Sotamuistelmani 1914-1918

by Erich Ludendorff

HYÖKKÄYS LÄNNESSÄ 1918.

I.

Vaikea oli ratkaista, missä oli hyökättävä. Tämä oli päätettävä pian. Joukkojen keskittäminen ahtaalle alalle, suurien ampumatarvevarastojen ja kaikenlaisten muiden tarpeiden kuljetus rautateitse, joukkojen omat työt, kuten patteriasemien kiveäminen, teiden naamioiminen, suojuslaitteiden rakentaminen lentäjille ja ampumahautojen silloittamislaitteet ja viimein rintamaansijoitus ennen taistelua kestivät viikkoja, vaativat kaukonäköistä arviointia ja yksityiskohtaisia esitöitä. Tietysti oli tässä se vaara tarjona, että kaikki ennen aikaansa tulisi tunnetuksi. Siksi olikin niillä rintamilla, joilla ei hyökätty, ryhdyttävä töihin, joilla johdettiin huomiota pois varsinaisista varusteluista ja jotka samalla olivat perustuksena tuleville hyökkäyksille. Mutta suurin osa käytettävissä olevista työjoukoista toimi jo aikaisin hyökkäysrintamalla. Valmistukset muilla paikoin eivät voineet olla perinpohjaisia. Mutta harhaanjohtamisen mahdollisuus oli kuitenkin. Ja sitä oli täydennettävä johtamalla puolusttusliikkeitä huolellisesti.

Siitä, mikä olisi valittava hyökkäyskohdaksi, keskustelin armeijaryhmäin johtajain ja esikuntani herrojen kanssa ja kuulin heidän mielipiteitään. Kolme kohtaa tuli kysymykseen: Flanderissa Ypernin Lensin väli, rintamaväli Arrasista St. Quentiniin tai La Fèreen; Verdunin kummallakin puolella olevat kohdat, linnoitus poisluettuna. Kaikilla kolmella mahdollisuudella oli, niinkuin aina tällaisissa tapauksissa, etunsa ja varjopuolensa.

Vahvoja vihollisvoimia oli Ypernin ja Arrasin ympärillä Ailetten asemien edessä ja siitä itään Verduniin asti, heikoin kohta oli St. Quentinin kummallakin puolella; pohjoisempana oli vihollisjoukkoja ollut taajemmassa Cambrain taistelusta saakka.

Pohjoisessa tuottivat pintasuhteet hyökkäykselle vaikeuksia. Lysalangon kuljettavuus Lillen länsipuolella, jonka kautta päävoimien tuli hyökätä, oli hyvin riippuvainen vuodenajasta ja ilmastosuhteista. Ei voinut luottaa siihen, että siellä ennen huhtikuun puoliväliä saattoi liikkua muualla kuin teillä. Tämä oli hyvin myöhäistä amerikkalaisten joukkojen saapumisen vuoksi.

Keskimäinen hyökkäysalue ei maanlaatuun nähden tuottanut mitään vaikeuksia, mutta hyökkäyksen edistyessä oli voitettava Sommen taistelun aikuiset suppilokentät.

Verdunin luona tapahtuisi hyökkäys hyvin vuorisessa seudussa.

Nämä molemmat hyökkäykset voisivat alkaa vuodenajasta riippumatta.

Taktillisessa suhteessa tuntui keskimäinen alue suotuisimmalta, siinä oli vihollisen heikoin kohta, maanlaatu ei tuottanut hankaluuksia. Ja hyökkäys voitiin tehdä milloin hyvänsä.

Strateegisesti katsoen oli pohjoinen hyökkäys siinä mielessä edullinen, että sen kautta saavutettaisiin suuri, mutta kuitenkin rajoitettu päämäärä. Sen kautta voisimme lyhentää rintamaa, jos meidän onnistuisi valloittaa Calais ja Boulogne. Verduninkin luona hyökkäys voisi aiheuttaa rintamansuoristuksen, jonka arvo oli pikemmin taktillista laatua. Keskimäinen hyökkäys levisi näennäisesti hyvin laajalle. Se voitiin estää, jos painopiste siirrettiin Arrasin ja Péronnen väliseen seutuun, rannikkoa kohti. Jos tämä isku teki aukon, niin oli tietysti strateeginen menestyksemme suunnaton, sillä silloin me erottaisimme Englannin armeijan pääosat Ranskan armeijasta ja työntäisimme ne rannikkoa kohti.

Minä kallistuin keskimäisen hyökkäyksen puolelle. Sen aiheuttivat aikakysymys ja taktilliset syyt, ensi sijassa vihollisen heikkous. Tietenkään en voinut olla selvillä siitä, oliko tämä pysyvää laatua. Taktiikka oli asetettava puhtaan strategian edelle. Ilman taktillista voittoa ei strateegistakaan voi saavuttaa. Strategia, joka ei ota huomioon taktiikkaa, on jo etukäteen tuomittu tuloksettomaksi. Ententen hyökkäykset kolmena ensimmäisenä sotavuonna tarjoavat tästä runsaasti todisteita.

Kun hyökkäykseen saatavissa olevat divisioonat oli määritelty, samoin kaikki hyökkäysvälineet, päätettiin, että rynnistys oli tehtävä Arrasin kaakkoispuolelta Croisillesin ja Moeuvresin välistä ja, jättämällä Cambrain kaari väliin, Villers-Guislainin ja Oisen välistä St. Quentinin eteläpuolella. Samaan aikaan oli tehtävä paikallinen rynnistys La Fèrestä käsin.

Hyökkäyksen valmistelut ja johto vaativat kahden armeijanylikomennon uusien etappien sijoittamista entisten väliin. 17:s armeijanylikomento, entinen Italian rintamalla ollut 14:s, jonka päällikkönä oli kenraali Otto v. Below ja esikunnanpäällikkönä kenraali Krafft v. Dellmensingen, sijoitettiin 6:nnen ja 2:sen armeijan väliin Arrasia vastapäätä. 18:s armeijanylikomento, entinen Woyrschin armeijaryhmänkomento, jonka päällikkönä nyt oli kenraali v. Hutier ja esikunnanpäällikkönä kenraali v. Sauberzweig, siirrettiin 2:sen ja 7:nnen armeijan väliin St. Quentinia ja La Fèreä vastapäätä. 17:nnen armeijan raja 6:tta armeijaa vastaan kulki noin Lensin ja Arrasin puolivälissä ja 2:sta armeijaa vastaan suunnilleen Moeuvresin luona, 18:nnen armeijan raja 2:sta armeijaa vastaan suunnilleen Omignon-puron luona ja 7:ttä armeijaa vastaan aivan La Fèren eteläpuolella.

17:nnen armeijan oli siis hyökättävä Croisillesin—Moeuvresin kohdalta, 2:sen ja 18:nnen armeijan Villers-Guislainin ja La Fèren väliltä; 17:nnen ja 2:sen armeijan piti tehdä kevennyshyökkäyksiä toistensa hyväksi ja sisäsiivillään katkaista Cambrain kaaressa olevalta viholliselta paluu ja sitten murtautua Croisillesin ja Péronnen välillä läpi. 18:nnen armeijan tehtävänä oli yhdessä 2:sen armeijan äärimäisen vasemman siiven kanssa lähettää hyökkäysjoukkoja eteläänpäin. Armeijain voimasuhteet ja niiden varustaminen hyökkäysvaunulla oli saatettu näiden tehtävien mukaisiksi.

17:nnen ja 2:sen armeijan tuli suorittaa pääratkaisu kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään kuuluvina. 18:s armeija siirtyi Saksan kruununprinssin armeijaryhmään. Minulla oli mielessäni marraskuussa 1914 tehty Puolan-retki ja pidin siksi tärkeänä saada mahdollisimman laajasti vaikuttaa taistelun kulkuun. Se kävi vaikeaksi, kun vain yksi armeijaryhmä oli johtavana; silloin toiminta kulki liian helposti joka asiassa korkeamman viraston vaikutuksen mukaan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän apukeinoja oli käytettävä hyökkäyksen hyväksi mahdollisimman laajassa mitassa. Ylläesitetty komennon jako teki sen helpommaksi. Lisäksi tuotti kenraalisotamarsalkalle ja minulle myös inhimillistä iloa saada hänen keisarillinen korkeutensa kruununprinssi mukaan ensimmäiseen suureen hyökkäykseen lännessä, kun strateeginen tilanne sitä vaati. Dynastiset seikat eivät toimintaani määränneet. Tunnen syvää uskollisuutta kuningastani kohtaan, mutta olen riippumaton mies enkä mikään liehakoitsija.

Edellytettiin, että hyökkäys laajenisi pohjoisessa Arrasin suuntaan, etelässä Oisen vasemmalle rannalle.

Harhaanjohtohyökkäyksiä tehtiin, samoin esitöitä tulevia hyökkäyksiä varten:

kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmässä Ypernin ja
Lensin välillä,

Saksan kruununprinssin armeijaryhmässä etupäässä Reimsin
ja Argonnien välillä,

vastamuodostetussa v. Gallwitzin armeijaryhmässä Verdunin
vanhoilla taistelukentillä,

ja herttua Albrechtin armeijaryhmässä Lothringenissa olevan
Saarburgin ja Markirchin välillä ja Sundgaussa.

v. Gallwitzin armeijaryhmä muodostettiin, kun Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli venynyt St. Quentinin suunnalle ja sen huomio joutui liian kauas Verdunistä. Kenraali v. Gallwitz johti välittömästi 5:ttä armeijaansa, sen ohella armeijaosasto C:tä.

Herttua Albrechtin armeijaryhmään siirrettiin Lothringeniin 19:nnen armeijanylikomennon nimellä saksalainen eteläarmeijan ylikomento, jonka päällikkönä oli kenraali v. Bothmer ja esikunnanpäällikkönä eversti v. Hemmer; viimeksimainittu oli jo idässä samanlaisessa asemassa osoittanut kuntoaan; armeijanylikomento A otti hoitaakseen Saarburgin—Markirchin välin.

Kaikilla rintamilla pidettiin joukot puolustusvalmiina siltä varalta, että vihollinen ryhtyisi hyökkäämään tai tekisi vastahyökkäyksen. Muutamissa kohdin oli tässä tapauksessa valmistauduttu peräytymiseen.

Tämän luonnoksen mukaan oli tammikuun puolivälistä alkaen suunnitelmallisesti ja mitä suurimmalla huolella tehty työtä. Jo helmikuun alussa määrättiin maaliskuun 21:s hyökkäyspäiväksi, vaikkakaan olosuhteet idässä eivät suinkaan olleet selvät. Sotatilanne vaati ratkaisua. Muuttaa voi ylin armeijanjohto myöhemminkin, mutta ei aloittaa alusta.

Armeijanylikomentojen, kenraalimajoitusmestarin, pääintendenttien, kenttärautatiepäällikön ja suppeamman esikuntani herrain toimenpiteet täydensivät oivallisesti toisiaan. Matkustaessani rintamilla tulin vakuutetuksi siitä. Tällöin keskustelin kaikista asiaankuuluvista kysymyksistä, sovittelin ja autoin. Armeijain ja armeijaryhmäin esikuntien päällikköjen annoin pitää lyhyitä esitelmiä seudusta, joukkojen jaosta, tykistötaistelusta, esitöiden nykyisestä kannasta. Ohjeissani panin suurimman painon kruununprinssi Rupprechtin 17:nnen ja 2:sen armeijan sisempien siipien yhteistyöhön Cambrain kaaren katkaisemiseksi, koska tästä riippui paljon, ja minusta näytti, että 17:s armeija oli suunnannut katseensa liian aikaisin länteen. Molempien armeijaryhmien yhteistyöstä 2:sen ja 18:nnen armeijan välisellä liitoskohdalla neuvoteltiin myös. Valmistustyöt sujuivat suunnitelman mukaisesti. Kaikkialla ilmeni luottamusta asiaan. Kaikki liittyi yhteen kuin kellon koneistossa. Varmaa oli, että armeijat määräpäivänä olisivat taisteluvalmiit.

Pidin tarpeellisena käyttää mahdollista voittoa kiihoitusvälineenä vihollisen rauhankaipuun lujittamiseksi. Eversti v. Haeften oli laatinut tästä lentokirjasen. Lähetin sen valtakunnankanslerille, joka nähtävästi toimitti sen ulkoasiainvirastoon; mitään oleellista ei saatu aikaan.

Valtakunnankansleri tiesi selvästi aikeemme hyökätä länsirintamalla. Tällä syyllä oli ylin armeijanjohto kiirehtinyt diplomaattisia neuvotteluja idässä ja tällähän oli myös perusteltu päätöstä sanoa irti aselepo Venäjän kanssa. Hän tiesi miten suuren merkityksen me annoimme hyökkäykselle. Lähetin valtakunnankanslerille myös ilmoituksen hyökkäysajasta. Mitään muuta keinoa kuin taistelu ei Saksalla ollut, jolla se saattoi tehdä vihollisen rauhaan taipuvaksi. Tätä varten oli ensi työksi Lloyd Georgen ja Clemenceaun asemaa horjutettava sotilaallisen voiton avulla. Ennen ei rauhaa voinut ajatella. Koko maailma, myös entente, tiesi, että me tekisimme hyökkäyksen lännessä. Clemenceau puolusti puheessaan, jonka hän muistaakseni piti maaliskuun 6:ntena, selvästi ja jyrkästi sodan jatkamista huolimatta tapahtumista idässä ja huolimatta tulevasta Saksan hyökkäyksestä.

Tänä hetkenä en voinut uskoa mihinkään oikeusrauhaan. Sopimusrauhan oli vihollinen tähän asti joka kerta hylännyt. Pitikö meidän asiain nykyisellä kannalla tarjota sille Elsass-Lothringen, osia Posenista ja sotakorvausta?

Valtakunnanhallitus ei myöskään maininnut mitään rauhanmahdollisuuksista. Valtiosihteeri v. Kühlmann, jonka piti johtaa koko ulkopolitiikkaa, oli ensin Brestissä ja sitten Bukarestissa. Ei valtakunnankanslerin eikä hänen ollut onnistunut solmia mitään suhteita, jotka olisivat voineet johtaa rauhaan taisteluja enää jatkamatta. He lienevät jatkuvasti pyrkineet siihen, huolimatta ententen torjuvasta menettelystä Brestin kutsuun nähden. Heidän velvollisuutensa oli, jos mahdollista, säästää kansaa ja armeijaa tulevilta taisteluilta. Kreivi Hertlingin helmikuun 25:ntenä antama selitys, jossa hän asettui presidentti Wilsonin helmikuun 11:ntenä laatiman nootin neljän pykälän pohjalle, ei ollut saanut osakseen mitään vastakaikua ententen puolelta.

Eversti v. Haeften oli näinä päivinä ollut ulkomailla neuvottelemassa propaganda-kysymyksistä. Tällöin joutui hän minun tietämättäni kosketuksiin erään vihollismaan kansalaisen kanssa, joka hyvin tunsi Lontoon ja Washingtonin asianomaisten virastojen tarkoitukset ja pyrkimykset. Eversti v. Haeften teki minulle suullisesti selkoa näistä. Silloiset rauhanehdot olivat niin ankarat, että ainoastaan voitettu Saksa olisi ne voinut hyväksyä. Eversti ilmoitti minulle edelleen, että silloinen valtiopäivämies Konrad Haussmann, kuten tämä myöhemmin vakuuttikin tapahtuneen, ja herra Max Warburg-Hamburg olivat tehneet työtä rauhan saavuttamiseksi — kumpikin yhtä huonolla menestyksellä. Hallitus ei milloinkaan ole maininnut minulle näistä tapahtumista, luonnollisesti se tunsi ne. Sitä enemmän ihmettelin, ettei sen puolelta kumottu huhuja, joiden mukaan rauha maaliskuussa raukesi vain sen tähden, että minä välttämättä vaadin hyökkäystä. Pyysin henkilökohtaisesti valtakunnankansleria ja varakansleria tekemään sen. Kumpikaan ei sitä tehnyt eikä myöskään antanut minulle minkäänlaista selitystä.

II.

Maaliskuun alussa siirrettiin suuri päämaja pois Kreuznachista, missä se oli ollut yli vuoden.

Spaahan oli sillä välin järjestetty uusi päämaja. Saimme siellä hyvin hyvän majoituksen. Virkahuoneet olivat Britannique-hotellissa, missä minä olin asunut jo syksyllä 1914 Belgiaan marssittaessa. Spaa oli melkoista lähempänä rintamaa ja siinä ja Verviers'ssä oli tilaa ylimmän armeijanjohdon kaikille osastoille. Mutta taistelun ja liikkeiden ohjaukseen oli sekin vielä liian kaukana rintamalta. Sen tähden olin suunnitellut Avesnesia päämajaksi vahvistetulle taisteluliikeosastolle. Täältä voi automobiililla päästä helposti rintaman kaikkiin eri kohtiin. Tarkoitukseni oli saada itse nähdä niin paljon kuin mahdollista ja lähettää myös esikuntani herroja seuraamaan tapahtumia, jotta heidänkin kauttaan voisin saada välittömiä vaikutelmia.

Maaliskuun 18:ntena lähdimme ylisotamarsalkka ja minä ynnä vahvistettu taisteluliikeosasto Avesnesiin. Virastohuoneemme siellä eivät olleet hyvät, kaikki oli liian ahdasta, mutta siihen täytyi tyytyä. Olimme valinneet tämän paikan, koska 18:s armeijanylikomento oli ollut sinne sijoitettu ja puhelinverkko tarvitsi vain vähän täydennystä.

Meidän kasinomme oli ensin hyvin kolkko, mutta myöhemmin löysimme miellyttäviä huoneita. Luovutimme elintarpeita niiden omistajille ja kalustimme huoneet Spaasta tuoduilla huonekaluilla. Oleskelu siellä ja ruoka-ajat soivat hermoille levähdystä, jonka tarpeessa me kaikki olimme.

Hänen Majesteettinsa aikoi tulla vasta päivää myöhemmin. Hän asui hovijunassaan, joka oli viety läheiselle asemalle.

Maaliskuun 20:nnen aamuna olivat koko hyökkäysrintamalla patterit, miinanheittäjät ja ammusvarastot etulinjojen takana, itse linjoilla, vieläpä osittain niiden edessäkin. Se oli aikamoinen saavutus, ja ihme oli, ettei vihollinen ollut nähnyt mitään eikä öisin kuullut liikettä. Välistä kyllä osui häirintätuli vahingossa pattereihimme, ampumatarvepinoja räjähti ilmaan. Kaiken tämän täytyi herättää vastustajan huomiota. Mutta kun samaa nähtiin pitkän rintaman kaikilla osilla, ei vihollinen voinut löytää mitään tukikohtaa varmoille johtopäätöksille.

Jalkaväkidivisioonat, jotka jo useita päiviä olivat olleet majoitettuina laajemmalle alalle hyökkäysrintamain taakse, olivat nyt lentäjäin katosten suojassa ahtaaseen sullottuina etumaisilla linjoilla sen kohdan takana, mistä hyökkäyksen piti alkaa. Vihollinen ei ollut myöskään huomannut 40-50 divisioonan marssittamista kokoon, eikä sen laaja urkkijajärjestelmäkään ollut saanut tietoonsa tätä. Marssit suoritettiin tosin öisin, mutta joukot kulkivat laulaen seudun läpi. Sellaisia joukkoja ei voi kätkeä. Vihollisen lentäjät eivät myöskään huomanneet helmikuun keskivaiheilta yhtämittaa kestänyttä vilkasta junaliikennettä hyökkäysrintamaa kohti. Se oli vilkas kautta koko rintaman, mutta painopiste oli selvästi Arrasin ja La Fèren välisen rintamaosan takana, minkä myös saksalaiset tarkastuslentäjät huomasivat.

Muutenkaan ei vihollinen ollut saanut mitään tietää; ainakin täytyi minun tulla siihen käsitykseen, sillä muussa tapauksessa olisivat sen puolustustoimenpiteet olleet voimakkaammat ja sen varajoukot saapuneet nopeammin. Sota on molemminpuolisesta ponnistelusta huolimatta epätietoisuutta; niin on se meillä ja samoin vihollisen puolella.

Maaliskuun 18:ntena ja 19:ntenä karkasi kaksi miestä eräästä miinanheittäjäkomppaniasta vihollisen puolelle. Muistiinpanoista, joita vihollisen puolelta löydettiin, sekä vankien kertomuksista päättäen he luultavasti antoivat tietoja tekeillä olevasta hyökkäyksestä.

Muilla rintamilla, etupäässä Lillen luona ja Verdunin edustalla, oli tykistötoiminta vilkastunut.

Puolipäivän aikaan 20:ntenä oli ylimmän armeijanjohdon tehtävä vaikea ratkaisu, oliko hyökkäys aloitettava 21:senä vai siirrettävä tuonnemmaksi.

Pieninkin lykkäys vaikeutti tavattomasti lähelle vihollista pienelle alalle koottujen joukkojen asemaa. Siellä vallitsi joka suhteessa jännitys, jota oli vaikea kestää. Massa ja sielullinen paino vaativat työntymistä eteenpäin.

Mutta tykistön vaikutus oli kaasun varassa, ja sen vaikutus oli taas riippuvainen tuulen suunnasta ja voimasta. Minä olin riippuvainen siitä, mitä ilmasuhteiden asiantuntija luutnantti tohtori Schmaus ilmoitti minulle kello 11 aamupäivällä ilmasuhteista. Tuulen voima ja sen suunta ei suinkaan ollut suotuisa 20:nnen päivän aamuun saakka; päinvastoin näytti melkein välttämättömältä hyökkäyksen siirtäminen tuonnemmaksi. Se olisi ollut minulle äärettömän vaikeaa. Siksi odotinkin suurella pelolla seuraavan päivän ilmatietoa. Vaikkei se ollutkaan erikoisen suotuisa, teki se hyökkäyksen kuitenkin mahdolliseksi. Kello 12 päivällä annettiin armeijaryhmille käsky, että hyökkäykseen oli ryhdyttävä suunnitelman mukaisesti. Nyt ei sitä enää voinut peruuttaa. Kaiken täytyi mennä menoaan. Ylin armeijanjohto, päälliköt ja joukot olivat tehneet velvollisuutensa. Kaikki muu oli kohtalon kädessä: epäedullinen tuuli haittasi kaasun vaikutusta, sumu vaikeutti ja hidastutti jalkaväkemme liikkeitä ja esti etevää sotilaallista harjoitusta ja ohjausta pääsemään täysin oikeuksiinsa. Tämä oli useimpain käsitys sumusta; mutta kuului myös yksityisiä ääniä, jotka pitivät sitä edullisena.

Maaliskuun 21:senä noin kello 4 aamulla alkoi taistelu, jota käytiin valtavalla tulella 70 km:n levyisellä rintamalla Croisillesin ja La Fèren välillä. 2:selle ja 18:nnelle armeijalle oli aika suurin piirtein määrätty, 17:nnelle armeijalle, joka taisteli yksin, oli annettu suurempi toimivapaus. Näiden määräysten puitteissa saivat joukot toimia omintakeisesti.

Noin kaksi tuntia pommitti meidän koko tykistömme vihollisen pattereita, sitten alkoi suurin osa siitä taistella vihollisen ampumahautoja vastaan, joihin miinanheittäjätkin suuntasivat tulensa. Vähän ennen klo 9:ää keskittyi voimakas tykkitulemme tulijyrän tehtävään, ainoastaan osa pommitti enää vihollisen pattereita ja erikoisia tukikohtia. Jalkaväkemme ryhtyi hyökkäykseen.

17:s armeija, jolla oli voimakkain vihollinen vastassaan, pääsi hyökätessään vain vihollisen toisille asemille, tuliseinä oli jättänyt sen kauas taakseen; jalkaväki ei enää ollut sen vaikutuspiirissä. Se pysähtyi näiden asemien eteen saamatta tukea tykistöltä.

2:sen armeijan hyökkäyksessä oli jalkaväen ja tykistön yhteistoiminta parempi. Jalkaväki murtautui vihollisen toisiin asemiin.

18:nnen armeijan rynnistys sujui joka suhteessa säännöllisesti. Se eteni hyvin.

Maaliskuun 22:sena ei 17:nnen armeijan asema sanottavasti muuttunut, mutta 2:nen armeija, jota johdettiin yhtenäisesti ja voimakkaasti, löi vihollisen ja tunkeutui eteenpäin. 18:s armeija valloitti melkoisesti maa-aluetta. 17:s armeija näkyi antavan yksityisille ryhmille liian paljon taktillista vapautta. Sitävastoin oli yksityisten osastojen toiminta liian kiinteästi sidottu yhteen. Ylin armeijanjohto koetti saada yhtenäisyyttä johtoon.

Seurauksena 17:nnen armeijan asemasta oli, ettei vihollisrintaman katkaiseminen Cambrain mutkassa onnistunut, 2:nen armeija ei voinut myöskään saada kevennystä etenemisessään. Sen oli täytynyt itse raivata itselleen tietä eikä se siksi ollut päässyt niin nopeasti eteenpäin kuin olisi ollut suotavaa, jotta toisaalta 17:s armeija olisi saanut kevennystä. Näin ollen ei kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä voinutkaan Croisillesin ja Péronnen välillä saada niin suuria maa-alueita haltuunsa kuin alkuperäinen taistelusuunnitelma edellytti.

Maaliskuun 25:ntenä olivat 17:s ja 2:nen armeija kiivaasti taistellen kulkeneet kauas yli Bapaumen—Comblesin linjan, 18:s armeija oli valloittanut Neslen vähäisen vastarinnan jälkeen. 17:nnen armeijan taisteluvoimat olivat jo lopussa; se oli maaliskuun 21:senä ja 22:sena menettänyt liian paljon, nähtävästi siksi, että se taisteli liian ahtaissa puitteissa. 2:nen armeija oli kylläkin virkeämpi, mutta valitti jo suppilokentän vaikeuksia. Se ei päässyt enää Albertista eteenpäin. Sommen ylimeno tuotti sen vasemmalle sivustalle suurempia esteitä kuin vihollinen. 18:s armeija oli vielä täydelleen taistelukykyinen ja -haluinen; jo maalisk. 27:ntenä se valloitti Montdidier'n. Vastustaja muodosti pian Sommen pohjoispuolelle uuden rintaman, jonka voittaminen oli ehdottomasti käyvä vaikeaksi. Vihollisen vastarinta Amiensin suunnalla näytti heikommalta.

Alkuperäinen taistelusuunnitelma oli muutettava ja hyökkäystä jatkettaessa painopiste siirrettävä tähän suuntaan. Vieläkin minä toivoin, että meidän onnistuisi tehdä tärkeä sotaliike ja pidin sitä silmällä antaessani ohjeita armeijoille. Mutta 17:s armeija ei enää jaksanut edetä, 2:nen ja 18:s armeija saivat vielä suoritetuksi aluevalloituksia. Koetin yhä edelleen vahvistaa 2:sen armeijan vasenta siipeä ja saada sen samoin kuin 18:nnen armeijan viedyksi Amiensiä kohti.

Vihollisjoukkojen täälläkin lisääntyessä ja ryhtyessä hyökkäämään eivät hyökkäysvoimamme enää riittäneet, ampumatarpeiden kuljetus ei tyydyttänyt tarvetta, myös muonitusvaikeuksia ilmestyi. Teiden ja rautateiden kuntoonpano vaati kaikesta perinpohjaisesta ennakkoharkinnasta ja valmistuksista huolimatta liian paljon aikaa.

Kun 18:s armeija oli saanut järjestelmällisesti lisää ampumavaroja, teki se maaliskuun 30:ntenä hyökkäyksen Montdidier'n ja Noyonin välillä. Huhtikuun 4:ntenä seurasi 2:sen armeijan ja 18:nnen armeijan oikean siiven hyökkäys Albertin luona ja Sommen eteläpuolella Amiensiä kohti. Nämä taistelut olivat tuloksettomia. Voi ehdottomasti tunnustaa, että vihollisen vastustus oli lujempi kuin meidän voimamme. Emme halunneet taistella uuvutustaistelua. Sitä ei sallinut strateeginen eikä taktillinen tilanteemme. Siksi ylimmän armeijanjohdon täytyi yksissä neuvoin asianomaisten päälliköiden kanssa tehdä päätös Amiensin hyökkäyksen lopullisesta lakkauttamisesta, niin raskas kuin tällainen päätös olikin.

Entente hyökkäsi nyt puolestaan Albertin luona ja Amiensin kaakkoispuolella hajanaisesti ja saavuttamatta mitään. Huolellisen valmistuksen jälkeen yritti 2:nen armeija huhtikuun 24:ntenä vielä kerran Villers-Bretonneux'n luona tankkien avulla parantaa asemaansa. Se pääsikin hyvin etenemään, mutta ei kyennyt säilyttämään saavuttamiaan tuloksia.

Vasta vähitellen tyyntyi rintama Albertin ja Montdidier'n välillä, Aika ajoin puhkesi jälleen taisteluja, tilanne pysyi edelleen jännittyneenä. Uuden rintaman muilla osilla, Arrasiin ja Noyoniin päin, tyyntyi toiminta paljon aikaisemmin.

Huhtikuun 24:ntenä oli taistelu päättynyt. Se oli loistava asevoitto, se maine on aina säilyvä maailmanhistoriassa. Mikä englantilaisille ja ranskalaisille oli ollut mahdotonta, oli meille onnistunut, ja vielä lisäksi neljäntenä sotavuonna!

Strateegisesti ei sitä saavutettu, mitä maalisk. 23, 24 ja 25 p:nä saatettiin toivoa. Erikoista pettymystä aiheutti se, ettemme saaneet Amiensiäkään, jonka valloittaminen olisi tavattomasti vaikeuttanut yhteyttä vihollisen rintamain välillä Sommen etelä- ja pohjoispuolella Amiensin rautatierakennusten pommittaminen kauaskantavilla tykeillä ei korvannut tätä suinkaan täydesti. Mutta meidän joukkomme olivat kuitenkin lyöneet englantilaiset ja ranskalaiset ja osoittautuneet heitä etevämmiksi. Jos ne eivät saavuttaneet aina menestystä, joka olisi ollut mahdollinen, niin ei syy ollut yksin niiden taistelukyvyn vähentymisessä, vaan ennen kaikkea siinä, etteivät ne enää kaikkialla olleet kokonaan upseeriensa johdettavia. Elintarvevarastot, joita joukot sattuivat löytämään, pidättivät niitä. Täten kului kallista aikaa hukkaan.

Meidän taktiikkamme oli pääpiirteissään osoittautunut oikeaksi. 17:nnen armeijan taisteluissa esiintyneet ilmiöt eivät vaatineet perinpohjaista muutosta. Yksityisistä kokemuksista oli vain tehtävä lujemmat johtopäätökset. Ennen kaikkea oli jalkaväki saatettava vielä väljemmäksi. Useissa kohdin oli konekivääripesien valloittaminen tuottanut ylivoimaisia vaikeuksia ja pidättänyt hyökkäystämme. Jalkaväkiryhmät eivät olleet aina pystyneet itsenäiseen toimintaan tai työskentelemään tyydyttävästi yhdessä seuralais-aseiden kanssa. Erikoisen vaikeaa oli joukon ollut hyökkäyksen jälkeen taas järjestyä puolustusasemiin, samoin määrätä, milloin hyökkäyksen jatkaminen ei enää tuonut menestystä. Kaikki joukot, etenkin ratsuosastot, olivat kärsineet ankaria tappioita vihollisen lentäjien heittämistä pommeista.

Uusien asemien strateegisesta tilasta ei voinut vielä antaa ratkaisevaa arvostelua, semmoisinaan ne eivät suinkaan olleet edullisia. Vielä ei voinut päättää, miten ylin armeijanjohto käyttäisi niitä, kun sotaliikkeet olivat vasta alulla. Avren siltavarustus oli taktillisesti hyvin hankala. Sen luovuttamisesta neuvoteltiin. Mutta kun vihollinen olisi siitä huomannut, että oli päätetty luopua jatkamasta hyökkäystä Amiensiä kohti, pidettiin se.

Uutta rintamaa oli nyt vahvistettava. Uupuneiden divisioonain tilalle tuotiin osittain uusia rauhallisemmista asemista, vähemmin rasittuneet jätettiin paikoilleen. Selkäpuolisten yhteyksien aikaansaamiseen pantiin kaikkialla mitä suurinta huomiota ja huolta. Mutta päätehtävää silmällä pitäen oli tärkeintä, että ne joukot, joita ei enää tarvittu uudella rintamalla, vietiin pois lepäämään, harjaantumaan ja vakiintumaan kurissa. Meidän täytyi kehittää reservijoukkoja tulevaa toimintaa ja vihollisen mahdollisten vastahyökkäyksien torjumista varten; nämä eivät kuitenkaan voineet olla muuta kuin puhtaasti paikallisia laadultaan.

2:sen armeijan joukot olivat erikoisesti kärsineet siitä, että olivat jääneet Sommen taistelukentän läntiseen reunaan. Ne saattoivat levätä kunnollisesti vasta niiden asemain itäpuolella, joista hyökkäykseen oli ryhdytty, vaikka meidän käsiimme tällä viholliselta valloitetulla alueella oli joutunut lukuisia vahingoittumattomia englantilaisia sotilasleirejä.

Meidän tappiomme eivät olleet mitättömät, olimme kauan kamppailleet suurten joukkojen kanssa. Prosenttimäärä 17:nnessä armeijassa oli liian korkea, upseerihukka suorastaan huolestuttava. Mutta runsaan saaliin ohella olimme saaneet noin 90,000 haavoittumatonta vankia, sitäpaitsi olivat vihollisen tappiot kuolleissa ja haavoittuneissa suuret. Monien lievästi haavoittuneiden takaisintulo oli mahdollinen lähitulevaisuudessa. Me olimme olleet hyökkääjiä ja kuitenkin, mitä tappioihin tulee, selviytyneet edullisesti.

Varustukset haavoittuneiden hoitoa varten eivät olleet kaikkialla riittäneet, vaikka kenttäsairaanhoito-osaston päällikkö oli tarkkaan tutkinut niitä ennen taistelua. Lukuisat lievästi haavoittuneet vaikeuttivat hoitoaan ymmärtämättömällä ja ikävällä kiirehtimisellään rintaman taakse.

Minulle itselleni oli taistelu käynyt hyvin kalliiksi. Vaimoni nuorin poika oli maaliskuun 23:ntena kaatunut lentäjäupseerina. Hän oli ensin tietymättömiin kadonnut. Laajalta taistelukentältä löysin haudan, jossa oli englantilainen kirjoitus: tässä lepää 2 saksalaista lentäjäupseeria. Surullinen tehtäväni oli todeta oman poikani identtisyys. Nyt hän lepää Saksanmaan povessa. Sota ei ole säästänyt minulta mitään.

Matka taistelutantereelle oli johtanut minut niiden molempien varuslinjojen läpi, joissa vastustajat niin kauan olivat seisoneet vastakkain. Vaikutus oli valtava: usean kilometrin levyinen kaistale hävitettyä ja autiota maata kulkee Ranskan läpi, tämän ententen aikaansaaman sodan tunnusmerkkinä!

Viholliseen teki tappio valtavan vaikutuksen. Pyynnöstäni huolimatta ei tätä meidän taholta diplomaattisesti käytetty hyödyksemme. Ranska vapisi. Se tahtoi saada täyden selvyyden Englannin ja Amerikan sotilaallisesta avusta. Clemenceau kääntyi liittoutuneitten puoleen. Englannissa vietiin kymmenentuhatta työmiestä hiilikaivoksista ja sotatarvetehtaista armeijaan eikä sittenkään aluksi voitu täyttää kymmentä divisioonaa. Ne hävisivät rintamalta ilmestyäkseen suurimmaksi osaksi vasta syksyllä. Asevelvollisuutta pitennettiin, mutta sen käytäntöönottamista Irlannissa ei vieläkään uskallettu ajatella. Lloyd George teki muuten kaikkensa. Kuten yhdestä hänen puheestaan aselevon solmimisen jälkeen käy ilmi, hän pyysi kiihkeästi Wilsonilta apua ja lähetti kaiken käytettävissä olevan laivaston — välittämättä kärsikö Englanti siitä vai ei — Amerikkaan noutamaa vastamuodostettuja joukkoja. Mitä me teimme? Uhrasimmeko me kaikkemme? Hyvä on tehdä vertailuja, jotta Saksan kansa myöhemmin painaisi mieleensä tämän sodan opetukset. Ainoastaan äärimäinen jäntevyys kelpaa sodassa.

Voiton saavuttamiseksi harjoittivat Englanti ja Yhdysvallat lisäksi väkivaltaista poliittista ja taloudellista painostusta Euroopan puolueettomia maita kohtaan ja kiristivät niiltä tonnistoa lievittääkseen omaa tonnistonpuutettaan. Sukellussota oli ajan pitkään sittenkin vaikuttanut tuntuvasti ja aikaansaanut kuljetuspulan maalla ja merellä. "Huhtikuussa toimivat sukellusveneet niin menestyksellisesti, että Englanti olisi tuhoutunut yhdeksässä kuukaudessa, jos hävitykset olisivat jatkuneet samalla nopeudella", selitti eräs englantilainen valtiomies alahuoneessa marraskuussa 1918. Etupäässä puolueettomista maista saadulla ja muulla tavoin hankitulla laivastolla Englanti kuljetti amerikkalaiset ihmismassat Ranskaan taajaan sullottuina laivoihin. Miehistöllä oli mukanaan vain omat varustuksensa. Sen, mitä ne Euroopassa tarvitsivat, antoivat Englanti, Ranska ja myös puolueettomat maat, etupäässä Espanja. Kokonaisuudessaan tämä oli väkivaltaisuutta, joka lyhyessä ajassa voi saada tavattomia aikaan, mutta jota ei olisi voitu jatkuvasti ylläpitää. Jos sotaa olisi jatkunut pitemmän aikaa, olisi vastavaikutus tullut.

Yhdysvaltain kauppakamarin tonnistovaliokunnan puheenjohtaja Edward A. Filene lausuu toukokuun 8:ntena 1918 ilmestyneen "New-York Worldin" mukaan seuraavasti:

"Liittolaisten vaatimuksesta lähetämme nyt järjettömän paljon miehiä Ranskaan. Lähetämme heidät ilman että meillä on riittävästi heidän ylläpitämiseensä tarvittavia laivoja. Kirjaimellisesti panemme nuorten miestemme hengen alttiiksi siinä uskossa, että Amerikka voi hankkia tarvittavan tonniston heidän tarpeittensa kuljettamista varten."

Häikäilemättömyys ja tarmokkuus johtivat tässäkin menestykseen.

Taistelun kuluessa olimme aloittaneet Pariisin pommituksen Laonin seudulta 120 km kantavalla tykillä. Tämä tykki oli tekniikan ja tieteen ihmesaavutus, Kruppin liikkeen ja sen johtajan Rausenbergerin mestariteos. Pommituksen aikaansaama vaikutus oli suuri Pariisissa ja Ranskassa. Osa väestöä pakeni pääkaupungista ja enensi siten levottomuutta, joka Ranskassa lisääntyi meidän voittojemme johdosta.

Pomminheittäjälaivastomme kiihkeä toiminta tähtäsi samaan päämäärään.

III.

Järjestelmällisesti suunnitellut yritykset hyökkäysrintamamme laajentamiseksi ja strateegisen asemamme parantamiseksi pantiin toimeen jo maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa.

Oisen vasemmalla rannalla teki 7:s armeija huhtikuun 6:ntena hyökkäyksen Coucy la Villen suuntaan Chaunysta ja La Fèrestä käsin, samoin niiden eteläpuolelta. Siinä työnnettiin ranskalaiset Oisen—Aisnen kanavan taakse. 18:nnen armeijan pitkä eteläkylki sai näin paremman turvan.

Arrasin suunnalla, pääjoukot Scarpen pohjoispuolella, oli 17:s armeija tehnyt rynnäkön jo kuukausien vaihteessa. Sen piti valloittaa Arrasin itä- ja pohjoispuolella olevat tärkeät kukkulat, seuraavana päivänä yhtyä 6:nteen armeijaan Lensistä käsin, edetäkseen täälläkin kukkuloille. Kumpaakin hyökkäystä pidin erittäin tärkeänä. Kaikkiin Lys-tasangon taisteluihin vaikuttaisi ratkaisevasti, jos meillä oli käsissämme ylänköseutu.

Erittäin voimakkaasta tykkien ja ampumatarpeiden käytöstä huolimatta ei 17:nnen armeijan hyökkäys Scarpen kummallakin puolen menestynyt; sen taistelua ei ohjannut onnen tähti. Vain kenraali Lequis 12:nnen jalkaväkidivisioonansa kanssa eteni hyvin puron eteläpuolella; mutta kokonaisuuteen se ei vaikuttanut mitään. Nähtävästi ei tykistön vaikutus ollut riittävä. Ylin armeijanjohto kielsi nyt myöskin 6:nnen armeijan eteläsiipeä hyökkäämästä. Sen sijaan se päätti iskeä Lysin tasangolla Armentièresin ja La Basséen välistä, jommoista pääliikettä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä aikoinaan oli ehdottanut. Ilma oli ollut kuiva, ja englantilaiset olivat Lysin tasangolla ja myös Ypernin edestä vähentäneet suuressa määrin joukkojaan.

6:s armeija valmisti hyökkäystään tavattomalla huolella. Kenraali v. Quast ja hänen esikunnanpäällikkönsä, yliluutnantti Lenz, toimivat väsymättömästi ja olivat ennakolta miettineet kaiken samoinkuin maaliskuun 21:sen hyökkäyksessä. Vähäisistä työvoimista huolimatta oli kaikki sujunut niin pitkälle, että voitaisiin todennäköisesti jo huhtikuun 9:ntenä olla valmiit hyökkäykseen. Tervehdin tätä ilolla. Mitä aikaisemmin hyökkäys tapahtuisi, sitä varmemmin saavutettaisiin voitto yllättämällä Lysin tasangolla olevat portugalilaiset. Itse olin vielä huhtik. 7:ntenä 6:nnen armeijan 55:nnen armeijakunnan komennon luona ja sain sen käsityksen, että tästä aikamääräyksestä voitiin pitää kiinni. Tykistövalmistuksia tutkimaan oli lähetetty eversti Bruchmüller 6:nteen armeijaan. Hän oli jo idässä heinäkuun 17:ntenä 1917 järjestänyt tykistön käytön murtorynnäkköä varten Itä-Galitsiassa ja oli maaliskuun hyökkäyksessä tykistökenraalina 18:nnessa armeijassa. Hänen suuret tietonsa ja taitavuutensa, hänen innostuksensa ammattiinsa ja erikoisalaansa, hänen lämmin sotilasverensä tekivät hänet yhdeksi tämän sodan etevimmistä sotureista. Hänen neuvonsa olivat olleet pohjana jo maaliskuun 21:sen hyökkäyksessä tykistöä käytettäessä, 18:nnen armeijan tykistö oli kokonaan hänen henkensä läpitunkema. Tämä oli kannustanut armeijan sen kauneimpaan voittoon, semminkin kun se kohtasi vihollisen heikoimman kohdan. 17:nnessä armeijassa, jolla tosin oli voimakkain vihollinen edessään, tehtiin kyllä työtä samojen periaatteiden mukaan, mutta sieltä puuttui se välitön, sähköittävä voima, joka lähti eversti Bruchmülleristä. Persoonallisuuden määräävä merkitys sodan tapahtumiin, niinkuin muuhunkin elämään, näkyy tässä selvästi. Samoin kuin vihollisen ominaisuudet, täytyi ylimmän armeijanjohdon aina ottaa huomioon myöskin niiden henkilöiden omalaatuisuus, jotka sen kanssa pyrkivät samaan päämäärään yhtä suurella alttiudella.

Eversti Bruchmüller tarkasti esityöt ja ilmoitti, että kaikki oli järjestyksessä. Hyökkäys huhtikuun 9:ntenä sujui ensin aamupäivällä oikein hyvin. Päivälliseen saakka saapuneet tiedot olivat edullisia. Tällä kertaa oli minun syntymäpäiväni vietto toisenlaista kuin edellisenä vuonna Arrasin raskaan tappion päivänä. Hänen Majesteettinsa kuunteli sotilaallista esittelyä Avesnesissa ja jäi myös aamiaiselle. Hän kääntyi muutamin sanoin minun puoleeni, mainitsi myös molemmat kaatuneet poikani ja lahjoitti minulle pienen pystykuvansa, jonka Betzner oli rautaan muovaillut. Useissa kohdin erosin Hänen Majesteetistaan, meidän luonteemme olivat liian erilaiset. Hän oli minun keisarillinen herrani ja minä palvelin häntä ja hänessä isänmaatani mitä uskollisimmalla alttiudella. Kuva on aina oleva pyhä muisto keisaristani ja ylimmästä sotapäälliköstäni, joka rakasti sotilaitaan, tahtoi maansa ja kansansa parasta ja oli koko sisimmän luonteensa mukaan vastahakoinen sotaan, — muistona miehestä, joka olemukseltaan oli Bismarckin jälkeisen ajan saksalaisen perikuva. Hallitsija, jonka persoonaan keskittyi niin suunnaton vastuunalaisuus ei löytänyt, kuten hänen keisarillinen isoisänsä, miehiä, jotka Bismarckin ja Roonin tavoin ankaran kamppailun hetkenä osasivat vaatia ja saada maalta kaiken, mitä sodankäyntiin tarvittiin. Tämä oli keisarille ja maalle kohtalokasta tässä sodassa.

Iltapäivällä näytti taistelu edistyvän hitaammin. Vihollisen ampumahauta-asemien silloittaminen tuotti sangen tuntuvia vaikeuksia, kun maa oli osittain vielä pehmeää. Teiden suunta oli epäedullinen hyökkäyssuuntaan katsoen, meidän tankkiosastomme olivat lisäksi hävittäneet niitä. Tykkien ja ampumavarastojen kuljetus kysyi paljon aikaa. Jalkaväkemme sai viipyä arveluttavan kauan vesakkoisessa seudussa vihollisen konekivääripesien vuoksi. Illalla etenimme Armentièresiä kohti, olimme saavuttaneet Lysin ja lähestyimme Lawea. Bethunen suunnalla pääsimme vain vähän eteenpäin. Vasemmalla sivustalla oli rynnäkkömme takertunut Festubertin ja Givenchyn luo. Tulos ei ollut tyydyttävä.

Huhtikuun 10:ntenä jatkui hyökkäys. Mutta ainoastaan Armentièresin suunnalla ja aivan Armentièresin yläpuolella kyettiin Lysin yli tarpeeksi etenemään. Estairesin suunnalla emme päässeet tunkeutumaan tarpeeksi kauas, täytyi pysähtyä Lys-asemille; Lawe-virtaa kohti edettiin myös huonosti.

Vihollisen konekiväärit tuottivat yhä joukollemme paljon työtä; sen olisi monesti pitänyt rivakammin käydä niihin käsiksi, kuten sain kuulla eräältä esikunnanupseerilta, joka oli lähetetty sinne. Usein se pani myös liian paljon aikaa muonavarojen etsimiseen. Ne divisioonat, jotka taistelivat täällä, eivät olleet hyökkäysjoukkoja siinä mielessä kuin maaliskuun 21:senä hyökänneet. Mutta muilla taistelutantereilla ovat asemadivisioonat saaneet aikaan samaa kuin n.s. hyökkäysdivisioonat.

Huhtikuun 11:ntenä valloitettiin Armentières. Bailleulin suunnalla etenivät joukot paremmin; myös Merville antautui. Edellisenä päivänä oli jo 4:s armeija 6:nnen armeijan pohjoispuolella pannut liikkeelle vasemman siipensä ja valloittanut takaisin Messinesin, joka edellisenä vuonna oli kesäkuun 7:ntenä menetetty.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän 4:nnen ja 6:nnen armeijan hyökkäyksen päämääränä oli se ylänkö, joka rajoittuu pohjoisessa Lys-tasankoon. Valitettavasti emme olleet syksyllä 1914 voineet pitää sitä hallussamme. Se alkaa Kemmelin kohdalta, joka näkyy kauas itään, ja päättyy Casselin luona. Näiden harjanteiden omistamisesta olisi seurauksena Yser-asemien luovuttaminen, jotka kulkivat niiden pohjoispuolella.

Huhtikuun 12:nnen jälkeen heikkeni 6:nnen armeijan hyökkäysvoima, kun taas 4:s armeija yhä edelleen sai haltuunsa alueita. Kemmelin valloitus huhtikuun 25:ntenä tuli olemaan sotatoimien huippukohta. Yhä uusia ranskalaisia divisioonia saapui 4:ttä armeijaa vastaan. Hyökkäysten jatkaminen ei tuntunut enää lupaavalta.

Hyökkäyksen edetessä Kemmeliä kohti olivat englantilaiset peräytyneet Ypernin itäpuolelta Yperniin asti. Suunnilleen Langemarkia kohti tähtäävä 4:nnen armeijan hyökkäys tuli jo liian myöhään.

Kemmelin eteläpuolella oli vielä Bailleulkin antautunut, mutta etelää kohti ei 6:s armeija enää ollut päässyt etenemään.

Maaliskuun 21:senä alkaneen taistelun johdosta oli kenraali Foch nimitetty ententen ylipäälliköksi. Pysäyttämään ensimmäistä suurta murtautumista kuljetettiin englantilaisia reservijoukkoja 17:ttä ja 2:sta armeijaa vastaan, kun taas Aisnen—Verdunin rintamalta tuotuja ranskalaisia divisionia asettui 18:tta armeijaa vastaan. 4:nnen ja 6:nnen armeijan taistelujen johdosta oli kenraali Foch pakotettu siirtämään varajoukkojaan pohjoisemmaksi. Hänen yrityksensä ottaa meiltä takaisin Kemmel eivät menestyneet. Vihollisen vahvuuden vuoksi lakkautti ylin armeijanjohto nyt hyökkäyksen.

4:nnen ja etenkin 6:nnen armeijan asema Lys-tasangolla oli epämukava, kuten aina on laita, milloin rintama muodostuu taistelun kuluessa. Etulinjojen vahvistamiseen, selkäpuolen yhteyden järjestelyyn, mahdollisimman laajaan lomallepäästöön, kurin kehittämiseen ja vahvistamiseen pantiin aivan yhtä suurta huolta kuin Croisillesin ja La Fèren välillä tapahtuneen suuren taistelun päätyttyä.

IV.

Huhtikuun lopulla päättyi hyökkäys, joka oli maaliskuun 21:senä alkanut. Kun kuitenkin vielä yritimme paikoitellen parantaa asemaamme ja vihollinen puolestaan teki vastahyökkäyksiä, ulottuivat taistelut pitkälle toukokuuhun. Polttopisteitä olivat Kemmelin seutu ja Bailleul, Albert, samoin seutu Sommen eteläpuolella Lys-puroon asti.

Me olimme saavuttaneet suuria voittoja, sitä ei saa unohtaa myöhemmin sattuneiden tapausten takia. Olimme lyöneet Englannin armeijan. Vain harvat brittiläiset divisioonat olivat enää koskemattomia. 59:stä englantilaisesta divisioonasta oli 53 ottanut osaa taisteluun, näistä 25 useamman kerran. Ranskalaisten oli täytynyt ottaa osaa taisteluun melkein puolella divisioonaluvullaan. Sotatarpeiden menetys vihollisen puolella oli suuri. Italialaisia divisioonia tavattiin Argonneilla, jota vastoin edellisen vuoden syksyllä Italiaan lähetetyt englantilaiset ja ranskalaiset joukot olivat jääneet sinne. Makedoniasta vapautui englantilaisia joukkoja, kun kreikkalaisia astui niiden tilalle.

Emme tienneet, mitä amerikkalaiset huhtikuun kuluessa olivat kuljettaneet tänne. Kuun keskivaiheilla oli St. Mihielin ja Moselin välillä taisteltu ensimmäiset suuremmat taistelut Yhdysvaltain joukkoja vastaan, jotka jo olivat olleet kauan Ranskassa; yksityinen amerikkalainen tappeli hyvin. Mutta voittomme oli kuitenkin ollut helppo.

Sukellussodan toiminnassa oli tapahtunut pysähdys. Mutta Englannin laivaston toimenpiteet sukellusveneiden tukikohtia Ostendea ja Zeebrüggeä vastaan osoittivat kuitenkin, kuinka tuntuva sukellussodan vaikutus oli ollut Englannille. Hyvin vaikea oli päättää, miten se vaikuttaisi Englannin muonitukseen ja joukkojen kuljetukseen Amerikasta Ranskaan. Niiden kokemusten perusteella, joita ylin armeijanjohto tähän asti oli saanut sukellussodasta, pidin vahvojen amerikkalaisten joukkojen saapumista mahdollisena. Mutta kerrassaan hämmästyttävää oli, että ne saattoivat saapua niin nopeasti kuin todellisuudessa kävi. Kenraali v. Cramon, saksalainen sotilasvaltuutettu Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennossa, kääntyi usein puoleeni pyytäen minua vaatimaan amerikkalaisten kuljetuslaivojen upottamista; Itävalta-Unkarin yleinen mielipide muka vaati sitä. Amiraali v. Holtzendorff ei voinut myöskään muuta ilmoittaa, kuin että tehtiin kaikki vihollisen tonniston vähentämiseksi ja kuljetuslaivojen tuhoamiseksi. Mutta ei käynyt päinsä määrätä, että sukellusveneiden tuli toimia yksinomaan näitä vastaan. Joukkoja kuljettavat laivat voivat lähestyä Euroopan rannikkoa noin 1400 penikulman pituisella alalla Pohjois-Englannin ja Gibraltarin välillä. Mahdotonta oli tehokkaasti kokonaan saartaa tätä aluetta sukellusveneillä. Ne olisi täytynyt kerätä muutamiin kohtiin. Mutta epätietoista oli, olisivatko kuljetuslaivat silloin valinneet juuri nämä paikat. Vihollinen voi kipinälennättimen avulla ohjata laivat toiseen suuntaan heti kun se sai tiedon saksalaisten sukellusveneiden ilmestymisestä ja toimituttaa purkamisen muualla. Ei ollut siis varmaa, että tällä menettelyllä päästäisiin tarpeeksi kuljetuslaivojen kimppuun. Vihollisen vesillä olevan rahtitonniston tuhoamista harjoitettaisiin silloin vain tilapäisesti ja se keskeytyisi tuntuvalla tavalla. Siten loittonisi sukellussota alkuperäisestä päämäärästään. Siksi jatkettiin kaikella tarmolla sukellussotaa kauppalaivastoa vastaan. Niiden tietojen mukaan, joita oli saatu vihollisen rahtilaivastosta ja vihollisen elintarvetilanteesta, toivottiin tätä tietä päästävän tarkoitettuun päämaaliin. Vihollisen tonnistopula oli epäämätön tosiasia.

Hyökkäysten pysäyttämisellä oli luonnollisesti mitä kauaskantoisin merkitys. Meidän voimistuessamme voimistui myös vihollinen. Kun meiltä puuttui varaväkeä, tuntuivat tappiomme pahemmin. Huhtikuussa käännyin uudelleen sotaministeriön puoleen pyynnöllä, että meneteltäisiin jyrkemmin palveluslykkäystä saaneiden poistamisessa sotatarvetöistä.

Erikoisen täyteväkilisän kotimaasta käsin sain vastaiseksi vain Venäjältä palanneista sotavangeista. Ylin armeijanjohto turvautui nyt omiin varajoukkoihinsa, itäarmeijan ja Romaanian joukkoihin, samoin erikoisaselajeja edustaviin osastoihin ja etappeihin, hankkien niistä itselleen täyteväkeä. Mutta tämä ei tulisi riittämään, jollei hallitus lähettäisi kotimaasta lykkäystä saaneita ja ahdistaisi pontevammin piileskelijöitä ja karkureja.

Meidän joukkomme olivat taistelleet hyvin; tosin oli muutamilta divisioonilta Lys-tasangolla ilmeisesti puuttunut taisteluintoa. Tämä pani ajattelemaan. Mutta repelöidyllä alangolla oli tykistön ollut niin vaikea tukea jalkaväkeä, ettei tämä ilmiö vielä herättänyt levottomuutta. Sitävastoin antoi aihetta huolehtimiseen joukkojen viivyttely, kun löydettiin varastoja, sekä yksityisten sotamiesten jättäytyminen jälkeen etsimään elintarpeita taloista ja mökeistä. Nämä ilmiöt vähensivät menestyksen mahdollisuuksia ja olivat kurin puutteellisuuden merkkejä. Mutta yhtä huolestuttavaa oli, että nuoremmat komppanianpäällikkömme samoin kuin vanhemmatkaan upseerit eivät olleet kyllin voimakkaita estämään tätä ja pitämään pystyssä arvovaltaa, jolla olisivat voineet viedä joukkoja eteenpäin ilman pysähdystä. Vanhan rauhanaikaisen upseeriston puute tuntui erittäin kipeästi. Se oli ollut sotajoukon siveellisten voimien kannattaja. Sitä paitsi olivat valtiopäivät lieventäneet rikoslakia sodan ensimmäisellä puoliskolla. Kurin säilymisestä vastuunalaisilta johtajilta riistettiin vaikuttavin rankaisukeino: ankaran arestirangaistuksen suorittaminen sidottuna. Tämä rangaistus oli tosin tavattoman kova, sen toimeenpano ei saanutkaan olla nuorten, kokemattomien komppanianpäälliköiden käsissä, mutta turmiollista oli lakkauttaa se kokonaan. Olkoon, että lievennys silloin oli paikallaan; nyt näkyivät joka tapauksessa sen kohtalokkaat seuraukset; myös usein sattuneet armahdukset vaikuttivat miehistöön epäsuotuisasti. Entente on ainakin päässyt parempiin tuloksiin käyttämällä melkoista ankarampia rangaistuksia. Tämä historiallinen totuus on epäämätön.

Vielä muitakin epäkohtia lainkäytössä oli pitkällinen sota aiheuttanut. Niin oli tuomarien keskuudessa päässyt valtaan sotilaallisista rikoksista laimea käsitys, joka usein oli selittämätön. Tähän vaikutti sekin, että rintamalla esiintyneitä tapauksia ei tuomittu heti niiden tapahduttua joukko-osastossa, vaan kauempana rintaman takana aivan toisissa olosuhteissa ja jonkun ajan kuluttua. Oli aina muistettava, että armeijassa oli paljon aineksia — lukuisat karkurit ja piileskelijät ovat tästä surullisena todistuksena —, jotka eivät ansainneet mitään sääliä. Näitä varten täytyi olla ankaria rangaistuksia, sitä vaati isänmaan hätä ja myös huomaavaisuus kunnollisia ja urhoollisia sotamiehiä kohtaan. Jumalan kiitos, nämä olivat aina suurena enemmistönä! Jos sellainen sotamies kerran erehtyi, oli tuomarilla mahdollisuus käyttämällä rangaistuksen lykkäystä kohtuuden mukaan ottaa huomioon tapauksen erikoislaatu. Useat rikokset tehtiin siinä mielessä, että rikoksentekijä rangaistusta suorittaessaan vapautuisi rintamapalveluksesta ja taistelusta. Niin pitkälle jouduttiin, että oli muodostettava vankikomppanioja, joita käytettiin etumaisilla linjoilla varustustöissä. Tämä on surullinen seikka! Neuvottelin tästä sotaministerin kanssa. Hänelle kuului oikeudenkäyttö armeijassa, ylin armeijanjohto ei voinut siihen mitenkään vaikuttaa. Armeijain ylikomennoissakin minä saatoin vaikuttaa ainoastaan tehostamalla kurin säilyttämistä ensimmäisenä ehtona. Esimiesten täytyi olla selvillä niistä voima- ja oikeudellisista keinoista, joita oli heidän käytettävissään. Kaikki armeijanylikomennot olivat vakuutettuja siitä, että rautainen välttämättömyys vaati tätä. Näin tehtiin, mitä ulkoapäin saattoi vaikuttaa; nyt täytyi joukon osoittaa, oliko sillä voimaa säilyttää kuri hyvänä. Tämäkin riippui suuressa määrin upseerista. Ja jos kuri joukko-osastoissa höltyi, niin eivät päälliköt olleet siihen syyttömiä.

Kun taas näinä päivinä tuontuostakin neuvottelin harjoitusten johdosta kaikenarvoisten upseerien kanssa, sain taas kuulla tuttuja valituksia mielialan herpaantumisesta ja katkeroitumisesta, joka tarttui kotimaasta armeijaan. Lomalla-olijoita kiihoitettiin, ja vasta saapuneet täytejoukot vaikuttivat haitallisesti kuriin. Armeijan taistelukunto kärsi siitä. Muutamia täydennysjoukkoja kuljetettaessa oli syntynyt huomattavia säännöttömyyksiä, etenkin joukkoja tuotaessa Baierista ja idästä. Myös valitettiin usein Belgiassa Beverloon harjoituskentällä kouluutetun miehistön henkeä. Sitä tärkeämpänä pitivät joukot sitä, että ne saivat mahdollisimman suuressa määrässä sellaista reserviväkeä, joka oli jo ennen taistellut niiden riveissä ja kuului niiden maanmiehiin. Koetin täyttää näitä toivomuksia mahdollisuuden mukaan, mutta täydellisyyttä en saavuttanut. Jälkeenpäin kuulin, että kotimaan kanslioista käsin tehtiin järjestelmällisesti työtä tätä vastaan. Tarkoitus oli järkyttää armeijaa.

Kotimaassa vallitsevasta mielialasta puhuin yhä ja yhä asianomaisille virastoille. Näinä päivinä mainittiin minulle ensi kerran, että myös armeija tartutti alakuloisuutta ja väsymystä sotaan. Tämä näkyi herättävän kummastusta: mutta täytyihän kaiun armeijasta vastata niinkuin sinne kotoapäin yhtämittaa huudettiin: täytyihän armeijan kaikkine osineen kärsiä rintamalla vaikeuksia — äärettömän paljoa suurempia kuin milloinkaan kotonaolijain. Mies, joka katkeroituneena ja kiihoittuneena tuli kotoa armeijaan ja täällä oli pakotettu kärsimään paljon, ei voinut muuta kuin vaikuttaa turmelevasti kotimaahan. Mutta suurin osa armeijaa oli voitonvarma, huolimatta kotimaan hajoittavasta vaikutuksesta, huolimatta kurin alenemisesta. Minun uskonkappaleeni oli aina ollut, että kansalla ja armeijalla on vain yksi ruumis ja yksi sielu ja ettei armeija ajan pitkään voi pysyä terveenä, jos maa sairastuu. Yhä edelleen tuli tietooni vain yksityisiä huolestuttavia ilmiöitä toimivasta armeijasta. Kokonaisuudessaan se oli vielä säilyttänyt kurin ja järjestyksen ja oli lyönyt vihollisen. Minä toivoin, että velvollisuudentunne ja voitonhalu armeijassa olisivat niin voimakkaat, että monet epäsuotuisat vaikutukset kävisivät tehottomiksi. Se, että viime taisteluissa oli haavoittunut ja kuollut niin paljon korkeampia ja keskiarvoisia upseereja, vaikutti tietysti erittäin tuntuvasti, hyvin nuorella reserviupseeristolla kun oli luonnolliset puutteensa. Samoin oli kokeneiden aliupseerien laita. Olimme joutuneet niin pitkälle, että joukko-osasto ennen taistelun alkua valitsi valmiiksi varajohtajajoukon. Se ei ottanut taisteluun osaa, jotta joukoilla vastedes vielä olisi päälliköitä.

Taktiikan alalla meidän täytyi opettaa joukkoja taisteluissa saamiemme kokemusten perusteella. Niinpä oli jalkaväkeä vielä enemmän väljennettävä, ryntäysjoukkotaktiikalle oli annettava yhä suurempi merkitys, ryhmien yhteistoiminta seuralais-aseittensa kanssa oli saatava vielä paremmaksi, samoin jalka- ja tykkiväen yhteistoiminta. Asianomaiset ohjeet jaettiin armeijalle.

28:s jalkaväkidivisioona ja osia 3:nnesta jääkäripataljoonasta, jotka taktillisesti olivat erikoisen harjaantuneita, sijoitettiin Avesnesin läheisyyteen. Niiden kanssa keskusteltiin lähemmin näistä asioista, niillä kokeiltiin ja tulokset esitettiin sitten suurelle joukolle kaikkien armeijain korkeampia upseereja, useimmille armeijain ylipäälliköille ja useille armeijaosastojen kenraaleille. Täten pidettiin huolta siitä, että kokemukset tulivat nopeasti armeijan tietoon.

Kaikissa tilaisuuksissa tehostin sitä, että puolustuksen vaatimia muotoja ei saanut unohtaa ja että oli tärkeätä osata valita oikea hetki, jolloin hyökkäys oli pysäytettävä ja siirryttävä puolustukseen. Joukon täytyi tuntea tämä vihollisen vastustuksen suunnitelmanmukaisesta vahvistumisesta.

Sotaliikkeiden jatkamisessa ei saanut tuhlata aikaa. Aloitemahdollisuus, jonka länsirintamalla olimme riistäneet itsellemme, oli meidän säilytettävä ja saatava ensimmäiseen suureen taisteluun liittymään toinen heti kun se vain suinkin oli mahdollista.

Valtavien hyökkäysvälineiden siirtäminen, ampumatarpeiden tuonti ja varastoonpano, divisioonain keskittäminen, edellisten hyökkäysten taistelukokemusten hyväksikäyttö ja monet muut seikat veivät paljon aikaa. Se oli epäedullista, mutta käytettävissä olevien taisteluvoimien vähyyden vuoksi ei asiaa voinut muuttaa.

Hyökkäyksen jatkaminen Ypernin ja Bailleulin luona Englannin armeijaa vastaan oli itsessään mitä edullisin liike, mutta siellä oli nyt taas niin vahvoja vihollisvoimia, ettei sen suorittaminen ollut mahdollista, vaikka joukkomme olivat levänneetkin. Ennenkuin me taas voimme täällä ryhtyä hyökkäämään, täytyi vihollisen heikontua; liikeyhteyttämme oli myös parannettava. Etelämpänä oli asianlaita sama. Sommen alue tarjosi sitä paitsi vähän suojaa hyökkäystöille. Vihollinen oli heikko 7:nen ja 1:sen armeijan kohdalla. Se oli kuljettanut täältä voimia Yperniin ja käyttänyt taisteluun uupuneitakin englantilaisia divisioonia. Vaikealta näytti kuitenkin hyökätä vihollisen lujien ylänköasemien kimppuun. Mutta jos oma tykistö ensin oli tehnyt perinpohjaisesti tehtävänsä, niin oli jäljellä vain pintasuhdevaikeuksia. Nämä olivat tosin melkoiset, mutta helpommat voittaa kuin Italian rajavuoristossa lokakuun 24:ntenä 1917. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sai jo huhtikuun lopulla tehtäväkseen laatia suunnitelman Pinonin ja Reimsin välillä tapahtuvaa hyökkäystä varten.

Nyt tuli ylimmän armeijanjohdon päästä selville, mitkä joukot tämän hyökkäyksen suorittaisivat. Siihen täytyi ottaa sellaisiakin, jotka olivat ottaneet osaa maaliskuun hyökkäykseen, mutta sen jälkeen nauttineet lepoa ja saaneet harjoitusta. Ennen toukokuun loppua eivät nämä divisioonat vielä tulisi olemaan reippaita ja hyökkäyskykyisiä — sen voi arvata. Mutta niin pitkän ajan vaatisivat myös valmistukset. Hätiköimällä ei saisi panna menestystä vaaranalaiseksi; siitä koituisi suuria tappioita. Minä en voinut toimia omien halujeni ja toivomusteni mukaan, minun täytyi asettua yksinomaan reaalisten tosiasiain pohjalle. Itsestään oli selvää, että kaikkea tarpeetonta ajanhukkaa vältettiin.

Neuvotteluissa Saksan kruununprinssin armeijaryhmän, 18:nnen, 7:nnen ja 1:sen armeijan kanssa päätettiin ja määrättiin toimeenpantavaksi seuraavaa:;

1) 7:s ja 1:nen armeija hyökkää linjalta, joka ulottuu Anizysta
Laonin lounaispuolelta Berry au Bacin eteläpuolelle,
Soissonsin—Fismesin—Reimsin suuntaan;

2) Hyökkäys laajennetaan oikealle Ailetten yli Oiseen päin ja
vasemmalle Reimsiin asti;

3) 18:s armeija hyökkää Oisen länsipuolella, päävoimat
Compiègnea kohti.

Näin leveällä rintamalla ei hyökkäys voinut tapahtua samaan aikaan, koska osan tykistöämme, joka oli ollut mukana maaliskuun 21:sen taistelussa, oli täytynyt jäädä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään puolustusta varten.

Ei voinut tietää, miten pitkälle hyökkäyksellämme pääsisimme. Minä toivoin, että se saisi aikaan vihollisvoimain heikennyksen, joka tekisi mahdolliseksi hyökkäyksen jatkamisen Flanderissa.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän tuli pysyä pelkän puolustuksen kannalla ja voimistua, mutta samalla kuitenkin tehdä hyökkäysvalmistuksia Flanderissa ja toimia koko rintamalla huomion harhaanjohtamiseksi. Odottaa sopi, että sen divisioonat, jotka maalis- ja huhtikuun taisteluissa olivat kärsineet vaurioita ja heikentyneet nyt koittavan lepoajan kuluessa toipuisivat ja että parantuneiden paluu ja joku määrä lisäväkeä jälleen täydentäisi sen rivit. Jos vihollinen oli pakotettu keräämään Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastaan suurempia voimia, niin silloin oli hyökkäyksen jatkaminen Flanderissa mitä sopivin sotaliike.

Myös muilla länsirintaman osilla, joilla ei aiottu ryhtyä hyökkäykseen, oli hyökkäysvalmistuksia yhä jatkettava.

Luonnollisesti oli uusissa asemissa olevien joukkojen kaikkialla ensin valmistettava nämä asemat puolustuskuntoon.

Kaikissa armeijoissa oli lepoa nauttivista miehistä ja hevosista pidettävä hyvää huolta. Asemissa olevia joukkoja ei tietystikään voitu säästää niin paljon kuin olisin suonut. Uusilla rintamilla olevien joukkojen asema oli vaikea. Vihollisen puolella eivät olosuhteet olleet paremmat; tosin olivat vihollisen majoitusolot useissa kohdin edullisemmat kuin meidän, etenkin verrattuna meidän Sommen taistelukentällä oleviin joukkoihimme. Tämä johtui asian luonnosta. Me koetimme poistaa tämän epätasaisuuden ampumalla monia paikkakuntia kauaskantavilla tykeillämme ja heittämällä pommeja. Rauhallisilla rintamilla 7:nnestä armeijasta Sveitsin rajaan asti lepäsivät joukkomme asemissaan, olipa niillä aikaa harjoittaa pataljoonia, jalkaväkirykmenttejä ja tykistöä patterittain. Samalla kuin pidettiin huolta kurin lujittamisesta, vallitsi vilkas harjoitustyö koko armeijan selkäpuolella ja useissa kohdin rintamaa.

Joukkojen varustamista jatkettiin yhä suurempaa täydellisyyttä kohti. Jalkaväkikomppaniat, joilla tähän asti oli ollut 4 kevyttä konekivääriä, saivat viidennen, ja myös parannettuja kiväärigranaatteja. Kolonnille ja kuormastolle annettiin konekiväärejä, joilla ne voivat puolustautua lentohyökkäyksiä vastaan; tykistön varustaminen niillä saatiin vähitellen suoritetuksi.

Ensimmäiset tankkikiväärit saapuivat; ne olivat tehokkaita, mutta valitettavasti hyvin raskaita ja vaativat käyttäjikseen 2 miestä. Siten menetettiin taas yksi kiväärimies.

Miehistön muonitus oli riittävä, mutta ei ollut vihollisen muonitukseen verrattavissa. Elintarvesuhteet kääntyivät edullisiksi; hevoset saivat kylliksi ravintoa ja saattoivat voimistua. Vilja-annos oli vain niukka. Terveysolot olivat tähän asti olleet hyvät. Ensimmäiset espanjantautitapaukset ilmestyivät; sotilaslääkärien taholta ne selitettiin lieviksi.

V.

Lännen suurten tapausten aikana oli Italian ja Makedonian rintamilla ollut rauhallista. Nämä rintamat eivät olleet muuta kuin länsirintamamme jatkoa ja suojasivat meidän sivustaamme, Makedonian rintama samalla Itävalta-Unkaria. Se avustus, jota saimme lännessä Itävalta-Unkarin tykistöltä, oli sen erinomaisen pienen ampumatarvevaraston tähden sangen vähäinen. Se palasi ammuksensa kulutettuaan takaisin Itävalta-Unkariin.

Itävalta-Unkarin armeijan asema Italiassa oli sen kautta parantunut, että useampia satojatuhansia sotavankeja oli palannut Venäjältä. Armeija oli näin voimistunut ja tunsi kykenevänsä hyökkäykseen italialaisia vastaan. Kenraali v. Arz oli lähettänyt itävalta-unkarilaisia upseereja ottamaan osaa meidän hyökkäyksiimme lännessä ja seurasi koko ajan taktillisia kokemuksiamme. Hän aikoi hyökätä kesäkuun alkupuoliskolla, siis pian sen jälkeen, kun me olimme hyökänneet Chemin des Damesia kohti. Oli niinmuodoin kysymyksessä yhteinen suuri voimainponnistus ententea vastaan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa.

Saksan armeijan vahvistaminen muutamilla itävalta-unkarilaisilla divisioonilla olisi nyt ollut mahdollinen, jos olisi luovuttu hyökkäyksestä Italiaa vastaan. Itävalta-unkarilaisten joukkojen taisteluteho Ranskan rintamalla oli arvioitava vähäiseksi, siksi näytti hyökkäys Italiassa edullisemmalta, niinkauan kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento Badenissa luottamuksella sitä tavoitteli. Italiassa saavutettu voitto tulisi varmaan tuottamaan meille kevennystä, kuten oli käynyt syksyllä 1917; ainakin vetäisi se osan Yhdysvaltain uusista joukoista sinne. Tämä hyöty painoi vaa'assa enemmän kuin länsirintaman vahvistaminen vähäkykyisillä itävalta-unkarilaisilla joukoilla. Jos rynnistys Italiassa ei menestyisi, voitaisiin kaikesta huolimatta vielä ryhtyä länsirintamaa välittömästi lujittamaan Itävalta-Unkarin avulla.

Itävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan elintarvekysymys oli tavattoman huolestuttava. Ne olivat saaneet jo etukäteen ja käyttäneet osansa Romaanian varastoista ja kiskoivat nyt miehitetystä Ukrainasta häikäilemättä kaiken, mihin ne elimillään vain ulottuivat. Mutta tämä ei vielä riittänyt. Itävalta takavarikoi hädässään toukokuun alussa Saksalle kuuluvaa viljaa, jota meille toimitettiin jälkihankintana ja joka oli matkalla kaksoismonarkian läpi. Me olimme helmikuun alussa jo auttaneet hädässä. Tämä mielivaltainen teko herätti siksi nyt sitä suurempaa hämmästystä ja kiivasta mieltenkuohua. Mutta suuttumus ei auttanut, meidän täytyi taas antaa. Tämä oli sitä tuskallisempaa, kun hevoset länsirintamalla niukan vilja-annoksensa tähden olivat riippuvaisia Romaanian varastoista.

Makedonian rintamalla vallitsi edelleenkin rauha. Bulgaarian armeijalla oli aikaa levätä ja kehittyä. Mutta kieltää ei voinut, että armeijan henki suunnilleen maaliskuusta lähtien oli huomattavasti huonontunut epäsuotuisien ravinto- ja vaatetusolojen tähden. Vihollisen propaganda ja ententemieliset bulgaarialaiset lietsoivat taitavasti tyytymättömyyttä Saksaa vastaan. Bukarestin rauha ja muutamien saksalaisten joukkojen siirtäminen länsirintamalle ratkaisevaan taisteluun antoi uutta aihetta kiihoitukseen. Kapinointatapaukset osoittivat, kuinka pitkälle hajoamisprosessi oli edistynyt. Ylin armeijanjohto ja v. Scholtzin armeijaryhmänkomento tekivät kaiken voitavansa auttaakseen ja vaikuttaakseen bulgaarialaisiin. Me autoimme muonituksessa, Preussin sotaministeriö vaatteilla. Me myönnyimme tässä suhteessa kruununprinssi Boriksen pyyntöihin, joka matkusti länsirintamalla ja lausui myös toivomuksenaan, että muutamien patterien poiskuljetus siirrettäisiin tuonnemmaksi. Suostuimme siihenkin.

Bulgaarian armeijan ylikomennolle selitimme reservien hankkimisen välttämättömyyttä. Se oli asettanut liiaksi joukkoja eteen ja pidättänyt rintaman takana liian vähän kiinteitä joukko-osastoja. Vähitellen päätti kenraali Jekov seurata meidän neuvoamme. Siirtämällä joukkoja Dobrudshasta Makedonian rintamalle, mikä kävi sangen hitaasti, hän saattoi auttaa asiaa. Vihollisen taholla nähtiin nyt Venizeloksen joukkojen rinnalla myös kuninkaallisia kreikkalaisia joukkoja.

Palestiinan rintamalla olivat englantilaiset maaliskuun lopulla hyökänneet Jordanin yli aivan Kuolleen meren pohjoispuolella aikoen ilmeisesti saartaa siellä olevan turkkilaisen armeijaryhmän vasemman sivustan ja työntää sen pois Damaskukseen vievältä radalta. Englantilaisten joukkojen hyökkäys edistyi aluksi, johtaen aluevalloitukseen, mutta päättyi sitten tappioon. Ne työnnettiin takaisin Jordanin länsirannalle. Valitettavasti ei kenraali v. Limanilla, joka sillävälin oli ottanut komennon Palestiinassa kenraali v. Falkenhaynin jälkeen, ollut joukkoja jälkisysäykseen. Huhtikuun lopulla uudistivat englantilaiset hyökkäyksensä yhtä huonolla menestyksellä. Sen jatkaminen oli odotettavissa nyt alkavan kuuman vuodenajan päätyttyä. Minä toivoin turkkilaisten joukkojen Palestiinan rintamalla siihen mennessä vahvistuvan, kuten Enver oli luvannut. Mesopotamiassa työntyivät englantilaiset joukot yhä kauemmas Mosulia kohti ja asettuivat myös Pohjois-Persiassa kiinteästi hajaantuvien venäläisten joukkojen tilalle.

Armeniassa olivat turkkilaiset helmikuun lopulla alkaneet edetä. Maaliskuun lopulla he olivat puhdistaneet omat alueensa venäläisistä ja huhtikuun lopulla miehittäneet heille Brestin rauhassa myönnetyn alueen Karsista Batumiin. Tähän eivät he aikoneet pysähtyä, vaan tahtoivat laajentaa vieläkin valtapiiriään Kaukaasiassa. Tätä tarkoitusta varten he harjoittivat vilkasta propagandaa Aserbeidshanin alueen muhamettilaisen väestön keskuudessa; Enverin velikin, Nouri, tuli myös sinne muodostamaan uusia joukkoja. Samoihin aikoihin Turkki ryhtyi neuvotteluihin Kaukasuksen eteläpuolelle muodostuneiden venäläisten tasavaltojen Georgian, Aserbeidshanin ja Armenian kanssa; niihin otti osaa Saksan hallituksen käskystä Konstantinopolissa ollut kenraali v. Lossow.

Turkkilaisten toimenpiteet, jotka edistivät sodankäyntiä kokonaisuudessaan, täytyi minun mielestäni hyväksyä. Mutta ne eivät saaneet johtaa Turkkia pois sen varsinaisesta tehtävästä sodassa tai vaikeuttaa meidän raaka-ainehankintaamme Kaukaasiasta, josta toivoimme olennaista huojennusta. Enverin tehtävä oli taistella Englantia vastaan, lähinnä Palestiinan rintamalla. Tätä muistutin hänelle yhä uudelleen hyvin selvissä sähkösanomissa. Nyt tarjoutui tilaisuus voida iskeä englantilaisten kimppuun myös Pohjois-Persiassa. Rautatieyhteys Batumista Tifliksen kautta Täbrikseen oli tässä suureksi avuksi. Pohjois-Persiassa saattoivat turkkilaiset olla englantilaisia voimakkaammat. Asialle olisi ollut eduksi, jos Aserbeidshanin väestö olisi saatu aseisiin englantilaisia vastaan. Olisin mielelläni avustanut kaikkea, mikä olisi aikaansaanut tämän. Mutta Enver ja Turkin hallitus ajattelivat vähemmin sotaa Englantia vastaan kuin panislamilaisia tarkoitusperiään Kaukaasiassa. Tähän he yhdistivät hyvin reaalisia päämääriä, nimittäin sikäläisten raaka-aineiden tuottaman hyödyn. Jokainen, joka tunsi turkkilaisten menettelytavan liikeasioissa, tiesi, ettei tällä edistetty Saksan sotataloutta. Täten syntyi ristiriita meidän ja Turkin etujen välillä.

Batumin neuvotteluissa olivat Georgian tasavallan edustajat kääntyneet kenraali v. Lossowin puoleen ja pyytäneet Saksan valtakunnan suojelusta. Vuosina 1915 ja 1916 olimme työskennelleet georgialaisilla vapaaehtoisjoukoilla Armeniassa, tosin ilman menestystä. Tällöin olimme joutuneet suhteisiin vaikutusvaltaisiin georgialaisiin. Näitä suhteita ja nyt tätä Georgian pyyntöä, että Saksa antaisi suojelustaan, tervehdin sotilaallisista syistä ilolla. Ne antoivat meille keinon päästä Kaukaasian raaka-aineisiin käsiksi Turkista riippumatta ja vaikuttaa Tifliksen radan rautatieliikenteeseen. Tällä radalla oli ratkaiseva merkitys sodankäynnille Pohjois-Persiassa, ja se kykeni saksalaisten vaikutuspiirissä suorittamaan enemmän kuin turkkilaisten hoidossa. Ja olihan meidän yritettävä saada voimainlisäystä muodostamalla georgialaisia joukkoja; niitä voi käyttää Englantia vastaan. Ei myöskään voinut tietää, mitä vaikeuksia meille vielä koituisi Kaukaasian pohjoispuolella Kubanin alueella toimivasta kenraali Aleksejevin vapaaehtoisesta armeijasta. Puolsin sen vuoksi valtakunnankanslerille antamassani lausunnossa Georgian toivomusten huomioon ottamista.

Hallitus suosi toisista syistä jonkinmoista Georgian-politiikkaa. Se pelkäsi, että Turkin suhtautuminen bolshevistiseen Venäjään voisi aiheuttaa vaikeuksia. Valtakunnankansleri arvosteli Turkin väkivaltaisuuksia Armenian kristittyjä kohtaan hyvin ankarasti. Niitä täytyikin pitää suurena virheenä, jota ei millään voi puolustaa. Hallitus ei ilman muuta käännyttänyt pois georgialaisia neuvottelijoita, jotka kesäkuussa tulivat Berliiniin kenraali v. Lossowin mukana.

Ukrainassa oli saksalaisten joukkojen eteneminen hidastunut maalisk. 1:senä suoritetun Kiovan valloituksen jälkeen. Odessa oli antautunut maaliskuun 12:ntena kevyen taistelun jälkeen. Tässä olivat myötävaikuttaneet saksalaiset joukot, jotka olivat marssineet Moldaun läpi, sitten kun Romaanian kanssa oli maaliskuun 7:ntenä solmittu alustava rauha. Ylimmän armeijanjohdon tuli koko ajan pysytellä niissä päämäärissä, jotka olivat aiheuttaneet retken Ukrainaan, ja mennä vain niin pitkälle, kun tämä tarkoitus vaati.

Ukraina oli pyytänyt meiltä apua. Me, mutta vielä enemmän Itävalta ja Itävalta-Unkarin armeija, tarvitsimme Ukrainan viljaa; maa ei siksi saanut joutua bolshevismin käsiin ja antaa sille uusia voimia. Meidän täytyi vahvistaa sitä niin, että se kykeni hyödyttämään meitä.

Tärkein vilja-alue oli miehitetty Harkovin valloituksen jälkeen huhtikuun 8:ntena. Itärintaman ylipäällikkö totesi nyt, ettei liikenne rautateillä ollut mahdollinen, jollei saataisi hiiliä Donets-alueelta. Pakostakin oli meidän suostuttava miehittämään tämäkin osa Ukrainaa ja siirtämään linjamme Rostoviin asti, jonne saavuttiin toukokuun alussa. Tästä huolimatta täytyi meidän aluksi kuljettaa hyvin huomattavia hiilimääriä Saksasta Ukrainaan; kun täällä hiilituotanto jälleen pääsi alkuunsa, väheni kuljetus.

Paitsi rautatietä tarvitsimme myös turvattua laivatietä Mustanmeren satamista Brailaan. Venäjän Mustanmeren laivasto oli tuottanut meille vaikeuksia Odessassa, Nikolajevissä ja Chersonissa. Mille hallitukselle se oikeastaan kuului, ei ollut selvää. Brestin rauhansopimuksia se ei täyttänyt. Sevastopolissa se oli ainaisena vaarana laivaliikenteelle. Sen vuoksi miehitettiin Krim huhtikuun lopulla. Osa Venäjän laivastoa pääsi pakenemaan Novorossiskiin. Sevastopolissa valloitettuja sotalaivoja oli aikomus käyttää, sitä mukaa kuin niihin saataisiin miehistöä.

Tämän laajan alueen miehittäminen oli uudelleen useissa paikoin johtanut yhteentörmäyksiin bolshevikki-joukkioiden ja -osastojen kanssa. Useimmissa tapauksissa ne karkoitettiin vaivatta. Sotaliikkeiden tauottua oli itärintaman ylipäällikkö sopinut neuvostohallituksen kanssa demarkatsioniviivasta. Kuvaavaa neuvostohallitukselle oli, että se syytti usein meidän joukkojamme siitä, etteivät nämä muka noudattaneet tätä, kun taas itärintaman ylipäälliköltä saapui ilmoituksia bolshevikkijoukkojen tunkeutumisesta meidän suojeluksessamme olevalle alueelle. Valitettavasti näkyi ulkoasiainvirasto uskovan enemmän bolshevikkien valheita kuin meidän tiedonantojamme.

Badenissa olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa sovittiin itärintaman ylipäällikön avulla pitkän pohdinnan ja sovittelujen jälkeen molempien valtakuntain etujen piireistä Ukrainassa. Kenraalimajoitusmestari teki tämän jälkeen sopimuksen Itävalta-Unkarin kanssa; varastojen käyttö säännösteltiin. Mutta kun myöhemmin Itävalta-Unkari oli käynyt käsiksi meidän muonitusvarastoihimme, oli sopimusta muutettava siten, että me otimme koko Ukrainassa huoleksemme varastojen hankinnan ja niiden jakamisen. Tämä oli vain hätäkeino, joka valitettavasti oli tarpeellinen, jotta yleensä päästäisiin selvään taloudenhoitoon.

Saksan sotilas- ja siviiliviranomaisille oli auennut laaja työala. Minä seurasin kaikkea jännityksellä, koska lopputulos merkitsi suunnattoman paljon ylimmälle armeijanjohdolle. Kenraalisotamarsalkka v. Eichhorn oli Kiovassa tullut armeijaryhmän päälliköksi. Hallituksen edustajana oli lähettiläs v. Mumm. Elintarvevarastojen hankinta oli valtakunnantalousviraston toimena. Epäselvempää ja monimutkaisempaa järjestelmää tuskin voi keksiä. Tämä kaikki johtui Berliinin onnettomasta suhtautumisesta "militarismiin", samoin siellä vallitsevasta byrokratiasta ja sen kaavamaisista työtavoista.

Niinkuin oli odotettavissakin, osoittautui Ukrainan nuori hallitus kykenemättömäksi hankkimaan maalle rauhaa ja meille viljaa. Tämä hallitus hävisi näköpiiristä. Hetmanni Skoropadski otti johdon.

Suorittaessani huhti- ja toukokuun vaihteessa tärkeitä töitä länsirintaman sotaliikkeiden valmistamiseksi, sain keisarin sotilaskabinetin kautta sähkösanoman, jonka valtakunnankansleri oli lähettänyt Hänen Majesteetilleen ja jossa liikuttavin sanoin valitettiin Kiovassa olevan armeijaryhmän edustamaa "militarismia" ja pyydettiin Hänen Majesteetiltaan apua. Sotilaskabinetti oli valtakunnankanslerille vastannut jotenkin siihen suuntaan, että Hänen Majesteettinsa ehdotti lähinnä tapahtumain täydellistä selvitystä asiaanosallisten yhteisessä neuvottelussa. Odotin tätä tyydytyksellä, sillä olin varmasti vakuutettu, että kaikki taas raukeaisi tyhjiin, kun asiaa tutkittaisiin pohjia myöten, juoruista ja ennakkoluuloista vapaana. Tällä kertaa ei asia joutunut edes keskustelun alaiseksi. Selvisi pian, että kenraalisotamarsalkka ja lähettiläs olivat tehneet työtä henkilökohtaisesti hyvässä sovussa. Tällä kertaa ei siis "militarismi" ollut tehnyt mitään kolttosia, eräs kenraali oli vain tapausten aikana kohdellut lujasti muuatta entistä hallituksen jäsentä, joka oli näytellyt sangen epäilyttävää osaa saksalaisten etuihin nähden. Mutta koko juttu herätti kuitenkin katkeruutta. Olen maininnut tämän tapauksen ainoastaan siitä syystä, että se kuvasi Berliinin mielialaa. Siellä oltiin aina valmiit asettumaan meitä vastaan, sensijaan että meitä olisi puolustettu. Määrättyjen sisäpoliittisten seikkain huomioonottamista pidettiin käytännöllistä välttämättömyyttä tärkeämpänä, silloinkin kun tämä, kuten kenraalisotamarsalkka v. Eichhornin huolenpito maanviljelyksestä, oli mitä lähimmässä yhteydessä meidän omien elinehtojemme kanssa. Valitettavaa oli varsinkin, että sotaministerikin muita henkilöitä kuulematta oli asettunut hallituksen puolelle.

Hetmanni Skoropadskissa oli Kiovan hallitukseen tullut mies, jonka kanssa oli hyvä tehdä työtä. Hän oli päättänyt lujasti vakiinnuttaa järjestyksen maassa ja tehdä meille mahdollisuuden mukaan palveluksia. Tutustuin myöhemmin häneen ja sain hänestä hyvin edullisen vaikutuksen. Hän ei käsitellyt asioita pintapuolisesti, vaan tunki niiden ytimeen.

Ylin armeijanjohto voi ehdottomasti olla tyytyväinen hallituksen vaihdokseen Kiovassa, se kun oli sodankäynnille hyödyksi. Minä toivoin siitä koituvan etuja sekä armeijanjärjestelyyn että viljanhankintaan nähden. Uusia ukrainalaisia joukkoja alettiinkin muodostaa. Tämä vei luonnollisesti aikaa, eikä heti välittömästi tuntunut sodankäynnissä. Armeijanjohto tarvitsi kipeästi Ukrainassa olevia saksalaisia joukkoja suojaksi bolshevikkeja vastaan ja taloudellisten hankintain turvaksi. Aina kun aioimme vähentää joukkoja, valitti armeijanjohto, ettei niitä ollut riittävästi.

Valtakunnan maatalousvirasto noudatti Ukrainassa tapausten edelle ennättävää rauhanpolitiikkaa; sitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, jos suppea sotatalouspolitiikka pääsi oikeuksiinsa, mitä minä vaadin. Itävalta-Unkari oli hädässään menetellyt rajusti, ja vaikka se ei saanut lähimainkaan sitä, minkä kreivi Czernin helmikuun alussa ilmoitti välttämättömäksi, niin ovat kuitenkin Ukrainasta saadut elintarpeet yhdessä meidän avustuksemme kanssa pelastaneet Itävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan ainakin nälkään kuolemasta. Sillä oli vain välttämättömin tarve tyydytetty. Mutta me emme saaneet maallemme leipäviljaa ja eläinrehua niin paljoa kuin välttämättä olisimme tarvinneet kotimaan heikentyneiden voimien elvyttämiseksi. Joka tapauksessa on Ukraina auttanut Saksaakin. Se antoi meille kesällä 1918 lihaa. Näin kävi mahdolliseksi käyttää lihaa ravintona, tosin hyvin niukalti. Meidän ei enää tarvinnut tuntuvammin kuluttaa omaa eikä myöskään miehitettyjen alueiden karjakantaa. Armeija sai suuret määrät hevosia. Ilman niitä olisi koko sodankäynti ollut mahdoton. Jos nämä hevoset olisi täytynyt hankkia Saksasta, olisi kotimaan maanviljelys taas kärsinyt ankarasti. Kaikenlaisia raaka-aineitakin saimme Ukrainasta.

Mutta piankin oli laskettava hautaan toivo, että me Ukrainan viljasta saisimme taloudellisen mahtikeinon käsiimme, joka parantaisi asemaamme puolueettomiin maihin nähden ja hankkisi meille muita taloudellisia huojennuksia, jotka olivat niin tärkeitä sotakuntomme säilymiseksi.

Sotilaallispoliittisessa suhteessa olimme Ukrainan miehittämisellä tuntuvasti heikentäneet neuvostohallituksen valtaa. Jouduimme myös kosketuksiin monien Iso-Venäjän kansallisten virtausten ja myös Donin kasakkain kanssa, joita olisimme voineet käyttää taisteluun bolshevismia vastaan, jos hallitus olisi siihen suostunut.

Itärintamalla Iso-Venäjää vastaan Pripjetistä Suomenlahteen asti eivät olosuhteet olleet muuttuneet maaliskuun 3:nnen jälkeen.

Suomi oli noussut. Se tarvitsi kipeästi välitöntä apua. Pelkät aselähetykset eivät riittäneet. Neuvostohallitus ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin joukkojensa siirtämiseksi pois Suomesta. Vaara, että englantilaiset tukisivat sitä, kasvoi.

Estääkseen uuden itärintaman syntymisen ja vahvistaakseen sotilaallista asemaansa Saksa suostui Suomen tekemään pyyntöön että maahan lähetettäisiin apuretkikunta. Kenraali Mannerheimkin kannatti saksalaisten joukkojen lähettämistä. Hän ei tahtonut apua liian aikaisin eikä myöskään liian suuria joukkoja, jotta hänen omat suomalaisensakin vielä saisivat tilaisuuden taistella ja oppisivat luottamaan itseensä. Nämä ajatukset olivat sotilaallisesti oikeita.

Valtakunnan hallituksen suostumuksella, mistä me nytkin tahdoimme saada takeet, me hankimme itsellemme ensin etappitukikohdan Ahvenanmaalla, tähän aikaan kun näytti siltä, että oli välttämätöntä laskea saksalaisia joukkoja maihin Pohjanlahden rannalla. Kun Ruotsi vähää ennen oli myös laskenut saarille joukkojaan, jouduttiin tämän maan kanssa neuvotteluihin, jotka sujuivat ilman vaikeuksia, Ruotsi vei ennen pitkää joukkonsa pois; mekin luovuimme pian saarista, kun ylin armeijanjohto oli määrännyt Hangon Suomeen tuotavien joukkojen maihinnousupaikaksi.

Yhteyttä kenraali Mannerheimin kanssa välitti majuri Crant, jonka minä olin lähettänyt Suomen päämajaan. Hän teki täällä sopimuksen saksalaisten joukkojen käyttämisestä. Yhteistyö kenraali Mannerheimin kanssa oli koko ajan hyvää ja luottamuksellista.

Kolmesta jääkäripataljoonasta, kolmesta tarkka-ampujaratsuväkirykmentistä sekä muutamista pattereista muodostettiin kenraali kreivi v. der Goltzin johdolla Danzigissa Itämeren-divisioona. Se astui maihin huhtikuun alussa Hangon luona, jolloin kenraali Mannerheim osaksi meidän asestamamme valkoisen kaartinsa kanssa oli Tampereen luoteispuolella, selin Vaasaan. Hänen avukseen oli lähetetty suomalainen jääkäripataljoona. Pataljoonan valioaineksista tuli Suomen armeijan upseeriston oivallinen ydinjoukko.

Sillaikaa kun kenraali Mannerheim rynnisti Tampereen kautta, suuntasi Itämeren-divisioona marssinsa koilliseen Hämeenlinnaa kohti. Yhdessä laivaston kanssa se miehitti Helsingin vähäisin voimin huhtikuun 13:ntena; itärintaman ylipäällikkö laski maihin pienen osaston eversti v. Brandensteinin johdolla Helsingin itäpuolella Loviisan ja Kotkan luona. Tämä alkoi täältä marssinsa pohjoista kohti katkaistakseen Hämeenlinnan seuduilla olevilta punaisilta kaarteilta paluutien Lahden luona. Keskitetyn hyökkäyksen avulla ne saatiin huhtikuun lopulla ankarien ottelujen jälkeen täydelleen saarretuiksi, jolloin niiden oli pakko antautua. Suomi oli nyt vapaa.

Samaan aikaan oli valkoinen kaarti pohjoisesta tullen valloittanut Viipurin; tämä oli strateegisesti oikea teko; olisiko se johtanut onnelliseen tulokseen, ellei ratkaisu olisi tapahtunut lännempänä, on vastassaolevien voimien taistelukykyyn ja Venäjän bolshevikkien apuun nähden vaikea päättää. Taktillinen voitto, Suomen nopea vapauttaminen saavutettiin Lahden ja Hämeenlinnan välisellä taistelukentällä saksalaisten ja suomalaisten joukkojen hyvän yhteistoiminnan avulla. Sotaliike oli näin saatettu loppuun.

Meillä oli nyt Narvassa ja Viipurissa asemat, joista milloin tahansa voi marssia Pietariin kukistamaan bolshevikkivaltaa ja estämään englantilaisia etenemästä Muurmanin rannikolta. Sitä paitsi oli Suomesta käsin koko Muurmaninrata alttiina sivustahyökkäyksille, joten mitkään vakavammat yritykset englantilaisten taholta Pietaria vastaan eivät enää olleet mahdolliset. Englantilainen maihinnousujoukko, joka oli miehittänyt Muurmanin rannikon, oli tuomittu siellä pysymään paikoillaan. Pienen Itämeren-divisioonan lähettäminen, josta elokuussa vielä palasi kolme jääkäripataljoonaa, oli siis kannattanut hyvin. Suomen hallitus alkoi heti saksalaisten harjoitusmestarien avulla luoda suomalaista armeijaa. Siihen, ettemme Suomessa enempää saavuttaneet kuin todellisuudessa saavutettiin, oli pääasiallisena syynä meidän aina horjuva politiikkamme. Kenraali kreivi v. der Goltz oli saavuttanut yleistä luottamusta myöskin Suomen johtavissa poliittisissa piireissä, missä suhteessa Saksan hallituksen edustaja ei onnistunut yhtä hyvin. Ulkopolitiikkamme puolinaisuus osoittautui valitettavasti tässäkin. Se ei tehnyt mitään päätöstä, eikä siksi Suomessakaan saavuttanut kenenkään ystävyyttä, vaan antoi Saksan uskollisille kannattajille iskun vasten kasvoja.

Ne monet lämpimän myötätunnon ilmaukset, joita sain Suomesta eronikin jälkeen, osoittavat, että kiitollisuutta on vielä maailmassa. Tämä mieliala on ilahduttanut minua sitäkin enemmän, kun joukkomme lähetettiin Suomeen puhtaasti saksalaisten etujen, eikä Suomen etujen vuoksi. Kun Ruotsin hallitus helmikuussa 1919 minulle käsittämättömästä syystä ryhtyi vaikeuttamaan oleskeluani Ruotsissa saapui äkkiä Hessleholmin kartanoon suomalainen valtuutettu, joka tarjosi minulle oleskelupaikkaa Suomessa. Tulin siitä iloiseksi, mutta kieltäydyin tietysti kutsua noudattamasta. Tahdoin Saksaan.

Tämän maailmansodan valtavain ja raskaitten tapausten rinnalla jäävät Ukraina ja Suomi näennäisesti vain episodeiksi. Siitä huolimatta toivon vielä pysyviä saavutuksia. Taloudelliselta ja poliittiselta kannalta katsoen tulevat molemmat maat pysymään tyypillisinä esimerkkeinä siitä, ettei meidän hallituksemme viime hetkenäkään ymmärtänyt tämän sodan sisintä olemusta, vaan käsitteli kaikkea yksinomaan sisäpoliittisten näkökohtien mukaan. Sotilaallisesti tuottivat molemmat maat lähimain sen, mitä niiltä voitiin odottaakin. Uuden itärintaman muodostuminen oli ehkäisty, ainakin se oli siirtynyt kaukaiseen tulevaisuuteen. Saarron olimme idässä murtaneet, elämämme näytti siitä voivan voimistua. Neuvostohallituksen asema oli tuntuvasti heikentynyt, sen olemassaolo oli vakavasti uhattu.

Kun toukokuun lopulla jatkettiin saksalaisten hyökkäystä länsirintamalla, jota kesäkuun ensi puoliskolla piti seurata Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiassa, oli asema kaikilla rintamilla järjestynyt. Vain Palestiinan rintama näytti olevan vaarassa.

VI.

Saksalaisten toinen suuri hyökkäys Ranskassa ja Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Italiassa tapahtuivat pääasiassa suunnitelman mukaan.

Toukokuun keskivaiheilla alkoi joukkojen kokoaminen murtautumista varten Chemin des Damesin luona. Valmistelut lopetettiin oikeaan aikaan. Tykistön osuus järjestettiin eversti Bruchmüllerin ehdotusten mukaan, jotka olivat määrääviä myös tykistövalmisteluista päätettäessä.

Kävin usein, asianomaisten armeijanylikomentojen luona ja sain mitä parhaan vaikutelman.

Toukokuun 27:ntenä alkoi hyökkäys Vauxaillonin ja Sapigneulin välillä. Se menestyi taas loistavasti. Olin luullut, että meidän onnistuisi päästä vain Soissonsin ja Fismesin seuduille. Nämä olivat jo toisena ja kolmantena päivänä sivuutetut, paikoittain kauaskin. Etenkin Fismesin toisella puolella olimme valloittaneet laajalti maata, vähemmin Soissonsin luona. Hyvin valitettavaa oli, että eräs komentoviranomainen ei huomannut tilanteen edullisuutta Soissonsin luona. Emme tehneet täällä yhtä voimakasta sysäystä kuin Fismesin luona, vaikka se olisi ollut mahdollista. Muuten olisi asemamme muodostunut koko joukon paremmaksi ei ainoastaan Soissonsin länsipuolella, vaan koko hyökkäysrintamalla. Jokseenkin varmaa on, etteivät ranskalaiset enää olisi voineet pysytellä Aisnen ja Oisen välillä. Tässä oli taas tapaus, jossa muutamassa hetkessä olisi voitu saavuttaa paljon, mutta myös paljon laiminlyödä. Ylin johto istuu ja miettii ja voi valmistaa kaiken, mutta itse toimeenpano ei enää ole sen käsissä. Sen täytyy taistelukentällä tyytyä valmiisiin tosiseikkoihin.

7:nnen armeijan keskusta eteni eteläänpäin Marneen asti. Sen vasen siipi ja 1:sen armeijan oikea siipi, joka suunnitelman mukaan oli vasemmalla laajentanut hyökkäystä Reimsiin päin, tunkeutuivat Marnen ja Veslen välillä Reimsin metsäistä vuoristoa vastaan ja kohtasivat täällä voittamattoman vastustuksen. 7:nnen armeijan oikea siipi pääsi etenemään Aisnen ja Marnen välillä Soissonsista lounaiseen Villers-Cotteréts'n metsän itäreunaan asti ja valloitti Château-Thierryn. Kenraali Foch siirsi suuria varajoukkoja Reimsin lounaispuolelle ja Soissonsia vastaan tehden tuloksettomia vastahyökkäyksiä, jotka myöhemmin laajenivat Château-Thierryhin asti.

Kesäkuun alussa lopetimme etenemisemme. Ainoastaan Aisnen ja Villers-Cotteréts'n metsän välisellä alalla, Soissonsin lounaispuolella, suunnitteli ylin armeijanjohto vielä hyökkäystä. Halusimme päästä etenemään länteenpäin Soissonsin itäpuolella Aisnen laaksosta Veslen laaksoon johtavan radan vuoksi, ja tukea taktillisesti 18:nnen armeijan hyökkäystä Montdidier'n—Noyonin linjan yli.

Meidän joukkomme pysyivät hyökkäyksessä ja puolustuksessa aseman herroina huolimatta muutamista ohimenevistä vaikeuksista, joita ei voitu välttää. Ne osoittautuivat ranskalaisia ja englantilaisia etevämmiksi sielläkin, missä nämä taistelivat tankkien avulla. Château-Thierryn luona olivat amerikkalaiset, jotka jo kauan olivat olleet Ranskassa, tihein joukoin hyökänneet menestyksettä meidän heikosti miehitettyjä rintamiamme vastaan. He taistelivat urhoollisesti, mutta heitä johdettiin huonosti. Täälläkin tunsi meikäläinen sotamies olevansa voimakkaampi. Meidän taktiikkamme oli joka suhteessa osoittautunut oikeaksi, tappiomme olivat hyvin vähäiset vihollisen tappioihin ja suureen vankilukuun verrattuina, vaikkakin sinänsä sangen ikäviä. Hyökkäystä ei nytkään joka paikassa lopetettu aikanaan. Siellä täällä hyökättiin vielä, kun puolustus jo olisi ollut paikallaan. Joukot olivat kaikkialla, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, osoittaneet hyvää käytöstä ja kestävyyttä.

Kokonaisuudessaan oli vaikutus hyvin edullinen. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli hyökkäyksellään saavuttanut suuren taktillisen voiton. Vihollinen oli pakotettu käyttämään suurempia reservimääriä kuin meillä oli ollut joukkoja tulessa. Pariisissa tuntui Ranskan tappion vaikutus, ja joukoittain siirtyi asukkaita pois. Kamarin istunnossa kesäkuun alussa, jota jännityksellä olin odottanut, ei kuitenkaan näyttäytynyt mitään heikkouden oireita. Clemenceau puhui ylpeitä, esikuvaksi kelpaavia voimakkaita sanoja: "Me peräydymme nyt, mutta me emme milloinkaan antaudu" ja "Me saavutamme voiton, jos hallituksen johtajat ovat tehtävänsä tasalla". "Minä tappelen Pariisin edustalla, tappelen Pariisissa, tappelen Pariisin takana". "Muistakaamme Thiersin ja Gambettan kohtaloa; en kaipaa Thiersin raskasta ja epäkiitollista osaa".

Tämän vuoden toinenkaan suuri tappio ei tehnyt ententea rauhaantaipuvaksi.

Strateegisesti oli meille epäedullista, ettemme kyenneet valloittamaan Reimsiä ja tunkemaan armeijojamme täällä kauemmas vuoristoon. 7:nnen armeijan keskusta jäi siten yksistään sen leveäraiteisen radan varaan, joka johtaa Aisnen laaksosta Soissonsin itäpuolella Veslen laaksoon. Jotta liikenne ei olisi riippuvainen tilapäisistä sattumista, päätettiin rakentaa toinen idempänä kulkeva rataosa kummankin laakson välille. Muita ratoja ei voitu rakentaa Aisnen eteläpuolelle suurien pinnanmuodostusvaikeuksien tähden. Laonista kulki vielä leveäraiteisrata Anizyn kautta suoraan Soissonsiin. Kaupungin pohjoispuolella oleva Ailetten ja Aisnen laaksojen välinen tunneli, joka oli räjäytetty, täytyi saada uudelleen kuntoon. 7:nnen armeijan vasemmalle ja 1:sen armeijan oikealle sivustalle johti rata, jonka raideleveys oli 1 metri, sekä kenttäratoja, jotka helpottivat liikennettä suuresti. Nämä radat oli johdettava molempien varusasemain taakse ja yhdistettävä meidän liikenteessämme oleviin ratoihin. Epäedullisten rautatiesuhteiden tähden täytyi käyttää paljon kuorma-automobiilikolonnia; se vaikeutti arveluttavasti käyttövoimatilaamme.

Jo kesäkuun 1:senä oli hyökkäys suunnitelman mukaisesti ulotettu lännessä siihen asti, missä Ailette laskee Oise-virtaan. Hyökkäykseen tarvittavien tykistövälineiden siirto oli sujunut hyvin. Taistelu itse tunkeutui niille asemille saakka, jotka me Alberich-siirron avulla maaliskuussa 1917 olimme jättäneet.

Kesäkuun 7:nneksi oli suunniteltu 18:nnen armeijan hyökkäys Montdidier'n ja Noyonin välillä, 7:nnen armeijan oli hyökättävä samaan aikaan Soissonsin lounaispuolella. Neuvotellessani kesäkuun alussa 18:nnen armeijan päämajassa tulin vakuutetuksi, ettei sen tykistövalmisteluja saataisi loppuun suoritetuiksi oikeaan aikaan. 7:nnen armeijan täydennystykistön saapuminen oli viivästynyt. Hyökkäys siirrettiin sentähden kesäkuun 9:nteen. Tämä oli epäedullista, hyökkäys kun täten joutui yhä enemmän erilleen Aisnen ja Marnen välillä käydyistä valtavista taisteluista, mitä paikallinen yritys Soissonsin lounaispuolella ei mitenkään voinut täysin korvata. Viholliselle kävi reservijoukkojen siirtäminen täten helpommaksi. Näistä epäkohdista huolimatta valitsin myöhemmän ajan, annoin näet ratkaisevan merkityksen hyökkäyksen perinpohjaiselle valmistukselle, siitä kun riippui voitto ja tappio.

18:nnen armeijan hyökkäys alkoi kesäk. 9:ntenä, oikea sivusta hyökkäsi Merytä vastaan, vasen hyvin vahvasti varustettuja ylänköasemia vastaan aivan Oisen länsipuolella. Puolustaja oli tällä kertaa varustautunut, siitä huolimatta tunkeutui jalkaväkemme vihollisen koko puolustuslinjan läpi ja vielä sen toiselle puolelle, paikoittain Arondeen asti.

Jo 11:ntenä suuntasi vihollinen hyvin voimakkaita vastahyökkäyksiä, etupäässä oikealla sivustallamme, Merytä vastaan ja pääsi jonkun verran etenemäänkin. Ne jatkuivat 12:ntena ja 13:ntenä tuloksetta. Kun vastustaja oli ryhtynyt keräämään yhteen hyvin vahvoja joukkoja, antoi ylin armeijanjohto tappioiden välttämiseksi jo 11:ntenä 18:nnelle armeijalle määräyksen hyökkäyksen lopettamisesta. Saattoi selvästi huomata, että 7:nnen armeijan sillävälin aloittama rynnistys Soissonsin lounaispuolella ei onnistuisi.

18:nnen armeijan kamppailu ei ollut muuttanut strateegista asemaamme, jonka 7:nnen armeijan hyökkäys oli luonut. Erikoisia taktillisia kokemuksia se ei myöskään tuottanut.

Kesäkuun puolivälissä hiljeni toiminta koko Saksan kruununprinssin armeijaryhmän uudella rintamalla. Ainoastaan Aisnen ja Villers-Cotteréts'n metsän välisellä alalla säilyi jännitys, joka välistä laukesi paikallisiksi otteluiksi. Myös Ardren kummallakin puolen Marnen ja Reimsin välillä jatkui jonkinmoista levottomuutta. Valloitettu alue antoi meille runsaasti apukeinoja ja helpotti elintarvetilannettamme.

Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Italiassa piti alkuaan tapahtua kesäkuun 10:ntenä tai 11:ntenä. Valmistusten tähden se siirrettiin kesäkuun 15:nneksi. Hyökkäys oli aloitettava Adamello-ryhmän luona Länsi-Tirolin rintamalla, jotta Italian armeijan ylikomennon huomio suuntautuisi sinne. Päärynnistykseen Asiagon ja meren välillä aikoi kenraali v. Arz käyttää eri hyökkäysryhmiä, joiden tukikohdat olivat Brentan ja Montellon kohdalla ja Piaven alajuoksun varrella. Paikallisesta menestyksestä huolimatta ei hyökkäys tuottanut voittoa. Muutamien päivien kuluttua täytyi kenraali v. Arzin vetää takaisin ne joukot, jotka kenraali Goigingerin johdolla olivat edenneet Piave-joen yli. Badenista saamieni tietojen mukaan olivat itävalta-unkarilaiset joukot taistelleet hyvin. Ei ole tiedossani, mistä syystä Itävalta-Unkarin armeija ei saavuttanut menestystä. Minulla ei ole aineistoa, jonka nojalla voisin asiaa arvostella. En siksi myöskään voi sanoa, onko se tieto oikea, että hyökkäys tehtiin liian pitkällä rintamalla.

Mitä suurimmassa määrässä valitettava oli se tapa, jolla Itävalta-Unkarissa, nimenomaan Unkarin valtiopäivillä, heti sen jälkeen puhuttiin Piaven vastoinkäymisestä. Ranskassa oli ymmärretty samanlaisessa tilanteessa Aisnen—Champagnen-taistelun jälkeen 1916 ja nyt paljon vaikeammissa oloissa säilyttää täysi, kunnioitettava arvokkuus. Budapestista kuului huolestuttavia ääniä, jotka varmasti lamauttaisivat mielialaa vielä enemmän. Kukaan ei kysynyt Unkarin valtiopäiviltä, millä oikeudella ne lausuivat tämän arvostelun. Olivatko valtiopäivät todella tehneet kaikkensa voiton saavuttamiseksi? Jos niin oli laita, saivat ne arvostella, mutta sittenkin oli virhe tehdä se julkisesti. Itävalta-Unkarin armeijan Italiassa kärsimän vastoinkäymisen vaikutus kasvoi sen johdosta, mitä kaksoismonarkiassa tapahtui.

Itävalta-Unkarin armeijan tulokseton hyökkäys oli minulle hyvin katkera seikka. En enää voinut toivoa Italian tapahtumista huojennusta länsirintamalle. Sotilaallinen asema siellä pysyi kuitenkin entisellään. Kumpikin sotiva puoli piti toistaan toistaiseksi tasapainossa. Ei ollut pelättävissä, että italialaiset vahvistaisivat ententen rintamaa Ranskassa. Kenraali v. Arz ajatteli hyökkäyksen uudistamista syksyllä.

Tämän jälkeen ehdotin liittolaisten armeijanylikomennolle, että kaikki käytettävissä olevat voimat siirrettäisiin länteen. Kenraali v. Arz suostui tähän. Hän sai kai tässä asiassa taistella keisarillisen herransa kanssa, joka ei katsellut suopein silmin tällaisia lähetyksiä. Itävalta-Unkarin länsirintamalle lähettämä apu nousi uudistettujen pyytelyjen jälkeen neljään divisioonaan. Heinäkuussa tuli aluksi vain kaksi. Ne olivat tosin yleisesti tunnetut hyviksi, mutta niiden tila, varsinkin ampumatarvevarasto, oli surkea. Niitä täytyi harjoittaa useita viikkoja, ennenkuin ne kykenivät länsirintaman asemataisteluun. Elokuun lopussa ja syyskuun alussa saapuivat molemmat seuraavat. Syyskuun keskivaiheilla tahtoi kenraali v. Arz lähettää vielä kaksi divisioonaa, mutta niiden täytyi lähteä Serbiaan, koska Bulgaarian luopuminen uhkasi paljastaa Itävalta-Unkarin ja samalla meidän sivustamme ympärysliiton hyökkäyksille alttiiksi.

Länsirintamalla täytyi näin ollen Saksan armeijan ilman olennaista apua miltään taholta, kuten tähänkin asti, jatkaa taistelua niillä voimilla, joita ylin armeijanjohto sai kootuksi ja joita se sai kotimaasta.

Liittoutuneiden rintamain muilla osilla Euroopassa ei ollut syntynyt mitään sanottavaa taistelutoimintaa, vain Ohrida-järven länsipuolella oli itävalta-unkarilaisten joukkojen ollut vetäydyttävä taaksepäin kesä- ja heinäkuussa Beratiin saakka pohjoisessa.

Arvostelu Bulgaarian toimivasta armeijasta muuttui nyt vähän edullisemmaksi. Mieliala parani, kun vaatelähetykset ja muonitusapua saapui. Kenraali v. Scholtz oivalsi aseman vakavuuden. Hän valitti myös sitä, että armeija yhä enemmän sekaantui poliittiseen puolue-elämään, jota pelattiin Radoslavovia vastaan. Hän olisi mielellään tahtonut lisää saksalaisia joukkoja, mutta kun niitä tarvittiin länsirintamalla, täytyi Makedoniassa tulla toimeen ilmankin niitä. Ylin armeijanjohto ja armeijaryhmänkomento laskivat voivansa ryhtyä paikallisiin vastahyökkäyksiin, jos vihollinen mahdollisesti koettaisi edetä. Sillävälin muodostetut bulgaarialaiset reservijoukot tarjosivat jonkinmoista turvaa suuren hyökkäyksen varalta.

Palestiinassa olivat paikalliset englantilaisten hyökkäykset menneet myttyyn, Mesopotamiassa Mosuliin saakka edenneet englantilaiset osastot perääntyivät. Sitä vastoin näyttivät englantilaisten voimat vahvistuvan Pohjois-Persiassa ja Kaspianmeren etelärannalla. Turkkilaiset olivat yhä edelleen asemissaan Täbriksen ympärillä ja aivan lähellä Bakuta.

Itärintamalla ei asema ollut muuttunut. Tilanne oli hyvin häilyvä. Kaikki taisteluvoimat, joita Yhdysvallat lähettivät Ranskaan huhti-, touko- ja kesäkuun kuluessa, arvioitiin tarjollaolevien lähteiden mukaan noin 15 divisioonaksi. Tällä hetkellä saattoi Ranskassa olla kaikkiaan 20 amerikkalaista divisioonaa. Ja se oli enemmän kuin minä olin pitänyt mahdollisena. Se ylivoima, joka meillä maaliskuussa oli divisioonain lukumäärään nähden, oli siten tasoittunut. Voimasuhteet olivat meille käyneet mieslukuun nähden sitäkin epäedullisemmiksi kun amerikkalaisissa divisioonissa oli kaksitoista vahvaa pataljoonaa. Mutta lukumäärältämme heikompinakin me olimme tähän asti pysyneet aseman herroina taistellessamme niitä joukkoja vastaan, jotka olivat pitemmän aikaa olleet Ranskassa. Ei ollut luultavaa, että nämä nopeasti muodostetut, vähemmin harjoitetut joukot taistelisivat paremmin kuin vanhat divisioonat. Mitään vihollista ei saa halveksia, mutta sen voimia ei saa myöskään arvioida liian suuriksi. Kuinka me muuten olisimme voineet hyökätä venäläisten kimppuun 1914 ja voittaa heidät! Niin kauan kuin meidän joukkomme säilyttäisi sisäisen voimansa, selviäisi se jokaisesta vihollisesta, sitä vahvemmista amerikkalaisista divisioonistakin, vaikkakin niiden hermot olivat vähemmin kuluneet kuin jo pitkät ajat taistelussa olleiden armeijain. Mutta sangen paljon vaikutti se, että vastasaapuneet amerikkalaiset apujoukot saattoivat vapauttaa ranskalaisia ja englantilaisia osastoja hiljaisilta rintamilta. Tällä seikalla oli äärettömän suuri merkitys; se on omiaan selittämään Yhdysvaltain lähettämien sotavoimien vaikutuksen sodan ratkaisuun. Amerikasta tuli näin sodan ratkaiseva voima.

Kenraali Foch oli kesäkuun 15:ntenä suuresti kuluttanut reservejään; selvää oli, että Ranskan armeija oli ylenmäärin lujilla. Kevääseen mennessä se oli hajoittanut vain harvoja pataljoonia. Nyt Ranska kokosi enemmän kuin edellisinä vuosina siirtomaittensa runsaita reservijoukkoja taisteluun. Varmaa oli, että se koettaisi voimistua sillä väliajalla, joka tarvittiin ennen uutta hyökkäystä. Englannin armeija oli saanut nauttia lepoa toukokuun puolivälistä; siinä oli varmasti tehty parannuksia, joskaan ei ollut luultavaa, että se voimistuisi nopeammin kuin kruununprinssi Rupprechtin joukot, vaikka sen elinehdot olivatkin paremmat. Sitä tosiasiaa ei näet käy kieltäminen, että ententen armeijain muonitus oli huomattavasti parempi kuin meidän joukkojemme.

Belgian armeijassa oli meidän flaamilaispropagandamme saanut jalansijaa. Meidän puolellemme alkoi tulla usein karkulaisia, joiden kertomuksista kävi ilmi, että mieliala Belgian armeijassa muuttui suopeammaksi meitä kohtaan flaamilaisliikkeen vuoksi.

Meidän armeijallamme oli kärsimyksiä. Espanjantauti raivosi kaikkialla ja se tuotti erittäin suurta tuhoa kruununprinssi Rupprechtin joukoissa. Minun oli raskasta ottaa vastaan joka aamu esikunnanpäällikköjen ilmoitukset lukuisista kuolemantapauksista ja heidän valituksensa joukkojen heikkoudesta, jos englantilaiset nyt ryhtyisivät rynnäkköön. Heidän valmistuksensa eivät kuitenkaan olleet vielä niin pitkällä. Sairaustapauksetkin vähenivät. Ne jättivät kuitenkin usein jälkeensä suuremman heikkouden kuin lääkärit otaksuivat. Vähitellen parani miehistön tila pitkän levon jälkeen. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän pataljoonat saavuttivat yleensä tyydyttävän voiman, joka ei ollut paljoa jälessä englantilaisten voimasuhteista. Vain harvat divisioonat eivät jaksaneet kohota. Saksan kruununprinssin joukkoja olivat taistelut tietysti kovasti kuluttaneet. Täydennystä oli saatavissa siinä määrin, että saatoin toivoa saavani pataljoonat, vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta, levon aikana sellaiseen kuntoon, että ne taisteluteholtaan olisivat täysin ranskalaisten pataljoonien tasalla.

Pataljoonat olivat tulleet heikommiksi, mutta niillä saattoi yhä vieläkin käydä taisteluun vihollisen taivuttamiseksi rauhaan; muuta keinoa siihen ei ollut.

Yhä uudelleen palautuivat ajatukset siihen, olisiko hyökkäys tehtävä Flanderissa. Täällä oli yhä vielä vahvoja englantilaisia reservijoukkoja, vaikka ranskalaiset divisioonat olikin ollut vedettävä täältä pois Saksan kruununprinssin armeijan taistelujen painosta. Hyökkääminen tällä kohtaa oli kuitenkin vielä liian vaikeaa. Meidän täytyi siirtää se tuonnemmaksi.

Useimmat vihollisen reservijoukot olivat 18:nnen ja 7:nnen armeijan muodostamassa kaaressa Pariisiin päin, jota vastoin Château-Thierrystä Verduniin päin oli vain heikkoja voimia. Ylin armeijanjohto tahtoi nytkin hyökätä siellä, missä vihollinen oli heikko. Se suunnitteli sitä varten rynnäkköä, joka tehtäisiin heinäkuun keskivaiheilla Reimsin kummallakin puolen. Sen kautta myös saataisiin paranemaan 7:nnen armeijan selkäpuolen yhteys Aisnen ja Marnen välillä. Kun täällä päästäisiin etenemään, heittäisimme me tykistö-, miinanheittäjä- ja lento-osastoja Flanderin rintamalle ryhtyäksemme sitten, jos mahdollista, kaksi viikkoa myöhemmin täällä rynnäkköön. Luultavaa oli, että vihollista kävi ratkaisevasti heikontaminen Flanderissa, jos taistelu Reimsin luona onnistui.

Supistaakseen kuljetuksen vähiin ja hankkiakseen tarpeellisen tykistön kumpaakin suurta hyökkäystä varten, ylin armeijanjohto asetti jälleen useihin paikkoihin kenttätykistöön asereservistä viidennen ja kuudennen tykin. Jonkun ajan kuluttua voivat patterit käyttää lisättyä tykkilukua ilman että niiden miehistöä lisättiin. Myöskin idästä siirrettiin tykistöä tänne. Hyökkäysaikaan nähden ei ylimmällä armeijanjohdolla ollut varaa valita. Heinäkuun puoliväliin voi joukkojen siirto ja muut valmistelut hyökkäystä varten olla loppuunsuoritetut Reimsin kummallakin puolen. Joukkojen levähdykseksi olisin mielelläni tahtonut enemmän aikaa. Se riitti töin tuskin; pitennys olisi koitunut myös viholliselle hyödyksi. Me päätimme pitää tästä ajasta kiinni ja varata elokuun alkupäivät Flanderin rynnäkköä varten. Joukkojen kerääminen hyökkäyksiä varten heikonsi luonnollisesti jossain määrin muita rintamia. Niin paljastui 18:nnessa armeijassa ja 9:nnen armeijan oikealla sivustalla Oisen ja Aisnen välillä muutamia heikkoja kohtia, jota vastoin kruununprinssi Rupprechtin koko armeijaryhmä ja 7:s armeija Aisnen eteläpuolella pysyivät lujina.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän takana oli jo lujia varajoukkoja, ne olivat levänneet jo pitemmän ajan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän oli muodostettava ne uudestaan siirtämällä pois divisioonia 18:nnesta ja 7:nnestä armeijasta, ne kun olivat uupuneet, v. Gallwitzin ja herttua Albrechtin armeijaryhmien täytyi luovuttaa levänneitä joukkoja rasittuneita vastaan. Nyt oli taas tärkeätä kohottaa sotajoukon voimia ja valmistaa sitä lähestyviin hyökkäyksiin. Rintamalla ja rintaman takana vallitsi samanlainen elämä kuin aikoinaan ennen toukokuun 27:nnen hyökkäystä.

VII.

Reimsin hyökkäys lähti terveeltä pohjalta. Me päätimme ryhtyä siihen siinä lujassa uskossa, että sen täytyi onnistua. Sotilaat olivat Saksan kruununprinssin armeijaryhmän viimeisessä taistelussa taistelleet niin hyvin kuin suinkin saattoi. Joukot olivat osoittautuneet vihollista etevämmiksi, mikä juuri oli tärkeintä, kunhan sitä käytettiin niiden erikoisominaisuuksia ja sisäistä luonnetta vastaavalla oikealla tavalla.

Vakavasti punniten olin harkinnut, olisiko meidän, katsoen sotajoukon tilaan ja täydennysmahdollisuuksiimme, edullisinta siirtyä puolustukseen. Hylkäsin tällaisen ajatuksen. Lukuunottamatta sitä epäedullista vaikutusta, jonka se tekisi liittolaisiimme, pelkäsin, että joukkomme kestäisivät huonommin puolustusta, joka salli vihollisen paremmin kerätä suunnattomat varustuksensa eri taistelukentille, kuin hyökkäystaisteluja. Nämä eivät asettaneet sotamiehille niin suuria vaatimuksia kuin puolustustaistelut eivätkä myöskään tuottaneet runsaampaa tappiota. Hyökkäys merkitsi niin suunnatonta siveellistä voittoa, ettemme voineet vapaaehtoisesti luopua sitä yhä edelleen käyttämästä. Sotajoukon kaikki heikkoudet paljastuvat ehdottomasti paljon selvemmin puolustuksessa.

Nyt alkoi yhä useammin saapua rintamalta tietoja siitä, miten kotimaassa vallitseva henki vaikutti turmiollisesti armeijaan, toisaalta taas puhuttiin kotimaassa yhä enemmän armeijan huonosta hengestä. Armeijassa valitettiin myös vihollisen propagandaa. Se ei voinut olla vaikuttamatta, kun armeija kotimaasta käsin tehtiin sille vastaanottavaiseksi. Niinpä neljäs armeija teki seuraavan ilmoituksen. Vihollinen käytti propagandatarkoituksiinsa ruhtinas Lichnowskyn lentokirjasta, joka syytti minulle aivan käsittämättömällä tavalla sodan puhkeamisesta Saksan hallitusta, kun taas Hänen Majesteettinsa ja valtakunnankansleri yhä uudelleen selittivät, että entente-vallat olivat yksinään vastuussa siitä. Keisarin lausuntoja oli asetettu kirjasessa asianomaisiin kohtiin, joissa ne osoitettiin paikkansapitämättömiksi. Vaikutuksen tehostamiseksi oli kirjaseen liitetty erään riippumattoman sosiaalidemokraattisen puolueen lehden kirjoitus, jonka oli annettu lausua julkisesti samoja kansalle turmiollisia mielipiteitä kuin ruhtinas Lichnowsky. Ei ihme, että ampumahaudassa elävän sotilaan pää joutui pyörälle kaikesta, kun ruhtinas Lichnowsky sai liikkua vapaana ja kun rangaistuksetta voitiin painattaa sellaisia mielipiteitä. Olin jo pyytänyt valtakunnankansleri t:ri Michaelista ryhtymään toimenpiteisiin ruhtinas Lichnowskya vastaan. Sotilasviranomaisten puolelta oli jo kapteeni v. Beerfelde asetettu syytteeseen kirjan levittämisestä. Mutta kun kirjan tekijä sai olla rauhassa, ei kapteeni v. Beerfeldeä voitu mitenkään rangaista. Käännyin vielä kerran valtakunnankanslerin puoleen ja selitin hänelle, että sotilaalliselta kannalta, joukkojen tähden, joiden täytyi olla valmiina yhä edelleen taistelemaan ja kuolemaan meidän hyvän asiamme puolesta, oli välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin ruhtinasta vastaan. Hänen Majesteetilleen tein saman ilmoituksen. Ei ryhdytty mihinkään. Ruhtinas Lichnowsky saa bolshevikkien ja monien muiden mukana säilyttää sen surullisen maineen, että he ovat höllittäneet armeijan kuria. Näihin aikoihin lausui Clemenceau: "me saavutamme voiton, jos julkiset viranomaiset ovat tehtävänsä tasalla." Ranskassa ne olivat tehtävänsä tasalla, mutta kuinka oli laita meillä? Olen tässä maininnut vihollisen propagandaan kuuluvan tapauksen, joka saattoi käydä tehokkaaksi vain sen kautta, että julkiset viranomaiset meidän maassamme eivät tajunneet tämän sodan rautaista pakkoa.

Armeija suorastaan vajosi vihollisen propagandakirjallisuuden hyökyihin, jonka tuottama suunnattoman vakava vaara oli selvästi havaittu. Ylin armeijanjohto lupasi palkintoja tällaisen kirjallisuuden luovuttamisesta, mutta tällä ei enää ollut autettavissa, että se sitä ennen oli myrkyttänyt meidän sotamiestemme sydämet. Vihollisen harjoittamaa propagandaa voitiin vastustaa todella tuloksellisesti valitettavasti vain hallituksen avulla. Isänmaallinen valistustyö ei siihen yksin riittänyt.

Sillä oli kylläkin masentava vaikutus, ettei kumpikaan niistä suurista hyökkäyksistä, jotka juuri olivat päättyneet, ollut vienyt ratkaisuun. Mutta me olimme kuitenkin saavuttaneet menestystä, sen sotilas tiesi. Pettymystäkin oli, tässä maailmansodassa sitä oli mahdotonta välttää; mutta syy meidän henkisen sotakuntoisuutemme laskemiseen ei ole siinä, se palautuu hyvin paljon kauemmas. Pettymykset tuntuivat vain kahta vertaa katkerammilta, kun niitä oli meidän henkisessä mielentilassamme mahdoton voittaa. Muuten ei suinkaan usko sodan onnelliseen loppuun ollut vielä sammunut.

Armeijan mieliala huononi huomattavasti, kun Venäjältä sotavankeudesta palanneet sotamiehet kutsuttiin jälleen riveihin pitemmän loman jälkeen. Heidän mukanaan tuli osittain huonoa henkeä; aluksi he kieltäytyivät yleensä menemästä rintamalle, he olivat siinä uskossa että he pääsivät taistelemasta, kuten Englannista ja Ranskasta vaihdetut sotavangitkin. Graudenzissa oli syntynyt hyvin vakavia mellakoita.

Beverloossa paljastui muutamien satojen elsassilaisten tekemä salaliitto paeta Hollantiin. Kun miehistöä yhä jatkuvasti siirrettiin idästä, oli minun pakko lähettää elsass-lothringenilaisia jälleen länsirintamalle. Heitä otettiin tänne vastahakoisesti. Myös se täyteväki joka vapautui erikoisaselajeista, astui suureksi osaksi vain pakosti jalkaväkeen. Monikin tunsi nyt joutuvansa vaaraan, jolta hän tähän asti oli välttynyt.

Hyvin monet seikat kävivät nyt yhdessä ahdistamaan lännessä olevien joukkojen mielialaa, joita espanjantauti oli heikontanut ja yksitoikkoinen ravinto masentanut. Muutamissa kohdin oli ravinto saatu vaihtelevammaksi niiden varastojen avulla, joita olimme hyökkäyksissämme saaneet, mutta nyt rupesivat perunat loppumaan, vaikkakin edellisen vuoden sato oli Saksassa ollut erittäin runsas.

Baierilaisten joukkojen keskuudessa oli eristäytymishenki päässyt yhä suurempaan valtaan. Tällaiset pyrkimykset, joita Baierin hallitus vaieten oli suvainnut, alkoivat käydä vaikutuksiltaan tuntuviksi ja lisäsivät vihollisen harjoittaman propagandan menestystä. Kiihoitus keisaria ja kruununprinssiä, mutta myöskin Baierin kuningashuonetta vastaan kantoi hedelmää. Baierilaiset joukot rupesivat vähitellen pitämään sotaa pelkästään preussilaisena. Niitä eivät komentoviranomaiset enää käyttäneet yhtä mielellään kuin sodan ensi vuosina. Vain muutamat divisioonat kunnostautuivat edelleenkin.

Kotimaa oli vähitellen joutunut kokonaan vastustajain yllytyksen ja vihollismaiden valtiomiesten puheiden vaikutuksen alaiseksi, jotka olivat tarkoitetut ensi sijassa meitä vahingoittamaan. Me emme olleet vieläkään perehtyneet vihollistemme mielenlaatuun. Kaikki eduskuntaenemmistöön kuuluvat puolueet valtiopäivillä, keskustan oikeaa siipeä lukuunottamatta, toistivat yhä ja yhä suurella hartaudella vihollisen propagandan iskusanoja, esittäen nykyisen maailmanjärjestyksen edelle kiiruhtaneita sopimus-, yhteisymmärrys- ja aseistariisumisehdotuksiaan. Ulkoasiain valtiosihteeri, joka oli tämän maailmankatsomuksen elävä ilmaus, lausui, ettei sotaa voitaisi ratkaista taistelukentällä. Hän oli oikeassa, jos tarkoitti taistelua kotimaan vihollisrintamia vastaan ja sitä tukea, jota sodankäynnin tuli saada sodan valtiolliselta johdolta. Hän oli väärässä, jos hän uskoi yhteisymmärrykseen ja sovintoon, ja siitä tässä oli kysymys. Valtiosihteeri ilmaisi tällä tosin vain sen, mitä useimmat ajattelivat. Näin puhuttiin valtiopäivillä, sanomalehdissä, kaikkialla meidän väsyneelle kansallemme, ja sotamiehelle, jota ylimmän armeijanjohdon täytyi vaatia panemaan taistelukentällä alttiiksi henkensä isänmaan vuoksi. Saattoivatko heikot luonteet tällaisten vaikutusten alaisina lujittua? Oliko odotettavissa, että oman onnensa nojaan jätetystä nuorisosta, joka oli viimeisinä vuosina kasvanut ilman vanhempien silmälläpitoa poliittisessa puoluehälinässä ja elämänhumussa, jolla oli ollut hyvät ansiomahdollisuudet ja joka nyt lyhyen palvelusajan jälkeen oli astunut riveihin, tai mieleltään levottomasta vanhemmasta aineksesta uudelleen palvelukseen kutsuttuna tulisi sotilaita, jotka antaumuksella taistelisivat kuninkaan ja isänmaan puolesta? Eikö ollut paljon luultavampaa, että he kaikki ajattelivat vain oman elämänsä säilyttämistä? Eikö ollut otaksuttavaa, että nämä vaikutukset saisivat aikaan turmelusta vastustuskyvyttömissä luonteissa, etenkin hädän hetkinä, jolloin inhimilliset heikkoudet pyrkivät etualalle? Eikö kaikki tämä kuvastuisi myös kotimaassa?

Kaiken tämän lisäksi ryömi yhä julkisemmin esiin bolshevismi, jonka oli annettu julkisesti pesiytyä Berliiniin ja jonka riippumattomat sosialidemokraatit ottivat hyvinkin mielellään hoiviinsa, ruveten sitä levittämään. Me olimme varoittaneet päästämästä Joffea Berliiniin ja itärintaman ylipäällikön ehdotuksesta esittäneet, että neuvotteluja hänen kanssaan jatkettaisiin jossain miehitetyn alueen kaupungissa. Hyvin pian saimme selvästi kokea, kuinka bolshevismi teki työtä. Lukemattomia varoituksia annettiin. Sijais-yleisesikunta lähetti Berliinin vastuunalaisille virastoille runsaasti ainehistoa bolshevikkien toiminnasta Saksassa. Asian vieminen pitemmälle ei valitettavasti kuulunut sen tehtäviin. Rajamaakuntien ylikomento ja minä huomautimme yhä uudelleen valtakunnankanslerille, sotaministeriölle, ulkoasiainvirastolle ja valtakunnan sisäasiainvirastolle siitä vallankumouksellisesta toiminnasta, jota Berliinissä oleva Venäjän lähetystö harjoitti tavattoman runsaslukuisine henkilökuntineen, ja sen yhteistyöstä riippumattomien sosialidemokraattien kanssa. Ei voitu päästä mihinkään tuloksiin. Kun minä taas kerran kiinnitin ulkoasiainviraston huomiota herra Joffen toimintaan ja hänen Berliinissä olonsa vaarallisuuteen, vastattiin minulle, että hän oli Berliinissä paremmassa tallessa kuin muualla. Täällä voitiin häntä pitää silmällä. Ikävä vain, että silmälläpitäjät olivat sokeita. Samalla kuin bolshevismi osoittautui Saksaan nähden myöntyväiseksi, onnistui herra Joffen järkyttää Saksan kansan taistelukuntoa pahemmin kuin mihin entente yksin olisi koskaan kyennyt saarrostaan ja propagandastaan huolimatta.

Tätä tarkoitusta varten hän asetti runsaasti varoja meidän kotimaamme kumouksellisten ainesten käytettäväksi. Hänen vallankumouksellinen toimintansa tuli koko laajuudessaan luonnollisesti vasta myöhemmin päivänvaloon. Magdeburgissa riippumattomien sosialidemokraattien johtaja Vater teki tällaisen ilmoituksen:

"Tammikuun 25:nnestä 1918 alkaen me olemme järjestelmällisesti valmistaneet kumousta. Olemme kehoittaneet rintamalle lähtijöitä pakenemaan riveistä. Karkurit olemme järjestäneet, varustaneet väärillä papereilla, rahalla ja nimettömillä lentolehtisillä. Näitä henkilöitä olemme lähettäneet joka ilmansuuntaan, pääasiallisesti takaisin rintamalle, jotta he muokkaisivat rintamasoturia ja murentaisivat rintamaa. Näiden toimesta on sotamiehet saatu karkaamaan ja niin on luhistuminen tapahtunut vähitellen, mutta varmasti."

Tämän rinnalla edistyi lomallaolijoiden vallankumouksellinen bolshevistinen kouluutus. Rautatievaunuissa harjoitettiin mitä hurjinta kiihoitusta. Lomalle lähteviin sotamiehiin koetettiin vaikuttaa, etteivät he enää palaisi rintamalle, rintamalle matkustavia kehoitettiin passiiviseen vastarintaan tai karkaamiseen ja kapinaan. Kesä- ja heinäkuun vaihteessa oli paljon vielä piilossa, mutta kylvö orasti silti hiljaisesti, keskeymättä.

Hallitusvallan kukistaminen oli yhteisenä päämääränä vasemmistoporvareilla, sosialisteilla ja bolshevikeilla; jo vuosikymmeniä oli tehty työtä sitä varten. Nyt, kun valtio oli hädässä, se astui peittelemättä esiin. En tahdo puhua siitä, miten kunnianhimoiset kansanedustajat riistivät heikolta hallitukseltamme sen viimeisenkin arvonannon, en myöskään siitä, miten joka taholta koetettiin järkyttää minun asemaani ja luottamusta minuun, minua kun pidettiin kaiken hallitusvallan tukena; mielessäni on vain tarkoituksellinen työ upseeria vastaan. Se oli demokraattisen ja enemmistösosialistisen puolueen rikos, ei, se oli, käyttääkseni Talleyrandin puhetapaa, pahempi kuin rikos, se oli virhe. Niin suunnattoman painava ja niin suurta lyhytnäköisyyttä todistava virhe, ettei sitä mikään voi tehdä tyhjäksi. Kun olisi pitänyt nähdä upseerissa valtiojärjestyksen tuki, näkivät useat hänessä vain "militarismin" edustajan, olematta lainkaan selvillä, mitä upseerilla oli sanottavana niihin valituksiin, joita he luulivat voivansa tehdä. Kaikki oli niin mieletöntä. Upseeristo ei ole meillä milloinkaan sekaantunut politiikkaan, se oli sodassa aikoja sitten luopunut eristäytyneisyydestään, jota vastaan taistelemista ennen sotaa pidettiin ansiokkaana. Upseereja otettiin kaikista piireistä, kaikista puolueista; jokainen saattoi tulla upseeriksi. Useissa suhteissahan upseerikunta ei enää, ikävä kyllä, ollutkaan entinen. Epäkohtiin oli syynä vieraat ainekset, kansan siveellisen tason alentuminen ja useiden upseerien kokemattomuus, jotka vain siitä syystä olivat päässeet virka-asemaansa, että upseeristoa oli kaatunut niin äärettömän paljon veritantereella. Kerran aukeavat herkkäuskoisen Saksan kansan silmät näkemään, miten asianlaita on, mutta samalla on selviävä myös oma kiittämättömyys ja raskas syyllisyys tätä säätyä ja sen kautta armeijaa, isänmaata ja omaa itseään kohtaan. Löytäköön se silloin oikeat syylliset!

Näihin aikoihin kasaantui kuin käskystä syytöksiä upseeriston niskoille.

Upseeri eli muka paljon paremmin kuin sotamies, vaikka hän taistelukentällä ja ampumahaudassa sai ateriansa aivan samasta kenttäkeittiöstä. Rintamantakaisissa asumuksissa säännöllisesti aina yksi upseeri söi kenttäkeittiöstä, kun taas toiset söivät yhdessä. Aliupseereilla ja miehistöllä oli edustajansa keittiötoimikunnassa, miksi ei heiltä tullut mitään valituksia! Oliko upseerille vähemmän tärkeää toverihengen vaalinta, päällikön vaikutus, vanhempien toverien vaikutus nuorempiin? Mutta missä saattoi tämä tapahtua paremmin kuin toverillisessa yhteiselämässä? Palvelustunnit eivät yksin riittäneet, jos tahdottiin, että saksalaisen upseerikunnan perinnäishenki sodankin kestäessä siirtyisi nuoremmalle polvelle. Upseerin täytyi elää joukkonsa keskuudessa, ja niin hän tekikin. Muu ei ollut mahdollistakaan taistelussa ja ampumahaudassa. Mutta hänen täytyi asemansa vuoksi samalla pysyä ylempänä, jyrkästi eroittuvana, hänen täytyi säilyttää arvovaltansa, miten hänen olisi muuten ollut mahdollista vaikuttaa ratkaisevasti joukkoonsa kaikissa tilanteissa? Tämä edellytti monien muiden seikkain ohella asianmukaista eristäytymistä, muussa tapauksessa upseeri kadotti arvoaan. Oliko unohdettu ne syyt, joiden vuoksi aliupseeri oli rauhan aikana eristetty miehistön tuvista erikoisiin aliupseerisuojiin? Tätä tällaista ei tahdottu ajatella, joka tapauksessa oli koetettava vahingoittaa auktoriteettivaltaa, horjuttaa valtion perustusta, jotta olisi sitä helpompi tyydyttää omia vaivaisia pyrkimyksiä. Upseerikunnan elämä oli sitä, mitä sen tulikin olla ja mitä siltä vaati sekä sotamiehen että upseerin edut ja yhteiskunnallinen ja valtiollinen järjestys, joka seisoo ja kaatuu upseeriaseman mukana!

Myöskin ylempien esikuntien elämää arvosteltiin ankarasti: Kuka ei tuntisi sitä hermojaruntelevaa työtä, sitä suunnatonta sielullista kuormitusta, jonka alaisena siellä ollaan yhtämittaa? Joukot pääsivät lepäämään, esikunta sai olla yötä päivää hellittämättömässä työssä. Minä olen neljä vuotta kestänyt tätä ponnistusta ilman lepoa ja rauhaa. Kenttäruoalla en tällöin voinut elää. Ja kuitenkin ilmoitin lokakuussa 1918 prinssi Maxin uudelle sotakabinetille, että ylin armeijanjohtokin olisi valmis syömään kenttäkeittiöstä, jos kaikki valtiosihteerit ja koko Berliini söisi vain kenttäkeittiön ruokaa; siihen asti se eläisi niinkuin se katsoisi sotamiehen edun ja oman etunsa vaativan. Prinssi Max ei suostunut syömään kenttäkeittiön ruokaa. Me söimme niinkauan kuin otimme osaa sotaan, yksinkertaisesti mutta totuttuun tapaamme. Samoin tekivät muut ylemmät esikunnat. Ne elivät samaan tapaan kuin me. Liikanaisuutta en ole hyväksynyt millään alalla; missä sitä on esiintynyt, täytyy minun pitää sitä hylättävänä. Niin kauan kuin meillä vielä on yhteiskuntajärjestystä, niin kauan täytyy myös olla arvovaltaa. Niin kauan on myös oleva yhteiskunnallisia eroavaisuuksia. Upseerikunnan tulee säilyä sellaisena, yksityinen upseeri siinä voi esiintyä toisin kuin sotamies ja kuitenkin olla hänen uskollinen toverinsa, niinkuin olikin laita!

Nyt kuului valituksia, että upseeri eli sotamiehen kustannuksella. Se oli vihollisen ja kotimaisen propagandan häpeämätöntä parjausta. Useat epäilemättä rehellisesti ajattelevat miehet tekivät minulle tällaisia yleisiä valituksia ja veisasivat toisten mukana, sen sijaan että olisivat miehen tarmolla käyneet niiden kimppuun; nämäkin miehet olivat jo kadottaneet uskonsa upseerikunnan siveelliseen puhtauteen. Niin syvälle olimme vajonneet tähän yllyttelyjen verkkoon.

Sanottiin, että rintamalla toimiva upseeri piilottelihe kansliahuoneissa. Näin kiitollinen kansa palkitsi aktiivisen upseerin alttiuden ja uhrautuvaisuuden! Niitähän oli olemassa enää vain harvoja! Toiset olivat kaatuneet tai rammoiksi ammutut. Rintamaupseeristo oli menettänyt määrästään 80 jopa 90 sadasta. Eikö tiedetty, että määrätyillä paikoilla esikunnissa, joista joukkojen onni ja menestys riippui, tarvittiin erikoisen kokeneita ja sotilaallisesti itsenäisesti toimivia upseereja? Selvää on, että palveluksessa oleva upseeri on tähän sopivampi kuin virasta eronnut ja usein ehdottomasti välttämätön. Pyysin sotakabinettia tutkimaan näitäkin syytöksiä. Ne osoittautuivat aiheettomiksi kautta linjan.

Tästä huolimatta muistutin yhä uudelleen, että taistelukelpoiset upseerit kotoa ja esikunnista oli lähetettävä rintamalle ja korvattava, pätevillä linnapalveluskelpoisilla upseereilla. Kesällä 1918 oli esikuntain laita sellainen, että useat divisioonankomentajat valittivat minulle, ettei heillä ollut riittävästi terveitä upseereja esikunnissaan voidakseen täyttää kaikki vaatimukset.

Aina olin vastustanut isän ja pojan pääsyä samaan esikuntaan. Milloin minulla on ollut komentovalta, kuten päällikkönä idässä, olen aina estänyt sen. Nyt voin vain huomauttaa sotilaskabinetille siitä. Sotilasravintolain toiminnasta kuulin paljon valituksia. Täälläkin sanottiin upseerin elävän sotamiehen kustannuksella. Tutkin asiaa. Kaikki oli järjestyksessä. Ravintolatoimikunnat, joissa sotamiehet olivat edustettuina, tarkastivat liiketoimintaa ja myynnistä saatujen rahojen jakoa. Tavarain myynti oli tarkoin määrätty pääluvun mukaan, yhtäläisesti upseeristolle kuin miehistöllekin. Jokainen sai ostaa vain tarkkaan laskelmaan perustuvan jakelulistan mukaan. Korkeammat esikunnat, joilla ei ollut omia kanttiineja, tilasivat tavaransa keskuskanttiineista samoihin hintoihin kuin joukko-osastojen kanttiinitkin. Kun nämä myydessään niin sotamiehelle kuin upseerillekin myönsivät jonkinmoista alennusta, niin saivat korkeammat esikunnat — luonnollisesti yhtä hyvin upseeristo kuin miehistökin tavaransa tosiaan hiukan halvemmalla kuin joukko-osastoihin kuuluvat. Poistin tämänkin. Sitten alkoi kuulua, että kanttiinien varoja hoidettiin epärehellisesti. Nämäkään syytökset eivät pitäneet paikkaansa. Vain sotamies sai voitosta osuuden, tietysti useimmiten tavarassa.

Etappiupseerin sanottiin elävän erikoisen ylellisesti. Olen nähnyt siellä tehtävän äärettömän paljon uskollista työtä, josta sotajoukolla on ollut korvaamaton hyöty. On itsestään selvää, että upseeri samoin kuin sotamieskin eli siellä rauhallisemmin ja mukavammin kuin rintamajoukoissa, jotka vain ohimennen joutuivat etappialueelle. Myöskin on itsestään selvää, että joukot tunsivat tämän, vaikkakin niiden hyväksi tehtiin kaikki mikä oli mahdollista.

Oliko sitten rikollista, jos upseeri Belgiassa tai muualla osti tavaraa lähettääkseen jotain kotiinsa ja helpottaakseen perheensä elämää? Eivätkö upseerien perheet, joilla on harvoin rikkauksia, kärsineet eniten elintarpeiden kallistumisesta kotona? Heinäkuussa 1916 järjestin itärintaman ylipäällikön alueella samanlaisen mahdollisuuden sotamiehelle; sitä kehitettiin myöhemmin edelleen. Lännestä ja Romaaniasta kulki paljon sotilaitten lähetyksiä kotiin.

Joka kerta, milloin minulle ilmoitettiin upseerin menetelleen säännönvastaisesti, vaikkapa ilmoitus olisi ollut nimetönkin, annoin tutkia asian yksityiskohtaisesti. Upseerien asemasta ja elämästä neuvoteltiin usein asianomaisten komentoviranomaisten kanssa. Jatkuvien valitusten johdosta kenraalisotamarsalkka kääntyi myös kaikkien upseerien puoleen. Upseeristo on suoriutunut sodasta tahrattomin mainein. Se, joka rikkoi kunnian vaatimuksia, oli poikkeus eikä kuulunut meidän joukkoomme. Häntä tuskin voitiin kohdella kyllin kovakouraisesti. Upseeri, joka ei puhtain käsin, kunnianmiehenä ole selviytynyt tästä sodasta, joka on anastanut toisen omaisuutta, vaikkapa vain säilyttääkseen sen hävitykseltä, on tahrannut isäänmaataan, armeijaansa, tovereitansa ja omaa kunniaansa. Upseeristo kokonaisuudessaan voi pitää päänsä pystyssä ja tuntea ylpeyttä erikoisesti siitä, että se kaikesta kiihoitustyöstä huolimatta, jota sen selän takana on harjoitettu, on pitänyt sotajoukon neljä vuotta koossa, vienyt sen niin moniin voittoihin ja vielä kyennyt uskollisen aliupseeriston ja miehistön avulla tuomaan sen Reinin yli — suunnaton, tämän sodan suurtöiden arvoinen saavutus.

Vihollisen propaganda kävi upseeriston kimppuun, mutta jätti aliupseerit rauhaan. Yllyttäjät katsoivat aliupseerien arvovallan jo pienentyneen ja pitivät tarpeettomana kiinnittää heihin erikoista huomiota. Sen sijaan saatiin keinotekoisesti luoduksi upseeriston ja aliupseerien vastakkaisuus, jota rauhan aikana ei ollut olemassa.

Vähitellen oli kertynyt paljon sairaloista Saksan kansaan ja sen armeijaan. Taudin ilmauksia ei voitu enää kieltää, useat olivat jo niitä havainneet. Saksan kruununprinssi, joka kävi usein luonani Avesnesissa, puhui tästä yhä levottomampana ja teki asiasta myös keisarille selkoa. Minä en voinut muuta kuin ilmoittaa olevani samaa mieltä. Henkistä sairautta on yleensä tavattoman vaikea nähdä ajoissa täysin selvästi. Mutta sen tuntee kyllä. Vasta sitten kun tauti on täydelleen puhjennut, selviävät sen alkuvaiheetkin koko laajuudessaan. Monessa suhteessa tapahtunut sotajoukon hajaannus jäi vakavuudestaan huolimatta yksityiskohdissaan minulle yhtä käsittämättömäksi kuin miljoonille saksalaisille sotilaille Saksan kansan hajaannus kotona, joka marraskuun 9:ntenä tuli niin yllättävällä tavalla ilmi. Minä ilmaisin huoleni yhä uudelleen niille miehille, joiden tehtävänä oli yhdessä minun kanssani parantaa ja tutkia taudin ilmiöitä. Minun sanoistani ei paljoakaan välitetty. Saksan kansa joka ei itsekään ole viaton — saa nyt maksaa sen elämällään.

Kysymys täytejoukoista piti meitä jatkuvasti jännityksessä. Minä sain tilaisuuden kuvata varaväkikysymyksen huolestuttavan tilanteen yksityiskohtaisesti Hänen Majesteetilleen. Oli lausuttu toivomus n.s. Aasian-joukkojen vahvistamisesta, jotta Jerusalem voitaisiin valloittaa uudelleen, samoihin aikoihin kuin minä täytemahdollisuuksiimme katsoen olin sopinut Enverin kanssa saksalaisten joukkojen vähentämisestä ja kieltänyt lähettämästä enää miehistöä Palestiinaan.

Valtakunnankanslerille ylin armeijanjohto teki uudelleen samat ehdotukset täytejoukon hankkimisesta, jotka se oli syksyllä 1916 ja syksyllä 1917 tehnyt. Lähetin eversti Bauerin Berliiniin asiaa koskeviin neuvotteluihin. Emme saaneet tässä asiassa tarpeellista tukea sotaministeriön puolelta. Kesäkuun lopulla neuvoteltiin kaikista yllämainituista kysymyksistä uudelleen Spaassa; neuvotteluihin ottivat osaa valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka, sotaministeri ja minä. Minä liityin eversti Bauerin Berliinissä esittämään kantaan ja koetin todistaa, että täydennysväen hankkiminen oli käynyt vakavaksi välttämättömyydeksi, ehdotin, että ryhdyttäisiin mitä ankarimpiin toimenpiteisiin kotona olevia piileskelijöitä ja karkureita vastaan ja toimittaisiin ennen kaikkea kansan taisteluhalun kohottamiseksi. Viittasin samalla niihin vaaroihin, joita osa sanomalehdistöämme, vihollisen harjoittama salakiihoitus ja bolshevismi kasvattivat.

Kaikista näistä kohdista puhuin paljon useammin kuin mitä tässä olen esittänyt. — Tälläkin kertaa luvattiin minulle paljon. Mutta olosuhteet eivät muuttuneet. En tiedä pitivätkö herrat ilmoituksiani liioiteltuina vaiko "militarismini" purkauksina. Ei toteuttanut sotavirasto edes toivomustani, että työnantajille ja työntekijöille selitettäisiin yhteisissä neuvotteluissa, kuinka välttämätöntä oli saada lykkäystä saaneet sotapalvelukseen.

Olin koettanut uudelleen käyttää menestystämme rauhanliikkeen vahvistamiseksi vihollisen taholla. Valtakunnankanslerille oli tästä asiasta lähetetty kirjelmä. Hän kutsui kesäkuun 19:ntenä eversti v. Haeftenin luokseen. Pitemmässä neuvottelussa sovittiin sellaista propagandaa tarkoittavista alustavista toimenpiteistä. Varakansleri v. Payer varsinkin osoitti suurta mielenkiintoa näihin asioihin. Spaan neuvotteluissa pyysin uudelleen valtakunnankansleria asettamaan erikoisen propagandaministerin. Muuten emme puhuneet sodan ja rauhan mahdollisuuksista. Clemenceaun puheiden jälkeen olimme minun nähdäkseni pakotetut jatkamaan sotaa tai taivuttamaan päämme. Oletan, että vastuunalaiset valtiomiehet ajattelivat samoin; minun käsitykseni vakavuudesta täytyi heidän olla selvillä, joskin yhä edelleen toivoin menestystä.

Eversti von Haeften oli aivan minun mielipiteitteni mukaan esittänyt ulkoasiainvirastossa touko- ja kesäkuussa myöntyväisyytemme, mitä tulee Belgian kysymykseen. Mutta valtiosihteeri v. Kühlmann ei suostunut mihinkään aloitteeseen tässä kysymyksessä. Hän katsoi olevansa voimaton ryhtymään neuvotteluihin vihollismaiden hallitusten kanssa. Hän ilmaisikin sen julkisesti.

Asettuen samalle rauhaarakastavalle pohjalle kuin herra Asquith toukokuun 16:nnen selityksessään, hän lausui kesäkuun 24:ntenä valtiopäivillä:

"Niin kauan kuin jokainen aloite toisen puolelta leimataan rauhanrynnistykseksi, ansaksi, vilpilliseksi yritykseksi kylvää eripuraisuutta liittolaisten keskuuteen, niin kauan kuin lähentymisen vastustajat mitä innokkaimmin antavat ilmi jokaisen lähentymisyrityksen, niin kauan on mahdotonta käsittää, kuinka voisi aloittaa minkäänlaista ajatustenvaihtoa, joka johtaisi rauhaan."

Valtakunnankansleri asettui puheessaan heinäkuun 12:ntena samalle kannalle. Hän tehosti meidän pysyvää valmiuttamme rauhaan, mutta niin kauan kuin vihollinen oli tuhoamishalun kahleissa, täytyi meidän kestää; jos vihollinen osoittaisi vakavia pyrkimyksiä rauhan aikaansaamiseksi, seuraisimme me sitä.

"Minä voin myös ilmoittaa teille, ettei tämä kanta ole suinkaan yksinomaan minun kantani, vaan että ylin armeijanjohto on myös juuri tällä kannalla, sillä sekään ei käy sotaa sodan vuoksi, vaan on sanonut minulle: niin pian kuin huomataan vakavaa rauhaanpyrkimystä toisella puolella, täytyy meidän heti tarttua asiaan."

Valtakunnankansleri oli tulkinnut oikein kenraalisotamarsalkan ja minun mielipiteeni.

Kun minä nyt katson taaksepäin tapahtumiin ja ajattelen, mitä mahdollisuuksia ja toiveita hallituksen puolelta tehty rauhanhanke olisi tarjonnut, niin olen varma siitä, että me olisimme saaneet aselevon ja rauhan vain samoilla ehdoilla, jotka meidän nytkin on täytettävä. Siihen emme olisi suostuneet, yhtä vähän olisi meidän tullut suostua siihen lokakuussa asemamme vakavuudesta huolimatta. Ovatko mielipiteeni silloisista ehdoista oikeat vai väärät, sen voivat ainoastaan Clemenceau, Wilson ja Lloyd George ratkaista. Englanti ja Yhdysvallat tahtoivat tuhota meidät taloudellisesti, Englanti sitä paitsi tehdä meidät voimattomiksi, Ranska tahtoi vuodattaa veremme kuiviin; kaikki vastustajat yhdessä halusivat nöyryyttää mitä syvimmin vihatun vihollisensa, riistää Saksan kansalta kehitysmahdollisuudet mitä kaukaisimpaan tulevaisuuteen saakka. Entente sovellutti maailmanonnellistuttamisperiaatteita vain sikäli kuin ne olivat sopusoinnussa sen räikeän natsionalistisen politiikan kanssa. Tämä oli sen kaiken toiminnan pohja, muu vain keinona päämäärän saavuttamiseen. Meillä olivat suhteet päinvastaiset, me ajattelimme ensi sijassa maailman onnellistuttamista, vasta toisessa sijassa isänmaan mahtavuutta. Sota oli nyt kerta kaikkiaan alkanut eikä sitä voitu lopettaa yksin meidän tahtomme mukaan.

Heinäkuun alussa erosi valtiosihteeri v. Kühlmann toimestaan. Hänen esiintymisensä valtiopäivillä, varsinkin hänen lausuntonsa, että sotaa tuskin voidaan saada ratkaisuun puhtaasti sotilaallisin keinoin, meni valtakunnankanslerin mielestä liian pitkälle. Me olimmekin velvollisuutemme mukaan ilmaisseet hänelle epäilyksemme. Ratkaisevasti vaikutti kuitenkin lopulta valtiosihteeri v. Kühlmannin eroon hänen persoonallinen esiintymisensä näinä päivinä. Minä olin Avesnesissa eikä minulla ollut aikaa eikä halua sekaantua Spaan tapahtumiin.

Valtiosihteeri v. Kühlmann oli tyypillinen Bismarckin-jälkeisen ajan Saksan diplomaatti. Bolshevikkien tulo Berliiniin ja venäläisen lähetystön taholta harjoitetun kiihoituksen äänetön salliminen liittyvät ainaiseksi hänen nimeensä.

Valtiosihteeri v. Hintzeä tervehdin ilolla hänen seuraajanaan, koska luulin häntä lujaksi luonteeksi. Ilmaisin hänelle uskovani, että entente saadaan vieläkin rauhaantaipuvaksi, ja huomautin hänelle bolshevismin vaaraa ja herra Joffen vallankumouksellista toimintaa. Hän pysyi edeltäjänsä bolshevistisessa vanavedessä, osittain sen käsityksen tähden, joka hänellä oli Venäjästä, osittain ehkä siksikin, ettei hänkään kyennyt muuttamaan ulkoasiainviraston entistä suuntaa.

VIII.

Venäjällä olivat tapaukset kehittyneet omituiseen suuntaan, jok kuvasi neuvostohallituksen vilpillisyyttä.

Entente oli siellä hallituksen suostumuksella jatkanut tshekkoslovakialaisten joukkojen muodostamista itävaltalais-unkarilaisista sotavangeista. Niiden oli määrä taistella meitä vastaan ja ne aiottiin kuljettaa Siperian rataa myöten Ranskaan. Tällaista salli hallitus, jonka kanssa me elimme rauhassa, ja tämän me pidimme hyvänämme! Minä kirjoitin kesäkuun alussa seikkaperäisesti tästä valtakunnankanslerille ja huomautin hänelle niistä vaaroista, jotka uhkasivat meitä neuvostohallituksen puolelta.

Tämä meitä vastaan hiottu ase tulikin tosin kääntymään neuvostohallitusta itseään vastaan. Entente tuli huomaamaan, ettei se voinut olla yhteistyössä tämän hallituksen kanssa, joka lisäksi nojautui Saksaan. Se asettui siksi bolshevismia vastaan. Tshekkolovakkilaisia joukkoja ei tuotukaan Ranskaan, ne pysäytettiin Siperian radalla Siperian ja Venäjän rajalle, täältä käsin taistelemaan Moskovan hallitusta vastaan. Ne työntyivät vähitellen Keski-Volgaa kohti Kasaniin ja Samaraan päin. Miehittämällä Siperian radan entente sai aikaan senkin, että meidän sotavankimme eivät palanneet Siperiasta. Se merkitsi ehdottomasti voimainmenetystä meille.

Jos neuvostohallitus olisi tahtonut rehellisesti pysyä rauhansopimuksessa, niin olisivat samat junat, jotka kuljettivat tshekkoslovakeja, voineet kuljettaa myös saksalaisia sotavankeja. Mutta se ei ollut rehellinen. Bolshevismi vahingoitti meitä, missä vain taisi.

Olosuhteet Siperiassa, tshekkoslovakkien selän takana, olivat niin sekavat, ettei entente voinut saada täältä mitään tukea. Siksi ne ovat meillekin merkityksettömiä. Sotaan nähden oli tärkeä vain se tosiasia, että ententella oli hallussaan Siperian rata. Japanin, Englannin ja Yhdysvaltain väliset keskustelut herättivät mielenkiintoa siinä määrin kuin niiden saattoi aavistaa johtavan näiden valtioiden välisiin ristiriitoihin.

Ententen uusi rintama Venäjällä alkoi siitä, missä tshekkoslovakit olivat keskisellä Volgalla.

Pohjoiseen päin jatkoivat sitä ne ententen joukot, jotka tunkeutuivat Vienanmereltä Vienajokea ylöspäin ja Muurmannin rannikolta samannimistä rataa pitkin etelään. Vienajoella ne etenivät hitaasti mutta ei ratkaisevasti. Kun Vienanmeri jäätyy talvella, ei täällä yleensä voinut ryhtyä suurempiin yrityksiin. Muurmanninradan hävittivät bolshevikit. Suomalaiset retkikunnat, jotka etenivät rataa kohti, eivät enää tavanneet mitään tehtävää. Yhtyneet saksalais-suomalaiset joukot olivat nyt niin vahvat, että entente heitti sikseen etenemisen kauemmaksi.

Volgaa ylöspäin kuljettaessa, länsipuolella sen alajuoksua, joka oli vielä kokonaan bolshevikkien vallassa, olivat Donin kasakat herroina aliselta Donilta meidän varausalueeseemme asti. Heidän hetmaninsa, kenraali Krasnov, oli jyrkästi bolshevistisvastainen mieleltään ja taisteli neuvostohallitusta vastaan. Mutta häneltä puuttui aseita ja ampumavaroja. Olin asettunut yhteyteen hänen kanssaan ehkäistäkseni häntä liittymästä entente-valtoihin. Tilanne oli sekava, minun kun ei sopinut tuottaa vaikeuksia hallitukselle, jonka politiikka noudatti sovinnollisuutta bolshevikkeihin nähden ja jolle minä luonnollisesti annoin toimistani tiedon, ja kun Krasnov piti neuvostohallitusta vihollisenaan, eikä ententea. Joka tapauksessa onnistuttiin hänet pitämään julkisesti erossa ententesta, saatiinpa hänestä tavallaan liittolainenkin. Jos me olisimme päättäneet käydä taisteluun Moskovaa vastaan, olisi hän julkisesti astunut meidän puolellemme.

Kubanin alueen laajoilla, viljavilla aroilla, Donin kasakkain ja Kaukasus-vuorten välillä oli, kuten jo olen maininnut, kenraali Aleksejev vapaaehtoisen armeijansa kanssa taistelussa bolshevikkeja vastaan. Hän toimi englantilaisten vaikutuksen alaisena. Mutta minä luulen, että hän oli siksi hyvä venäläinen, että hänkin olisi liittynyt meihin, jos me olisimme taistelleet neuvostohallitusta vastaan. Aleksejevin sotilaallinen asema oli aluksi epäedullinen, häneltäkin puuttui aseita ja ampumavaroja. Bolshevikit pysyivät toistaiseksi voitolla. He laskivat kesäkuun alussa maihin muutamia tuhansia miehiä Asovan lounaispuolelta Asovanmeren yli Taganrogin tienoille, vaikka Moskovan hallitus oli vakuuttamistaan vakuuttanut rauhanmieltään. Täällä saksalaiset joukot hyvin pian tuhosivat ne kokonaan. Suunnilleen elokuusta alkaen lujittui vapaaehtoisen armeijan asema Kubanin alueella. Novorossiskissa oli vielä Sevastopolista paenneen venäläisen laivaston jäännökset. Meidän sotilaallinen oikeutemme ja välttämättömyyden pakko oli vaatia niiden palaamista tai pakottaa ne palaamaan. Tässäkin asiassa pitkitti ulkoasiainvirasto neuvotteluja neuvostohallituksen tähden, vaikka tuskin parempaa todistetta sen vihamielisestä suhtautumisesta meihin tai ainakin kykenemättömyydestä joukkojensa hillitsemiseen vihollisuuksista voi saada kuin joukkojen maihinlaskeminen Taganrogissa on. Lopulta neuvostohallitus suostui palauttamaan laivat Sevastopoliin. Vain osa tuli perille. Suurimman osan upottivat bolshevikit Novorossiskin satamaan, osoittaen tällä, että heissäkin on kansallistuntoa. Me hankimme neuvostohallitukselta luvan saada sodan aikana käyttää laivoja sikäli kuin meidän sotilaallinen asemamme sitä vaati. Mitään hyötyä ei meillä tästä ollut.

Samoin kuin alisella Volgalla olivat bolshevikit herroina myös Kaspianmerellä. Tämä oli Iso-Venäjän öljyntarpeen tähden äärettömän tärkeää neuvostohallitukselle. Sen talouselämä oli jo kadottanut Donetsin kivihiilialueet, samoin kuin Ukrainan, Donin ja Kubanin seutujen viljavarat.

Bakun edustalla olivat turkkilaiset. Myös Pohjois-Persiassa he olivat lujissa asemissa etenemättä siellä kuitenkaan huomattavasti. Englantilaisia joukkoja oli Enselin luona Kaspianmeren etelärannalla, josta ne olivat aikaansaaneet yhteyden Kubanin alueen kanssa.

Yhdessä Suomen ja Ukrainan olosuhteitten kanssa muodosti tämä asema taustan meidän itäpolitiikallemme, joka kulki ministeriaalitirehtööri Kriegen johtamana Iso-Venäjään nähden kokonaan bolshevikkien vanavedessä. Tällä estettiin epäilemättä koko kesän ajaksi uuden sotilaallisen rintaman syntyminen. Sen kyllä myönsin. Muuten pidin sellaista politiikkaa lyhytnäköisenä, se kun varmasti oli omiaan vahvistamaan bolshevikkiliikettä yleensä. Tämä voi koitua meille vain turmioksi, ja valtakunnan hallituksen tuli estää se ei ainoastaan sotilaallisten vaan myös poliittisten syiden tähden. Tohtori Helfferich pitikin sen vastustamista mahdollisena. Hallituksen asema oli vaikea, vaikka tämä olikin luettava yksinomaan sen omaksi syyksi. Hallitus vakuutteli minulle, että sen politiikka oli Saksassa vallitsevan mielialan mukainen. Tässäkin ehkäisi sisäpoliittisten virtausten huomioonottaminen sodankäynnin etuja. Tämä minun valitettavasti täytyi uskoa. Sotilaallisesti katsoen olisimme kyllä kyenneet idässä olevilla joukoillamme tekemään nopean iskun Pietaria vastaan ja samoin yhdessä Donin kasakkain kanssa käymään Moskovaa vastaan. Se olisi ollut edullisempaa kuin puolustautuminen pitkillä rintamilla. Puolustautuminen vaati enemmän voimia kuin lyhyt etenemisliike ja kulutti joukkojen hermoja, kun taas sotaliike olisi elvyttänyt niiden siveellistä ryhtiä. Me olisimme voineet kukistaa meille salaisesti vihamielisen neuvostohallituksen ja edistää muita voimia Venäjällä, sellaisia, jotka eivät työskennelleet meitä vastaan ja olivat valmiit yhtymään meihin. Tämä olisi merkinnyt sodankäynnille suurinpiirtein katsottuna melkoista saavutusta. Jos Venäjällä olisi ollut toinen hallitus, niin olisi voitu nähdä, miten sen kanssa olisi päästy sovintoon Brestin rauhasta; mutta jättää rauha epävarmaksi bolshevikkien takia olisi ollut samanlaista ennakkomaksupolitiikkaa, kuin olivat sovintorauhan aatteet, niin kauan kuin vihollinen ei mitä omaksunut.

Saksan hallitus ei havainnut bolshevismin hiljaista työtä, se piti sitä rehellisenä tai ainakin tahtoi pitää sitä sellaisena. Se ryhtyi sen kanssa edelleen neuvotteluihin niistä kohdista, joiden määrittelyn Brestin rauha oli jättänyt avoimeksi. Meidän hallituksemme luottamusta ei mikään voinut horjuttaa, ei edes hyvittämättä jäänyt lähettiläänmurha Moskovassa. Se meni aivan epäröimättä bolshevismin sille virittämään ansaan; kaikkia muita virtauksia Venäjällä se sen sijaan epäili. Bolshevikkihallitus oli hyvin sovitteleva; se myöntyi Saksan toivomuksiin Viroon ja Liivinmaahan nähden, tunnusti Georgian itsenäisyyden, myöntyi vähittäin maksamaan sotakorvausta ja lupaili raaka-aineita, muun muassa öljyä Bakusta. Saksan vastalahjat olivat vähäisiä. Pääasiassa niihin sisältyi seuraavat lupaukset: hiilien luovutus Donets-alueelta, viljankuljetus Kubanin alueelta rautateitse Donin Rostovista pohjoiseen, mikä tuskin kuitenkaan oli suoritettavissa Donin-kasakkain tähden, ja viimein painostus Turkkiin, ettei se valloittaisi Bakuta. Edelleen me suostuimme tyhjentämään helmikuussa miehittämämme alueen Iso-Venäjää Beresinan ja Väinäjoen varrella sitä myöten kuin sotakorvausta maksettaisiin. Todellisuudessa maksettiinkin myöhemmin ensimmäiset erät aivan oikein, mitä minä tosin olin epäillyt.

Meidän hallituksemme luottamus bolshevikkeihin meni niin pitkälle, että se tahtoi luovuttaa aseita ja ampumatarpeita herra Joffelle. Herrat, jotka toivat minulle kysymyksessä olevan ulkoasiainministeriön kirjelmän, sanoivat minulle: "Nämä sotatarpeet jäävät Saksaan, herra Joffe tulee käyttämään niitä täällä meitä vastaan."

Spaan neuvotteluissa oli valtakunnankansleri myöntynyt, mitä Georgian-politiikkaamme tulee, siihen, että eversti v. Kress, joka oli palannut Palestiinan rintamalta Saksaan, matkusti hänen sijaisenaan Tiflikseen, mukanaan yksi tai kaksi komppaniaa suojelusväkeä. Pontevampi esiintyminen täällä oli käynyt tarpeelliseksi. Tätä vaati ennen kaikkea meidän halumme saada sotilaallista vahvistusta näiltä seuduilta, mutta myöskin tarve saada raaka-aineita. Tässä suhteessa emme voineet luottaa Turkkiin, sen näytti uudelleen Turkin käyttäytyminen Batumissa. Se otti kaikki saatavissa olevat varat itselleen. Bakun öljyä me saisimme vain siinä tapauksessa, että itse pitäisimme puolemme. Käyttövoima-aineiden puute kotona, talvivalaistuksemme kaikki vaikeudet sivuilmiöineen olivat minulla liiankin tuoreessa muistissa. Nyt 7:nnen armeijan hyökkäyksen tapahduttua olivat myös armeijan käyttöainevarastot loppuunkulutetut; niiden puute oli hyvin tuntuva. Ukrainan rautatiet tarvitsivat myös öljyä. Öljynsaanti Romaaniasta oli kohonnut aivan erinomaisesti; parempi tulos ei olisi ollut mahdollinen. Siitä huolimatta ei voinut ajatellakaan puuttuvien varastojen täyttämistä. Tämä näytti nyt käyvän mahdolliseksi Taka-Kaukaasian, etenkin Bakun avulla, kunhan vain samalla kuljetusolot saataisiin järjestymään. Kenttärautateiden ylipäällikön oli selvitettävä säiliölaivoja koskeva kysymys. En juuri ilostunut, kun bolshevikit myöhemmin upottivat Novorossiskissa Mustanmeren suurimman höyryöljylaivan "Elbruksen" pelkästään vahingoittaakseen meitä. Rautatieosa Batum—Tiflis—Baku, jonka varrella oli paljon öljyvaunuja, piti eversti v. Kressin yksissä neuvoin Turkin kanssa ottaa liikenteeseen. Suuri merkitys oli tietysti sillä, miten me pääsisimme Bakuhun. Suhteemme neuvostohallitukseen ehkäisi tässäkin toimimasta tarmokkaasti ja nopeasti. Aluksi pääsivät englantilaiset tämän kaupungin herroiksi, tullen elokuun alussa Enselistä Kaspianmeren yli.

Heidän asettumisensa Bakuhun oli ollut mahdollinen vain sen kautta, että turkkilaiset Persian pohjoisosassa pysyivät aivan odottavalla kannalla; tämä oli sotataloudelliselta kannalta ääretön tappio. Täten englantilaiset pääsivät myös kiinteämpään yhteyteen Kubanin alueen vapaaehtoisen armeijan kanssa. Toiselta puolen he olivat Bakussa meidän ulottuvillamme. Isku suuria voimia käyttämättä näytti mahdolliselta. Ylin armeijanjohto valmisteli hyökkäystä heitä vastaan, kutsuen lisäksi Nourin joukot, ja lähetti ratsuväkibrigaadin ja muutamia pataljoonia Tiflikseen. Joukkojen siirto ei ollut vielä loppuun suoritettu, kun Nouri valloitti Bakun ja Bulgaarian olot pakottivat meidät siirtämään joukot Romaaniaan.

Pohjois-Persiassa eivät olosuhteet muuttuneet; me annomme aseita Ukrainasta sikäläisille heimoille, jotka tahtoivat liittyä turkkilaisiin. Nämä itse eivät tehneet mitään, vaikka heillä oli runsaasti joukko-osastoja Batumin ja Karsin tienoilla.

Minä menin idässä niin pitkälle, kuin pidin ehdottomasti välttämättömänä strateegisen ja sotataloudellisen tilanteemme vuoksi, Napoleonimaiset maailmanvalloitussuunnitelmat eivät johtaneet toimintaani. Minun huolten painama askarteluni ei sallinut kuvitelmain lentoretkiä. En halunnut valloittaa mitään alueita Ukrainassa tai Kaukaasiassa; tarkoitukseni oli vain hankkia meille sitä, mitä me välttämättä tarvitsimme voidaksemme yleensä elää ja käydä sotaa. Kun saarto oli täällä saatu puhkaistuksi, toivoin meidän taloudellisesti vahvistuvan ja sen kautta myös saavan ruumiillisia ja henkisiä voimia. Näiden seutujen ihmisvoimaa aioin käyttää sodankäynnin edistämiseksi, mikäli se oli mahdollista, osaksi muodostamalla joukkoja, osaksi — mikä oli paljon lupaavampaa — värväämällä työvoimia kotimaata varten, jotta täyteväkeä sieltä vapautuisi. Koetin toteuttaa tätä koko itäalueella ja toivoin myös idän saksalaisesta väestöstä saavani rekryyttejä. Mutta me emme toimineet kyllin nopeasti. Riiassa 8:s armeija valitti, että sotaministeriö minun kiirehtimisestäni huolimatta ei vieläkään ollut antanut mitään määräyksiä.

Vain saksalaisuuden suojaamisessa ja hoivaamisessa menin pitemmälle kuin varsinaiset sotilaalliset velvollisuudet olisivat vaatineet ja toimin tulevaisuutta silmälläpitäen. Sotilaallisia voimia ei siihen tarvittu. Pyrin vahvistamaan ja kokoamaan saksalaismaailmaa ja tekemään sen näin mahtavammaksi. Tuttavani olivat asettaneet käytettäväkseni melkoisen summan. Käytin sen saksalaiskansallisen sanomalehdistön vahvistamiseksi Itävallassa. Lempiajatukseni oli Venäjälle hajonneiden saksalaisten ja idässä olevien sotamiestemme uutisasuttaminen itäalueelle, ja tätä ajatusta kehitin edelleen. Tässä mielessä otin saksalaisuuden hoiviini valtakunnan hallituksesta riippumatta. Haaveellisina torjuin luotani sellaiset ajatukset kuin saksalaisen siirtolan perustamisen Mustanmeren rannalle.

Itärintaman ylipäällikön alaisiin maihin nähden pyysin hallitukselta kesän kuluessa monesti selviä ohjeita, voidakseni toimia täällä sopusoinnussa valtakunnan johdon periaatteiden kanssa. Vironmaa ja Liivinmaa olivat yhdistetyt Kuurinmaan kanssa yhdeksi sotilaalliseksi hallintoalueeksi, "Baltikumiksi". Liettua oli säilyttänyt rajansa. Kuurinmaalla noudatetun politiikan suunnittelin ulotettaviksi Liivinmaahan ja Viroon. Pyrkimyksenäni oli yhdistää virolaiset ja lättiläiset, joiden sivistys oli saksalaista, yhdeksi Saksan alaiseksi valtioksi, kummankin heimon pysyessä täydelleen erossa toisistaan. Heti näiden maiden vapauttamisen jälkeen helmikuussa olisi ollut tehtävä paljon, mutta meidän hallituksemme antoi kalliin ajan kulua hukkaan. Se pyysi minua kyllä määrittelemään Viron- ja Liivinmaan-politiikan suuntaviivat. Mutta tämä oli aivan hyödytöntä, jollei Berliini todenteolla ollut asiain takana. Sieltä kiirehdittiin vain Tarton yliopiston avaamista. Mutta opettajapaikkoja täytettäessä virolaiset käsittämättömällä tavalla syrjäytettiin. Täten lyötiin kirves kiveen.

Liettuassa emme päässeet yhtään sen pitemmälle. Neuvottelut Liettuan maaneuvoston kanssa tyrehtyivät kokonaan. Puolalaiset kävivät yhä levottomammiksi; hallitus ei vieläkään älynnyt täältäpäin tulevaa vaaraa eikä käyttänyt kaikkea vaikutusvaltaansa Roomassa saattaakseen vapaanaolevalle Vilnon piispanistuimelle liettualaismielisen papin, millaista ratkaisua liettualaiset hartaasti halusivat ja minä voimieni mukaan koetin tukea. Ehkä hallituskin toimi siihen suuntaan saamatta kannatusta Vatikaanin puolelta.

Puolan kysymyksen ratkaisu viipyi yhä. Keisari Kaarlen kanta oli horjuva. Kreivi Czerninin seuraaja, kreivi Burian, vaati Puolan kysymyksen ratkaisua Itävaltaan liittymisen mielessä. Saksan hallitus ei vielä nytkään oikein tiennyt, mihin se pyrki. Se noudatti täällä yhtä vähän selviä suuntaviivoja kuin muuallakaan idässä. Tarjoutui hyvä tilaisuus saada itävaltalais-puolalainen ratkaisu lopullisesti torjutuksi, mutta sitä ei käytetty. Keisari Kaarle oli kirjoittanut kirjeensä Parmaan. Wienin painostuksesta täytyi hänen toukokuussa tehdä Kanossan-retkensä Spaahan. Mieliala tarjosi kaikki mahdollisuudet, kaikki olisi ollut saavutettavissa. Kenraalisotamarsalkka ja minä pyysimme valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä ja valtiosihteeri v. Kühlmannia käyttämään hetken suotuisuutta hyväkseen ja raivaamaan suhteet selviksi. Heiltä puuttui kuitenkin tarpeellista päättäväisyyttä. Suurella juhlallisuudella sommiteltiin jonkinmoinen kirjoitelma, jonka allekirjoittivat paitsi johtavat valtiomiehet myöskin molemmat hallitsijat. Sopimus ei asettanut mitään ehtoja Itävalta-Unkarille ja oli täydelleen arvoton. Meidän diplomatiamme ei kyennyt tehtäväänsä, kaksoismonarkia voitti. Se, mitä me soturit olimme ennustaneet, toteutui. Kreivi Burian tunsi syystä voivansa toimia vapain käsin. Hän ajoi Puolan kysymyksen itävaltalaismielistä ratkaisua sillä sitkeydellä, mikä oli hänelle ominaista ja meidän valtiomiehillemme niin haitallista.

IX.

Valmistelut kolmanteen suureen hyökkäykseen lännessä tapahtuivat tarkalleen samalla tavalla kuin ennen maaliskuun 21:sen ja toukokuun 27:nnen taisteluita. Eversti Bruchmüller oli taas Saksan kruununprinssin armeijaryhmän neuvojana tykistöä koskevissa asioissa.

Samalla kuin 7:s armeija kulkisi Château-Thierryn itäpuolella Marnen yli tuli sen hyökätä joen molemmin puolin Epernayn suuntaan. Yhtaikaa piti 1:sen ja 3:nnen armeijan edetä rintamavälillä, joka ulottui Reimsin itäpuolelta Tahureen asti, työntääkseen sekin oikean sivustansa Epernayta kohti Reimsin metsäisen vuoriston ohi, päävoimat Châlons-sur-Marneen tähdäten. Tältä joukkojen ryntäykseltä säästyivät ne vihollisen asemat, jotka olivat suunnilleen Ardre-virrasta Reimsin itäpuolelle asti. Hyökkäyksellä oli näin ollen huomattava laajuus, joka näytti olevan sen menestykselle eduksi. Kummankin hyökkäävän joukon yhtyminen Epernayn tienoilla voi saada aikaan suuren tuloksen. Hyökkäystä suorittamaan oli suurimmaksi osaksi määrätty divisioonia, jotka olivat suorittaneet rynnäkön Chemin des Damesin kautta. Tehtävä asetti joukoille suuret vaatimukset, mutta se johtui asemasta. Kruununprinssi Rupprechtin divisioonat voivat sitä paremmin levänneinä ryhtyä myöhempään tehtäväänsä, Flanderin hyökkäykseen.

7:nnen armeijan ylikomennon kevennykseksi oli 9:s armeijanylikomento Romaaniasta työnnetty Oisen ja Ourcqin väliin Aisnen kummallekin puolelle. Ryhdyttäessä hyökkäämään Reimsin molemmin puolin otettiin laskuissa huomioon mahdollisuus, että vihollinen tekisi vastahyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä, päävoimat Soissonsin suunnassa. 9:s armeija ja 7:nnen armeijan oikea siipi olivat varustetut ottamaan sitä vastaan.

Saksan kruununprinssin joukkojen rynnäkkö oli alkuaan suunniteltu heinäkuun 12:ntenä tapahtuvaksi. Se täytyi valitettavasti siirtää 15:nteen, jotta valmistelut saataisiin mahdollisimman perinpohjaisiksi. Valmistusten ollessa täydessä käynnissä saatiin 11:ntenä ja 12:ntena karkurien kautta tieto, että Villers-Cotteréts'n metsästä oli odotettavissa heti suuri tankkirynnäkkö. Tämän johdosta tarkastettiin ja täydennettiin vielä kerran puolustustoimenpiteitä. Ratkaisevalla paikalla Soissonsista lounaaseen oli divisioona, joka oli idässä taistellut erittäin voitokkaasti ja myöskin lännessä aina täyttänyt tehtävänsä. Se ei ollut ottanut osaa toukokuun taisteluihin ja oli siksi saanut nauttia lepoa niin runsaasti kuin yleensä voitiin divisioonalle myöntää. Tässä suhteessa ei vihollisen asema voinut olla meidän asemaamme parempi. Etempänä etelässä oli yhdellä divisioonavälillä kaksi divisioonaa, joiden pataljoonaluku oli jäänyt vaadittua määrää pienemmäksi ja jotka eivät olleet täysin levänneitä. Muut divisioonat olivat hyviä asemadivisioonia, niiden leveys oli säännönmukainen. Muutamia divisioonia oli takana varana. Asemien rakentaminen ei luonnollisesti vielä voinut olla kovin pitkällä. Korkea vilja esti näkemästä kauas eteenpäin, mutta suojasi tietysti samalla asemia. Espanjantauti ei kuitenkaan raivonnut pahemmin kuin rintaman muilla osilla. Ilmoitettua vihollisen hyökkäystä ei kuulunut. Minä toivoin, että tieto hyökkäyksestä olisi ravistanut joukot perinpohjin hereille. Saksan kruununprinssin joukot tehostivat sitä, että oli välttämätöntä kaikilla puolustuslinjoilla ryhmittyä syvälle ulottuviin muotoihin.

Minä olin koko ajan yhteydessä hyökkäävien armeijain johtajain kanssa. Minulle oli kaikkein tärkeintä tietää, tunsiko vihollinen heidän tai joukkojen arvelun mukaan meidän valmistuksemme. He vastasivat tähän kieltävästi. Vain Marnen varrella kiihtyi tykkituli. Minä olin vielä erikoisesti huomauttanut, ettei Marnen etelärannalle saisi tehdä tiedusteluretkiä. Siitä huolimatta ui eräs pionieeriupseeri joen yli ja joutui vangiksi. Kuten taistelun jälkeen tuli tiedoksi, oli hän kertoillut viholliselle hyvin paljon. Samoin menetteli eräs raskaan tykistön sijaisupseeri, joka Ardre-joella joutui vihollisen käsiin. Entente teki muutamissa kohdin partioretkiä ja otti myös vankeja; mitä se niiltä sai kuulla, en tiedä. Tosiasia on, että kautta koko Saksan puhuttiin mitä varomattomimmin Reimsin luona tehtävästä hyökkäyksestä. Paha kyllä sain vasta perästäpäin usein kirjeitä kotimaasta, joissa kerrottiin tästä. Myös vihollisen kipinäsanomissa taistelun jälkeen tunnustettiin suoraan, että meidän suunnitelmamme oli tullut oikeaan aikaan sen tietoon. Asian salassa pitäminen armeijassa oli vaikeaa, kun jo vahvojen tykistö- ja miinanheittäjäosastojen kerääminen, joita jokaiseen hyökkäykseen tarvittiin, oli omiaan paljastamaan meidän aikeemme.

Kaikesta harkinnasta huolimatta emme voineet keksiä muuta. Tunsimme kyllä, miten hitaasti hyökkäys voitiin saada aikaan. Harhaanjohtamisyrityksiä oli järjestetty niinkuin ennenkin. Tässä suhteessa oli tehty kaikki. Postinsulkemisella ei ollut mitään merkitystä. Kotimaahan johti liian monta kanavaa, lomallelaskemista en voinut keskeyttää, se oli ainoa, mitä ylin armeijanjohto voi sotilaalle antaa. Rautatien kuljetussuhteiden vuoksi oli jo helmi- ja maaliskuussa järjestetty pitempiaikainen sulku. Sen lopettamista toivoivat silloin useat ylipäälliköt hartaasti.

Viranomaiset pitivät ankaraa huolta salassapysymisestä, mutta saksalaiselle ominaisen juttelu- ja kerskailuhalun kautta joutuivat kaikki tärkeimmät ja salaisimmat asiat julkisuuteen ja sitä tietä myös vihollisen tietoon.

556 Hyökkäys lännessä 1918.

15:nnen aamulla hyökättiin.

Meidän kulkumme Marnen yli oli huomattava saavutus. Se onnistui, vaikka vihollisen puolustus oli tarkoin järjestetty sitä silmälläpitäen; samaten tunki 7:s armeija Marnen ja Ardren välillä vihollisen sitkeästi puolustamiin asemiin. Italialaiset divisioonat, jotka olivat näillä kohdin, kärsivät varsin ankaria tappioita.

Noin 5 km:n päässä Marnesta etelään kohtasivat hyökkäävät joukkomme vahvan vihollisosaston, jota ne eivät enää voineet voittaa kuljettamatta runsaasti tykistöään virran yli. Taistelu pysähtyi. Marnea ylöspäin ja Ardren suunnalla etenimme hitaasti 16:ntenakin tuimasti taistellen.

1:sen ja 3:nnen armeijan hyökkäyksestä oli vihollinen peräytynyt järjestyksessä toisiin asemiinsa. Me olimme kautta koko rintaman asettuneet lujasti sen eteen.

Jo päivällisen aikaan 16:ntena antoi ylin armeijanjohto käskyn, että 1:sen ja 3:nnen armeijan oli lopetettava hyökkäys ja vetämällä divisioonia taaksepäin järjestäydyttävä puolustusasemiin. Hyökkäyksen jatkaminen olisi käynyt liian kalliiksi. Meidän oli tyytyminen asemiemme parantumiseen, jonka kautta saimme takaisin keväällä 1917 menettämämme kukkulat; samaan aikaan olimme saaneet syvän esikentän. Taakse siirrettävät joukot tulivat olemaan Saksan kruununprinssin tai ylimmän armeijanjohdon reservijoukkona. Minä pidin erittäin tärkeänä, että ne olivat nopeasti liikuteltavissa.

Kun kerran oli täytynyt tehdä raskas päätös 1:sen ja 3:nnen armeijan hyökkäyksen lopettamisesta, niin oli jatkuva eteneminen Marnen yli ja joukkojemme jättäminen sen etelärannalle tarkoituksetonta. Oli kuitenkin mahdotonta vetää heti paikalla joukkoja takaisin, harvat sillat olivat ankaran tykkitulen, vihollisen lentäjäin pommisateen ja konekivääritulen alla. Peräytymismahdollisuudet oli järjestettävä, ennenkuin peräytyminen voi alkaa. Heinäk. 17:ntenä määrättiin, että sen tuli tapahtua yöllä 20/21 päivän välillä. Marnen eteläpuolella olevilla joukoilla oli kestettävä vaikeita päiviä ja ne suoriutuivat niistä sankarillisesti.

Vain Marnen pohjoispuolella, Ardrea ylöspäin noustaessa, luuli ylin armeijanjohto voivansa vielä jatkaa hyökkäystä saartaakseen Reimsin tiukemmin ja mahdollisesti valloittaakseen sen. Saksan kruununprinssin joukot olivat tätä varten saaneet tarvittavat määräykset jo 16:ntena. 17:nnen iltapäivällä neuvottelin 1:sessä armeijassa Rethelissä hyökkäyksen jatkamisesta Reimsiä vastaan. Minä tehostin nopean toiminnan välttämättömyyttä, jotta me tälläkin taistelukentällä säilyttäisimme aloitemahdollisuuden. Esikunnanpäällikön esityksestä huomasin, että valmistelut tämänkin puhtaasti paikallisen hyökkäyksen jatkamiseksi vaatisivat useita päiviä. Minulle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä tähän. Minä pyysin uudelleen Saksan kruununprinssin armeijaryhmää muodostamaan kiireesti reservijoukkoja ja viittasin 18:nteen armeijaan ja 9:nnen armeijan oikeaan sivustaan, joiden vahvistaminen nyt voi käydä välttämättömäksi.

Muita rintamanosia pidin lujina. Ylin armeijanjohto piti lähinnä vielä kiinni suunnitelmasta, että kruununprinssi Rupprechtin joukot hyökkäisivät Flanderiin, vaikkakaan toivottua vihollisen heikkenemistä siellä ei ollut tapahtunut. Tykistön, miinanheittäjien ja lentäjäjoukkojen siirto rautateitse sinne Reimsin seuduilta oli järjestelmällisesti alkanut jo 16:nnen iltana. Minä itse matkustin yöllä 17:nnen ja 18:nnen välillä Rupprechtin armeijaryhmän päämajaan tutustuakseni vielä kerran valmistusten tilaan. Hyökkäystä suunniteltiin huhtikuun lopulla seisahtuneen rynnäkön jatkoksi. 4:nnen ja 6:nnen armeijan tuli suorittaa se Lys-virran pohjoispuolella, ja tarkoituksena valloittaa Poperingenin ja Bailleulin väliset tärkeät kukkulat sekä Hazebrookin luona oleva ylänkö.

Juuri ollessani keskusteluissa Rupprechtin armeijaryhmän kanssa 18:nnen aamulla sain ensimmäiset tiedot, että ranskalaiset äkkiarvaamatta olivat ryhtyneet tankkihyökkäykseen Soissonsin lounaispuolella. Samaan aikaan ilmoitettiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmästä, että ne joukot, jotka oli määrätty jatkamaan hyökkäystä Ardrea ylöspäin, ensi sijassa 20:s jalkaväkidivisioona, oli siirretty taistelukentälle, osittain automobiileilla. Minä itse annoin heti määräyksen 5:nnelle jalkaväkidivisioonalle, joka oli asetettu St. Quentinin koillispuolelle ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi ja jonka nopeaa kuljetusta junalla kaikkiin suuntiin oli etukäteen valmistettu, että se oli siirrettävä junalla Laonin kautta Soissonsin koillispuolelle lähelle kaupunkia.

Minä johdin neuvotteluja Rupprechtin armeijaryhmässä loppuun asti — tietysti mitä suurimmassa hermojännityksessä — ja matkustin takaisin Avesnesiin. Kruununprinssi Rupprechtin näin tuona päivänä viimeisen kerran. Seurustelumme oli tälläkin kertaa, kuten aina, sopusointuista.

Avesnesiin saavuin klo 2 iltapäivällä. Kenraalisotamarsalkka oli minua vastassa asemalla. Lähdimme heti työhuoneeseen. Asema 9:nnen armeijan vasemmalla ja 7:nnen armeijan oikealla siivellä oli käynyt vakavaksi.

Kenraali Foch oli jo 17:ntenä tuloksettomasti hyökännyt Champagnessa, Reimsin vuoristossa Ardren ja Marnen välillä ja Marnen eteläpuolella, ja jatkanut taistelua 18:ntena Reimsin lounaispuolella ja Marnen eteläpuolella samanlaisella menestyksellä, saaden samaan aikaan melkoisia aluevoittoja Ourcqin ja Aisnen välillä. Lyhyen, kiivaan tykkitulen ja kaasusumun jälkeen hän ryhtyi rynnäkköön sellaisella tankkimäärällä, jota ei tähän asti koskaan ollut ollut yhdessä kohden, sekä samalla tihein jalkaväkijoukoin. Tällöin käytettiin ensi kertaa pieniä, matalia, nopeakulkuisia tankkeja, joista voitiin suunnata konekiväärituli viljapeltojen yli; meidän konekiväärejämme vilja esti, jolleivät ne seisoneet erikoisilla telineillä. Täälläkin osoittautui tankkien tuli vähäiseksi. Sitä paitsi nähtiin tankkeja, joita käytettiin vain henkilöliikennettä varten. Ne kulkivat meidän linjojemme läpi ja jättivät konekivääreillä varustettuja miehiään meidän selkämme taakse muodostamaan konekivääripesiä, lähtien uudelleen noutamaan lisää miehistöä.

Meidän jalkaväkemme ei ollut kaikkialla kestänyt paikallaan. Etenkin oli perääntynyt Soissonsin lounaispuolella oleva divisioona, jota oli pidetty taistelukuntoisena. Täällä syntynyt aukko repesi nopeasti joka suuntaan, erikoisesti Soissonsiin päin. Myöskin sen eteläpuolelle oli syntynyt pahoja kuhmuja sisäänpäin. Ne kolme vain hiukan levähtänyttä divisioonaa, jotka täällä olivat varajoukkoina, eivät päässeet ajoissa ottamaan osaa taisteluun, mutta kykenivät kuitenkin pysyttämään vihollisen Soissonsin lounaispuolella ja Parcy-Tignyn länsipuolella olevilla kukkuloilla ja Savières-rotkon luona. Ourcqin ja Marnen välillä oli rynnäköt torjuttu. Asema Ourcqista pohjoiseen pakotti vetämään ne joukot, jotka olivat aivan tämän virran eteläpuolella, hiukan taaksepäin, sillä vihollinen painoi täällä ankarasti.

Tällaiseksi suunnilleen esitettiin minulle asema ensimmäisinä iltapäivätunteina Avesnesissa. Oli kysymyksessä kenraali Fochin suuri vastahyökkäys meidän Soissonsin ja Reimsin välillä olevaa kaartamme vastaan. Englantilaisiakin divisioonia oli tuotu tänne. Vihollisen hyökkäyksen tukikohta oli Soissonsin suunnalla ja Reimsin lounaispuolella Ardre-virtaa alaspäin. Tämän kaaren katkaiseminen oli selvästi Fochin tarkoitus. Ardre-virran luona oli hyökkäys epäonnistunut, Soissonsin luona se oli johtanut huomattavaan aluevalloitukseen. Kaikki vastatoimenpiteet, joihin voitiin ryhtyä, olivat täydessä käynnissä. Ylin armeijanjohto ei toistaiseksi voinut millään erikoisella keinolla auttaa.

5:nnen jalkaväkidivisioonan, joka oli tulossa Soissonsin koillispuolelle, täytyi astua junista Ailette-laaksossa, koska vihollisen tykistö alkoi pian ampua Soissonsin lounaispuolella olevia rautatieasemia. Siksi sen perilletulo viivästyi, niin ikävää kuin se olikin.

20:s jalkaväkidivisioona saattoi olla kokonaan 19:nnen illalla perillä. Joukkoja siirrettäessä automobiileilla voitiin kuljettaa vain jalkaväkeä ilman hevosia ja ilman ajoneuvoja. Kaiken muun täytyi kulkea marssikeinoin. Divisioona oli siis täydelleen hajonnut, jalkaväki ilman säännöllistä muonitusta. Tämä oli koko ajan otettava huomioon divisioonia käytettäessä.

Muita divisioonia, jotka Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli lähettänyt liikkeelle, voitiin odottaa vasta myöhemmin. Nekin saapuivat automobiileilla.

Muuten täytyi odottaa aseman kehittymistä. Marnen eteläpuolella olevia joukkoja ei käynyt vetäminen pois päätäpahkaa. Järjestyksen säilyttämiseksi pysytettiin annettu määräys, että joukkojen siirron Marnen pohjoisrannalle tuli tapahtua 20:nnen ja 21:sen välisenä yönä. levottomuutta ei joukossa saanut syntyä. Tästä johtui, että pidimme pitemmän aikaa hallussamme Château-Thierryn länsipuolella olevan seudun, joka voitiin tyhjentää vasta sitten, kun oli luovuttu Marnen etelärannasta.

Soissonsin lounaispuolella ja Ardren suunnalla täytyi meidän pakostakin pysyä asemissamme. Lähipäivät ratkaisisivat taistelun. Vasta sen jälkeen voisi suunnitella kauaskantavampia sotaliikkeitä.

Rupprechtin armeijaryhmä jatkoi hyökkäysvalmistuksiaan. Sen täytyi vain valmistautua luovuttamaan muutamia divisioonia. Hyökkäys oli mahdollinen siitä huolimatta.

18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean sivustan tuottamista huolista pääsin toistaiseksi. Vihollinen ei voinut hyökätä kaikkialla.

Heinäkuun 19:s oli taas tärkeä. Se kului kuitenkin välttävästi. Vihollinen ei päässyt enää Soissonsin suunnalla mainittavammin etenemään. Kauempana etelässä se tosin kulki Soissonsin ja Hartennesin välisen tien yli, mutta iltapuoleen 20:s jalkaväkidivisioona työnsi rajulla rynnäköllä sen takaisin. Täten oli asema palautettu entiselleen sillä suunnalla. Hartennesin lounaispuolella vihollinen pääsi enemmän etenemään. Ratkaisuun se ei päässyt täälläkään. Amerikkalaisten hyökkäykset etelämpänä Château-Thierrytä kohti raukesivat tyhjiin niinkuin edellisenäkin päivänä.

Marnen eteläpuolella ja Marnen ja Ardren välillä murtuivat vihollisen voimakkaat rynnäköt vielä kerran. Myös Champagnessa oli syntynyt paikallisia kahakoita.

Kokonaisuudessaan oli asema muuttunut huomattavasti suotuisammaksi. Niiden joukkojen jäännökset, jotka 18:ntena oli voitu yllättää, olivat 19:ntenä yleensä taistelleet hyvin.

20:ntenä saattoi 5:s jalkaväkidivisioona olla paikallaan Soissonsin lounaispuolella ja myös uudet divisioonat Ourcqin luona.

Tiedustelin syitä 18:nnen päivän tappioomme. Joukot eivät olleet enää uskoneet hyökkäykseen. Muuan tuttu divisioonankomentaja kertoi minulle olleensa 17:ntenä etumaisilla linjoilla ja tulleensa siihen käsitykseen, että vihollinen oli aivan rauhallinen. Itse asiassa saivat ranskalaiset joukot tietää hyökkäyksestä vasta muutamia tunteja ennen rynnäkön alkua. Tiedot, jotka juuri ennen taistelun alkua saapuivat linjoillemme, eivät enää päässeet tunkeutumaan läpi. Lukuisain, nopeasti liikkuvien tankkien pikainen eteneminen korkean viljan keskellä enensi yllättävää vaikutusta. Tämän lisäksi tuli divisioonain heikentyminen espanjantaudin ja yksitoikkoisen ravinnon vaikutuksesta. Sillä rintamanosalla, johon kaksi heikkoa divisioonaa oli sijoitettu, vallitsi sitäpaitsi edellisten taistelujen aiheuttama lamaannus. Kaikki tämä lisäsi sitä tehoa, minkä vihollinen sai aikaan yllättävällä hyökkäyksellään. Kun tämä heinäk. 19:ntenä voitettiin, tuli joukkoihin taas lujuutta.

Ratkaisevasti vaikutti se, että yksityisissä divisioonissa ei yhä vieläkään tykistö ollut rintaman syvyyden puolesta oikeassa järjestelyssä. Nämä divisioonat ajattelivat edelleen liiaksi hyökkäyksen jatkamista. Tämä oli tietysti kiitettävää, mutta niiden asemassa se merkitsi taktillista virhettä.

Yllätyksen seurauksena on pidettävä sitä, että varajoukkoja tuotiin hätiköiden tuleen.

Aisnen ja Marnen välillä tapahtuva taistelu vaati yhteistä johtoa. 9:nnen armeijan vasen sivusta Aisnen eteläpuolella alistettiin jälleen 7:nnen armeijan johtoon.

Soissonsin eteläpuolella ja Reimsin lounaispuolella, missä vihollisen paine oli suurin, torjuimme 20:ntenä ja 21:senä pääasiallisesti menestyksellä vihollisen voimakkaat joukkohyökkäykset, joissa taas käytettiin tankkeja runsaasti.

Joukkojen siirto Marnen eteläpuolelta sen pohjoisrannalle yöllä heinäk. 21:stä vasten tapahtui mallikelpoisessa järjestyksessä. Eduksi oli, että ranskalaiset eivät olleet 20:ntenä hyökänneet täällä. Heidän rynnistyksensä 21:sen aamuna kohdistui jo tyhjennettyihin asemiin.

Kun saksalaiset joukot oli vedetty pois Marnen etelärannalta sen pohjoispuolelle, suoristettiin seuraavana päivänä linjat Ourcqin ja Marnen ja Marnen ja Ardren välillä, jotta sen kautta saavutettaisiin paikallisia parannuksia.

22:sena oli hiljaista. Vihollisen hyökkäys oli lopullisesti pysähdytetty. Ratkaisu oli käynyt meidän eduksemme.

Näinä päivinä oli ylimmän armeijanjohdon ratkaistava vaikeita kysymyksiä. 7:nnen armeijan asema Marneen päin työntyvässä kaaressa oli selkäpuolen yhteyksiin nähden arveluttava, puhumattakaan rintaman muodosta, joka oli hyvin epäedullinen.

Ei ollut enää mahdollista jatkaa turvassa kuljetusliikennettä Aisnen laaksosta Veslen laaksoon. Soissonsin itäpuolella oleva rautatienkaarre oli kauaskantavien tykkien tuhoisalle tulelle alttiina, kauempana idässä vielä rakenteella oleva rata, missä työskenneltiin kaikella voimalla, ei ollut valmis ja sitäpaitsi ainoastaan hätävaraksi tarkoitettu. Muut kulkuyhteydet eivät joukkojen siirrossa tulleet kysymykseen. 7:nnen armeijan apujoukot täytyi siksi purkaa vaunuista jo Aisnen laaksossa tai vielä kauempana pohjoisessa, ja ne luonnollisestikin väsyivät ennenkuin olivat marssineet taistelutantereelle. Joukkojen jatkuva vaihto toisiin oli ehdottomasti välttämätöntä, samoinkuin Sommen ja Flanderin taisteluissa. Vielä oli kuljetettava yhtä suuret joukot ampumavaroja ja muita sotatarpeita kaiken muun kuljetuksen ohella. Tätä eivät selkäpuolella olevat rautatielinjat voineet suorittaa. Automobiilikolonnia ja liikevoimaa, joita olisi voinut käyttää apuna, ei ollut saatavissa. Meidän olisi pakko yhtämittaa taistella mitä epäsuotuisimmissa olosuhteissa vihollista vastaan, jolla oli käytettävänään parhaat ajateltavissa olevat kulkuyhteydet.

Oli ilman muuta ilmeistä, että meidän strateeginen asemamme tässä mutkassa oli arveluttava. Jokainen vihollisen saavuttama voitto Soissonsin tai Ardren luona saattoi käydä mitä kohtalokkaimmaksi. Tämän mutkan säilyttäminen oli ajan pitkään mahdotonta, uusi rynnäkkö Reimsiä vastaan näytti toivottomalta.

Lähetin upseereja, m.m. myös kenraali v. Lossbergin, taistelurintamalle, jotta heidän kauttaan saisin kuvan sikäläisistä olosuhteista. Ilmeistä oli, että sekä johtajat että joukot Soissonsin luona olivat vielä 18:nnen päivän taistelujen vaikutelman alaisina; myöskin kuvattiin kaikkialla joukkojen muonitusmahdollisuudet erittäin vaikeiksi. Taktillisessa suhteessa eivät esikentät olleet kestäneet peräytymistaisteluissa. Niistä luopuminen sai aikaan liian helposti epäjärjestystä takana olevalla pääpuolustuslinjalla.

Ne kuvaukset, joita ylin armeijanjohto sai, pakottivat sen suunnilleen heinäkuun 22:sen iltana tekemään päätöksen, että joukot oli peräytettävä Marnelta linjalle Fère en Tardenois—Ville en Tardenois, ja siirto oli suoritettava heinäk. 26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä yönä. Luonnollisesti neuvottelin koko ajan näistä asioista Saksan kruununprinssin armeijaryhmän ja 7:nnen armeijan kanssa. Mainitulla linjalla oli tehtävä tuimaa vastarintaa. Vihollinen tekisi joukoillaan uusia suurrynnistyksiä. Tämä oli saatava sille kalliiksi. Siirtyminen Veslen tuolle puolen, Soissonsin ja Reimsin välisen suoran viivan taakse, tuli kysymykseen elokuun alussa. Ennen tätä oli Veslen eteläpuolella oleva alue, lähinnä itse Veslen laakso, tyhjennettävä. Siellä olevat runsaat varastot me tarvitsimme elääksemme.

Peräytymisestä seurasi rintamamme lyhentyminen; meiltä, mutta myös vastustajiltamme, vapautui voimia, jotka voivat rynnätä muilla kohdin. 18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean siiven jättäminen heikoiksi olisi nyt ollut varomatonta. Niitä täytyi vahvistaa lisäjoukoilla. Nämä voitiin ottaa vain kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmästä.

Hyökkäys Flanderissa ei voinut johtaa nopeaan ja ratkaisevaan menestykseen. Vihollinen oli kaikista merkeistä päättäen valmistunut siihen. Jos se väistyisi täällä niinkuin Reimsin itäpuolella, emme voisi saavuttaa ratkaisua. Jos se piti puoliaan, niin kykenivät sen lukuisat reservijoukot pidättämään meitä Compiègnen suunnalla samalla tavoin kuin kesäkuun 10:ntenä ja 11:ntenä. Ylin armeijanjohto päätti luopua tästä rynnistyksestä, asettaa Rupprechtin joukot puolustuskannalle ja ottaa niistä lisäväkeä 18:nteen, 9:nteen ja 7:nteen armeijaan. Tähän armeijaryhmä kykenikin hyvin.

Tarpeelliset määräykset annettiin. Onnistuisiko meidän ja miten saada jälleen käsiimme aloite Vesle-asemiin siirtymisen jälkeen, siitä en vielä voinut sanoa mitään. Herttua Albrechtin armeijaryhmä sai määräyksen esittää hyökkäyssuunnitelmia.

Ylin armeijanjohto peruutti "esikenttää" koskevat määräykset, mitä tuli 7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluihin ja muihin mahdollisiin myöhempiin peräytymistaisteluihin.

Heinäk. 23:ntena tehtiin meitä vastaan taas tavattoman voimakas hyökkäys, joka yleensä torjuttiin koko rintamalla voitokkaasti.

Seuraavina päivinä oli vain paikallisia rynnäkköjä, jotka kaikkialla raukesivat tyhjiin.

26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä yönä suoritettiin Marnen rintaman siirto pohjoisemmaksi järjestelmällisesti ja mitä parhaimman järjestyksen vallitessa. Kenraali Foch ryhtyi seuraavina päivinä uusiin ankariin ja nytkin tuloksettomiin hyökkäyksiin, joilla hän pääsi etenemään hiukan ainoastaan meille taktillisesti epäedullisella ylängöllä Fère en Tardenois'n luoteispuolella. Joukkojen ilmoitusten mukaan oli vihollinen kärsinyt raskaita, verisiä tappioita. Luonnollisesti oli voimainmenetys meidänkin puolellamme hyvin suuri. Uusien divisioonain saanti oli ehdottomasti tarpeen, kuten aikaisemmissakin puolustustaisteluissa.

Alueen tyhjentäminen sujui tasaisesti Saksan kruununprinssin armeijaryhmän ja 7:nnen ja 1:sen armeijan erinomaisen järjestyksen avulla. Toinen rautatiekaarros oli valmistunut ja helpotti suuresti työtä.

Elokuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä siirrettiin rintama Veslen taakse, missä muutamia joukko-osastoja oli valmiina vastaanottoa varten tilapäisesti kyhätyissä asemissa. Vihollinen seurasi aivan kintereillä ja ryntäsi kiivaasti Vesleä kohti. Se lyötiin kaikkialla takaisin.

Marnen ja Vesien välillä käyty liikuntapuolustustaistelu oli päättynyt.

Tämän taistelun suorittivat siihen osaaottaneet päälliköt samoinkuin joukotkin loistavasti. Se varjo, minkä heinäkuun 18:s päivä oli luonut, oli jälleen pyyhitty pois. Saksalainen soturi oli tämän päivän jälkeisistä suurista rasituksista huolimatta taistellut hyvin ja tunsi olevansa vihollistaan etevämpi. Muutamissa divisioonissa oli kyllä tullut ilmi seikkoja, jotka eivät olleet omiaan ilahduttamaan. Muun muassa lähetettiin minulle perästäpäin kirjoitus, joka loi hyvin synkän varjon eräässä divisioonassa vallitsevaan henkeen; lähetin sen 7:nteen armeijaan lähempää tutkimista varten.

Niinkuin jokaisessa taistelussa, olivat myös heinäkuun 15:nnen jälkeisissä kamppailuissa tappiot hyvin huomattavat. Etenkin oli 18:s päivä ja siihen liittyneet puolustustaistelut käyneet meille kalliiksi, vaikkakin me saimme näistä korjatuksi haavoittuneemme emmekä menettäneet sanottavampaa määrää vankeja. Mieshukka taisteluissa oli ollut niin suuri, että meidän täytyi hajoittaa noin kymmenen divisioonaa ja muodostaa niiden jalkaväestä täytejoukkoja muille divisioonille. Muut aselajiosastot säilytettiin etupäässä sellaisinaan.

Taistelusta poistetut divisioonat ja muut joukot sijoitettiin eri kohtiin koko länsirintaman taakse. Näin alkoi heinäkuun lopulla tavattoman vilkas rautatieliikenne, joka kiihtyi huomattavasti vielä elokuun alussa ja joka siitä lähtien tuskin enää saattoi hiljetä. Uupuneita joukkoja oli täydennettävä, niiden tuli saada levätä ja uudelleen vahvistua.

Minun ei onnistunut saada yksityiskohtaista selvyyttä vihollisen tappioista heinäkuun 15:nnen jälkeen. Mutta katsoen siihen, että entente oli käyttänyt taisteluissa suunnattomia joukkoja, ovat sen menetykset varmaan olleet hyvin tuntuvat eikä suinkaan meidän tappioitamme pienemmät. Ententenkin armeijat olivat kärsineet; taistelu on tullut viholliselle yhtä kalliiksi kuin meillekin. Ranska oli pannut ilmeisesti tuleen paljon Senegalin neekerejä ja myös marokkolaisia, säästääkseen oman maansa lapsia. Ne kuusi amerikkalaista divisioonaa, jotka ottivat osaa taisteluun, olivat kärsineet erittäin tuntuvasti saavuttamatta mitään menestystä. Yksi divisioona näyttää hajoitetun niiden täydentämiseksi. Yksityisten amerikkalaisten taisteluinnosta huolimatta kävi amerikkalaisten joukkojen heikko taistelukyky siitä ilmi, että kaksi urhoollista saksalaista divisioonaa, joita minä tähän asti olin pitänyt vain keskinkertaisina, 201:nen jalkaväkidivisioona ja 4:s täytedivisioona, olivat useamman viikon ajan kyenneet vastustamaan paljoa suurempien amerikkalaisten voimien päärynnistystä.

Samoin oli mieshukka ollut suuri englantilaisissa ja italialaisissa divisioonissa.

Sillävälin oli Rupprechtin armeijaryhmä järjestäytynyt puolustuskannalle asettamalla hyökkäykseen määrätyt divisioonat rintamaan ja vaihtamalla toisiin kauan asemissa olleet. Sen pataljoonain vahvuus oli tyydyttävä. Useat divisioonat eivät olleet huhtikuusta asti ottaneet taisteluihin osaa. Myös 18:tta armeijaa ja 9:nnen armeijan oikeaa siipeä oli vahvistettu. 18:s armeija oli vielä Avren siltavarustuksen luona taistellut huonolla menestyksellä. Yksi pitkälle rintamalle sijoitettu divisioona oli tungettu virtaa vastaan.

Yrityksemme taivuttaa ententen kansat Saksan voittojen avulla rauhaan ennen amerikkalaisten lisävoimien tuloa oli rauennut. Sotajoukon jäntevyys ei ollut riittänyt nujertamaan vihollista ratkaisevasti, ennenkuin amerikkalaiset huomattavin voimin tulivat perille. Olin täysin tietoinen, että meidän asemamme sen kautta oli käynyt hyvin vakavaksi.

Elokuun alussa olimme koko rintamalla puolustuskannalla, hyökkäyksestä olimme luopuneet. Kun viimeisiin taisteluihin osaaottaneet divisioonat jälleen olivat toipuneet, voitiin ryhtyä uusien päätöksien tekoon. Hiljaisuus sotatoimissa ei merkinnyt erikoisempaa, hiljaista oli ollut myös maaliskuun 21:sen ja toukokuun 27:nnen suurten hyökkäysten keskeytyksen jälkeen. Heinäkuun 15:nnen jälkeiset taistelut olivat meille maksaneet yhtä paljon kuin nuo hyökkäykset. Levon kaipuu oli hyvin ymmärrettävä nyt niinkuin ennenkin. Epätietoista oli, antaisiko vihollinen siihen tilaisuutta.

Luulin vihollisen joko jatkavan hyökkäystään Vesleä kohti, jota vastaan se työntyi yhä voimakkaammin, tai yrittävän ulottaa sitä Aisnen ja Oisen välille, missä vihollinen saksalaisten hyökkäyksen pelosta oli varustautunut vahvasti. Pidin myös mahdollisena vihollisen rynnistystä Oisen ja Sommen välillä, tai ehkä asemiamme vastaan Albertissa ja Lysin tasangolla, vihdoin myös Sundgaussa. Mutta otaksuin vain yksityisten osittaishyökkäysten tulevan kysymykseen, sillä vihollinenkin oli kärsinyt taisteluista ja tuskinpa yleensä vähemmän kuin me. Hyökkäyksiä tulikin. Niistä kehittyi myöhemmin suuri taistelu koko rintamalla, minkä teki mahdolliseksi etupäässä vihollisen saavuttamat melkoiset voitot elokuun 8:ntena ja 20:ntenä. Ne osoittivat viholliselle ehdottomasti, että me emme enää olleet entisiä saksalaisia, ja kannustivat sitä taistelun jatkamiseen.

Elokuun alussa toivoin varmasti voitavan torjua odotettavissa olevat osittaishyökkäykset ja tehdä vastahyökkäyksiä pienemmässä mittakaavassa kuin ennen. Erittäin arveluttavissakin tilanteissa oli tähän asti onnistuttu keksimään strateegisia hätäkeinoja; minulla ei ollut mitään syytä otaksua, ettei nytkin onnistuttaisi.

Taisteluja odotellessa muodostettiin uusi armeijaryhmä, joka otti käsiinsä 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan johdon. Ylipäälliköksi tuli kenraali v. Boehn, yleisesikunnan päälliköksi kenraali v. Lossberg. Päällikkyyden tuli astua voimaan elokuun 10:nnen ja 15:nnen välillä. Vielä elokuun ensi päivinä saatoin sanoa kenraali v. Boehnille, että toivoin voivani antaa hänen johtoonsa lujan rintaman. Valitettavasti osoittivat tapaukset minun olleen väärässä.

Jos meidän rintamamme osoittautui lujaksi, oli meidän valtakunnankanslerin kanssa, jolle tapauksista rintamalla jatkuvasti tehtiin selkoa, tehtävä ratkaisevia päätöksiä. En voinut salata itseltäni, että minun siinä tapauksessa piti haudata paljon toiveita. Tässä mielessä neuvottelin herrojen upseerien kanssa; harkitsin juuri näitä seikkoja, kun saapui elokuun 8:nnen isku.