Sotamuistelmani 1914-1918

by Erich Ludendorff

FLANDERIN TAISTELU JA VENÄJÄN LUHISTUMINEN KEVÄÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1917

I.

Wytschaeten mutkassa kesäkuun 7:ntenä alkaneiden kiivaiden taistelujen jälkeen alkoi monta päivää kestäneen tykkitulen valmistamana Flanderin taistelu heinäkuun 31:senä. Tästä piti kehittyä ententen toinen suuri sotaliike, joka vihollisen toiveitten mukaan tuottaisi sille lopullisen voiton ja tuhoaisi sukellusveneasemamme Flanderissa. Taistelut levisivät suurelle osalle länsirintamaa, Italian, Makedonian sekä myöhemmin myös Palestiinan rintamille.

Länsirintamalla nyt alkanut taistelu tuli meille kaikista tähänastisista taisteluistamme tuhoisimmaksi. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto voinut siirtää joukkoja itärintamalta länsirintaman vahvistukseksi. Idässä oli meidän päästävä perinpohjaiseen tulokseen ja siksi piti siellä olla riittävästi sotavoimia. Meidän täytyi lyödä Venäjän ja Romaanian joukot, jotta voisimme 1918 päästä ratkaisuun hyökkäämällä Ranskan rintamalla ja tukemalla maasotaa sukellussodalla, jollei tämä yksinään olisi vielä vienyt toivottuun päämäärään. Sotilaallinen asemamme oli sellainen, että minun täytyi ottaa raskas taakka hartioilleni. Se oli niin raskas, että se tärisytti minua. Minun täytyi kestää. Muutoin uhkasivat meitä seuraavana vuonna hyvin suuret vaarat. Itsestään on ymmärrettävissä, että ylin armeijanjohto lähetti länsirintamalle jok'ainoan miehen, jota ei välttämättömästi tarvittu muualla. Saksan kruununprinssi varoitti minua usein, etten kärjistäisi liiaksi asemaa länsirintamalla. Minä kyllä käsitin, mitä ylin armeijanjohto, joka piti silmällä asemaa vuonna 1918, teki pannessaan länsirintamalla olevien joukkojen kannettavaksi hirvittävän suuren kuorman: minä ymmärsin, että vaara tulisi olemaan suuri, ellei sukellussota tehoaisi. Mutta minä en kuulu niihin, jotka taipuvat vaaran alla. Minun tehtäväni oli voittaa vaara ja panna kaikki alttiiksi, jotta isänmaani säilyisi sitä uhkaavilta suurilta onnettomuuksilta.

Idässä piti meidän monelta taholta nuijia Venäjää ja antaa sille iskuja murskataksemme tämän jättiläisen. Jo Itä-Galitsian suurten sotaliikkeiden aikana olin puhelimitse tiedustellut eversti Hoffmannilta, mitä hän ajattelisi hyökkäyksestä Väinäjoen yli Riian pohjoispuolella. Luonnollisesti hän tarvitsisi siihen joukkoja, jotka olivat vielä taistelemassa Galitsiassa. Eversti hehkui heti innostusta. Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi viipymättä alustaviin valmistelutoimiin. Kun elokuun alkupäivinä kävi selville, että eteneminen Galitsiassa ja Bukovinassa oli keskeytettävä ja että uusi rynnäkkö siellä saattoi alkaa vasta kun rautatiet olivat korjatut, sai itärintaman ylipäällikkö määräyksen kulkea Väinäjoen yli. Luulin silloin, että se voisi tapahtua elokuun 20:ntenä, ja minä toivoin sieltä joitakin joukkoja pian vapautuvan. Ajattelin, että syyskuun puolivälissä tai loppupuolella, kun Dnjestrin eteläpuolella olevat rautatiet olivat korjatut, voisimme aloittaa taas sotaliikkeet etelässä tunkeutumalla Bukovinasta Serethin yli Moldauhun päin. Sitä varten oli Riiasta vietävä joukot uudestaan etelään.

Heinäkuun 31:sen ja syyskuun välinen aika oli tavattoman jännittävä. Heinäkuun 31:senä tekivät englantilaiset, vasemmalla sivustallaan muutamain ranskalaisten divisionain tukemana, hyökkäyksen 25 km:n pituisella rintamalla. He käyttivät hyökkäykseen niin voimakasta tykkitulta ja semmoisen määrän ammuksia, jommoista länsirintamallakin oli tähän saakka harvoin käytetty. Useissa paikoin tunkeutuivat myös tankit rintamaamme. Ratsuväkidivisioonat olivat valmiina käymään kimppuumme, jos peräytyisimme. Varadivisioonain avulla onnistui 4:nnen armeijan, jonka esikunnanpäälliköksi oli tullut eversti v. Lossberg, pysäyttää vihollisen eteneminen ja supistaa se paikallisesti. Taistelun tulos oli meille tuhoisa. Menetimme viholliselle 2-4 km leveän maa-alueen koko hyökkäysrintamalla ja lisäksi vielä huomattavan joukon vankeja ja sotakalustoa. Vakinaisten ja varajoukkojemme mieshukka oli suuri.

Elokuussa leimahti taistelu uudelleen paloon monin paikoin länsirintamaa. Flanderissa hyökkäsi entente taas 10 p:nä. Heinäkuun 31:nen oli vihollisellekin ollut tuhoisa päivä. Elokuun 10:s oli meille menestyksellinen; sen sijaan saimme taas 16:ntena ankaran iskun. Englantilaiset valloittivat aluetta aina Poelkapelleen asti ja vain äärimmäisin ponnistuksin voimme työntää heidät vähän takaisin. Seuraavina päivinä jatkui taistelu, mutta ei niin raivoisana. 22:sena oli taas valtava taistelu. Elokuun 25:ntenä päättyi Flanderin taistelun toinen jakso. Se tuli meille hyvin kalliiksi.

Etelämpänä tunkeutuivat englantilaiset taas elokuun 15:ntenä Lensin pohjoispuolella oleviin asemiimme ja valtasivat meiltä erään tärkeän kukkulan.

Scarpen molemmin puolin, aikaisemman Arrasin taistelun seuduilla, saatiin englantilaisten elokuun 9:ntenä tekemä hyökkäys torjutuksi.

Elokuun lopulla kävivät ranskalaiset turhaan St. Quentinin pohjoispuolella olevain Siegfried-asemain kimppuun. Yritys ei ollut vakava.

Myös Chemin des Damesin kukkulaseuduilla tekivät ranskalaiset pieniä sivuhyökkäyksiä.

Pääiskuun ryhtyivät ranskalaiset elokuun 20:ntenä ja 21:senä Verdunin luona olevia asemiamme vastaan. 5:s armeija oli odottanut tätä hyökkäystä. Jo useita viikkoja aikaisemmin oli annettu määräys, että muutamia alueita, kuten esim. Talou-harjanne, oli tyhjennettävä, ja se tehtiin ajoissa. Ranskalaiset hyökkäsivät ilman tankkeja ja heidän onnistui tunkeutua syvälle asemiimme. Eräs Maasin vasemmalla rannalla taisteleva divisioonamme ei tehnyt tehtäväänsä; oikeallakin rannalla meidän kävi huonosti. Ja kuitenkin olimme täällä, samoin kuin Flanderissakin, tehneet kaikkemme menestyksen turvaamiseksi. Myös elokuun 21:nen ja 26:s päivä olivat viholliselle onnellisia ja tuottivat meille häviöitä. Ranskan armeija oli saanut takaisin hyökkäyskuntonsa. Se oli nopeasti kohonnut lamaannustilasta. Pariisin valtiomiehet asettivat näinä päivinä rauhanehdot, joista kävi ilmi, että he pitivät sotilaallista asemaansa parempana kuin se oli.

Samaan aikaan elokuussa Flanderissa ja Verdunin luona kärsimämme raskaat tappiot heikonsivat länsirintamaamme. Vihollisen tykkituli oli niin tuhoisa, että me tunsimme itsemme melko avuttomiksi betonivarustuksistamme huolimatta. Armeijamme ei enää kaikkialla ollut niin puolustuskykyinen kuin paikalliset johtajat ja minä olimme toivoneet. Vihollinen osasi hyökkäyksiä tehdessään ottaa huomioon varadivisioonaimme käytön. Hyökätessään eivät ranskalaiset enää tavoitelleet sellaisia kaukaisia päämääriä, joihin kenraali Nivelle Aisnen—Champagnen taistelussa oli pyrkinyt. He osasivat varustautua vastahyökkäyksiimme ja käyttivät niitä silmällä pitäen varovaisesti menestystään hyväkseen. Toisaalta tämä oli luonnollisesti meille edullistakin.

Minä myös olin ponnistanut voimani äärimmilleen. Tapaukset länsirintamalla näyttivät nyt ehkäisevän kaikkien muiden suunnitelmiemme toimeenpanon. Voimaimme kulutus oli ollut niin suuri, että se herätti vakavaa huolestumista. Sellaista ei oltu voitu odottaa. Väinäjoen luona toimeenpantavaksi suunniteltu hyökkäys oli lykättävä myöhemmäksi. Voiko ylin armeijanjohto ensinkään ottaa vastuulleen sitä, että divisioonat yhä jäisivät itärintamalle? Ei ainoastaan Saksan kruununprinssi vaan myös muutamat tyynesti ajattelevat päällikötkin pudistivat päätään. Mutta arvostellessani vihollisemme aikeita vakuutin aina itselleni: Tässä sodassa on kysymyksessä lopullinen voitto eli häviö. Vihollisen halu tuhota meidät on niin suuri, ettei meillä ole valittavana mitään kolmatta. Olin varma siitä, että länsirintamamme kyllä kestää vielä ankarammankin puserruksen. Tämäkin oli taas niitä tapauksia, joissa inhimillinen taito ei riitä. Ylin armeijanjohto pysyi aikeissaan, mitä tulee Väinäjoen yli suunniteltuun hyökkäykseen. Se uskoi suureen menestykseen, hyökkäys kun tapahtuisi Pietarin lähellä, joskaan sen tarkoituksena ei ollut ulottaa hyökkäystä hyvin laajalle alueelle. Sotilaallisessa suhteessa olisi tämä sotaliike meille ainoastaan rintaman parannus, jonka kautta voisimme säästää joukkojamme.

Moldauhun tehtävä hyökkäys oli suunnitelmamme mukaan toinen ratkaiseva isku. Mutta tästä vaikeitten rautatietöiden vuoksi toistaiseksi lykkääntyneestä liikkeestä oli meidän kokonaan luovuttava. Isonzon rintamalla oli elokuun lopulla alkanut 11:s Isonzon-taistelu 70 km:n pituisella rintamalla. Italialaisilla oli ollut menestystä. Syyskuun alussa jatkui taistelu ankarana ja sekin tuotti italialaisille voittoja. Itävalta-unkarilaiset armeijat olivat tosin pysyneet paikoillaan, mutta niiden Karstin vuoristossa kärsimät tappiot olivat niin suuret, niiden henki niin lamassa, että johtavissa itävalta-unkarilaisissa piireissä kypsyi se vakaumus, että nämä armeijat eivät voi jatkaa sotaa eivätkä kestää 12:tta Isonzon-taistelua. Italian rintamalla olevat itävalta-unkarilaiset armeijat olivat saksalaisten apujoukkojen tarpeessa. Me emme siis voineet hyökätä Moldauhun. Saksalaisten divisioonain lähettäminen Italian rintamalle pelkkää puolustustaistelua varten ei ollut vakavan asemamme mukaista. Ylimmän armeijanjohdon täytyi järjestää asiat niin, että me täälläkin tekisimme hyökkäyksen tai sotaliikkeen saadaksemme ainakin parannetuksi asemamme.

Moldauhun suunnitellusta hyökkäyksestä luopuminen oli minusta hyvin vaikeaa. Se olisi Venäjän tilan vuoksi voinut tuottaa hyvin paljon huomattavampia tuloksia kuin hyökkäys Italian rintamalla. Se olisi voinut ratkaista taistelun itärintamalla. Kun Venäjä oli rappeutumistilassa, sen armeija ja kansa hajaantumassa, oli ilmeistä että vähilläkin voimilla tekemämme hyökkäys olisi voinut onnistua. Tosin Italian rintamalla tehty hyökkäys helpottaisi länsirintamamme ahdinkoa; mutta epävarmaa oli, voisiko se, Italiassa vallitsevan hiilipulan rinnalla, aiheuttaa siellä sisäisiä levottomuuksia. Tässä suhteessa ei yleensä oltu toivehikkaita. Mutta vaikka emme voineetkaan olla varmoja Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen tuloksiin nähden, oli ryntäykseen kuitenkin ryhdyttävä, ja se päätettiin panna toimeen syyskuun keskipaikoilla. Se oli tehtävä, jos mieli estää Itävallan luhistumista. Vielä oli meidän harkittava, millä keinoin voisimme Riian taistelun jälkeen iskeä uuden haavan Venäjään jouduttaaksemme sen hajoamista. Ikuisena totuutena pysyy Moltken lause: "sotataito on hätäkeinojen järjestelmää."

Elo- ja syyskuun vaihteessa oli kannettavanani suuri työtaakka. Minun oli tehtävä usein matkoja Berliiniin. Matkustaessani kerran länsirintamalle tapahtui rautatieonnettomuus. Toinen juna työntyi sen vaunun päälle, missä seurueeni kanssa paraikaa olin illallisella, ja kaatoi sen kumoon. Tämä aiheutti pienen säikähdyksen. Raskas isku oli minulle ilmoitus vanhimman poikani sankarikuolemasta, oikeammin vaimoni vanhimman pojan hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Minulla ei ollut lapsia. Mutta olin syvästi kiintynyt häneen samoin kuin hänen sisariinsa ja veljiinsä. Vielä äsken olin tavannut hänet Lillessä reippaana ja kukoistavana, täynnä intoa ja antaumusta isänmaalleen ja kutsumukselleen. Hän sai surmansa Kanaalin yläpuolella käydyssä ilmataistelussa. Vasta monien viikkojen kuluttua löysimme hänen ruumiinsa Hollannin rannikolta, minne aallot olivat sen viskanneet.

Jännityksen aikoja seurasi rauhallisempi tila rintamilla, Flanderissa elokuun lopusta, Verdunin luona ja Italiassa syyskuun alkupuolelta ja keskipalkoilta alkaen. Kukaan ei kuitenkaan tietänyt, kauanko tätä rauhan aikaa kestäisi.

Makedonian rintamallakin oli entente elokuun 30:nnen ja syyskuun 8:nnen välisenä aikana tehnyt rajuja hyökkäyksiä saavuttamatta kuitenkaan menestystä. Vuoristossa Ohrida-järven länsipuolella käydyt paikalliset taistelut olivat koko sodankäynnille siinä suhteessa tärkeitä, että ne pakottivat bulgaarialaisten pidentämään rintamaansa.

Romaaniassa taisteltiin Serethin ja rajavuorten välillä. Muutoin oli koko Riikaan asti ulottuvalla itärintamalla taistelutoiminta vähäistä. Czernowitzin luona tehdyn saksalaisen hyökkäyksen tarkoituksena oli ainoastaan saada aikaan aivan välttämättömäksi käynyt rintamanparannus.

Karpaattien ja Tarnopolin välistä rintamaa ohennettiin nyt, jotta saataisiin varajoukkoja tulevia sotaliikkeitä varten.

Syyskuun 1:senä menivät armeijamme Uexküllin luona, Riian kaakkoispuolella, Väinäjoen yli. Ylimeno tapahtui lujan vihollisaseman edustalla. 8:nnen armeijan päällikkö kenraali v. Hutier ja hänen esikuntansa päällikkö kenraali v. Sauberzweig olivat tehneet tätä ylimenoa varten huolelliset valmistustyöt saaden apua ylemmiltä komentoviranomaisilta. Ylimeno onnistui. Venäläiset olivat oikeaan aikaan poistaneet joukkonsa joen vasemmalla rannalla olevasta siltalinnakkeesta ja he tekivät meille, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, hyvin heikkoa vastarintaa. Tunsin vapautuneeni suuresta taakasta, kun tuo isku oli annettu venäläisille. 8:s armeija sai pian käskyn pysähtyä. Se alkoi heti rakentaa etumaisten linjojensa taakse asemia, sijoittaen ne lyhimmälle linjalle Väinäjoen ja Riianlahden välille. Kaksi divisioonaa lähti heti länsirintamalle niiden joukkojen sijalle, jotka oli sieltä määrätty Italiaan. Itärintamalta täytyi siirtää sinne paljon väkeä. Huolimatta siitä, että suunnittelimme hyökkäystä Italian rintamalla ja että taistelu länsirintamalla, missä tilanne oli hyvin kireä, saattoi milloin tahansa leimahtaa uudelleen liekkiin, täytyi itärintaman ylipäällikölle jättää niin paljon joukkoja, että hän yhä uudelleen voi tarpeen vaatiessa käydä Venäjän kimppuun. Kaikki, mitä nyt teimme, oli vain pieni korvaus siitä, että meidän täytyi luopua Moldauhun suunnittelemastamme hyökkäyksestä. Jonkinlainen korvaus se joka tapauksessa oli. Saan tyytyä siihen, että myöhempi arvostelu on pitänyt menettelyäni voimain hajoittamisena. Kaikki ei aina mene suunnitelman mukaan — ja minä pääsin tarkoitusteni perille.

II.

Hyökkäystä, jonka itävalta-unkarilaiset joukot vuonna 1916 olivat Tirolista tehneet, oli, lukuunottamatta näiden joukkojen pientä taistelukykyä, haitannut se, että hyökkäävät joukot olivat liian vähälukuiset ja ettei Isonzon rintamalla oleva itävalta-unkarilainen armeija samaan aikaan ryhtynyt toimintaan. Houkuttelevaa oli nyt alkaa pohtia samanlaisia suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Mutta syksyllä 1917 täytyi lähteä siitä tosiseikasta, että itävalta-unkarilaiset joukot olivat väsyneet ja että Saksa saattoi niitä avustamaan lähettää ainoastaan 6-8 divisioonaa. Mahdotonta oli näillä voimilla hyökätä Tirolista päin. Sieltäpäin tehty hyökkäys onnistuisi ainoastaan siinä tapauksessa, että se osuisi hyvin heikkoon kohtaan vihollisen rintamaa ja että hyökkäys tulisi viholliselle odottamatta. Jos lisäksi hyökkäyspaikan valinta onnistuisi niin, että me voisimme käyttää hyväksemme hyökkäyksen tuloksia samoin kuin Itä-Galitsiassa, olisi tehty kaikki, mitä aluksi hyökkäystä varten voi tehdä. Kaikki muu jäisi huolellisen ryntäysvalmistuksen ja aseellisen ratkaisun varaan.

Hyökkäykseen sopiva alue näytti olevan Flitschin ja Canalen välinen seutu. Maan laatu tällä alueella tuotti kuitenkin miltei voittamattomia vaikeuksia. Kulkutiet, jotka veivät hyökkäysrintamalle Itävallan puoleiselta seudulta, olivat mitä hurjimmat. Mutta italialaiset eivät tältä suunnalta odottaneet hyökkäystä ja siksi heidän rintamansa oli sillä kohtaa heikko. Jos vuorien yli Cividalen pohjoispuolelta Udinea kohti suunnattu yllättävä hyökkäys onnistuisi, saattaisi se koko Italian Isonzon-rintaman horjumaan. Me voisimme silloin käyttää hyväksemme hyökkäyksen tuloksia. Tämän suunnitelman innokkain kannattaja oli everstiluutnantti Wetzell. Aluksi täytyi ylimmän armeijanjohdon tietää, olisiko mainitulla alueella hyökkäys yleensä ollenkaan mahdollinen sekä miten se olisi suoritettavissa. Kenraali Krafft v. Dellmensingen, joka tähän aikaan oli herttua Albrechtin armeijaryhmän pääesikunnan päällikkö, ja majuri vapaaherra v. Willisen saivat, kenraali Arzin suostumuksella, toimekseen tarkastaa itse paikalla seutua, jolla hyökkäys aiottiin tehdä. Tutkimuksen tulokset olivat myönteisiä, mikä seikka ylimmän armeijanjohdon mielestä ratkaisi asian. Minä antauduin nyt kokonaan uuteen suureen tehtäväämme.

Kenraali v. Krafft ja majuri v. Willisen olivat lisäksi laatineet erittäin hyviä joukkojen varustamista koskevia ehdotuksia. Ylin armeijanjohto ryhtyi heti neuvottelemaan asiasta Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa. Tämän tuli hankkia saksalaisille joukoille vetojuhtakolonnia ja vuoritykistöä. Vuoritykistön puute on ennen nykyistä sotaa ja sen kestäessä vaikuttanut usein häiritsevästi Saksan armeijan toimintaan. Vuoristojoukkojakin muodostettiin, mutta niitä ei luonnollisestikaan ollut tällä sotaretkellä riittävästi. Onneksi Itävalta-Unkari kykeni auttamaan tässä suhteessa; meidän ei aina tarvinnut itse hankkia kaikkea.

Hyökkäykseen käytettävien joukkojen valinta oli tehtävä huolellisesti. Etupäässä oli otettava sellaisia, joilla, samoinkuin alppijoukoilla, oli Karpaattien vuoristosodassa saatuja kokemuksia ja vuoristosotaan tarvittavat varustukset. Tällaisia olivat 117:s ja 200:s jalkaväkidivisioona. Nämä olivat paraikaa Bukovinassa ja piti niiden sieltä vapautua, kun itävalta-unkarilaiset joukot olivat siellä suoristaneet rintamaansa.

Muille rintaman osille ylin armeijanjohto siirsi mielellään sellaisia divisioonia, jotka olivat taistelleet ainoastaan länsirintamalla tai kärsineet erittäin suuria tappioita. Mutta länsirintama oli meille erittäin tärkeä ja sieltä voitiin siirtää muuanne ainoastaan pieniä joukkoja. Siitä syystä voitiin vain vähässä määrin täyttää useitten ryhmäin toiveita päästä taistelemaan ja hyökkäämään kerran toisillekin rintamille. Nyt määrättiin Italian rintamalle lähetettäviksi 5:s, 12:s ja 26:s (Württembergin) jalkaväkidivisioona sekä muutamia jääkäripataljoonia, joista myöhemmin muodostettiin saksalainen jääkäridivisioona. 6-7 divisioonaa saatiin kuntoon Italian rintamaa varten; 2 niistä otettiin länsirintamalta ja niitten tilalle lähetettiin Riiasta jo mainitut 2 divisioonaa.

Sitä paitsi oli itärintaman luovutettava 2 divisioonaa, jotka myöhemmin, jos tilanne sen sallisi, voitaisiin lähettää Italian rintamalle, muussa tapauksessa länsirintamalle.

Näihin hyökkäystä varten varustettuihin divisiooniin liitettiin vielä saksalaisia tykki-, pionieeri-, miinanheittäjä-, lento-, ilmalaiva- ja tiedustelukuntia, automobiili- ja kuormastokolonnia sekä kaikenlaisia etappijärjestöjä — sanalla sanoen: kaikkea, mitä armeija tarvitsee. Yli-intendentit ja sotaministeriöt pitivät huolta siitä, että nämä joukot saivat vuoristosotaan tarvittavat varustukset. Harjoitukset vuoristosotaa varten aloitettiin heti. Tykistön piti saada erityistä opetusta vuoristo-ammunnassa.

Kenraali v. Arzin kanssa sovittiin, että saksalaiset joukot, joihin liitettiin tarpeellinen määrä itävalta-unkarilaisia joukkoja, muodostaisivat 14:nnen armeijan, jonka johtajaksi tulisi entinen 6:nnen armeijan ylipäällikkö kenraali Otto v. Below. Kenraali v. Krafft tuli hänen esikunnanpäällikökseen ja majuri v. Willisen siirtyi 14:nnen armeijan ylikomentoon vanhimmaksi pääesikuntaupseeriksi. Kenraali v. Belowin tilalle 6:nnen armeijan päälliköksi tuli selväkatseinen ja päättäväinen kenraali v. Quast. Kenraali v. Krafftin paikalle herttua Albrechtin armeijaryhmään siirtyi eversti Heye, joka oli kauan ja ansiokkaasti työskennellyt kenraali v. Woyrschin esikunnanpäällikkönä.

Italiaa vastaan tehtävän hyökkäyksen valmistelujen vuoksi oli usein neuvoteltava Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa, joka oli Badenissa. Kenraali v. Waldstätten kävi sen vuoksi usein Kreuznachissa. Oli jo ilman muuta selvää, että saksalaiset joukot tekisivät päähyökkäyksen, jonka tuloksesta koko menestys riippui. Saksalaiset joukot koottiinkin sen vuoksi tärkeimmälle paikalle, Tolmeinin molemmin puolin. Jääkärit sijoitettiin Flitschin laaksoon.

Keisari Kaarle tahtoi yksissä neuvoin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa johtaa sotaliikkeitä. Minä olin kuitenkin pitänyt huolta siitä, että Saksan ylimmälle armeijanjohdolle turvattiin tarpeellinen vaikutusvalta valmistelujen, saksalaisen armeijanylipäällystön ja puhelinyhteyksien avulla.

Ikävä kyllä kävi ilmi, etteivät sotaliikkeet voisi alkaa ainakaan ennen lokakuun jälkipuoliskoa.

Syyskuussa kehittyivät tapaukset itärintamalla edelleen. Voimakkaalla, hyvin valmistetulla hyökkäyksellä oli Jakobstadtin lähellä oleva siltavarustus vallattu jo syyskuun 21:senä. Nyt oli äkkirynnäköllä otettava venäläisiltä Saarenmaan, Muhun ja Hiidenmaan saaret. Siihen yritykseen tarvittiin yksi divisioona ja pyöräilijäbrigaadi, jotka lähetettiin väliaikaisesti Flanderin rintamalta. Yritystä oli valmistettu syyskuun puolivälistä alkaen yksissä neuvoin merilaitoksen ylipäällystön kanssa, erinomaista yhteistyötä tehden. Saman kuun lopulla olivat sotalaivasto, kuljetuslaivat ja maihinnousujoukko Libaussa lähtövalmiina. Epäedullisten sääsuhteitten vuoksi siirtyi yrityksen toimeenpano aina lokakuun puoliväliin.

Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen sekä saarien valloittamisyrityksen lykkäytyminen lokakuun loppupuolelle ja keskivaiheille aiheuttivat meille raskaan puserruksen vihollisen taholta.

Länsirintamalla hetken aikaa vallinneen melkein täydellisen levon jälkeen, joka jo oli eräillä tahoilla herättänyt toivon, että Flanderin taistelu olisi ohi, teki vihollinen taas syyskuun 20:ntenä rintamaamme vastaan voimakkaan hyökkäyksen. Taistelun kolmas, verinen jakso alkoi. Päähyökkäys tehtiin Passchendalen—Geluveldin suuntaan. Englantilaiset koettivat ilmeisesti saada haltuunsa Ypernin ja Roulers-Meninin välillä olevan ylänköseudun, jolta on laaja näköala molempiin suuntiin. Ylänkö oli meillekin erittäin tärkeä. Se tarjosi meille tähystyspaikkoja ja suojeli samalla jossain määrin vihollisen tykkitulelta.

Vihollisen hyökkäys onnistui nytkin johonkin määrin. Se oli huomattavasti voimakkaampi kuin puolustus. Vihollisen hyökkäyksen voimakkuus ei johtunut tankeista. Ne tuottivat tosin meille haittaa, mutta me teimme ne käyttökelvottomiksi. Vihollisen hyökkäyksen voima perustui tykistöön sekä siihen, että meidän tulemme ei kyennyt hajoittamaan englantilaisten jalkaväkeä sen kerääntyessä ja ennen kaikkea sen hyökätessä.

Englantilaisten uusi 21:senä tekemä hyökkäys torjuttiin. Mutta jo 26:s päivä oli 4:lle armeijalle taas erittäin vaikea taistelupäivä ja meidän tappiomme olivat hyvin suuret. Maa-alueen menetys kyllä voitiin kestää, mutta elävän taisteluvoiman häviö painoi mieltämme sitä raskaammin. Taistelut riehuivat siis hurjina länsirintamalla, ja saimme olla valmiina siihen, että uusia hyökkäyksiä tehtäisiin useilla tahoilla.

Lokakuu saapui, kuukausi, joka oli meille kaikkein raskaimpia tässä sodassa. Maailma — se alkoi aivan minun vierestäni — näki ainoastaan Tarnopolin, Czernowitzin, Riian sekä myöhemmin Saarenmaan, Udinen, Tagliamenton ja Piaven. Se ei voinut katsoa minun sydämeeni, ei voinut nähdä, mitä sääliä tunsin länsirintamalla kärsiviä joukkoja kohtaan. Minun järkeni työskenteli itärintamalla ja Italiassa, sydämeni oli länsirintamalla. Tahdon avulla täytyi saada aikaan jonkinmoinen sovinto järjen ja sydämen kesken. Ilottomaksi olin tullut jo kauan sitten.

Vihollinen oli tässä kolmannessa Flanderin-taistelussa noudattanut samaa järjestelmällistä menettelytapaa kuin toisessa ja taisteluissa Verdunin luona: hyökkääjät eivät tunkeutuneet hyvin syvälle rintamaamme voidakseen siten paremmin välttää vastahyökkäyksemme ja musertaa sen raivoisalla tykkitulellaan. Jokaisen vihollisten tekemän hyökkäyksen jälkeen neuvottelin joko itse rintamalla tai puhelimitse kenraali v. Kuhlin ja eversti v. Lossbergin kanssa niistä kokemuksista, joita hyökkäyksissä oli saatu. Matkustin myös Flanderiin pohtiakseni samoja kysymyksiä upseerien kanssa, jotka olivat ottaneet taisteluihin osaa. Kaikki me tajusimme, että jollakin tavoin oli puolustusmenettelytapaamme muutettava, mutta oli äärettömän vaikeaa keksiä oikea ratkaisu. Täytyi menetellä hyvin varovaisesti ja tehdä ainoastaan pieniä kokeiluja. Itse taisteluihin osaaottaneet henkilöt tekivät tosin ehdotuksia ja viittauksia, mutta ne kallistuivat yleensä ennen noudattamamme taktiikan suuntaan. Huomautettiin, että meidän olisi ainoastaan vähässä määrin vahvistettava etumaisia linjojamme ja luovuttava varadivisioonain tekemistä vastahyökkäyksistä. Sen sijaan olisi tehtävä paikallisia vastahyökkäyksiä. Ne tekisi divisioona, joka toiseen aaltosarjaan kuuluen ja pitkälle rintamalle hajoitettuna olisi tuotu paikoilleen lähelle etumaisia linjoja jo ennen vihollisen hyökkäyksen alkamista. Etulinjoilla tulisivat täten rivistöt jonkun verran tiheämmiksi, taistelukykyisemmiksi ja koko taistelukenttä levenisi. Ylimmän armeijanjohdon täytyisi siis sijoittaa jokaisen etumaisen linjan taisteludivisioonan taakse toinen divisioona. Se merkitsi meille voimain kulutusta, jommoinen ei vielä ollut koskaan tullut kysymykseen. Luonnollisesti oli selvää, että olisimme paremmin turvatut, jos melkein jokaisen etulinjan divisioonan takana olisi toinen divisioona. Mutta yhtä selvää oli, että rintama siten toisilta paikoin tuli entistään ohuemmaksi. Minun täytyi tehdä, mitä voin. Suostuin näihin taktillisiin muutoksiin, vaikka monet esikuntani jäsenistä lausuivat epäilyksiään tällaisen "puolustustaisteluun" sisältyvistä ohjeista luopumisen suhteen. Mielestäni oli kuitenkin tässä asiassa annettava etusija rintamalla olleitten henkilöitten kokemuksille.

Kaikkialta huomautettiin myös tykistön maatähystyksen tärkeyttä. Vain siten voitiin hyökkäävä ja linjoihimme murtautuva vihollinen tuhota tulellamme. Ainoastaan siten oli mahdollista kohdistaa nopeasti monelta suunnalta murhaava tykkituli paikkaan, jossa ratkaiseva rynnäkkö tapahtui.

Tankkien suhteen oli mieliala yleensä rauhallinen. Mitään erikoisen suurta vaaraa ei niiden taholta pelätty. Tahallani käytin keskustelussani sanaa "tankkikauhu". Saapuvilla olevat rintamaupseerit eivät sanoneet sellaista ilmenneen.

Luonnollista on, että 4:nnelle armeijalle oli jo ennestään hankittu mahdollisimman runsaasti ampumatarpeita, aseita ja lentäjiä. Eversti v. Lossbergkin, jonka vaatimukset olivat hyvin suuret, oli vihdoinkin tyytyväinen armeijaryhmäänsä ja minuun. Länsirintamalla olevat päälliköt puhuivat yhä huolestuneempina itärintaman ja Italian suunnitelluista sotaliikkeistä.

Lokakuun alussa kiihtyi tykkituli uudelleen. Lokakuun 2:sena ja 3:ntena oli suuria tykistötaisteluita. 4:nnen aamulla alkoi myös jalkaväkitaistelu. Se oli erittäin kiivas. Vihollinen kyllä torjuttiin, mutta meille hirvittävin tappioin. Nyt kävi ilmi, että syyskuussa minun saapuvilla ollessani alkuunpantu etumaisten rintamalinjojen tiivistys ei vastannut tarkoitustaan. Minä päätin nyt toimia omin päin, kysymättä enää muilta neuvoa. Käskin 4:nnen armeijan muodostamaan esikentän, s.o. järjestämään kapean vyöhykkeen vihollisen etulinjan ja sen linjan välillä, joka joukon tuli pitää hallussaan liikkuvassa puolustuksessa. Vihollisen täytyisi silloin käydessään hyökkäämään kulkea tämän linjan yli. Meidän tykistömme saisi tällöin aikaa sen verran, että se pääsi hyökkääjiin käsiksi, ennenkuin he ehtisivät meidän varsinaiselle vastarintalinjallemme. Erittäin vaikeata oli tässä vain oman esikentän miehistön peräytyminen hyökätessä ja tykkitulen siirtäminen lähelle omaa taistelulinjaa. Käsitettä "esikenttä" on myöhemmin monin tavoin selitetty ja se on usein aiheuttanut sekaannusta. Periaate oli yksinkertainen ja selvä. Etulinjan järjestämistä tarkoittavia kehoituksiani noudatti 4:s armeija hyvin varovaisesti; vasta myöhemmin se omaksui menetelmän omasta vakaumuksestaan.

Lisäksi työskentelin ahkerasti saadakseni aikaan sen, että tykistömme määrättömästi ja mahdollisimman keskitetysti syöksisi tulta.

Lokakuun 9:ntenä ja 12:ntena oli taas ankaria taisteluita. Rintama kesti nyt paremmin kuin 4 p:nä, vaikkakin vihollinen pääsi paikoittain murtautumaan asemiimme. 4:nnessä Flanderin taistelussa oli mieshukkamme erittäin suuri. Länsirintamalla alkoi tulla puute joukoista. Molemmat itärintamalta Italiaan määrätyt, jo matkalla olevat divisioonat pysäytettiinkin sen vuoksi ja lähetettiin Flanderiin. Saarenmaan yritys oli saatu käyntiin, mutta Italian rintamalla rynnäkkö ei voinut alkaa ennen lokakuun 22:sta. Ilmastosuhteiden vuoksi lykkääntyi se vielä 24:nteen. Näinä päivinä oli yleinen asemamme kireys ylimmillään.

III.

Lokakuun 22:sena alkoi Flanderin tärisyttävän murhenäytelmän 5:s näytös. Hirvittävät ammusmäärät, joiden suuruutta ihmisjärki ei ollut ennen sotaa voinut aavistaakaan, syöstiin ihmisiä kohti, jotka mutaisiin ampumakuoppiin hajaantuneina saattoivat vaivoin säilyttää henkensä. Kauhut olivat suurempia kuin Verdunin tulikentällä. Se ei ollut enää ihmiselämää, se oli kuvaamatonta piinaa. Ja tuon liejun keskeltä vyöryivät hyökkääjät esiin, hiljalleen, mutta varmasti ja yhä tiheämmissä ryhmissä. Esikentällä hyökkääjät usein lyhistyivät ammuksiemme murhaavan tulen voimasta ja silloin yksinäinen taistelija kraaterikentällä sai hengähtää. Mutta pian vyöryi näkyviin koko ryntäysjoukko, kiväärit ja konekiväärit mudan tahraamina. Mies syöksyi miestä vastaan — ja ryntäysjoukko onnistui useinkin aikeissaan.

Flanderin taistelussa tekemillään urotöillä, kestämillään vaivoilla ja koettelemuksilla on saksalainen sotamies pystyttänyt itselleen kaikiksi ajoiksi rautaisen muistopatsaan vieraalle maaperälle.

Vihollisenkin tappiot olivat suuret. Kun me vuoden 1918:n alkupuolella saimme haltuumme tämän taistelualueen, oli hirvittävää nähdä, miten paljon ruumiita oli jäänyt hautaamatta. Niitä oli useita tuhansia. Kaksi kolmattaosaa niistä oli vihollisten, yksi kolmasosa täällä sankarikuoleman saaneiden saksalaisten sotilasten ruumiita.

Ja kuitenkin täytyy sanoa: yksityiset joukko-osastot eivät enää kyenneet niinkuin ennen kestämään puolustussodan runtelevaa vaikutusta.

Myös lokakuun 26:s ja 30:s päivä, marraskuun 6:s ja 10:s päivä olivat mitä ankarimpia taistelupäiviä. Vihollinen syöksyi kuin raivostunut härkä rautamuuriamme vastaan, joka esti sitä pääsemästä meidän sukellusveneittemme asemalle. Vihollinen syöksi joukkojaan Houthoulstin metsää, Poelkapellea, Passchendalea, Beselarea, Geluveldia ja Zandvoordea vastaan. Se sai nuijituksi monin paikoin kuhmuja. Näytti siltä, että se särkee muurimme. Mutta tämä kesti, vaikka sen perustus vähän tärisikin. Mieleni oli kuitenkin apea. Taktillisesti oli kaikki tehty, mikä oli mahdollista. Esikenttä oli hyvin järjestetty. Tykkitulemme teho oli huomattavasti parantunut. Melkein jokaisen taisteludivisioonan takana seisoi toinen, taka-aaltona. Kolmannessakin linjassa oli vielä varajoukkoja. Tiesimme, että vihollisen mieshukka oli suuri. Mutta me tiesimme myös, että vihollinen oli erittäin voimakas ja että sillä oli, mikä on yhtä tärkeää, järkähtämätön tahto. Lloyd George tahtoi voittaa. Englanti totteli häntä. Mutta sitä emme tienneet, kauanko taistelu vielä tulisi jatkumaan. Täytyihän vihollisenkin joskus väsyä.

Samaan aikaan olivat ranskalaiset käyneet hyökkäämään. Hyökkäysalueekseen he olivat valinneet sopivan rintamakaaren Laonin eteläpuolella, n.s. Laffaux'n mutkan. Lokakuun keskivaiheilla saimme tiedon vihollisen hyökkäysaikeista tällä taholla. Armeija valmistui kaikin tavoin puolustukseen; sille hankittiin kaikkea, mitä se luuli puolustustaistelua varten tarvitsevansa. Se tahtoi varoituksista huolimatta säilyttää rintamakaarensa ja ryhtyi luottavaisena erittäin suurella huolella perinpohjaisiin valmistelutöihin. Ylimmän armeijanjohdon olisi tästä huolimatta pitänyt määrätä rintamanmutka tyhjennettäväksi.

Vihollisen 22 p:nä tekemä hyökkäys onnistui. Eräs divisioona ei kestänyt valtavaa kaasuammusmäärää, vaan peräytyi ryntäävän vihollisen tieltä. Vihollinen tunkeutui Chavignoniin asti ja teki tosin kapean, mutta syvän aukon rintamakaareemme. Meidän täytyi sen vuoksi tyhjentää rintamanmutka ja vetäytyä Oisen ja Aisnen välisen kanavan taakse. Tappiomme olivat taas olleet surkuteltavan suuret; muutamia divisioonia oli murskattu.

Tämä puolustuslinjamme siirto pakotti meidät tyhjentämään Chemin des Damesin kukkula-alueen. Se määrättiin tehtäväksi ja, kun varastomme oli siirretty taaksepäin, toimitettiin perääntyminen marraskuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä suunnitelman mukaisesti. Itse asiassa oli samantekevää, oliko rintamamme Ailetten etelä- vai pohjoispuolella; mutta kun koko kesän olimme puolustaneet Chemin des Damesia, oli minulle perääntymiskäskyn antaminen hyvin vaikea. Paikalleen jääminen olisi kuitenkin aiheuttanut meille suurta häviötä.

Tunkeutuessaan lokakuun 23:ntena Kanaalia kohti oli vihollisilla jälleen menestystä. Myöhemmin torjuimme me kaikki vihollisen hyökkäykset, jotka olivat nyt levinneet myöskin pohjoiseen ja itäänpäin.

Ranskalaiset olivat täällä, samoin kuin elokuussa Verdunin luona, tykistönsä hirmutulen avustamina taistelleet hyvin voimakkaasti.

Samaan aikaan kuin länsirintamalla sekä meidän että vihollisen armeijat olivat taistelleet erittäin verisesti, oli itärintamalla saarien valtaus jo onnellisesti toimitettu. Sotaretki Italiaa vastaan oli myös alkanut. Joukkomme kulkivat siellä voitosta voittoon.

Lännessä syntyi Flanderin ja Laffaux'n mutkan taistelun sekä niitten jälkitaistelujen johdosta jännittynyt tilanne. Me odotimme Flanderin taistelun jatkuvan ja olimme varustautuneet ottamaan vastaan hyökkäyksiä ranskalaisten rintamalla, kun meitä kohtasi aivan odottamatta uusi isku Cambrain luona. Siegfried-asemat oli heikosti miehitetty. Pohjoisempana tapahtuneet taistelut, etenkin joukkojen kerääminen Flanderiin, olivat aiheuttaneet sen, että kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli ylimmän armeijanjohdon luvalla sijoittanut Siegfried-asemissa olevat divisioonat — ne olivat sekä taisteluissa uupuneita että maanpuolustusjoukkoja — yhä laajemmalle alalle. Asemamme kävi tämän vuoksi hyvin vaaralliseksi, mutta me koetimme korjata heikkoudet. Jo ennen oli ryhdytty vaihtamaan länsirintaman väsyneitä joukkoja itärintaman taistelukykyisiin divisiooniin. Marraskuun keskipaikoilla itärintamalta lähtenyt 107:s jalkaväkidivisioona oli määrätty Cambrain seuduille. Osa sitä oli juuri saapunut määräpaikkaansa, kun vihollinen hyökkäsi.

Englantilaiset olivat pimeän aikana ja Havrincourtin suurten metsien suojassa jo useampina öinä koonneet suuria tankkiosastoja ja useita ratsuväkidivisioonia Bapaumesta ja Peronnesta Cambraihen vievien teiden välille ja ryhtyivät 20:nnen aamulla, lyhyen mutta voimakkaan tykkitulivalmistelun jälkeen hyökkäämään. Tankit vyöryivät hautojen ja muitten esteitten yli ja avasivat siten tien jälessä tuleville ratsu- ja jalkaväkidivisioonille. Keskustellessani klo vähän yli 8 aamulla 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön kanssa, ilmoitti tämä vihollisen jo silloin murtautuneen monin paikoin rintamaamme. Minä annoin silloin määräyksen, että muutamien Saksan kruununprinssin armeijaryhmän takana lepäämässä olevien divisioonain oli rautateitse lähdettävä Cambraihen, ja pyysin, että kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä puolestaan siirtäisi joukkoja Cambrain pohjoispuolelle. Kenraali v. Kuhl oli lähtenyt automobiililla 4:nnen armeijan luo jo ennenkuin tieto 2:sen armeijan taistelusta saapui. Sen vuoksi viivästyi tämän armeijan liikkeeseenpano.

Joukko-osastolle annettu lähtökäsky ei vielä merkitse osaston saapumista määräpaikkaan. On marssittava rautatieasemalle, on tilattava vaunut. Muutamilla radoilla voidaan junia lähettää ainoastaan määräajoin. Jonkun ajan kestää matkakin rautatiellä. Kului useimmiten pari kolme päivää tai enemmän, ennenkuin divisioona, joka tarvitsi suunnilleen 30 junaa, voi saapua perille. Harvoissa tapauksissa voitiin matka suorittaa pikemmin.

Ensimmäinen lisäjoukkoja tuova juna ei siis voinut saapua Cambraihen ennenkuin 21:sen päivän aamulla. Vasta marraskuun 23:ntena saattoi meillä olla riittävästi joukkoja vihollisen hyökkäyksen torjumiseen. Nyt kaipasimme kipeästi joukkojen kuljetukseen käytettäviä automobiileja.

Vasta keskipäivällä sain tietää rintamanmurrou suuruuden. Suuri suru valtasi mieleni. Olihan jo ryhdytty kaikkiin toimenpiteisiin, joihin voitiin ryhtyä. En voinut muuta; kohtalo sai kulkea kulkuaan.

Englantilaisten armeijain johtaja ei käyttänyt hyväkseen menestystään. Jos hän olisi niin tehnyt, emme olisi paikoittain voineet supistaa rintamanmurtoa paikalliseksi. Miten olisikaan päinvastaisessa tapauksessa arvosteltu Italian-retkeämme? Sellaista oli sota, jota me kävimme koko maailmaa vastaan! Nyt kävi asema meille paremmaksi. 22:sen illalla ja 23:ntena oli vihollisen hyökkäys linjalla Moeuvres—Bourlon—Fontaine—Noyelles—Masnietes pysäytetty. Nekin joukkomme, jotka ensimmäisenä hyökkäyspäivänä olivat väistyneet tankkien tieltä, taistelivat nyt hyvin. Samoin kunnostautui itärintamalta tuotu 107:s jalkaväkidivisioona. Tämän ansio on, että vihollisen tekemä rintamanmurto voitiin niin pian paikallisesti rajoittaa. Heräsi ajatus iskeä, jos suinkin mahdollista, englantilaisten hyökkäysjoukkojen sivustaa vastaan. Sellaisen päätöksen tekeminen on helppo, mutta sen toteuttaminen käytännössä oli länsirintamalla tavattoman vaikea. Joukkojen kerääminen, niiden varustaminen hyökkäykseen ja suunnattomien ammusmäärien paikalletuonti kysyy aikaa. Puolustus kuluttaa sitä paitsi voimia.

Englantilaiset ja ranskalaiset eivät muilla tahoilla yrittäneet tehdä suuria hyökkäyksiä. Paikalla, missä vihollinen oli murtautunut rintamaamme, raukeni sen hyökkäys raskaitten kamppailujen jälkeen. Mieshukkamme ei kuitenkaan ollut erittäin suuri. 29:nnen päivän illalla oli 2:sen armeijan ylipäälliköllä kenraali v. Marwitzilla koossa vastahyökkäykseen riittävät voimat. Päävoimain tuli keskittyä taistelukentän eteläosaan ja hyökätä Banteux'n—Gouzeaucourtin suuntaan, samalla kuin pohjoisesta Bourlonin länsipuolelta tehtäisiin sivustahyökkäys etelään päin. Tällä kertaa yllätettiin englantilaiset. Marraskuun 30:ntenä tekemämme, hyvin tähdätyn tykkitulen avustama vastahyökkäys onnistui. Menestys ei tosin ollut niin suuri kuin olisi toivonut, mutta joka tapauksessa oli länsirintamallakin hyökkäyksessä saavutettu voitto! 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön everstiluutnantti v. Stapffin huolellinen harkinta ja armeijanpäällikön tarmo olivat tuottaneet hyvän tuloksen. Menestys on sitäkin huomattavampi, kun hyökkäävät joukot olivat suurimmaksi osaksi taisteluissa puolittain uupuneita ja hyökkäykseen tottumattomia. Eräs ilmiö herätti kuitenkin huolestumista: menestystämme haittasi se, että eräs hyvä divisioonamme, jonka olisi pitänyt jatkaa taistelua, pysähtyi erään vihollisen ruokatarvevaraston luo.

Englantilaiset toivat paikalle varajoukkoja ja ryhtyivät nyt puolestaan vastahyökkäykseen. Taistelua kesti joulukuun 5:nteen saakka. Kamppailun kestäessä valtasimme me takaisin menettämämme alueen, muutamilla paikoin vielä enemmänkin. Olimme saaneet täydellisen voiton huomattavasta osasta Englannin armeijaa. Näin saivat vuoden 1917 yleensä raskaat taistelut hyvän lopun. Kamppailumme oli antanut meille hyviä opetuksia hyökkäyssotaa varten lännessä, jos sellaiseen vuonna 1918 olisi tilaisuutta.

Englantilaiset ja ranskalaiset eivät enää hyökänneet Ranskassa. Heidän toinen strateeginen sotaliikkeensä vuonna 1917 oli epäonnistunut. Heidän täytyi nyt vielä lähettää apujoukkoja liittolaiselleen Italiaan. Länsirintamalla alkoi viimeinkin lepoaika, jota me perin uupuneina todella kaipasimme.

IV.

Hyökkäyksemme Italiaa vastaan Tolmeinin luona alkoi lokakuun 24:ntenä.

Itävalta-unkarilaisen kenraalin v. Kraussin johdon alaisena oleva Flitschin joukko-osaston ja lännen saksalaisen armeijan oli vallattava vuoriryhmä, joka ulottuu Isonzon oikealla rannalla Flitschista Canaleen ja jonka korkein huippu on Karfreitin lounaispuolella 1643 metrin korkeuteen kohoava Matajur. Samaan aikaan kuin kaikki muut divisioonat ottaisivat haltuunsa vuoriselänteen, piti 12:nnen divisioonan kenraali Lequis'n johdolla tunkeutua Tolmeinista Karfreitiin ja Matajurin ympäri Cividalen suuntaan laaksotietä pitkin.

Boroevicin armeijaryhmän tuli Karstista yhtyä hyökkääjiin kulkemalla idästä länttä kohti.

14:nnen armeijan rintamaansijoitus oli ollut hyvin vaivaloinen. Oli käytettävänä ainoastaan kaksi paikoittain hyvinkin kapeaa vuoristotietä, joilla voi marssia ainoastaan yhteen suuntaan. Tarvittiin saksalaisen pääesikunnan upseerin huolellista harkintaa ja terävää älyä, jos mieli saada tämä liikehtiminen sujumaan häiriöittä ja päättymään oikeaan aikaan. Ennen kaikkea piti toimittaa ensin perille tykistö- ja miinanheittäjäjoukot ja ammusvarastot ainoastaan muutamien heikkojen itävalta-unkarilaisten pataljoonain vartioimina. Jalkaväkidivisioonat etenivät vasta myöhemmin.

Rintamaan asettuminen vaati useita päiviä ja italialaiset saivat yrityksemme tietoonsa. Vihollisen länsirintamalla lokakuun loppupuolella tekemät raivoisat hyökkäykset johtuivat ilmeisesti jossain määrin hankkeistamme Italiassa. Viholliset tahtoivat käyttää hyväkseen länsirintamamme heikkenemistä. Taktillisesti ei Cadorna näytä huomanneen olevan aihetta mihinkään toimenpiteisiin. Ehkä hän piti hyökkäyksen toteuttamista mahdottomana.

Muutamia tunteja kestäneen raivoisan tykistö- ja miinanheittotulen jälkeen, jossa käytettiin kaasu- ja brisanttiammuksia, alkoi 24:nnen aamupäivällä nousu vuorille samaan aikaan kuin 12:s jalkaväkidivisioona vastustamattomasti eteni laaksossa Karfreitia kohti ja sen yli. Jo 25 p:nä oli ratkaiseva korkeuslinja hallussamme ja Matajur vallattiin usealta suunnalta tehdyillä rynnäköillä.

27 p:nä oli jo saatu jalansijaa vuoristossa ylemmän Tagliamenton kohdalla ja vallattu Cividale. Italian pohjoinen rintama Kärntin rajalla ja koko Isonzon rintama horjui. Ikävää vain oli, ettei Boroevicin armeijaryhmä tarpeeksi äkkiä käynyt perääntyvän vihollisen kimppuun, joten italialaisia pääsi suurempi määrä pakoon kuin oli tarpeellista.

Kenraali v. Below sai määräyksen jättää oikean sivustansa vuoristoon ja hyökätä vasemmalla sivustallaan Udinen yli Codroipoon päin ja sen eteläpuolelle, jotta hän voisi antaa Tagliamenton tällä puolen viholliselle ratkaisevan iskun. Marraskuun 30:ntenä antautui Tagliamenton itäpuolella 60,000 italialaista vangiksi ja joulukuun 1:senä oli rintamamme edennyt kaikkialla tämän virran varrelle Tolmezzosta alaspäin.

Marraskuun 30:s oli meille onnellinen päivä. Italiassa voimme merkitä hyväksemme suuren menestyksen ja länsirintamalla Cambrain voiton.

Jo marraskuussa olin pyytänyt, että kenraali v. Arz vahvistaisi v. Conradin Tirolissa olevaa armeijaryhmää Boroevicin armeijaryhmästä siirretyillä joukoilla ja ryhtyisi Tirolissa voimakkaasti hyökkäämään joko Brentasta alaspäin tai Asiagon—Arsieron suunnalla. Nyt, kun sotaliikkeemme oli onnistunut, oli kenraali v. Boroevicin käytettävänä liian suuret, kenraali v. Conradilla liian heikot voimat. Kenraali v. Arz suostui pyyntööni, mutta rautatieolot olivat niin kurjat, ettei suurempaa joukkojen siirtoa voitu toimittaa.

Joulukuun 6:ntena menimme Tagliamenton yli ja 11:ntenä olimme Piaven varrella Il Montebellon alapuolella. Osa joukoistamme suuntasi vuoristossa kulkunsa Feltreä kohden. Sen tieltä väistyi italialainen armeija kiireesti vuoristosta pois Piaven yläjuoksun vartta Bellunon ohi.

14:nnen armeijamme oikea sivusta eteni nyt Feltren kautta Brentan ja Piaven välillä olevaa vuoriryhmää kohti hankkiakseen itselleen tien tasangolle. Piave-joki, joka paraikaa tulvi, pakotti meidät pysähtymään. Sen toisella puolen olivat italialaiset jo paremmassa järjestyksessä. Ensimmäiset englantilaiset ja ranskalaiset apujoukot myös saapuivat.

Samoinkuin Bukovinassa ja Itä-Galitsiassa, täytyi täälläkin ensin laittaa kuntoon sotajoukkojemme selkäpuolella olevat rautatiet, ennenkuin voitiin ajatella sotaliikkeiden jatkamista tasangolla. Sääsuhteet vuoristossa kävivät epäsuotuisiksi, taistelut rasittivat suuresti armeijaamme. Se tosin valtasi vielä alueita, mutta ei kyennyt valloittamaan strateegisesti mitä tärkeintä Monte Grappan kukkulaa. Isonzon rintamalla toimeenpanemamme hyökkäys oli kehittynyt niin hyvin kuin se silloisilla voimillamme saattoi kehittyä. Lisävoimia saatuamme olisimme kyllä voineet jatkaa sotaliikettämme. Mutta kenraali v. Conradin joukoilla ei ollut riittävää tykistöä eikä tarpeeksi voimia jalkaväenhyökkäykseen. Hänen joukkonsa alkoivat edetä joulukuun 4:ntenä, siis aivan liian myöhään auttaakseen suurta hyökkäystämme, ja tämä eteneminen keskeytyi pian. Ylin armeijanjohto olisi siirtänyt mielellään yhden saksalaisen divisioonan länsirintamalta Trentinoon, mutta sitä ei marraskuussa voitu lähettää. Kun me sen sitten myöhemmin lähetimme, ei se enää tullut oikeaan aikaan. Täälläkin olivat rautatiet huonossa kunnossa.

Kun olin neuvotellut joulukuun alussa kenraali v. Krafftin kanssa kypsyi mielessäni vakaumus, että meidän on turhaa ryhtyä hyökkäämään Piaven toiselle puolelle. Me esitimme sen vuoksi kenraali v. Arzille että hän antaisi määräyksen sotaliikkeen keskeyttämisestä ja saksalaisten joukkojen saattamisesta lähtökuntoon, jotta ne voitaisiin siirtää länsirintamalle.

Hyökkäys Italiaa vastaan oli onnistunut siihen määrin kuin oli voitu toivoa. Italian armeija oli perinpohjin lyöty ja tarvitsi liittolaisten apua. Itävalta-Unkarin armeijalle ja länsirintamalle oli tuotettu huojennusta. Itävalta-Unkarin armeijan mieliala oli kohonnut. Kun myös Venäjä nyt teki aselevon, saattoi kaksoismonarkia innostua sodan jatkamiseen. Ylin armeijanjohto ei nyt enää kuullut puhuttavan siitä, että Itävalta-Unkarin armeija luopuisi tehtävästään nyt, s.o. ennen talven tuloa, kuten aikaisemmin oli ilmoitettu. Tälläkin sotaretkellä oli käynyt selvästi ilmi tämän armeijan heikko taistelukyky. Se tarvitsi välttämättömästi rauhaa vahvistuakseen ja kehittyäkseen, vaikka se olikin virkistynyt menestyksellisestä hyökkäyksestä.

Saksalainen johto ja saksalaiset joukot olivat taaskin niittäneet mainetta ja osoittaneet etevämmyytensä liikuntasodassa. Joissakin joukoissa ilmennyt hyökkäysvoiman heikkeneminen johtui nuorille joukoille ominaisista seikoista.

V.

Makedonian rintamalla alkoi syyskuun kiivaiden taistelujen jälkeen levon aika, joka tuli kestämään kauan. Kenraali v. Scholtz koetti väsymättömällä innolla kehittää bulgaarialaisia joukkoja ja tehdä ne taistelukykyisiksi. Kaikki Makedoniassa toimivat saksalaiset komentoviranomaiset työskentelivät saman päämäärän hyväksi. Bulgaarialainen sodanjohto kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota näihin tärkeisiin kysymyksiin.

Entente ei ollut luopunut pyrkimyksistään saada palvelukseensa Kreikan armeija. Kuningas Konstantinin oli ollut pakko luopua kruunusta ja kuninkaaksi oli tullut hänen poikansa Aleksanteri. Venizelos hallitsi. Kreikan armeija oli pantu liikekannalle. Taistelukykyisten joukkojen muodostaminen kävi kuitenkin hitaasti.

Palestiinassa ja Mesopotamiassa huononi turkkilaisten asema. Hyökkäys Bagdadia vastaan oli suunniteltu tehtäväksi syksyllä 1917 tai keväällä 1918. Valmistaviin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Mutta vaikka kulkuneuvot olivat tunnelin valmistumisen johdosta parantuneet, eivät valmistukset edistyneet. Liikenne pysyi huonona ja epäsäännöllisenä. Paikalliset komentoviranomaiset toivoivat kuitenkin saavansa ylimmältä armeijanjohdolta niin tehokasta apua, että vaikeudet voitetaan. He uskoivat liian hyvää turkkilaisista viranomaisista.

Bagdadia vastaan suunnitellun hyökkäyksen menestymisen pääehto oli Palestiinan rintaman säilyminen eheänä. Minä huomautin siitä tuontuostakin Enverille ja pyysin, että hän lujittaisi mainittua rintamaa ja etenkin tekisi parhaansa saadakseen Syyrian rautatiet parempaan kuntoon. Ylin armeijanjohto koetti auttaa häntä näissä toimissa niin paljon kuin se voi. Se ei tosin paljoa voinut. Sekin, mikä voitiin antaa, joutui turkkilaisten taitamattomiin käsiin.

Muita enemmän Palestiinassa olevan Turkin armeijan olojen parantamiseksi työskenteli eversti v. Kress. Tulin huomaamaan, että hän tajusi Palestiinan armeijanjohdon huolet ja kärsimykset paremmin kuin Konstantinopolissa toimivat herrat. Näillä oli Palestiinan armeijasta liian hyvät käsitykset ja he antoivat siksi liian edullisen kuvan asiaintilasta suureen päämajaan.

Vähitellen alettiin kuitenkin Konstantinopolissa käsittää, että Palestiina on paremmin turvattava. Mutta parannuksia asemaan toivottiin saavutettavan hyökkäyksellä. Bagdadin-sotasuunnitelma pantiin muitta mutkitta paperikoriin. Sen sijaan päätettiin hyökätä Palestiinan rintamalla. Sinne saapui nyt myös v. Falkenhaynin saksalainen armeijaryhmänkomento.

Liikennesuhteita ja turkkilaisten joukkojen taistelukykyä silmällä pitäen oli eversti v. Kress lausunut epäilyksensä hyökkäyksen onnistumisesta. Hän oli oikeassa. Sen sijaan, että turkkilaiset olisivat käyneet hyökkäämään, hyökkäsivät englantilaiset. Heidän maaliskuussa Gazaa vastaan tekemänsä epäonnistuneen ryntäyksen jälkeen oli eversti koettanut partioretkien ja lentäjien avulla häiritä englantilaisen armeijan selkäpuolella tapahtuvaa liikennettä Sinain niemimaalla. Hänen onnistuikin kerran saada vesijohto rikotuksi, mutta vakavaa vauriota ei hän kyennyt sille eikä rautatielle tuottamaan. Elokuun lopulla tunkeutuivat voimakkaat englantilaiset ratsuväkijoukot Berzebaa kohti kiertääkseen sieltäpäin Gazan rintaman vasemman siiven ja saadakseen valtaansa Jerusalemin vesijohtolaitokset. Yritys epäonnistui. Lokakuun 2:sena ja 18:ntena tehdyt samaan päämäärään tähtäävät yritykset eivät nekään tuottaneet englantilaisille toivottuja tuloksia. Vasta marraskuun 2:sena onnistui englantilaisten vallata Berzeba. Samaan aikaan ryntäsivät he laivaston tukemana Gazaa vastaan. Turkin armeijan oli pakko vetäytyä taaksepäin ja se siirrettiin Jaffan—Hebronin- ja Kuolleen meren väliselle linjalle turvaamaan Jerusalemia. Englantilainen armeija seurasi hitaasti turkkilaisen armeijan perässä. 17:ntenä se valloitti Jaffan ja eteni myös Jerusalemia kohti vahvoilla joukoilla. Turkkilaiset eivät sillä suunnalla taistelleet ratkaisuun asti, vaan vetäytyivät uusiin asemiin Nabuluksen eteläpuolelle, meren ja Jordanin väliselle linjalle. Joulukuun 9:ntenä marssivat englantilaiset Jerusalemiin. Turkkilaisten tappiot olivat suuret. Heidän vastustuskykynsä oli tämän jälkeen arvioitava hyvin vähäiseksi. Saksalainen apujoukko alkoi vähitellen saapua Palestiinan rintamalle. Liittolaisillemme se antoi hieman lisää itseluottamusta.

Turkkilaisten kärsimä tappio vaikutti suuresti arabialaisiin. Tämän jälkeen he yhä enemmän ja enemmän kallistuivat englantilaisten puoleen.

Mesopotamiassa olivat englantilaiset Bagdadin valloitettuaan edenneet Eufrat- ja Tigris-virtoja ylöspäin. Lokakuussa he olivat jo saavuttaneet linjan Ramadieh—Samara. Marraskuussa laajeni heidän valtausalueensa vielä Mosulin suuntaan.

Molemmilla rintamilla, sekä Palestiinassa että Mesopotamiassa, oli turkkilaisten taistelukyky huomattavasti heikontunut. Ilmeistä oli, että asema siellä voitaisiin säilyttää ainoastaan tuomalla sinne uusia apujoukkoja.

Venäläis-turkkilaisella rintamalla oli yhä edelleenkin ollut hiljaista. Pyynnöstäni aikoi Enver siirtää tältä rintamalta Mesopotamiaan joukkoja. Tiedossani ei ole, toteutuiko tämä suunnitelma.

VI.

Romaanian rintamalla jatkuivat taistelut tuloksitta vielä syyskuuhun asti, mutta sitten ne taukosivat.

Itärintamalla vallitsi rauha. Riian itäpuolella me siirsimme lokakuun keskipalkoilla etujoukkomme taaksepäin entisiin lujiin asemiin. Koko rintamalla alkoi pian vilkas liike juoksuhautojen välillä. Me koetimme enentää Venäjän armeijan rauhankaipuuta.

Lokakuun 11:ntenä lähti laivastomme Libausta ottaakseen osaa Riianlahden edustalla olevien saarien valtaukseen. Täten antamamme isku oli tähdätty Pietaria vastaan, jossa sen tuli vaikuttaa hälyyttävästi, hyvin useilta ihmisiltä kun puuttuu ajan ja paikan suhteen arvostelukykyä. Olin hyvilläni siitä, että laivastomme sai nyt olla toiminnassa. Laivaston pitkällinen paikoillaan-olo oli aiheuttanut ilmiöitä, joista kävi selville, että riippumaton sosialidemokraattinen puolue oli yksityisten merisotajoukkojen keskuudessa tehnyt sangen arveluttavaa myyräntyötä. Nämä ilmiöt valaisivat myös Saksan kansan mielialaa ja armeijamme sotakuntoisuutta. Meidän meriväkemme tulkitsi sitä, mitä pieni murto-osa kansaa ajatteli. Ulkonaiset olosuhteet, joiden vaikutuksen alaisena meriväki oli, sekä kiinteät suhteet kotiseutuun olivat edistäneet vallankumouksellisten aatteitten leviämistä merisotilaittemme keskuuteen. Meriväen kuriin oli vaikuttanut hyvin epäedullisesti se seikka, että suuri joukko kyvykkäimpiä, keski-ikäisiä upseereja ja insinöörejä oli laivastosta otettu sukellussotamme palvelukseen. Nyt alkava sotatoiminta tulisi vaikuttamaan edullisesti meriväkeen.

Meriväen tehtäväksi tuli kuljetuslaivain liikekuntoon asettaminen, kuljetuslaivaston ja maihinnousun turvaaminen, myöhemmin sotaliikkeiden avustaminen mereltä päin sekä maihinnousujoukon ja Libaun välisen yhteyden ylläpitäminen.

Maihinnousujoukon muodostivat 42:nen jalkaväkidivisioona ja pyöräilijäbrigaadi, ja sen johtajana oli kenraali v. Käthen, hänen esikunnanpäällikkönään taas eversti v. Tschischwitz. Johto oli siis erittäin hyvissä käsissä.

Maihinnousupaikaksi oli valittu Saarenmaan luoteisrannalla oleva Taggan lahti.

Samaan aikaan kuin laivasto, saatettuaan Saarenmaan eteläkärjessä Sworben niemekkeellä olevat patterit vaikenemaan, tunkeutui Riianlahteen ja eteni Muhun salmea kohti, kiersivät torpeedoveneet saaren pohjoispuolitse. Niiden piti tykkitulella vallata tie, joka yhdistää Muhun ja Saarenmaan, sekä siten katkaista Saarenmaalla olevien joukkojen paluutie. Sen jälkeen oli niiden tunkeuduttava Muhun salmeen pohjoisesta. Laivasto tahtoi saada ne vihollisen merivoimat, jotka olivat siellä pysyvästi, joko pakotetuksi taisteluun tai katkaistuksi niiltä yhteyden muun laivaston kanssa. Saarenmaalle nousseiden joukkojen tuli vallata nopeasti mainittu siltatie, ottaa koko saari haltuunsa ja sitten käydä Sworben niemekettä puolustavien joukkojen kimppuun takaapäin.

Suunnitelma onnistui. Vain pieni osa saaren puolustusväestä pääsi pakenemaan siltatietä. 16 p:nä oli Saarenmaa hallussamme. 18 p:nä antautui Muhu. Meriväkemme sai tilaisuuden koettaa voimiaan taistelemalla vihollisen merisotavoimia vastaan. Taistelu itärintamalla oli täten toistaiseksi päättynyt. Tiedossani ei ole, missä määrin vasta mainitsemani sotaliikkeet ovat jouduttaneet Venäjällä tapahtunutta ratkaisua. Tosiasia on, että Venäjän armeijan hajoaminen tapahtui syksyllä hyvin nopeasti bolshevismi-ilmiöiden yhteydessä. Upseeri menetti etuoikeutensa; häneltä riistettiin kaikki arvovalta. Hänellä ei ollut enempää sananvaltaa kuin rivissä seisovalla sotilaalla, pian ei hänellä ollut sanottavaa senkään vertaa: häneltä riistettiin yleensä kaikki oikeudet. Monet henkilöt Venäjällä hyväksyivät tämän upseerien kohtelun. Sielläkin oli lyhytnäköisiä ihmisiä, jotka eivät huomanneet, että armeijan kunto — vieläpä koko yhteiskuntajärjestys — perustuu arvovaltaan. He eivät tajunneet, että he horjuttaessaan upseeriston arvovaltaa samalla järkyttivät koko maailman yhteiskunnallista perustusta. Hetmanni Skoropadski sanoi minulle, että hänen huomaamattaan koko hänen sodassa johtamansa armeijaosasto luisui hänen käsistään. Se katosi olemattomiin. Tämä koruton kertomus teki minuun tärisyttävän vaikutuksen.

Venäjän vallankumous ei tyytynyt ainoastaan riistämään upseereilta heidän oikeutensa. Se asetti upseerien komentovallan tilalle sotamiesneuvoston vallan. Porvarillisilta sotilailta se otti aseet ja muodosti punakaartin. Puhtaasti poliittisella alalla se menetteli samoin. Porvaristo ei merkinnyt mitään, proletaari ja proletaarinen työmiesneuvosto oli kaikkivaltias. Köyhälistön työ ja sotamiesmaailma neuvostoineen oli nyt hallitseva ja luova uuden maailmanjärjestyksen. Kaikki tähän asti luotu tuhottiin säälimättä, kulttuuri hävitettiin. Omistusoikeus poistettaisiin, ihmisten työnilo tukahutettaisiin. Vaimon piti tulla yhteiseksi omaisuudeksi. Ihmisen alhaiset vaistot pyrkivät yhä enemmän esiin. Verisen diktatuurin hahmo ilmeni yhä selvempänä. Valta siirtyi yhä selvemmin muutamille harvoille miehille, joiden diktatuuri perustui heille uskollisiin joukkoihin, joitten intohimoille he antoivat vapaan vallan, olivat joukot sitten vaikka kiinalaisia palkkasotureita. Tämän diktatuurin painon alla maa kulki kohti perikatoaan, mutta se ei vallanpitäjiä surettanut.

Ihmeellisesti olivat tapaukset kehittyneet. Ne, jotka eivät mielestään olleet kyllin voimakkaasti voineet saarnata väkivaltaa ja sotaa vastaan, eivät itse välittäneet vähintäkään enemmistön oikeuksista, harjoittivat suurempaa väkivaltaa kuin mikään hallitus ennen, yllyttivät taisteluun ja kävivät sotaa kaikkea vastaan, mikä oli olemassa, joskaan ei aluksi ulkonaisia vihollisia vastaan. Toisin ajatteleville ei lausuttu ainoatakaan sovinnon, ei ainoatakaan ymmärtämyksen sanaa.

Pian huomasivat kaikki nekin, jotka ennen olivat tehneet kaikkensa järkyttääkseen arvovaltaa armeijan ja kansan keskuudessa, sen vaaran, johon he olivat syösseet maansa ja kansansa. Mutta Venäjällä ei syntynyt kaikkien bolshevistisvastaisten puolueitten aseellista toimintaa, ei voitu koota yhteen voimia, mikä välttämättä olisi ollut tehtävä, ei voitu luopua yksityispyrkimyksistä ja ajatella vain maan pelastamista.

Talonpojat ja porvaristo elivät aseettomina diktatuurin armoilla, anarkian hävittävä myrkky jäyti heidän elinvoimiansa. Kuka tietää, koska he saavat takaisin elämänrohkeutensa? Millään suunnalla ei tähystävä silmä keksi valopilkkua. Itsensä pettämistä olisi antautua toiveitten valtaan. Ehkäpä Venäjän talonpojat ja porvarit suhtautuivat bolshevismiin fatalistisella välinpitämättömyydellä, pitäen sitä välttämättömänä vitsauksena, josta vapautuminen tapahtuu itsestään. Samalle kannallehan asettuivat useat piirit Saksassa keväällä 1919 Tällainen ajatustapa on epämiehekästä. Se on välinpitämättömyyttä, joka on tullut Venäjälle kalliiksi. Bolshevistisesta kurjuudesta ei pelasta toimeton ajatteleminen, vaan viisas ja tarmokas toiminta, vihollisen voimien ja heikkouksien tunteminen ja oikea arvioiminen ja lisäksi taloudellisen elämän alalla laajakantoiset parannukset, joihin sodan jälkeen joka tapauksessa olisi ryhdytty.

Lokakuussa 1917 pääsi bolshevismi Venäjällä yhä lujemmin valtaan.

Minä käsitin kyllä, että Venäjän armeijan ja kansan rappeutumisesta oli Saksalle ja Itävalta-Unkarille vaaralliset seuraukset. Sitä huolestuneempana ajattelin meidän ja Itävalta-Unkarin hallituksen heikkoutta. Hallituksemme oli ottanut hartioilleen suuren vastuun alaisuuden lähettäessään Leninin Venäjälle. Sotilaallisesti tämä toimenpide kyllä oli oikeutettu. Venäjän täytyi kukistua. Mutta hallituksemme asia oli katsoa, ettemme vaan mekin kukistuneet.

Mitään tyydytystä eivät Venäjän tapaukset tuoneet minuun. Meidän sotilaallinen asemamme tosin parani, mutta siitä huolimatta jäi monta uhkaavaa vaaraa jälelle.

Jo kesällä olin laatinut Venäjälle aselevon ehdot. Meidän tarkoituksenamme oli saada aikaan sovinto Venäjän kanssa. Sotilaallinen asemamme teki rauhan itärintamalla välttämättömäksi.

Aselepoehtojen perusajatus oli, että vihollisuudet lakkautettaisiin ja kumpikin valta pitäisi hallussaan ne alueet, jotka sillä paraikaa oli. En vaatinut minkään alueen tyhjentämistä enkä aseiden luovutusta. Aselepoehtoihin ei sisältynyt mitään sellaista, joka olisi voinut vaikeuttaa aselevon aikaansaantia ja rauhan solmimista. Aselepoehtosuunnitelma saatettiin sekä hallituksen että liittolaistemme ylimpien armeijanjohtojen tietoon ja ne ilmoittivat sen hyväksyvänsä. Pienet muutokset, joita ehdotettiin, koskivat ainoastaan sivuseikkoja. Valtakunnan hallituksen kanssa sovittiin, että ylin armeijanjohto ja valtakunnankanslerin edustaja yhdessä ottavat Saksan edustajina osaa aselepoa koskeviin neuvotteluihin, jos ne tapahtuvat rintamalla. Valtakunnankansleri suostui myös siihen, että varsinaiseen rauhanlähetystöön tulisi ottamaan valtakunnankanslerin edustajan alaisena osaa myöskin ylimmän armeijanjohdon edustaja.

Olin ryhtynyt kaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin siltä varalta, että Venäjä tekisi meille aselepopyynnön. Marraskuussa oli bolshevistinen hävitystyö Venäjän armeijan keskuudessa edistynyt niin, että me voimme todellakin ryhtyä suunnittelemaan joukkojen siirtämistä itärintamalta länsirintamalle. Meillä oli siihen aikaan idässä noin 80 divisioonaa, kolmas osa koko sotavoimastamme. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomentoa pyysin ottamaan hoitaakseen joukoillaan entistä pitemmän rintamanosan. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento ja itärintaman ylipäällikkö neuvottelivat yksityiskohtaisesti mahdollisimman suurten saksalaisten joukkojen siirtämisestä Siebenbürgenin, Bukovinan ja Itä-Galitsian rintamilta. Kenraali v. Arz lupasi lähettää itävalta-unkarilaisia joukkoja myös Italiasta itärintamalle. Luonnollista oli, että näitten suunnitelmain toteuttamisen täytyi siirtyä kaukaiseen tulevaisuuteen. Mutta neuvotteluihin täytyi ajoissa ryhtyä, jotta joukkojen siirtäminen voisi tapahtua seuraavana keväänä, meille ratkaisevana aikana. Olivathan rautatieolot miehittämällämme alueella kurjat ja liikenne sekä täällä että kotimaassamme tavattoman suuri. Olosuhteet Venäjällä olivat yhä vielä kuitenkin sellaiset, ettei mitään perinpohjaisia päätöksiä joukkojen siirroista voitu vielä tehdä.

Marraskuun lopusta alkaen kulki yhtämittaa sotilasjunia idästä länteen. Ei ollut enää kysymyksessä länsirintamalla kuluneiden joukkojen vaihtaminen itärintaman tuoreisiin joukkoihin, vaan suorastaan länsirintamallamme toimivien armeijain miesluvun lisääminen.

Itärintamalla oleville sotilaillemme opetettiin länsirintaman sodankäyntitapoja. Samoin tehtiin myös Romaanian rintamalla.

Useat länsirintamalla toimivat sodan johtajat ja ennen kaikkea minä aloimme jo marraskuussa ajatella hyökkäykseen ryhtymistä Ranskan rintamalla vuonna 1918. Siksi odotin mitä suurimmalla jännityksellä sitä päivää, jolloin Venäjän hallitus pyytäisi aselepoa. Marraskuussa oli rintamalla jo useissa kohdin tehty paikallisia aseleposopimuksia. Yhä suuremmat joukko-osastot ryhtyivät kanssamme neuvotteluihin, ehdottivatpa jo kokonaiset venäläiset armeijatkin vihollisuuksien lopettamista. Rauhanneuvottelut, joihin Väinänlinnassa pyrittiin, raukesivat tyhjiin. Sieltä täältä tuli tietoja aseleposopimuksista. Venäjän rintamalta saatu kuva oli sekava. Siellä vallitsi osittain sotatila, osittain rauha.

Marraskuun 26:ntena kysyi Venäjän armeijain ylikomentaja kansankomisaari Krylenko kipinäsähköteitse Saksan ylimmältä armeijanjohdolta, olisiko se valmis tekemään aselevon. Vastauksemme oli myönteinen. Jo joulukuun 2:sena matkustivat venäläiset välirauhaneuvottelukunnan jäsenet Saksan rintaman yli. Neuvottelut aloitettiin viipymättä Brest-Litovskissa, missä itärintaman ylipäällikön päämaja yhä vielä oli. Samaan aikaan lähettivät liittolaisemmekin valtuuskuntansa. Jo joulukuun 7:ntenä tehtiin 10 päivän välirauha. Kenraali Hoffmann johti taitavasti neuvotteluja ja osasi estää bolshevikkien edustajia poikkeamasta esillä olevasta asiasta. Venäläiset neuvottelijat lähtivät välirauhan sopimusluonnos mukanaan Pietariin saadakseen lähempiä ohjeita. 12 p:nä alkoivat neuvottelut uudelleen. 15 p:nä allekirjoitettiin välirauha, joka alkaisi aselevon päätyttyä joulukuun 17:ntenä kello 12 päivällä ja kestäisi tammikuun 14:nteen 1918 kello 12:een päivällä. Ellei sitä sanottaisi irti seitsemän päivää ennen määräajan loppuunkulumista, jatkuisi välirauha edelleen.

Alkuperäinen välirauhanehtosuunnitelmamme ei ollut periaatteiltaan muuttunut. Venäjän rintama jäi ennalleen. Ei muodostettu edes puolueetonta aluetta rintamien välille. Demarkatsionilinjoiksi jäivät molemmin puolin piikkilankaesteet. Olipa venäläisten toivomuksesta avattu muutamia rintaman kohtia liikenneyhteyttä varten rintamalta toiselle. Siinä ilmeni selvästi venäläisten pyrkimys päästä harjoittamaan propagandaa armeijassamme. Itärintaman ylipäällikkö uskoi vastatoimenpiteillänsä voivansa tehdä tyhjiksi venäläisten kiihoitushankkeet. Suostuimme sen vuoksi venäläisten ehdotuksiin, pääasia oli päästä ratkaisuun. Virallisesti välirauhansopimus koski koko Venäjän rintamaa. Mutta neuvostohallituksen vaikutusvalta ei ulottunut niin pitkälle. Sen vuoksi oli välttämätöntä ryhtyä Romaanian ja Vähän Aasian rintamilla erikoisneuvotteluihin Brest-Litovskin välirauhan pohjalla. Nämä erikoisneuvottelut johtivat hyvään tulokseen. Focsanin aselepo tehtiin joulukuun 9:ntenä. On mielenkiintoista verrata meidän asettamiamme ehtoja ehtoihin, jotka meidän tuhoamme haluava entente asetti neliliittoon yhtyneille valtakunnille.

Kolme vuotta kestäneen kamppailun jälkeen saivat nyt aseet koko rintamalla levätä. Saksalaisten joukkojen johdon ja saksalaisten sotilasten tänä pitkänä taisteluaikana suorittamat urotyöt, Saksan armeijan kamppailut ja vuodattama veri tulevat aina pysymään isänmaamme historian mainehikkaimmilla lehdillä, eikä niiden muistoa voi mikään poistaa Saksan historiasta eikä saksalaisten sydämistä.

Olimme sotilaalliselta kannalta päässeet päämäärään, jota minä ponnistaen äärimmilleen kaikki käytettävissä olevat voimat, myöskin omat voimani, olin tavoitellut. Länsirintama oli kestänyt, Italian armeija oli voitettu ja Italiaa vastassa olevain itävalta-unkarilaisten armeijain henki oli tullut paremmaksi. Makedonian rintama pysyi lujana. Idässä olivat välirauhaneuvottelut päättyneet, diplomaateille oli tie rauhaan avattu. Rauhanneuvottelujen piti alkaa Brest-Litovskissa joulun tienoilla. Lopullisen voiton mahdollisuus oli olemassa.

Vähässä Aasiassa ei sota kuitenkaan kehittynyt meille edullisesti; mutta tämä sotanäyttämö oli toisarvoinen Euroopan tapahtumain rinnalla.

Länsirintamalla taistelleet sotajoukkomme ja niiden johtajat voivat itsetietoisesti sanoa, että he olivat rakentaneet pohjan kaikelle tälle tulokselle. Länsirintamamme lujuus teki mahdolliseksi sotaretkemme idässä ja Italiassa. Sielläkin oli saksalainen sotamies tehnyt sankaritöitä.

Ylimmän armeijanjohdon ja liittolaistemme yhteistyöllä oli nyt, samoin kuin edellisenäkin vuonna saatu suuria aikaan.

Ententeen vaikutti luonnollisesti masentavasti tämä sotilaallisessa asemassa meidän eduksemme tapahtunut käänne. Mutta se toivoi Amerikalta apua. Mieliala Ranskassa oli siitä huolimatta Aisnen—Champagnen taistelun jälkeen pysynyt epävarmana. Marraskuussa tuli Clemeneeau, Ranskan voimakkain mies, ministeripresidentiksi, Hän oli ottanut osaa 1870-71 vuoden sotatapauksiin ja oli siitä alkaen ollut kosto-ajatuksen kiivaimpia puoltajia. Hän tiesi, mitä hän tahtoi. Hän noudatti pelkkää sotapolitiikkaa, hän tukahutti jokaisen rauhaan tähtäävän ajatuksen ja hän lujitti maansa voimia. Hänen menettelynsä Callaux'n suhteen näytti meille selvään, mitä meillä on odotettavissa. Hänkin ajatteli ainoastaan voiton saavuttamista, pitäen samoinkuin Lloyd George, huolta siitä, että kotimaa kannatti ja tuki häntä. Vihollisen sodankäynti voimistui huomattavasti. Amerikan sodanhalu kävi yhä selvemmäksi. Sielläkin hallitus tukahutti kaikki rauhanajatukset. Clemenceaun ja Lloyd Georgen taitavien toimenpiteiden avulla kykeni Italia parantamaan tappion aikaansaamat, aluksi hyvin raskaat vauriot. Kansanvaltaisten vihollismaitten hallitukset muuttuivat yhä enemmän diktatuurinluontoisiksi.

VII.

Saksan valtiopäivien rauhaa koskeva päätöslauselma oli aiheuttanut sen, että Vatikaani ryhtyi rauhanvälittäjäksi. Elokuun keskivaiheilla saatettiin julkisuuteen paavin elokuun 1:senä laatima rauhannootti, jossa hän vetoaa sotaakäyvien valtojen päämiehiin.

Tässä nootissa kannatettiin rauhaa ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia ja siinä vaadittiin meiltä paljon, ententelta vähän. Saksan yleinen mielipide suhtautui siihen samalla tavalla kuin se heinäkuussa oli suhtautunut valtiopäiväin rauhaa koskevaan päätöslauselmaan. Oikeistoa edustava sanomalehdistö asettui sen suhteen torjuvalle kannalle, enemmistöpuolueiden sanomalehdet suhtautuivat siihen suopeasti ja vetosivat myös vihollismaiden järkevämpiin aineksiin kehoittaen niitä asettumaan rauhannootissa lausuttujen periaatteiden kannalle. Ententen sanomalehdistö yleensä asettui kielteiselle kannalle ja sillä kannalla se myöhemminkin pysyi. Hallitusten suhtautuminen noottiin oli samansuuntainen kuin kunkin maan sanomalehdistön.

Valtakunnankansleri t:ri Michaelis luki meille Kreuznachissa rauhannoottiin laatimansa vastausehdotuksen. Mielestäni ei tämä rauhanhanke voinut antaa suotuisia tuloksia. Valtakunnankanslerin vastaus ei ollut minun katsantokantani kanssa sopusoinnussa. Mutta minä en lausunut arveluitani, tein ainoastaan vähäpätöisiä huomautuksia ja esityksiä. Näihin puhtaasti teoreettisiin rauhanhankkeisiin nähden täytyi minun asettua odottavalle kannalle, vaikkakin yhtämittainen rauhasta puhuminen alkoi minusta tuntua hyvin vastenmieliseltä ja vaikka pidinkin sitä sodankäynnillemme turmiollisena. Luodessani nyt silmäyksen taaksepäin kadun syvästi, etten aikanaan kaikin voimin ryhtynyt näitä hankkeita vastustamaan. Toivoinhan minäkin rauhaa ja sen solmiminen oli valtiomiesten asia, mutta mielestäni oli lyhytnäköistä puhua yhtämittaa kansalle rauhan mahdollisuudesta niin kauan kuin vihollinen hautoi tuhoajatustaan. Ententen menettely rauhankysymyksen suhteen oli kaukonäköistä ja esikuvaksi kelpaavaa.

Itävalta-Unkarin ja meidän vastauksemme paavin noottiin oli suopea, monin paikoin diplomaattisesti myöntyvä. Vastauksen laatimistyöhön kutsutun seitsemän kansanedustajan toivomuksesta otettiin vastaukseen myöskin viittaus valtiopäivien rauhan asiassa tekemään päätöslauselmaan, minkä kautta kantamme rauhankysymykseen nähden tuli selvästi ilmaistuksi.

Entente asettui noottiin nähden torjuvalle kannalle tai ei antanut mitään asiallista vastausta. Paavin hanke ei johtanut mihinkään tuloksiin. Kävi niinkuin ennenkin oli käynyt. Saksan kansa tahtoi rehellisesti rauhaa, mutta entente ei sitä halunnut. Se teki meidän maassamme ja puolueettomissa maissa melutonta mutta tehoisaa kiihoitustyötä "sopimusrauhan" iskusanallaan, mutta jos tuli kysymykseen sellaisen rauhan tekeminen, väistyi se heti. Nyt kuten ennenkin oli ententella vain yksi ajatus sodan suhteen: Saksa on tuhottava. Paavin hanke ei voinut menestyä. On ollut nyt omituista nähdä, että paavi on pidetty syrjässä Versaillesin neuvotteluista. Rauhannootistaan ei paavi saanut ententelta kiitosta.

Kun valtakunnankansleri t:ri Michaelis otti vastaan virkansa, ilmoitin minä hänelle, että herra Hugo Stinnes tunsi Japanin Tukholmassa olevan lähettilään ja että hän oli antanut meille toiveita. Hän oli aikeissa matkustaa Tukholmaan ja toivoi tapaavansa lähettilään. Valtakunnankansleri otti tämän vuoksi puheilleen herra Stinnesin. Kuinka asia sittemmin kehittyi, ei ole minun tiedossani.

Elokuun lopulla tai syyskuun alussa levisi äkkiä huhu, että meillä olisi tilaisuus ryhtyä ententen kanssa neuvotteluihin. Valtakunnankansleri ja herra v. Kühlmann, josta valtakunnankanslerin vaihtuessa oli tullut ulkoasiainviraston valtiosihteeri, puhuivat siitä salaperäisesti. Eversti v. Haefteniltä kuulin, että yhdenaikaisesti Englannin entisen ministeripresidentti Asquithin heinäkuun 29:ntenä pitämän puheen ja siihen liittyvien Lloyd Georgen lausuntojen kanssa oli eräästä puolueettomasta maasta ilmoitettu, että Englanti odotti selitystä aikeistamme Belgian suhteen. Valtakunnankansleri sanoi minulle nyt, että aloite keskusteluihin ryhtymiseen oli tullut Englannista. Luonnollisesti tulin iloiseksi: Jos Englannissa oli syntynyt rauhaan taipuva mieliala, olivat rauhanmahdollisuudet nyt suuremmat kuin ennen, jolloin me yksipuolisesti olimme rauhaa toivoneet. Arvostelin sen vuoksi nyt rauhankysymystä suopeammin kuin ennen.

Valtakunnankanslerin kanssa käsittelimme nyt Belgian kysymystä monipuolisesti.

Päämäärämme oli Belgian liittäminen Saksaan taloudellisessa suhteessa. Tällöin otettiin huomioon, että Belgia jo ennen sotaa oli läheisissä taloudellisissa suhteissa Saksaan. Valtakunnan hallitus luuli, että tästä voidaan saada kiinnekohta keskusteluille Englannin kanssa. Minä toivoin, että valtiosihteeri v. Kühlmann syyskuun lopulla valtiopäivillä pitämässään puheessa antaisi Belgian suhteen mainittuun suuntaan käyvän selityksen. Syyskuun 20:ntenä oli eversti v. Haeftenillä tilaisuus keskustella tästä asiasta. Valtiosihteeri asettui kuitenkin torjuvalle kannalle ja lausui: "Kuka on Teille sanonut, että minä aion myydä hevosen (Belgian)? Minun on ensin se asia ratkaistava. Toistaiseksi ei koni ole myytävänä." Lokakuun 9:ntenä pitämässään puheessa ei hän maininnut Belgiaa, vaan lausui, valtiopäiväin osoittaessa hänelle myrskyistä suosiotaan, Elsass-Lothringenista ja valtakunnan alueen koskemattomuudesta:

"Niin kauan kuin saksalainen käsi jaksaa kantaa kivääriä, ei valtakunnan alueen, isiemme kunniakkaan perinnön, koskemattomuus voi tulla minkäänlaisten neuvottelujen tai myönnytysten alaiseksi."

Tällä emme siis olleet päässeet Englantia askeltakaan lähemmäs.

Rauhanmahdollisuuksista ei ollut sittemmin puhetta. Tiedustellessaan asiaa valtiosihteeri v. Kühlmannilta ei ylin armeijanjohto saanut selvää vastausta. Tunsin pettyneeni ja kaduin, että olin antanut toiveille valtaa. Vain tästä syystä olin pyytänyt, ettei valtakunnankansleri pitäisi suurta puhettaan, jonka hän aikoi pitää syyskuun lopulla. Pelkäsin nimittäin, että se vähentäisi rauhanmahdollisuuksia. Olisi sittenkin ollut parempi, jos hän olisi puhunut. Hänen suhteensa erinäisiin valtiollisiin puolueisiin oli sellainen, että mielestäni on kuitenkin epävarmaa, olisiko hän voinut saada valtiopäivät ja kansan yhtymään, kuten hän itse toivoi. Hän asettui vastustamaan näiden puolueiden pyrkimyksiä päästä valtaan, mutta valtiopäiviin ei hänellä ollut itselläänkään mitään suhteita.

Odotin myös jonkinmoisia tuloksia Brüsselissä toimivan ulkoasiainviraston edustajan v. der Lanckenin suhteista ranskalaisiin valtiomiehiin. Herra v. der Lancken matkusti kyllä Sveitsiin, mutta ranskalainen herra ei sinne saapunutkaan.

Sattumalta kuulin vielä, että valtiosihteeri v. Kühlmann oli rauhankysymyksen vuoksi asettunut yhteyteen Brüsselissä olevan Espanjan lähettilään kanssa.

Vain nämä rauhanhankkeet tulivat minun tietooni vuonna 1917. N.s. presidentti Wilsonin tarjouksesta, jonka müncheniläinen herra Jaffe oli jättänyt ulkoasiainvirastolle, olen minä vasta toimestani erottuani lukenut sanomalehdistä.

Mainittujen salaperäisten rauhanhuhujen yhteydessä oli kruununneuvoston kokoontuminen Berliiniin syyskuun 11:ntenä. Pidin velvollisuutenani ja virkatehtäviini kuuluvana vielä kerran selvään lausua julki, mitä Saksa tässä sodassa hankittujen kokemusten nojalla tarvitsi turvatakseen tulevaisuutensa ja esitin tässä tilaisuudessa ja muulloinkin syksyllä vuonna 1917 käsitykseni asemasta seuraavaan tapaan:

"Sisäinen tilanne on asianomaisten alojen edustajain ilmoitusten mukaan rehun ja kivihiilen puutteen vuoksi vaikea. Ikävä kyllä ovat kivihiilipulaamme kärjistäneet edellisinä kuukausina sattuneet laiminlyönnit. Rahataloutemme asema on erittäin vakava. Valtiopäiväin enemmistö ei ole syytön sisäisen tilanteemme kireyteen. Työväki- ja samalla myös täytejoukkokysymys on huolestuttava. Mutta olen sitä mieltä, että nämä sisäiset vaikeudet täytyy valtakunnan nykyisen hallituksen lujalla johdolla kyetä voittamaan. Joka tapauksessa ne ovat voitettavissa."

Venäjän luhistumisen vuoksi pidin meidän sotilaallista asemaamme ententen asemaa parempana, mutta lausuin siitä:

"Siitä huolimatta minä olen sitä mieltä, että meidän olisi pyrittävä rauhaan ennen talven tuloa, jos rauha antaa meille, mikä on meille välttämättömintä, mitä me tarvitsemme turvataksemme vastaisen taloudellisen kehityksemme, ja jos sen kautta taloudellisesta ja sotilaallisesta asemastamme tulee sellainen, että voimme levollisesti suhtautua uuteen puolustussotaan."

Käsitellessäni niitä sotilaallisia ja sotataloudellisia päämääriä, joihin meidän tulisi pyrkiä, otin lähtökohdakseni ennen sotaa vallinneet rajasuhteet ja sodan aikana ilmenneet tosiasiat. 3-vuotisen sodan kestäminen oli meille mahdollinen ainoastaan siten, että Saksassa oli riittävästi kivihiiltä sekä rautaa ja elintarpeita niin runsaasti, että ne, kun niitä saatiin lisää valtaamiltamme alueilta ja puolueettomista maista, riittivät, rauta tyydyttävästi, elintarpeet vain sikäli, että me, vihollisen saarron alaisina kun olimme, voimme jatkaa elämäämme, jos rajoitimme ruoka-annokset pienimpään mahdolliseen määrään. Vain sen kautta, että olimme tässä sodassa, johon meidät pakotettiin, hyökkäyskannalla ja laajensimme aluettamme länteen ja itään, saatoimme säilyttää henkemme. Olisimme olleet auttamattomasti hukassa, jos olisimme pysyneet omilla rajoillamme.

Häviömme ei olisi vältettävissä, jos vihollinen olisi saanut pitkäksi aikaa haltuunsa saksalaisia alueita. Me olisimme kuolleet nälkään, sotataloutemme olisi tuhoutunut. Kivihiilen, raudan ja elintarpeiden merkitys sodankäynnille oli tunnettu jo ennen tätä sotaa. Mutta vasta nykyinen pitkä sota on osoittanut maailmalle selvästi, mikä ratkaiseva merkitys on kivihiilellä ja raudalla. Ennen sotaa tajuttiin kyllä, mikä vaara uhkasi Ylä-Schlesian kivihiilialuetta. Miljaardisuostunnassa jäivät myös tämän alueen suojelemista tarkoittavat toimenpiteet sikseen. Voimalähteitämme lännessä pidettiin turvattuina joukkojen sijoituksella.

Kivihiili- ja rauta-alueemme asema maamme rajojen lähellä oli yhtä epäedullinen kuin strateeginen asemamme Euroopan keskellä. Jokaisen muun maan asema oli parempi. Ylä-Schlesiassa olivat rauta- ja kivihiilikenttämme aivan vihollismaan rajalla. Sama oli lännessä Lothringenin malmi- ja Saarbrückenin kivihiilialueen laita. Ala-Reinin—Westfaalin teollisuusalue ei ollut millään tavoin suojattu Belgiaa vastaan. Keski-Saksan ruskohiilialueiden merkitys oli edellisten rinnalla vähäinen.

Hävitysaseitten alalla oli sodassa suuresti kehitytty. Kanuunain kantavuus oli suurentunut, lentäjien toimintapiiri laajentunut. Mutta näitten toiminta riippui useista ehdoista. Jokainen kauas ampuvan kanuunan kuula ei vielä merkinnyt sitä, että työnteko sen kantamilla olisi pysähtynyt. Sen me tulimme huomaamaan pommittaessamme keväällä 1918 ranskalaisia kivihiilikaivoksia ja usein muulloinkin. Lentäjien toiminta on sääsuhteista riippuvainen. Ellei niin olisi laita, olisimme me voineet useammin pommittaa Lontoota ilmasta. Kun arvostelin kaikkea sitä merkitystä, mikä uusilla sodankäyntivälineillä olisi vastaisessa sodassa, täytyi minun tietenkin ottaa huomioon yllämainitut rajoitukset. Lähtökohdaksi otin maamme rajat ja poliittisen aseman sellaisena kuin ne olivat 1914.

Oli odotettavissa, että vihollinen viimeistään heti kun armeija oli pantu liikekannalle kävisi, suuria ammusmääriä ja lentäjäjoukkoja käyttäen, meidän sotateollisuutemme voimalähteiden kimppuun. Vahvat rajalle sijoitetut lentäjä-osastot ja lentosuojelus voisi olla turvana ilmasta päin uhkaavaa vaaraa vastaan. Mutta lentohyökkäystä emme voisi estää emmekä tehdä mitättömäksi pommien vaikutusta. Emme voineet myöskään turvata aluetta kauas kantavain kanuunain ammuksilta. Tällaista vihollisen rynnäkköä seuraisi vihollisarmeijain hyökkäys. Luonnollisesti ei voida sanoa, miten sotaliikkeet yksityiskohtaisesti kehittyisivät. Varmana kuitenkin voi pitää, että ainakin suuri ja joka tapauksessa määräävästi vaikuttava tuotannon aleneminen sotateollisuudessamme tapahtuisi ja se olisi mitä raskain isku Saksan työväelle. Olematta onnettomuusprofeetta saattaa sanoa asiain voivan kehittyä niin, että me jo ensi päivinä kärsisimme häviön ja koko sota olisi menetetty. Meidät tapettaisiin niinkuin makuulla oleva jänis.

Ei luonnollisesti ollut kysymystäkään pitkälle menevien johtopäätösten tekemisestä näiden tulevaisuusmahdollisuuksien perusteella. Emme voisi esimerkiksi vaatia rajan siirtämistä kauemmas Ranskaan. Oli tyydyttävä siihen mikä oli välttämättömältä. Ylä-schlesialaisen kivihiili- ja lothringenilaisen malmialueen lähellä riittäisi meille muutaman kilometrin levyinen suojaava maakaistale turvaamaan nykyistä aluettamme sodan vaurioilta. Kivihiilen ja vasken esiintyminen tällaisella suojelevalla maakaistaleella, sekä Puolassa että Brieyn luona, ei ole vaikuttanut ratkaisevasti lausumiini toiveisiin. Luonnollista on, että tämä suojakaistale ei sellaisenaan ole riittävä turva. Rauhan aikana on siellä välttämätöntä pitää voimakas sotilasvartiasto. Kuitenkin jäisi näitten tärkeiden alueiden suojeleminen aina puutteelliseksi ja siitä juuri johtuu välttämättömästi, että Ala-Reinin—Westfaalin teollisuusalue on tehokkaasti turvattava vihollisen hyökkäyksiltä. Tämän alueen suuren merkityksen sekä rauhan- että sota-ajan taloudelle olin oppinut tuntemaan ollessani Düsseldorfissa rykmentinkomentajana ja nyt ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina. Kaikesta tästä voitiin tehdä ainoastaan seuraava johtopäätös: Belgia ei saa olla vihollisen rintamaansijoitusalueena. Tämän maan puolueettomuus on mielestäni aina ollut harhakuva, jota käytännöllisessä elämässä ei voida ottaa huomioon. Belgian oli liityttävä kiinteästi taloudellisilla eduilla Saksan yhteyteen, johon sillä jo ennestään oli vahvoja kauppapoliittisia suhteita. Se tulisi olemaan itsenäinen valtio, jossa flaamilaisillakin olisi oikeutensa. Tämän vanhan germaanilaisen heimon väkivaltainen kohtelu kuuluu ihmiskunnan historian hirmutöihin. Mielestäni oli kuitenkin välttämätöntä, että saksalaisilla olisi ensi vuosina jonkinmoinen miehitysoikeus maassa. Saksalaiset joukot voitiin Maas-joen linjalta Liègen luota poistaa vasta sen jälkeen kun Belgian taloudellinen liittyminen Saksaan oli tapahtunut ja kun Belgia oman etunsa vuoksi pysyisi Saksan kanssa liitossa.

Minä en kannattanut sitä ajatusta, että Flanderin rannalle rakennettaisiin Saksan laivaston tukikohta. Tämä suunnitelma oli liian vähän harkittu ja sotilaallisesti epäselvä. Minä kirjoitin siitä: "Ala-Reinin—Westfaalin teollisuusalue olisi täysin turvattu — siinä tapauksessa, että Doverin—Calais'n tunneli rakennetaan — ainoastaan siinä tapauksessa, että me valtaamme sotilaallisesti koko Belgian ja pääsemme siis Flanderin rannikolle. Sitä emme nyt voi tehdä. Herää kysymys, voimmeko tämän syyn vuoksi jatkaa sotaa. Mielestäni meidän tulee niin tehdä, jos englantilaiset saavat maa-alueen (Calais'n) Ranskassa. Elleivät he sitä ota haltuunsa, ei meillä ole syytä Flanderin rannikon omistamisen vuoksi jatkaa sotaa yli talven."

Minulle ilmoitettiin siihen aikaan usein, että Englanti aikoo pitää hallussaan Calais'n. Siitä syystä mainitsin sen kirjoituksessani.

Mielestäni oli myös tärkeää, että Luxemburg saatettaisiin lähempään yhteyteen Saksan kanssa.

Jos länsirajan olot järjestettäisiin tähän suuntaan, olisimme me sillä taholla päässeet siihen, mikä oli tarpeellista Saksan tulevaisuuden turvaamiseksi sotilaallisessa ja taloudellisessa suhteessa.

Idässä olivat Saksan rajat sopimattomat kauttaaltaan, eikä ainoastaan Ylä-Schlesian kivihiilialueen turvaamista silmällä pitäen. Vuoden 1914 sotaretki oli osoittanut, kuinka vaikeaa meidän oli pitää hallussamme Veikselin itäpuolella olevaa aluetta. Itä-Preussin maakunta, joka oli sodasta tavattoman paljon kärsinyt, oli ansainnut turvakseen erityisen maakaistaleen.

Kauas länteen Preussin sisään pistäytyvä puolalainen alue oli isänmaamme puolustamiselle tuottanut huomattavan suuria sotilaallisia haittoja. Nekin olivat kaikessa räikeydessään tulleet näkyviin syksyllä 1914, kun suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh siellä johti suurta rynnäkköä Preussin rajaa vastaan. Näytti mahdottomalta voida poistaa näitä haittoja kokonaan aluevalloituksilla. Sitä vastoin oli strateegisesti välttämätöntä, että Danzigin ja Thornin välistä kapeaa kaistaletta levennettäisiin etelässä ja Ylä-Schlesian hiilialueelle hankittaisiin suojavyöhyke.

Rajaolot eivät sen kautta käyneet suotuisammiksi, että saimme Kuurinmaan ja Liettuan yhtymään meihin. Mutta jos maan etelärajalle Veikselin itäpuolelle olisi saatu suojavyöhyke ja Thornin eteläpuolelle laajennus aikaan, silloin voitiin täydentämällä rautatieverkkoa poistaa monet haitat. Kuurinmaa ja Liettua voisivat parantaa meidän muonitusmahdollisuuksiamme, jos meidän jossakin myöhemmässä sodassa vielä kerran olisi turvauduttava omiin voimiimme.

Tällä itärajan uudestaan järjestämisellä olisi myöskin saavutettu se, mikä näytti olevan Saksan sotilaalliselle ja taloudelliselle turvallisuudelle välttämätöntä. Mutta edellytykseksi jäi, ettei Puolan kysymys saisi itävaltalaista ratkaisua ja että Puola pyrkisi taloudellisesti liittymään Saksaan taikka mahdollisesti myös uudestaan Venäjään.

Minun toiveeni menivät vielä vähän pitemmälle. Kuurinmaan ja Liettuan asukkaiden tuli antaa Saksalle uusia ihmisvoimia. Että ihmiset merkitsevät voimaa, sen huomasin joka päivä sodassa. Ihmismääriin perustui ententen suuri ylivoima. Kunkin alueen väestö saattoi Saksan valtakunnan suojassa säilyttää kansallisuutensa. Puolalaisväestön lisääntyminen suojavyöhykkeellä ei ollut suotavaa, mutta kun sotilaallinen välttämättömyys johti siihen, oli raskaatkin epäilykset tukahutettava. Toivottu saksalaisten siirtyminen joukoittain näille väljille itäalueille ja ulkomailla olevien saksalaisten kerääntyminen sinne, mikä jo v. 1915 oli valtakunnankanslerin pyrkimyksenä muutamiin rajaseutuihin nähden, voisi tulevaisuudessa tuottaa meille ihmisvoimain lisäyksen.

Saksan maailmantaloudelliseen asemaan nähden suunnittelin rauhan varalle kauppapoliittisia etuja Romaaniassa ja Balkanin niemimaalla ja ennen kaikkea meidän siirtomaittemme palauttamista tai niiden liittämistä yhtenäiseksi siirtomaa-alueeksi.

Keski-Euroopan valtojen taloudellisen yhteenliittymisen hylkäsin. Se tuntui minusta mahdottomalta toteuttaa, Saksa kun sen kautta olisi saanut liian huomattavan valta-aseman.

Sotakorvauksia en ole koskaan vakavasti toivonut. Tähän sotilaallisesti välttämättömään minä pyrin tietoisena siitä, ettei ole varma, saammeko sen ajetuksi perille. Mutta vaikka se ei onnistuisikaan, niin eivät nämä vaatimukset sentään olisi hyödyttömiä. Jos ne eivät toteutuisi, olisi se tappio, johon meidän täytyisi tyytyä ja jota olisi koetettava korjata suojaustoimenpiteitä lisäämällä rauhan aikana.

Minä en ole koskaan omasta aloitteestani esittänyt julkisuudessa näitä ajatuksia enkä myöskään koskaan niiden pohjalla lausunut rauhanehdoista mielipidettäni. Valtakunnankansleri t:ri Michaeliksen kehoituksesta otin ne kuitenkin pohdinnan alaisiksi useiden eri puolueryhmien edustajain kanssa.

Minun käsityskantani rauhasta ei ole koskaan ollut pohjana minkäänlaiselle keskustelulle vihollisen kanssa, hallitus ei milloinkaan päässyt niin pitkälle. Ensimmäisissä neuvotteluissa Brestissä ja Bukarestissa kulki hallitus myöhemmin omia teitään, jotka kokonaan poikkesivat minun kannastani.

Kaikki, mistä ylin armeijanjohto sodan päämääriin nähden valtakunnankanslerin kanssa neuvotteli, oli vain teoreettista pohdintaa. Jokainen tiesi, että sodan lopputulos yksin vaikuttaisi määräävästi rauhaan ja että kukin kysymys vaatisi oman ratkaisunsa.

Missä oli käytännöllistä työtä tehtävä, kuten Wilsonille vastattaessa tammikuun 29:ntenä 1917, määrättäessä suhdettamme Venäjään keväällä tai Englantiin elo- ja syyskuussa samana vuonna sekä vihdoin idän aselepokysymyksessä, toimittiin asianhaarain vaatimusten mukaan. Teoreettiselle kannalle asettumista en ajatellutkaan.

Niin kauan kuin vihollistemme päämääränä oli tyyten kukistaa meidät, saattoi vain voitto tai tappio ratkaista tämän sodan. Muuta tietä ei ainakaan hallitus osoittanut meille sodan lopettamiseksi ja rauhan saavuttamiseksi.

Usko, että me olisimme voineet varemmin niillä tai niillä ehdoilla saada rauhan, on suunnattoman kevytmielinen ja uutta tietoista Saksan kansan harhaanjohtamista. Entente ei tehnyt ainoatakaan tarjousta, se ei aikonutkaan antaa meille mitään; sitä ei myöskään tyydyttänyt status quo ante, se tahtoi vain ottaa. Onkohan kukaan saksalainen esittänyt sellaista mielipidettä, että meidän pitäisi uhrata Elsass-Lothringen, Posenin maakunta ja siirtomaamme? Valtakunnankansleri v. Bethmann puhui syksyllä v. 1916 sivumennen muutamien Lothringenin ja Sundgaun osien luovuttamisesta tai vaihtamisesta.

Pitäisikö meidän rauhanantimena ehdottaa äänestystä omilla raja-alueillamme? Tällainen ajatus ei varmaankaan ole syntynyt kenenkään tosi saksalaisen aivoissa. Jos olisimme tahtoneet tehdä puolustusmahdollisuutemme vieläkin epäedullisemmiksi, heikontaa poliittista ja taloudellista voimaamme, niin olisi meidän pitänyt ehdottaa sellaista. Nyt on meillä siitä kokemusta.

Sota oli alkanut; meidän täytyi pyrkiä edulliseen aseelliseen ratkaisuun tai ottaa vastaan tappio, jonka ehkäisemiseen meillä oli voimaa. Kunpa Saksa tämän ainakin nyt huomaisi, nyt, kun on käynyt selvää selvemmäksi, että kaikki ententen iskusanat, koski ne kansojen itsemääräämisoikeutta, luopumista aluevaltauksista ja sotakorvauksista, aseidenriisumista tai merten vapautta, ovat ja tulevat olemaan vain tyhjiä harhakuvia.

Jokainen ihmiselämä on taistelua pienoiskoossa; valtion sisällä kamppailevat puolueet keskenään vallasta, samoin kansat maailmassa — niin on ja tulee ikuisesti olemaan. Se on luonnon laki. Valistus ja sivistyksen kohoaminen ihmiskunnassa voivat tätä taistelua vallasta ja valtakeinoista lieventää, mutta ei koskaan poistaa, sillä se sotisi ihmisen luontoa vastaan ja lopulta myöskin itse luontoa vastaan. Luonto on taistelua! Ellei voimakas ja hyvä voita, silloin tunkeutuu alhainen mahdikkaana esille ja pakottaa turvautumaan puolustukseen ja taisteluun, muuten jalo sortuu. Mutta tämäkin jää elämään vain siinä tapauksessa, että se on voimakas.

VII.

Saksan sisäiset olot kehittyivät yhä onnettomaan suuntaan. Puolueet taistelivat valtiopäivillä hallitusta vastaan vallasta ja tämä taistelu sai yhä jyrkemmän muodon. Yhä alastomammin ja peittelemättömämmin ilmaisi tämä parlamenttarismi olemuksensa ammattipoliitikkojen edustamana ja kaikenlaisiin iskusanoihin verhoutuneena. Valtakunnankansleri t:ri Michaelis koetti taistella sitä vastaan kuten ennenkin ja joutui varsin pian työnsä uhriksi. Hän kulutti voimansa tähän taisteluun eikä saanut aikaa työskennellä sodan hyväksi.

Yhdysvaltojen vastauksessa paavin noottiin oli Wilson jälleen yrittänyt sekaantua Saksan sisäisiin asioihin ja koettanut saada kuilun kansan ja hallituksen välille; tämä herätti valtiopäivillä paheksumista. Mutta meillä ei ollut nytkään voimaa pyhällä vihalla torjua luotamme moista tekoa.

Tapahtumat laivastossa kesällä 1917 osoittivat selvästi, miten pitkälle vallankumouksellinen henki jo oli levinnyt. Oli kysymyksessä laivastolakon kautta pakottaa rauhantekoon. Tähän hankkeeseen ei kiinnitetty sitä huomiota, jonka se välttämättömästi olisi ansainnut; vakava varoitus jäi tehottomaksi.

Hallituksen esiintyminen ei ollut voimakasta. Siinä tuntui koko ajan heikolle hallitusvallalle ominainen epävarmuus. Valtakunnankansleri t:ri Michaelis tunsi tosin selvästi vaaran, joka uhkasi riippumattomien sosialimedokraattien taholta sodankäyntiä. Mutta hän ei ehkäissyt tämän puolueen vallankumouksellista toimintaa. Heidän sanomalehdistönsä, jonka turmiollinen vaikutus oli näytetty toteen, sai edelleenkin levittää hajoittavasti vaikuttavia kirjoituksiaan.

Valtiopäivät eivät näkyneet laisinkaan ymmärtävän, mitä sota vaati, huomattavat edusmiehet asettautuivat suojelemaan kansanedustajia, joiden läheinen suhde laivaston tapahtumiin oli todistettu, jotka pyrkivät vallankumoukseen ja horjuttivat mieskuria. Saksan kansa ei saanut riittävästi tietoa tapahtumain tavattomasta vakavuudesta. Laivastolle täytyi tällaisen menettelytavan tuottaa arvaamatonta vahinkoa. Mutta armeijassakin keskusteltiin laivaston tapahtumista. Asian ratkaisu teki syvän vaikutuksen.

Saksan kansan sotakuntoisuus oli heinäkuusta ohimenevän nousun jälkeen vaipunut taas nopeasti arveluttavan matalalle tasolle. Henki, joka oli syksyllä 1918 ja v. 1919 riisuva Saksan kansan aseista, alkoi olla huomattavissa. Meidän anomukseemme, että saisimme ottaa käsiimme sanomalehdistön johdon ja sisäisen valistustyön, ei Venäjän vallankumouksesta ja laivaston tapahtumista huolimatta tullut minkäänlaista vastausta, joka olisi ollut jossain määrin sopusoinnussa aseman vakavuuden kanssa.

Sotaministeriön kanssa keskusteltuaan oli ylin armeijanjohto tullut siihen tulokseen, että nyt oli viimeinkin perustettava erikoinen virasto valtiojärjestyksen kumoamiseen tähtäävien hankkeiden torjumiseksi. Tätä tarkoittavat esitykset menivät Berliiniin ja niistä neuvoteltiin siellä valtakunnan viranomaisten kanssa. Mutta nytkään ei saavutettu mitään. Ylimmän armeijanjohdon edustaja ehdotti nyt tätä tarkoitusta varten osaston perustamista sijaisyleisesikunnan yhteyteen. Siihen suostuttiin joka suhteessa. Sen toiminta sai kontrollin luonteen, mutta työala tuli varsin pian korkeapoliittiseksi; oli kuvaavaa, ettei hallitus kaikesta huolimatta suostunut ottamaan haltuunsa tätä osastoa, kuten sen velvollisuus minusta olisi ollut ja kuten olin tarkoittanut. Ylimmälle armeijanjohdolle ei jäänyt muuta keinoa kuin taas ryhtyä tehtävään, joka ei kuulunut sen toimialaan!

Meidän sotataloudellisen elämämme epäkohdat tulivat yhä räikeämmin näkyviin ja herättivät yhä suurempaa katkeruutta.

Meidän taloudellinenkin asemamme oli kärjistynyt. Raaka-aineiden puute alkoi olla yhä tuntuvampi.

Elintarpeisiin nähden olimme selviytyneet, mutta hyvin vaikeata se oli ollut. Talvella 1916/1917 ei ollut mahdollista kuljettaa perunoita. Lanttujen täytyi tulla avuksi. Monet näkivät silloin nälkää. Keväällä ja kesällä olivat varastot taas suuremmat. Mutta ne riittivät ainoastaan Romaanian vehnän ja maissin ohella. Ryhtymällä suuressa määrin ennenaikaiseen puintiin voitiin selvitä sen lyhyen ajan yli, joka oli vanhan ja uuden sadon välillä. Me elimme siten etukäteen. Hevosten ravinto oli hyvin niukalla; laiduntaminen, johon jo varhain ryhdyttiin, auttoi paljon. Oli tullut huono kauransato eikä heinääkään ollut saatu paljon. Saattoi jo ennakolta nähdä, että eläinten ruokkiminen kävisi yhä vaikeammaksi.

Hiilensaanti näytti taatummalta kuin talvella 1916/17. Lämmitys oli ollut välttävää.

Öljyvarat olivat tavattoman pienet; Romaanian tuotantoa oli välttämättömästi kohotettava. Maaseutu kulki taas pimeitä talvi-iltoja kohti.

Tulevaisuus näytti valtakunnankanslerin t:ri Michaeliksen erotessa varsin vakavalta. Minä toivoin, että Venäjän tuhoutuminen, jota ei enää käynyt epäileminen, sittenkin rohkaisisi mieliä. Tämä saattoi meidän Italiassa saamamme loistavan menestyksen ja länsirintamalla suorittamaimme sankaritekojen yhteydessä todellakin vaikuttaa kohottavasti ja hälventää pettymystä siitä, ettei sukellussotamme täysin vastannut toiveita. Ententen kansat eivät voineet samaan aikaan vedota mihinkään samanlaiseen. Niillä oli ollut vain vastoinkäymistä, mutta niillä oli vankka luottamus itseensä ja hallitukseensa ja ne asettautuivat lujalla kansallisella mielellä tukemaan suurmiehiään, jotka johtivat niitä voimakkaalla kädellä. Vastahakoiset ainekset eivät voineet päästä tehoisiksi. Saksa oli onnettomuudekseen kulkenut päinvastaista tietä. Valtiopäivät vastustivat lujaa johtoa, sotaa vastustavat ainekset voittivat alaa kansassa. Kanslerien valtiollinen johto pysyi olemattomana. Niin kehittyivät olosuhteet sotaakäyvissä valtioissa yhä enemmän meidän vahingoksemme. Vihollisen toivo, että me sisäisesti sorrumme, korvasi sen sotilaallisessa suhteessa kärsimät pettymykset. Sellaisia ajatuksia ei meillä voinut olla mahtavimmista vihollisistamme ja siitä johtui, hyvästä sotilaallisesta asemastamme huolimatta, syvä erotus toisiaan vastaan taistelevien kansojen voitontunteessa.

Tohtori Michaelista seurasi lokakuun lopulla kreivi v. Hertling. Hän oli ensimmäinen valtakunnankansleri, jonka kruunu oli nimittänyt valtiopäivien enemmistön mielipiteen mukaan. Näin pitkälle oli jo vallan siirtyminen parlamentin hyväksi mennyt, se ilmeni myös useissa ministerinnimityksissä. Tästä hetkestä alkaen oli valtiopäivien enemmistö enemmän kuin ennen vastuunalainen Saksan kansan kohtalosta.

Ylin armeijanjohto sai tästä nimityksestä tietää vasta sitten, kun se jo oli saanut varman muodon. Kreivi v. Hertlingin käsitys meistä oli parantunut. Minulle hän oli tuntematon. Me odotimme hänen täyttävän ne tehtävät, jotka hallituksen oli sodankäyntiin nähden suoritettava, saavan aikaan voimakkaan johdon sisäänpäin, nostavan henkistä sotakykyisyyttämme, ratkaisevan jo tohtori Michaelikselle tehdyt ehdotukset täyteväen hankkimisesta ja saavan vihollista vastaan tähdätyn propagandan varmaan käyntiin.

Minä asetuin uudestaan yhteyteen sotaministerin ja sotaviraston päällikön kanssa, jona jo pitkän aikaa oli ollut kenraali Scheuch, huomauttaen, että oli välttämätöntä saada lisätyksi armeijan tarpeiden tuotantoa, mutta tälläkään kerralla ei heillä ollut tarmoa ryhtyä toimeen. Epäilemättä olivat molemmat herrat sekavien sisäisten olosuhteiden vaikutuksen alla ja tunsivat olevansa niiden kahleissa, sen sijaan että olisivat niitä hallinneet.

Minä palasin siihen, mihin olin pyrkinyt syksyllä 1916 tekemissäni anomuksissa: Saksan kansan kaikki voimat on todella saatava palvelemaan voiton asiaa. Oli aivan ilmeisesti tullut näkyviin, että siviiliasevelvollisuuslaki ei ollut tarkoitustaan vastaava, vaan että se lisäksi vaikutti vahingollisesti. Se ei sitä paitsi asettanut yksityisen työvoimaa tyydyttävästi isänmaan palvelukseen eikä armeija saanut tarpeellisessa määrässä takaisin riveihinsä palvelusvapautusta saaneita. Kysymys työnantajan ja työntekijän lähentämisestä, jonka merkitys varsinkin siirtymäkauden taloudelle ja järjestykselle maassa sodan jälkeisenä aikana oli niin tavattoman suuri, ei ollut hitustakaan edistynyt.

Kenraali Scheuchin toivomusta noudattaen otimme me, kenraalisotamarsalkka ja minä, vastaan vapaiden käsityöläisyhdistysten, myöhemmin myöskin kristillisten käsityöläisyhdistysten ja virkailijayhdistysten edustajia. Me huomautimme näille herroille vakavasti, että oli aivan välttämätöntä saada tuetuksi ja rohkaistuksi kotimaan mielialaa, sillä muuten kärsii siitä ehdottomasti myöskin armeijan mieliala. Siviiliasevelvollisuuslain arvosteleminen ei ollut meidän asiamme. Herrat lupasivat tukea meidän pyrkimystämme mielialan kohottamiseksi ja sanoivat vastustavansa lakkoa; huomasin mielihyväkseni että he tunsivat suuren vastuunalaisuutensa. He ilmaisivat minulle joukon yksityisiä toivomuksia kotimaan työväenoloihin nähden, jotka eivät tosin minua suoranaisesti koskeneet, mutta herättivät kuitenkin mielenkiintoani. Ne toimitettiin asianomaisiin virastoihin pyynnöllä että epäkohdat poistettaisiin. Toivon, että minä keskustelun kuluessa sain herroille selväksi armeijan ja kotimaan sisäisen yhteenkuuluvaisuuden ja että he huomasivat, kuinka suureksi arvioin sisäisten olosuhteittemme merkityksen sodankäynnillemme. He istuivat vieraina meidän päivällispöydässämme ja tulivat varmaankin huomaamaan, että me kohtelimme kunnioituksella toisin ajatteleviakin ja pyrimme yhteistyöhön isänmaan onneksi. Arvoton juoru että vain "suurteollisuus" meidän luonamme kävi tuhkatiheään, vaikeni sen johdosta hieman. Meitä innostivatkin aivan toiset näkökannat. Me tunsimme johtavamme koko aseisiin tarttunutta kansaa emmekä vain osaa silloin vielä aseellisesta kansastamme. Tässäkin suhteessa me olimme vastakohtana, vaikkakaan ei jyrkässä muodossa, hallitukselle, joka tietoisesti nojasi valtiopäiväin vasemmistoenemmistön edustamaan demokraattiseen ja radikaaliseen kansanosaan, toisen osan pysyessä aivan eristettynä. Lainsäädännön vasemmistuminen, joka helpotti lakkoja ja jätti työnhaluiset suojattomiksi, joka nuorisolle antoi yhteenliittymisoikeuden ja yhdistymisvapauden ja antoi heidän raaistua, sen sijaan että olisi heitä kasvattanut, sekä samanaikaiset oikealle tähdätyt rankaisumääräykset osoittavat tänään selvästi jokaiselle, mitä tietä hallitus kulki.

Minä keskustelin sotaministerin kanssa kotimaassa vallitsevista valitettavista ilmiöistä ja viittasin muun muassa minun mielestäni epätyydyttävään sanomalehdistön valvontaan. Varusväkeä koskevat seikat tulivat keskustelunalaisiksi. Täytejoukkojen opetus ja kuri jättivät paljon toivomisen varaa, sotilaallinen tervehdys tapahtui joko huolimattomasti tai jätettiin kokonaan tekemättä. Varusväki työskenteli epäilemättä hyvin vaikeissa oloissa. Täälläkin tuntui yhä enemmän sopivien upseerien puute. Rintama-armeija ei tietenkään voinut luovuttaa kenttäpalveluskykyisiä, mutta oli kuitenkin saatavissa joukko sodassa vioittuneita upseereja, jotka olivat säilyttäneet vanhan tarmonsa. Mutta hekin läksivät pois muuanne, ja kotimaan tavattoman huonot palkkaussuhteet pakottivat heitä usein siihen. Tässäkin olisi vain suuripiirteinen toiminta voinut saada muutoksen aikaan. Yhä edelleen antoi täytejoukko-osastojen tila sotaministeriölle aiheen mahdollisuuden mukaan vahvistaa toimivan armeijan rekryyttikeskuksia, jotta täytejoukot joutuisivat mahdollisimman pian pois kotimaasta ja voisivat kosketuksissa rintaman kanssa kehittyä lujiksi sotamiehiksi. Vuoden 1899 ikäluokka siirrettiin talvella 1917/18 kenttärekryyttikeskuksiin.

Jotta täyteväen saanti sodan jatkuessa olisi taattu, otin tämän kysymyksen uudestaan harkittavakseni. Minä pidin täyteväkikysymystä niin perin tärkeänä, että myöskin kansan tuli ottaa siihen osaa. Vain siten se voisi selvitä, vain siten voisi kansa selvästi nähdä ja ratkaista oman kohtalonsa. Syyskuun 10:ntenä 1917 oli ylin armeijanjohto tehnyt valtakunnankanslerille tästä asiasta vakavia esityksiä. Kenraalisotamarsalkka oli kirjoittanut:

"Armeijalla on nykyään aivan riittämättömästi täyteväkeä, varsinkin puuttuu harjoitettua täyteväkeä arveluttavassa määrässä kaikkien aselajien alalla…

"Jollei armeijalle onnistuta toimittamaan sen tarvitsemaa täyteväkeä, niin käy sodan loppu kysymyksenalaiseksi."

Paitsi sotatarmon kohottamista ja laajempaa valistustyötä vaati täyteväen saaminen mielestämme siviiliasevelvollisuutta koskevan lain parantamista, työmiesten työtehon kohottamista. Sitä paitsi tuli teollisuuden alalta luovuttaa mahdollisimman paljon kenttäpalveluskuntoista väkeä keväällä v. 1918 sekä pitentää asevelvollisuusaikaa. Kirjelmä päättyi:

"Mutta velvollisuuteni vaatii minua tehostamaan, että asema muodostuu ehdottomasti kriitilliseksi, ellemme tarmokkaasti ja heti toimi. Jos tässä mielessä toimimme, niin on armeija vievä sodan hyvään päätökseen.

"Kaikilta virastoilta, joiden alaisia edelläkäsitellyt kysymykset ovat, vaaditaan siis suunnatonta vastuunalaisuutta. Varsinkaan eivät valtiopäivät, ammattiyhdistykset j.n.e. saa olla epätietoisia siitä, että ne epäröinnillä tai toimettomuudella ottavat niskoilleen raskaan syyllisyyden.

"Ei tarvinne huomauttaa, että nopea toiminta on tarpeen, kun kuukausia on hyödyttömästi kulunut."

Tästäkään kirjelmästä ei ollut mitään tulosta. Saivatko valtiopäivät tästä tietoa, on minulle tuntematonta.

Opittuani tuntemaan valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä tulin vakuutetuksi ja sain pian ottaa lukuun, ettei tämäkään mies ollut mikään sotakansleri. Kreivi v. Hertling oli tavallaan lähtenyt eduskuntaenemmistöstä ja hän asettui kokonaan sen kannalle ja sopimusrauha-ohjelman kannattajaksi. Hän lausui tämän päivänselvästi ensimmäisessä suuressa puheessaan saamatta ententen taholta minkäänlaista vastakaikua. Hän nimitti itseään "sovintokansleriksi". Minä luulen, ettei aika ollut vielä kypsä sovintoon. Me tarvitsimme kansleria, joka omistautui kokonaan korkean asemansa sotaisille tehtäville, toimi voimakkaasti ja tarmokkaasti ja selitti kansalle sitä uhkaavat vaarat. Kaikkea tätä vastaan puhui kreivi v. Hertlingin luonne. Hänellä oli taito kohdella valtiopäiväpuolueita, mutta hän antoi niille kuitenkin silloinkin perään, kun sodankäynti vaati toisin. Rehellinen tahto saattoi kreivi v. Hertlingin ottamaan toimen vastaan; mutta aika vaati voimakasta personallisuutta. Työtaakka oli hänen korkealle iälleen ja heikontuneelle terveydelleen liian suuri. Pitäisikö minun se taas Hänen Majesteetilleen sanoa? Kuka olisi tuleva kansleriksi, sen jälkeen kun keisari uudelleen oli ilmoittanut olevansa ruhtinas v. Bülowin ja suuramiraali v. Tirpitzin nimittämistä vastaan? Kuka oli se mies, joka muurin aukkoon asettuisi taistelemaan ja päämääriensä vastustamattomalla voimalla yhdistäisi kansan ja johtaisi sitä? Monet olivat jo tulleet luokseni ehdottaen minua kansleriksi. Tämä ajatus oli epäonnistunut, joskin tarkoitus oli hyvä. Työ, joka minun oli suoritettava, oli summattoman suuri; voidakseni johtaa maailmansotaa, täytyi minun vallita sotakoneistoa. Tämä kysyi jo tavatonta työvoimaa. Mahdotontahan oli sen lisäksi vielä ottaa vastaan niin merkillisen kömpelösti työskentelevän hallituksen johto, joka vielä paljon suuremmassa määrin vaati miehen kokonaan. Lloyd George ja Clemenceau saattoivat olla diktaattoreja, mutta sodankäynnin yksityisseikkojen kanssa he eivät olleet tekemisissä. Saksa tarvitsi diktaattoria, joka oli Berliinissä eikä suuressa päämajassa. Tällaisena diktaattorina täytyi olla mies, joka täydellisesti näki ja tunsi kotimaan olot. Häntä olisi Berliini mahdollisesti seurannut. Minä en voinut ottaa vastaan tätä tehdä. Taistelin itseni kanssa ja se selveni minulle. Minua ei pidättänyt vastuunalaisuuden pelko, vaan selvä tieto, ettei yhden ihmisen voima riitä samalla aikaa johtamaan kansaa kotimaassa ja vihollista vastassa seisovaa armeijaa tässä kansan- ja maailmansodassa kaikkien vastustusten ja ristiriitojen keskellä, joita minä huonoon huutoon joutuneen militarismin edustajana olisin kaikkialla kohdannut. Olosuhteet olivat kuitenkin koko lailla toisenlaiset kuin aikaisemmissa sodissa. Kaikenlaiset vertailut, joita minuun nähden tällöin tehtiin, olivat epäonnistuneita; ajalle ja olosuhteille ei ollut mitään vertauskohtia löydettävissä. Fredrik Suuri oli yksinvaltias ja hänellä oli arvovalta Jumalan armosta, Napoleon tiesi ainakin loistavan nousunsa alussa, että hänellä oli koko Ranska takanaan. Yksi asia oli kuitenkin varma, vallan piti olla yksissä käsissä.

Minun ei auttanut muuta kuin oman valtavan rintamatyöni ohella yhä edelleen kamppailla hallituksen kanssa saadakseni sen, mitä sotajoukko viimeiseen ja ratkaisevaan voittoon tarvitsi. Minä olin tietoinen tehtäväni vaikeudesta, mutta toivoin, että Venäjän kukistuminen tekisi mahdolliseksi onnellisen ratkaisun. Tässä suhteessa erosi nykyinen asemani heinäkuussa 1917 vallinneesta asemasta, jolloin ensimmäinen sotakansleri erosi.

VIII.

Valtiollisista kysymyksistä oli paitsi rauhankysymystä Puolan kysymyksen itävaltalainen ratkaisuehdotus etualalla. Kreivi Czerninin oli onnistunut saada mielipiteitään kannattamaan lähinnä Hänen Majesteettinsa, sitten myöskin valtiokansleri ja valtiosihteeri v. Kühlmann. Heti kun kreivi Hertling oli ottanut vastaan valtiokanslerin viran, kutsuttiin Berliiniin näitä kysymyksiä varten kruununneuvosto, johon myös kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun saapua. Kreivi v. Hertling ja valtiosihteeri v. Kühlmann olivat Baierin valtion alamaisia, varakansleri v. Payer oli württembergiläinen. He eivät tunteneet Preussin itäisten maakuntain olosuhteita ja asettuivat itävaltalais-puolalaisen ratkaisun kannalle; toiset ministerit ja valtiosihteeri liittyivät pääkohdissa heihin. Kenraalisotamarsalkka ja minä puhuimme vakavasti sellaista ratkaisua vastaan. Sotilaalliset näkökohdat pakottivat meitä antamaan hylkäävän lausunnon. Ne olosuhteet, joihin nyt olemme joutuneet, joskin toista tietä, vahvistavat joka tapauksessa kohtalokkaalla tavalla minun väitteeni.

Kenraalisotamarsalkka ja minä jouduimme äänestyksessä tappiolle. Keisari käski meidän tehdä selkoa, mitkä sotilaalliset edellytykset meille tekisivät mahdolliseksi suostua itävaltalais-puolalaiseen ratkaisuun.

Tämän määräyksen johdosta etsimme ratkaisumahdollisuutta.

Siihen päästiin vain laajentamalla suojavyöhykettä pitkin koko Preussin rajan pituutta.

Asiain kehitys itärintaman ylipäällikön alueella oli sillä välin, mitä elokuussa annettuihin ohjeisiin tulee, kulkenut Kuurinmaalla suotuisaan, Liettuassa sitä vastoin epäsuotuisaan suuntaan.

Majuri v. Gosslerin oli syyskuussa onnistunut perustaa Mitauhun maaneuvosto itärintaman ylipäällikön elokuussa antamien ohjeiden mukaan. Se saattoi ottaa tukikohdakseen Kuurinmaan vanhan historiallisen valtiomuodon. Ritaristo oli siksi arvostelukykyistä, että se seurasi häntä. Se kehoitti lättiläisiä ottamaan osaa maaneuvosten perustamiseen. Nämä suostuivat. Kaikkien niiden mielestä, jotka näkivät maan onnen kaiken voimassa olevan kumoamisessa, oli se, mitä lättiläisille tarjottiin, liian vähäistä. Eikä se paljoa ollutkaan. Mutta se antoi mahdollisuuden jatkuvalle kehitykselle; oli päästy siihen, etteivät lättiläisetkään enää jääneet syrjään. Mitaun maaneuvosto kokoontui juhlallisin menoin ja pyysi adressissa Hänen Majesteettiaan suojelemaan Kuurinmaata ja ottamaan vastaan maan herttuan arvon. Valtakunnan hallituksen vastaus oli suopea, vaikkakin siinä vältettiin varmaa kannanmääräämistä.

Liettuassa tunkeutuivat yhä vain räikeämmin etualalle sikäläisten demokraattien epäselvät toivomukset. Vilnossa muodostettiin luottamusneuvosto maaneuvostoksi. Mutta se osoittautui työkyvyttömäksi. Valtiollinen elämä pysähtyi.

Ennen eroaan oli valtakunnankansleri t:ri Michaelis matkustellut liettuassa ja Kuurinmaalla, ja minä odotin, että idässä nyt luotaisiin jotain todella kokonaista. Hänen kehoituksestaan lupasin hänelle koettaa olla marraskuun ensi päivinä Berliinissä. Hänen äkillinen luopumisensa särki toiveeni.

Marraskuun alussa olin Berliinissä. Odotettu istunto itärintaman ylipäällikön aluetta koskevien kysymysten käsittelyä varten pidettiin 4 p:nä, puheenjohtajana tuli nyt kuitenkin olemaan vasta virkaansa astunut valtakunnankansleri kreivi v. Hertling. Minun tarkoituksena oli määritellä hänelle, millaisella perusteella Kuurinmaa ja Liettua oli liitettävä Saksaan, ja hankkia hänen suostumuksensa aikaisempien valtakunnankanslerien kanssa tehtyihin sopimuksiin. Samalla tahdoin vahvistaa hallintopäällikköjen asemaa siten, että heillä olisi yksinomaan ratkaiseva määräämisvalta maahan nähden eikä millään edustajalla, valtakunnankanslerilla tai ylimmällä armeijanjohdolla. Meidän politiikkamme suuntaviivat, mitä tulee itärintaman ylipäällikön alueeseen, tarkoittivat yhä edelleenkin Kuurinmaan ja Liettuan selvää yhtymistä Saksaan personaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa. Meidän tulevaisuutemme edun kannalta minä pidin nyt tarpeellisena molempain maaneuvostojen pikaista päätöstä. Kuurinmaalla oli työ pääasiassa jo tehty, siellä oli vielä vain muodollisuuksia jälellä. Sitä vastoin oli Vilnossa vielä tavattomia vaikeuksia voitettavana. Kuitenkin saattoi siitä olla täälläkin varmat toiveet, jos hallintopäällikkö saisi selvät ohjeet ja kaikki epävarmuus meidän suhteessamme Liettuaan poistuisi. Molemmissa maissa oli sitten luotava sisäisen hallituksen pääpiirteet sekä määrättävä, missä muodossa sotilaallinen, taloudellinen ja poliittinen liittyminen Saksaan tulisi tapahtumaan.

Minun käsitystäni vastaan ei istunnossa esitetty mitään väitteitä. Itärintaman ylipäällikköä edustavat herrat, jotka eivät vielä tunteneet Berliiniä niin hyvin kuin minä, iloitsivat siitä, että he nyt vihdoinkin pääsisivät jatkamaan työtään. Minä pysyin epäilevänä enkä erehtynytkään. Olot Liettuassa jäivät sekaviksi. Liettualaisten demokraattien taholta alkoi hurja kiihoitus hallintopäällikköä, everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburgia vastaan. Näennäisesti oikeutetut valitukset saivat enimmäkseen selityksensä välttämättömistä sotaoloista, joita ei laisinkaan voinut panna hallinnon syyksi. Mutta vakaumus oli valmis eikä siihen asialliset selitykset tehonneet, kuten valtiollisten mielipiteiden taistelussa laita tavallisesti on. Vilnon demokraatteihin lukeutuvain liettualaisten ääntä kuuntelivat meidän enemmistöpuolueemme ja niitä taas ulkoasiainvirasto. Liettualaiset tottuivat siihen, ettei sotilashallinto ollutkaan Saksan arvovallan ruumiillistuma, vaan että yksityiset edustajat olivat voimakkaammat kuin itse hallitus. Näillä oli taas oma liettualaispolitiikkansa, vaikka he eivät maata tunteneet. Hallitus, joka piti äärimmäisen tarkkaa huolta siitä, ettei ylin armeijanjohto vain saisi suinkaan omaa politiikkaansa seurata, mitä se ei ollut aikonutkaan, antoi edustajain hallita ja vallita. Heidän vaikutuksensa alaisena käsitteli ulkoasiainvirasto Liettuan kysymystä edelleen Berliinissä vain Saksan sisäpoliittisen aseman luuloteltujen vaatimusten eikä itse maan tarpeiden mukaan. Tässäkin siis tuli sisäinen tila määräämään hallituksen suhteen ulkopolitiikkaan. Näin ei Liettuaan voitu luoda terveitä olosuhteita. Kun hallintopäällikön arvovaltaa Berliinistä käsin kolhittiin, täytyi jokaisen hänen askeleensa merkitä epäonnistumista. Neuvottelu marraskuun 4:ntenä oli tässä suhteessa viimeinen yritykseni saada järjestystä tähän liettualaiseen sekasotkuun. Tästä lähtien minä rajoituin vain estämään suoranaisia vaurioita.

Everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg katsoi olevansa pakotettu pyytämään eroa huomattuaan, että politiikan alalla oli luovuttu hänen oikeana pitämistään suuntaviivoista. Minusta oli hänen eronsa valitettava seikka.

Joulukuun puolivälissä antoi valtakunnankansleri liettualaisille toiveita Liettuan tunnustamisesta vapaaksi, riippumattomaksi valtioksi, jonka pääkaupunkina olisi Vilno. Sen tuli sitoutua tekemään Saksan valtakunnan kanssa erikoisia sopimuksia. Sellainen Liettua joutuisi helposti Puolan käsiin, ellei sopimukseen otettu ehtoja, jotka turvasivat Saksan vaikutusvallan. Mutta liettualaisten menettely antoi tässä suhteessa vähän toiveita. Näiden täytyi yhä enemmän vähentyä, jos heidän epäselviin toivomuksiinsa vielä enemmän myönnyttäisiin. Yksityiset liettualaiset ja eräs vaikutusvaltainen württembergiläinen edustaja panivat toivonsa erääseen württembergiläiseen kuningassukuun kuuluvaan ruhtinaaseen, samalla kuin myöskin saksilaiselle hallitsijaperheelle näyttää annetun toiveita. Jokaisella Vilnon ruhtinaalla olisi ollut puolalaista aatelistoa hovikunnassaan, Liettuan sotajoukon upseerit olisivat olleet puolalaisia, samoin myös hallintoviranomaisten enemmistö. Vain Preussi-Saksa voi pelastaa liettualaiset heille itselleen ja asettaa virkamiehiä ja upseereja, joita heillä itsellään ei vielä pitkään aikaan voinut olla riittävässä määrässä. Pelkillä valtiollisilla iskusanoilla ei luoda elinvoimaisia valtioita eikä pienien kansallisuuksien olemassaoloa turvata. Minä tunsin sentähden sangen vähän innostuvani tästä ylimalkaisesta ja Saksan tulevaisuudelle niin tavattoman vaarallisesta sopimuksesta. Kuvaavaa oli myös että puolalaiset ottivat sen rauhallisesti vastaan. Heillä oli täysi syy tyytyväisyyteen.

Ylin armeijanjohto jäi edelleenkin valtakunnankanslerin aikoinaan hyväksymälle kannalle, jonka mukaan Liettua oli läheisesti yhdistettävä Saksaan, personaaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa.

Hänen Majesteettinsa johtamissa neuvotteluissa Kreuznachissa joulukuun 18:ntena Venäjälle asetettavien rauhanehtojen määräämisestä tulivat itäalueen kysymykset vielä kerran perinpohjin käsittelyn alaisiksi. Silloin ilmoitti keisari, valtakunnankanslerin tai ulkoasiainviraston valtiosihteerin siihen mitään huomauttamatta, olevansa yhtä mieltä preussiläis-puolalaisen rajan suojavyöhykkeen suhteen, jota me olimme pitäneet tyydyttävänä. Ajatukseen Kuurinmaan ja Liettuan personaaliunionista Preussin tai Saksan kanssa yhtyi valtakunnankansleri sillä ehdolla, että liittoruhtinaat antavat siihen suostumuksensa. Hänen Majesteettinsa hyväksyi tämän päätöksen, tehostaen vielä sitä, että on välttämätöntä antaa vieraiden kansallisuuksien näissä puitteissa kehittyä omintakeisesti. Kuurinmaan ja Liettuan kansallisuuskysymykselle merkitsi tämä kiinnipitämistä tähänastisista tuloksista, ellei meidän itärajallamme tulevaisuudessa nousisi uusia vaaroja Saksan valtakunnalle.

Viron ja Liivinmaan suhteen Hänen Majesteettinsa teki sensuuntaisen päätöksen, että venäläisille oli ehdotettava näiden alueiden tyhjentämistä — kuitenkaan sitä suorastaan vaatimatta —, jotta virolaiset ja lättiläiset voisivat käyttää itsemääräämisoikeuttaan.

Lähestyviä rauhanneuvotteluja varten oli siten valtiosihteeri v.
Kühlmannille annettu perusohjeet.

Sillä välin oli itärintaman ylipäällikön alueen hallinnossa tapahtunut muutos. Sen johtoon astuivat erityinen hallintokenraali, kenraali kreivi v. Waldersee ja korkeampi hallintovirkamies, alivaltiosihteeri vapaaherra v. Falkenhausen. Tällä pyrittiin ottamaan tarkemmin huomioon maan valtiollisia tarpeita ja valtakunnankanslerin toivomuksia. Kenraali kreivi v. Waldersee ja valtiosihteeri v. Falkenhausen ovat ymmärtämyksellä ja taidolla virkaansa hoitaneet. Berliinin epäselvän kannan takia eivät hekään ole voineet tuloksellisempaa työtä suorittaa. Elsass-Lothringenin kysymys joutui kreivi v. Hertlingin kansleriaikana sikäli toiseen väylään, että tämä kannatti ehdottomasti Elsass-Lothringenin jakamista, Baierin piti saada Elsass, Preussin Lothringen. Valtakunnankansleri v. Bethmann oli siitä jo Baierin kanssa neuvotellut. Minä en odottanut näistä hankkeista mitään hyvää ja pelkäsin myöskin, että tämä ratkaisu herättäisi vallankin Württembergissä tyytymättömyyttä. Me voimme vain pyytää valtakunnankansleria ottamaan tämän kysymyksen lähinnä alustavan pohdinnan alaiseksi ja jättämään muun siitä riippuvaksi. Asia onkin sen jälkeen levännyt. Minä olin ainakin toivonut, että hän vanhana keskustapuolueen johtajana ja Baierin entisenä ministeripresidenttinä käyttäisi vaikutusvaltaansa Roomassa, jotta Elsass-Lothringenin kirkolliset asiat tulisivat ratkaistuiksi saksalaiskansallisessa hengessä, mutta hän ei saanut mitään aikaan.