Sotamuistelmani 1914-1918

by Erich Ludendorff

VALMISTUKSET HYÖKKÄYKSEEN LÄNNESSÄ 1918

I.

Sotilaallinen asemamme maalla oli vuoden vaihteessa 1917/18 käynyt meille suotuisammaksi kuin olimme milloinkaan uskaltaneet odottaa, mikä johtui siitä, että Venäjä oli poistunut taistelevien riveistä. Me voimme taas, kuten 1914 ja 1915, ajatella sellaista hyökkäystä maalla, joka veisi sodan ratkaisevaan päätökseen. Voimasuhteet olivat meille edullisemmat kuin koskaan.

Sukellussota ei ollut tähän mennessä saanut taloudellisesti aikaan sitä, mitä amiraaliesikunnan päällikkö oli siltä odottanut ja mitä minäkin asiantuntijain lausuntojen perusteella olin toivonut. Huolimatta merilaitoksen vakuutuksista, että tehtiin mikä suinkin oli mahdollista, täytyi minun yhä edelleenkin kiinnittää huomiotani sukellusveneiden rakentamiskysymykseen. Sain myös edustajilta kirjeitä, joissa minulle ilmoitettiin, että niitä voitaisiin rakentaa enemmän. Minä olen näistä kirjeistä iloinnut, sillä nehän osoittivat, että pyrkimykseni käydä sotaa kaikella tarmolla sai kannatusta, toiselta puolen ne hämmästyttivät minua. Perustuslain mukaan ei minulla ollut mitään tekemistä sukellusveneiden rakentamisen kanssa. Minua oli siihen asti näiden herrojen taholta moitittu usein siitä, että huolehdin asioista, jotka eivät minun virkaani kuuluneet. Oli käynyt yleiseksi ilmiöksi, että jos kotimaassa oli jotakin vietävä läpi, käännyttiin minun puoleeni. Minä en tässäkään tapauksessa voinut valitettavasti muuta tehdä kuin jälleen seikkaperäisesti keskustella asianomaisten merilaitoksen virastojen kanssa. Ylin armeijanjohto itse oli jo aikaa sitten antanut armeijalle määräyksen, että milloin nimeltä mainitun henkilön vapauttamista armeijasta vaaditaan asianomaisen viraston taholta, on anomus otettava heti käsittelyn alaiseksi. Pitemmälle emme voineet työväen vapauttamisessa mennä. Raaka-aineiden jakoa koskevalla listalla oli sukellusveneiden rakentaminen pantu ensi sijaan. Kaikelle, mikä oli sen kanssa yhteydessä, antoi ylin armeijanjohto ratkaisevan merkityksen. Kysymys oli: millainen on sukellusveneiden toiminnan johdosta asema oleva keväällä 1918? Voivatko sukellusveneet, joskaan ne eivät kykenisi ratkaisevasti järkyttämään Englantia, vähentää tonnistoa siinä määrin, ettei Amerikka saata tuoda uusia joukkojaan ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa meren yli, ja pääsevätkö ne vihollisen tonnistoa vastaan taistellessaan antamaan iskuja myöskin amerikkalaisia joukkoja kuljettaville laivoille?

Edustaja Erzberger oli heinäkuussa 1917 keskustellut minun kanssani maailmantonniston vaikutuksesta sukellussodan tehoon ja lausunut siitä valtiopäivilläkin mielipiteensä. Sukellussodan tuloksiin on maailmantonnistolla epäilemättä ollut suuri vaikutus, mutta ratkaiseva ei sen merkitys yksin ole ollut. Jos esim. Englannin täytyi kaupankäyntiään varten Amerikan kanssa ottaa laivoja pois Austraalian ja Amerikan reitiltä, niin ne puuttuivat sieltä; austraalialainen vilja, josta Englanti oli riippuvainen, jäi Austraaliaan eikä edistänytkään Englannin ja ententemaiden muonittamista. Sanalla "maailmantonnisto" ei minun mielestäni ilman muuta ole ratkaistu kysymys, minkä tähden sukellussota ei tuhonnut Englantia eikä vienyt sotaa päätökseen. Myöskin maataloudellisen tuotannon nousu Englannissa on keventänyt sen taloudellista elämää ja hidastuttanut sukellussodan vaikutusta. Rakennettiinko ententen maissa uusia laivoja enemmän kuin oli alkuaan suunniteltu, joten vihollinen myöskin sen kautta sai tukea, ei ole tiedossani. Ratkaiseva merkitys oli sillä seikalla, että ententellä oli ollut kahden vuoden aikana tilaisuus taloudellisesti järjestäytyä sukellussodan vaatimusten mukaan ja kehittää sotilaallista puolustustaan. "Mutta laivasto … pääsi (tosin Amerikan avulla!) sukellusveneistä voitolle ja vähensi suuresti niiden toimintaa", kirjoitti "Economist" syyskuun 7:ntenä 1918. Sodassa on tulevaisuutta tutkiva katse vielä paksumman verhon peittämä kuin rauhan aikana, varsinkin niin monimutkaisella alalla kuin sukellussotaa koskevissa asioissa. Niitä ei vihollinenkaan tuntenut. Siten on selitettävissä, ettei merilaitoksemme osannut tarkoin arvostella kysymyksessä olevia seikkoja. Tämänkin alan vastuunalaiset miehet ovat velvollisuuden ja omantunnon mukaisesti työskennelleet ja laskelmiaan tehneet. Joskaan sukellussota ei lokakuuhun 1918 mennessä saanut ratkaisua aikaan, painoivat sen saavutukset kuitenkin paljon vaa'assa. "Se oli suurin vaara, joka Englantia on koskaan uhannut", kirjoitti "Morning Post" lokakuun 3:ntena 1918. Väärin olisi myöskin olla tunnustamatta sen tavatonta vaikutusta sopimusvaltain koko talouselämään ja olla ottamatta lukuun sitä huojennusta, jonka se länsirintamalle on tuottanut. Historian asiaksi jää hankkia selvyyttä tähän kysymykseen ja tutkia sen monimutkaista ongelmaa. Meidän sukellusveneittemme miehistön suoritukset ovat kautta aikojen säteilevän loistavia sankaritekoja, joista isänmaa ja laivasto voivat ylpeillä.

Vuodenvaihteessa 1917/18 saatoin vedota merilaitoksen mielipiteeseen sukellussotakysymyksessä. Sen käsitys oli toivehikas. Tosin minä olin tullut epäilevämmäksi ja ajatukseni pysähtyivät väkisinkin siihen mahdollisuuteen, että Yhdysvaltain uudet joukot alkavat keväästä 1918 alkaen saapua jatkuvasti Eurooppaan. Kuinka suuria joukkoja Amerikka voisi lähettää, en osannut arvata; mutta varmasti saattoi otaksua, etteivät ne ententelle voineet korvata Venäjän edustaman voiman menetystä ja että voimasuhteet olisivat meille keväällä suotuisammat kuin myöhemmin kesällä ja syksyllä, paitsi jos siihen mennessä saavutimme suuren voiton.

Ylin armeijanjohto joutui syksyn lopulla pohtimaan laajakantoista kysymystä: saattoiko se käyttää keväällä vallitsevia suotuisia suhteita suureen taisteluun lännessä, vai pitikö sen, yrittämättä tätä, rajoittua järjestelmälliseen puolustukseen ja vain suorittaa sivuhyökkäyksiä, esimerkiksi Italiassa tai Makedoniassa.

Neliliittoa piti koossa vain Saksan aseiden voiton toivo. Itävalta-Unkarin armeija oli väsynyt; se oli menettänyt 1.800.000 miestä vangiksi joutuneina, täyteväkeä puuttui. Sen taisteluvoima oli vähäinen, Italiaa vastaan sillä oli suunnilleen riittävästi väkeä. Jos Venäjä todellakin poistui taistelevien riveistä, saattoi toivoa, että armeija edelleenkin olisi tehtävänsä tasolla. Epäiltävää oli riittäisikö voimia muihin päämääriin. Oli luultavaa, että Itävalta-Unkarin hallitus tekisi, niinkuin jo v. 1917, myöskin 1918 ilmoituksen, ettei armeija enää jonkun määräajan kuluttua voisi olla taistelussa mukana. Oli suhtauduttava vakavasti mahdollisuuteen, että Itävalta-Unkarin sotilaallinen voima todellakin oli jo loppumaisillaan. Selvää oli, ettei sen poliittinenkaan voima tulisi kestämään hetkeäkään kauemmin. Vain armeija piti vielä kaksoismonarkiaa koossa.

Bulgaarian armeijalla oli riittävästi täytejoukkoja; tosin oli Bulgaariankin pakko kutsua riveihinsä vieraita aineksia. Joukot olivat vuonna 1917 taistelleet auttavasti, armeijan henki oli kohonnut. Liikenneolot kaikkialla rintaman selkäpuolella oli saatu kuntoon. Saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja muiden saksalaisten komentoviranomaisten vaikutus oli kasvanut. Mutta tämä vaikutus ulottui vain yhtä pitkälle kuin saksalainen komentovalta. Armeijaryhmäkomennon koulussa edistettiin koko armeijan kasvatusta. Toimintaansa nojaten se saattoi odottaa luottamuksella tulevia taisteluja. Minä neuvottelin usein kenraali Gantshevin kanssa ja pyysin myöskin häntä puolestaan toimimaan Bulgaarian armeijan voimistuttamiseksi. Hän piti sen asemaa edellisen vuoden kokemusten perusteella varmana, vain Kreikan armeijan asettaminen liikekannalle huolestutti häntä. Se, että hän vaatiessaan Saksasta sotavälineitä ja joukkoja meni liian pitkälle, johtui hänen tehtävänsä laadusta. Kaikki hänen sanansa ilmaisivat toivoa, että saksalaiset voittavat länsirintamalla.

Bulgaaria oli miehittänyt kaiken sen, mitä se rauhan aikana halusi pitää. Se oli voitostaan varma — se ei ajatellut enää sotaa, vaan ainoastaan, miten se tulisi nauttimaan voittonsa hedelmistä rauhan aikana. Kansa ja armeija olivat sotaan väsyneitä. Radoslavovin hallitus alkoi seisoa heikolla pohjalla. Maassa alkoi kiihoitus hallitusta ja sotaa vastaan. Lähimpänä tarkoituksena oli saada toiset puolueet valtion lihapatojen ääreen. Niin kasvoi vaara, että ententen vaikutus Bulgaariassa pääsisi yhä suurempaan valtaan. Tämä vaara oli sitäkin suurempi kun tähänastinenkaan hallitus ei estänyt meitä vastaan harjoitettavaa propagandaa. Nyreys meitä kohtaan kasvoi Bulgaariassa siitäkin syystä, että me emme valuuttasyistä ottaneet vastaan riittävästi tupakkaa. Monet bulgaarialaiset katsoivat tästä kärsivänsä vahinkoa. Yhdysvaltain edustaja, joka yhä oli Sofiassa, käytti tätä tilannetta tavattoman taitavasti hyväkseen ja sai bulgaarialaiset kohdistamaan suuret voiton toiveensa hyviin Sveitsin frangeihin. Useille bulgaarialaisille oli kiusaus niin suuri, etteivät he sitä kestäneet. He kääntyivät taas ententen puoleen, jolla puolen heidän sydämensäkin aina oli ollut.

Bulgaariasta tulin ehdottomasti siihen käsitykseen, että se olisi meille uskollinen niin kauan kuin meidän kävisi hyvin. Mutta jos meidän voiton toiveemme vähenisivät, tai jos meillä olisi vastoinkäymisiä, no niin, silloin olisi pakko kaiken käydä, niinkuin käynyt on. Miksipä olisi kansojen elämässä toisin kuin ihmisten elämässä? Niin kauan uskoin armeijan pitävän puoliaan kuin saatoin luottaa Bulgaarian uskollisuuteen.

Turkki oli uskollinen liittolainen, mutta sen voimat olivat lopussa; oliko se siihen itse syypää vaiko ei, oli samantekevää. Sen miesvoima väheni nopeasti, sen armeija oli osaksi olemassa enää vain paperilla. Palestiina joutuisi helposti Englannin saaliiksi, ellei siellä olevia joukkoja vahvistettaisi. Jos ne lyötäisiin hajalle, olisi sillä laajakantoiset, poliittiset seuraukset; sitä oli koetettava estää, vaikkakaan sodan ratkaisu ei tulisi siellä tapahtumaan.

Saksassa vallitsi näennäisesti parempi henki kuin liittolaistemme keskuudessa, mutta sielläkin se oli ilmeisesti voimakkaasti alentunut, samoin oli myöskin mieliala laskenut. Kotimaan väestön tarmoa minä kylläkin kuvittelin suuremmaksi kuin se oli. Minä toivoin täyteväkikysymyksen järjestyvän.

Armeija oli kestänyt vuoden 1917 voitokkaasti; mutta samalla oli käynyt ilmi, että jos länsirintama asettui pelkän puolustuksen kannalle, ei sen kestävyys enää ollut taattu, entente kun käytti niin suunnattomasti sotatarpeita. Sielläkin, missä taktilliset suhteet olivat aivan säännölliset eivätkä niin epäsuotuisat kuin Wytschaeten kaaren tai Laffaux'n mutkan taistelussa, olimme me menettäneet alueita ja kärsineet raskaita tappioita. Nämä tappiot olivat suuremmat kuin meidän hyvin johdetuissa hyökkäyksissämme. Vihollisen valtavat taisteluvälineet olivat tehneet viholliselle paljon helpommaksi hyökätä kuin meidän oli puolustautua. Tämä seikka tuli tietenkin sitä enemmän näkyviin, kuta enemmän meidän jalkaväkemme sai nostoväen luonteen ja kuta enemmän se suli, kun parhaat ainekset kuoleman ja haavoittumisen johdosta joutuivat pois sen riveistä ja kuta tuntuvammin siinä kuri höltyi.

Oli myöskin odotettavissa, että vihollinen ottaisi menneistä taisteluista oppia, järjestäisi hyökkäyksensä leveille rintamille, kuten Aisnen ja Champagnen rinnakkaistaistelussa huhti- ja toukokuussa 1917, ja koettaisi saavuttaa menestystä yllätyksen avulla. Käytettävissä olevat valtavat sotatarvemäärät antoivat sille siihen tilaisuuden.

Sotajoukolle oli tavattoman raskasta pysyä yhtämittaa odottavalla puolustuskannalla. Oli jo paljon piilottelijoita. He tulivat heti takaisin, kun taistelu oli päättynyt. Oli tullut säännöksi, että divisioonassa, joka oli palannut taistelusta toivottoman vähälukuisena, oli muutaman päivän perästä aivan toinen, paljoa edullisempi miesluku. Joukot eivät enää vihollisen sotavälineiden raivoa vastaan osoittaneet puolustuksessa vanhaa vastustuskykyä. Ne ajattelivat kauhulla edessä olevia puolustustaisteluja ja ikävöivät liikuntasotaan. Romaaniassa, Itä-Galitsiassa, Italiassa ja myöskin Cambrain taistelussa, missä liikuntasota oli tullut kysymykseen, olivat saksalaiset joukot suorittaneet loistavia sankaritekoja ja uudestaan osoittaneet olevansa vihollista etevämmät, vaikkakaan niiden toimintakyky ei enää ollut niin kestävää kuin v. 1914. Myös oli tullut näkyviin ilmiöitä, joista päättäen liitokset eivät enää olleet niin lujat kuin sodan alussa. Yhtä paljon kuin puolustus masensi joukkoja, kohotti hyökkäys niiden mieltä. Hyökkäystä vaati armeijankin etu; puolustustaistelussa täytyi armeijan vähitellen sortua vihollisen yhä vain musertavammaksi käyvän sotaväline- ja mieslukuylivoiman alle. Se tunsi sen itse. Se toivoi lännessä hyökkäystä ja odotti sitä Venäjän kukistumisen jälkeen syvällä sielullisella helpotuksella. Minä ilmaisen tällä armeijan mielialan, mitä tulee hyökkäykseen ja puolustukseen. Se kuvasti ajatusta, jonka valtavaa voimaa en voinut olla tuntematta: vain hyökkäyksellä saattaa lopettaa sodan. Monet ja etevimmät kenraalit olivat samaa mieltä. Tietenkään en ole antanut sellaisten mielialojen johtaa toimintaani, siihen oli vastuunalaisuudentunteeni liian suuri. Vain minun asiani on ollut ratkaisevan ehdotuksen teko, siitä olen aina ollut tietoinen. Joukkojen ja johtajien toivomus oli minulle vain kuvastimena, josta saatoin nähdä, mitä sotajoukko itse tunsi voimakseen ja heikkoudekseen.

Meidän ja liittolaistemme asema ja armeijan tila vaativat hyökkäystä, joka toisi pikaisen ratkaisun. Tämä voi tulla kysymykseen vain länsirintamalla. Kaikki edellinen oli ollut vain päämäärään johtavia keinoja ja tarkoittanut sellaisen tilanteen luomista, joka tekisi sen mahdolliseksi. Tähän mennessä ei vielä ollut päästy sellaiselle kannalle. Kuudella, seitsemällä divisioonalla me olimme voineet käydä taistelua Italiassa. Lännessä ei sellainen voimankäyttö riittänyt. Minä luovuin nyt kaikista aikeista hyökätä Italian tai Makedonian rintamalla. Kaikki riippui nyt siitä, saatiinko riittävästi voimia kootuksi hyökkäyksen tekoon lännessä.

Tähän vaaditaan valtavia taisteluvälineitä ja runsaasti joukkoja, jotka ovat, samoin kuin niiden johtajatkin, hyökkäykseen harjoitettuja. Jos tämä ehto voitiin ajoissa täyttää, silloin ei vain ollut mahdollista, silloin suorastaan täytyi hyökätä. Hyökkäys on voimakkain taistelumuoto, vain se tuo ratkaisun. Sitä todistaa jokainen sotahistorian lehti. Hyökkäys on kuin vertauskuva siitä, että hyökkääjä on vihollista voimakkaampi. Odottaminen olisi hyödyttänyt vain vihollista, se kun tiesi varmasti saavansa lisäjoukkoja.

Olin täysin selvillä siitä, että hyökkäys lännessä olisi maailmanhistorian vaikeimpia sotaliikkeitä. Minä en sitä salannut. Myöskin Saksan kansan oli annettava kaikkensa. Kuta suurempi puute miehistä oli, sitä lujempi täytyi Saksan sotatarmon olla, sitä voimakkaampaa työtä vaadittiin hallitukselta sodankäynnin hyväksi. Ylin armeijanjohto oli, kuten aikanaan Tannenbergin taisteluun, koonnut ratkaisua varten kaikki, mitä eri sotatantereilta vain liikeni. Me emme voineet milloinkaan tulla kyllin lujiksi. Toiselta puolen oli otettava huomioon, että Euroopan rintamat olivat keskenään mitä lähimmässä yhteydessä. Epäonnistuminen Italiassa, Makedoniassa tai idässä saattoi ehkäistä meidän sotaliikkeitämme lännessä.

Saksalaisten joukkojen jättäminen Italian rintamalle oli turhaa. Vuoden vaihteessa alettiin niitä kuljettaa pois. Me valvoimme nyt vain sotataloudellisessa suhteessa etujamme miehitetyllä italialaisella alueella, joka joutui Itävalta-Unkarin hallittavaksi. Venäläis-romaanialaiselta rintamalta me kuljetimme huolimatta Bulgaarian vastustuksesta bulgaarialaisia joukkoja Makedoniaan, jotta sieltä voitaisiin saada vapaaksi muutamia saksalaisia joukko-osastoja.

Suurisuuntainen joukkojen siirto Galitsiasta ja Bukovinasta Ranskaan ja Belgiaan oli pantu alulle. Oli myös välttämättä lopullisesti ratkaistava kysymys joukkojen kuljetuksesta Balkanin niemimaalta ja itärintamalta. Mutta meidän oli sitä ennen saatava selvyys siitä, millaisiksi suhteemme muodostuisi Venäjään ja Romaaniaan ja mikä olisi bolshevismin kanta ententeen ja neliliittoon — ei vain sotaakäyvänä, vaan myöskin vallankumouksellisena valtana. Tämä selvyys meidän oli saatava pian. Oli joka tapauksessa selviydyttävä sangen laajasta kuljetusliikkeestä. Amerikkalaisen vaaran vuoksi näytti olevan välttämätöntä niin varhain kuin suinkin mahdollista ryhtyä taisteluun lännessä. Kun armeijan tuli saada riittävästi aikaa harjaantua hyökkäykseen, kävisi suunnitelman toteuttaminen mahdolliseksi maaliskuun puolivälissä. Hevosilla oli silloin jo ainakin laitumilla jotain syötävää. Tämäkin täytyi ottaa huomioon meillä vallitsevan rehunpuutteen takia.

Jos asiat menisivät Brest-Litovskissa mieltä myöten, jos työ siellä sujuisi hyvin, niin oli odotettavissa, että tähän aikaan voitaisiin antaa valmiita taisteluvoimia voitokkaaseen hyökkäykseen lännessä. Vitkastelu ei ollut hyväksyttävissä. Ilman muuta saattaa ymmärtää, millä jännityksellä me seurasimme rauhanneuvottelujen kehitystä.

II.

Brest-Litovskin rauhanneuvottelut alkoivat joulukuun 22:sena 1917.

Neuvottelujen kulun täytyi pakostakin vaikuttaa sotilaallisiin päätöksiin, kun maailmansotaa vielä parhaillaan käytiin. Oli kysymys siitä, sujuisivatko neuvottelut niin, että me voisimme hyökätä ja sittenkin päättää jättiläistaistelun onnellisesti, säästyäksemme voitetun surulliselta kohtalolta.

Saksan tulevaisuudelle oli ehdottomasti välttämätöntä, että koko mutkikas itäaluekysymys saisi sellaisen ratkaisun, joka vastaisi Preussin ja Saksanmaan etua ja supistaisi puolalaisvaaran mahdollisimman vähiin. Joulukuun 18:ntena Kreuznachissa tehdyt päätökset antoivat siitä ehkä vielä takeet.

Neuvottelijoilla oli tavattoman raskas vastuunalaisuus. Eikä sitä suinkaan keventänyt kotimaassa vallitseva mieliala, joka oli päässyt kehittymään vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, kun ei vastapainona ollut voimakkaan ja tarkoitusperistään tietoisen hallituksen valistustoimintaa. Sillä ei ollut ollenkaan käsitystä vihollisen sodanhalusta ja se pelkäsi millään tavoin ärsyttää vihollista ja siten vaikeuttaa rauhan tekoa. Siksi se asettui kielteiselle kannalle kaikkeen todelliseen toimintaan nähden, välittämättä, koituiko tästä vahinkoa isänmaan tai sodankäynnin eduille ja samalla myös lopullisen rauhan saannille.

Saksan valtuutettu Brest-Litovskissa oli valtiosihteeri v. Kühlmann, hänen alleen kuului ylimmän armeijanjohdon erikoisedustaja kenraali Hoffmann. Itävalta-Unkari oli lähettänyt kreivi Czerninin. Muutkin neliliiton vallat olivat edustetut. Valtiosihteeri v. Kühlmann kieltäytyi olemasta puheenjohtajana. Esimiehyys vaihteli sitten neliliittovaltojen kesken.

Venäjän edustajilla katsottiin olevan joka suhteessa yhtä suuret oikeudet. He tekivät heti omia ehdotuksia.

Joulukuun 25:ntenä ilmoitti kreivi Czernin neliliiton nimessä suostuvansa Venäjän ehdotukseen rauhan solmimisesta ilman väkivaltaisia alueanastuksia ja ilman sotakorvauksia.

Tällä pohjalla kutsuttiin myöskin entente-valtoja ottamaan osaa yleisiin rauhanneuvotteluihin. Määräajaksi asetettiin tammikuun 4:s kello 10 illalla.

Neliliiton johtava valtiomies, kreivi Czernin, selitti tämän johdosta: jos entente-vallat olisivat silloin olleet halukkaita rauhantekoon, niin olisi periaate "ilman valtauksia" saatu täydelleen toteutetuksi.

Kansojen itsemääräämisoikeudesta tuli venyvä ja epäselvä periaate, joka ei vastannut Saksan etuja ja jota voittaja käytti hyväkseen.

Yksinkertaisten täsmällisten vaatimusten sijaan oli asetettu sarja näkökohtia, joiden pohtiminen oli ehdottomasti vievä sangen pitkän ajan. Myöskin entente-valloille osoitettu kutsu saattoi vaikuttaa vain hidastuttavasti. Eikä ollut minkäänlaista toivoa, että siihen suostuttaisiin. Niistä päätöksistä, jotka oli tehty joulukuun 18:nnen neuvotteluissa, joissa Hänen Majesteettinsa oli puheenjohtajana, ei ainoakaan säilynyt. Tulevaisuutemme idässä joutui vaaranalaiseksi. Mahdotonta oli arvata, miten lättiläiset nyt tulisivat menettelemään. Vaara, että valkovenäläiset ja liettualaiset joutuisivat Puolan valtaan, kasvoi tavattomasti. Puola itse hyötyi aika lailla Itävalta-Unkarin etujen kustannuksella. Rajojen välttämätöntä sotilaallista turvaamista ei ollut ajateltu. Minä keskustelin kenraali Hoffmannin kanssa ja valitin, että neuvottelut olivat menneet tähän suuntaan. Ei ollut ihme, että hän sanoi uskoneensa, että Kreuznachissa oli joulukuun 18:ntena juuri näin päätetty. Minä ilmoitin hänelle, ettei meille ollut annettu minkäänlaisia tietoja neuvottelujen kulusta ja pyysin häntä, koska nyt kerran oli tehty neljäntoista päivän aselepo, esittämään valtiosihteeri v. Kühlmannille sen lujan vaatimuksen, että hän tekee voitavansa meidän Kuurinmaata ja Liettuaa tarkoittavien suunnitelmiemme toteuttamiseksi ja puolalaisen suojavyöhykkeen hankkimismahdollisuuden säilyttämiseksi, joita me olimme tähän asti pitäneet Hänen Majesteettinsa antamien ohjeiden ja valtakunnankanslerin kanssa tehtyjen sopimusten perusteella valtakunnan vaatimuksina. Kenraali Hoffmannin pyynnön johdosta valtiosihteeri v. Kühlmann asettui nyt sellaiselle kannalle, joka lähenteli Kreuznachissa tehtyjä sopimuksia, joutuen täten epäilemättä jonkinlaiseen ristiriitaan kreivi Czerninin kanssa. Tukeakseen valtiosihteeri v. Kühlmannia tämä uhkasi, niin käsittämätöntä kuin se olikin, sillä, että Itävalta-Unkari tekee yksityisrauhan. Yhteisneuvotteluissa näkyi tuottavan haittaa se, etteivät liittoutuneet olleet varemmin tehneet sopimuksia keskenään.

Venäjän bolshevikkiedustajain puheista kävi alusta alkaen selville, että ententelle oli hyvin tärkeätä saada neuvottelut venymään niin pitkälle kuin suinkin ja että bolshevikit itse yhä vielä uskoivat ententen avulla saavansa aikaan maailmanvallankumouksen. Heidän pyrkimyksenään oli muodostaa Brestin neuvottelut omien aatteittensa suureksi propaganda-sotaretkeksi. Tämä oli meidän sisäisille oloillemme sitäkin vaarallisempaa, kun vain ani harvat käsittivät bolshevismin hajoittavan vaikutuksen yhteiskunnallisessa suhteessa. Erittäinkin arvioivat sitä väärin valtiopäivien enemmistöpuolueet, joilta sen luonne jäi huomaamatta. Ne näkivät sen, mitä Venäjän bolshevikkiedustajat Brestissä olivat esittäneet, vain tukevan niiden omia ihanteellisia maailmanrauhaharrastuksia ja merkitsevän yleismaailmallisen veljeyden alkamista. Minä olin aivan toisella kannalla. Minä olin selvillä siitä, että bolshevismi, olipa sillä ententen kannatus tai ei, olisi meille tavattoman vaarallinen vihollinen, jonka loitolla pitäminen kysyisi meiltä sotilaallista voimaa, vaikka rauhakin saataisiin aikaan.

Joulukuun lopulla erosivat edustajat tekemättä erityisempiä sopimuksia ja lähtivät kukin kotimaahansa, tullakseen taas koolle Brestiin 14 päivän kuluttua tammikuun alussa.

Ylipäällikkö ja minä lähdimme myös tammikuun alussa Berliiniin keskustellaksemme valtiosihteeri v. Kühlmannin kanssa ja saadaksemme hänet nopeampaan neuvottelutoimintaan. Minä halusin myöskin tavata kenraali Hoffmannia; hänkin oli tällöin Berliinissä. Tammikuun 2:sena oli Hänen Majesteettinsa luona neuvottelu. Minä viittasin siihen, että lännessä odotettavan taistelun vuoksi olisi pikainen rauha idässä välttämätön; ainoastaan siinä tapauksessa, että rauha saataisiin aivan ulottuville, voisi joukkojen poiskuljetus, mikä oli välttämätöntä, heti alkaa. Sotilaallisista syistä pitäisi kaikkia viivyttämisyrityksiä vastustaa. Me olimme kyllin voimakkaat sitä estämään. Erityisiä tähän suuntaan käyviä ohjeita ei valtiosihteeri v. Kühlmann kuitenkaan saanut.

Sen jälkeen tuli vielä kerran puolalainen rajavyöhyke keskustelun alaiseksi. Kreivi Czernin oli käyttänyt Brestissä-oloaan valtiosihteeri v. Kühlmannin taivuttamiseksi siihen, että rajavyöhyke tulisi pienemmäksi kuin mitä joulukuun 18:ntena oli päätetty. Tämä oli nähtävästi tähän myöntynyt ja saanut myöskin kenraali Hoffmannin suostumuksen, joka sai nyt tehtäväkseen esittää asian Hänen Majesteetilleen. Vedoten kenraali Hoffmanniin Hänen Majesteettinsa yhtyi kannattamaan valtiosihteeri v. Kühlmannin mielipidettä. Keisarilla oli luonnollisesti päätösvalta. Perustelu koski minuun kuitenkin; olin uskonut, että kenraalisotamarsalkka ja minä olimme Hänen Majesteettinsa vastuunalaiset sotilaalliset neuvonantajat. Rajavyöhykkeen supistaminen niin suuressa määrin merkitsi mielestäni Itä- ja Länsi-Preussin maakunnille uhkaavaa vaaraa. Pidin velvollisuutenani vielä kerran tehostaa kantaani, mutta seurauksena oli vain se, että tunsin herättäneeni keisarin tyytymättömyyttä.

Tammikuun 4:ntenä keskustelin kenraali v. Lynckerin kanssa suhteestani keisariin. Siitä, mitä oli tapahtunut, täytyi minun vetää se johtopäätös, ettei Hänen Majesteettinsa enää tuntenut minua kohtaan sitä luottamusta, jota minun tuli nauttia voidakseni hoitaa ylenmäärin raskasta tointani. Minun on asettauduttava Hänen Majesteettinsa käytettäväksi ja pyydettävä saada toinen tehtävä. Kenraali Lyncker neuvoi minua keskustelemaan asiasta kenraalisotamarsalkan kanssa, joka oli palannut Kreuznachiin tammikuun 3:ntena. Minä suostuin siihen ja keskustelin hänen kanssaan 5 p:nä. Hän pyysi minua luopumaan aikeestani ja lupasi itse ottaa asian järjestelyn toimekseen, mihin minä ilmoitin olevani tyytyväinen.

Siitä, mitä oli tapahtunut, saatiin Berliinissä vihiä, mikä oli erittäin valitettavaa, ja asian sanottiin olevan yhteydessä ilman muuta Brestin neuvottelujen kanssa. Selitys ei pitänyt ollenkaan paikkaansa. Kuten myöhemmin 1918 minun erotessani, koski nytkin asia sitä, että Hänen Majesteettinsa oli keisarinani ja ylimpänä sotapäällikkönäni asettunut minuun nähden henkilökohtaisesti kannalle, joka teki asemani sietämättömäksi ja loukkasi omanarvontuntoani.

Valitettavasti oli tammikuun 2 päivä sumentanut myöskin suhdettani kenraali Hoffmanniin. Olemme kuitenkin suorin sanoin jälestä päin selvittäneet asian.

Tämän tapahtuman johdosta kenraalisotamarsalkka lähetti Hänen Majesteetilleen tammikuun 7:ntenä kirjelmän. Hän huomautti vastuunalaisuudesta, joka sekä hänellä että minulla oli siitä, että rauhan tulos antaa Saksan kansalle niin lujat ja hyvät rajat, etteivät vastustajamme aivan pian uskalla uuteen sotaan ryhtyä. Tämän päämäärän saavutuksen oli tehnyt kysymyksenalaiseksi valtiosihteeri v. Kühlmannin poikkeaminen Hänen Majesteettinsa joulukuun 18:ntena antamista ohjeista, mutta myöskin tammikuun 2:sena annettu kaikkein korkein päätös Puolan rajaa koskevassa kysymyksessä.

Myöskin kosketeltiin kirjelmässä tammikuun 2:sen päivän istunnossa sattuneita tapahtumia ja sitä vaikeaa asemaa, johon kenraalisotamarsalkka ja minä olimme Hänen Majesteettiinsa nähden joutuneet. Se päättyi näin:

"Niin kauan kuin vain neuvotellaan eikä toimita, väistyvät ristiriidat (ulkoasiainvirastoon nähden) näennäisesti taka-alalle. Mutta jos, niinkuin nyt itävaltalais-puolalaisessa kysymyksessä Itävallan suhteen tai Brestissä Venäjän suhteen, ryhdytään toimintaan, niin käy katsantokantani välinen ristiriita koko räikeydessään ilmi. Joka kerta tulee tämä ja sen mukana nykyinen tilanne toistumaan.

"Teidän Majesteetillenne kuuluu ratkaisun korkea oikeus. Mutta Teidän Majesteettinne ei vaatine, että vilpittömät miehet, jotka ovat Teidän Majesteettianne ja isänmaata uskollisesti palvelleet, omalla arvovallallaan ja omassa nimessään ottaisivat osaa tekoihin, joita he sisimmästä vakaumuksestaan pitävät kruunulle ja valtakunnalle vahingollisina ja joita he siksi eivät voi hyväksyä.

"Teidän Majesteettinne ei vaatine, että minä teen Teidän Majesteetillenne ehdotuksia sotaliikkeistä, jotka kuuluvat maailmanhistorian vaikeimpiin, elleivät ne ole tarpeen määrättyjen sotilaallis-valtiollisten päämäärien saavuttamiseksi.

"Pyydän alamaisimmin, että Teidän Majesteettinne itse perusteellisesti ratkaisee asian. Kenraali Ludendorffin ja minun persoonani eivät saa merkitä mitään, kun on kysymyksessä valtion onni."

Hänen Majesteettinsa jätti kirjelmän valtakunnankanslerin vastattavaksi. Meidät oli kutsuttu tammikuun keskivaiheilla keskustelemaan hänen kanssaan.

Valtakunnankansleri kreivi v. Hertling asettui ennen kaikkea sitä käsitystä vastaan, että myöskin kenraalisotamarsalkka ja minä olisimme vastuunalaiset rauhanehdoista. Hän tehosti sitä, että hän yksin oli vastuunalainen. Kenraalisotamarsalkalla ei ollut kreivi v. Hertlingiin nähden enempää kuin aikoinaan oli ollut valtakunnankansleri v. Bethmanniinkaan nähden aikomus millään tavalla loukata tämän valtio-oikeudellista toimivaltaa. Mutta tässä oli kysymyksessä meidän siveellinen vastuunalaisuutemme, jonka me syvällä sydämessämme tunsimme ja jota ei kukaan voinut siitä poistaa, samoin kuin se, että armeija ja kansa piti kenraalisotamarsalkkaa ja minua ehdottomasti vastuunalaisina rauhasta. Tähän oli hallitus itse syypää, sillä se oli kerta toisensa jälkeen vedonnut mielipiteittensä yhtäpitäväisyyteen ylimmän armeijanjohdon kanssa ja vetänyt esille meidän muistutuksiamme suunnitelmia ja toiveita vastaan, joita se ei omasta puolestaan hyväksynyt.

Kreivi v. Hertling ei ollut näin tehnyt, hän koetti nähtävästi vapautua ylimmän armeijanjohdon luulotellusta holhouksesta. Tapa, millä se tapahtui, sai minut useinkin hämmästymään. Myös tammikuun keskivaiheilla pysyi valtakunnankansleri ankarasti tällä kannalla. Valitettavasti ei hallitus ilmoittanut julkisuudessa selvästi ja kyllin pontevasti, että se hallitsi Saksaa eikä kenraali Ludendorff.

Oikeastaan ei ollut mitään epäselvyyttä olemassa valtakunnankanslerin valtio-oikeudellisesta vastuunalaisuudesta ja meidän, ylipäällikön ja minun persoonani, vaiteliaasta moraalisesta osallisuudesta vastuuseen. Mutta kuta selvemmäksi valtakunnankansleri veti tuon väliviivan, sitä raskaammaksi kävi vastuunalaisuus hänelle itselleen.

Saimme nyt myöskin kuulla, että kreivi v. Hertling oli lausunut nimenomaan hyväksyvänsä kreivi Czerninin Brestissä pitämän joulupuheen. Hän ajoi siis, mihin hänellä oli oikeus, omaa politiikkaansa eikä antanut meidän kanssamme tehtyjen sopimustenkaan itseään sitoa. Mikä sai kreivi v. Hertlingin siirtymään tällaiselle kannalle, on minulle vielä tänäkin päivänä käsittämätöntä. Me pidimme Hänen Majesteettinsa joulukuun 18:ntena tekemiä päätöksiä sitovina ja me edellytimme, että valtakunnankansleri ilmoittaisi meille, miten niitä mahdollisesti on muutettu. Muussa tapauksessa ei ikäviä väärinkäsityksiä ja persoonallista kahnausta voinut välttää. Niihin olikin jouduttu. Ne olisivat olleet kartettavissa, jos me olisimme saaneet tarpeelliset tiedot. Kenraalisotamarsalkan ja minun arvostelun asiallinen puoli olisi pysynyt samanlaisena. Mutta me olisimme antaneet mielipiteillemme toisen ilmaisumuodon.

Neuvottelut eivät saaneet mitään muutosta aikaan yhtä vähän kuin Hänen Majesteettinsa ilmoitus kenraalisotamarsalkalle. Varsinkaan emme saaneet mitään ilmoitusta siitä, mitä sotilaallis-poliittisia päämääriä tultaisiin tavoittelemaan. Tähän asti oli kreivi v. Hertlingin päämääränä lännessä ollut, ettei Belgia saanut muodostua vihollistemme rintamaansijoitusalueeksi. Tämä mielipide kävi yhteen ylimmän armeijanjohdon mielipiteen kanssa.

III.

Pian kokoontuivat rauhanneuvottelijat taas Brestiin. Sopimusvallat eivät tietenkään olleet tulleet mukaan. Monet odottivat jonkinlaisella jännityksellä tulisivatko venäläiset takaisin. He tulivat Trotskin johtamina. Heidän oli pakko tulla. Heidän armeijansa hajaantuminen kävi nopeasti ja voitti yhä enemmän alaa. Se oli täydellisen sekasotkun tilassa ja tahtoi rauhaa. Meidän sotilaallinen asemamme oli siis mahdollisimman suotuisa, meidän ei edes tarvinnut toimia sillä tavalla kuin entente toimi Bulgaarian, Itävalta-Unkarin ja Saksan suhteen, vaan ainoastaan selvästi ja päättävästi panna yksinkertaiset vaatimuksemme täytäntöön.

Itsemääräämisoikeuden täytäntöönpanoa koskevassa kysymyksessä teimme suuria myönnytyksiä. Me luovuimme kannastamme, että Kuurinmaan ja Liettuan miehitettyjen alueiden väestö jo oli käyttänyt itsemääräämisoikeuttaan, ja suostuimme siihen, että väestön mieltä kysyttäisiin uudelleen. Me vaadimme vain, että sen tuli tapahtua, kun alueet olivat miehitettyinä. Trotski piti siitä kiinni, että meidän oli ensin tyhjennettävä alueet, väestö sai vasta sen jälkeen käyttää itsemääräämisoikeuttaan.

Maan tyhjentäminen olisi sotilaallisista syistä ollut järjetön teko, me tarvitsimme sitä elääksemme emmekä olleet halukkaat jättämään sitä häikäilemättömän bolshevismin kynsiin. Jo näiden sotilaallisten syiden vuoksi me kieltäydyimme tyhjentämästä maata, ollenkaan puhumattakaan siitä, että itsemääräämisoikeuden toimeenpano bolshevismin solmuruoskan alla oli mahdotonta. Molempiin kysymyksiin nähden ovat nyt luultavasti mielipiteet selvinneet. Ylimmän armeijanjohdon edustama kanta lienee nyt ymmärrettävissä. Jos me olisimme tyhjentäneet maan, niin olisivat Venäjän bolshevikit jo aikaa sitten olleet aseellisena voimana Saksassa. He eivät todellisuudessa välittäneet vähintäkään itsemääräämisoikeuden toimeenpanosta, pyrkivät yksinomaan laajentamaan valtaansa. He olivat väkivaltapoliitikkoja ja he otaksuivat, että meidän tyhjentämämme alue muitta mutkitta lankeaisi heille. Olivatpa he myöskin niin kansallisia, että pitivät — itsemääräämisoikeudesta huolimatta — Kuurinmaan, Liettuan ja Puolan erottamista Venäjää kohtaan vihamielisenä toimenpiteenä.

Itsemääräämisoikeuden täytäntöönpanosta Puolassa Venäjän kustannuksella oli ennen kaikkea Itävalta-Unkarilla etua. Kaksoismonarkia tahtoi Puolan avulla saavuttaa poliittista ja taloudellista voimaa.

Turkkilaiset vaativat Batumia ja Karsia itselleen; molemmat olivat varsin kauan kuuluneet Turkin valtakuntaan. Meille nämä toiveet merkitsivät vähän. Niiden toteuttaminen oli kuitenkin liittosuhteiden mukaista.

Meidän puhtaasti sotilaalliset vaatimuksemme olivat niin vähäiset, ettei niitä yleensä kannata ottaa lukuun. Armeijan hajalle laskeminen oli jo täydessä käynnissä. Aseiden ja laivojen luovuttamista emme olleet vaatineet.

Viroa ja Liivinmaata me emme vaatineet, vaikka mielellämme olisimmekin bolshevismin vallasta pelastaneet saksalaiset heimolaisemme, kuten muunkin väestön. Tätä vaatimusta ei Trotskille asetettu, vaikkakin se oli pohdittavana ja tuli sotilaalliseksi välttämättömyydeksi taistelussa bolshevismia vastaan. Rauhan tuloa eivät ole meidän vaatimuksemme estäneet, esteenä sille ovat olleet vain bolshevismin vallankumoukselliset aikomukset ja meikäläisten neuvottelijain samoin kuin kotimaan ja Itävalta-Unkarin epäröinti, ne kun eivät olleet selvillä Venäjän vallankumouksen oikeasta luonteesta. Kun kenraali Hoffmann kerran esiintyi voimakkaammin sotilaallisen edun kannalta jouduttaakseen neuvotteluja ja samalla asettaakseen aidan Trotskin propagandatoiminnalle, kävi paheksumisen murina monissa saksalaisissa, itävalta-unkarilaisissa ja yleensä sellaisissa lehdissä, jotka ententepropagandan malliin puhuivat aina sopimusrauhasta. Tällaisissa olosuhteissa olisi Trotski ollut narri, jos hän olisi vähääkään antanut perään; sellaiseen hän oli liian viisas ja tarmokas. Hän alkoi puhua yhä uhkamielisemmin, vaikkei hänellä ollut mitään reaalista voimaa tukenaan; hän esiintyi yhä enemmän vaatijana. Hän uhkasi, kun muka saksalais-itävaltalais-unkarilaisella taholla puuttui suoruutta, kutsua pois Venäjän edustajat, ja hän oli kovasti mielissään, kun häntä pyydettiin luopumaan tästä aikeesta, jota hän tietenkään ei ollut voinut toden teolla tarkoittaa. Trotski ja entente-vallat iloitsivat neuvottelujen pitkittymisestä; edellinen käytti jokaista tilaisuutta vaatiakseen neuvottelujen siirtämistä puolueettomalle alueelle. Hän julisti bolshevistisia aatteitaan kipinäsähkösanomina maailmalle ja erittäinkin Saksan työväestölle. Bolshevismin tarkoitus oli saada meidät yllytetyiksi vallankumoukseen ja siten Saksanmaa suistuksi häviöön. Tämä päämäärä kävi jokaiselle päivänselväksi, joka ei ollut umpisokea.

Neuvottelut eivät edistyneet hiukkaakaan. Jos edelleen toimittaisiin, niinkuin tähän saakka oli Brestissä toimittu, ei rauhan saavuttamisesta ollut mitään toiveita, sen sijaan saattoi olla varma meidän henkisen sotakykyisyytemme laskeutumisesta yhä alemmas. Minä istuin Kreuznachissa kuin hiilillä ja vaadin kenraali Hoffmannia jouduttamaan neuvotteluja. Hän käsitti täydellisesti sotilaallisen välttämättömyyden, mutta ei asemassaan kyennyt määräävästi vaikuttamaan asiain kulkuun.

Tammikuun 18:ntena Trotski lähti Pietariin, missä bolshevikit hajoittivat perustavan kokouksen. He antoivat näin maailman tietää, mikä käsitys heillä oli kansan vapaudesta. Mutta saksalaiset eivät tahtoneet mitään nähdä eikä mitään oppia.

Trotski oli sanonut olevansa vain kuusi päivää poissa. Mutta hän palasi takaisin vasta 30:ntenä.

Tammikuun 23:ntena kenraalisotamarsalkka ilmoitti minun pyynnöstäni eräässä neuvottelussa Berliinissä, että meidän täytyi saada asiat idässä selviksi. Niin kauan kuin ei siihen oltu päästy, täytyi pitää hyviä lännessä tarvittavia divisioonia yhä siellä. Jos venäläiset viivyttivät edelleen neuvotteluja, oli ne keskeytettävä ja ryhdyttävä uudestaan sotaan. Bolshevikkihallitus kukistuisi sen kautta, mutta uuden hallituksen täytyisi solmia rauha.

Toisetkin syyt panivat minut vaatimalla vaatimaan päätöksen tekoa. Kreivi Czernin oli oikeassa, kun hän ivallisesti puhui "henkisestä painiskelusta". Siihen ei ainakaan Brest, kun sota vyöryi suurinta ratkaisuaan kohti, ollut paikan, ajan eikä kilpatoverin puolesta sovelias tilaisuus. Mitä mahtoivatkaan ententen valtiomiehet ajatella meidän rauhantarpeestamme, kun tyydyimme siihen, että Trotski ja bolshevikkihallitus, jota ei mikään valtio ollut tunnustanut, kohteli meitä sillä tavoin. Heidän ja heidän kansojensa tahdonlujuutta tämä vain suunnattomasti vahvisti. Miten tuiki välttämätön mahtoikaan rauha olla Saksalle, kun se suorastaan juoksi sellaisten ihmisten jälessä ja sieti heidän julkisesti meitä ja meidän sotajoukkoamme vastaan tähdättyä propagandaansa! Kaikissa puolueettomissa ja vihollismaissa täytyi tällaisten johtopäätösten syntyä kuin itsestään. Miten saattaisivatkaan ententevaltain johtajat, varsinkaan Clemenceau ja Lloyd George, vielä olla rauhasta huolissaan, kun me annoimme turvattomien anarkistien venäläisten näin näin kohdella itseämme? He saivat huoletta jättää pelon, että heitä uhkaisi mikään vaara meidän taholtamme. Miten tämä vaikuttaisi sellaisten vastustajain rauhantekohaluun, oli päivän selvää.

Myöskään ei vihollista vastassa seisova sotamies voinut ymmärtää tätä viikkokausia kestänyttä puhetulvaa, jolla ei ollut mitään käytännöllistä tarkoitusta ja josta ei ollut mitään tuntuvaa tulosta. Hän toivoi luonnollisesti, että sitä, minkä hän äärimmäisyyteen asti voimiaan ponnistaen tuhansilla kieltäymyksillä ja henkensä uhalla oli saavuttanut, myöskin voimakkaasti ja määrätietoisesti käytettäisiin. Olihan tekeillä ensimmäinen rauha, jonka tuloksia rintama odotti yhtä suurella jännityksellä kuin kotimaa. Meidän täytyi vihdoinkin ottaa ratkaiseva askel: vain se voisi jälleen tuoda selvyyttä meille ja myöskin muuanne.

Oli käynyt ilmi, ettei Trotski puhunut koko Venäjän puolesta, vielä vähemmin Romaanian. Ukrainan edustajat, jotka saapuivat Brestiin tammikuun 12:ntena, asettuivat jyrkästi bolshevikki-edustajia vastaan. He saivat etupäässä kenraali Hoffmannilta tukea ja antoivat neliliiton edustajille tilaisuuden erikoissopimuksien tekoon. Nämä liikkuivat käytännöllisellä pohjalla eivätkä eksyneet pilventakaisten tulevaisuussuunnitelmien alalle, joiden toteuttamiseen tarvitaan vuosisatoja, jos niitä ylipäänsä milloinkaan on mahdollista toteuttaa.

Tammikuun 30:ntenä alkoivat neuvottelut Trotskin kanssa uudestaan Brestissä. Asiat saivat nyt sen omituisen luonteen, että kaikki kävi hänen mielensä mukaan.

Mutta diplomaatit näkyivät jo itse huomanneen, etteivät keskustelut hänen kanssaan veisi mihinkään tulokseen. Valtiosihteeri v. Kühlmann ja kreivi Czernin katkaisivat nyt omasta puolestaan neuvottelut ja olivat jo helmikuun 4:ntenä taas Berliinissä. Ukrainan kanssa jatkettiin neuvotteluja sillä perustalla, että se sitoutui toimittamaan suuret määrät viljaa Itävalta-Unkarille ja Saksalle, minkä sijaan se Puolaan päin, molempien maiden välisellä riidanalaisella Holmin alueella, saisi suotuisan rajan. Itävalta-Unkari lupasi sen lisäksi luoda Itä-Galitsiasta ukrainalaisen kruununmaan.

Pohtiakseni valtiosihteeri v. Kühlmannin ja kreivi Czerninin kanssa tilannetta olin minäkin helmikuun alussa lähtenyt Berliiniin. Kokouksessamme 4 ja 5 p:nä minä sain valtiosihteeri v. Kühlmannin lupaamaan, että 24 tuntia Ukrainan kanssa tehdyn rauhan allekirjoittamisen jälkeen rikotaan kokonaan välit Trotskin kanssa. Kaiken kuulemani perustalla vakaantui minussa yhä vain se mielipide, että bolshevikki-Venäjä ei halunnut minkäänlaista rauhaa. Se asetti toivonsa ententeen samoin kuin yleisen vallankumouksen syttymiseen Saksassa eikä uskonut meidän pystyvän tekoihin. Tammikuun lopulla 1918 Berliinissä tämän yhteydessä vastoin huomattavain työväenjohtajain tahtoa puhjenneet poliittiset lakot lienevät tätä toivetta vahvistaneet. Niin läheisessä yhteydessä oli osittain jo silloin meidän työväenliikkeemme bolshevismin kanssa. Sen nenässä olevat miehet ja johtava sosialistinen sanomalehti, joka taisteli myöhemmin bolshevismia vastaan, eivät olleet vielä silloin huomanneet tätä seikkaa. Silloin kuului tietenkin vielä asiaan taistella yhteistä vihollista, vanhaa laillista valtaa vastaan ja siten tieten tai tietämättä järkyttää isänmaan perustuksia. Kun sitten tämä päämäärä näytti saavutetulta ja valta joutui omiin käsiin, silloin oli tuli, jota oli oltu sytyttämässä, hulmahtanut leimuavaksi liekiksi. Silloin sanottiin: "Kuulkaa, talonpojat, tätä me emme ole tarkoittaneet."

Berliinissä tapahtuneessa neuvottelussa kreivi Czernin esitti syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään Ukrainan kanssa kaksoismonarkialle epäsuotuisan rauhan, jonka hän pelkäsi herättävän voimakasta vastarintaa puolalaisten taholta. Hän pyysi tästä syystä eräitten poliittisten päätösten salassa pitämistä. Itävallan asema ruokavaroihin nähden oli niin huono, kun Romaanian apulaitteet ehtymistään ehtyivät, että se tarvitsi välttämättömästi viljaa Ukrainasta, muuten olisi sillä nälkäkuolema edessä. Itävalta-Unkarin muonituspäällikkö kenraali Landwehr, antoi tähän surulliseen kuvaan lisäpiirteitä valaisemalla armeijan muonitusta. Hän pyysi minulta ihan heti apua. Kun herra v. Waldow piti sitä, huolimatta meidän omista ahtaista sangen vakavista muonitusoloistamme, rajoitetussa määrässä mahdollisena, niin en voinut lausua epäilyksiä sen suhteen. Tavattoman vakavat olivat ne vaikutelmat, jotka minä täällä sain ja todennäköisesti ne tekivät syvän vaikutuksen myöskin toisiin herroihin, joilla oli tekemistä näiden kysymysten kanssa.

Toinen asia, joka tuli täällä pohdinnan alaiseksi, oli taaskin Itävallan ehdottama Puolan kysymyksen ratkaisutapa. Minä olin tällä kertaa etupäässä vain kuulijan asemassa. Mielihyväkseni puhuivat valtiosihteeri v. Stein ja kreivi v. Rödern sekä eräät muut herrat taloudellisista syistä itävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan. Rajavyöhykkeistä ei tällä kertaa ollut ollenkaan puhetta. Itävalta-Unkarin lähettiläs, ruhtinas Hohenlohe, jota minä muuten lämpimästi kunnioitan, moitti minua kiihtyneenä neuvottelujen kulusta siitä, että tuotin Itävalta-Unkarille vaikeuksia. Minä saatoin huomauttaa siihen, että tänään olivat muut herrat, enkä minä, puhuneet itävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan. Puolan kysymys jäi ratkaisematta.

Myöskin Romaanian rauhanehdoista keskusteltiin lyhyesti. Minä vaadin tässäkin kysymyksessä ryhtymistä tarmokkaaseen työhön.

Valtiosihteeri v. Kühlmann ja kreivi Czernin lähtivät neuvottelun jälkeen takaisin Brestiin.

Ukrainan kanssa tehty rauha allekirjoitettiin siellä helmikuun 9:ntenä. Minä pyysin nyt, että valtiosihteeri v. Kühlmann helmikuun 5:ntenä antamansa lupauksen mukaan rikkoisi välinsä Trotskin kanssa. Mutta hän asettui kielteiselle kannalle.

Samana päivänä yllytti Venäjän hallituksen kipinäsähkösanoma Saksan armeijaa kieltäytymään tottelemasta ylintä sotaherraansa. Kenraalisotamarsalkan Hänen Majesteetilleen tekemästä ehdotuksesta keisari käski nyt valtiosihteeri v. Kühlmannin jättää Trotskille uhkavaatimuksen meidän tähänastisten ehtojemme hyväksymisestä sekä samalla vaatia Itämerenmaiden tyhjentämistä. Jälkimmäinen määräys oli Kühlmannin mielestä Itävalta-Unkarin ja kotimaan mielialan vuoksi jätettävä täyttämättä. Hänen Majesteettinsa myöntyi siihen, että tästä vaatimuksesta luovuttiin.

Valtiosihteeri v. Kühlmann ahdisti nyt Trotskia selvään ratkaisuun. Tämä kieltäytyi kaikista sitoumuksista, mutta ilmoitti samalla, että sota oli päättynyt ja Venäjän armeijan hajallelaskeminen pantu käyntiin.

Tästä johtui luonnollisesti täydellinen sekavuus idässä. Meidän oli mahdotonta jättää asioita siellä näin keskeneräiseen tilaan. Se voi tuottaa meille joka hetki uusia vaaroja, kun meidän oli lännessä kamppailtava elämästä ja kuolemasta. Sotilaallinen asema vaati selvyyttä. Sitä varten päätettiin kokoontua Homburgiin neuvottelemaan.

IV.

Helmikuun 13:ntenä neuvoteltiin Homburgissa. Sillä oli ratkaiseva merkitys idän tapahtumille. Valtakunnankansleri, varakansleri, valtiosihteeri v. Kühlmann, kenraalisotamarsalkka, amiraaliesikunnan päällikkö ja minä otimme siihen osaa. Hänen Majesteettinsa Keisari oli vain silloin tällöin läsnä.

Ylimmän armeijanjohdon taholta oli jo lähetetty valtakunnankanslerille joukko sähkösanomia, joissa pyydettiin aselevon irtisanomista. Tällä hetkellä ei Venäjän armeijaa enää tarvinnut taistelutekijänä ottaa lukuun; mutta entente seisoi väijyksissä pyrkien lujittamaan sen rintamaa, ja bolshevikkijohtajat olivat teon miehiä, jotka pystyisivät toimimaan propagandalla ja — jos heille suotiin aikaa — aseilla ilman ententeakin.

Milloin tahansa saattoi Venäjän rintama tavalla tai toisella ruveta uudelleen vahvistumaan. Eikä Romaania tekisi milloinkaan rauhaa, jollei Venäjä tehnyt sitä ensin. Kaikki hyökkäily lännessä olisi silloin tuloksetonta. Samalla menetettäisiin myös tilaisuus voitokkaasti lopettaa maailmansota, jota me yhä vielä heikkoine liittolaisinemme kävimme valtavaa ylivoimaa vastaan. Me tarvitsimme myöskin Ukrainan apujoukoksi bolshevismia vastaan, kaikkein vähimmin saatoimme nyt jättää sitä bolshevismin valtaan. Siltä taholta pyydettiin jo nyt apua. Mistä hankitaan se vilja, jonka Itävalta-Unkari sen asianomaisten virastojen antaman selityksen mukaan niin kipeästi tarvitsee? Saksa ei voinut sitä antaa, mutta siihen olisi kuitenkin johduttu; Saksalla oli itsellään tavattoman niukasti, se oli jo edellisenä vuonna turvautumalla varhaispuintiin elänyt liiaksi kädestä suuhun ja tarvitsi muualta lisää. Romaania ei enää tuottanut sitä mitä toivottiin. Vieläkin synkemmäksi kävisi tulevaisuus, jos tuleva sato meillä ja liittolaismaissa oli huono, samoin Romaaniassa, missä todellisuudessa tuli täydellinen kato. Kokonaan oman onnensa nojaan jätettynä, ilman ulkoa saatua lisää ei Saksa voinut elää, sen osoitti ankara hätä talvella 1918/19. Tämä hätä olisi ilman Ukrainaa varmasti tullut, vaikkapa ei valtiojärjestyksen kukistaminen olisikaan ollut vaikuttamassa asiaan.

Ukrainan kanssa tehty rauha oli maan runsaan bolshevikkiaineksen takia yhä vielä heikolla pohjalla. Neliliiton edustajat rauhanneuvotteluissa olivat täysin selvillä siitä, että meidän tuli Ukrainasta käsin antaa viljan hankinnalle sotilaallista tukea, jollemme tahtoneet, että rauha tulisi pelkäksi maailmaa harhaanjohtavaksi ilveilyksi.

Jotta bolshevikit eivät voisi muodostaa uutta rintamaa, tuli heidän itärintamalla seisoville joukoilleen antaa nopea voimakas isku, joka tuottaisi meille samalla myöskin suuret määrät sotatarpeita. Laajemmat sotaliikkeet eivät täällä nyt tulleet kysymykseen.

Ukrainassa oli bolshevismi tukahutettava. Siellä saattoi saada aikaan sellaiset suhteet, jotka tuottaisivat meille sotilaallista hyötyä ja antaisivat meille viljaa ja raaka-aineita; sentähden meidän täytyi täällä tunkeutua syvälle sisämaahan. Meillä ei ollut muuta keinoa.

Estääksemme ententea tukemasta Venäjää, mihin se siihen aikaan vielä pyrki, oli sen joukot ja sotatarpeet saatava pysymään Muurmanin rannikolla. Ellei sitä voitaisi tehdä, saattoi pitää varmana, että Englanti tulisi Pietariin ja sieltä käsin toimisi meitä vastaan. Meidän oli estettävä sitä asettumasta sinne ja Suomenlahden rannalle ja iskemällä bolshevikkijoukkoja vastaan päästävä Liivinmaan ja Viron läpi aina Narvaan asti, voidaksemme sieltä käsin tarpeen vaatiessa hyökkäillä. Suomestakin, joka bolshevikkien ahdistamana oli pyytänyt meiltä apua, saatoimme saada liittolaisen bolshevikkeja vastaan. Teho Pietaria vastaan vahvistuisi ja toimintamahdollisuus Muurmaninrataa vastaan saataisiin myös aikaan. Minä olin jo pitemmän aikaa ollut yhteydessä muutamien suomalaisten herrojen kanssa. Mainitsen ennen muita Suomen nuoren valtion ensimmäisen lähettilään Berliinissä, herra Hjeltin, joka palveli maataan lämpimin sydämin. Nuorista suomalaisista, jotka rakastivat hehkuvasti isänmaataan, oli sodan alussa muodostettu jääkäripataljoona, jota käytettiin Mitaun taisteluihin. Silloin näytti vielä epävarmalta, joutuisimmeko Suomessa sotatoimiin. Me tuimme sitä suoranaisesti aseilla.

Meidän sota- ja muonitusasemamme vaati aselevon irtisanomista, selviä suhteita ja nopeaa toimintaa idässä. Uutta voimainkäyttöä en pitänyt suotavana. Mutta olisi ollut sotilaalliselta kannalta mieletöntä katsella, kuinka vihollinen kokosi uudestaan voimiaan, oli siis toimittava. Sitä vaati sodan rautainen laki. Vasta sitten saattoi olla rauhan saannista varma. Yksinomaan siihen minä pyrinkin.

Tässä mielessä minä tein esityksiä valtakunnankanslerille ja varakanslerille ja osoitin vakavin sanoin, miten hirvittävän raskas meidän tehtävämme lännessä oli. Minä lausuin, ettei bolshevikkien johtajien kanssa ylipäänsä ollut rehellinen rauha saavutettavissa, he tulisivat yhä edelleenkin työskentelemään vallankumouksen virittämiseksi Saksassa. Tätä vaaraa emme voineet kyllin suureksi arvioida. Bolshevismilta voimme me itseämme edelleen turvata vain tiukan rajansulun avulla. Sulkulinjan ulottamisella Pohjanlahteen päin oli tosin haittansa; mutta Väinänlinnan—Riianlahden linja ei juuri vaatinut vähemmän joukkoja kuin Väinänlinnan—Peippusjärven—Suomenlahden linja suurten vesien takia. Kaikki välilinjat maksaisivat melkoista enemmän. Ei tahdottu tietenkään ryhtyä rajattomiin sotaliikkeisiin vaan paikallisesti rajoitettuihin toimenpiteisiin. Tehostin myöskin sitä, että minulle olisi luonnollisesti mieluista saada auttaa bolshevikkien ahdistamia ja meiltä apua pyytäviä Liivinmaata ja Viroa sekä varsinkin saksalaisia heimoveljiämme.

Valtakunnankansleri ja varakansleri eivät ensin tahtoneet suostua aselevon irtisanomiseen. Kielteistä kantaansa he perustelivat yksinomaan sisäpoliittisilla syillä ja Itävalta-Unkaria koskevilla seikoilla. Samat näkökohdat määräsivät myöskin valtiosihteeri v. Kühlmannin kannan. Kaikki ulkopoliittiset syyt saivat jäädä syrjään. Vähitellen muuttivat kuitenkin molemmat ensiksimainitut herrat mieltään ja suostuivat aselevon irtisanomiseen, minkä he tekivät etupäässä muonitustilanteemme vuoksi. Valtiosihteeri v. Kühlmann pysyi edelleen vastustavalla kannalla. Mutta hän selitti, että vastuunalainen valtiomies oli valtakunnankansleri eikä hän, ja koska tämä oli päättänyt sanoa irti aselevon, niin ei hänkään kieltäytyisi jatkamasta yhteistyötä. En voinut otaksua muuta kuin että valtiosihteeri v. Kühlmann ei pitänyt omaa kantaansa juuri erikoisen pätevänä, muuten olisi hänen kaikista valtio-oikeudellisista selityksistä huolimatta täytynyt tehdä omaan persoonaansa nähden luonnolliset johtopäätökset. Ulkoasiainviraston valtiosihteerin virka on siksi korkea, ettei sen haltija saanut antaa pakottaa itseään niin tärkeään päätökseen kuin kysymyksessä oleva oli. Hänen menettelynsä ei saattanut herättää minussa sitä luottamusta, jota olisin toivonut voivani tuntea ulkoasiainviraston johtajaa kohtaan.

Valitettavasti joutui tämän tähden myöskin kärsimään suhteeni muihin tämän viraston herroihin. Heidän joukossaan oli useita huomattavia voimia, varsinkin niissä, jotka eivät olleet ammattidiplomaatteja. Minä olen ollut näistä hankauksista sitäkin enemmän pahoillani, kun en takertunut henkilöihin, vaan pidin kiinni asiasta. Minulle oli yhtä selvää kuin Saksan kansan suurelle enemmistöllekin, että tämä virasto kaipasi perinpohjaista uudistusta.

Valtakunnankanslerin esityksestä Hänen Majesteettinsa Keisari hyväksyi aselevon irtisanomisen, taikka, kuten katsottiin olevan valtio-oikeudellisesti oikeampaa sanoa johtopäätöksen, että aselepo lakkaa itsestään, koska Trotski kieltäytyy allekirjoittamasta rauhansopimusta. Minulle oli tietenkin yhdentekevä, kummallako tavalla asia tulkittiin.

V.

Helmikuun 18:nnen iltapäivällä ja 19:nnen aamulla alkoivat sotatoimet näin ollen koko isovenäläisellä rintamalla uudestaan. Heti sen jälkeen bolshevikkihallitus selitti kipinälennättimellä olevansa valmis rauhantekoon. Me teimme johtopäätökset Brestin kokemuksista ja annoimme rauhalle nyt aivan toisen muodon. Hallitus vaati yksissä neuvoin liittolaisten kanssa ylimmän armeijanjohdon mielipiteiden mukaisesti sekä sotilaallisen turvallisuutemme että myöskin kansojen itsemääräämisoikeuden nimessä Suomen ja Ukrainan itsenäisyyden tunnustamista sekä Kuurinmaan, Liettuan ja Puolan samoin kuin Batumin ja Karsin luovuttamista. Kysymystä Liivinmaan ja Vironmaan vastaisesta asemasta ei vielä ratkaistu, toistaiseksi tuli meidän miehittää nämä maat.

Iso-Venäjän sotajoukko oli laskettava hajalle ja laivaston tuli lakkauttaa toimintansa. Sen lisäksi ei Venäjä saanut ryhtyä minkäänlaiseen propagandaan Saksassa. Joukko taloudellisia kysymyksiä, sotavankien vaihto y.m., jätettiin tarkemman pohdinnan varaan. Etenemistä jatkettaisiin siksi, kunnes nämä vaatimukset olivat lopullisesti hyväksytyt uusissa neuvotteluissa. Trotski ilmoitti olevansa heti valmis lähettämään uudet edustajat Brestiin; itse hän ei tullut, arvattavasti siitä syystä, ettei hän enää pitänyt propagandan harjoittamista siellä mahdollisena.

Venäjän edustajat saapuivat Brestiin helmikuun 28:ntena. Keskusteluihin ei enää ryhdytty. Venäjän valtuutetut ilmoittivat, että heidän tehtävänään oli vain allekirjoittaa rauha. He osoittivat arvokkuutta onnettomuudessa, johon he itse olivat syypäät. Maaliskuun 3:ntena kello 5.30 illalla tapahtui allekirjoittaminen. Rauha oli nyt solmittu ja sotatoimet Venäjän rintamalla lakkautettiin uudestaan.

Brestin rauhanehdot olivat tähdätyt bolshevikkeja vastaan, joiden kanssa sotatila ei voinut koskaan päättyä — se johtui heidän vallankumouksellisesta propagandastaan. Minä en suinkaan pyrkinyt Venäjän tuhoamiseen tai sellaiseen heikontamiseen, joka veisi siltä hengen. Päinvastoin toivoin, että valtakunnan saattaminen entiselleen lähtisi Ukrainasta; myöskin olisi minulle Puolan kysymykseen nähden venäläis-puolalainen ratkaisu ollut mieluisin. Liettua ja Kuurinmaa eivät olleet mitään elinkysymyksiä Venäjälle, yhtä vähän Batum ja Kars. Viron ja Liivinmaan menetys oli Venäjälle tuntuva. Täällä voitiin ja pitikin antaa Venäjälle kaikkea mahdollista huojennusta. Oliko mahdollista mennä vielä pitemmälle ja antaa Liivinmaa ja Viro uudistuneelle Venäjälle takaisin, on turha harkita. Sellaista Venäjää ei nyt ollut olemassa. Sentähden minä vaadinkin sisimmästä vakaumuksestani Baltikumin muodostamista. Ehdoissa pidättäydyttiin muuten millään lailla sekaantumasta Venäjän sisäpoliittiseen ja taloudelliseen elämään; Venäjälle ei asetettu mitään sellaisia vaatimuksia, jotka olisivat loukanneet itsenäisen valtion arvoa tai orjuuttaneet sen väestöä. On valaisevaa verrata rauhaa, jonka Venäjä silloin sai, rauhaan, jonka se olisi voinut saada, ja tätä taas siihen, joka on tullut meidän kannettavaksemme, vaikka me emme olleet koskaan rauhantarjousta hylänneet. Puhe Brestin väkivaltarauhasta on vaikeneva. Vielä toistaa osa Saksan kansaa uskollisesti tätä vihollisen propagandan iskusanaa. On kokonaan toinen asia, että Venäjä nyt lähtee silvottuna sodasta, vaikka sen liittolaiset, joille sen v. 1914 piti poimia kastanjat tulesta, ovat voittaneet.

Valtiopäivien suuri enemmistö hyväksyi Brestin rauhanehdot ja tunnusti edelleen, ettei sopimus loukannut kansojen itsemääräämisoikeutta. Enemmistösosialistit pidättäytyivät äänestämästä, vain riippumattomat sosialistit äänestivät sitä vastaan.

Edustaja Erzberger oli lausunut ilonsa tulevasta rauhasta jo helmikuun 27:ntenä 1918 ja ilmoittanut, että ehdot pysyvät heinäkuun 10:ntenä tehdyn rauhaa koskevan päätöslauselman puitteissa.

Varsinkin ansaitsee huomiota edustaja Gröberin lausunto maaliskuun 22:sena, hänen sanansa ilmaisevat meidän asemamme täydellistä ymmärtämistä. Hän sanoi:

"Tätä rauhansopimusta ei kylläkään voi pitää minään sopimusrauhana tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta se ei minun mielestäni estä sen hyväksymistä. Nyt ei voi olla kysymys siitä, onko saatu aikaan sopimusrauha vai ei-sopimusrauha, vaan edessämme on käytännöllinen kysymys, oliko rauhansopimus yleensä muulla tavalla saavutettavissa. Tähän kysymykseen minä vastaan kieltävästi, sen vuoksi on minun myöskin ystävieni puolesta ilmoitettava, että me yksimielisesti hyväksymme sopimuksen.

"Hyvät herrat, Brest-Litovskissa olleella, tunnetun Trotskin johtamalla venäläisellä valtuuskunnalla ei ilmeisestikään ollut mitään vakavaa aikomusta saada rauhansopimus aikaan, vaan sen tarkoituksena oli tehdä propagandaa bolshevististen aatteittensa hyväksi. Tämän vuoksi se on pitkittänyt neuvotteluja mahdollisimman kauan. Vieläpä on Trotski kieltäytynyt hyväksymästä ehdotettua määräystäkin, että tulevaisuudessa elettäisiin keskinäisessä rauhassa ja ystävyydessä. Tämäkin meni hänestä liian pitkälle. Samalla kuin Saksan valtuutetut kerrassaan lampaan kärsivällisyydellä — minun täytyy käyttää tätä sanaa — otsansa hiessä tekivät työtä viedäkseen rauhanneuvotteluja eteenpäin ja saattaakseen ne päätökseen, on venäläiseltä taholta ja myös sellaiselta taholta, joka on ollut mitä läheisimmässä kosketuksessa Venäjän hallituksen kanssa, saatu kuulla mitä räikeimpiä palopuheita ja julaistu kipinäsähkösanomia, jotka ilmeisesti olivat lähtöisin Trotskista ja hänen tovereistaan ja joissa tehtiin ilmeistä pilaa kaikista kunnolliseen rauhaan tähtäävistä pyrkimyksistä. Ilmeisesti on Trotski olettanut voivansa yllyttää muutkin valtiot, etupäässä Puolan, Saksan ja Englannin, vallankumoukseen ja lopulta syöstä koko maailman kumousliikkeeseen. Oikeastaan juuri venäläiset valtuutetut eikä saksalaiset, saivat aikaan keskeytyksen rauhanneuvotteluissa, katkaisivat neuvottelut ja suorastaan pakottivat Saksan ryhtymään uudestaan taisteluun…

"Jos asiain tällä kannalla ollen Saksan hallitus ja sen liittolaiset, kun Venäjän hallitus ehdotti uutta neuvotteluihin ryhtymistä ja uuden aselevon tekemistä, ei muitta mutkitta ja ehdottomasti antautunut neuvotteluihin, vaan asetti ehtonsa aivan selvään heti hyväksyttäviksi tai hylättäviksi, ja jos se pani aselevon myöntämisen ja uusiin neuvotteluihin ryhtymisen siitä riippuvaksi, niin oli se meidän vakaumuksemme mukaan aivan oikeutettua, vieläpä välttämätöntäkin, eikä kukaan saa hallitusta siitä moittia."

Tälle lausunnolle annoin suuren arvon, minä tunsin että suurin osa kansaa oli tässä kysymyksessä hallituksen takana. Mutta valitettavasti unohtivat valtiopäivät pian olla Venäjältä tulevan vallankumouksen vaaran suhteen varuillaan.

Hämmästyttävän lyhyessä ajassa olivat saksalaiset joukot, jotka olivat enimmäkseen maanpuolustusväkeä, edenneet Narvan, Pinkovan, Polotskin, Orshan, Mogilevin linjalle. Venäläiset eivät olleet tehneet vastarintaa. Saaliiksi saatiin erittäin suuret määrät sotatarpeita. Väestö tunsi päässeensä bolshevismin kahleista. Uusi miehitysalue joutui itärintaman ylipäällikön hallinnon alle. Venäjää vastaan muodostettiin rajasuoja, jotta voisimme käyttää koko miehitettyä itäaluetta taloudellisesti hyväksemme, kuten välttämätöntä oli. Samalla estettäisiin sen kautta bolshevikkipropagandan tulva miehitetylle alueelle ja sieltä käsin Saksaan. En siihen aikaan vielä voinut otaksua, että sitä myöhemmin tulisi hallituksen puolesta virallista tietä Berliiniin ja Saksaan. Ylin armeijanjohto olisi silloin nähnyt ponnistusten turhuuden ja todennäköisesti säästänyt ihmisiä. Näin teimme me sen, mitä itärintaman ylipäällikkö ja minä pidimme välttämättömän tarpeellisina suojatoimenpiteinä bolshevismia vastaan.

Samaan aikaan kuin marssi isovenäläiselle bolshevikkialueelle, alkoi myös saksalaisten eteneminen Ukrainaan. Minä olin jatkuvasti yhteydessä kenraali v. Arzin kanssa sopiakseni hänen kanssaan yhteistoiminnasta. Äkkiä keisari Kaarle käänsi kelkkansa, hän tahtoi säästää kansoiltaan sen pettymyksen, ettei rauhaa Venäjän kanssa oltu saatukaan aikaan. Mutta hätä pakotti hänet kuitenkin sangen pian antamaan suostumuksensa. Minua Itävalta-Unkarin kanta hämmästytti; ensin selitettiin juhlallisesti, että valtion tuli solmia epäedullinen rauha, jotta se voisi elää, ja nyt ei valtio tehnyt mitään hankkiakseen saavutetulla perusteella elämismahdollisuuksia. Olin tyytyväinen, kun Itävalta-Unkari lopulta tuli mukaan, yksin emme mitenkään olisi voineet tehtävää suorittaa.

Ukrainassakin sujui eteneminen nopeasti. Meikäläiset suuntasivat päävoimansa Kiovaa kohti, jonka me jo maaliskuun 1:senä miehitimme, kun taas itävalta-unkarilaiset joukot kulkivat Odessaa kohti. Sotaliikkeet suoritettiin pitkin rataa; toisinaan sattui taisteluja panssarijunien välillä. Läpi tavattomien alojen täytyi rientää heikoin voimin. Bolshevikkijoukot tekivät vain mitätöntä vastarintaa, tshekkoslovakkilaiset joukot — ne oli muodostettu itävalta-unkarilaisista sotavangeista — taistelivat koko lailla paremmin; niiden kanssa sattui ankaria otteluja. Sotaliikkeitä ja taisteluja jatkui vielä toukokuussakin.

Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi heti muodostamaan Saksassa kahta divisioonaa sotaministeriön valitsemista ukrainalaissyntyisistä sotamiehistä, jotka Venäjän armeijan riveissä taistellen olivat joutuneet sotavangeiksi. Ikävä kyllä kaikki laskelmat näiden suhteen pettivät. Heti Ukrainaan jouduttuaan he lankesivat yltiöpäisiin valtiollisiin virtauksiin, eikä ollut muuta keinoa kuin laskea heidät hajalle. Se oli katkeraa. Minä olin toivonut, että niinkuin ententella oli sotavangeistaan hyötyä, meillekin nyt ainakin bolshevismin vallasta vapauttamamme maan pojat tuottaisivat huojennusta.

Myöskin turkkilaiset olivat aselevon päätyttyä aloittaneet etenemisliikkeensä Armeniassa aikoen jatkaa sitä aina Karsiin ja Batumiin asti.

VI.

Rauhanneuvottelut Romaanian kanssa sujuivat yhtä kehnosti kuin bolshevikki-Venäjän kanssa.

Brest-Litovskissa saamiemme kokemusten perusteella olin pitänyt välttämättömän tarpeellisena, että ne kysymykset, joista oli erimielisyyttä meidän ja Itävalta-Unkarin välillä, otettaisiin seikkaperäisen ennakkoharkinnan alaisiksi, lähinnä valtakunnan asianomaisissa virastoissa, ennenkuin ryhdyttäisiin rauhanneuvotteluihin Romaanian kanssa.

Öljyn ja viljan saanti armeijalle ja kotimaahan tekivät Romaanian rauhan taloudelliset määräykset erittäin tärkeiksi sodankäynnille. Olihan niillä myöhemmin oleva erittäin suuri merkitys meidän taloudelliselle elämällemme. Minä olin tammikuussa pyytänyt päämajoitusmestaria pohtimaan näitä asioita juurtajaksain berliiniläisvirastojen ja Mackensenin johdossa olevan ylikomennon kanssa ja määrittelemään, mitä meidän oli vaadittava. Nämä työt tarjosivat myöhemmin sopivan pohjan rauhanneuvotteluille. Niillä oli vain osaksi puhtaasti sotilaallinen luonne, paljon enemmän tuntui niiden vaikutus kansan taloudelliseen elämään.

Nämä ennakkotyöt kävivät sitä tärkeämmiksi, mitä enemmän rauhantekoa Romaanian kanssa oli joudutettava — lännessä tehtävän rynnäkön vuoksi. Sotilaallisen asemamme perusteella olisimme voineet tehdä samanlaisen rauhan kuin minkä entente meille saneli, nimittäin väkivaltarauhan. Meillä ei ollut siihen mitään aihetta. Saksan tuli laatia ehtonsa sotatilaa silmälläpitäen aina yleiseen rauhantekoon saakka, myöhemmin eivät sen edut mitenkään vaatisi Romaanian heikontamista.

On tavattoman suuri ero, tekeekö maa, joka vielä edelleen on sodassa koko maailman kanssa, rauhan yksityisen vastustajansa kanssa, vai päätetäänkö koko maailmansota. Vaatimusten täytyy edellisessä tapauksessa paljon jyrkemmin pitää silmällä sotatilaa ja sotilaallisia edellytyksiä kuin sotatoimien yleisessä lopettamisessa. Aivan toista on, jos pyritään siihen, kuten entente nyt tekee, ettei ainoastaan heikonneta vastustajaa vuosikymmeniksi, vaan valtioita pyyhkäistään maailman kartalta ja kokonaisia kansoja raahataan orjuuteen, mitä tähän asti on pidetty vain vanhan ajan raakalaiskansain sodankäynnin tapoina ja yksistään sille ominaisena.

Koko Dobrudshan liukuminen bulgaarialaisten käsiin, mitä Bulgaaria vaati, ei olisi ollut Saksan tulevaisuudelle edullista. Minulle olisi ollut mieluisinta, että Pohjois-Dobrudsha olisi jäänyt Romaanialle, se vastasi parhaiten minun kantaani Dobrudshan kysymyksessä viimeisten viiden neljännesvuoden aikana. Muu oli minun jätettävä diplomatian ratkaistavaksi. Sen tehtävänä oli pysyttää Bulgaaria liitossa, mutta samalla tuli sen torjua kaikki haitat, jotka voisivat syntyä, jos maailmanliikeväylä Tshernavoda—Konstantsa joutuisi Bulgaarian haltuun. Häämöittipä päämääränäni myöskin Saksan hallinnon alainen Tshernavodan—Konstantsan vapaasatama-alue.

Me vastustimme kaikkia pitkälle meneviä aluevaltauksia, jotka tuottaisivat Unkarille hyötyä Romaanian kustannuksella. Jotta Unkarin raja olisi helpommin puolustettavissa, oli vain vähäinen rajan suoristus Orsovan luona ja Moldaun mutkassa Kirlibaban eteläpuolella sotilaallisessa suhteessa tarpeen. Vain tätä minä pidin oikeutettuna. Ylintä armeijanjohtoa ei arveluttanut Bessarabian liittäminen Romaaniaan ja armeijan säästäminen. Edellytyksenä oli, että Saksa ja Itävalta-Unkari asettaisivat Romaaniassa, kuten valtiosihteeri v. Kühlmannin ja kreivi Czerninin kanssa oli sovittu, ohjaksiin hallituksen, joka olisi meille suopea ja joka muodostettaisiin etupäässä tähän aikaan miehitetyllä alueella olevista henkilöistä. Hallitus asettuikin tässä suhteessa läheiseen yhteyteen romaanialaisten kanssa, jotka halusivat vilpittömästä vakaumuksesta asettua Saksan puolelle.

Jottei mikään yllätys romaanialaisten taholta kävisi mahdolliseksi, vaadittiin sotilaalliselta taholta sen lisäksi, että kuninkaan ja kuninkaallisen perheen on poistuttava maasta yleiseen rauhantekoon asti.

Itävalta-Unkarille oli Saksan valtiollisen vaikutuksen lujittaminen Romaaniassa erittäin vastenmielistä. Se pelkäsi tätä samoin kuin Saksan taloudellistenkin etujen lisääntymistä. Kreivi Czernin asettui kummassakin suhteessa vastakynteen ja teki tyhjäksi pyrkimyksemme sen kautta, että hän tammikuun lopulla lähetti Romaanian hallituksen luona olleen entisen sotilasedustajamme, eversti Randan, Romaanian kuninkaan luo Jassyyn vakuuttamaan tälle, että hän oli valmis hankkimaan Romaanialle kunniakkaan rauhan.

Minä kuulin Kreuznachissa kiertoteitse tästä valtuutuksesta ja se teki minuun mahdollisimman ikävän vaikutuksen. Neuvotteluissa helmikuun 4:ntenä ja 5:ntenä viittasin, miten arveluttava eversti Randan saama tehtävä oli; kreivi Czernin ei sanonut siihen mitään eikä ihmeellistä kyllä valtiosihteeri v. Kühlmannkaan. Minä tulin näin vakuutetuksi siitä, että valtiosihteeri tiesi everstin lähettämisestä ja oli antanut siihen suostumuksensa. Muuten hän olisi tietenkin ollut tästä kreivi Czerninin omavaltaisesta menettelystä yhtä hämmästynyt kuin min&kin olin siitä kuullessani. Näin oli astuttu kaltevalle pinnalle. Jos olimme ryhtyneet neuvotteluihin kuninkaan kanssa, hänet siis tavallaan uudestaan tunnustaneet, niin emme ainakaan voineet vaatia häntä luopumaan kruunusta ja poistumaan maasta. Tätä tarkoittikin kreivi Czernin. Hänelle oli kuningas tarpeen Itävalta-Unkarin aseman lujittamiseksi Romaaniassa; mutta Saksa antoi — neliliiton ryhtyessä neuvotteluihin kuninkaan kanssa — Romaaniassa oleville uskollisimmille kannattajilleen iskun vasten kasvoja ja saattoi heidät sietämättömään asemaan, jossa heidän nyt täytyy olla.

Erittäin merkitseväksi tuli vastaisuudelle se, että diplomaatit uskottelivat uskottelemistaan keisarille ja ylimmälle armeijanjohdolle, että kuninkaan poistumisesta pitävät romaanialaiset itse huolen. Sotilaallisessa suhteessa on meihin täten vaikutettu turmiollisesti. Toivoen, että Romaanian hallitus muuttuisi ja omasta aloitteestaan panisi toimeen kuninkaan karkoittamisen maasta, en tehnyt vaatimusta Romaanian armeijan täydellisestä aseistariisumisesta.

Edellä esitetyt seikat painoivat Romaanian neuvotteluihin puolinaisuuden leiman, joka oli koko rauhalle ominaista.

Neuvottelujen johto oli uskottu lähinnä kenraalisotamarsalkka v. Mackensenille. Hän näki varsin pian Itävalta-Unkarin jarrutuksen tunkeutuvan kaikkialle. Sotatila vaati täälläkin selvyyttä siitä, oliko meidän uudestaan tartuttava aseisiin, vai saavutammeko rauhan. Uusi hallitus muodostui, mutta sen kokoonpano ei vastannut lainkaan meidän etujamme. Tämän vuoksi eivät neuvottelut helmikuun kuluessa edistyneet hiukkaakaan. Helmikuun 24:ntenä ottivat diplomaatit johdon. Se siirtyi yhä ilmeisemmin kreivi Czerninin käsiin. Valtiosihteeri v. Kühlmann ei esiintynyt sillä tavalla kuin meidän arvomme ja meidän osallisuutemme Romaanian kukistamiseen sekä sotilaallinen asemamme olisi vaatinut. Kenraali v. Arzille saattoi olla jotakuinkin yhdentekevää, tehtiinkö rauha tänään vai huomenna, mutta Saksan ylimmälle armeijanjohdolle se ei ollut yhdentekevää. Minä käännyin usein valtakunnankanslerin puoleen ja pyysin töiden jouduttamista, ja samanlaisen kehoituksen annoin kenraali v. Hellille, joka oli Mackensenin armeijaryhmän esikunnan päällikkö ja ylimmän armeijanjohdon edustaja neuvotteluissa. Oli suureksi haitaksi Saksan asialle, että Romaanian sotilaspiirin esikunnan päällikkö eversti Hentsch oli juuri näinä päivinä kuollut. Kenraali Hell ei saanut viedyksi asiaa läpi. Minä olin otaksunut, että minun vaatimukseni hetkellä, jolloin sotilaallinen asemamme oli tavattoman vahva — saatoimmehan ahdistaa Romaanian armeijaa joka puolelta — olisi johtanut tarmokkaaseen esiintymiseen Romaaniaan nähden. Hallitus piti kuitenkin velvollisuutenaan vastata minun vaatimuksiini myöntyväisyydellä. Tämä yksinkertainen seikka kuvastaa sitä mitä jyrkintä eroa, joka oli olemassa hallituksen ja minun ajatustapani välillä.

Maaliskuun 5:ntenä solmittiin Buftean ennakkorauha, jonka määräykset otettiin Bukarestin rauhansopimukseen. Maaliskuun lopussa tulivat neuvottelut jonkinmoiseen päätökseen.

Dobrudshan kysymys jäi ratkaisematta. Turkkilaiset, jotka olivat olleet mukana Dobrudshaa valloittamassa, asettivat bulgaarialaisille, jotka tahtoivat saada sen kokonaan itselleen, vastavaatimukseksi Adrianopolin länsipuolella ja Maritsan itäpuolella olevien v. 1914 luovutettujen alueiden palauttamisen Turkille. Minä pidin Turkin vaatimusta oikeutettuna ja kohtuullisena. Valtiomiesten monista välitysehdotuksista huolimatta eivät nämä valtiot päässeet sovintoon. Dobrudsha luvattiin Bulgaarialle aivan Tshernavodan—Konstantsan rataa myöten, Pohjois-Dobrudsha joutui neliliiton yhteisomaisuudeksi. Kuitenkin sitoutuivat liittolaiset takaamaan Romaanialle kauppatien Konstantsan kautta. Tätä ratkaisua ehdotti Radoslavov itse; mikä hänet sai siihen, en tiedä. Tämä tulos oli puolinaisuudessaan onneton, se herätti katkeruutta bulgaarialaisissa eikä tyydyttänyt turkkilaisia.

Maaluovutukset Unkarille, mihin romaanialaiset kreivi Czerninin vaatimuksesta suostuivat, olivat melkoisia. Kenraali Hellille lähetettiin yhä uusia kehoituksia vastustaa näitä vaatimuksia, mutta hän ei saanut mitään aikaan.

Romaania sai luvan Bessarabian liittämiseen alueihinsa.

Sotilaallisessa suhteessa rauhansopimus velvoitti romaanialaiset armeijan hajallelaskemiseen ja vähentämiseen; osa sotavälineistä oli jätettävä liittolaisten haltuun. Ranskalaisen sotilaslähetystön oli poistuttava Venäjän kautta. Mutta romaanialaisille jäi Moldau, myöskin sotilaalliseksi komentoalueeksi, ja he saivat pitää muutamia asestettuja divisioonia Bessarabian miehittämiseksi. Saksalla ja Itävalta-Unkarilla oli oikeus jättää valtausarmeijaksi Valakiaan kuusi divisioonaa, joista neljä oli saksalaista. Kenraalisotamarsalkka Mackensenin tuli hoitaa Valakian hallintoa aina rauhan ratifioimiseen asti.

Rauhan taloudelliset sopimukset eivät tuottaneet Saksalle sitä, mitä minä olin toivonut. Ne eivät käyneet Romaanialle mitenkään erikoisemmin rasittaviksi.

Paitsi viljan ja öljyvarojen hankinnalla oli Tonavan laivaliikenteellä suuri merkitys. Minä toivoin voivani hankkia Baierin Lloydille kauppaetuja. Itävalta-Unkarin menettely oli tässäkin asiassa varsin kuvaavaa, samoin myöskin meikäläisten neuvottelijain. Kenttärautateiden päällikön täytyi suuressa päämajassa panna koko tarkkaavaisuutensa käytäntöön, jotta Saksan edut Tonavalla edes jossain määrin tulisivat turvatuiksi.

Hallitsijasukua koskevaa kysymystä ei ratkaistu; yhtä vähän tehtiin mitään päätöstä siitä, saisivatko ententen lähetit jäädä Jassyyn vai ei. Kaikki jäi entiselleen. Jassyssa pidettiin yhä peliä meitä vastaan. Me olimme jättäneet sinne ententelle lujan kiinnekohdan. Vain meille vihamieliset romaanialaiset valtiomiehet lähetettiin Sveitsiin, jotta he sieltä käsin sitä tehokkaammin toimisivat meitä vastaan. Romaanian kansan piti saattaa edesvastuuseen sotayllyttäjä Bratianu ja hänen kumppaninsa; se oli kaikki pelkkää ilveilyä.

On ikävä muistella noita Bukarestin neuvotteluja. Toukokuun 7:ntenä allekirjoitettiin vihdoinkin rauhansopimus. Valtiomiehet antoivat meidän jäädä siihen toivoon, että hallitsijasukukysymyksestä sovitaan myöhemmin. Rauhaa ei enää ratifioitu, Bulgaarian luopuminen muutti yhdellä iskulla Romaanian aseman ja osoitti meille myös, miten vaillinainen tämä rauha oli maailmansodan aikana.

Tämäkin rauhanteko leimattiin Saksassa väkivaltarauhaksi, niin paljon kuunteli kansa vihollisen propagandaa, niin vähän kykeni meidän hallituksemme johtamaan.

* * * * *

Asema itärintamalla oli keventynyt valtavasti maaliskuun 3:ntena Brest-Litovskin rauhan ja maaliskuun 5:ntenä Bufteassa tehdyn ennakkorauhan johdosta. Todelliseen rauhaan Venäjän kanssa ei kuitenkaan ollut päästy. Oli yhä edelleen olemassa vaara, että muodostuu uusi itärintama, mihin entente ja bolshevismi aluksi hiljaisessa yhteisymmärryksessä pyrki. Vasta kun neuvostohallitus huomasi, että entente väijyi sen henkeä ja tahtoi asettaa toiset vallanpitäjät peräsimeen, jotka voisivat hyödyttää sitä enemmän sodassa, kääntyi se ententesta Saksan puoleen voimistuakseen sisäisesti ja ahdistaakseen Saksaa toistaiseksi ainoastaan propagandalla eikä enää aseilla.

Romaaniassa ei ententen vaikutusta ollut tehty täydellisesti tyhjäksi.
Asema oli sielläkin epäselvä.

Toimenpiteillä Venäjää vastaan helmikuun keskivaiheella ja niihin liittyvällä tarmokkaalla esiintymisellä sekä joukkojen häikäilemättömällä kuljetuksella idästä länteen saatiin aikaan se, ettei vitkastelu neuvotteluissa aiheuttanut sodankäynnille mitään huomattavia haittoja. Romaaniassa olleet divisioonat oli tosin otettu länsirintamalta; hyökkäys oli siellä taas mahdollinen. Yli 40 divisioonaa tuli länteen. Niissä oli sitä ennen vaihdettu vanhemmat ikäluokat nuorempiin. Jäljelle jääneissä divisioonissa sai miesluku olla pienempi ja niistäkin luovutettiin myöhemmin nuorempaa miehistöä täyteväeksi lännessä olevalle armeijalle. Itään jäi vielä kuitenkin paljon. Me olimme saaneet vain lujan aseellisen rauhan. Monet vaarat uhkasivat meitä vielä siellä. Olojen lujituttua ylin armeijanjohto vähensi kevään ja kesän kuluessa edelleen idässä olevia joukkoja. Itärintaman ylipäällikölle saapui usein tiedusteluja, voitiinko vielä enemmän lähettää länteen. Mitä vain oli luovutettavissa, se lähetettiin. Ylin armeijanjohto tiesi, että se sai länttä varten kaikki mitä suinkin liikeni. Mutta idän äärettömät alat, jotka eivät ole saksalaisilla mitoilla mitattavissa, tarvitsivat tietyt mieslukunsa, jos me tahdoimme suorittaa tehtävämme sodan ja sotataloustilanteen vaatimusten mukaan. Neljä saksalaista divisioonaa, jotka jätettiin Romaaniaan, ja kaksi itävalta-unkarilaista divisioonaa oli vähin määrä, millä saatettiin siellä tulla toimeen. Näistäkin neljästä saksalaisesta divisioonasta otettiin kevään kuluessa miehiä. Mackensenin armeijaryhmä luovutti mielellään kaikki, mitä se ei välttämättä tarvinnut, tehdäkseen menestysmahdollisuudet lännessä niin suuriksi kuin suinkin.

VII.

Armeijan harjoittaminen hyökkäykseen kysyi taas valtavaa työtä; siihen täytyi käyttää talvi 1917/18, samoin kuin edellisenä talvena oli harjaannuttu puolustussotaan.

Samoin kuin taktillisista ohjeista silloin laadittiin "Puolustustaistelu", syntyi nyt "Hyökkäystaistelu asemasodassa". Meidän oli taas palautettava hyökkäystä varten armeijan mieleen kaikki ne oivalliset periaatteet, jotka olivat ennen sotaa meidän ohjesääntöjemme henkenä. Niitä oli uusilla, taisteluista saaduilla kokemuksilla täydennettävä. Ehkäisemättä hyökkäyksen pontevuutta oli saatava tappiot pysymään niin vähäisinä kuin suinkin. Armeijan ajattelu oli jälleen juoksuhautasodasta ohjattava hyökkäykseen.

Puolustussodassa oli taisteluvoimat hajoitettava verrattain tasaisesti määrätylle alalle, kun taas hyökkäyksessä oli tärkeätä löytää tietty ehdoton painopiste ja sen mukaan määrätä voimien jako. Puolustussodassa eivät maan korkeussuhteet merkinneet erittäin paljon. Sen oli Arrasin taistelukin selvästi osoittanut. Voitiin säilyttää asemia, jotka olivat aivan vihollisen nähtävillä. Usein olivat joukot luulleet, etteivät ne voisi tulla toimeen ilman tätä tai tuota kukkulaa; mutta vaikka kukkulaa ei saatukaan, selvittiin sentään. Liikuntasodassa hyökättäessä tuotti kukkulan valloitus taktillisen ratkaisun. Sen valloittamiseen oli periaatteellisesti pyrittävä.

Oli taaskin saatava istutetuksi selkeä käsitys siitä, miten leveä hyökkäysvyön tuli olla. Ennen kaikkea oli tehostettava periaatetta, ettei ole hyökättävä yksistään ruumiilla vaan aseilla. Taistelulinja oli pidettävä ohuena, mutta sen tuli saada aina ravintoa takaa. Samoin kuin puolustuksessa tuli myöskin hyökkäyksessä ryhmityksiä väljentää ja toteuttaa pontevasti jalkaväen tarkka-ampujaryhmätaktiikkaa. Vihollisen joukkotaktiikkaa, joka on harjaantumattomille joukoille edullinen, ei meidän tullut pitää esikuvana.

Jalkaväkikomppaniain tuli olla perehtyneitä keveän konekiväärin käyttöön. Sitä pidettiin vielä jalkaväen sivuaseena. Se, että keveä konekivääri selvemmin sanottuna on itse "jalkasotamies" ja tähänastinen jalkasotamies "kiväärimies", ei ollut vielä mennyt jalkaväen, vielä vähemmän armeijan lihaan ja vereen. Keveä konekivääri oli ja sen täytyikin olla ammuntatehonsa vuoksi, sikäli kuin se voitti alaa, kiväärin sijasta jalkaväen ampumataistelun pääkannattaja. Tämä ei merkitse sitä, ettei kiväärimiehen tarvinnut enää ampua — päinvastoin oli hänen ampumataitoonsa kiinnitettävä mitä suurinta huomiota.

Keveä konekivääri ja kiväärimiehet olivat jalkaväen tarkka-ampujajoukkona, joiden oli hädässä ja vaarassa, taistelussa elämästä ja kuolemasta pysyttävä yhdessä. Jalkaväen ammuntatehoa oli vielä kaikenlaatuisten nopeastiladattavien käsiaseiden ja erilaisten kiväärigranaattien avulla lisättävä.

Kun raskaan konekiväärin kantovoima ja teho on suurempi, tuli sen tehtäväksi pitää taampana olevista asemista vastustajaa tulen alaisena ja siten helpottaa tarkka-ampujaryhmien etenemistä vihollista kohti. Luonnollisesti oli sen seurattava jalkaväen etenemistä. Vaikkakin se itse kuului jalkaväkeen, oli se näin ollen tullut jonkinlaiseksi jalkaväen seuralais-aseeksi.

Toinen seuralais-ase oli kevyt miinanheittäjä, joka tuli kysymykseen erikoisesti, milloin oli edessä luja vastarinta lyhyen välimatkan päässä. Kun se oli alkuaan syntynyt ja tarkoitettu asemasotaa varten, oli se nyt tehtävä helposti kuljetettavaksi, mukavaksi käsitellä ja asianomaisen tähtäyslaitteen avulla välittömään ammuntaan soveltuvaksi. Kevyt miinanheittäjä kuului olennaisena osana jalkaväkipataljoonaan, joka tuli taistelussa yhä enemmän taktilliseksi yksiköksi divisioonassa, samoin kuin ryhmä komppaniassa.

Nämä seuralais-aseet eivät vielä riittäneet tekemään jalkaväen etenemistä sen vaarallisella tiellä mahdolliseksi ilman suurta mieshukkaa. Tykistön päävoimat valmistivat luonnollisesti rynnäkköä. Mutta ne saattoivat tehdä sen vain suurissa piirtein ja jättivät vielä vihollisen puolelle paljon vastustuspesiä, jotka nyt lyhyen välimatkan päästä tai aivan läheltä oli kukistettava pikku työllä. Jokaisessa divisioonassa erotettiin sentähden tykistöstä likitaistelua varten kenttäkanuunat, jotka siirtyivät jalkaväkitykkeinä pataljoonien tai jalkaväkirykmenttien käytettäviksi. Erityisten jalkaväkitykistön patterien luomiseen oli myös ryhdytty, mutta työ edistyi hitaasti.

Sitä paitsi oli jokaisella divisioonalla oma komppaniansa, joka käytti keskijäreitä miinanheittimiä. Tämä komppania oli tehty mahdollisimman liikuntakykyiseksi ja tarpeen vaatiessa se voitiin jakaa pataljoonien kesken. Lopuksi oli vielä liekinheittäjiä, jotka saattoi panna toimimaan lyhyen välimatkan päästä suojapaikoissa ja kellareissa olevaa vihollisen miehistöä vastaan.

Tankkeja meillä ei ollut jalkaväen seuralais-aseena. Se oli pelkästään hyökkäysase ja meidän hyökkäyksemme onnistuivat ilman tankkejakin. Siitä huolimatta oli meidän ehdottomasti hankittava kaikkea, mikä oli omiaan keventämään jalkaväkemme elämää. Olen jo maininnut, että meidän automobiiliteollisuudellamme oli täysi työ kuorma-automobiilien valmistamisessa ja ettei meillä ollut niitä niin paljon, että olisimme voineet, kuten ententen taholla tehtiin, pitää jalkaväkemme kauan kaukana taistelukentän vaikutuksilta ja kuitenkin toimittaa sen mukavasta suojapaikasta ajoissa taistelupaikalle. Siitä syystä pidin kuorma-automobiilien valmistusta erittäin tärkeänä. Jos asemamme käyttöaineisiin nähden oli epäedullinen, niin oli käyttöaineita lisättävä. Kuorma-automobiilien valmistus ei saanut kärsiä. Me emme voineet tehdä liiaksi reservimme ja jalkaväkemme kuljettamiseksi automobiileilla. Armeijan ylikomento on usein saanut kipeästi tuntea, ettei sillä ole ollut niitä tarpeeksi käytettävänään. Kun päälliköt valittivat minulle, miten vaikeata oli pitää huolta varsinkin sotatarpeista, ja sen panivat automobiilien puutteen syyksi ja minä heille silloin huomautin, että olihan heillä niitä, vastattiin minulle, että niitä oli pitänyt käyttää jalkaväen kuljetukseen. Ylin armeijanjohto ei voinut kaikkea hankkia. Se käänsi nyt huomionsa myöskin tankkikysymykseen.

Tankki oli Cambrain taistelussa ollut erinomaisen tehokas. Mutta siellä se puskikin ohueen, osaksi vanhemmilla ikäluokilla miehitettyyn ja tykistöön nähden huonosti varustettuihin asemiin. Kaikissa muissa tapauksissa se oli joukolle luonnollisestikin tuottanut haittaa, mutta määräävällä tavalla ei se ollut vaikuttanut. Minulla oli "tankkikauhusta" paljon vakavampi käsitys kuin joukolla itsellään. Bourlonin ja Bourlonin-metsän taisteluissa oli meidän jalkaväkemme lyhyen välimatkan päässä taisteltaessa kokoonkäärityin räjähdyspanoksin suoriutunut vihollisen tankeista. Meidän tykistömme oli ampunut ne rikki. Myöskin konekiväärien teräsammukset olivat pystyneet niihin. Hermot, kuri ja pelottomuus olivat parhaat aseet tankkia vastaan. Niiden avulla moni urhoollinen sotamies nousi vihollisen tankkiin tai ampui sen lyhyen matkan päästä rikki. Vasta meidän jalkaväkemme kurin laskeuduttua ja taisteluvoiman heikennyttyä vaikuttivat tankit, kun niitä ryntäsi määrättömät joukot, keinotekoisen sumun yhteydessä tuhoisasti sotatapahtumien kulkuun.

Me muodostimme saaliiksemme joutuneista tankeista osastoja. Minä näin ensiksi valmistuneet erään hyökkäyspataljoonan harjoituksessa helmikuulla 1918. Vaikutus ei ollut suurenmoinen. Meidän tankkiosastomme kärsivät seuraavissa taisteluissa ankaria tappioita saamatta mitään aikaan.

Kenttä-voimaliikennepäällikkö oli jo aikaisin saanut tehtäväkseen suunnitella tankkien rakentamista. Tankkimalli, jonka hän esitti keväällä 1917 ylimmälle armeijanjohdolle, ei vastannut vaatimuksia. Minä kehoitin häntä tarmokkaasti edistämään tankkien rakentamista. On mahdollista, että minun olisi pitänyt esittää vaatimukseni tehokkaammin, on mahdollista, että meillä silloin 1918 ratkaisussa olisi ollut useampia tankkeja; mutta minä en tiedä, mitä armeijan tarpeita me olisimme silloin voineet vähentää. Enempää ei voinut työväkeä vapauttaa palveluksesta, kotimaiset viranomaiset eivät hankkineet uutta väkeä. Jos väkeä olisi ollut saatavissa, olisi meidän täytynyt ottaa se täyteväeksi armeijaan. V. 1918 emme olisi missään tapauksessa ehtineet saada summittain tankkeja, ja vain suurin määrin käytettynä on tankilla arvonsa.

Kun teollisuus sodan loppupuolella kykeni rakentamaan tankkeja nopeammin ja suuremmat määrät, tilasi ylin armeijanjohto niitä sotavirastolta suuremman joukon.

Jalkaväen rynnäkön tukemiseksi lentäjillä järjestettiin erityisiä taistelulentäjäosastoja. Nämä ahdistivat, niinkuin yksityiset lentäjät tähän asti olivat tehneet, korkealta ilmasta alas syösten ja tiukasti pitkin maan pintaa poislentäen, konekivääreillä ja keveillä pommeilla vihollisten jalkaväkilinjoja, tykistöä ja, sikäli kuin edistyttiin, myöskin vihollisen reservejä, kolonnia ja kuormastoa, vieläpä kaukaa rientäviä marssikolonniakin. Nämä lentoeskaaderit, jotka oli alkuaan tarkoitettu vain jalkaväen seuralais-aseiksi, saivat lopulta suuria taktillisia tehtäviä. Sen kautta sai lentoase mitä tärkeimmän toimialan, lentäjät eivät olleet ainoastaan tiedusteluelimiä, joiden tätä tehtäväänsä täyttäessään tuli taistella, he eivät olleet vain pomminheittäjiä, joiden oli saatava häiriötä aikaan kaukana vihollisen selkäpuolella, heidän piti myös, samoin kuin jalkaväen ja tykistön ja kaikkien muiden joukkojen, ottaa osaa maataisteluun. He olivat niinkuin kaikki muutkin aselajit tuhoamisaseena suuressa maataistelussa. Se oli heidän tarkoituksensa, ilmataistelu oli vain siihen johtava keino.

Jalkaväen etenemiselle hyökkäystaistelussa oli tykistön valmistavalla joukkoteholla mitä ratkaisevin merkitys. Hyökätessä piti asettaa 20-30 patteria, siis noin 100 tykkiä, kilometriä kohti hyökkäysrintamaan; nämä olivat lukuja, joita ei kukaan olisi ennen uskonut, vielä vähemmin oli koskaan sitä ampumatarpeiden paljoutta kuviteltu, jonka ne heittivät viholliseen. Se oli todellakin joukkotehoa! Ja kuitenkin oli niin suunnattoman paljon tilaa avarassa luonnossa, nämä teräsmassatkaan eivät hävittäneet kaikkea elämää, jalkaväellä oli yhä sittenkin työtä yllin kyllin.

Tämä tykkien paljous ammusmäärineen oli asetettava suorastaan etumaisille linjoille; vain täällä saattoi tykkien kantavuus kauas vihollisen alueelle päästä oikeuksiinsa ilman että niitä tarvitsi siirrellä. Samalla tuli niiden olla edestä ja ilmasta näkymättömissä Tällaisista asemista ei voitu käydä päiväkausia kestäviä tykistötaisteluja, sillä avoimet tykit ja avoimet ampumatarpeet olisi ammuttu murskaksi. Ammuntakokeilu, jota varemmin olimme käyttäneet, ei käynyt päinsä; sillä olisi vain herätetty vihollisen huomiota ja saatettu tykistökamppailu ennen taistelua meille epäedulliseen asemaan.

Oli sen vuoksi keksittävä menettelytapa, joka otti nämä seikat huomioon ja antoi ilman edelläkäypää kokeilua takeet siitä, että ammunta oli tyydyttävän tehokasta. Me olimme jo puolustustaisteluissa koettaneet päästä sille kannalle, ettei sulkutulen tilaa tarvinnut alituiseen tarkastaa. Sään vaikutus (tuuli, ilman paine) ja tykkien erikoisominaisuudet (sytytinkomerojen suuruus ja putken ja lavetin tila muussa suhteessa) tulivat pysyvän tutkimisen alaisiksi ja tulokset otettiin ammuttaessa huomioon. Tätä menetelmää me kehitimme nyt mahdollisimman huolellisesti. Tykistön tarvitsemain ilmastohuomioiden teko järjestettiin yhtenäiselle kannalle käyttämällä ilmataisteluvoimain komentokenraalin apua. Kaikki patterit saattoivat näin saada nopeasti tiedot säänvaikutuksesta. Kaikki tykkien erikoisominaisuudet tutkittiin rintaman takana koeammunnan avulla. Näin kävi mahdolliseksi kussakin yksityistapauksessa yksinkertaisten taulukkojen avulla määritellä, kuinka paljon säännöllistä tähtäyskorkeutta oli kohotettava tai alennettava tiettyyn maaliin tarkoitettaessa. Edellytyksenä tietenkin oli, että välimatka maaleihin oli ehdottomasti oikein laskettu. Ensimmäisenä ehtona oli kartta-aineiston virheettömyys sekä kaikkien patterin nollapisteiden trigonometrinen ja topografinen mittaus paikalla ja mahdollisimman täsmällinen tähtäysmaalien merkintä karttoihin valokuvaustiedustelun sekä äänen- ja valonmittauskuntien antamien tietojen nojalla. Se kysyi suunnattomasti työtä. Uusi menetelmä herätti varsinkin vanhain tykkimiesten taholla ankaraa vastarintaa. Siitä huolimatta se oli otettava käytäntöön ja se onkin täysin vastannut toiveita.

Uuden menetelmän opettaminen joukoille ja niiden harjoittaminen siinä uskottiin kapteeni Pulkowskille, joka teki tehtävänsä suurella innolla ja taidolla.

Tykistön vaikutusta tuli miinanheittäjien täydentää lyhyillä välimatkoilla.

Ylin armeijanjohto pyrki siihen, että jalkaväki, joka sai olla etumaisissa asemissa valmiina, voisi ryhtyä rynnäkköön lyhyen, vain muutamia tunteja kestäneen tykkitulen jälkeen.

Tämän lyhyen, valtavan tulen tuli kaasun avulla, joka levisi laajojen alojen yli, lamauttaa vihollisen tykistö ja pakottaa vihollisen jalkaväki pysymään suojapaikoissaan.

Jalkaväen hyökkäyksen alkaessa tuli tykkitulen yhä pitää kurissa vihollisen tykistöä ja samalla asettua meidän jalkaväkemme eteen ja raivata sille tietä kulkemalla valtavana tulijyränä sen edellä. Jalkaväen tuli pysyä aivan tämän ammusseinän takana ja se tekikin niin ihmeteltävällä kylmäverisyydellä. Kun tykistön tulijyrä on kulkenut vihollisen yli, tuli vihollinen kätköpaikoistaan esille, ja silloin kävi jalkaväkemme seuralais-aseineen sitä vastaan taisteluun tykistön tulihälyytyksen soidessa.

Selvää oli, että mitä lähempänä tulijyrää jalkaväki pysytteli, sitä vähemmin jäi viholliselle aikaa lähteä asemistaan, sitä helpommin yllätettiin vihollinen kätköpaikoissaan. Sentähden sai tulijyrä edetä kentän yli vain niin nopeasti kuin jalkaväki voi sitä taistellen seurata. Tämä nopeus oli etukäteen määrättävä, sillä huolimatta kaikista yrityksistä ja kaikista aivojen ponnistuksista ei oltu keksitty mitään taktillis-teknillistä keinoa näiden tulijyräin ohjaamiseksi. Myöskin pinnanmuodostus ja maaperä oli otettava huomioon jalkaväen etenemistä laskettaessa ja tulijyrän kulkunopeutta määrättäessä. Vahvemmin varustetut vihollislinjat kysyivät pitempää taistelua ja vaativat pysäyttämään tulijyrän pitemmäksi aikaa. Näin saattoi tulijyrän tunkeutuminen kilometrin verran eteenpäin vaatia noin yhden tunnin ajan. Aina huomattiin haitalliseksi, jos tulijyrä pääsi jalkaväen edelle. Hyökkäys joutui silloin hyvin helposti pysähdyksiin. Tulijyrää ei silloin voinut siirtää takaisin, tai ainakin se tuotti suurta ajanhukkaa. Mutta jalkaväellemme koitui tappioita, joita kaikkien johtajain tuli välttää.

Välimatkan lisääntyessä kävi tulijyrä ohuemmaksi; jo liian pienen kantovoimankin vuoksi joutui tykkejä pois toiminnasta. Viimein ei mikään kantovoima enää riittänyt, tuli lakkasi. Jalkaväki jätti nyt tulijyrän. Jo nyt oli tykistö pantava liikkeelle ja varustauduttava valmistamaan uutta jalkaväen rynnäkköä. Jalkaväki ei voinut tulla ilman sitä toimeen huolimatta kaikista lisäaseistaan ja sen käytettäväksi annetuista tykeistä.

Etukäteen ei voinut päättää, miten jalkaväki suoriutuisi taistelusta joutuessaan tykistötulijyrän ulkopuolelle. Oli järjestelmällisesti pidettävä huolta siitä, että järeä tykistö ja suunnattomat ampumatarvevarastot kulkivat jälessä. Juuri ammusvarastot ratkaisivat asian. Usein kuljetettiin mukana aivan liian paljon tykkejä. Oli tavattoman vaikea kuljettaa joukoittain kuljetusneuvoja ensin omien ja sitten vihollisen asemien ja kaikkien juoksuhautojen, piikkilankaesteiden ja syvien suppiloiden yli. Tämän vyöhykkeen silloittamiseksi tarvittiin huolellisia esitöitä ja paljon kaikenlaisia apuneuvoja.

Mitä hyökkäyksen myöhempään kulkuun tulee, piti ylin armeijanjohto tärkeimpänä seikkana sitä, että ensimmäisellä linjalla olevat divisioonat jatkoivat taistelua päiväkausia. Minä vastustin sitä käsitystä, että nämä jo toisena tai kolmantena päivänä olisi vaihdettava toisella linjalla oleviin divisiooniin. Sodan alussa olimme taistelleet viikkomääriä päästämättä joukkoja lepäämään. Tähän ei tietenkään nykyinen armeija enää pystynyt. Mutta niin taaja vaihto ei kuitenkaan vielä ollut tarpeen kuin monet halusivat.

Mitä enemmän hyökkäys edistyi, sitä enemmän se muuttui liikuntasodaksi. Kun korkeampien johtajien puolustustaistelussa piti pysytellä kaukana takana voidakseen todella ohjata taistelua, tuli heidän nyt olla edessä ja sitä lähempänä, mitä enemmän taistelu muuttui liikuntasodaksi. Tässä tuli johtajan tehdä nopeita päätöksiä ja asianhaarain vaatiessa innostaa omalla persoonallisella esimerkillään.

Lopulta tuli liikuntasodassakin, kuten Romaaniassa, Itä-Galitsiassa ja Italiassa oli käynyt, semmoinen rintama vastaan, jota ei toistaiseksi enää voitu murtaa. Meidän täytyi silloin asettua puolustusasemiin ja ryhmittyä syvään selkäpuolelle. Mutta oli vaikea tietää, milloin sopiva ajankohta oli tullut. Useinkin tuli käydyksi tarpeettomia taisteluja.

Suurissa hyökkäyksissämme olimme saaneet nähdä, miten tärkeä jatkuva veresten voimien saanti on. Selvää oli, että sitä teroitettiin mieliin. Oli tehtävä kaikki mahdolliset valmistukset, jotta hyökkäystä voitaisiin seurata varusasemien toiselle puolen rautateitse, maanteitse ja puhelimitse ja päästä yhteyteen asianomaisten laitosten kanssa vasta valloitetulla alueella.

Joukkojen opetus kaikilla sotanäyttämöillä tapahtui näiden periaatteiden mukaan. Romaaniaan lähetettiin erittäin kokenut kenraali, jonka piti harjoittaa joukkoja länsirintaman ohjelmaa seuraten, jotta niitä voitaisiin käyttää piakkoin Ranskassa rauhanteon myöhästymisestä huolimatta.

Lännessä pantiin jälleen toimeen kursseja korkeampia johtajia ja esikuntaupseereja varten, mutta myös alemmille johtajille ryhmäpäällikköön asti, joiden merkitys hyökkäyksen menestymiselle oli hyvin huomattava. Armeijassa syntyi vilkas elämä. Muokkaus ulottui rekryyttien harjoittamisesta aina sekajoukkojen opetukseen tai ampumakenttäharjoituksiin. Tulijyrän käyttöä ja jalkaväen etenemistä sen kintereillä harjoitettiin käyttämällä kovia panoksia. Kurin lujittamista piti jokainen johtaja nyt, kuten ennenkin, armeijamme ja kaiken menestyksen perustuksena. Sille annettiin sitä suurempi arvo, kuta selvemmin alkoi tuntua, että kotimaan vaikutus armeijaan oli turmiollinen. Samoin kuin rauhan aikana pidettiin erittäin tärkeänä kunkin yksityisen miehen erikoisharjoitusta, suurempia sekaharjoituksia oli vain harvoin.

Tehtiin kaikki, mikä oli mahdollista, sotajoukon kehittämiseksi hyökkäystaisteluun, samoin kuin sitä oli edellisenä vuonna harjoitettu puolustustaistelua varten. Upseerien kasvatustyötä ja tarkoin harkittuja ohjeita saa isänmaa kiittää siitä, että kuolleiden ja haavoitettujen lukumäärä meillä suuruudestaan huolimatta oli tuntuvasti pienempi kuin vihollisella. Umpimähkäisten arviolaskelmani mukaan ovat Englanti ja Ranska kuolleissa menettäneet paljon yli 2,000,000 miestä. Venäjä yhtä paljon. Jos lasken, että vain puolet venäläisistä on kaatunut taistelussa saksalaisia vastaan, mikä todellisuudessa lienee liian vähän, niin ovat viholliset menettäneet paljon yli 3,000,000 kaatunutta, kun taas kaatuneiden luku saksalaisten taholla on suunnilleen 2,000,000. Toisilla rintamilla kaatuneiden lukumäärän lasken yhtä suureksi ystävän ja vihollisen taholla. Suhde on siis meille edullinen ja tulee sitä edullisemmaksi, mitä enemmän asia selviää. Nämä luvut ovat hirvittäviä. Mutta siitä huolimatta ne todistavat, että me olemme koettaneet olla tunnollisia ankarassa vastuunalaisuudessamme sotilaitamme kohtaan.

Hyökkäystä valmistellessa ei unohdettu puolustustakaan, meidän kun täytyi olla varustautuneita vihollisen vastahyökkäyksiin. Puolustussodan perusteet pysyvät voimassa, vain tankkeja vastaan suunnatuille toimenpiteille annettiin huomatumpi sija. Niinpä jalkaväen seuralais-aseet hyökkäys- ja puolustussodassa tarkoittivat osaltaan myös tätä. Mitä suurinta huomiota kiinnitettiin siihen, että tykistö oppi välitöntä yksityisammuntaa tankkeja vastaan, mihin varsinkin soveltuivat kenttäkanuunat ja miinanheittäjät. Raskaiden konekiväärien ammuksia lisättiin. Yhä enemmän kokeiltiin tankkien tuhoamista kääröpanoksilla (geballte Ladungen), kaikki kokemukset, joita oli saatu niitä vastaan taisteltaessa, saatettiin joukkojen tietoon ja niiden mielipiteet asiasta otettiin huomioon.

Puolustusasemia tarkastettiin mahdollisten tankkihyökkäysten varalta, ansoja, tiesulkuja rakennettiin, miinojakin asetettiin ja useihin paikkoihin asetettiin tykkejä tankkien torjumiseksi. Luonnollisesti vaikuttivat näihin puolustustöihin työvoimain vähyys ja armeijassa vallitseva käsitys tankkihyökkäyksen tehosta.

Sotaministeriö teki meille tuontuostakin selkoa tankkien torjuntaan käytettävien välineiden rakenteesta koettaen lakkaamatta kehittää niitä.

Olin taas usein rintamalla ja vilkkaassa ajatuksenvaihdossa armeijain ylikomentojen kanssa hyökkäystaistelussa noudatettavasta taktiikasta ja hyökkäyksestä itsestään. Sain kuulla eri asioissa joukon lausuntoja vastaan ja puolesta. Vieläkin kaikuvat korvissani keskustelut tulijyrästä ja esikentästä. Lopulta täytyi minun ottaa ratkaiseva askel, sitä vaati velvollisuuteni. Taktilliset periaatteet tunnustettiin oikeiksi ja joukot omaksuivat ne mielellään. Ne jättivät joka suhteessa riittävästi tilaa yksityiselle toimintavapaudelle.

Olin läsnä useissa harjoituksissa ja keskustelin monien rintamalta tulleiden herrojen kanssa. Kävi ilmi, että joukkojen ei ollut helppo asettua vaadittuun väljään ryhmitykseen. Tuiki tarpeellista oli jatkaa harjoituksia pitkälle maaliskuuhun asti.

VIII.

Tammi- ja helmikuun kuluessa siirrettiin länsirintamalla hyökkäykseen määrätyt divisioonat asemistaan. Niiden tilalle asetettiin osittain muilta sotanäyttämöiltä saapuneita divisioonia. Tästä hetkestä alkaen oli niiden omistettava aikansa kokonaan harjoituksiin ja varusteluihin. Me emme saattaneet varustaa kaikkia divisioonia sotatarpeilla ja hevosilla yhtä suuressa määrin, vaan täytyi meidän tässä suhteessa antaa etusija ensinnä hyökkäykseen määrätyille divisioonille. Samalla tavoin meneteltiin divisioonain ulkopuolella toimivissa hyökkäysosastoissa, armeijatykistössä, järeässä tykistössä, miinanheittäjäosastossa j.n.e. Hyökkäysdivisioonain hevosille annettiin lisätty ravintoannos.

Ylin armeijanjohto on pitänyt valitettavana sitä, että armeijan keskuudessa näin muodostui "hyökkäys-" ja "asemadivisioonan" käsitteet. Se koetti ehkäistä tätä, voimatta kuitenkaan muuttaa tosiasiaa, joka nämä käsitteet oli synnyttänyt.

Me olimme vähitellen tuoneet hyökkäykseen kaiken, mikä ajateltavissa oli. Yksityisiä divisioonia oli vielä tulossa idästä.

Toivoimme niillä voimilla, joita joka taholta olimme koonneet, voivamme hyökätä 50 km:n levyisellä yhtenäisellä rintamalla. Oli laskettu saatavan 20-30 patteria ilman miinanheittäjiä jokaista kilometriä kohti. Noudattamalla säästeliäisyyttä joissakin paikoin voitiin hyökkäystä vieläkin laajentaa. Koko länsirintamalla oli meillä silloin suunnilleen 25-30 divisioonan ylivoima. Mutta ylivoima ei ollut niin tuntuva, sillä vihollisarmeijoilla oli käytettävänään runsaasti erikois-aselajeja ja myös aluejoukkoja, joita ei meillä siinä määrässä ollut. Mutta kuitenkin olivat voimasuhteet meille edullisemmat kuin milloinkaan ennen. Ne tarjosivat menestysmahdollisuuden. Me aioimme tehdä hyökkäyksen 50-60 divisioonalla. Länsirintaman muiden osien heikontumista ei voinut välttää.

Myös Itävalta-Unkarin puoleen oli ylin armeijanjohto kääntynyt. Se oli lähettänyt pattereita, mutta varustanut ne valitettavasti niin huonosti ampumatarpeilla, että meille oli niistä hyvin vähän apua. Itävalta-unkarilaisia divisioonia ei ollut saatavissa. Niiden miesluku oli liian alhainen ja saattaisi vasta myöhemmin kohota, kun muutamia satojatuhansia miehiä palaisi Venäjältä sotavankeudesta. Saksalaisten joukkojen poistaminen Italian rintamalta ja idästä, missä niiden hallussa oli ollut huomattava osa asemia, asetti muuttuneesta sotatilanteesta huolimatta entistä suuremmat vaatimukset itävalta-unkarilaisille joukoille.

Hyvin mielellään olisi ylin armeijanjohto ottanut XV:n turkkilaisen armeijaosaston länsirintamalle; mutta Turkin armeijan surullinen tila pakotti lähettämään sen Aasiaan. Myöhemmin kaduin tätä. Kun Enverillä oli yhä vain Kaukaasia mielessään, vei hän osaston Batumiin, missä se joutui olemaan hyödyttömänä. Paljon parempaan tarpeeseen olisi se joutunut lännessä.

Bulgaaria tarvitsi joukkonsa Makedonian rintamalla; armeijan lukumäärään nähden se olisi kyllä kyennyt lähettämään joukkojaan länteen; mutta se ei osoittanut mitään ymmärtämystä sodan yhteisiä pyrkimyksiä kohtaan. Se ei aikoinaan ollut tahtonut kulkea edes Tonavan yli, ja nyt se luovutti sangen vastahakoisesti saksalaisia joukkoja Makedoniasta, vaikka kysymyksessä olikin vain muutama jääkäripataljoona ja joku määrä pattereita ja vuoristokonekiväärijoukkoja. Ne bulgaarialaiset joukot, jotka tulivat Dobrudshasta näiden sijalle, olivat lukumäärältään huomattavasti voimakkaampia. Me jätimme saksalaisiakin joukkoja. Poistuvien saksalaisten joukkojen sotatarvevarasto jätettiin sinne tai korvattiin erityisillä aselähetyksillä.

Meillä oli runsaasti sotatarpeita sotaliikkeen jatkamiseen lännessä. Sitävastoin oli tila, mitä täydennysjoukkoihin tulee, hyvin huolestuttava, meidän anomuksemme eivät olleet saaneet mitään aikaan. Sotaministeriö luovutti todellakin syksyllä 1918 tapahtumain pakotuksesta miehistöä kotimaan joukoista ja varusväestä, joka olisi jo aikaisemminkin voitu liittää armeijaan. Ylimmällä armeijajohdolla itsellään oli vielä reservejä itäarmeijassa ja Romaaniassa olevassa varusväessä, niistä kun voitiin ottaa sitä mukaa kuin asema lujittui kaikki 35 vuotta nuoremmat miehet. Täten heikkeni näiden joukkojen taistelukyky huomattavasti. Erikoisaselajeissa ja etappijoukoissa oli ylimmällä armeijanjohdolla vielä voimanlähde, joskaan ei erittäin tuottava. Minä koetin myös saada yhä enemmän naisia kiinnitetyksi työhön, jotta miehet vapautuisivat. Naisista oli muodostettava apupuhelinkunta.

Täyteväkikysymyksen ei olisi tarvinnut olla niin epäsuotuisa. Karkureina karisi armeijasta väkeä tavattoman paljon. Niiden lukumäärä puolueettomissa maissa, kuten esim. Hollannissa, nousi kymmeniin tuhansiin. Vielä useammat oleskelivat huolettomina kotimaassaan, ja sen sietivät vaieten toiset saman kansan jäsenet, eivätkä viranomaisetkaan mitenkään häirinneet heitä. Nämä ja piileskelijät rintamalla, joita myöskin oli useita tuhansia, alensivat ratkaisevalla tavalla taistelevien joukkojen voimaa, etupäässä jalkaväessä, missä niitä oli eniten. Jos kaikki nämä olisi pysytetty armeijassa, ei täyteväkikysymys olisi käynyt niin kireäksi. Lisää täyteväkeä olisi kyllä voitu hankkia, jos kotimaassa olisi ollut oikeata halua sodankäyntiin. Tällä halulla oli ratkaiseva merkitys, mutta sitä ei ollut olemassa.

Sota nielee ihmisiä. Se kuuluu sodan luonteeseen. Nykyaikainen puolustussota vaatii enemmän uhreja kuin hyökkäys, sekin puhuu jälkimäisen puolesta. Elo-, syys- ja lokakuu vuonna 1918 maksoivat meille paljon enemmän kuin maalis-, huhti- ja toukokuu samana vuonna. Viimeksimainittujen kuukausien menetyksenä olivat suurimmaksi osaksi lievästi haavoittuneet, jotka palasivat takaisin. Ne vangit, jotka menetimme puolustustaistelussa, täytyi meidän merkitä lopullisesti hukatuiksi. Valitettavasti oli itsestään selvää, että tappiot joka tapauksessa kaikista taktillisista varokeinoista huolimatta tulivat olemaan hyvin suuret, kun taistelussa käytettiin niin suuria joukkoja.

Vaikeuksista täyteväkeen nähden ei ollut päästy maaliskuussa 1918, vaikka käytettävänä olikin muutamia satojatuhansia miehiä. Ne alkoivat olla yhä enemmän uutena epävarmana tekijänä valtavassa voimainmittelyssä. Englanti ja Ranska saivat myös taistella samanlaisia vaikeuksia vastaan. Syksyllä 1917 kuului englantilaisiin divisiooniin vielä kaksitoista pataljoonaa, nyt yhdeksän. Ranska oli Aisnen—Champagnen taistelun jälkeen laskenut hajalle yli 100 pataljoonaa ynnä paikallis- ja paikallisreservijoukkoja. Amerikkalaiset joukot, joiden taistelukyky ei saattanut olla suuri, eivät olleet vielä saapuneet. Sukellussota oli jatkunut edelleen, emme voineet tietää, kuinka paljon tonnistoa entente voisi käyttää joukkojen kuljetukseen.

Armeija oli voittanut edellisen vuoden taistelujen jättämät raskaat sielulliset vaikutukset, se kun tiesi nyt siirryttävän puolustuksesta hyökkäykseen. Henki tuntui kauttaaltaan lujittuneen, mutta maaliskuussa 1918 ei voinut olla näkemättä, että maanalainen myyräntyö paikoittain edistyi. Vuoden 1899 ikäluokan saavuttua rekryyttikeskuksiin alkoi kuulua valituksia tästä täyteväestä ja sen moraalisesta tilasta. Tehtiin sekin hämmästyttävä huomio, että useilla rekryyteillä oli suuria rahavaroja käytettävänään. Tämä vaikutti varmaan äärettömän katkeroittavasti vanhempiin miehiin, jotka olivat olleet kauan rintamalla.

Henkisen sotakuntoisuuden kohottamiseksi kotimaassa ei tehty mitään. Epäkohdat sotatalouselämässä olivat päivä päivältä käyneet räikeämmiksi. Armeijan kohonnut mieliala heijastui nyt vähän aikaa kotimaassakin ja oli omiaan johtamaan harhaan. Suuren joukon henki pysyi kylmänä, vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, se oli vaipunut omiin harrastuksiinsa ja huoliinsa, mutta ne eivät johtuneet siitä, että sodan lopputulos näytti peloittavalta. Kotimaa ei kyennyt enää terästämään armeijan hermoja; se jäyti jo sen ydintä; me emme voineet tietää, kuinka laajalle riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen myyräntyö oli levinnyt. Tammikuun lopulla 1918 tehdyt lakot loivat vielä kerran räikeätä valoa sen pyrkimyksiin; tämä puolue kasvoi yhtämittaa ja oli taatusti johtajainsa hallittavana samalla kuin ammattikuntien vaikutusvalta väheni.

Hallituskaan, vaikka se esiintyikin pontevasti lakkoja vastaan, ei niissä huomannut ajan merkkejä enempää kuin syksyllä 1917 meriväen levottomuuksissa. Voimakkaalla kädellä oli ryhdyttävä järjestystä ylläpitämään Saksassa siinäkin tapauksessa, että sotatarpeiden tuotanto hetkeksi vähenisi, tämä asia selvisi yhä enemmän. Muussa tapauksessa oli pelättävissä, että kumoukselliset pyrkimykset tuottaisivat meille vielä paljoa suurempaa vahinkoa. Hallitus tunsi sen kannan, mikä ylimmällä armeijanjohdolla oli tässä asiassa. Noina päivinä edistettiin tuntuvasti Saksan vallankumousta. Reinickendorfissa perustettiin silloin, niinkuin nyt vasta olen saanut tietää, Saksan ensimmäinen työ- ja sotamiesneuvosto. Täten oli todellisuudessa meidän omassa keskuudessamme syntynyt arka kohta taistelussa olemassaolomme puolesta. Ratkaisevaa merkitystä sotaan nähden en uskonut sillä vielä olevan. Uskoni Saksan kansaan oli suurissa piirtein vielä järkkymätön.

Rintamalla olevilla johtajilla ja joukoilla oli samoin kuin ylimmällä armeijanjohdolla tunne, että ne voivat täyttää tulevissa taisteluissa vaatimukset, jotka niille asetetaan. Toivoimme saavuttavamme voiton, vaikka joukot eivät enää olleetkaan samanlaisia kuin vuonna 1914, ne olivat ainoastaan jonkinlaista suuren sotilaallisen kokemuksen saavuttanutta nostoväkeä. Vihollisen laita ei ollut paremmin. Milloin olimme hyökänneet samanlaisilla ja vieläkin vähemmin hyökkäykseen koulutetuilla joukoilla, olimme saavuttaneet voiton. Emme tosin tienneet, mihin tulokseen pääsisimme, saisimmeko murretuksi vihollisen rintaman ja suoritetuksi ratkaisevan sotaliikkeen, vai olisiko hyökkäys tulokseton. Tämä oli epätietoista — kuten kaikki sodassa.

Helmikuun 13:ntenä tapahtuneessa asiain esittelyssä Homburgissa lausuin keisarille ja valtakunnankanslerille vastaisista tapahtumista lännessä seuraavaa:

"Taistelu lännessä on valtavin sotilaallinen tehtävä, joka milloinkaan on uskottu millekään armeijalle ja jossa Englanti ja Ranska kahden vuoden aikana ovat tehneet turhia yrityksiä. Puhuin eilen 7:nnen armeijan johtajan kanssa; hän sanoi olevansa sitä enemmän tehtävän suuruudesta tietoinen, mitä enemmän hän sitä ajattelee. Näin ajattelevat kaikki vastuunalaisuutensa tuntevat miehet länsirintamalla; luulen myös itse koko olemuksessani tuntevani tämän sotilaallisen päämäärän valtavuuden, minun kun tulee kenraalisotamarsalkalle luoda niiden ehdotusten pohja, joille Hänen Majesteetiltaan pyydetään lopullista vahvistusta. Tämä tehtävä saa onnellisen ratkaisun vain siinä tapauksessa, että sodankäynti vapautuu kaikista sietämättömistä kahleista, kun viimeinenkin mies on saatettu mukaan ottamaan osaa ratkaisuun ja on sen hengen läpitunkema, jonka rakkaus keisariin ja valtakuntaan ja luottamus sotilaallisen johdon voimaan ja isänmaan suuruuteen antaa. Näitä sielullisia seikkoja ei saa arvioida liian vähiksi, ne antavat voimia suurimpiin urotöihin. Niitä täytyy kohottaa voimakkaalla esiintymisellä idässä.

"Länsiarmeija odottaa tilaisuutta näyttää, mihin se kykenee. Ei tule luulla, että tästä hyökkäyksestä tulee samanlainen kuin Galitsiassa ja Italiassa; siitä tulee valtava kamppailu, joka alkaa yhdessä kohden, jatkuu toisessa ja vaatii pitkän ajan, on vaikea, mutta on oleva voittoisa…"

Menestyksen huippuna olisi sotaliike, jossa saisimme panna liikkeelle koko etevämmyytemme. Sen saavuttaminen oli viimeinen päämäärämme. Jos se ei onnistuisi ensi hyökkäyksellä, täytyisi sen onnistua myöhemmin. Luonnollisesti olisi asema silloin jo epäsuotuisampi; missä määrin, se riippui amerikkalaisten apuvoimien saapumisesta ja niiden arvosta, samoin niistä tappioista, joita vastaiset taistelut tuottaisivat meille ja vihollisille. Kaikki tarkoitti tässä suhteessa suotuisan tilaisuuden käyttämistä. Otin tietenkin huomioon, että meidän oma armeijamme tulisi heikentymään. Se ei vain saanut heikentyä yhtä paljon kuin vihollinen. Jatkuvilla hyökkäyksillä pitäisimme myös huolen siitä, että aloite pysyi meidän käsissämme. Näihin päämääriin minun täytyi tyytyä.

Ilmoitin keisarille, että armeija oli koossa ja astui hyvin valmistuneena täyttämään "historiansa suurinta tehtävää".