusia amerikkalaisia joukkoja saapui rintamalle, täytyi voimasuhteiden käydä meille yhä epäedullisemmiksi.

Piileskelijäin luku kasvoi. Useat kotoa lomalta palanneet kuuluivat niihin. Omavaltainen loma-ajan pitennys kävi yhä yleisemmäksi, taistelulinjoissa oli miehiä yhä harvemmassa.

Sotaministeriö tahtoi nyt lopultakin luovuttaa lykkäystä saaneita suuremmassa määrin sotapalvelukseen. Seurauksia jäimme odottamaan. Mitä henkeä he toisivat armeijaan? Idän divisioonista oli jo kauan sitten otettu kaikki, mitä lännen taisteludivisioonissa voitiin käyttää. Asemamme idässä oli siihen aikaan parempi. Neuvostohallitus oli suorittanut ensimmäisen ja pian senjälkeen toisenkin erän Venäjän osalle tulevasta vahingonkorvauksesta. Donin kasakkain kanssa oli päästy suhteisiin. Näin oli saatu käytettäviksi vielä muutamia vähemmän taistelukykyisiä divisioonia, jotka kuuluivat vanhempiin ikäluokkiin eivätkä olleet länsirintaman taistelujen vaatimusten tasalla. Jos hallituksen rauhanpyrkimykset eivät onnistuisi ja sota pitkittyisi talveen ja ensi kesään asti, tulisi kuljetus Ukrainasta Itävallalle ja meille elinkysymykseksi. Sulku bolshevismia vastaan pysyi nyt kuten ennenkin tärkeänä; samalla oli meidän nyt kuten ennenkin estettävä ententen uuden rintaman muodostuminen idässä. Kolme jalkaväkenä toimivaa saksalaista ratsuväkirykmenttiä pienine tykkimäärineen jäi kenraali, kreivi v. der Goltzin johdolla senkin vuoksi Suomeen, pitäen uskollisesti silmällä Muurmaninrataa ja ollen Pietarin porttien vartioina. Meidän aikomamme toiminta englantilaista miehitysjoukkoa vastaan Bakussa jäi suunnitelmaksi.

Itävalta-Unkari saattoi vielä lähettää joitakin divisioonia länsirintamalle.

Tämä kaikki ei voinut saattaa voimasuhteita tasapainoon mieslukumäärämme puolesta, vielä vähemmän sielullisessa suhteessa, vihollisen voima ja voitonvarmuus kun yhä kasvoi. Oli selvää, että huolestuttavat ilmiöt Saksan armeijassa eivät olleet vähenemässä, vaan jatkuvan perääntymisen johdosta ja kotimaan hajoittavien voimien vaikutuksesta enenemässä.

Ylimmälle armeijanjohdolle kävi hyvin vaikeaksi saada kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmiin lisäväkeä. Minulle olisi ollut helpompaa, jos ylin armeijanjohto jo heinäkuun lopussa olisi perinpohjaisemmin karsinut 7:nnestä armeijasta ja nyt taistelevista armeijoista, etenkin 2:sesta, uupuneita ja pirstottuja divisioonia ja vienyt niitä rintamalta pois.

Kun asemamme oli näin vakava, ei ylin armeijanjohto voinut uskoa, että pommien heittäminen Pariisiin tai Lontooseen tekisi enää vihollista rauhaan taipuvaiseksi. Se ei antanut sentähden lupaa niiden erikoisen tehokkaiden palopommien käyttämiseen, joita oli elokuussa valmistettu tarpeelliset määrät molempien pääkaupunkien pommitusta varten. Todennäköisesti suurilla hävityksillä ei sodan kokonaiskulkuun olisi ollut enää mitään vaikutusta; hävitystä hävityksen vuoksi ei milloinkaan sallittu. Myös kreivi Hertling oli pyytänyt ylimmältä armeijanjohdolta, että uusia palopommeja ei käytettäisi, koska vihollisen puolelta oli odotettavissa samanlaisia vastatoimenpiteitä meidän kaupunkejamme vastaan. Minun sodantilanteeseen perustuvat päätelmäni ratkaisivat kuitenkin tämän asian.

Muitten pommien heittämisen Pariisiin ja Lontooseen annoin edelleenkin jatkua, jotta pidettäisiin vihollisen puolustusvälineitä rintamalta kaukana eikä armeija huomaisi meidän voimiemme vähenemistä. En kuitenkaan tehostanut tätä enää. Pariisia pommitettiin vain vähän muutamia kertoja. Lontooseen ei sääsuhteiden tähden tähän aikaan voitu päästä.

Armeijassa ja kotimaassa vallitseva henki ja mieliala pitivät minut yhtämittaisessa jännityksessä. Kun sotaministeri kävi elokuussa luonamme Avesnesissa, toin hänen luokseen upseereja rintamalta, joiden vihdoin piti saada hänet vakuutetuksi siitä, että kotoiset voimat vaikuttivat huonosti kuriin rintamalla. Hän, niinkuin muutkin sotaministeriön johtavat miehet, asettui aina tätä käsitystä vastaan, tai ainakaan ei antanut tälle tosiasialle täyttä merkitystä. Tästäkään käynnistä ei koitunut mitään apua, huolimatta minun kiihkeästä vetoamisestani ministeriin.

Yrityksemme harjoittaa valtakunnan sisällä propagandaa ja koettaa nostaa uudelleen kansamme sen masennustilasta ei päässyt alkuaan pitemmälle. Minun kaksivuotisesta painostuksestani oli valtakunnankansleri vihdoin elokuussa 1918 päättänyt perustaa keskustoimiston sanomalehti- ja propagandatoimintaa varten kotimaassa ja ulkomailla. Sitä ei kuitenkaan järjestetty valtakunnan virkojen yläpuolella olevaksi, vaan se liitettiin ulkoasiainvirastoon onnettomaksi lisäkkeeksi, jolla ei ollut mitään arvovaltaa. Minun täytyi tyytyä tähän tulokseen, koska enempää ei voinut saavuttaa. Kaikki minun yhä uudistuneet suulliset ja kirjalliset esitykseni ja kehoitukseni, että valtakunnan hallinnon yhteyteen asetettaisiin propagandaministeri, olivat jääneet tuloksettomiksi. Vain ministeri tai valtiosihteeri, joka tuntisi koko sotilaallisen, poliittisen ja taloudellisen aseman, olisi voinut ohjata propagandan mahtavaa taisteluvälinettä, niinkuin sota ja aika vaati. Vain hän olisi kyennyt ratkaisemaan, missä, milloin ja mistä virastosta virallinen valtiollinen tiedonanto oli tehtävä. Hänen täytyi toimia edeltäpäin tarkoin harkitun suunnitelman mukaan. Eversti v. Haeften, joka johtavana henkilönä työskenteli vasta muodostetussa keskustoimistossa, teki parhaansa saadakseen jotain aikaan. Hänen ehdotuksestaan piti valtiosihteeri Solf todella vaikuttavan puheen. Se, mitä valtakunnankansleri syntymäpäivänään syyskuun alussa sanoi, oli kokonaan väritöntä. Varakanslerikin puhui, mutta hän ei löytänyt sellaisia sanoja kuin Clemenceau, silloin kun saksalaiset joukot olivat 80 km päässä Pariisista. Kun eversti v. Haeften myöhemmin joutui valtakunnankansleri Badenin prinssi Maxin palvelukseen, raukesi propagandatoiminta yleensä kokonaan, vaikka se tilanteen painon vuoksi olisi ollut erittäin tarpeellinen.

III.

Tilanne länsirintamalla oli hyvin jännittynyt. Se oli vielä kiristynyt elokuun keskivaiheilta, jolloin me olimme panneet vireille ensimmäiset rauhanhankkeet. Vielä olimme oikeutetut toivomaan, että tilanne saataisiin säilymään; sivustat ja selkäpuoli Italiassa ja Makedoniassa olivat turvatut. Mutta mitään käännettä voiton mahdollisuuteen ei enää ollut olemassa. Tällä pohjalla laadimme syyskuun 3:ntena vastauksen valtakunnankanslerin kyselyyn. Sen oli saanut aikaan hänen edustajansa ylimmässä armeijanjohdossa, kreivi Limburg-Stirum, senjälkeen kun olimme ilmoittaneet hänelle aikeestamme peräytyä Siegfried-asemiin. Kreivi Limburg-Stirumille ilmoitettiin koko ajan kaikista seikoista. Oikeastaan ihmettelin tätä tiedustelua, valtakunnankanslerin kun täytyi elokuun 13:nnen jälkeen tuntea asemamme tarkalleen; mutta se oli selitettävissä. Kreivi Limburg-Stirum ei tuntenut elokuun 13:nnen ja 14:nnen keskusteluja.

Valtiosihteeri v. Hintzeltä ei ylin armeijanjohto ollut saanut mitään tietoja; tiedettiin vain, että hän matkustaisi syyskuun alussa Wieniin pohtimaan kreivi Burianin kanssa rauhankysymyksiä. Minä pidin uudistettua keskustelua hänen ja valtakunnankanslerin kanssa ehdottomasti tarpeellisena. Sen täytyi tapahtua heti meidän paluumme jälkeen Spaahan syyskuun alkupäivinä. Valtiosihteeri v. Hintze suostui tulemaan heti kun hän palaisi Wienistä. Valtakunnankansleri antoi kieltävän vastauksen viitaten korkeaan ikäänsä.

Neuvottelut Spaassa valtiosihteeri v. Hintzen kanssa tapahtuivat syyskuun 8:ntena ja 9:ntenä. Hän selitti, että kreivi Burian aikoi nootilla kääntyä kaikkien sotaakäyvien valtojen puoleen ja kehoittaa näitä ilmoittamaan mielipiteensä rauhan mahdollisuudesta. Samalla hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija hänen Wienissä saamiensa tietojen mukaan kestäisi enää vain talveen asti. Rauhantarve siellä tuntui suuresti kasvavan. Omista toimenpiteistään rauhan hyväksi valtiosihteeri v. Hintze ilmoitti, että hän uskoi Alankomaiden kuningattaren välitykseen; hänen sanoistaan en päässyt selville, mihin hän perusti toiveensa. Kreivi Burianin toimenpiteistä hän ei toivonut suurta menestystä niiden ylimalkaisuuden tähden ja pelkäsi niiden pikemmin haittaavan Alankomaiden kuningattaren välitystä. Hän piti parempana varmaa hanketta, jommoista hän suunnitteli Haagissa. Minä en voinut muuta kuin yhtyä häneen; se mitä kreivi Burian suunnitteli, oli epäselvää. Näinä päivinä kuulin ensi kerran hänen aikeistaan.

Luultavasti hänen kehoituksestaan oli keisari Kaarle kenraali v. Cramonin välityksellä tehnyt muutamia kysymyksiä kenraalisotamarsalkalle meidän strateegisista suunnitelmistamme ja meidän käsityksestämme mahdollisesta rauhasta. Kenraali v. Cramon pyysi minulta puhelimitse mahdollisimman tarkkaa vastausta, keisari Kaarle kun piti sitä erittäin tärkeänä. Tietysti oli pidättyväisyys tiedonannoissa tarpeen, koska salaisia johtoja kulki Wienistä Ranskaan, kuten keisari Kaarlen Parman-kirjeet olivat osoittaneet. Vastasimme, että Saksan armeija pysyisi nykyisissä asemissaan länsirintamalla, etenkin Siegfried-asemissa, mutta että me olimme pikaisen rauhansolmimisen kannalla; neuvoimme vain luopumaan kreivi Burianin aikomasta aloitteesta. Minä laadin tämän vastauksen ja ennen sen lähettämistä keskustelin siitä valtiosihteeri v. Hintzen kanssa.

Valtiosihteeri v. Hintzelle esitettiin sotatilanne yksityiskohtia myöten. Hän sähkötti Spaasta ulkoasiainvirastolle syyskuun 9:nnen neuvottelujen tuloksena, että Hänen Majesteettinsa ja ylin armeijanjohto olivat hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että oli käännyttävä heti Alankomaiden kuningattaren puoleen ja että liittolaisia oli kehoitettava antamaan tähän suostumuksensa ja yhtymään siihen.

Syyskuun 14:ntenä julaistiin kreivi Burianin nootti. Itävalta-Unkari ei ollut luopunut aikeestaan meidän puolelta suunnitellun rauhanhankkeen hyväksi. Katsoiko se tämän siirtyvän liian kaukaiseen tulevaisuuteen, vai mitkä syyt pakottivat Itävalta-Unkarin hallituksen tähän, en tiedä. Keisari Kaarle ilmoitti eräässä selittävässä kirjelmässään Hänen Majesteetilleen, että ylimmän armeijanjohdon sähkösanoma oli saanut hänet pikaiseen rauhanhankkeeseen. Lausuin eversti Heyelle, että oli ehkä sittenkin hyvä, jos kreivi Burianin askelta seurattaisiin. Oli muuten minun käsitykseni mukaista, ettei meidän tullut asettua kielteiselle kannalle häneen nähden.

Siihen valtiomiesten käsitykseen, että tämä kreivi Burianin rauhanaloite teki mahdottomaksi Alankomaiden kuningattaren välityksen, voi yhtyä. Se vaikeutti sitä, mutta ei mitenkään tehnyt sitä mahdottomaksi. Ennen kaikkea en voi ymmärtää, miksi Hollannin välitystä ei pyydetty ennen kreivi Burianin nootin julkaisemista, mihin aikaa kyllä olisi ollut. En usko, että valtiosihteeri v. Hintze todella oli vakavasti puhunut Hollannin lähettilään kanssa Berliinissä.

Sotilaallispoliittisiin kysymyksiin en noina päivinä juuri sekaantunut. Valtiosihteeri v. Hintze neuvotteli ylimmän armeijanjohdon kanssa Puolan kysymyksestä valtakunnankanslerin hänelle antaman ohjeen mukaan. Vastasin hänelle velvollisuuteni mukaisesti ja esitin kantani. Elokuun 28:ntena teki valtiosihteeri, keskusteltuaan erään puolalaisen herran kanssa, meille Berliinistä ehdotuksiaan Puolan tarkoituksenmukaisesta järjestelystä ja meidän ja Puolan välisten suhteitten säännöstelystä. Erikoisesti tehosti hän Vilnon liittämästä Puolaan, se kun aina pysyisi vieraana aineksena liettuan valtiossa. Puolan täytyisi luonnollisestikin sitoutua täyttämään määrättyjä ehtoja, erikoisesti sotilaallisia sopimuksia, jotka meitä täydellisesti tyydyttäisivät.

Ylin armeijanjohto yhtyi elokuun 30:ntenä antamassaan vastauksessa valtiosihteeriin ja viittasi samalla muutamiin seikkoihin. Niitä oli kosketeltu aikaisemmissa neuvotteluissa, joita hän mahdollisesti ei tuntenut. Niin tehosti se esim. meidän talous- ja sotilaspolitiikkamme tähden rautatieyhteyttä Puolan kanssa, samoin oli turvattava liikeyhteys Venäjän kanssa Puolan kautta. Pidin myös Puolan lähempää sitomista ehdottomasti tarpeellisena, koska en voinut voittaa epäluuloani tätä maata vastaan. Valtakunnankansleri oli aikoinaan luvannut Vilnon liettualaisille. Nyt oli luonnollisesti pelättävissä, että he pitäisivät Vilnon luovuttamista Puolalle lupauksenrikkomisena. Ulkoasiainviraston tehtävänä olisi torjua tästä syntyvät haitat. Näin supistettuun Liettuaan nähden pysyin entisellä kannallani ja pidin välttämättömänä, että se liittyisi itsenäisenä valtiona Saksaan tai Preussiin personaaliunioonissa. Tätä minun kirjoitelmaani käytettiin kaikesta yhteydestään irroitettuna valtiopäivillä minua vastaan tehdyissä hyökkäyksissä todistuksena epäselvästä poliittisesta ajattelutavastani. Kirjoituksen syntyhistoria on yksinkertainen, selvittämättömäksi jää vain, miten se ulkoasiainvirastosta pääsi julkisuuteen. Päämääriin on pyrittävä niin kauan kuin se suinkin käy päinsä, on vain katsottava, ettei siitä toiselta puolen koidu vahinkoa. Tätä ei tässä ollut pelättävissä. Ulkoasiainviraston harjoittaman politiikan perustus oli terve, minun kantani oikea.

Samaa ajatustapaa seuraten puolustimme vielä tähän aikaan Baltikumin perustamista ja Suomen kuningaskysymyksen ratkaisua Suomen omien toiveiden mukaisesti.

Valtiosihteeri v. Hintzen kanssa keskusteltiin myös Romaanian kysymyksestä. Ententen ilmeinen sotilaallinen ylivoima oli voimakkaasti vaikuttanut Jassyn hallitukseen, joka oli kokonaan ententen lähettiläiden vaikutuksen alaisena. Sen käytös meitä kohtaan tuli yhä vieraammaksi. Bukarestin rauhan heikkous alkoi nyt tuntua. Ylin armeijanjohto harkitsi valtiosihteeri v. Hintzen kanssa vakavasti uutta retkeä Romaaniaa vastaan ja kiinnitti siinä huomionsa niihin joukkoihin, jotka idässä oli vapautettu länsirintamaa varten. Kenraali v. Arz myöntyi tähän ehdolla, että keisari Kaarle antaisi suostumuksensa. Tämä kieltäytyi erikoisesti painostamasta Romaaniaa, siitä huolimatta, että se oli sotilaallisesti välttämätöntä. Me luovuimme siis toimenpiteistä sitä vastaan. Alkuperäiset määräykset joukkoihin nähden saivat pysyä voimassa. Mutta ne päätyivätkin lopulta Serbiaan. Jälkeenpäin ehdotti Itävalta-Unkarin hallitus itsekin aseellista toimintaa Romaaniaa vastaan. Silloin oli jo liian myöhäistä.

Tällävälin oli amiraali v. Holtzendorff eronnut virastaan, paha sydänvika oli päässyt hänessä kehittymään. Amiraali Scheer tuli amiraaliesikunnan päälliköksi. Hän oli erinomaisen selvänäköinen ja päättäväinen persoonallisuus. Minä asetuin Spaassa niin pian kuin mahdollista yhteyteen hänen kanssaan, keskustelin asemasta länsirintamalla ja sukellussodasta. Sukellusveneiden tukikohdan Brüggen luovuttaminen voisi käydä tarpeelliseksi lähitulevaisuudessa. Amiraali Scheer ei luullut, että tämä vaikuttaisi ratkaisevasti sukellussodan tehoon, koska Flanderista lähtevät veneet jo kulkivat Skotlannin pohjoiskärjen ympäri. Ne eivät enää tulleet kanaaliin. Tietysti ei sukellusveneiden kertyminen Saksan rannikolle ollut amiraalista suotavaa.

Hän arveli edelleen olevan mahdollista lisätä sukellusveneiden rakentamista ja enentää tämän taistelukeinon tehoa. Hän pyysi minun myötävaikutustani sukellusveneiden rakentamisen edistämiseksi. Amiraali Scheer puhui suuremman työväkimäärän myöntämisestä, jota hän tarvitsi sukellusveneitä rakennettaessa lisätyin voimin. Selitin hänelle, että ylin armeijanjohto ei nyt voisi hankkia sitä ja suostuin vain luovuttamaan muutamia erikoisesti harjaantuneita insinöörejä ja teknikkoja. Tässä oli kysymys vain muutamista miehistä. Nämä neuvottelut venyivät lokakuuhun asti. Asema oli muuttunut äärettömän vakavaksi. Siitä huolimatta annoin vielä määräyksen näiden miesten luovuttamisesta. Tämäkin määräys joutui julkisuudessa pohdinnan alaiseksi. Ylin armeijanjohto ei voinut antaa miekkaansa, ennenkuin se lyötiin sen kädestä. Samoin kuin luopuminen itsessään järkevistä poliittisista päämääristä tapahtui varustustöiden lopettaminen kyllin aikaiseen. Kaikista tavattoman raskaista vaikutelmista huolimatta en minä kuulunut niihin, jotka ennen aikojaan heittävät kirveensä kaivoon. Olin sitä mieltä, että rauhanneuvotteluissakin selviäisimme sitä edullisemmin, mitä voimakkaampia olimme.

Esikunnassani olin pannut toimeen erään muutoksen. Otin eversti Heyen vanhemmaksi apulaisekseni. Hänen johtonsa alle kuului useita osastoja, jotka tähän asti olivat olleet minun välittömässä hoidossani. Esittelyt niistä tehtiin hänelle, minä pysytin itselläni ratkaisuvallan. Se, mitä minä olin kokenut, ei voisi olla jättämättä jälkeä kehenkään ihmiseen. Minua ei ollut kutsuttu ylimpään armeijanjohtoon siksi, että solmisin rauhan, vaan että voittaisin sodan, ja tämä oli ollut ainoana silmämääränäni. Samoin kuin Clemenceau ja Lloyd George olin tahtonut tähän päämäärään nostattaa koko kansani, mutta en ollut diktaattori, vaikka oltiin kärkkäitä alinomaa sitä väittämään vastoin kaikkea totuutta. Lloyd Georgella ja Clemenceaulla oli käytettävinään maittensa suvereeniset parlamentit, sillä ne olivat "heidän" parlamenttejaan. He olivat samalla koko hallinto-, siis toimeenpanevan vallan etunenässä. Minulla sen sijaan ei ollut mitään perustuslain myöntämää mahdollisuutta vaikuttaa välittömästi Saksan julkisiin viranomaisiin ajaakseni perille omat vaatimukseni asioissa, jotka katsoin sotilaallisesti välttämättömiksi. Niissä virastoissa, joiden puoleen käännyin, en aina tavannut tarvittavaa asiantuntemusta ja toimintatarmoa. Rauhaa ei ollut voitu saavuttaa, siksi olin koettanut johtaa sotaa onnelliseen loppuun, mikä yksin olisi voinut pelastaa meidät siitä kohtalosta, jonka alla me nyt huokaamme. Minä huomasin nyt, että tämä onnellinen loppu oli mahdoton, ja näin tuhon tulevan, jonka ehkäisemistä koko miehuus-ikäni työ oli tarkoittanut.

IV.

Näiden Spaan tapahtumain aikana kruununprinssi Ruppreehtin, v. Boehnin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät peräytyivät Kemmelistä, Lysin tasangolta ja Vesleltä Arleux'n—Moeuvresin kanavan taakse Siegfried-asemiin. Liikkeet sujuivat hyvin, 18:kin armeija, jolla oli pisin perääntymisväli, sai sen suoritetuksi suunnilleen syyskuun 7:nneksi.

Armeijat eivät tulleet kaikkialla saksalaisiin varushautoihin, vaan pysyivät joissakin paikoin entisissä vihollisen varustuksissa. Vihollinen seurasi kaikkialla kintereillä. Se ryhtyi hyvin pian jatkamaan hyökkäystään, suunnaten sen erikoisella voimalla Moeuvresin ja Holnonin välillä 17:nnen armeijan vasenta sivustaa ja 2:sta armeijaa sekä 18:nnen armeijan oikeata siipeä ja Ailetten ja Aisnen välillä 9:nnen armeijan vasenta ja 7:nnen armeijan äärimäistä oikeaa sivustaa vastaan. Taistelut olivat erittäin katkeria, mutta rintama järjestyi, ainoastaan 2:nen armeija pysyi jatkuvasti heikkona. Syyskuun 18:ntena ja 19:ntenä jatkui ankaria hyökkäyksiä Moeuvresin—Holnonin rintamalla; ne pakottivat 2:sen armeijan vasemman siiven vetäytymään joitakin kilometrejä Schelden—Oisen kanavaa kohti St. Quentinin pohjoispuolella, minkä jälkeen myös 18:nnen armeijan täytyi vetää äärimäinen oikea siipensä samassa suhteessa taaksepäin. Yleensä säilytimme asemamme ja katkeria paikallisia taisteluja kesti syysk. 25:nteen ja 26:nteen asti. Ranskalaiset laajensivat edelleen hyökkäystään St. Quentinin suuntaan. Oli selvää, että nämäkin päivät jälleen kuluttivat koko armeijan voimia.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli kuun keskivaiheilla ottanut johtoonsa v. Boehnin armeijaryhmään kuuluneen 9:nnen armeijan. Tämä armeija ja 7:nnen armeijan oikea sivusta saivat taistella lakkaamatta. Armeijaryhmä sai itse korvata tappionsa. Erikoisen voimakas oli jännitys molemmin puolin Reimsiä ja syysk. 22:sesta alkaen myös Argonnien kummallakin puolen, missä 26:ntena oli alkava uusi suuri taistelu.

Hermann-asemien rakentaminen molempien pohjoisten armeijaryhmien taakse oli alkanut. Samoin rakennettiin ahkerasti varustuksia Saksan kruununprinssin armeijaryhmän selkäpuolella.

Tyhjentämistöitä rintaman takana rannikon ja Maasin välillä jatkettiin; niitä häiritsivät usein tehokkaasti vihollisen lentohyökkäykset. Oli kuljetettava suunnattomia varastoja, joita ilman ei voitu tulla toimeen, jos sota vielä jatkui. Useiden viranomaisten varastopolitiikka oli ollut väärä, ja sen seuraukset tuntuivat nyt.

St. Mihielin ja Moselin välillä v. Gallwitzin armeijaryhmän rintaman edessä oli jo elokuun lopussa huomattu vilkasta liikettä. Siellä tulisi todennäköisesti tapahtumaan amerikkalaisten hyökkäys. Ylin armeijanjohto siirsi sinne varajoukkoja. Pohdin kaaren tyhjentämistä, jota jo aikoja sitten oli suunnitelmallisesti valmistettu, armeijaryhmän päälliköiden ja armeija-osasto C:n johtajien kanssa, jota osastoa vastaan odotettiin hyökkäyksen kohdistuvan. Paikalliskomentoviranomaiset olivat minun varoituksistani huolimatta huolettomia. Takana olevia teollisuuskeskuksia silmälläpitäen ylin armeijanjohto antoi määräyksen kaaren tyhjentämisestä valitettavasti vasta syyskuun 8:ntena. Samalla oli armeija-osasto C:n eteläinen rintama vedettävä vihollisesta muita kohtia syrjemmäksi, niinkuin elokuun puolivälissä 17:nnen armeijan suhteen oli tapahtunut. Ainoastaan etujoukkojen tuli jäädä etumaisiin asemiin.

Tyhjentämistyöt eivät vielä olleet ehtineet pitkälle, kun hyökkäys alkoi syyskuun 12:ntena Ruptin ja Moselin välillä. Siihen liittyi sivuhyökkäys Cambresin ylängöllä olevan kaaren pohjoispäätä vastaan. Molemmissa kohdin vihollinen mursi rintamamme. Etelärintamalla murtui eräs preussilainen divisioona. Varajoukot eivät olleet tarpeeksi lähellä estääkseen heti tappion. Combresin ylängöllä olleen itävalta-unkarilaisen divisioonan olisi myös pitänyt taistella paremmin. Paikallinen armeijanylikomento määräsi ryhdyttäväksi kaarta tyhjentämään jo keskipäivällä. Olin tyytymätön itseeni, mutta myös paikallisiin komentoviranomaisiin. Ensin saapui tietoja, että tyhjentäminen jatkui hyvin. Se oli mahdollista, kun vihollinen ei enää ahdistanut. Tämän perusteella annoin armeijatiedonantoni, joka oli liian edullinen, kuten myöhemmin selvisi.

Armeijatiedonantojani on moitittu vääristeleviksi. Ne ovat olleet ehdottomasti totuudenmukaisia ja ne laadittu niinkuin omatuntomme ja velvollisuus armeijaa, kansaamme ja liittolaisiamme kohtaan vaati. Iltatiedonannot ilmoittivat vain lyhyesti päivän tapahtumat. Päivätiedonannot perustuivat ilmoituksiin, jotka ylimmällä armeijanjohdolla oli käytettävänään sinä hetkenä, jolloin minä ne allekirjoitin — tavallisesti klo 10.30 a.p. Kirjoitin ne etupäässä armeijaa varten. Oikein ja kohtuullista oli, että sotamies tiesi mainittavan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä kärsinyt. Joukko-osasto, upseeri tai sotamies, joka mainittiin tiedonannossa, oli ylpeä siitä: olihan jokaiselle innostavaa tietää maineestaan maailmallekin ilmoitettavan. Siinä oli sodankäynnille hyvin oleellinen kiihoitin, tärkeä psykologinen, toimintaa edistävä tekijä. Myös kotiseutu oli syystä ylpeä poikiensa julkisesti saamasta tunnustuksesta. Jokainen sana armeijatiedonannossa oli tarkoin punnittu. Suuria tapahtumia kosketeltiin perinpohjaisesti; pienemmistä kahakoista voitiin vain tärkeimmät mainita. Rauhallisina aikoina toistuva ilmoitus: "ei mitään erikoista", "ei mitään olennaista" kertoi ymmärtävälle lukijalle, että Saksan miehet joka kohdalla laajaa rintamaa olivat jälleen uskollisella antaumuksella öin ja päivin täyttäneet ankaran velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Tietystikin olisin jännittävinä aikoina mieluummin käyttänyt lyhytsanaista kuin selittelevää tyyliä. Milloin tällainen ilmaisutapa oli paikallaan, käytettiin sitä. Tiedonanto Flanderin taistelusta: "Langemarck jäi meille tai luovutettiin", ei olisi tyydyttänyt ketään.

Aluemenetykset mainittiin, mikäli ne vaikuttivat taistelutilanteeseen, mutta vasta sitten, kun siitä ei voinut koitua vahinkoa taisteleville joukoille. Ei kukaan ihminen voinut vaatia, ei edes valitettavasti niin puolueettomasti ajatteleva saksalainenkaan, että minun piti ilmoittaa, kuinka monta tykkiä ja vankia vihollinen meiltä kulloinkin otti! Emme olleet se voimakas kansa, josta minulle juuri noina päivinä niin usein puhuttiin! Vihollisen tiedonantojen jatkuva lukeminen oli tuottanut jo kyllin vahinkoa. Ylimmän armeijanjohdon tiedonantojen epäileminen meni paikoittain niin pitkälle, että niitä tutkittiin vihollisen tiedonantoihin vertaamalla. Se oli oikein aito saksalaista!

Eikö ollut suuri strateeginen voitto meille, kun me esim. 1917 Flanderin rintamalla säilytimme asemamme, vaikka se tuotti meille taktillisia tappioita ja vaati meiltä vankeja ja sotatarpeita? Kun ilmoitin, että vihollinen oli tunkeutunut meidän tykistöasemillemme, piti siitä käydä selville tykkien ja vankien menetys. Eikö se riittänyt? Tahdottiinko oikein penkoa onnettomuutta?

Ylin armeijanjohto oli sallinut vihollisen tiedonantojen julkaisemisen luottaen Saksan kansan ymmärrykseen. Myöhemmin minusta tuntui, että se oli virhe. Vihollinen harjoitti tiedonannoillaan suorastaan propagandaa meitä vastaan ja lamautti mielialaamme. Vielä arveluttavammalta tuntui minusta kuitenkin myöhemmin annettu kielto julaista tiedonantoja. [Ranska tiesi kyllä hyvin, miksi se ei sallinut meidän tiedonantojemme julkaisemista, vaikka me emme harjoittaneet niillä minkäänlaista propagandaa.]

Olen jo selittänyt, että minun täytyi ottaa huomioon myös armeijan tiedonantojen vaikutus liittolaisiimme. Tämä seikka vaikutti paljon, kun liittolaiset panivat meihin kaiken toivonsa.

Eräs seikka on kieltämätön: Wolffin toimiston selitykset tiedonantoihini, jotka syntyivät Berliinissä ja olivat tarkoitetut ainoastaan puolueettomia ulkomaita varten, eivät olleet onnistuneita. Oli kyllä olemassa syitä, joilla niiden sävy voitiin selittää. Mutta kun huomasin niistä koituvat epäkohdat, lakkautin ne heti, vaikkakin liian myöhään.

Woevren tasangolla onnistui kaaren tyhjentäminen ja rintaman siirtäminen Michel-asemiin kirvelevistä tappioista huolimatta. Jo syyskuun 13:ntena laimeni taistelutoiminta. Saamiemme tietojen nojalla pidimme mahdollisena hyökkäyksen jatkumista Michel-asemia vastaan.

Syyskuun 22:sen jälkeen muuttui kuva v. Gallwitzin armeijaryhmän, edustalla. Hyökkäyksen todennäköisyys väheni; taistelu Argonnien molemmin puolin näytti olevan pian tulossa.

Myös herttua Albrechtin armeijaryhmä saattoi joutua vaaraan. Tämä mielipide tosin perustui enemmän työtoverieni arveluihin kuin saapuneisiin tietoihin. Minä puolestani pysyin yhä edelleen siinä käsityksessä, että oli pikemmin odotettavissa hyökkäyksen laajennus Reimsin ja Maasin välille kuin rynnistys Lothringeniin.

Joukkomme olivat ylenmäärin uupuneet, miesluku oli vähentynyt, liikarasitus lisääntyi, asema kävi yhä vakavammaksi, mutta rintama oli kunnossa, vain 2:sen armeijan kohdalla oli yhä osittain epätasaisuutta.

Itävalta-Unkarin rintama Italiassa kesti. Merkkejä italialaisten mahdollisesta rynnistyksestä ei vielä näkynyt.

Tällainen oli asema, kun tapahtumat Bulgaariassa pakottivat ylimmän armeijanjohdon tekemään raskaita päätöksiä.

Syyskuun 15:ntenä ryhtyivät ententen joukot hyökkäykseen Makedoniassa Vardarin itäpuolella Cernan ja Vardarin välisessä vuoristossa sekä pienemmillä voimilla Monastirin luona. Molemmilla sivustoilla raukesivat hyökkäykset. Keskustassa, jossa olosuhteet hyökkääjälle olivat vaikeimmat, eivät bulgaarialaiset joukot — 2:nen ja 3:s divisioona — tehneet ollenkaan vastarintaa. Ne yksinkertaisesti jättivät asemansa. Vain tämän kautta kävi ententen joukkojen nopea eteneminen mahdolliseksi tuossa rotkoisessa, korkeassa vuoristossa, joka on kuin luotu puolustusta varten. Kenraali v. Scholtz aikoi pysäyttää bulgaarialaiset seuraaville asemille oikeaan aikaan tuotujen varajoukkojen avulla. Hän pettyi toiveissaan: 2:nen ja 3:s bulgaarialainen divisioona peräytyi suunnitelmallisesti ilman taistelua toisaalta Cernan taakse, toisaalta Vardarin taakse. Bulgaarialaiset reservijoukot, jotka olivat kolmen saksalaisen divisioonan vahvuiset, eivät ollenkaan ryhtyneet taisteluun. Saksalaiset joukot, joita vähän ennen oli vahvistettu Romaaniasta tuoduilla pataljoonilla, eivät yksin voineet aukeamaa sulkea. Ententelle oli avattu tie pohjoiseen päin Vardarin laaksoon Krivolacin suunnalla.

Myöhemmätkin yritykset vastarinnan järjestämiseksi menivät myttyyn.
Bulgaarian armeija meni kotiin. Ainoastaan muutamat Pressba-järven ja
Cernan välillä, saksalaisen välittömän komennon alaisina taistelevat
bulgaarialaiset osoittivat toistaiseksi suurempaa lujuutta.

Jo syyskuun 16:ntena tai viimeistään 17:ntenä sähkötti kenraali Lukov, joka johti joukkoja Struma-joella, tsaarille, että hänen täytyi tehdä aselepo; hän ei tiennyt miten mahdollisimman nopeasti pääsisi eroon meistä muodollisestikin heittäytyäkseen suoraan ententen syliin.

Muutamia päiviä jälkeenpäin sain minä käsiini Ranskan yleisesikunnan salaisen tiedonannon, josta kävi selvästi ilmi, että ranskalaiset eivät enää odottaneet Bulgaarian armeijan tekevän vastarintaa. Ententen harjoittama propaganda, sen raha, samoin kuin Yhdysvaltain Sofiaan jäänyt edustaja olivat tehneet tehtävänsä. Täälläkin olivat ympärysvallat tehneet eheää työtä. Ehkäpä oli myös bolshevistisia virtauksia Venäjältä päin hiipinyt maahan. Tsaari ja meidän edustajamme Sofiassa eivät tienneet siitä mitään. Kenraali Jekov oli seurannut tapahtumia katselijana. Joitakin päiviä ennen taistelun alkua, jonka varmasti tiedettiin tulevan, hän matkusti Wieniin, sairaalaan, luullakseni jonkin korvavian tähden.

Kenraali v. Scholtz ja kaikki saksalaiset viranomaiset olivat tehneet voitavansa. Siellä, missä saksalaiset komensivat, pysyi Bulgaarian armeija koossa. Vuoristossa eivät bulgaarialaiset olleet halunneet saksalaisia päälliköitä. Päinvastoin he olivat jättäneet sinne erään divisioonankomentajan, jonka kenraali Scholtz tahtoi poistaa, koska ei luottanut häneen, ja tehneet useita henkilövaihdoksia näillä seuduilla.

Kun nyt bulgaarialaiset verhotakseen luopumistaan sanovat, että minulle kyllä oli ilmoitettu sotamiesneuvostojen perustamisesta heidän armeijaansa, niin ei tämä pidä paikkaansa. Ei ole myöskään totta, kun väitetään, ettemme me olisi täyttäneet sopimustamme, joka velvoitti meidän pitämään kuusi divisioonaa Bulgaarian rintamalla. Tämä sopimus koski vain Serbian sotaretkeä 1915. Kun minä elokuussa 1916 tulin ylimpään armeijanjohtoon, oli Makedoniassa suunnilleen yksi divisioona. Sopimus oli menettänyt voimansa senkin kautta, että syyskuussa 1916 oli perustettu saksalainen ylin sodanjohto neliliitolle. Mutta sekään ei ollut lyönyt mitään laimin; molemminpuolisten voimien suhde oli jokseenkin 1:1. Kreikan armeijalla ententen riveissä ei ollut mitään sotakokemusta. Se ei ollutkaan sisäisestä vakaumuksesta vihollisen puolella. Bulgaarian armeija oli levännyt kauan. Sillä oli ollut tilaisuus voimistua ja olisi sen pitänyt auttaa meitä länsirintamalla, sen sijaan että me autoimme sitä. Ylin armeijanjohto tiesi, että Bulgaarian armeija oli sairas, kuitenkin näytti mahdolliselta toivoa, että se kestäisi odottamamme hyökkäyksen, niinkuin kävikin siellä, missä vielä oli halua taisteluun. Samoinkuin saksalaiset päälliköt Bulgaariassa pidimme mekin paikallisia tappioita mahdollisina, mutta emme Bulgaarian armeijan täydellistä hajaantumista. Sofiassa liikkeellä olleet huhut, että Bulgaarian armeija taistelisi vain syyskuun 15:nteen asti, vahvistuivat kovin surullisella tavalla. Ylin armeijanjohto ei voinut suostua jokaiseen avunpyyntöön. Täytyi vaatia, että Bulgaariakin tekisi jotakin, muuten ei meitä mikään pelastaisi. Oli yhdentekevää, häviäisimmekö Makedoniassa vai lännessä. Ei meillä ollut voimia pitää puoliamme lännessä, vaikkakin vain puolustautumalla, ja muodostaa Balkanille bulgaarialaisen rintaman sijasta saksalainen rintama. Näin olisi täytynyt tapahtua, jos me olisimme tahtoneet pysyvästi säilyttää siellä asemamme.

Bulgaarian hallitus ei tehnyt mitään nostaakseen kansansa ja armeijansa sotahenkeä ja lujittaakseen kuria joukoissaan. Se antoi vihamielisille vaikutuksille vapaan vallan ja salli kaikenlaisen kiihoituksen meitä vastaan. Lopun saivat aikaan ententen rahat, joita kotiinpäin virtaavat joukot runsaasti veivätkin mukanaan Sofiaan. Tässä, eikä missään muussa, oli syy Bulgaarian luopumiseen neliliitosta.

Kukaan ei koettanut kieltää sitä, että asema Bulgaarian kukistumisen kautta oli tullut hyvin vakavaksi.

Myöskin Turkki joutui kovaan puserrukseen. Sen Palestiinan rintama oli täydelleen luhistunut. Saksalaiset päälliköt ja joukot olivat sielläkin täyttäneet velvollisuutensa, saksalainen sotilas taisteli Jordaninkin rannalla sankarillisesti. Mutta meidän voimamme olivat rajoitetut. Ne voivat täälläkin vain jonkun ajan pitää Turkin armeijaa koossa.

Englantilaiset etenivät nopeasti Damaskuksen radan vartta ja rannikolla pohjoiseen päin. Konstantinopoli ei tosin vielä ollut uhattu, mutta Turkin vastustuskyky oli hyvin lamassa. Enverin ja Talaatin uskollisuuden vuoksi ei tämäkään olisi vielä ratkaissut Turkin suhdetta ententeen. Ententelta vapautui kuitenkin Syyriassa melkoisia voimia ja se saattoi nyt milloin tahansa Bulgaarian kukistumisen jälkeen hyökätä Konstantinopolia vastaan Maritsan yli. Täällä oli vain heikkoja turkkilaisia joukkoja. Bulgaarian armeija Struman varrella oli tähän asti ollut sen suojana. Voitiin tosin Kaukaasiasta, ehkäpä Ukrainastakin tuoda apuvoimia; mutta emme olisi voineet järjestää Mustalla merellä suurten joukkojen kuljetusta, siihen oli laivoja saatavissa liian vähän. Apujoukkojen lähettäminen alkoikin heti. Muutamia pataljoonia siirrettiin Ukrainasta Konstantinopoliin. Mutta mitään ratkaisevaa ei enää voitu saada aikaan. Konstantinopolin täytyi kukistua; tapahtuisiko se marras- vai joulukuussa, oli yleisen tilanteen kannalta yhdentekevää. Oli luonnollista, että ententen laivasto loisi Mustan meren kautta kulkuyhteyden Romaaniaan ja veisi Bulgaarian kautta joukkoja Tonavalle. Emme voineet ajatellakaan, että Romaania pysyisi puolueettomana. Ennemmin tai myöhemmin se ryhtyisi vihollisuuksiin, sen saattoi nähdä.

Oli selvää, että ympärysvallat koettaisivat vapauttaa Serbian ja hyökätä sieltä Unkarin kaksoismonarkian kimppuun antaakseen sille kuoliniskun. Rintamamme Balkanilla järkkyi; kysymys oli nyt siitä, voitiinko se uudelleen muodostaa Serbiassa ja Bulgaariassa tai ainakin Tonavalla. Tilanteesta Sofiassa ei aluksi voinut saada selvää. Vielä emme tienneet, oliko todella koko Bulgaarian armeija rappeutunut. Serbian armeija oli vuosikausia taistellut maansa rajojen ulkopuolella ja antanut loistavan näytteen kauniista isänmaanrakkaudesta. Niin olisivat bulgaarialaisetkin voineet tehdä. Sitäpaitsi ei entisestä Bulgaariasta vielä jalanleveyttäkään ollut vihollisen vallassa.

Jos Bulgaarian armeija jättäisi meidät, täytyisi Saksan ja
Itävalta-Unkarin kuljettaa voimia Balkanille enemmän kuin koskaan.

Kun tähän asemaan oli jouduttu, täytyi meidän tehdä kaikkemme vahvistaaksemme asemaamme Balkanilla ja siten suojataksemme itseämme ympärysvaltain hyökkäyksiltä Unkariin, Saksan ja Itävallan sivustaan. Me kuljetimme saksalaisen divisioonan Sevastopolista Bulgaarian ja Romaanian kautta Sofiaan. Kenraali v. Arz pani liikkeelle yhden itävalta-unkarilaisen divisioonan Ukrainasta Romaanian kautta Serbiaan. Kolme saksalaista itärintaman divisioonaa, jotka oli aiottu käyttää länsirintamalla ja osittain olivat sinne jo matkalla, käännettiin Serbiaan. Sinne lähti lopuksi kaksi divisioonaa Italian sotanäyttämöltä, jotka kenraali v. Arz oli asettanut käytettäväksemme lännessä. Ankarasti kamppailevalta länsirintamalta lähetti ylin armeijanjohto sinne vielä alppijoukon, joka oli tullut suoraan taistelusta ja vielä oli vuoristoasussa. Tämä oli ehdottomasti tarpeen Serbian vuoristossa. Kuusi tai seitsemän divisioonaa riistettiin näin länsirintamalta.

Yksi saksalainen divisioona aiottiin sijoittaa Sofian ympärille tukemaan tsaarin hallitusta, toiset divisioonat oli tarkoitus koota Nishin ympäristöön. Huonojen kulkuyhteyksien tähden jouduttaisiin varmaan lokakuun keskipaikkeille, ennenkuin tämä saattoi tapahtua.

Hyvin pian selvisi, ettei Bulgaarian taholta enää käynyt odottaminen mitään. Sofiaan sijoittunut divisioona siirrettiin Nishiin. Tsaari luopui vallasta ja lähti maasta pois. Hallitus taipui kokonaan ententen puoleen. Bulgaarian armeija hajosi tai antoi riisua aseensa. Aselepo, joka jättäisi Bulgaarian kokonaan ententen käsiin, saattoi joka hetki olla valmis.

Saksalaisissa joukoissa, jotka olivat taistelleet Bulgaarian armeijassa, säilyi järjestys; ententen joukkojen lakkaamatta tunkeutuessa Vardaria ylöspäin Üskübiä kohti, peräytyivät ne mallikelpoisessa järjestyksessä sen länsipuolella Mitrovitsaa kohti ja itäpuolella Sofiaan päin. Uuden rintaman muodostaminen Serbiaan riippui hyvin suuresti itävalta-unkarilaisten joukkojen vastustuskyvystä.

Tilanne Romaaniassa pysyi hyvin epäselvänä ja jännittyneenä. Ylin armeijanjohto kykeni lähettämään sinne enää vain vähäistä apua, muun muassa Kaukaasian joukot.

Idässä olivat bolshevikit pysyneet meidän vihollisinamme. Ystäviä, jotka olisivat voineet auttaa meitä, emme olleet politiikallemme Iso-Venäjältä saaneet.

Mitä suurimmassa määrässä epäiltävää oli, onnistuisiko meidän Serbiassa ja Romaaniassa muodostaa uusi rintama Itävalta-Unkarin ja läntisen rintamamme sivustasuojaksi ja säilyisikö öljynsaanti Romaaniasta meidän käsissämme.

Epäilemätöntä oli, että italialaiset hyökkäisivät. Oli aivan epävarmaa, miten itävalta-unkarilaiset joukot nyt tappelisivat siellä.

Taistelutilanne saattoi nyt vain ratkaisevasti huonontua. Tapahtuisiko se hitaasti vai huimaavan nopeasti, sitä ei voinut vielä päättää. Todennäköistä oli, että tapaukset kypsyisivät lähimmässä tulevaisuudessa, niinkuin todella tapahtui Balkanin niemimaalla ja Itävalta-Unkarin rintamalla Italiassa.

Näin ollen tunsin raskaaksi velvollisuudekseni kiirehtiä sodan lopettamista ja kehoittaa hallitusta ratkaisevaan toimintaan. Syyskuun 9:nnen jälkeen ei ylin armeijanjohto ollut kuullut mitään Alankomaiden kuningattaren rauhanvälityksestä. Elokuun keskivaiheilta asti oli aika kulunut tuloksettomasti. Kreivi Burianin nootti oli kaikunut kuuroille korville. Diplomatia näki joutuneensa voittamattomaan pulaan, kun vastustaja osoitti vain tuhoamishalua. Tämän käsityskannan vuoksi, joka ei ollut syntynyt salamannopeudella vaan oli kypsynyt minussa elokuun alusta alkaen ankarissa sisäisissä otteluissa, pyysin syyskuun 26:ntena valtiosihteeri v. Hintzeä saapumaan Spaahan.

V.

Olot Berliinissä olivat sillävälin käyneet hyvin ikäviksi, taistelu vallasta oli jälleen astunut räikeästi esiin. Edustaja Erzbergerin hyökkäys kreivi v. Hertlingiä vastaan oli siitä ulkonaisena merkkinä ja se oli nostattanut rajun aallokon. Keisarin elokuun 14:ntenä antamaa kehoitusta, että hallitustoimia johdettaisiin yhtenäisesti ja lujasti, ei seurattu. En ole saanut selvää kuvaa noiden päivien tapahtumista. Valtakunnankanslerin asemaa en pitänyt vakavasti uhattuna. Suuren parlamentaarisen kokemuksensa avulla oli hän tähän asti aina selviytynyt. Berliinin tapahtumien tähden ilmoitti valtiosihteeri v Hintze tulevansa sunnuntaina syyskuun 29:ntenä. Kreivi Limburg-Stirum oli pyytänyt myös valtakunnankansleria saapumaan Spaahan. Tällä kertaa en minä ollut esittänyt pyyntöä, koska minulle syyskuun alussa selitettiin kreivin korkea ikä esteeksi, mutta otin tiedon valtakunnankanslerin tulosta tyydytyksellä vastaan, varsinkin kun aloin omasta puolestani päästä yhä paremmin selvyyteen siitä, mihin toimenpiteihin oli ryhdyttävä.

Lännessä olivat sillävälin jälleen alkaneet valtavat taistelut.

Ypernin itäpuolella ryhtyi entente rynnäkköön ja tunki meidät kaikkialla vanhalla Flanderin taistelukentällä etumaisista linjoistamme pois ja vielä osittain tykistösuoja-asemiemmekin ohi. Huomasimme välttämättömäksi armeijan perääntymisen selkäpuolella oleviin asemiin.

Cambrain suunnalla pääsi vihollinen syyskuun 27:ntenä ankaralla hyökkäyksellä kanavan yli etenemään, vaikka täällä oli kaikki jo etukäteen varustettu mitä huolellisimmin. Kauempana etelässä Vesleen asti rintama kesti.

Champagnessa ja Maasin länsirannalla oli syyskuun 26:ntena alkanut suuri taistelu. Ranskalaiset ja amerikkalaiset hyökkäsivät siellä hyvin kauas viitoitetuin päämäärin. Argonnien länsipuolella olimme pysyneet aseman herroina ja puolustautuneet loistavasti. Argonnien ja Maasin välissä olivat amerikkalaiset murtaneet rintaman. He olivat tänne keränneet voimakkaan armeijan. Amerikan osanotto sotaan oli tämän kautta tullut yhä merkitsevämmäksi. Heidän rynnistyksensä pysähdytettiin. Syyskuun 27:ntenä taistelimme etupäässä menestyksellä. 28:ntena pysytimme asemat hallussamme suunnitelmallisia rintamanparannuksia lukuunottamatta.

Kautta koko länsirintaman olimme taas suuressa voimainmittelyssä.

Syyskuun 29:ntenä ja seuraavina päivinä jatkuivat taistelut pitäen yllä vain tavanmukaista jännitystä. Ei mikään pakottanut tekemään äkkipäätöksiä. Panen tälle seikalle asiain kehitystä silmälläpitäen yhtä suuren painon kuin sille, että hallitus sitten elokuun puolivälin ei ollut saanut mitään aikaan rauhan hyväksi. Minulle ei tässä ollut mitään yllättävää. Pitikö ylimmän armeijanjohdon nyt odottaa, kunnes Turkki ja Itävalta-Unkari, joita iskut ensi sijassa olivat kohdanneet, tekisivät aloitteen. Se olisi ollut mukavaa, mutta sitä ei sallinut minun vastuunalaisuudentunteeni. Tuliko ylimmän armeijanjohdon monien pyyntöjen ja kiirehtimisien jälkeen toivoa, että hallitus sittenkin vielä nostattaisi kansan tai ryhtyisi Hollannin välityksellä rauhan hankkeeseen. Näyttikö tämä luultavalta? Velvollisuus vaati jättämään aikaakuluttavan toimettomuuden ja tyhjät sanat. Vihollisen puoleen oli käännyttävä ja ehdotettava rauhaa ja aselepoa. Sitä vaati sotatilanteemme, joka liian todennäköisesti huononemistaan huononi. Vielä ei meidän tarvinnut heittäytyä armoille. Vihollinen täytyi saada neuvottelemaan. Tapahtuisiko se sovinnollisuuden vai väkivallan merkeissä? Mikäli luulin tuntevani Clemenceauta ja Lloyd Georgea, täytyi minun pelätä pahinta. Wilson taas oli usein ilmoittanut ehtonsa tavattoman juhlallisessa muodossa. Hän ja hänen edustamansa Amerikka tuntisivat varmaan olevansa sanoihinsa sidottuja. Amerikka oli ratkaissut sodan Ranskassa, ilman sitä olisi entente sotilaallisesti jo kauan sitten kukistettu, minkä vuoksi oli mahdollista, että Wilson veisi Englannista ja Ranskasta huolimatta mitä sitovimmalla tavalla esittämänsä päämäärät voittoon. Tähän seikkaan oli saatava selvyyttä. Jos tämä käsitys Wilsonista saisi vahvistusta, niin voisimme hyväksyä neuvottelujen pohjaksi hänen 14 pykäläänsä, jotka tosin olivat kovat, mutta ainakin selvästi esitetyt; mutta jos tässä suhteessa pettyisimme, jos vihollinen jännittäisi jousta liiaksi, jos vihollisen sotilasjohtajat kieltäisivät meiltä sen kunnioituksen, jonka miehuullisella kamppailullamme olimme ansainneet, silloin täytyisi taistelun jatkua, niin tavattoman vaikeaksi kuin se kävisikin. Ehkä silloin hallitus ja kansa saataisiin nousemaan sankarillisiin tekoihin, kun ne vihdoinkin näkisivät, mitä tämä taistelu Saksalle merkitsi.

Juuri tässä suhteessa en voinut heittää toiveitani kotimaan rintaman lujittumisesta. Jos vihollinen vastaisi samalla tavalla kuin tammikuussa 1917, niin täytyisi jossain määrin riittävän johdon avulla kansassa jälleen herätä oikea mieliala, päättäväisyys ja yksimielisyys, jotka eivät voisi olla edullisesti vaikuttamatta sotakuntoisuuteemme ja henkeen rintamalla. Epäilemätöntä oli, että tämä vaikuttaisi ratkaisevasti sotajoukkoon ja koko sotatalouteen, ja sitä tehokkaammin mitä pikemmin se tapahtuisi. Meillä olisi jälleen sotakoneisto, joka puhuisi puolestamme voimakasta kieltä, ellei vastustajamme muuhun tyytyisi. Nämä eivät olleet mitään utopioja. Ranska, Serbia ja Belgia olivat kärsineet hyvin paljon enemmän kuin me ja kestivät yhä. Jos sota lähenisi rajojamme, nousisi jokaisen rintamalla olevan sotamiehen silmien eteen välittömänä tunne siitä, että oli suojeltava kaikkea sitä kallista, mitä kotimaassa oli. Kun sotilas, joka tiesi, mitä sotanäyttämö, taistelutanner, etappialuekin merkitsi, näkisi sodan koko sen hävittävässä suuruudessa uhkaavan saksalaista maata, niin nousisi 70-miljoonainen kansamme — näin ajattelin — vankkana ja yksimielisenä käyttämään niitä jättiläisvoimia, joita sillä yhä vielä oli. Kysymyksenalaiseksi jäi myös, olisiko vertansa runsaasti vuodattanut Ranska, joka oli kärsinyt paljon enemmän kuin me, jaksanut kestää vielä kauan alueiden tyhjentämisen jälkeen. Missään tapauksessa ei asemamme ollut sellainen, että kansamme ja lastemme kasvojen edessä olisimme voineet puolustaa antautumista viholliselle; mutta joka tapauksessa, jos suinkin kävi mahdolliseksi, oli lähdettävä rauhan tietä astumaan.

Sisäisesti taistellen olin vähitellen tullut tähän raskaaseen päätökseen ja tunsin nyt velvollisuudekseni ja sisäiseksi pakoksi toimia ollenkaan välittämättä siitä, mitä muut sanoisivat, jotka tunsivat sotatilannetta vähemmin kuin minä. Olen tämän sodan kaikissa suurissa ratkaisuissa täydellisesti tietoisena vastuunalaisuudestani toiminut vakaumukseni mukaan. Tiesin kyllä, että minua vieläkin enemmän herjattaisiin ja tehtäisiin vastuunalaiseksi kaikesta onnettomuudesta. Henkilökohtaisesti kärsimäni katkeruudet eivät voineet vaikuttaa päätösteni tekoon.

Syyskuun 28:ntena klo 6 iltapäivällä menin kenraalisotamarsalkan luo hänen huoneeseensa, joka oli kerrosta alempana. Esitin hänelle ajatukseni rauhan ja aselevon pyynnöstä. Asema voi Balkanin olosuhteiden vuoksi vain huonontua, vaikka länsirintamalla voisimmekin kestää. Meidän tehtävämme nyt oli toimia viivyttelemättä, selvästi ja varmasti. Kenraalisotamarsalkka kuunteli liikutettuna puhettani. Hän vastasi aikoneensa sanoa minulle samaa illalla, hänkin oli jo pitemmän aikaa harkinnut perinpohjin asemaa ja piti tätä hanketta välttämättömänä. Olimme yksimielisiä siitäkin, että aselepoehtoihin tuli sisältyä vallatun alueen säännöllinen ja järjestelty tyhjentäminen ja mahdollisuus ryhtyä sotatoimiin meidän rajoillamme. Edellinen näistä ehdoista oli ääretön sotilaallinen myönnytys. Itärintamalla emme aikoneet antaa perään. Luulin, että ententekin jo olisi selvillä bolshevismin vaarasta, joka sitäkin uhkasi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä erosimme puristaen lujasti toistemme kättä, kuin miehet, jotka ovat kantaneet rakkaimpansa hautaan ja jotka eivät ainoastaan elämän hyvinä vaan myös vaikeimpinakin hetkinä tahtoivat seistä yhdessä. Liittyiväthän meidän nimemme maailmansodan suurimpiin voittoihin. Olimme yhtä mieltä nyt siinäkin, että velvollisuutemme oli liittää nimemme myös siihen hankkeeseen, jota välttääksemme olimme tehneet kaiken, mitä ajateltavissa oli.

VI.

Valtiosihteeri v. Hintzen ja minun välisten neuvottelujen perusteet olivat muodollisestikin selvinneet keskustelussani kenraalisotamarsalkan kanssa syyskuun 28:ntena. Neuvottelut tapahtuivat 29:ntenä klo 10 aamupäivällä Britannique-hotellissa. Eversti Heye oli läsnä.

Lyhyen tervehdyksen jälkeen alkoi valtiosihteeri v. Hintze selittää sisäistä tilannetta ottamatta ollenkaan huomioon ulkonaisia olosuhteita. Hän piti kreivi v. Hertlingin asemaa niin horjuvana, ettei tämä enää voisi pysyä paikallaan, eikä hänen omakaan asemansa ollut enää vahva. Berliinissä oli sisäisen tilanteen tähden tapahtuva täydellinen järjestelmän muutos ja parlamentaarisen ministeristön muodostaminen. Hän puhui myös vallankumouksen mahdollisuudesta. Tähän hetkeen asti olin luullut, että ylimmän armeijanjohdon tuli yhdessä silloisen valtakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston valtiosihteerin kanssa pohtia kysymyksiä, joita se piti tilanteen vaatimina. Vaihdokset näissä viroissa ja tällä hetkellä vaikuttaisivat ehdottomasti haitallisesti, mullistavasti ja hidastuttavasti kaikilla aloilla. Asioiden yhtäjaksoisuus katkeaa aina joksikin aikaa näin syvällekäyvissä muutoksissa. Mihin päätökseen Hänen Majesteettinsa tulisikin, ylin armeijanjohto pitäisi hallitusta uusien miesten edustamana ja uudelleen järjestettynäkin aina hallituksena. Uusien miesten tulisi tuntea vastuunalaisuutensa, jos he tässä tilanteessa ottaisivat hallitusvallan käsiinsä. Ylimmän armeijanjohdon tuli esittää oma kantansa samalla lailla uudelle kuin vanhallekin hallitukselle ja pitää huolta siitä, ettei armeijalle hallituksen muutoksen tähden koituisi vaurioita siinä tapauksessa, että voitaisiin saada aikaan kunniallinen aselepo.

Valtiosihteeri v. Hintze piti huolimatta minun vastaväitteistäni tarpeellisena koko hallitusjärjestelmän muuttamista. Hän ei pitänytkään uudistusta niin vaikeana. Minä en voinut arvostella tätä asiaa, kun en täysin tuntenut Berliinissä vallitsevia olosuhteita.

Valtiosihteeri v. Hintze ilmoitti edelleen, että Alankomaiden kuningattaren puoleen ei oltu käännytty eikä muihinkaan toimenpiteisiin ryhdytty rauhanasian ajamiseksi. Mitään positiivista ei siis oltu tehty.

Nyt vasta kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme tilanteen ja mielipiteemme aselepoehdoista. Valtiosihteeri v. Hintze piti oikeimpana kääntyä presidentti Wilsonin puoleen aselevon ja rauhan pyynnöllä. Sveitsin lähettiläs Washingtonissa oli uudelleen puhunut hallituksellemme Wilsonin korkeista ihanteista. Oli selvää, että kiertotie Washingtonista Pariisiin ja Lontooseen hidastuttaisi asian kulkua ja ettei yhtäkkiä tätä tietä voitaisi saavuttaa aselepoa, vaan vasta pitemmän ajan kuluttua. Tämä ei kuitenkaan sotinut sitä käsitystä vastaan, joka kenraalisotamarsalkalla ja minulla oli asemasta. Yhdyimme valtiosihteeri v. Hintzen ehdotukseen, vaikkakin kehoitimme samanlaisella nootilla kääntymään myös Englannin ja Ranskan puoleen.

Neuvottelun jälkeen ajoimme heti Hänen Majesteettinsa luo, joka oli Kasselista saapunut Spaahan. Valtiosihteeri v. Hintze esitti samanlaisen lausunnon sisäpoliittisesta tilanteesta, liittäen siihen nyt rauhan- ja aselepoehdotuksen, jolla oli käännyttävä Wilsonin puoleen. Kenraalisotamarsalkka kuvasi sitten sotilaallista tilannetta, minä vain lyhyesti vahvistin hänen sanojaan. Hänen Majesteettinsa oli tavattoman rauhallinen. Hän selitti suostuvansa siihen, että käännyttäisiin Wilsonin puoleen. Iltapäivällä jätettiin valtiosihteeri v. Hintzen toimesta kaikkein korkein määräys sillävälin saapuneelle valtakunnankanslerille parlamentaarisen järjestelmän luomisesta Saksaan. Ylin armeijanjohto sai tiedon siitä vasta sen julkaisemisen jälkeen; kreivi v. Hertling ei luullut voivansa toteuttaa sitä ja pyysi eroa. Berliinissä alettiin nyt etsiä uutta parlamentaarista valtakunnankansleria. Se tapahtui sangen omituisella tavalla, sillä kruunu jätti kaiken aloitetoimen käsistään.

Kysyin valtiosihteeri v. Hintzeltä, milloin uusi hallitus muodostettaisiin ja olisi päätösvaltainen ja milloin uudesta nootista voitaisiin sopia liittolaistemme kanssa, jotta se voitaisiin lähettää. Hän vastasi minulle, että se saattoi tapahtua tiistaina, lokakuun 1:senä.

Toistaiseksi pidin kiinni tästä ajasta.

Valtiosihteeri kreivi v. Roedernin toivomuksesta, joka myös oli tullut Spaahan ja jonka, samoin kuin varakanslerin, piti neuvotella parlamentaaristen johtajien kanssa, lähetti ylin armeijanjohto majuri vapaaherra v. dem Buschen Berliiniin vielä syyskuun 20:nnen iltana. Hänen piti siellä valtiopäivillä antaa selityksiä sotilaallisesta tilanteesta, jos hallituksen johto piti sitä tarpeellisena.

Kenraalisotamarsalkka päätti myöhemmin minun pyynnöstäni seurata Hänen Majesteettiaan Berliiniin syysk. 30:nnen iltana edustaakseen siellä samalla henkilökohtaisesti ylintä armeijanjohtoa. Minun oloni Spaassa oli sotatilanteen tähden valitettavasti tuiki välttämätön.

Majuri vapaaherra v. dem Busche oli jo lokakuun 1:sen illalla yhdessä varakansleri v. Payerin kanssa lyhyessä keskustelussa Berliiniin sillävälin saapuneen Badenin prinssi Maxin kanssa. Siinä hän esitti samaa kuin seuraavana aamuna valtiopäivillä puolueiden johtajille. Samat ajatukset hän esitti myös varakansleri v. Payerille heidän ollessaan kahden kesken.

Kreivi v. Roedernin ehdotuksen, että majuri vapaaherra v. dem Busche puhuisi myös herrainhuoneessa, ylin armeijanjohto hylkäsi. Minusta se olisi tehnyt sen vaikutuksen, kuin olisi tahdottu tällä vaikuttaa Preussin sisäiseen politiikkaan. Välittömän painostuksen kautta tahdottiin saada herrainhuone luopumaan siitä kannasta, mikä sillä tähän asti oli ollut Preussin valtiomuotokysymyksessä.

Lokakuun 2:sena kello 9 aamulla varakansleri v. Payer vei majuri vapaaherra v. dem Buschen esittämään tilannetta valtiopäiväin kokoontuneille puolueenjohtajille. Varakansleri oli läsnä neuvotteluissa. Majuri vapaaherra v. dem Busche tunsi minun mielipiteeni ja tarkoitukseni. Hän oli merkinnyt näitä muistiinkin ennen esitystään. Hänen esityksensä oli kauttaaltaan asiallinen. Hän kuvasi Bulgaarian luopumisen jälkeen Balkanilla muodostuneen sotatilanteen ehkä liian edulliseksi, olosuhteet länsirintamalla luottamusta herättäviksi. Joukkoja hän kiitti. Kuten ehdottomasti tulikin, kuvasi hän täyteväkikysymyksemme hyvin vakavaksi ja viittasi siihen, että me emme enää kyenneet peittämään tappioitamme. Miesten lukumäärä pataljoonissa oli vähentynyt 540:een, ja tämäkin luku voitiin pysyttää ainoastaan hajoittamalla 22 divisioonaa, s.o. 66 jalkaväkirykmenttiä. Henki varaväessä oli huono.

Majuri vapaaherra v. dem Busche tuli seuraaviin ponsiin:

"Me voimme vielä jatkaa sotaa jonkun aikaa, tuottaa vastustajalle ankaria tappioita, jättää jälkeemme autioksi hävitettyä maata; voittaa emme tällä enää voi.

"Tietoisuus tästä ja tapausten kulku ovat kypsyttäneet herra kenraalisotamarsalkassa ja kenraali Ludendorffissa päätöksen ehdottaa Hänen Majesteetilleen, että taistelu lopetettaisiin, jotta Saksan kansa ja sen liittolaiset säästyisivät uusilta uhreilta.

"Samoin kuin meidän suuri hyökkäyksemme heinäkuun 15:ntenä keskeytettiin heti, kun sen jatkaminen ei enää ollut oikeassa suhteessa sen vaatimiin uhreihin, samoin oli nyt päätettävä luopua sodan toivottomasta jatkamisesta. Tämä voidaan vielä tehdä. Vielä on Saksan kansa tarpeeksi voimakas pidättämään vastustajaansa kuukausimääriä, saavuttamaan paikallista menestystä ja vaatimaan ententelta uusia uhreja. Mutta jokainen päivä vie vastustajan päämääräänsä lähemmäksi ja tekee sen vähemmän taipuvaiseksi kanssamme solmimaan rauhan, joka on meille siedettävä.

"Siksi ei ole yhtään hetkeä hukattava. Jokainen vuorokausi voi huonontaa tilannetta ja suoda vastustajallemme tilaisuuden nähdä vielä selvemmin, miten heikkoja me nyt olemme.

"Tällä voisi olla mitä onnettomimmat seuraukset rauhantoiveisiin ja sotilaalliseen asemaan nähden. Ei armeija eikä kotimaa saa ryhtyä mihinkään, joka osoittaisi heikkoutta. Samaan aikaan kuin rauhantarjous tehdään, täytyy kotimaassa muodostua yksimielinen rintama, josta käy ilmi, että järkähtämättömästi vaaditaan sodan jatkamista, jollei vihollinen suostu minkäänlaiseen tai ainoastaan nöyryyttävään rauhaan.

"Jos näin kävisi, niin riippuisi armeijan kestävyys ratkaisevasti kotimaan lujuudesta ja siitä hengestä, joka kotoapäin virtaa armeijaan."

Esityksessään ilmitoi majuri vapaaherra v. dem Busche minun ohjelmani ja myös minun mielipiteeni. Hän ei puhunut ainoastaan valtiopäivämiehille, vaan myös sille uudelle hallitukselle, joka näiden riveistä oli astuva esiin. Soturi, joka jo neljän vuoden ajan on saanut käydä mitä vaikeinta taistelua puutteellisin apukeinoin, tylsistyy vaaroja vastaan. Toisin on sen laita, joka äkkiä näkee kirkkaassa valossa niin suunnattoman suuret vaikeudet.

Kahden vuoden ajan olin kirjoittanut hallitukselle varaväen puutteesta. Siviiliasevelvollisuuslaki, pyrkimykseni saada siihen muutoksia, ponnisteluni saada naiset yhä enemmän puolustustyöhön osallisiksi, kehoitukseni piileskelijöiden ja karkurien ahdistamiseksi kotona olivat syvästi oikeutettuja ei yksistään Hindenburg-ohjelman vuoksi, vaan siksikin, että rintamalle tarvittiin väkeä. Kaikki aloitteet, joita olin tehnyt Saksan kansan taistelukyvyn kohottamiseksi, olivat sodankäynnille äärettömän tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisusta valtakunnankansleri oli vastuussa koko kansalle. Kaikki oli kiinteässä yhteydessä keskenään; jos mieliala oli luja, niin pidätettäisiin kyllä piileskelijät ja karkurit rintamalla; lykkäystä saaneita vapautettaisiin kotimaasta halukkaammin; täyteväen puute ei kävisi niin huutavaksi; taistelun sielulliset vaikutukset voitettaisiin helpommin. Valtakunnankanslerit eivät esittäneet näitä ajatuksia valtiopäiville, jotka edustivat Saksan kansaa, vaikka ylin armeijanjohto oli nimenomaan pyytänyt heitä niin tekemään. Kaikki tämä oli todellisuudessa salattu valtiopäiviltä, samoin kuin käsitykseni sodan- ja rauhan mahdollisuuksista elokuun 8:nnen jälkeen. Muuten ei tilanteen nurinkurinen käsitys Berliinissä ole ymmärrettävissä.

Olin majuri vapaaherra v. dem Buschen esityksen vaikutuksesta niin hämmästynyt, että vielä kerran kysyin häneltä hänen palattuaan, oliko hän sanonut muuta kuin mistä olimme neuvotelleet. Hän antoi minulle lausuntonsa kirjoitettuna, jota hän oli sananmukaisesti seurannut. Nämä muistiinpanot ovat edessäni kun kirjoitan näitä rivejä. En tiedä, oliko majuri vapaaherra v. dem Buschen esitystapa, hänen aina syvää vakavuutta huokuva persoonallisuutensa syventänyt hänen sanainsa vaikutusta kuulijoihin, inhimillisesti ymmärrettävää se olisi ollut. Myös oli majuri vapaaherra v. dem Busche huomannut kansanedustajissa voimakasta mielenliikutusta.

Hänen arvokkaanvakavat sanansa esityksen lopulla siitä, mitä me ehdottomasti tarvitsisimme, kaikuivat kuuroille korville. Luulen, ettei niitä yleensä käsitetty oikein suuren mielenliikutuksen vallitessa. Anteeksiantamatonta on, että se, mitä majuri vapaaherra v. dem Busche oli sanonut, heti pääsi julkisuuteen, vielä lisäksi tavalla, joka oli ehdottomasti vahingoittava meitä suuresti. Selvemmin ei heikkoutemme voinut joutua vihollisen tietoon kuin se nyt joutui.

Suuressa määrin arveluttavaa oli, että tähänastinen hallitus ei huomauttanut majurille, että hänen kuulijainsa joukossa oli myös puolalainen. Hallituksen täytyi tietää, että tämä heti levittäisi kaiken, mitä kuuli, sekä kotimaahan että ulkomaille.

Ollen siinä käsityksessä, että hallitus voitaisiin muodostaa lokakuun 1:seen päivään mennessä ja tuntien velvollisuuteni armeijaa kohtaan olin Spaassa vielä syyskuun 30:ntena ja lokakuun 1:senä neuvotteluissa valtakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston edustajain kanssa, samalla kehoitin yhdessä ylisotamarsalkan kanssa majuri vapaaherra v. dem Buschea tekemään kaikkensa, jotta nootti lähetettäisiin lokakuun 1:senä, viimeistään puolenpäivän aikaan lokakuun 2:sena.

Toimintani pääasiallisena kannustimena oli ihmishenkien säästäminen. Otin myös huomioon, että asemamme neuvottelujen alkaessa olisi sitä edullisempi, kuta pikemmin ne aloitettaisiin. Vaikka tilanne ei nykyhetkellä olisikaan uhkaava, niin voisi kuitenkin parin kolmen viikon kuluttua ratkaisevasti vaikuttaa asioihin, saisiko Saksan armeija aselevon vuorokautta aikaisemmin vai myöhemmin tai, siinä tapauksessa että meidän täytyisi jatkaa taistelua, kotimaasta henkistä kannustusta. Tähän katsoen oli anteeksiantamatonta viivyttää hallituksen muodostamista valtiosihteeri v. Hintzen tarpeelliseksi katsomaa aikaa pitemmälle. Usein keskustelin tästä upseeritoverieni kanssa ja vain tämä vakaumus ohjasi toimiani. Muuten menettelin sen mukaan, mitä olin lausunut valtiosihteeri v. Hintzelle ja mitä majuri vapaaherra v. dem Busche esityksessään oli tuonut ilmi. Tämä antaa yhtenäisen kuvan. Aivan käsittämätöntä on, miten on syntynyt luulo, että minä olisin sanonut: "aselepo on tehtävä 24 tunnin kuluessa, muuten särkyy rintama pirstaleiksi." Syyskuun 29:nnen neuvottelujen ja majuri vapaaherra v. dem Buschen lokakuun 2:sena antaman lausunnon välillä, jotka käyvät samaan henkeen, ei ole mitään sotatapahtumia, jotka olisivat sanottuna aikana horjuttaneet mielipiteitäni.

Olin tuontuostakin pyytänyt, että valtiosihteeri v. Hintze pysyisi valtiosihteerintoimessaan, jos uusi valtakunnankansleri sitä toivoisi, jotta työssä säilyisi jonkinmoinen yhtenäisyys. Mutta se oli ollut turhaa. Yleisesikunta oli myös lokakuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä helpottanut Hänen Majesteettinsa ja Badenin suurherttuan yhteyttä asettamalla puhelinjohtonsa heidän käytettäväkseen, siten jouduttaakseen prinssi Maxin nimitystä. Minä toimin koko ajan samaa periaatetta seuraten: kun raskas päätös kerran oli tehty, oli toimittava sen mukaan. Ei saanut menettää päiviä, vielä vähemmän antaa kaiken mennä hukkaan, niinkuin usein oli tapahtunut. Vielä kerran tehostan, ettei tässä ollut kysymyksessä saada heti paikalla aselepo, oli ensin päästävä yhteyteen vihollisen kanssa. Sillä ei vielä aselepo ollut solmittu, sen tiesin minä parhaiten, sillä olin paremmin selvillä vihollisen ajatustavasta kuin uusi hallitus. Minä rauhallisine, raskaine ajatuksineni pysyin vieraana Berliinin tapahtumille ja selitin ne siten, että kansanedustajat, jotka eivät aikanaan olleet saaneet tietoa asioista, nyt tuskallisessa mielenkuohussaan, jota yllätys tietenkin oli tavattomasti lisännyt, olivat käsittäneet väärin majuri vapaaherra v. dem Buschen. Mielestäni ei myöskään prinssi Maxilla eikä uudella hallituksella ollut niin selvää kuvaa asioista, että he olisivat voineet täysin ymmärtää niiden välisen yhteyden.

Myöhään lokakuun 1:senä ja lokak. 2:sen kuluessa soitti eversti v. Haeften minulle usein ja kuvasi niitä vaikeuksia, joita uuden hallituksen muodostaminen ja samalla myös nootin lähettäminen tuotti. Syyskuun 30:ntenä olin ilmoittanut hänelle mitä Spaassa oli päätetty ja neuvoin häntä kehoittamaan hallitusta nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan, kuten käsitykseni mukaan oli tehtävä. Hänen ei kuitenkaan pitäisi "hoputtaa", mutta kyllä viitata niihin suuriin vaurioihin, joita jokainen päivä voi saada aikaan, jos vitkastellaan tai ollaan toimettomia. Myös eversti v. Haeftenille oli valtiosihteeri v. Hintze syyskuun 30:nnen iltapäivällä vakuuttanut, että uusi hallitus muodostettaisiin viimeistään lokakuun 1:sen iltapuolella ja että rauhantarjous voitaisiin lähettää illalla.

Keskusteltuani eversti v. Haeftenin kanssa lokakuun 1:sen iltana huomasin selvästi, että se, mitä valtiosihteeri v. Hintze oli edellyttänyt, ei toteutuisi. Neuvoin nyt eversti v. Haefteniä pitämään huolta siitä, ettei mitään tarpeetonta viivytystä syntyisi, mutta alistuin nootin lähettämisen lykkäämiseen, kun otin huomioon Berliinissä vallitsevan tilanteen.

Lokakuun 3:ntena oli uuden ministeristön istunto, jossa kenraalisotamarsalkka edusti ylintä armeijanjohtoa; hän puhui samaan tapaan kuin olimme puhuneet valtiosihteeri v. Hintzelle syyskuun 29:ntenä ja esitti vielä kerran ylimmän armeijanjohdon käsityksen valtakunnankanslerille osoitetussa kirjelmässä, jonka minä puolestani olin hyväksynyt:

"Ylin armeijanjohto pysyy maanantaina syyskuun 29:ntenä tänä vuonna tekemässään vaatimuksessa, että vihollisillemme on heti tehtävä rauhantarjous.

Makedonian rintaman murtumisen ja siitä välittömästi johtuneen länsirintaman reservijoukkojen vähentämisen vuoksi ja koska on mahdotonta korvata viime päivien taisteluissa syntyneitä melkoisia menetyksiä, ei inhimillisen arvioinnin mukaan enää ole olemassa toiveita, että voisimme pakottaa vihollisen rauhantekoon.

Vastustaja puolestaan tuo yhä uusia, vereksiä reservijoukkoja taisteluun.

Vielä seisoo Saksan armeija liitoksissaan lujana ja torjuu voitokkaasti kaikki hyökkäykset. Mutta tilanne kärjistyy päivä päivältä ja voi pakottaa ylimmän armeijanjohdon raskaisiin päätöksiin.

Nämä seikat tekevät välttämättömäksi taistelun lopettamisen, jotta Saksan kansalta ja sen liittolaisilta säästyisi hyödyttömät uhrit. Jokainen hukkaan mennyt päivä maksaa tuhansien urhoollisten sotamiesten hengen.

v. Hindenburg."

Kenraalisotamarsalkka on yllämainittuun syyskuun 29 päivän rauhanvaatimukseen lisännyt omakätisen huomautuksen, että siinä ajateltiin vain kunniakkaan rauhan hankkimista.

Lokakuun 4:ntenä palasi kenraalisotamarsalkka Spaahan. Lokak. 5:ntenä lähetettiin ensimmäinen nootti Wilsonille.

Nootin laatimiseen ja poliittisen toiminnan kulkuun ei ylin armeijanjohto enää ole vaikuttanut. Minä en pitänyt ilmaisumuotoa kyllin täsmällisenä ja ehdotin käytettäväksi miehekkäämpää kieltä, mutta minua ei kuultu. Valitettavasti oli selvää, että meidän täytyi asettua Wilsonin 14 pykälän pohjalle. Ne lähentelivät Saksassa syntynyttä sosiaalidemokraattista maailmankatsomusta ja vastasivat lukumäärään nähden Itävalta-Unkarin Serbialle heinäkuun lopulla 1914 antaman nootin 14 pykälää.

Lokakuun 2:sena lähettämässäni sähkösanomassa tehostin sitä, että Wilsonin nootin 14 pykälää olisi rauhanneuvottelujen perustana, mutta ei vihollisen asettamina ehtoina. Kenraalisotamarsalkka oli Berliinissä asettunut samalle kannalle, mutta ei ollut saanut ymmärtämystä läsnäolleiden valtiosihteerien puolelta. Ainoastaan varakansleri v. Payer yhtyi kenraalisotamarsalkkaan. Myöhemmin annettiin minulle seuraava selitys: kaikki valtiosihteerit olivat sitä mieltä, että vaikka Elsass-Lothringenin ja Puolan kysymys nyt olivat muuttuneet kansainvälisiksi, niin ei tähän kuitenkaan ilman muuta sisältynyt se, että Elsass-Lothringen ja suuria alueita idässä oli luovutettava.

Aselepoehtojen valmistelua varten kutsuttiin Spaahan komitea.
Puheenjohtajana toimi kenraali v. Gündell, valtakunnankansleria edusti
valtiosihteeri v. Hintze. Muina jäseninä siihen kuuluivat kenraali v.
Winterfeldt, majuri Brinckmann ja meriväen kapteeni Vanselow.

Armeijalle annettavien tiedonantojen avulla koetettiin lieventää aselepo- ja rauhantarjouksen lamauttavaa vaikutusta.

Syyskuun 20:nnen jälkeen keskustelin useiden päälliköiden kanssa rauhantarjouksesta. Ne herrat, jotka oivalsivat yleistilanteen, pitivät sitä oikeana, rauhallisissa olosuhteissa elävät eivät kyenneet näkemään sen välttämättömyyttä. Tyydytyksekseni huomasin, että luottamus minuun ei silloin ollut horjunut.

VII.

Ensimmäisessä suuressa valtiopäiväpuheessaan lokakuun 5:ntenä, kosketellessaan taistelun jatkamisen välttämättömyyttä siinä tapauksessa, ettei rauhanehtoja voitaisi hyväksyä, asettui prinssi Max samalle kannalle kuin kenraalisotamarsalkka ja minä.

Prinssi Max sanoi: "Me olemme lujasti ja täynnä luottavaa uskoa voimaamme päättäneet kunniamme, vapautemme ja tulevien sukupolvien onnen vuoksi kantaa vieläkin raskaampia uhreja, jos se ei ole vältettävissä", ja

"Olkoonpa rauhantarjouksen tulos mikä tahansa, tiedän, että Saksa on lujasti päättäväisenä ja yksimielisenä käyvä joko rehelliseen rauhaan tai lopputaisteluun elämästä ja kuolemasta, mihin meidän kansamme on valmis, jos se siihen pakotetaan. En tunne epävarmuutta ajatellessani, että tulos voisi olla tuo toinenkin, sillä tunnen niiden valtavien voimien hengen, joita kansassamme vielä nytkin on, ja tiedän, että ehdoton tietoisuus siitä, että jokainen taistelee elämämme puolesta, kaksinkertaistuttaa nuo voimat."

Valtiopäivien puhemies puhui samaan henkeen:

"Samoin kuin jokainen yksityinen sotamies rintamalla, on jokainen saksalainen kotimaassa valmis kantamaan mitä uhreja tahansa isänmaansa hyväksi, jos niin vaaditaan."

Nämä olivat kauniita, mieltäylentäviä sanoja, jotka saivat minussa lujittumaan uskon, että valtakunnankanslerin, valtiopäivien ja ylimmän armeijanjohdon kesken vallitsi täydellinen yksimielisyys taistelun jatkamisesta äärimäisessä tapauksessa. Mutta valtakunnankansleri ja valtiopäivät eivät olleet vakuutettuja siitä, että jokainen saksalainen jo — vuodesta 1914 — taisteli elämänsä puolesta ja että tämä taistelu olemassaolosta vaati meitä jokaista uhraamaan kaikkemme. Niistä tuhansista erilaisista iskusanoista, joilla kansamme sielu koti- ja ulkomaan taholta oli myrkytetty, oli elävä tietoisuus tästä vähitellen kuoleutunut. Vasta toukokuussa 1919 ennenkuulumattomien rauhanehtojen tunnetuksi tultua imeytyi tämä tietoisuus kansaan ja kansalliskokoukseen. Jälleen puhui sama presidentti kauniita, liikuttavia sanoja, jotka näyttivät vaativan välitöntä toimintatarmon nousua; näitä ei sähkölennättimellä uskallettu levittää julkisuuteen. Mutta tälläkin kertaa jäivät sanat vain sanoiksi. Hetki oli tullut, jolloin heidän olisi tullut nostattaa isänmaa toimintaan.

Noina päivinä kuljin lujana raskasta tietäni eteenpäin. Kun minulle myöhemmin Wilsonin toisen nootin saavuttua täydellisesti selvisi, että Wilson ei kyennyt eikä tahtonutkaan viedä perille mielipiteitään, vaan että Clemenceau ja Lloyd George olivat voimakkaammat, että meidät tehtäisiin orjiksi, silloin oli minusta hetki tullut, jolloin ajatukset kamppailun jatkamisesta oli muutettava teoiksi eikä tyydyttävä onttoihin sanoihin. Odotin prinssi Maxin ja hänen hallituksensa täyttävän vakuutuksensa, sitten kun he ja koko Saksa olivat huomanneet, että oli haudattava kaikki toiveet sopimusrauhasta.

Kenties olisin menetellyt oikeammin ja viisaammin, jos jo lokakuun alussa olisin jyrkästi asettanut hallituksen vastattavaksi kysymyksen, johon sen kuitenkin täytyi vastata: tahtooko Saksan kansa jatkaa taistelua kunniansa puolesta, tahtooko hallitus kutsua viimeisenkin miehen aseisiin ja vielä kerran lietsoa kansaan pyhää, vakavaa innostusta. Mutta luulen vielä tänäänkin, että isänmaalle kohdistettu herätyshuuto noina päivinä olisi kaikunut kuuroille korville. Olihan vieläkin neljä vuotta kestäneestä sodasta huolimatta, kuten lokakuun 5:ntenä pidetyistä puheista selvisi, epäselvyyttä tämän sodan todellisesta luonteesta, hallitus ja kansa eivät vieläkään olleet oivaltaneet tilanteen valtavaa vakavuutta. Vielä ei ollut vihollinen paljastanut tuhoamisaikeitaan, jotka jo Wilsonin toisessa nootissa selvisivät jokaiselle.

Prinssi Max arveli, että olisi ollut edullisempaa lähettää nootti noin viikkoa myöhemmin, kun hän ensin olisi laatinut yksityiskohtaisen ohjelman sodan tarkoitusperistä, mikä ohjelma olisi koko maailmalle osoittanut, että asetuimme presidentti Wilsonin periaatteiden kannalle ja olimme valmiit näiden periaatteiden hyväksi tekemään raskaitakin kansallisia uhrauksia.

Me olimme jo lokakuun 5:ntenä ottaneet Wilsonin kannan lähtökohdaksemme. Mitä muuta saattoi nyt myöhemmin tapahtua?

Se seikka, että minä mitenkään julkisesti esiintymättä kehoitin valtakunnankansleria nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan, kun elokuun keskivaiheilta asti ei oltu mitään aikaansaatu, ei ole pahentanut yleistä tilannettamme, sen sijaan on se seikka, että nyt julkisesti kerrottiin ylimmän armeijanjohdon tahtoneen aselepoa ja kiirehtineen sitä, vahingoittanut asiaa yhtä paljon, jollei enemmänkin, kuin nuo vääristellyt esitykset majuri vapaaherra v. dem Buschen tiedonannoista.

Uskooko prinssi Max ja luulevatko samoin ajattelevat todellakin, että tätä samaa toimenpidettä lokakuun keskivaiheilla olisi katsottu yksinomaan jalon inhimillisyyden ilmaukseksi, joka olisi ententen taholla otettu erikoisen ystävällisesti vastaan? Tällaiseen seisoivat vihollisemme liian reaalisella ja liian kansallisella pohjalla. Ne olivat myös liian viisaita menetelläkseen niin. Ne näkivät sodan yleistilanteen yhtä hyvin kuin Saksan ylin armeijanjohto. Ne tunsivat olosuhteet Saksan armeijassa ja Saksassa sekä Itävalta-Unkarin armeijan heikkouden Italiassa ja tilanteen Itävalta-Unkarissa. Lukuisista, valitettavasti usein liiankin yksityiskohtaisista vankien kertomuksista olivat ne varmaan muodostaneet selvän kuvan siitä, kuinka pieni miesluku pataljoonissamme oli ja kuinka monta divisioonaa ylin armeijanjohto oli hajoittanut. Ei niiltä myöskään ollut pysynyt salassa kansan ja sotajoukon henkinen rappeutuminen. Berliinistä ne saivat tietää kaiken. Ne odottivat vain meidän sisäistä romahdustamme niinkuin aikanaan Bulgaarian kukistumista. Ne huomasivat epäilemättä paljon tarkemmin kuin me, että se tapa, millä Hänen Majesteettinsa tiedonanto kreivi Hertlingille syyskuun 28:ntenä saatiin aikaan, merkitsi astumista vallankumouksen tielle.

Myöskään ei rauhantarjous ilman aselepotarjousta olisi tehnyt mitään vaikutusta vihollisen tuhoamishaluun. Sen osoittavat meidän aikaisemmat tarjouksemme, joita ympärysvaltain puolelta väitettiin epärehellisiksi ja vilpillisiksi, sen osoittaa kreivi Burianin aloite. Kun vihollinen kerran oli tällä kannalla, saattoi ainoastaan aselepotarjous pakottaa sen uskomaan että me todella halusimme rauhaa. Pelkkä rauhantarjous edellytti vihollista, joka rakentaisi meille kultaisia siltoja, ja mahdollisuutta päästä sen kanssa sovintoon läheisessä tulevaisuudessa. Oliko unohdettu, miten pitkälle Brestin ja Bukarestin neuvottelut venyivät. Nyt oli kaikki vielä paljoa monimutkaisempaa. Saattoihan ennakolta arvata, että neuvottelut tulisivat kestämään loputtomiin. Pitikö armeijan koko tuon pitkän ajan hyödyttömästi vuodattaa vertaan ilman minkäänlaista tukea kotoapäin? Entä jos meidän sotilaallinen asemamme huononisi näiden pitkällisten neuvottelujen kestäessä: eikö se taas vaikuttaisi melkoisesti rauhat lopulliseen muotoon?

Vain aselepoa tarjoamalla saattoi nopeasti nähdä, olivatko ne oikeassa, jotka pitivät kunniallista rauhaa mahdollisena, mistä minä olisin iloinnut, vai odottiko meitä väkivaltarauha, jonka täytyi kannustaa meitä uusiin tekoihin. Aikaa ei meillä ollut hukata, armeija kaipasi voimainlisäystä kotoa.

Ententen täytyi tunnustaa väriä ja meidän oli sen mukaan toimittava. Nyt ei enää ole olemassa mitään epäilyksiä vihollisen todellisista aikeista. Myöntävätkö ne, jotka väsymättä ovat puhuneet ihmiskunnan sovinnollisuudesta ja sopimusrauhasta, nyt vihdoin rehellisesti, että heillä on ollut väärä käsitys vihollisesta ja, vallankumouksen kulusta päättäen, myös yleensä ihmisistä, ettei maailma vielä ole kypsä sellaisille opeille?

Vieläkö uskomme, että entente-valtain työläiset kulkevat käsi kädessä niiden kanssa, jotka ovat uskoneet sopimusrauhaan ihmiskunnan sovintoajatuksen täyttymyksenä?

Saksan kansa oli ollut pitkäaikaisessa hämäryydessä. "Vorwärts kirjoitti helmikuun 5:ntenä 1919, kun hallituksen joukot olivat Bremenissä päässeet voitolle:

"Sosiaalidemokraatteina valitamme suuresti, että on täytynyt ryhtyä väkivaltaan. Luonnollisesti vastustamme kaikkea väkivallan käyttöä. Mutta väkivallan vastustaminen ei ole samaa kuin vastustelematta hyväksyä jokainen vastapuolen väkivallanteko. Rauhanrakkaus voi menestyä vain siellä, missä siihen vastataan samalla tunteella. Se, joka periaatteessa kammoo niin väkivallankäyttöä, ettei ryhdy vastustamaan toisten väkivaltaa, se lopulta lujittaa vastapuolueen väkivaltahallitusta."

"Vorwärts" palasi täten sille kannalle, millä se oli ollut vuoni 1914. Se ilmaisi saman katsantokannan, jota minä koko elämäni olin edustanut. Ei tuota kenellekään iloa käyttää sisäistä tai ulkonaista väkivaltaa. 1914 täytyi meidän tarttua aseisiin taistellaksemme väkivaltaa vastaan, jonka uhreina nyt olemme sortuneet.

Teoria on toista kuin käytäntö.

VIII.

Presidentti Wilsonin vastaus meidän lokakuun 5:ntenä tekemäämme tarjoukseen saapui Berliiniin lokakuun 9:ntenä, ensin kipinätietona. Sotilaallisessa suhteessa se asetti aselevon ehdoksi miehitettyjen alueiden tyhjentämisen lännessä. Tähän olimme valmistuneet. Nootti jätti tien neuvottelujen jatkamiseen auki.

Prinssi Maxin toivomuksesta matkustin Berliiniin. Olin pitkähkössä keskustelussa hänen kanssaan kahden kesken. Tunsin jo prinssin. Hän oli ollut kaksi kertaa suuressa päämajassa. Olimme kauan keskustelleet ja kuunnelleet toinen toistamme mielenkiinnolla. Paljon yhteistä meillä ei ollut. Varakansleri v. Payer piti häntä nykyään ainoana mahdollisena kanslerina. Minä saatoin taipua tähän. Mielestäni prinssi Max oli prinssinä ja upseerina sopiva uuden ajan aloittaja. Minä luulin, että hän tekisi myönnytyksiä, mutta jarruttaisi myös. Kuuluihan hän vanhaan ruhtinassukuun, joka ajatteli lämmöllä Saksan suuruutta. Hän voisi siten hyödyttää isänmaata sen vaikeimpana aikana. Tämä toivomus ei ole toteutunut.

Prinssi oli keskustelussa esittänyt minulle kyselykaavakkeen, johon oli mahdoton yksityiskohtaisesti vastata, mutta joka osoitti, miten vähän Berliinin herrat tunsivat sodan oikeata luonnetta. Vastasin niin hyvin kuin taisin. Ilmoituksissani pysyin entisellä käsityskannallani. Minusta ei ollut mitään syytä asettua uudelle kannalle. Wilsonin vastaus jätti vielä sijaa toivolle, että saamme rauhan, joka ei meitä tuhoa.

Kahden kesken pyysi prinssi Max minua tekemään pesäeron kenraali v. Bartenwerfferin, eversti Bauerin ja everstiluutnantti Nicolain kanssa. Minun täytyi kysyä, mistä näitä herroja syytettiin. Prinssi Max sanoi, ettei hän oikein tiennyt mistä, hän toisti vain, mitä hänelle oli sanottu. Pyysin, että hän antaisi minulle määrättyjä tietoja; minä tutkisin niitä omantunnontarkasti jo näiden herrojen omankin edun vuoksi. Mitään tietoja ei ylimmälle armeijanjohdolle annettu. Määrättyjä syytöksiä olisin tunnollisesti tutkinut, ilkeämielisten juorujen tai todistamattomien huhujen perusteella en voinut erottaa omantunnontarkkoja, uskollisia miehiä. Tämä pyyntö vaikutti minuun kiusallisesti. Tällaisia huolia oli siis Saksan hallituksella Berliinissä näinä aikoina!

Prinssi tahtoi tiedustella tilannetta muiltakin korkeammilta upseereilta. Mutta ylimmällä armeijanjohdolla yksin oli selvä kuva yleistilanteesta. Jokaisessa armeijassa olivat olosuhteet erilaiset. Yksityisen armeijan asemasta ei voinut tehdä johtopäätöksiä koko rintamaan nähden. En suostunut tähän. Sitäpaitsi kuului vastuunalaisuus yksinomaan kenraalisotamarsalkalle ja minulle. Hänen Majesteettinsa voi minä hetkenä hyvänsä vaatia lausuntoja, mutta ei valtakunnankansleri. Armeija oli vielä keisarillisen sotaherransa johdon alla. Marraskuun alussa, minun erottuani, antoi kaksi armeijankomentajaa lausuntonsa sotakabinetissa, heidän käsityksensä asemasta oli pääasiallisesti sama kuin minun. Eroavaisuudet johtuivat siitä, että heillä armeijanylipäällikköinä oli rajoitettu käsitys yleistilanteesta.

Jos armeija joutuu tappiolle, lausutaan ja kirjoitetaan aina arvosteluja, jotka ovat paikallaan niin kauan kun niissä ei esitetä loppupäätelmiä, joihin arvostelijalla ei ole pätevyyttä. Olosuhteet eri osissa armeijaa meidän pitkillä rintamillamme olivat liian erilaisia, yleistäminen on mahdotonta; jossakin kohdin saadut persoonalliset kokemukset houkuttelevat liian helposti yleistämään. Tämä on yhtä turmiollista kuin tyhjät iskusanat, joilla olemme myrkyttäneet poliittisen elämämme. Tieteessä niitä pidetään puolisivistyksen selvimpinä tunnusmerkkeinä.

Upseerit, jotka luulevat jo etukäteen nähneensä kaiken, olisivat tehneet paremmin, jos olisivat rehellisinä miehinä tulleet ylimmän armeijanjohdon luo, johon he kuitenkin luottivat, ja kertoneet, mikä heitä huolestutti. Sellaisilta miehiltä sain vain harvoja kirjeitä; jos ne ilmaisivat jotain uutta, pyysin herroja luokseni keskustellakseni heidän kanssaan asioista. Niin kutsuin esim. kapteeni Bakhausin 78:nnesta kenttätykistörykmentistä. Hän antoi minulle arvokkaita tietoja.

Nyt oli aika saada lopullinen selvyys siitä, tahtoiko Saksan kansa jatkaa taistelua, jos neuvottelut vihollisen kanssa eivät johtaisi sellaiseen rauhaan, jonka me voisimme hyväksyä. Valmistuksiin oli ryhdyttävä. Sanomalehdistöstä ylin armeijanjohto oli saanut edullisen käsityksen tästä mahdollisuudesta. Lokakuun 5:ntenä pitämänsä puheen jälkeen ei prinssi Max vielä ollut tehnyt mitään toteuttaakseen silloin ilmaisemansa käsityksen tämän tapauksen varalta. Esitin hänelle siksi kysymyksen tässä asiassa. Minun täytyi myös tietää, mille kannalle uusi hallitus asettui idän kysymyksiin nähden voidakseni sen mukaan järjestää ylimmän armeijanjohdon sotilaalliset toimenpiteet.

Yleiskuvaa Venäjän tapahtumista ei uudella ministeristöllä ollut, vain varakansleri v. Payer tunsi ne. En tiennyt, vieläkö samat näkökohdat olivat määrääviä kuin helmikuussa. Tämän kysymyksen suunnattoman tärkeyden tähden pidin lähempää selvittelyä tarpeellisena. Kysyin prinssiltä, miten hallitus arvioi bolshevismin vaaran ja katsottiinko Ukrainaa tulevaisuudessa välttämättömäksi tarveainekysymyksen tähden. Jälkimäisen kysymyksen ratkaisemiseksi tarvittiin tarkkoja tutkimuksia ja neuvotteluja Itävalta-Unkarin kanssa.

Samana päivänä otin osaa sotakabinetin istuntoon.

Kysymyskaavake oli keskustelun pohjana. Minäkin esitin kysymyksiä. Kaikesta keskusteltiin niinkuin yllä olen esittänyt. Erikoisia päätöksiä ei tehty. Myös keskusteltiin herra Walter Rathenaun "Vossische Zeitungissa" julkaisemasta artikkelista "Levée en masse". Sellaiset iskusanat eivät tee minuun erikoista vaikutusta. Olivathan olosuhteet toiset kuin 1870/71. Mutta voimaa ja tarmoa oli nytkin kansassa, se täytyi vain herättää. Oli siis kuitenkin olemassa miehiä, jotka samoin kuin minä uskoivat, että Saksan kansa yhä, huolimatta jättiläismäisistä teoistaan, voisi saada vielä suurempaa aikaan. Vahinko vain, etteivät he ole aikaisemmin tuoneet tätä esiin. Se oli minusta erikoisen huomattavaa ja täytti minut uudella toivolla, että taistelun jatkamisen puolella oli sellaisiakin miehiä, jotka muuten ajattelivat toisin kuin minä.

Kabinetin istunnon lopussa prinssi Max kiitti minua siitä, että olin tullut. Kenraalisotamarsalkan suostumuksella ilmoitin lyhyessä vastauksessa nimenomaan, että tukisimme uutta hallitusta lojaalisesti.

Kabinetti oli liian kirjava. Sillä oli kyllä sotakabinetin nimi, mutta se ei muistuttanut missään suhteessa vihollistemme sotakabinetteja.

Illalla tuli vielä useita julkisen elämän johtavia henkilöitä hetkeksi luokseni. He kysyivät minulta, oliko ylin armeijanjohto todella aiheuttanut aselepo- ja rauhantarjouksen. Vakuutin erikoisen selvästi, että niin oli tapahtunut, kuten jo olin sanomalehtihaastattelussa lokakuun 9:ntenä antanut ilmoittaa, kun en enää pelännyt siitä koituvan sotilaallista vahinkoa. Tällaisen selityksen olin velvollinen antamaan prinssi Maxin hallitukselle. Mutta virkani ei velvoittanut minua selittämään näille herroille kaikkea sitä, mitä ajattelin ja tunsin.

Vastauksen Wilsonin ensimmäiseen noottiin laativat hallitus ja ylin armeijanjohto yhdessä. Minun onnistui vielä liittää noottiin tiedustelu, asettuvatko Englanti ja Ranska myöskin noiden 14 pykälän kannalle. Vastauksen sisäpoliittiseen puoleen ei ylimmällä armeijanjohdolla ollut mitään osuutta. Se ei nytkään voinut hyväksyä nootin sävyä. Meidän toiminnassamme osoitti sitä paitsi epäarvokasta hätiköimistä kaiken sen hylkäämiseen, jota tähän asti olimme pitäneet pyhänä. Hyvillään saattoi vihollinen katsella, miten me yhä enemmän jouduimme kumouksen tielle.

Kautta koko maailman vaikeni äkkiä puhe sovintorauhasta ja sen ihanteelliset iskusanat. Tätä ei käynyt suuresti ihmetteleminen. Maailman sanomalehdistö totteli vihollisen propagandan pienintäkin viittausta, eikä enää tarvinnut tätä sanaa. Entente oli propagandallaan saavuttanut tarkoituksensa, nyt se voi heittää naamarin pois ja pyrkiä väkivaltarauhaan. Mutta meilläkin käytettiin sopimusrauha-sanaa enää vain arkaillen. Niillä miehillä, jotka tähän asti olivat julistaneet näitä aatteita ja väittäneet oikeus- ja sopimusrauhan toteuttamista hyvin mahdolliseksi ja helposti saavutettavaksi, ei ollut siveellistä voimaa nyt selvin sanoin ilmoittaa, että he olivat erehtyneet vihollisen tarkoitusperistä ja siten johtaneet kansaa harhaan ja samalla myös onnettomuuteen. Osa heistä ei epäsaksalaisessa ajatustavassaan arkaillut puhua Wilsonin 14 pykälään perustuvasta rauhasta, kuin olisi ollut kysymys oikeusrauhasta. Näin alas olimme jo vaipuneet. He yllyttivät räikeästi minua vastaan: minä olin liian hätäisellä aselepotarjouksellani aikaansaanut uuden onnettomuuden, samoin kuin ennen olin ehkäissyt rauhan saavuttamisen kohtuuttomuudellani. Näin he käänsivät kansan ja armeijan vihan minua vastaan. Jos kaikki ne, jotka ennen puhuivat vain sovintorauhasta, olisivat kertoneet sodasta ja tappion kauhuista, jos he olisivat auttaneet minua nostattamaan kansan viimeisiä voimia myöten ja säilyttämään sitä henkisesti sotakuntoisena, niin ei minun nyt olisi tarvinnut pyytää aselepoa. Kerran tämäkin on käyvä selväksi.

Lokakuun 12:ntena lähetettiin toinen nootti Amerikkaan:

IX.

Taistelu, joka syyskuun lopulla oli syttynyt länsirintamalla, oli sillä välin jatkunut. Vihollisen valtavien ponnistusten tarkoituksena oli murtaa kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmäin rintama Gentin ja Maubeugen suunnalla ja samoin Saksan kruununprinssin ja v. Gallwitzin armeijaryhmäin sisemmät siivet Argonnien molemmin puolin Charlevillen—Sedanin suunnalla. Sama pyrkimys oli ollut pohjana kaikissa ententen hyökkäyksissä syksystä 1915 lähtien. Tähän asti ne olivat rauenneet vihollisen uupumukseen ja meidän vastustusvoimaamme. Nyt me olimme heikontuneet, ja tuon tuostakin petti toinen tai toinen divisioona. Piileskelijäin lukumäärä rintaman takana kasvoi peloittavasti. Tiedonantotoimistot, joiden tuli valvoa yksityisten joukko-osastojen käytöstä, eivät enää riittäneet. Ne, jotka eturiveissä taistelivat, olivat sankareita. Heitä oli vain alueen laajuuden vuoksi liian harvassa. He tunsivat olevansa yksin. Upseeriin suuntautuivat miesten katseet, hänen hartioilleen kuormittui taistelun paino. Hän sai uskollistensa kanssa aikaan urheuden ihmetöitä. Rykmentin-, brigaadin-, vieläpä divisioonankomentajat upseeriensa ja harvojen sotamiestensä, usein kirjuriensa ja sotilaspalvelijainsa avulla palauttivat henkilökohtaisesti aseman entiselleen. He estivät suuresti ylivoimaisen, vaikkakaan ei enää taisteluintoisen vihollisen murron. Voimme olla ylpeitä noista miehistä, jotka suorittivat sankaritöitä. Mutta meidän mieshukkamme oli suuri. Paras osa jäi veriselle tappotantereelle. Osassa pataljooniamme oli enää vain kaksi komppaniaa. Ylin armeijanjohto lakkautti lomallelaskemisen. Suurten kuljetusvaikeuksien vuoksi täytyi kotimaassa olevien lomallelaskettujen toistaiseksi jäädä sinne. He viivyttelivät siellä kauemmin kuin oli suotavaa. Kohtalokkaina marraskuun päivinä olisi Saksassa saanut olla vain harvoja lomallelaskettuja. Valitettavasti ei asianlaita ollut niin.

Divisioonille voitiin myöntää yhä lyhempi aika lepoa ja sotilastarpeittensa ja vaatetuksensa kuntoonpanemista varten. Hyviä joukkoja käytettiin enemmän kuin epäluotettavia. Siitäkin oli vahingollisia seurauksia. Ne eivät voineet ymmärtää, miksi niiden piti niin usein sulkea aukot. Niiden taisteluinto laimeni. Ponnistukset kävivät yhä suuremmiksi, voimat hupenivat. Oli äärettömän vaikeaa saada aukot täytetyksi ja lujittaa heikkoja kohtia. Yhä useammin sattui, että toisen linjan divisioonia täytyi viedä kiireesti taisteluun ja osastot joutuivat sekaisin.

Johtajien hermojännitys rintamalla kasvoi yhä, mutta raskasta taakkaa kantaessaankin he säilyttivät kyvyn arvostella selkeästi isänmaan hätää ja uljaan sankarimielensä. Sitä ei mikään voinut murtaa.

4:s armeija, joka pysytti oikean sivustansa Yserin varrella Diksmuiden alapuolella ja vasemman sivustansa Armentièresin luona, työnnettiin alituisin taisteluin lokakuun alussa Roulersia ja Meniniä kohti. Syntyi joukko paikallisia kahakoita, jotka eivät johtaneet tulokseen. Lokakuun 14:ntenä vihollinen uudisti hyökkäyksensä. Roulersin suunnalla se pääsi etenemään vielä kaupungin toisellekin puolelle. Myös Kortemark menetettiin. Sitävastoin se Meninin suunnalla jaksoi tunkeutua vain vähän matkaa eteenpäin. Wervickin luona se lyötiin takaisin. Myös lokak. 15:s toi viholliselle paikallisia voittoja, jotka pakottivat armeijan peräytymään linjalle Diksmuide—Torhout—Ingelmunster—Kortrik. 4:nnen armeijan divisioonilla oli vähäinen miesluku. Syynä siihen, ettei vihollinen saanut suurempaa voittoa, saattoi 4:nnen armeijan erinomaisen johdon ohella olla vain se, ettei vastustaja enää tuntenut taistelunhalua. 4:ttä armeijaa komensi yhä vielä kenraali Sixt v. Arnim. Hänen esikunnanpäällikkönsä oli nyt majuri Humser, lahjakas soturiluonne.

4:nnen armeijan tilanne oli sillävälin jännittynyt niin, että ylimmän armeijanjohdon täytyi päättää toistaiseksi siirtää se vihollisesta kauemmaksi ja lyhentää sen rintamaa. Se sai käskyn vetäytyä Hermann-asemiin kanavan taa Eecloon kohdalla ja Lysin taa. Tämän liikkeen kautta luovuttiin Flanderin rannikosta. Sukellusveneiden tukikohta oli sillävälin siirretty muualle. 4:nnen armeijan liikkeitä suoritettiin paraikaa lokakuun 17:ntenä, jolloin minä taas matkustin Berliiniin neuvottelemaan sillävälin saapuneen Wilsonin toisen nootin johdosta.

17:s armeija oli saanut kestää vaikeita päiviä vihollisen murtauduttua lävitse Cambrain luona syyskuun 27:ntenä. Lokakuun 8:nteen asti jatkui kiivaita taisteluja Cambrain kummallakin puolen vaihtelevalla onnella, kaupunki pysyi meidän hallussamme. 2:nen armeija ei taistellut yhtä hyvällä menestyksellä; se työnnettiin lokakuun ensi päivinä yhä enemmän Le Catelet'ta kohti. Bohainia kohti pääsi vihollinen etenemään. Armeija veti mukanaan vaikeissa oloissa taistelevan 18:nnen armeijan oikean sivustan. Lokak. 8:ntena kohtasi sitä jälleen uusi ankara isku Le Catelet'n seudulla ja siitä etelään ja työnsi sitä taas taaksepäin. Ylin armeijanjohto oli pakotettu siirtämään 2:sen armeijan lokakuun 9:nnen vastaisena yönä Hermann-asemiin, siltä kun puuttui reservijoukkoja. Tätä liikettä täytyi 17:nnen armeijan seurata vasemmalla siivellään ja keskustallaan Cambrain ja Valenciennesin puoliväliin asti, jota vastoin sen oikea sivusta toistaiseksi sijoitettiin Douain länsipuolelle lähelle kaupunkia. 18:nnen armeijan täytyi samoin kuin 2:senkin peräytyä Hermann-asemiin. Se voi jättää vasemman siipensä La Fèren luo.

Raskaalta tuntui siirtää 2:nen ja 18:s armeija Hermann-asemiin, joiden varustaminen oli vielä kesken. Olin toivonut, että armeijat jaksaisivat kauemmin pysyä Siegfried-asemissa. Tosin oli meidät useissa kohdin St. Quentinin pohjoispuolella tungettu niistä vähitellen pois jo lokakuun alkupäivien taisteluissa, mutta suurimman osan rintamaa olimme kuitenkin säilyttäneet näissä asemissa. Kesken oli myös Hermann-asemien edessä olevan alueen tyhjennystyöt.

Perääntymisliikkeet sujuivat hyvin. Vihollinen hyökkäsi jo lokak. 10:ntenä uusia asemia vastaan, mutta työnnettiin takaisin. Lokak. 11:nenä se saavutti Cambrain koillispuolella taistellessaan 18:tta armeijaa vastaan paikallista menestystä, joka kuitenkin tehtiin mitättömäksi. Seuraavina päivinä lokak. 17:nteen asti oli uusia taisteluja 2:sta ja 18:tta armeijaa vastaan, joista me yleensä suoriuduimme menestyksellä.

4:nnen armeijan siirrosta Lysin taakse seurasi välttämättä myös 6:nnen ja 17:nnen armeijan siirtyminen Schelden taakse Hermann-asemiin. 6:s armeija oli lokak. 17:ntenä vielä Lillen länsipuolella, yöllä 18:tta vasten piti sen luopua kaupungista. Tähän liikkeeseen täytyi kauempana etelässä olevan 17:nnen armeijan oikean siiven ja myöhemmin koko armeijan yhtyä.

Hermann-asemiin perääntyminen edellytti von Boehnin armeijaryhmän lakkauttamista. Se oli käynyt liian kapeaksi eikä voinut enää saada aikaan tarpeellista voimien tasoitusta. 2:nen armeija joutui nyt Ruppreehtin armeijaryhmään, 18:s armeija Saksan kruununprinssin armeijaryhmään. Siellä oli 9:s armeija liittynyt 7:nteen armeijaan. Täälläkään ei selkäpuolen kulkuyhteyden vuoksi ollut tilaa erikoiselle armeijalle. Kenraali v. Carlowitz tuli 2:sen armeijan ylikomentajaksi, jotavastoin kenraali v. der Marwitz sai Verdunin edustalla olevan 5:nnen armeijan. Hänen esikunnanpäällikökseen tuli minun tähänastinen apulaiseni yliluutnantti Wetzell. Kenraali v. Gallwitzille oli muodostettu erikoinen armeijaryhmänkomento. Täälläkin oli osoittautunut haitalliseksi, että armeijanpäällikkyyteen oli yhdistetty armeijaryhmänkomento.

Voimainsäästämisen välttämättömyys pakotti Saksan kruununprinssin armeijaryhmän vielä syyskuun lopulla luopumaan Laffaux'n mutkasta, joka nytkin nieli paljon voimia, ja vetäytymään Oisen—Aisnen kanavan takana oleviin asemiin, joihin me olimme asettuneet 1917, lokakuun 22:sen onnettoman taistelun jälkeen.

Lokakuun 2:sena peräytyivät 7:nnen armeijan vasen sivusta ja 1:sen armeijan oikea sivusta suunnitelman mukaan niihin asemiin, joissa oli oltu ennen toukokuun 27:ntenä 1918 alkanutta rynnäkköä. Valitettavasti antautui vielä ennen tämän liikkeen suoritusta yksi divisioona vastoin kaikkea odotusta taisteluun Fismesin koillispuolella olevilla ylängöillä. 7:nnen armeijan keskusta piti puoliaan Chemin des Damesissa, jota vastaan vihollinen suuntasi hyökkäyksiään tuloksetta.

Puolustustaistelu Champagnessa ja Maasin varrella Argonnien kummallakin puolella kehittyi edullisesti huolimatta vihollisen suunnattomasta ylivoimasta juuri näillä taistelutantereilla. Se oli huomattavasti suurempi kuin molempien pohjoisten armeijaryhmäin rintaman edessä. Täällä osoitti johto erikoista rauhallisuutta ja etevää harkintaa. Vihollinen pääsi vain hitaasti etenemään.

Jatkuvat kiivaat rynnistykset 1:sen armeijan vasenta siipeä ja 3:tta armeijaa vastaan kypsyttivät Saksan kruununprinssin armeijaryhmässä lokakuun alkupäivinä vakaumuksen, että taistelu oli keskeytettävä ja peräydyttävä kauttaaltaan Hunding—Brunhild-asemiin, siis linjalle Laon—Marie—Sissonne—Aisne Rethelistä ylöspäin Grandprèhen asti. Ylin armeijanjohto ei voinut antaa uusia lisävoimia tälle armeijaryhmälle, joka käytteli voimiaan ylen säästeliäästi. Molemmat pohjoiset armeijaryhmät nielivät liian paljon. Ylin armeijanjohto hyväksyi liikkeen, joka suoritettiin suunnitelman mukaisesti lokakuun 13:nteen mennessä.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä aloitti joukkojemme siirron Reimsin edustalla Suippesin takana lokakuun ensimmäisinä päivinä. Lokak. 10:nnen ja 11:nnen välisenä yönä jätettiin koko rintama Chemin des Damesista Argonneihin asti. Sitä ennen oli 3:s armeija torjunut voimakkaat vihollisen hyökkäykset. Lokakuun 13:nnen aamulla seisoivat 7:s, 3:s ja 1:nen armeija puolustusvalmiina uusissa, hyvin varustetuissa asemissa; edessä olevan alueen tyhjentäminen oli jotakuinkin suoritettu. Molempien viimemainittujen armeijain puolustustaistelut syyskuun lopulla ja lokakuun alussa menestyivät täydellisesti, jopa loistavasti, niin että johto ja joukot voivat ylpeydellä muistella niitä. Armeijain ylipäälliköt v. Einem ja v. Mudra ja heidän esikunnanpäällikkönsä v. Klewitz ja Hasse olivat taas tehneet unohtumattoman ansiokasta työtä.

Vihollinen seurasi tuimasti Saksan kruununprinssin perääntyvää armeijaryhmää Oisen ja Aisnen välillä; täällä sukeutui hyvin pian ankaria kamppailuja uusista asemistamme. Aisnen mutkassa Rethelin suunnalla tunkeutui vihollinen varovammin eteenpäin. Sitävastoin se koetti kohta saada haltuunsa Aisnen polvekkeen Vouziersin ja Grandprèn välillä, mikä ei aluksi onnistunut. Amerikkalaisten puserrus 5:ttä armeijaa vastaan Airen laaksossa Maasin länsipuolella oli käynyt ylen vahvaksi. Taistelu laajeni myös Maasin itärannalle. Huolimatta äärettömästä ylivoimastaan päälukuun nähden raukesivat nuorten amerikkalaisten joukkojen rynnistykset; ne kärsivät mitä suurimpia tappioita. Syyskuun 26:ntena saavuttamastaan voitosta ne saivat kiittää vain sitä, että yksi saksalainen reservidivisioona ei tehnyt tehtäväänsä, ja että niiden ryntäys toisessa paikassa kohdistui urhoolliseen, mutta taisteluissa lopen uupuneeseen divisioonaan, joka oli asetettu hyvin pitkälle rintamalle.

Toistaiseksi ei ollut odotettavissa hyökkäystä Michel-asemia ja herttua
Albrechtin armeijaryhmää vastaan.

Tilanne lokakuun 17:ntenä oli siis sellainen, että me olimme koko rintamalla Maasin länsipuolella perääntyneet selkäasemille. Oikealla sivustalla siirtyminen vielä oli kesken. Erikoisia vaikeuksia tuotti se, että armeija perääntyessään Hermann-, ja Hunding—Brunhild-asemiin menetti joukon laitoksia, jotka edistivät joukkojen mukavuutta. Niin menetimme etenkin syöpäläistenhävitysasemia, mikä vaikutti erittäin häiritsevästi. Ylin armeijanjohto odotti hyökkäyksien jatkumista Gentin ja Maubeugen suunnalla Oisen ja Aisnen välillä ja ylisen Aisnen ja Maasin välillä ja niiden laajenemista Maasin oikealle rannalle. Olin jo valmistautunut siihen, että saisimme kärsiä suurta voimain- ja hermojenkulutusta. Useissa kohdin olimme taistelleet menestyksellä, toisissa oli vihollisen täytynyt tyytyä hyvin vähiin tuloksiin huolimatta suuresta ylivoimastaan. Odotettavissa olevien vastaisten taistelujen tulos riippui ratkaisevasti joukkojen sisäisestä kunnosta. Joka mies täytyi pysyttää rintamalla ja saada todellisen taisteluinnon läpitunkemaksi. Aselepotarjouksen aikaansaama vaikutus ei ollut suotuisa, väsymys sotaan oli kasvanut. Vastapainoksi kaivattiin kotimaasta voimakasta herätystä. Mutta siellä oli kaikki valistustyö seisahtunut. Kuulin paljon valitettavan tätä armeijassa. Kotimaan ja hallituksen täytyi lopultakin ilmaista, oliko niillä vielä halua taisteluun; vain siten voi toivoa armeijan hengen voimistuvan. Ne käskyt ja selitykset, joita Spaasta lähetettiin joukoille, eivät yksin riittäneet. Kotimaan ja armeijan yhteenkuuluvaisuus tuntui noina päivinä selvemmin kuin milloinkaan. Armeija tahtoi saada selvyyttä siitä, mitä se saattoi odottaa kotimaalta.

Uusien asemien takana olevan seudun tyhjentämistä jatkettiin innokkaasti. Kuljetustilanne rautateillä oli edelleen hyvin jännittävä. Suunnattomat määrät sotatarpeita oli vietävä pois. Tämä vaatisi viikkoja ja kuukausia. Erikoista painoa panin ratojen ja siltojen perinpohjaisen hävittämisen valmisteluihin, ne kun suoranaisesti vaikuttivat sotaliikkeisiin. Kaikki omat varastot oli vietävä Saksaan asti. Keskustelin usein esikunnanpäällikköjen kanssa tyhjentämis- ja hävittämisseikoista. Asukkaita säästimme niin paljon kuin suinkin, kuten olemme aina tehneet. Tästä ovat maan asukkaat antaneet todistuksia. Tosin he pyysivät, ettei heidän tarvitsisi julkisesti todistaa meidän hyväksemme. He pelkäsivät Pariisissa vallitsevaa mielialaa. Myöskin puolueeton komissioni lähti Brüsselistä rintamalle, se kertoi meidän huolenpidostamme, mutta myös vihollisen tykistön ja lentäjien hävityksistä. — Se, mitä asujamisto sai kärsiä, johtui sotatilanteesta, ei meidän sodankäynnistämme, joka oli tahratonta. Mutta entente tarvitsi syytöksiä meitä vastaan johtaakseen Wilsonia yhä enemmän omien päämääriensä piiriin.

Kauempana takana varustettiin innokkaasti Antwerpenin—Maasin asemia.
Pitkin Saksan rajaa tutkitutin uuden peräytymislinjan.

Italian rintamalla oli rauhallista. Puhuttiin tulossa olevasta ententen hyökkäyksestä. Se herätti hyvin suurta huolta; itävalta-unkarilaiset joukot Serbiassa olivat taistelleet sangen huonosti.

Balkanilla olivat olot kehittyneet yhä meille epäedullisesti; Bulgaaria oli antautunut ympärysvalloille.

Sukellusveneiden tukikohta, joka oli ollut Cattarossa, siirrettiin
Polaan.

Serbiassa oli kenraali v. Kövesc tullut Unkaria suojaavien joukkojen päälliköksi. Hänen komennossaan olivat ne joukot, jotka olivat Albaniasta perääntyneet kenraali v. Pflanzer-Baltinin johdolla Montenegroon sekä Moravan varrella olevat keskusvaltain joukot. Viimeksimainitut kuuluivat 11:nnen armeijan ylikomennon alle, jonka johtajana oli kenraali v. Steuben. Kenraali v. Kövescillä oli vaikea tehtävä. Itävalta-unkarilaiset joukot eivät olleet taistelukuntoisia, saksalaisissa joukoissa oli vain vanhempia ikäluokkia, ja niissä oli pieni miesluku. Alppijoukko oli taistelujen uuvuttama.

Itävalta-unkarilaisten joukkojen tuli Moravan laaksossa Nishin eteläpuolella suojata saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten divisioonain kerääntymistä rintamaan. Ne eivät taistelleet hyvin. Lokakuun 12:ntena oli joukkojen keskityskohhta siirrettävä taaksepäin kaupungin pohjoispuolella oleville kukkuloille. Jatkuva perääntyminen saattoi käydä välttämättömäksi. Lokakuun §6:ntena olimme jo Aleksinacin pohjoispuolella olevilla harjuilla Moravan kummallakin puolella. Ne saksalaiset joukot, jotka olivat perääntyneet Mitrovitsan kautta, olivat läntisen Moravan pohjoispuolella päässeet yhtymään.

Sofian kautta peräytyneet joukko-osastot olivat edelleen siirtyneet Lom-Palankaan, siirtyäkseen täältä Tonavan yli. Ranskalaiset divisioonat seurasivat kintereillä. Ne saapuivat Tonavalle lokak. 17:nnen tienoilla. Levottomuus Romaaniassa kasvoi.

Scholtzin ylikomento oli siirretty Romaaniaan. Sen tuli kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin määräysten mukaan suojella Tonavaa. Kaukaasiasta ja Ukrainasta lähetetyt apujoukot olivat tulossa.

Asema Serbiassa ja Tonavalla ei siis ollut turvattu, mutta ei vielä myöskään luhistumaisillaan.

Adrianopolin luona ja Maritsan alajuoksulla oli jo englantilaisia joukkoja. Turkkilainen rajavartiasto oli siellä erittäin heikko. Konstantinopolissa olevat saksalaiset joukot ja virastot valmistuivat lähtemään laivoilla kaupungista Odessaan, jos entente hyökkäisi.

Tätä sotilaallista yleistilannetta oli minun pidettävä silmällä määrätessäni asenteeni Wilsonin toiseen noottiin.

X.

Vastatessaan meidän toiseen noottiimme ei Wilson antanut meille mitään; hän ei myöskään sanonut, asettuiko entente noiden 14 pykälän kannalle. Hän vaati sukellussodan lopettamista, esitti meidän sodankäyntimme länsirintamalla kansainvälistä oikeutta loukkaavaksi ja sekaantui jälleen epäselvin sanoin syvälle meidän sisäpoliittiseen elämäämme. Minkäänlainen epätietoisuus vihollistemme tarkoituksista ja Clemenceaun ja Lloyd Georgen vaikutuksen määräävyydestä ei enää ollut mahdollinen. Wilson ei halunnut vastustaa Ranskan ja Englannin pitkälle meneviä vaatimuksia. Me olimme raskaan ratkaisun edessä. Meidän oli nyt selvästi ja yksinkertaisesti päättäminen, tahdoimmeko antautua ententen armoille tai pitikö hallituksen nostattaa kansa viimeiseen epätoivon kamppailuun. Meidän täytyi vastata noottiin arvokkaasti ja lujasti, meidän oli vielä kerran tehostettava rehellistä pyrkimystämme aselepoon, mutta samalla oli meidän lämpimästi puolustettava urhoollisen armeijamme kunniaa. Sukellussodan tarjoamaa asetta emme saaneet heittää kädestämme. Sillä olisimme jo astuneet antautumisen tielle.

Nootin johdosta neuvoteltiin sotakabinetin istunnossa lokakuun 17:ntenä Berliinissä. Eversti Heye ja minä olimme läsnä. Olin pyytänyt myös kenraali Hoffmannin saapumaan sinne. Rintamalla taisteli 18:s armeija tänä päivänä ankaraa taistelua.

Valtakunnankansleri asetti jälleen eri kysymyksiä ja esitti aluksi minuun kääntyen suunnilleen seuraavaa: Wilsonilta oli saapunut uusi nootti, joka sisälsi lisäyksiä hänen vaatimuksiinsa. Wilson oli ilmeisesti ulkoapäin tulevien vaikutusten johdosta joutunut vaikeaan asemaan. Hän näytti toivovan, että me suostuisimme jatkamaan neuvotteluja ja toivoi meidän voittavan sotaan-yllyttäjien vastustuksen. Ennenkuin noottiin voitiin vastata oli selvitettävä, mitä Saksan sotilaallinen asema vaati.

Minulla oli toinen käsitys vihollistemme ajatustavasta. Minä näin nyt yksinomaan vihollisen tuhoamishalun uhkaavan meitä.

Niihin moniin kysymyksiin, joita minulle tehtiin, asetuin periaatteessa seuraavalle kannalle:

"Minulle on jo aikaisemmin esitetty joukko kysymyksiä, joihin on aivan mahdotonta vastata tarkalleen. Sota ei ole matemaattinen tehtävä. Sodassa tulee eteemme joukoittain todennäköisyyksiä ja epätodennäköisyyksiä. Kukaan ei tiedä, mitä lopulta tapahtuu. Kun me elokuussa 1914 tulimme Itä-Preussiin ja annoimme määräykset Tannenbergin taisteluun, ei kukaan tiennyt, kuinka kävisi, marssisiko Rennenkampf vai ei. Hän ei marssinut, ja voitto saavutettiin. Sodankäynti riippuu sotaonnesta. Ehkä Saksakin saa sen takaisin.

"Voin sanoa teille vain vakaumukseni. Vastuunalaisuuden siitä, mitä sanon, kannan ja olen sitä kantanut neljä pitkää, raskasta vuotta."

Lähemmin punnittiin kysymystä, voisiko siirtämällä kaikki divisioonat idästä länteen, tai ainakin osan niistä, vahvistaa länsirintaman niin lujaksi, että se voisi kestää pitemmän ajan. Tätä varten täytyi minun tietää, mitä ylin armeijanjohto saattoi saada idästä. Hallituksen oli siksi vastattava minun kysymyksiini bolshevismin vaarasta ja Ukrainan merkityksestä meille. Jos hallituksen kanta oli toinen kuin helmikuussa, niin täytyi sen ilmaista se. Meillä oli nyt idässä — Venäjällä ja Romaaniassa — 26 divisioonaa, joissa oli vain 35 vuotta vanhempia ikäluokkia. Pataljoonain miesluku oli pieni. Liettuassa oli siihen aikaan yksi sotamies 18 neliökilometriä kohti. Sitä vastoin oli lännessä 185 divisioonaa. Useita oli täytynyt hajoittaa. Ne divisioonat, jotka oli äskettäin tuotu idästä länteen, eivät olleet uusissa oloissa tehneet tehtäväänsä hyvin. Kuulin niistä hyvin epäedullisia arvosteluja. Huolimatta suuresta väenpuutteesta otettiin idän joukoista saatu lisäys usein sangen vastahakoisesti vastaan. Se toi mukanaan huonoa henkeä ja vaikutti haitallisesti tovereihin. Kenraali Hoffmannin kertomusten mukaan olivat ne viettelykset, joiden alaisina idän joukot olivat, juutalaiskauppiaiden harjoittaman lahjomistoiminnan ja bolshevikkipropagandan vuoksi — jälkimäistä levisi myös kotimaasta käsin — turmelleet näiden henkeä. Kuinka syvältä maaperää oli muokattu, selvisi vasta marraskuun alussa. Kenraalin käsitys idässä olleiden divisioonain käyttökelpoisuudesta vastasi minun saamiani kokemuksia. Näiden divisioonain avulla emme sotatilanteessa saisi aikaan sellaista muutosta, että vihollinen taipuisi rauhaan. Niillä ei ollut sitä taistelutarmoa, jota lännessä tarvittiin. Kaikkiin idän tehtäviin, myös neuvostojoukkojen hyökkäyksen torjumiseen, näyttivät ne tähän aikaan vielä olevan täysin kykeneviä.

Meidän sulkumme bolshevikkeja vastaan oli jo nyt hyvin ohut ja tuskin enää riittävä. Kenraali Hoffmann ja minä ilmoitimme bolshevismivaaran hyvin suureksi ja pidimme tätä rajaketjua välttämättömänä.

Hallitus semmoisenaan ei näyttänyt asettuvan millekään varmalle periaatteelliselle kannalle bolshevismiin nähden. Se ei nytkään lausunut mielipidettään selvästi ja määrätysti. Se oli valtakunnan sotaoikeuden presidentin kenraali v. Lynckerin vastalauseesta huolimatta vapauttanut Liebknechtin kuritushuoneesta; se oli edelleen pelkkänä katselijana, kun herra Joffe Berliinissä jakeli rahoja ja kirjasia ja valmisti vallankumousta. Meidän varoituksemme, myös rajamaiden ylikomennon, olivat kaikuneet kuuroille korville. Kenraali Hoffmann näyttää suhteensa kautta herra Solfiin näinä päivinä saaneen avatuksi vihdoinkin muutamain hallituksen jäsenten silmät. Enemmistösosialistit puolueena tunnustivat bolshevismin suuren vaaran. Mutta kun "Vorwärts" toisaalta varoitti siitä, edisti se sitä toisaalta pysyvästi arvovaltaa vastaan tähdätyillä hyökkäyksillään ja luokkavihan lietsonnallaan. Lokakuun lopulla karkoitettiin Joffe lopultakin. Näin jouduimme uudelleen sotatilaan Venäjän kanssa. Suojaustoimenpiteiden välttämättömyys bolshevikkeja vastaan sai tämän vuoksi vankan perustan.

Istunnossa viittasin myös itärintaman ylipäällikön alueen äärettömään sotataloudelliseen merkitykseen.

Kysymystä, oliko Ukraina tyhjennettävä, ei voitu ratkaista, kun ei mihinkään alustaviin keskusteluihin ollut vielä ryhdytty. Kädenkäänteessä ei tätä kysymystä juuri käynyt päättäminen. Kreivi Roedern oli valmis jättämään Ukrainan. Siviiliväestö hyötyi siitä liian vähän.

Valtiosihteeri Solf tehosti Ukrainan suurta merkitystä, hän tahtoi pitää sen miehitettynä inhimillisyyssyistäkin. Tässä minä asetin määrääväksi: mitä Saksan hyöty vaatii?

Valtiosihteeri v. Waldow ei luonut asiaan suurempaa selvyyttä. Mutta selvyyteen meidän lopultakin täytyi päästä. Minä tein valtakunnankanslerille pyynnön, että kysymys otettaisiin perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi. Ylin armeijanjohto lähetti yksissä neuvoin hallituksen kanssa joukkoja Ukrainaan, koska se piti tätä sisimmästä vakaumuksestaan välttämättömänä ei yksin bolshevismivaaran, vaan myös neliliiton elintarvehankinnan vuoksi. Itävalta-Unkari oli kesän yli pysytellyt hengissä Ukrainan avulla. Meille Ukraina oli antanut karjaa, hevosia ja useita raaka-ainelajeja, joskaan ei viljaa niin paljoa kuin olimme toivoneet. Sotaa käytiin vielä; Romaaniassa oli tullut täydellinen kato. Varhaispuinnin avulla olimme jälleen eläneet etukäteisviljalla. Me ja muut neliliiton valtiot voimme ainoastaan Ukrainasta saada ne elintarvelisäykset, jotka meille oli ehdottomasti tarpeen. Ilman niitä me olisimme keväällä 1919 joutuneet pahaan pulaan. Hallitus ei enää syksyllä 1918 tutkinut kysymystä, mikä arvo Ukrainalla on. Jos me nyt olisimme ryhtyneet tyhjentämään maata, mikä olisi vaatinut hyvin pitkän ajan, niin olisimme vähitellen saaneet kokoon kymmenen divisioonaa, jotka eivät olleet taistelukuntoisia. Edut eivät olisi korvanneet haittoja, joita tämän kautta olisimme hankkineet itsellemme.

Olen vakuutettu, ettei idässä käytetyissä joukoissa ollut yhtään miestä liikaa.

Neuvottelussa ryhdyimme nyt selvittämään tärkeintä kysymystä: mitä voi ja tahtoo kotimaa uhrata armeijan hyväksi? Tästä riippui kaikki muu. Olin toivonut, että hallituksen keskuudessa oltaisiin selvillä tästä. Mutta niin ei ollut laita. Uusi sotaministeri antoi minulle parempia toiveita varaväkikysymyksessä kuin minulla tähän asti oli ollut. Hän uskoi voitavan saada 60,000 miestä. En voinut tarkastaa, oliko luku paikkansapitävä. Minuun teki erittäin syvän vaikutuksen, että käytettäväkseni annettiin heti 60,000-70,000 miestä kotimaan sotavoimista. Miksi ei niitä annettu aikaisemmin? Sanoin: jos nyt saan luvatun lisävoiman, niin katson luottamuksella tulevaisuuteen. Mutta sen täytyy tapahtua pian. Ministeri lupasi olla hukkaamatta päivääkään.

Siirryin sitten esityksessäni armeijassa ja kotimaassa vallitsevaan henkeen ja mielialaan, lausuin siitä samaa, mitä niin usein tässä teoksessa olen maininnut. Tehostin sitä, että sotajoukko juuri nyt tarvitsi tukea.

Valtakunnankanslerin toivomuksesta tuli kolmen läsnäolevan parlamentaarisen valtiosihteerin lausua mielipiteensä mielialasta.

Valtiosihteeri Gröber ei vastannut välittömästi tähän kysymykseen.

Valtiosihteeri Scheidemann teki mielipiteestään selkoa hyvin vakavasti. Hän oli kyllä valmis uskomaan, että voimme saada liikekannalle vielä satojatuhansia miehiä, mutta petytään, jos luullaan noiden satojentuhansien parantavan armeijan henkeä. "Työmiehet tulevat yhä enemmän siihen sanomaan: mieluummin kauhea loppu kuin loppumaton kauhu". Valtiosihteeri Scheidemann selitti tämän niin valitettavan mielialan johtuvan elintarvepulasta, jonka hän yhdisti vaunujen puutteeseen. Lupasin heti ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin tämän puutteen poistamiseksi, mikäli se minulle oli mahdollista. Muuten sisälsi hänen lausuntonsa raskaan syytöksen hallitustamme vastaan. Se oli antanut 1914 vuoden hengen kokonaan turmeltua. Valtiosihteeri Scheidemannin sanat sisälsivät sen politiikan vararikkotuomion, jota valtiokansleri ja enemmistöpuolueet sisäpolitiikassaan olivat noudattaneet.

Valtiosihteeri Haussmann uskoi, että vetoaminen kansaan vaikuttaisi voimakkaasti.

Valtiosihteeri Erzberger oli poissa. Hän oli näinä päivinä menettänyt poikansa, joka myös tahtoi palvella isänmaatansa.

Varakansleri v. Payer ei pitänyt mielialaa niin huolestuttavana kuin valtiosihteeri Scheidemann; hän lausui aivan minun mielipiteitteni mukaisesti jokseenkin seuraavaa:

"Kun Wilsonin toinen nootti saapui, luhistui mieliala kokonaan, ja havaittiin, että oli kysymys elämästä, mutta tämäkin mieliala vaihtui toiseksi. Huomattiin, että meidät aiottiin kansakuntana ennen kaikkea taloudellisestikin tuhota. Nyt harkitsee jokainen, onko meidän sitä siedettävä. Jos me sanomme ihmisille: on vieläkin yksi mahdollisuus, jos kestätte loppuun asti. Mutta jos ette kykene enää paria viikkoa kestämään, niin saatte valmistua siihen, että Saksa puolittain pyyhkäistään pois kansakuntien joukosta. Teidät kuormitetaan sotakorvauksilla, jotka musertavat meidät — silloin voisi ehkä saada kansan vielä nousemaan.

"Jos meidän onnistuu laatia nootti, josta kansa tulee vakuutetuksi, että vaikka olemmekin vaikeassa asemassa, emme saa heittää kirvestä kaivoon — silloin ei vielä kaikki ole hukassa."

Valtiosihteeri Friedberg puhui samaan suuntaan ja arveli: "Joka tapauksessa on toimittava nopeasti."

Täyteväen ohella oli vielä kysymys henkisestä joustavuudesta, ja siitä riippui kaikki; miksi herrat, jotka tämän tunsivat, eivät ole aikaisemmin siihen vedonneet? Tämä on minulle selvittämätön, onneton arvoitus.

Suuresta sotilaallisesta tilanteesta en voinut sanoa mitään uutta.
Toistin länsirintamasta lokakuun 10:ntenä antamani lausunnon:
"Länsirintaman murtumista pidän mahdollisena, mutta en todennäköisenä.
Jos vetoatte omaantuntooni, voin ainoastaan vastata: en pelkää sitä."

Muutos pahempaan päin oli aina mahdollinen. Mitään yllätystä eivät viime taistelut olleet tuoneet. Rintama ei kestänyt paremmin eikä huonommin kuin tähän asti. Meidän joukkomme suorittivat sen, mitä ylin armeijanjohto oli niiltä odottanut. Mutta minusta näytti vihollisen hyökkäysvoima vähenevän.

Neuvottelut Wilsonin kanssa eivät tähän mennessä olleet johtaneet mihinkään tulokseen. Me olimme joka suhteessa vapaat tekemään päätöksiä, voimme jatkaa neuvotteluja tai katkaista ne. Kumpaankin suuntaan oli meillä vapaat kädet. Onko rikos varustautua taisteluun, kun mitä vilpittömimmin tahtoo rauhaa eikä saa sitä? Onko rikos luopua sovinnosta, johon rehellisesti on pyrkinyt, jos vastustaja vaatii enemmän kuin voidaan antaa? Onko miltään taholta moitittu Trotskia epälojaalisesta menettelystä, kun hän helmikuun alussa ei allekirjoittanut rauhaa? Meidän rehellistä rauhanrakkauttamme ei kukaan voinut epäillä. Toisaalta oli meillä täysi oikeus puolustaa elämäämme ja kunniaamme viimeiseen asti. Hallitus oli Saksan kansaa kohtaan velvollinen käyttämään kaikkia keinoja, jottei sen esiintyminen rehellisesti toivottuun sopimukseen ententen kanssa pyrittäessä olisi liian ponnetonta. Tämä oli yksinkertaisin järjen vaatimus; mitä voimakkaampia me sotilaallisesti olimme, sitä paremmat edellytykset meillä oli neuvotteluihin.

Lisäksi muuttui nyt taistelun jatkaminen velvollisuudeksi, jos emme tahtoneet antautua vihollisen armoille, jolta emme enää voineet odottaa mitään. Toiminta voi parantaa asemaamme, ei missään tapauksessa huonontaa. Sotajoukon parhaat ainekset, hyvin suuri osa kansaa odotti tätä.

Saksan kansa voi ja tahtoi suurimmaksi osaksi uhrata vielä viimeiset voimansa armeijalle. Hallituksen velvollisuus oli muuttaa tämä tahto teoiksi. Näin ajattelin ja ilmaisin ajatukseni. Puhuin samaan tapaan kuin valtakunnankansleri lokakuun 5:ntenä ja asetin harkinnanalaiseksi kansanedustaja Ebertin, sosiaalidemokraattisen puolueen johtajan asettamisen johtavaan asemaan, jotta kansan vastustuskyky kohoaisi hänen vaikutuksestaan ja sodankäynti siten saisi uusia voimia. Yksissä neuvoin amiraali Scheerin kanssa pidin sukellussodasta luopumista mahdottomana. Se jäyti tuntuvasti koko ajan Englannin voimia. Pahemmin ei voisi heikkouttaan tunnustaa kuin heittämällä vihollisen käskystä aseen pois kädestään. Se nostaisi varmasti vihollisen ahneuden rajattomiin.

Valtiosihteeri Solf syytti minua nyt kannanmuutoksesta. Hämmästyin, sillä olihan hallituskin tahtonut jatkaa taistelua äärimäisessä tapauksessa. Ja jos minä nyt puhuin luottavaisemmin kuin ennen, niin voi valtiosihteeri vain iloita siitä, että saatoin arvostella tilannetta edullisemmaksi, se kun teki hänelle neuvottelut helpommaksi. Sitäpaitsi en ajatellut neuvottelujen keskeyttämistä heti, vaadin vain selvyyttä ajatuksiimme ja lopulliseen päämäärään nähden. Keskitin lausuntoni vielä kerran seuraaviin sanoihin:

"Yhä edelleen olen sitä mieltä, että meidän täytyy koettaa päästä aseleponeuvotteluihin, jos se suinkin on mahdollista. Mutta me saamme hyväksyä vain sellaiset aselepoehdot, jotka sallivat meidän järjestyksessä viedä pois joukkomme vallatulta alueelta. Tähän tarvitaan vähintään kaksi kolme kuukautta. Myöskään emme saa suostua mihinkään, mikä tekisi sotatoimien aloittamisen uudelleen mahdottomaksi. Nootin pohjalla täytyy olettaa, että juuri tämä on vihollisen tarkoitus. Ehtojen tarkoitus on tehdä meidät taistelukyvyttömiksi. Ennenkuin antaudumme mihinkään selvittelyihin, täytyy vihollisen ilmaista, mitkä sen ehdot oikeastaan ovat. Me emme tahdo tuota pikaa keskeyttää keskusteluja Wilsonin kanssa. Meidän täytyy päinvastoin esittää kysymys: sanokaa kerrankin, mitä meidän on tehtävä! Mutta jos haluatte loukata meidän kansallista kunniaamme, tehdä meidät taisteluun kykenemättömiksi, silloin vastaamme tietysti: ei! Tällä en luovu tähänastisesta kannastani."

Koskettelin sitten vielä niitä hävityksiä, joita me ententen tietojen mukaan peräytyessämme teimme.

"Olemme tunnollisesti tehneet kaikkemme rajoittaaksemme hävitykset siihen määrään, mitä sotilaalliset edut vaativat. Talojen jättäminen hävittämättä ei ole puolustettavaa. Majapaikoista koituu viholliselle suurta apua. Myöhemmin on vihollinen kuitenkin hävittänyt talot. Lillessä jätimme sähkövalon, vesijohdon, raitiotien ehjiksi, mutta hävitimme sähkölennättimen, puhelimen ja rautatien. Pahimpia ovat englantilaiset kanuunat ja lentäjät.

"Armeija ei ole edesvastuussa yksityisistä raaoista henkilöistä. Minä taistelen sellaista raakuutta vastaan. Pyydän tehostamaan tätä Wilsonille lähetettävässä nootissa, sillä armeijalla on oikeus siihen."

Tähän päättyi istunto. Valtiosihteerit Gröber ja Haussmann, jotka istuivat vieressäni, ilmaisivat ilonsa siitä, että olin rohkaissut heitä. Täynnä luottamusta lähdin takaisin Spaahan.

Istunnossa oli myös ollut puhetta katastroofista, jota ylin armeijanjohto muka oli syyskuun lopulla ja lokakuun alussa ennustellut. Kun muistin tässä yhteydessä valtiosihteeri Solfin väitteen, että olin muuttanut kantani, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran puhua majuri vapaaherra v. dem Buschen kanssa hänen selonteostaan lokakuun alussa. Nytkään hän ei voinut muuta kuin viitata muistiinpanoihinsa. Ei myöskään eversti v. Haeften milloinkaan ole puhunut siihen suuntaan.

Mieliala Berliinissä pysyi korkealla lokakuun 19:nnen keskipäivään asti. Silloin tuli käänne. En tunne tapahtumia lähemmin. Miksi valtiosihteerit, jotka olivat 17:ntenä puhuneet niin suurella luottamuksella, eivät vaatineet ryhtymistä toimeen? Tiesiväthän he, mistä oli kysymys! Ja kun valtiosihteeri Konrad Haussmann toukokuun 12:ntena 1919 myrskyisten suosionosoitusten keskeyttämänä lausui: "Jos meidän armeijamme, jos meidän työläisemme marraskuun 5:ntenä ja 9:ntenä olisivat tienneet, että rauha näyttäisi sellaiselta, niin armeijamme ei olisi heittänyt aseitaan, se olisi kestänyt loppuun asti" jää tämäkin minulle taas aivan käsittämättömäksi. Mitä tapahtui, oli odotettavissa lokakuun 17:ntenä. Tämä pysyy historian järkkymättömänä tosiasiana. Me olimme varoittaneet antautumisesta. Eihän tarvinnut muuta kuin asettua todellisuuden pohjalle. Täytyi vain lakata pettämästä itseään ja kansaa, täytyi tehdä päätös toimintaan ryhtymisestä, niinkuin ylin armeijanjohto oli tehnyt.

Lokak. 20:ntenä meille lähetettiin Spaahan uuden vastauksen luonnos. Sukellussodasta luovuttiin, astuttiin antautumisen tielle, joka vei kaikkiin onnettomiin seurauksiin. Kenraalisotamarsalkka ja minä viittasimme vielä tähän ja kohotimme vielä kerran varoittavan äänemme. Ehdotimme vetoamista kansaan. Me torjuimme kaiken osallisuuden tähän luonnokseen. Sotakabinetti oli kiihtynyt tästä. Syytä siihen en tiedä. Me olimme miehiä, joilla oli omat mielipiteet, ja kuljimme sitä tietä, jota pidimme oikeana ja jota aina olimme seuranneet.

Vastaus Wilsonille lähetettiin lokakuun 20:ntenä. Sukellussota uhrattiin. Tämä myönnytys Wilsonille koski mitä kipeimmin sotajoukkoon, etupäässä meriväkeen. Mielialan masennus meriväen kesken oli varmaan suunnaton. Kabinetti oli heittänyt kirveensä kaivoon.

Mikään ei muuttunut, vaikka valtakunnankansleri lokakuun 22:sena selitti: "Se, joka rehellisesti asettuu sopimusrauhan pohjalle, se on samalla sitoutunut siihen, ettei taistelutta taivu väkivaltaiseen rauhaan. Hallitus, joka ei tätä oivalla, ansaitsisi taistelevan ja työtätekevän kansan halveksimisen." Nämäkin sanat jäivät pelkiksi sanoiksi. Ei tehty mitään mielialan kohottamiseksi kotimaassa ja armeijassa. Prinssi Max lausui oman ja työtoveriensa tuomion.

Ainoastaan sotaministeri teki työtä täyteväen hankkimiseksi. Mutta tämäkin raukesi tyhjiin, osa täyteväestä ei enää tahtonut lähteä rintamalle. Hallitus taipui!

XI.

Lokakuun 23:ntena ja 24:ntenä saapui Wilsonin vastaus. Se oli oikea vastaus meidän ponnettomuuteemme. Hän lausui nyt selvästi, että aselepoehdot saattoivat olla vain sellaiset, että ne tekivät mahdottomaksi sotatoimien aloittamisen uudelleen Saksan puolelta ja että ne antoivat liittoutuneille valloille rajattoman vallan määrätä Saksan hallituksen hyväksymän rauhan yksityiskohdatkin. Tämän jälkeen ei minun mielestäni kukaan saanut epäillä, että nyt täytyi tapella. Uskoin varmasti lokakuun 17:nnen istunnossa saamieni vaikutelmain perusteella, että kansa taipuisi siihen, vaikkakin jälleen kalliita päiviä oli kulunut hukkaan.

Lännessä kehittyivät tapahtumat tästä päivästä alkaen seuraavaan tapaan:

4:s armeija sai suoritetuksi perääntymisensä Hermann-asemiin ollen mitä lähimmässä kosketuksessa ja alituisissa taisteluissa jäljessä seuraavan vihollisen kanssa. Brügge, Thielt, Kortrik tyhjennettiin lokak. 19:ntenä. Lokak. 20:ntenä taisteltiin Lysin varrella, vastustaja sai Deinzen luona haltuunsa joen itärannan. Ankarasti puristaen Lysin ja Schelden välillä se koetti työntää meidät pois Lysiltä. Lokak. 25:ntenä kehittyivät ottelut jälleen suuremmaksi taisteluksi, jossa vihollinen Scheldeen päin Gentin—Oudenaarden suunnalla pääsi hitaasti etenemään. Taistelu levisi Lysin ja Schelden välissä ottaen piiriinsä myöskin 6:nnen armeijan. 6:s ja 7:s armeija olivat lokak. 17:ntenä luovuttaneet Lillen ja Douain, ja 4:nnen armeijan yhteydessä pysyen perääntyneet Deulen kanavan taakse Avelgemin—Tournain ja Valenciennesin suunnalle. Vihollinen lähestyi lokak. 20:ntenä näitä kaupunkeja. Siviiliasukkaat ottivat jälleen osaa taisteluihin.

17:nnen armeijan eteläinen siipi, 2:nen ja 18:s armeija taistelivat ankaria taisteluja. Vihollinen hyökkäsi kiivaasti lokak. 17:ntenä ja 18:ntena Le Cateaun ja Oisen välillä. Olimme pakotetut siirtämään rintaman Sambren—Oise-kanavan taakse Landreciesin lounaispuolella olevalta seudulta Oiseen asti. Lokak. 10:ntenä sattuneen pysähdyksen jälkeen laajenivat vihollisen hyökkäykset lokak. 20:nnestä alkaen pohjoiseen päin. Vihollinen tunkeutui Solesmesin ja Le Cateaun kautta Landreciesiin päin. Taistelut tulivat meille kalliiksi. Joukot eivät taistelleet joka paikassa hyvin. Toiset taas saivat aikaan ihmeitä. Aina sama ilmiö.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli toistaiseksi jättänyt 18:nnen armeijan vasemman siiven Oise-virran varrelle La Fèreen asti. Vihollisen yritykset kulkea Oise-virran yli torjuttiin. Lokak. 20:ntenä asetuttiin Hermann-asemiin Oisen ja Serren välillä. Vihollinen hyökkäsi kiivaasti niitä vastaan. Täälläkin kehittyi nyt ankaria taisteluita.

7:ttä ja 1:stä armeijaa vastaan tehtiin rynnäkkö Serren ja Aisnen välillä. Ne pitivät yleensä kaikkialla hyvin puolensa. Lokak. 25:ntenä ne löivät verisesti takaisin vihollisen suuren hyökkäyksen.

Aisnen varrella Vouziersin—Grandprèn linjalle asti, Airen laaksossa ja Maasin vasemmalla rannalla olevilla harjanteilla ahdisti vihollinen edelleen ankarasti. Kamppailut olivat sitkeitä ja voimiakuluttavia, mutta eivät johtaneet mihinkään olennaiseen rintamamme muutokseen. Ne laajenivat, kuten ennenkin, Maasin itärannalle, ilman että asema täälläkään muuttui. Täältä kaakkoon Sveitsin rajalle asti vallitsi rintamalla hiljaisuus.

Lokak. 25:nnen iltana oli länsirintamalla ankara jännitys. Taistelu ulottui Hollannin rajalta Verduniin asti. Armeija ei saanut kotimaasta mitään. Ei mitään rohkaisua kuulunut. Oli ihme, että se taisteli niin urhoollisesti.

Tyhjentämistoimenpiteet jatkuivat. Kuljetustilanne rautateillä oli erittäin vaikea.

Antwerpen—Maas-asemien rakentaminen edistyi hitaasti. Niihin alettiin tuoda aseita. Ylimmän armeijanjohdon oli tarpeen vaatiessa siirrettävä rintama sinne marraskuun alussa lyhentääkseen vieläkin puolustuslinjaa. Tietysti oli tästä vihollisellekin etua. Ratojen hävitysten tähden täytyi vihollisen hyökkäyksen pohjoisessa heiketä. Nyt pidimme luultavana sen hyökkäystä Lothringeniin.

Italiassa alkoi italialaisten hyökkäys lokak. 24:ntenä. Se suuntautui aluksi vuoristorintamaa vastaan. Vasta 26:nnesta alkaen se kohdistui koko voimallaan Piaven rintamaan. 25:nnen iltana ei ollut vielä mitään merkittävää tapahtunut. Itävalta-Unkarin rintama kesti vielä. Pidin kuitenkin luultavana, että Itävalta-Unkari tekisi pian rauhan. Baierin sotaministeriön kanssa sovittiin lähimmistä suojaustoimenpiteistä Tirolin rajalla.

Serbiassa oli kenraali v. Kövescin pakko antaa joukkojensa peräytyä
Tonavan taakse. Tonavaa pitkin kulkevalla Romaanian rajalla ja Serethin
toisella puolella Romaanian armeijan kohdalla ei asema ollut muuttunut.
Tilanne siellä oli aivan häilyvä.

Saksan kansan innostuksen leimahdus olisi joka tapauksessa parantanut asemaamme. Kuinka kauan me olisimme jaksaneet taistella, sitä ei tiedä. Vihollisen psyykeä emme voineet tarkoin tuntea. Helposti ei suurta kansaa murskata, jos se vain on lujasti yksimielinen. Sen oli Ranska 1870/71 ja myös buurit kamppailussaan Englantia vastaan osoittaneet! Winston Churchill arvostelee ententen sotatilannetta "Sunday Pictorialissa" tammikuun 12:ntenä 1919 seuraavasti:

"Pieni lisä vielä, ja sukellussota kauppalaivastoa vastaan olisi pakottanut meidät nälkäkeinoin ehdottomaan antautumiseen, sen sijaan että se toi Amerikan liittolaiseksemme…

"Samaa kilpajuoksua se oli loppuun asti. Mutta lopulla suoriuduimme onnellisesti, kun koko kansakunta teki järkkymättä yhteistyötä…

"Mitä enemmän saamme tietoja kamppailusta, sitä selvemmin huomaamme, miten pienen, ohuen hiuskarvan varassa voittomme oli." —

Kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme mielipiteemme Hänen Majesteetilleen lokakuun 25:ntenä Berliinissä, jonne taas olimme lähteneet. Meidän täytyi jatkaa taistelua. Siviilikabinetin uusi päällikkö v. Delbrück oli läsnä. Hän oli, vaikkakin pidättyi ilmaisemasta omia mielipiteitään, kokonaan prinssi Maxin kannalla. Hämmästykseksemme huomasimme, ettei hänkään tiennyt, että me jo elokuun puolivälissä olimme valtakunnankanslerille puhuneet rauhasta. Hänen Majesteettinsa ei ryhtynyt mihinkään ratkaisuun, mutta hän osoitti minua kohtaan täyttä luottamusta. Hän neuvoi kenraalisotamarsalkkaa ja minua kääntymään valtakunnankanslerin puoleen. Tämä oli sairaana. Valtiosihteeri v. Payer otti meidät vastaan ja amiraali Scheer kello 9 illalla. Edellisen persoonallinen suhtautuminen oli torjuvaa, päinvastoin kuin aikaisemmissa neuvotteluissa. Hän tiesi kai, että kabinetti vaati minun eroani, minä kun vaadin, että taistelua oli jatkettava! Saapuvilla oli myös sotaministeri, joka ei valtiopäivillä eikä hallituksessa ollut asettunut keisaria ja sotajoukkoa puolustamaan; muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää paikkansa. Hetki muodostui erittäin surulliseksi; kävi ilmi, ettei hallitus tahtonut enää jatkaa sotaa. Sen mielestä oli kaikesta luovuttava. Kuuliko se jo marraskuun 9:nnen päivän vallankumouksen humun? Toivoiko se voivansa pelastaa siitä isänmaan ulospäin tapahtuvalla antautumisellaan? Puhuin vakavasti ja liikutettuna. Varoitin antautumasta vihollisen tuhoamishalun uhriksi, varoitin asettamasta toivoa Wilsoniin.

Varoitin kotimaan bolshevismista ja kiihoituksesta upseeristoa vastaan, joka nyt juuri levisi suuresti. Se oli Venäjälläkin tullut ratkaisevaksi käännekohdaksi.

Varoitin järkyttämästä Hänen Majesteettinsa arvovaltaa armeijassa. Hänen Majesteettinsa oli ylin sotapäällikkömme; armeija näki hänessä korkeimpansa. Me olimme vannoneet hänelle uskollisuutta. Näiden arvioimattomien tekijäin merkitystä ei saanut vähäksyä. Ne olivat meillä lihassa ja veressä ja yhdistivät meidät lujasti keisariin. Mikä koskisi keisaria, se koskisi myös armeijan koossapysymistä.

Oli äärettömän lyhytnäköistä horjuttaa upseeriston ja korkeimman sotapäällikön asemaa nyt, kun armeija oli joutunut suureen ja vakavaan koetukseen. Se oli ankarin isku järjestystä vastaan sotajoukossa ja valtiossa aikana, jolloin armeijan tuli olla valtiollisen järjestyksen vartiana. Tämä on myöhemmin höllentänyt kuria armeijassa paljon enemmän kuin Reinin vasemmalla puolella olevien maiden liian hätäinen tyhjentäminen, mihin alistuimme.

Samaan suuntaan puhuin marraskuun alussa muutamille sosiaalidemokraattisen puolueen johtajille. Hekään eivät voineet ymmärtää, mitä keisari merkitsi armeijalle, ei ainoastaan meille vanhoille upseereille, vaan jokaiselle rivissä olevalle sotamiehelle. Useat esimerkit ovat marraskuun 9:nnen jälkeen vahvistaneet minun käsitystäni.

Varakansleri v. Payerin kanssa en ryhtynyt puheisiin siitä, mitä oli aamupäivällä sattunut valtiopäivillä ja koski ylintä armeijanjohtoa. Olin saanut siitä vain ilmoituksen, jota en voinut ymmärtää. Lokak. 24:nnen iltana, vähää ennen lähtöäni Spaasta, sain seuraavan kenraalisotamarsalkan jo allekirjoittaman päiväkäskyn armeijalle kolmannen Wilson-nootin johdosta. Se vastasi suuressa päämajassa vallitsevaa käsitystä. Oli välttämätöntä, että ylin armeijanjohto, joka ei voinut hyväksyä hallituksen kantaa, ilmaisisi asenteensa tähän noottiin estääkseen sen hajoittavaa vaikutusta sotajoukkoon. Sähkösanoma armeijalle kuului:

"Tiedonanto kaikille joukoille.

Wilson sanoo vastauksessaan ehdottavansa liittolaisilleen aseleponeuvotteluihin ryhtymistä. Mutta aselepo tekisi Saksan sotilaallisesti niin turvattomaksi, ettei se enää kykenisi tarttumaan aseisiin. Rauhasta hän suostuisi neuvottelemaan Saksan kanssa ainoastaan, jos Saksa taipuisi täydelleen liittolaisten vaatimuksiin maan sisäistä järjestystä koskevissa kysymyksissä; päinvastaisessa tapauksessa oli Saksan ehdottomasti antauduttava.

Wilsonin vastaus vaatii sotilaallista antautumista. Siksi me sotamiehet emme voi hyväksyä sitä. Se osoittaa, että vihollistemme tuhoamishalu, joka 1914 sai sodan syttymään, yhä vielä on sama. Se osoittaa edelleen, että kun vihollisillamme on kielellänsä sana "oikeusrauha" niin tahdotaan pettää meidät ja murtaa meidän vastustuskykymme. Sentähden voi Wilsonin vastaus olla meille sotilaille vaan kehoituksena jatkamaan vastarintaa viimeisin voimin. Kun viholliset huomaavat, ettei Saksan rintamaa voida murtaa kaikista uhreista huolimatta, taipuvat ne rauhaan, joka turvaa Saksan tulevaisuuden nimenomaan kansan syville riveille.

Rintamalla lokakuun 24:nnen illalla klo 10.

v. Hindenburg."

Minä olin ollut niin kiinni työssä, että majuri, jonka toimena oli laatia sähkösanoma, siihen nähden, että pian oli lähdettävä junalle, vei sen ensin kenraalisotamarsalkalle ja sitten vasta minulle. Muuten sain allekirjoittaa asiakirjat ennenkuin kenraalisotamarsalkka ne varmensi. Käskykirje ei ollut sopusoinnussa lokakuun 20:ntenä Wilsonille lähetetyn vastauksen kanssa. Hämmästyneenä kysyin majurilta, oliko käskykirjeen tarkoitus todella hallituksen katsantokannan mukainen. Hän vastasi minulle myöntävästi. Tiedonanto oli muka niiden selitysten mukainen, joita ulkoasiainvirastossa eversti v. Haeften ja salaneuvos v. Stumm olivat antaneet sanomalehdistön edustajille. Tunsin taas iloisten toiveiden heräävän ja kirjoitin nyt minäkin nimeni alle. Myöhemmin kävi ilmi, että otaksuma sähkösanoman sisällön yhtäpitäväisyydestä hallituksen kannan kanssa ei ollutkaan oikea. Eversti Heye esti tiedonannon pääsemisen julkisuuteen. Kownosta, jossa vallankumoukselliset järjestöt jo siihen aikaan kontrolloivat puhelinyhteyttä, pääsi julistus riippumattomien sosialidemokraattien tietoon ja sitä tietä valtiopäiville. Sitäpaitsi se joutui kuten tavallista sanomalehdistön edustajain tietoon. Valtiopäiväin keskusteluissa keskipäivällä lokak. 25:ntenä purkautui suuttumuksen myrsky ylintä armeijanjohtoa vastaan. Hallitus ei nostanut sormeaankaan sen puolustukseksi, vaikka sillä vielä tällä hetkellä oli arvovaltaa valtavan suuressa sotajoukossa. Minä sain vasta myöhään 25:nnen illalla tiedon tästä tapahtumasta. Muuten olisin neuvotellut siitä varakansleri v. Payerin kanssa. Myöhemmin esitettiin käskykirjeen syntymishistoria kokonaisuudessaan hallitukselle. Sillävälin oli tosiasiain vääristely saavuttanut tarkoituksensa; minä olin saanut eroni.

Neuvottelu sisäasiainvirastossa lokak. 25:ntenä kesti 1 1/2-2 tuntia. Eteisessä odottivat minua kenraali v. Winterfeldt ja eversti v. Haeften. Syvän mielenliikutuksen vallassa kykenin sanomaan heille ainoastaan: "ei ole mitään toivoa enää, Saksa on hukassa!" Nämäkin herrat olivat järkytettyjä.

Saksan lokakuun 27:ntenä päivätyssä nootissa myönnyimme antautumiseen.

Lokak. 26:nnen aamulla klo 8 kirjoitin vielä edellisen illan mielialassa erohakemukseni. Lähdin siitä, että eilisessä keskustelussani varakansleri v. Payerin kanssa olin tullut vakaumukseen, ettei hallitus enää innostuisi toimimaan. Hänen Majesteettinsa, isänmaa ja armeija joutuivat tämän kautta huojuvaan asemaan. Minua pidettiin sodan pitkittäjänä, hallituksen suhteessa herra Wilsoniin oli minun eroni nyttemmin vain helpotuksena Saksalle. Siksi pyysin Hänen Majesteettiaan armossa suostumaan minun erooni.

Kenraalisotamarsalkka tuli 26:nnen aamulla klo 9 kuten tavallista luokseni. Olin työntänyt erohakemukseni syrjään, koska olin päättänyt ilmoittaa siitä hänelle vasta sitten kun erohakemus jo oli Hänen Majesteetillaan. Kenraalisotamarsalkka tiesi itse mitä hän päätti, en tahtonut vaikuttaa häneen. Mutta hän näki paperini. Sen muoto herätti hänen huomiotaan. Hän pyysi, etten lähettäisi sitä. Minun piti jäädä. En saisi nyt jättää keisaria ja sotajoukkoa. Pitkän sisäisen taistelun jälkeen myönnyin. Tulin vakuutetuksi, että minun täytyi pysyä paikallani, ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle, että yritettäisiin vielä kerran puhua prinssi Maxin kanssa. Tämä ei ottanut meitä vastaan. Hän oli vielä sairaana. Odottaessani tietoa tästä eversti v. Haeften ilmoitti, että hallitus oli saanut Hänen Majesteettinsa erottamaan minut, ulkonaisena syynä oli käytetty yllämainittua armeijan päiväkäskyä. Hänen Majesteettinsa kutsuttaisi minut heti Bellevuen linnaan. Minua ei hämmästyttänyt enää mikään, eikä minulla ollut mitään epätietoisuutta itseni suhteen. Kun vielä keskustelin eversti v. Haeftenin kanssa, kutsuttiin meidät äkkiä hänen Majesteettinsa luokse näin omituiseen aikaan.

Matkalla yleisesikunnan talosta Bellevuen linnaan kerroin kenraalisotamarsalkalle, mitä juuri olin kuullut. Myöhemmin sain tietää, että prinssi Max oli Hänen Majesteetilleen ilmoittanut ministeristön eroavan siinä tapauksessa, että minä jäisin paikalleni.

Edelliseen päivään verraten oli keisari kuin muuttunut toiseksi, hän puhui vain minuun kääntyen etupäässä 24:nnen iltana päivätystä armeijan päiväkäskystä. Seuraavat hetket olivat elämäni katkerimpia. Sanoin Hänen Majesteetilleen kunnioittavalla tavalla, että olin surukseni huomannut kadottaneeni hänen luottamuksensa ja pyysin siksi alamaisimmasti eroani. Hänen Majesteettinsa suostui siihen.

Ajoin takaisin yksin. Hänen Majesteettiaan en nähnyt enää tämän jälkeen. Palattuani yleisesikunnan taloon sanoin upseereille, m.m. eversti v. Haeftenille syvän surun valtaamana, että meillä kahden viikon kuluttua ei enää olisi keisaria. Hekin olivat siitä selvillä. Marraskuun 9:ntenä olivat Saksa ja Preussi tasavaltoja.

Kenraalisotamarsalkka tuli vielä hetkeksi luokseni, huoneeseeni. Näytin hänelle vain erohakemustani, jonka lähettämisen hän kolme tuntia sitten oli ehkäissyt. Tämän jälkeen erosimme.

Jätin heti toimeni. Lähetin erohakemuksen, jonka aamulla olin kirjoittanut; nyt olisi minun täytynyt laatia se toiseen sanamuotoon.

Lokak. 26:nnen illalla matkustin takaisin Spaahan sanoakseni jäähyväiset virkatovereilleni, joiden kanssa pitkien vuosien kuluessa olin jakanut ilot ja surut, ja järjestääkseni yksityiset asiani.

Päivällä lokak. 27:ntenä olin suuressa päämajassa, iltapäivällä otin jäähyväiset. Olin liikutettu. Minusta oli järkyttävää jättää upseerit ja armeija tänä vaikeana hetkenä. Mutta käsitykseni suhteestani upseerina kaikkein korkeimpaan päällikkööni pakotti minut toimimaan niinkuin tein, niin äärettömän vaikeata kuin se minulle olikin.

Sotilaselämässäni olen kulkenut vain yhtä tietä, velvollisuuden suoraa tietä. Vain yksi suuri ajatus on toimintaani ohjannut, rakkaus isänmaahan, armeijaan ja perinnölliseen hallitsijasukuun. Niitä varten olin näinä viimeisinä neljänä vuotenakin elänyt. Yksinomaisena pyrkimyksenäni oli murtaa vihollisen tuhoamishalu ja turvata Saksan tulevaisuus vihollisen uusilta hyökkäyksiltä.

Lokakuun 27:ntenä päätin Spaassa täysissä miehuuden voimissa sotilasurani, joka oli antanut minulle äärettömän toiminta-alan, mutta myös tuonut kannettavakseni niin suuren vastuunalaisuuden, että sellainen on tullut vain harvojen ihmisten osaksi.

Illalla lähdin Spaasta. Aachenissa menin ensimmäiseen sotilasasuntooni. Muistelin Liègeä. Siellä olin tulikokeeni kestänyt, enkä senjälkeen ollut muuttunut. Lihakseni jännittyivät. Palasin kotimaahani.