Sotamuistelmani 1914-1918

by Erich Ludendorff

ENTENTEN RYNNISTYS 1917 VUODEN ALKUPUOLISKOLLA

I.

Inhimillisten laskelmien mukaan oli meidän puolustustaistelujemme painopiste vuonna 1917 oleva lännessä, jos kohta idässäkin vielä oteltaisün kuumasti. Välitön yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa ei enää ollut siinä määrin tarpeen vaatima kuin Romaanian sotaretken aikana, päällystön järjestely kun oli itärintamalla sen jälkeen tehty yksinkertaisemmaksi. Ylin armeijanjohto kuului nyt länsirintamalle. Minä ehdotin uudeksi päämajaksemme Spaata taikka Kreuznachia. Spaa hyljättiin, Kreuznach oli erittäin sopiva, sen ohi kun kulki useita rintamalle johtavia lennätinlinjoja. Sikäläiset hotellit ja vieraskodit olivat majapaikoiksi sopivia. Annettiin määräys, että Kreuznach, Münster am Stein ja Bingen oli varustettava päämajaa varten, muuton laskettiin voivan tapahtua helmikuun loppupuoliskolla. Toistaiseksi pidettiin sekin mahdollisuus avoinna, että palattaisiin Plessiin takaisin.

Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento asettui Badeniin Wienin lähelle.

Helmikuun 1:senä 1917 alkoi sukellussota. Kävi pian ilmi, ettei tarvittu erikoisia suojatoimenpiteitä Hollantia eikä Tanskaa vastaan. Tähän tehtävään varatut esikunnat ja joukot vapautuivat siirtymään länsirintamalle.

Lännessä oli otettava laskelmissa lukuun, että englantilaiset jatkaisivat hyökkäystään Sommen taistelukentällä ja laajentaisivat sitä ehkä pohjoiseen päin. Oli mahdollista, että sitä seuraisi ranskalaisten hyökkäys Royen ja Noyonin välillä, mutta todennäköisempää, että Ranska rynnistäisi, kuten syksyllä 1915, Soissonsin—Reimsin—Argonnen rintamaamme vastaan. Entente olisi käyttänyt strateegisesti hyväkseen hyökkäyksiään puristamalla meidän Ranskaan tunkeutuvan kaaremme kumpaakin sivustaa, kaari kun tarjosi suotuisia mahdollisuuksia. Ei saattanut arvata, minkä rintaman osan ranskalaiset erikoisesti valitsisivat rynnistyksensä kohteeksi. Silloin saattoi heidän sivuhyökkäyksensä Royen tienoilla myöskin olla mahdollinen. Tiedustelut viittasivat myöskin Lothringin rintamaan ja Sundgauhun, missä asemiemme järjestelytyö ei vielä ollut mitenkään merkittävämmin edistynyt. Me tunsimme siellä aina jonkinmoista epävarmuuden tunnetta, sillä siinä seudussa olivat paikalliset yritykset milloin tahansa mahdollisia ja me saimme vain vaivalla sinne vahviketta.

Myöskin Verduniin viittasivat välistä tiedonannot. Siellä pystyi ranskalainen aina hyökkäämään. Lopuksi puhuttiin englantilaisten hyökkäysrintaman pitentymisestä pohjoiseen, joten rintamassamme ei ollut ainoatakaan kohtaa, jota emme olleet pakotetut varustamaan sitkeän puolustuksen varalta. Asema oli epäselvä.

Ei ollut epäilemistäkään, etteivätkö taistelut Isonzon rintamalla tulisi jatkumaan. Trieste pysyi Italian pyrkimysten määränä. Makedoniassa ja Vardarin varrella olivat hyökkäykset enemmän kuin todennäköisiä, Turkissa — samoin kuin Palestiinassa ja Bagdadia vastaan saattoi niitä varmasti odottaa.

Idässä pidin luultavana hyökkäystä erityisesti rintaman eteläosaa, Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Venäläisten äkillinen hyökkäys Mitaun suunnalla tammikuun lopulla oli pelästyttänyt itärintaman ylipäällikköä ja myöskin meitä; se saatiin juuri ja juuri pysähtymään, kun kiireesti koottiin reservit.

Milloin suuri rynnistys oli alkava, sitä ei vielä osattu arvata. Idässä sitä tuskin saattoi odottaa ennen huhtikuuta. Venäläisten suuri kevätrynnäkkö 1916 oli alkanut maaliskuussa ja ilmasuhteet sekä keli olivat sitä pahasti haitanneet. Niin varhainen uusinto ei ollut varsin todennäköistä, oli mahdollista, että ententekin lännessä viivyttäisi siihen saakka hyökkäystään. Asema Sommella oli niin kireä, että meidän täytyi pitää mahdollisena rynnistyksen alkamista jo aikaisemmin.

Yleinen tilanne pakotti meidät lykkäämään taistelun lännessä niin pitkälle kuin suinkin, jotta sukellussota ennättäisi ratkaisevasti vaikuttaa. Myöskin taktilliset seikat ja niiden lisäksi ampumatarpeiden puute puhuivat sen puolesta.

Samaan aikaan oli meidän rintamanlyhennyksellä päästävä edullisempaan voimainryhmitykseen ja varattava itsellemme suuremmat reservit. Belgiassa ja Ranskassa oli meillä 154 divisioonaa noin 190:tä osittain tuntuvasti vahvempaa divisioonaa vastassa, mikä oli pitkällä rintamallamme sangen epäedullinen voimasuhde. Oli pyrittävä myöskin siihen, että rintaman osia säilytettäisiin mahdollisimman kauan vihollisen suurrynnistyksiltä, ja estettävä vastustajaa käymästä niiden kimppuun vahvoin voimin. Sen kautta samalla saavutettiin asemia, joihin heikommat ja taistelun kuluessa uupuneet divisioonat voitiin asettaa.

Nämä näkökohdat, jotka liittyivät mitä läheisimmin sukellussodan aloittamiseen, johtivat päätökseen, että peräydyttäisiin Ranskaan pistäytyvästä rintamamme kaaresta Siegfried-asemiin, joiden piti olla maaliskuun alussa puolustuskunnossa, ja uusien asemiemme edustalla toimitettaisiin suunnitelmallisesti 15 km levyisellä alalla valmisteltu hävitys.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli laatinut päiväkirjan muotoon ohjelman tyhjennys- ja hävittämistöistä käyttäen ohjelmasta salanimeä 'Alberich' ja jakanut sen viiden viikon osalle. Me saatoimme — jos vihollisen hyökkäys teki sen välttämättömäksi — keskeyttää tämän työn koska tahansa ja lähteä liikkeelle. Pääasia oli välttää taistelua; samalla tuli pitää huolta siitä, että koko meidän varastomme — paitsi rakennetuissa asemissamme kiinni oleva — sekä sotatarveraaka-aineet kuljetettiin pois. Vihdoin vielä oli hävitettävä kulkutiet, asumukset ja kaivot, jotta vaikeutettaisiin vihollisen asettumista lähiaikoina vahvoin voimin uusien asemiemme edustalle. Kaivojen myrkyttäminen oli kielletty.

Rintaman siirtoa koskevan päätöksen tekeminen oli äärettömän vaikea. Sehän merkitsi meidän heikkoutemme tunnustamista, minkä luonnollisesti täytyi vaikuttaa viholliseen innostavasti ja meihin lamauttavasti. Mutta kun se oli sotilaallisesti välttämätöntä, ei ollut valitsemisen varaa. Päätös oli toteutettava. Kenraali v. Kuhl ja minä neuvottelimme asian toteuttamisesta yhtämittaa. Kenraalisotamarsalkka ja hänen Majesteettinsa antoivat suostumuksensa. Helmikuun 4:ntenä annettiin käsky, että Alberich oli suunnitelman mukaisesti pantava täytäntöön. Ensimmäinen Alberich-päivä oli helmikuun 9:s. Peräytymisen tuli alkaa maaliskuun 16:ntena, mutta se voitiin, jos vihollinen painostaisi, aloittaa koska tahansa aikaisemminkin. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin, puhumattakaan suuresta varastojen menetyksestä, suuri osa hävitystoimintaan perustuvasta tehosta mennyt hukkaan. Samaan aikaan sai everstiluutnantti Nicolai ohjeet vihollisen harhaan viemisestä erikoisten ilmoitusten avulla, jotka oli sen tietoon saatettava. Hänen ja eversti v. Haeftenin oli pidettävä huoli siitä, ettei oman maan eikä puolueettomien maiden sanomalehdistö saattaisi julkisuuteen mitään huomiota herättävää. Minä ilmoitin valtiokanslerille henkilökohtaisesti aikeistamme.

Alberich-työt kehittyivät järjestelmän mukaisesti. Ne onnistuivat täydellisesti. Tyhjennetyltä alueelta otettiin talteen paljon taideaarteita ja maasotaa koskevien Haagin määräysten mukaisesti vietiin säilytettäviksi alueelle, jota pidimme miehitettynä. Syvästi surkuteltavaa oli, että paljon asukkaitten omaisuutta ja tavaraa turmeltui, mutta se ei ollut autettavissa. Suuri osa asukkaista siirrettiin itään, ainoastaan vähäinen osa jätettiin paikoilleen erinäisille paikkakunnille, kuten Noyoniin, Hamiin, Nesleen, muutaman päivän muonamäärällä varustettuna. Toisaalta ei viholliselle saanut antaa vähääkään työ- ja puolustuskykyistä väkeä lisävoimaksi, toisaalta tuli sille jättää mahdollisimman paljon ruokittavia.

Englantilaisella Sommen-rintamalla ei taistelutoiminta ollut koskaan kokonaan tauonnut. Maaliskuun alussa lisääntyivät merkit, joista voi päättää taistelun Sommen pohjoispuolella alkavan uudelleen. Myös Royen eteläpuolella tulivat ranskalaisten hyökkäysaikeet yhä selvemmin näkyviin. Aiheutuivatko nämä molemmat meidän toimistamme, täytyy jättää ratkaisematta. Sotajoukon paikallisjohtajien hermot joutuivat kovaan koetukseen, kun heidän kaikesta huolimatta oli odotettava, kunnes alkuaan siirron aloittamiseen määrätty aika oli saapunut. Ihan täydellisesti ei tätä voitukaan toteuttaa, sillä pohjoisessa tehtiin pienempiä rintamasiirtoja noin 11:nnestä, etelässä noin 13:nnesta päivästä lähtien, jotta voitaisiin välttää vihollisen yhä todennäköisemmäksi käynyt hyökkäysyritys.

Suuri peräytymisliike alkoi sitten suunnitelmanmukaisesti maaliskuun 16:ntena ja se tehtiin yhtäpäätä muutamin suurin siirroin. Ylin armeijanjohto piti yleensä tärkeänä, että vältettiin taistelua ja että sotajoukoilla oli tilaisuus järjestää Siegfrid-asemat, ennenkuin vihollinen saapuisi ylivoimaisena niiden edustalle. Paikoittain olivat varaväkenä olleet divisioonat sijoitetut uusiin asemiin; toisin paikoin täytyi vihollista vastassa seisseiden joukkojen jäädä yhä edelleen rintamalle.

Ainoastaan St. Quentinin eteläpuolella tuli hyökätä vihollisen kimppuun, kun oli kuljettu Sommen ja Crozat-kanavan yli. Niin tehtiinkin, mutta hyökkäystä ei toimitettu kyllin tarmokkaasti. Sen seuraukset eivät olleet silmiinpistävät. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä ja me ylimmässä armeijanjohdossa olevat olimme harkinneet, olisiko mahdollista tehdä vastahyökkäys koko Siegfrid-rintamalla. Me olisimme tahtoneet mielellämme korvata huomattavalla taktillisella menestyksellä sen, että olimme peräytymisemme muodossa tunnustaneet heikkoutemme. Voimasuhteet ja sotajoukkojen tila tekivät kuitenkin mahdottomaksi asettaa taistelukentälle, josta tiet oli hävitetty, niin suuria voimia, että menestys olisi ollut varma. Väkisinkin täytyi ylimmän armeijanjohdon jättää suuri vastahyökkäys tekemättä.

Ententen joukot seurasivat perääntyvän armeijamme kintereillä. Peräytymistämme ne koettivat väittää suureksi menestykseksi itselleen. Sanomalehdistössä oli kuitenkin niin tehokkaasti ja taitavasti valmistettu maaperää, ettei tämä niille onnistunut. Todellisuudessa ne eivät olleet saavuttaneet mitään sotilaallista menestystä. Ne eivät olleet myöskään estäneet tyhjentämis- ja hävittämistöitämme, mistä saamme kiittää liikkeelle panemiamme tietoja. Koko siirto on johtajain ja sotilaiden loistava teko ja todistaa Saksan armeijan yleisesikunnan huolellista ja kaukonäköistä toimintaa.

Me seisoimme nyt lujemmissa asemissa ja rivimme olivat suljetummat. Tähänastiset asemamme olivat olleet liian venytetyt. Vihollinen huomasi, että sen taktilliset toimenpiteet oli tehty tyhjiksi.

Entiseen suuntaan se ei enää voinut hyökätä. Alue, jonka läpi olimme kulkeneet, oli tullut tyhjäksi ruokavaroista. Jotta siinä voitaisiin käydä sotaa, oli se ensin saatava kuntoon. Jotta siltä käsin voitaisiin hyökätä, oli ensin äärettömän paljon rakennettava. Siksi asettuikin vihollinen suhteellisesti vähäisin voimin uuden rintamamme eteen. Me saatoimme puolestamme nyt divisioonia erottamalla ohentaa rintamaamme. Se, mitä me Alberich-siirrolla ja Siegfrid-asemiin asettumisella olimme tarkoittaneet, oli täydellisesti saavutettu. Ja Siegfrid-rintama on kestänyt kauan. Peräytymisestämme olemme saaneet täyden korvauksen! Kaikki johtajat toivoivat, että Saksan armeijalla olisi ollut hyvin paljon tällaisia betonisuojuksisia Siegfrid-asemia; sodankäynti vuonna 1918 olisi silloin ollut paljon helpompaa. Mutta niiden rakentamiseen ei saatu työvoimia. Hyvien varustuksien voima väheni myöhemmin myös siitä syystä, että tankit kulkivat leveimpienkin esteiden yli.

Meidän täytyi tyytyä siihen, että entente näiden erittäin tehokkaiden hävitysten ja asukkaitten siirron vuoksi nimitti meitä taas hunneiksi ja pani meitä vastaan liikkeelle koko kiihoitusvarastonsa. Se sai tehdä niinkuin se halusi. Me olimme toimineet sotalakien nojalla, mutta emme tehneet hävitystyötä edes siinä mittakaavassa kuin tehtiin Yhdysvaltain kansalaissodassa. Peräytyessämme 1914 Puolassa me olimme säästäneet maata hävitykseltä. Silloin kiinnitin kaikki toivoni ainoastaan rautateitten hävittämiseen, kun välimatkat olivat suuret. Täällä, missä matkat olivat lyhyet, täytyi maata kohdella kovakouraisemmin. Siellä voimme me jättää vihollismaan asukkaat rauhaan, täällä tekivät inhimillisyys ja hätäpuolustus asukkaiden siirron tarpeelliseksi. Olisiko meidän pitänyt jättää heidät tuhon omiksi hävitetylle seudulle? Kaikki toimenpiteemme määräsi sodan välttämätön pakko. Muutoin noudatettiin niin suurta inhimillisyyttä kuin suinkin oli mahdollista. Me olimme liian suuria, tehdäksemme pahaatarkoittavilla toimenpiteillä ja epäoikeutetulla ankaruudella toisten onnettomuuden vielä suuremmaksi. Niin ei ollut laita vain täällä, niin oli laita kaikkialla. Ainoastaan milloin sotilaallinen turvallisuutemme niin vaati, kuten esim. vakoilun estämisessä, menettelimme me ankarasti.

II.

Peräytymisliikkeestämme odotin maaliskuun lopulla olevan strateegisena seurauksena, että englantilaisten hyökkäyskohta siirtyisi pohjoiseen. Missä hyökkäys tulisi tapahtumaan, sitä ei varmuudella voinut sanoa. Mahdollista oli, että se tapahtuisi Arrasin luona. 3:s armeija oli helmikuun keskipalkoilla 1917 niillä paikoin Champagnessa, missä syyskuussa 1915 oli taisteltu, ryhtynyt paikalliseen yritykseen, joka tarkoitti siirtymistä edullisempiin asemiin. Siirtyminen oli onnistunut. Sotasaaliin joukossa oli tammikuun 29:ntenä annettu Ranskan 2:sen jalkaväkidivisioonan päiväkäsky, joka viittasi ilmeisesti siihen, että huhtikuussa oli odotettavissa ranskalaisten suurhyökkäys Aisnen varrella. Tämä oli erittäin tärkeä tieto. Tästä lähtien kiinnitettiin vähän huomiota ilmoituksiin, joissa puhuttiin Lothringenissa ja Sundgaussa tapahtuvista hyökkäyksistä.

Suurien työvoimiensa avulla oli ententen onnistunut muodostaa sekä Verdunin rintama-alueesta että suuresta osasta muuta rintamaansa hyökkäyskenttä, johon oli hankittu riittävästi kuljetuslaitteita ja sotatarvelaitoksia. Sen vuoksi se saattoi siirtyä hyvin pian eri tahoilla rintamaa hyökkäämään tarvitsematta ilmaista tarkoituksiaan suurten valmistustöiden kautta. Vaikka lentäjämme ottivat valokuvia vihollisen asemain rakentelusta ja varustustöistä ja näin saatuja tietoja tarkistettiin jatkuvasti uusilla lentoretkillä, saatoimme me olla selvillä vihollisen aikeista vain yleisin piirtein.

Ranskalaisten rintama Vaillysta Aisnen varrelta aina Argonneihin saakka oli erittäin hyvin varustettu, jonka vuoksi siellä ei tarvittu mitään töitä hyökkäyksen varalta. Mitä töitä oli tehty Chemin des Damesin eteläpuolella, sen saimme nähdä hyökkäyksemme aikana vuonna 1918. Työ näyttää tehdyn jo 1915-16; ehkä aikoivat ranskalaiset käydä v. 1916 tällä taholla hyökkäykseen, mutta sen esti saksalaisten hyökkäys Verduniä vastaan.

Asema länsirintamallamme oli lujittunut; mutta Sommen taistelun ja Verdunin luona käytyjen kamppailujen aiheuttama painostus tuntui yhä mielialassa ja lisäsi jännitystä, joka luonnollisesti liittyy jokaiseen puolustukseen ja kuluttaa hermoja.

Päällystön järjestely oli saatu paremmaksi.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään kuuluivat 4:s, 6:s, 1:nen ja 2:nen armeija ja oli se sijoitettu Kanaalin ja La Fèren välille.

Sen jatkona oli Verdunin itäpuolelle, Orneen asti ulottuva Saksan kruununprinssin armeijaryhmä — 7:s, 3:s, 5:s armeija, joiden jälkeen seurasi kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin armeijaryhmä, josta oli luovutettu 4:s armeija Sixt v. Arminille — armeijaosastot C, A., B. —; sen esikunnanpäällikkönä oli kenraali Krafft v. Dellmensingen. Tämän armeijaryhmän perustamisesta olivat olot Elsass-Lothringenin rintamalla tulleet huomattavasti paremmalle kannalle.

Arrasin ja Laonin välillä toimeenpannun rintamanlyhennyksen johdosta vapautui sieltä 1:sen armeijan ylikomento. Se siirrettiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmään Reimsin molemmin puolin, 7:nnen ja 3:nnen armeijan väliin. Sellainen armeijan ylikomennon poistaminen ja siirtäminen on pitkällinen tehtävä, se kun vaatii samalla muutoksia armeijan etappijärjestelyyn. Sitä ei voida tehdä käden käänteessä, jos tahdotaan välttää hyvin suuria häiriöitä. Minä toivoin, että armeijan ylijohto päämajoineen voitaisiin sijoittaa Retheliin, ennenkuin ranskalaisten hyökkäys Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastaan alkoi.

Armeija oli Alberich-siirron avulla saanut vielä lisäksi kaksi kuukautta aikaa lepoon ja sotilaalliseen valmistautumiseen. Voimat olivat kyllä suuressa määrin palanneet, mutta kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmässä oli vielä väsyneitä divisioonia.

Sotilaallinen harjoitustyö oli saatu kohoamaan. Vasta muodostetut osastot oli jo osaksi sijoitettu rauhallisille rintamille, osaksi niitä paraikaa saatettiin sijoituskuntoon. Romaaniasta oli Belgiaan saapunut divisioonia. Ylin armeijanjohto oli myös vaihtanut länsirintamalla olevia vähemmin taistelukykyisiä joukkoja itärintamalta tuotuihin taistelukuntoisiin joukkoihin, vaikka tämä rintama siten heikkeni.

Asemain rakentamista joudutettiin. Kun oli peräydytty Siegfried-asemille, siirrettiin sieltä vapautuneet työvoimat niiden rintamain taa, joilla hyökkäystä voitiin odottaa. Nyt täytyi siellä kiireesti täydentää selkäpuolella olevia asemavarustuksia. Sotavälinevarustukset olivat parantuneet. Ampumatarvevarastojen runsaus johtui etupäässä kulutuksen vähentymisestä viime kuukausina. Reservivarasto oli saatu kokoon ja se oli jonkunlaisena turvana, elleivät taistelut idässä ja lännessä tulisi hyvin pitkällisiksi. Hindenburg-ohjelma alkoi näyttää tehoaan. Ampumatarpeiden jatkuva saanti rintamalle oli taattu.

Italian rintamalla oli hiljaista. Makedoniassa oli helmi- ja maaliskuussa ententen paikalliset hyökkäykset Monastirin luona ja Cernan mutkassa verisesti torjuttu.

Turkin Aasian-sotanäyttämöillä olivat taistelut alkaneet heti sodankäyntiin sopivan vuodenajan tultua. Englantilaiset olivat saaneet valmiiksi varustelunsa ja kävivät hyökkäykseen. Eversti v. Kressin ansio on, että hyökkäys, jonka englantilaiset tekivät Palestiinassa Gazaa vastaan, epäonnistui.

Mesopotamiassa kävi hyvin pian ilmi, että Irak-alueella toimiva turkkilainen armeija ei ollut vastustuskykyinen. Kut-el-Amara antautui helmikuun 25:ntenä. Jo maaliskuun 11:ntenä valtasivat englantilaiset Bagdadin. Se oli Turkille raskas tappio. Turkin oli tämän vuoksi pakko tyhjentää myös persialainen raja-alueensa. Näitten tapausten vuoksi pyysi Enver, että Saksan ylin armeijanjohto antaisi hänen käytettäväkseen saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja saksalaisen retkikunnan, jotta hän voisi valloittaa takaisin Bagdadin. Tämän toimenpiteen valmisteluun kului useita kuukausia. Etappijärjestelmän tuli olla valmiina, ennenkuin joukot lähtivät liikkeelle. Amanustunnelin avaaminen leveäraiteisliikenteelle tammikuussa 1917 ja mahdollisuus voida avata Taurus-tunneli syksyyn mennessä kapearaiteisliikenteelle paransivat kulkuyhteyttä Vähässä Aasiassa. Enverin suunnitteleman yrityksen toteuttaminen näytti mahdolliselta. Me voisimme ehkä pienten saksalaisten pataljoonain avulla saada suuria turkkilaisia joukkoja uudestaan taisteluun ja pakottaa Englannin siirtämään Irakiin huomattavia sotavoimia. Ylin armeijanjohto suostui — vaikkakaan ei hyvillään — Enverin pyyntöön. Kenraali v. Falkenhayn tuli Enverin toivomuksesta armeijaryhmän päälliköksi. Sotaministeriö ryhtyi muodostamaan pientä Aasiaan lähetettävää joukkoa.

Idässä oli tapahtunut suuri muutos. Maaliskuussa kukisti ententen kannattama vallankumous tsaarin. Vahvasti sosialistinen hallitus otti vallan käsiinsä. Epätietoista on, mistä syistä entente kannatti vallankumousta. Huomasiko se edessään voimakkaan kansanliikkeen, jota se ei voinut estää, ja siksi liittyi siihen, vai oliko tsaari sisäisten mullistusten pelosta alkanut suosia rauhaa, minkä vuoksi hänet oli syrjäytettävä? Vai oliko vielä muita syitä? Varmaa vain on, että entente toivoi vallankumouksesta menestystä sodankäynnille, ainakin se tahtoi pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Siksi se toimi epäröimättä. Tsaarin, joka ententen mieliksi oli aloittanut sodan, piti kukistua. Tässä ilmeni suunnaton tahdon voima, joka ei säikähtänyt mitään, kun sota oli saatettava voittoon isänmaan onneksi. Entente olisi toiminut, vaikka Stürmer vuonna 1916 todella olisi suosinut rauhaa.

Vallankumouksen puhkeaminen paljasti täydelleen Venäjän olojen räikeyden. Kansassa ja sotajoukossa vallitsi mädännäisyys; muutoin olisi vallankumous ollut mahdoton. Sielläkin oli sotajoukko osa kansasta, kuten meillä; sielläkin olivat sotajoukko ja kansa yhtä. Kuinka usein olinkaan toivonut Venäjän vallankumouksen puhkeamista, jotta sotilaallinen asemamme olisi käynyt helpommaksi; aina oli se jäänyt pelkäksi haaveeksi. Nyt se oli tapahtunut ja tuli kuitenkin yllätyksenä. Suunnaton paino putosi hartioiltani. En pitänyt silloin mahdollisena, että Venäjän tapahtumat pääsisivät kalvamaan meidänkin voimiamme.

Oli mahdoton ollenkaan arvioida, missä määrin idässä tulisi tapahtumaan jännityksen laukeamista; hyökkäysmahdollisuudetkin piti yhä edelleen ottaa huomioon, mutta siitä huolimatta vallankumous, jonka kautta Venäjän sotakykyisyys väheni, merkitsi ententen voimain heikontumista ja helpotti suuresti meidän vaikeaa asemaamme. Ylin armeijanjohto tunsi helpotusta lähinnä sen kautta, että idässä säästyi sotajoukkoja ja ampumatarpeita. Ryhdyttiin myös suuremmassa määrässä kuin ennen vaihtamaan länsirintaman väsyneitä divisioonia itärintaman voimakkaampiin joukkoihin.

Venäjän armeijassa käyntiin pantavan propagandan avulla oli saatava voimakas rauhankaipuu herätetyksi.

Venäjän vallankumous oli sellaisia tapahtumia, joita ei yksikään sotapäällikkö saa laskelmissaan ottaa varmana tekijänä lukuun. Nyt se ei enää ollut pelkkä toivomus, vaan tosiasia, jota minä sotilaana saatoin käyttää hyväkseni.

Asemamme yleisluonne oli huomattavasti parantunut. Nyt suhtauduin luottavasti länsirintaman taisteluihin.

Sukellussodan tulokset olivat hyvät. Merisotalaitoksen toiveet olivat toteutuneet. Tulos oli laskelmia suotuisampi. Tonniston ja upotetun tavaran menetys ei voinut olla jälkeä jättämättä. Syysk. 7:ntenä 1918 ilmestynyt "Economist" sanoo vuoden 1917 kevättä kriitillisimmäksi ja uhkaavimmaksi ajaksi, mitä Englanti on elänyt sodan alusta alkaen. Entente olikin tästä lähtien pakotettu käyttämään merisodassa niitä ihmisvoimia ja sotatarpeita, joita se tähän asti oli voinut käyttää maasodassa. Tällainen voimain siirto merelle kasvoi ajan mittaan huomattavasti.

Yhdysvallat julistivat huhtikuun 5:ntenä, että niiden ja Saksan välillä vallitsi sotatila. Venäjän heikkeneminen, sukellussotamme saavutukset sekä toivo voida voimakeinoilla parantaa puolustusta sukellusveneitä vastaan lienevät ainakin osittain aiheuttaneet tämän toimenpiteen. Jo helmikuun 3:ntena oli Amerikka katkaissut diplomaattiset suhteensa meidän kanssamme. Mielestäni on epäilyksenalaista, olisimmeko tuona väliaikana voineet päästä sovintoon sen kanssa kajoamatta sukellussotamme perusteihin. Ulkoasiainviraston yritys antautua Meksikon kanssa sotilaallisiin suhteihin kiihoitti Yhdysvaltain mielialaa meitä vastaan. Varoituksistani huolimatta tämä virasto käytti vanhentunutta ja helposti tulkittavaa salakirjoitusta.

Heti Amerikan sodanjulistuksen jälkeen oli koko maailma aseissa meitä vastaan. Ainoastaan muutamat valtiot, niiden joukossa Argentina ja Chile, pysyivät puolueettomina vihollisen painostuksesta huolimatta.

Muutkin neliliiton vallat, paitsi Bulgaaria, asettuivat Amerikkaa vastaan sotakannalle. Amerikan lähettiläs jäi Sofiaan. Saksan hallitus ei pitänyt huolta siitä, että Bulgaarian hallitus olisi vaatinut lähettilästä poistumaan Sofiasta, vaikka minä useaan kertaan pyysin Saksan hallitukselta tällaista toimenpidettä. Tämä laiminlyönti tuli myöhemmin hyvin kalliiksi.

Amerikan liittyminen vihollisiimme ei minulle ollut yllätys. Minä olin uskonut niin tapahtuvan siinä tapauksessa, että selviytyisimme sotakentällä voittajina, vaikkapa sukellussotaa ei olisikaan käyty kireämmässä muodossa. Jo vuoden 1915 alussa oli eräs itärintamalla ollut amerikkalainen sanomalehtimies lausunut sellaisia ajatuksia. Varmaankaan tämä ei ollut ainoastaan hänen yksityinen mielipiteensä.

Amerikka ei tuntenut rauhanaikaista Saksaa ja Englannin veriheimolaisena se näki Saksan nyt, samoin kuin Euroopan tapahtumat yleensä, yksinomaan ententen silmälasien läpi. Saksalaissyntyisillä oli Yhdysvalloissa hyvin vähän vaikutusvaltaa. Epäviisasta menettelyä oli se, että me olimme pitkän aikaa, vedoten heidän syntyperäänsä, yllyttäneet heitä heidän uutta isänmaataan vastaan, ja se vaikutti vieroittavasti. Irlantilaisen kansanaineksen kanta on minulle jäänyt epäselväksi. Yhdysvallat eivät välittäneet siitä, että tätä onnetonta maata sorrettiin.

Vastaus, jonka presidentti Wilson oli lähettänyt keisarin syksyllä v. 1914 kirjoittamaan kirjeeseen, jossa tämä vetosi Amerikan oikeudentuntoon Belgiassa tehtyjä julmuuksia arvosteltaessa, pani jo ajattelemaan.

Yhdysvaltain taloudelliset edut saattoivat maan yhä läheisemmin liittymään ententeen. Englanti, joka oli ollut ensimmäinen kapitaalimaa, oli luovuttanut paikkansa Amerikalle. Entente oli joutunut sille suureen velkaan. Ententen häviö sotatantereella olisi Yhdysvalloille tuottanut aineellista vahinkoa.

Yhdysvaltain kanta ampumatarpeiden hankintaa koskevassa kysymyksessä ilmaisi selvästi, että maan puolueettomuus käsitettiin yksipuolisesti. Ainoastaan Amerikan suostumuksella oli Englannin mahdollista ryhtyä kauheihin toimenpiteihinsä merellä, jotka sotivat kansainvälistä oikeutta vastaan. Eräässä neuvottelussa, joka pidettiin ulkoasiainvirastossamme useita vuosia ennen sotaa, sanottiin minulle aivan empimättä, ettei Amerikka milloinkaan tulisi sallimaan sellaista menettelyä, jota Englanti nyt noudatti. Me olimme varmasti vakuutetut, että tuonti Saksaan voisi tapahtua täysin esteettömästi Hollannin kautta.

Totta kyllä on, että Amerikan hallitus huomautti Englannin hallitukselle englantilaisten merisotatapojen mielivaltaisuudesta.

Yhdysvaltain maalisk. 30:ntenä 1915 antama vastalausenootti oli sävyltään vakava. Siinä todettiin, että n.k. englantilainen saarto "miltei ehdottomasti kieltää niiden kansojen suvereeniset oikeudet, jotka nyt elivät rauhan kannalla". Lopuksi huomautetaan, "että Englannin menettelyn hyväksyminen olisi Ison Britannian nykyisiin vihollisiin nähden puolueettomuudesta luopumista ja ristiriidassa niiden yleväin velvollisuuksien kanssa, joita Yhdysvaltain hallituksella on nykyoloissa". Tämä oli selvää kieltä, Toisessa amerikkalaisessa nootissa, joka annettiin maaliskuun 5:ntenä 1915, huomautetaan jyrkästi, että maaliskuun 11:ntenä samana vuonna julistettu n.k. saarto on laiton, epäpätevä ja vääränä pidettävä. Molempiin nootteihin Englannin hallitus vastasi selvästi torjuen. Yhdysvaltain hallitus tyytyi tyynesti siihen. Se kanta, joka sillä oli melkein kaksi vuotta Saksaan nähden, ei siis, jos pidetään kiinni sen omista sanoista, ollut puolueeton.

Lähettiläs kreivi Bernstorff arvostelee tätä seikkaa eräässä Yhdysvaltain kansalle ja hallitukselle osoittamassaan selonteossa huhtikuun 13:ntena 1915 ilmestyneen "Times"-lehden mukaan seuraavalla tavalla:

"Jos Amerikan kansa tahtoo pysyä todella puolueettomana, on sillä kyllä keinoja, joilla se voi lopettaa yksipuolisen tavarain joukkoviennin maasta, tai ainakin se voi käyttää tätä tavarain maastavientiä pakkokeinona, jonka avulla säännöllinen kauppa Saksan kanssa, ja ennen kaikkea elintarvekauppa, saadaan pysymään pystyssä."

Yksipuolisesta suosimisesta oli lyhyt askel julkiseen liittoon.

Esitettäköön tässä vain pari lausuntoa:

Vasta kuollut Amerikan Lontoossa ollut lähettiläs Choate kirjoitti huhtikuun 7:ntenä 1917 earli Greylle:

"Kuten tiedätte, olen alusta alkaen ollut sitä mieltä, että me autoimme aluksi liittoutuneiden asiaa parhaiten sillä, että pysyimme puolueettomina ja hankimme, mikäli voimme, aseita, ampumatarpeita sekä myöskin — rohkenen ilokseni sanoa — jonkunverran miehistöä, mutta että siitä huolimatta oli velvollisuutenamme olla mukana saattamassa sotaa loppuun oikeuden puolella ja kukistaa perinpohjin preussilainen militarismi ja auttaa sivistystä voittoon, jos saatoimme sen tehdä liittymällä sotaan koko voimallamme ja loppumattomilla apulähteillämme. Nyt se hetki on tullut."

Amerikkalainen amiraali Sims lausui Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1917 seuraavat sanat:

"Kun Amerikan laivasto vuonna 1910 oli vierailumatkalla Englannissa, pidin minä lyhyen, ehkä epädiplomaattisen puheen. Lausuin silloin ajatuksen, joka nyt on toteutunut. Sanoin silloin, että jos joskus koittaa aika, jolloin Englannin valtakunnan olemassaoloa uhkaa vakava vaara, voi Englanti olla varma siitä, että Atlannin toiselta puolen annetaan sen käytettäväksi jok'ainoa laiva, jokainen dollari ja jok'ainoa ihminen."

Erityisesti kuvaa virallisten amerikkalaisten piirien käsityskantaa keskustelu, joka tapahtui erään luottamustoimessa olevan henkilön ja Amerikan pääkonsulin kesken ja käy samaan suuntaan kuin edellä mainitut lausunnot.

Kysymykseen, oliko todella "Lusitania"-juttu aiheuttanut Amerikan yhtymisen sotaan, pääkonsuli vastasi:

"— Ei, se oli ainoastaan tulitikku, jolla tuli sytytettiin, ja sitä on käytetty voimakkaasti propagandakeinona. Muutoin olisi meidän täytynyt keksiä muita uskottavia syitä, voidaksemme sekaantua tähän juttuun! Ellemme olisi asettuneet liittoutuneitten puolelle, olisimme me sodan jälkeen menettäneet merkityksemme. Nyt toivomme, että meistä tulee N:o 1, ja niin tuleekin varmasti."

Kysymykseen, miten Amerikka N:o 1:nä tulisi menettelemään, hän vastasi:

"Saksa on epäilemättä ollut ennen sotaa Euroopan ahkerin maa. Me (Amerikka) ja Englanti näimme, miten korkealle Saksa kohosi, huomasimme, että se muutamien vuosikymmenien kuluessa saavuttaisi valta-aseman, ja että se silloin johtaisi (dictated) ei ainoastaan Euroopan vaan koko maailman asioita. Siitä koituisi vaara, ja me amerikkalaiset tajusimme sen. Tästä syystä me liityimme taisteluun ja me arvelimme näkevämme taistelun lopputuloksen. Me olemme vakuutettuja siitä, että maamme sodan jälkeen saa johtoaseman. Me emme tule määräämään ainoastaan Saksan, vaan myös koko Euroopan olot. Kansat odottavat meiltä paljon, etupäässä ne odottavat kuitenkin rauhaa. Me annamme sen heille, mutta määräämme ehdot ja hinnan."

"Tuleeko Amerikka viemään tahtonsa läpi myös liittolaisiinsa nähden?" "Tulee, sen tulemme tekemään! Mutta heille asetettavat ehdot ovat lievempiä kuin ne, jotka määräämme keskusvalloille. Olemmehan mekin saaneet liittoutuneilta paremmat ehdot. Tämähän on vain kauppaa! Sellaistahan on sota aina ollut."

Pääkonsuli erehtyi kuitenkin laskelmissaan, mikäli ne koskivat Amerikan asemaa sodan jälkeen, mikä tosin johtui vain siitä, että vallankumous teki Saksan vastustuskyvyttömäksi ja maailmanherruus siksi joutui Englannille. Amerikalla ei ollut Euroopassa enää vastapelaajaa.

Oli miten oli, Saksalle sota ei missään tapauksessa ollut kauppaa. Meidät oli siihen pakotettu. Se oli taistelua taloudellisesta tulevaisuudestamme ja vapaudestamme, taistelua elämästä ja kuolemasta.

Jääköön ratkaisematta, missä määrin vasta mainitut lausunnot ilmaisevat, mitä presidentti Wilson ja Amerikan kansan suuri lauma asiasta ajattelevat. Joka tapauksessa nuo mielipiteet vaikuttivat ratkaisevasti. Käyttäen tekosyynään sukellussotaa Amerikka liittyi taisteluun meitä vastaan aikana, jolloin ententen asema oli arveluttava. Epätietoista on, olisiko Amerikka, jollei sukellussota olisi tarjonnut aihetta, yhtynyt sotaan niin varhain, että se olisi voinut estää meitä pääsemästä voittoon vuonna 1918. Toisaalta on mahdotonta arvioida, miten ilman sukellussotaa tapaukset maasotanäyttämöllä olisivat kehittyneet.

Tosiasia on, että tammikuun 9:ntenä 1917 ei voitu tietää Venäjän luhistumista, eikä sitä kukaan ole ottanut tekijänä laskelmiinsa. Me laskimme saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään ennenkuin Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan. Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.

Mutta tämän vuoden historia muodostuikin aivan toisenlaiseksi: länsirintama kesti, sukellusveneiden toiminta ei vienyt ratkaisuun, mutta Venäjä sortui. Tilanne itärintamalla muuttui sodan ja rauhan välimuodoksi. Tämän vuoksi ilmaantui mahdollisuus, jota ei kukaan ennen syksyä 1917 ollut voinut ajatella: oli koetettava päästä ratkaisuun 1918 maalla hyökkäyksellä, joka ehdottomasti menestyisi, jos sukellusveneet kykenisivät ainakin siihen saakka vähentämään sen verran tonnistoa, ettei amerikkalaisten joukkojen tuonti tapahtuisi nopeasti, tai jos osakin vihollisen kuljetuslaivoista voitiin upottaa. Merisotalaitoksen ilmoitusten mukaan se oli todennäköistä.

III.

Ylin armeijanjohto alkoi pitää luultavana, että entente ryhtyisi suureen hyökkäykseen huhtikuun puolivälissä Ranskassa, Isonzon rintamalla ja Makedoniassa. Kreuznachista, minne olimme helmikuun lopussa siirtyneet, kävin usein länsirintamalla ja keskustelin asemasta armeijaryhmäin ja armeijain ylikomentojen sekä vaarallisimmilla paikoilla olevien armeijaosastokomentojen kanssa.

Kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät tehtiin voimakkaammiksi liittämällä niihin uusia divisioonia. Ne saivat tykistöä, ampumatarpeita ja kaikkea mitä tarvittiin voitokkaaseen puolustautumiseen. Tein kaikkeni päällikköjen toivomusten täyttämiseksi.

6:s armeija toivoi, että sen rintama Lensin ja Arrasin välillä Souchez'n luona oikaistaisiin, ja se valmisteli paikallista etenemistä huhtikuun alussa. Huhtikuun 6:ntena olin varma siitä, että lähimmässä tulevaisuudessa oli odotettavissa suuri hyökkäys englantilaisten taholta Arrasin luona. Siirtyminen, jota oli Souchez'n luona suunniteltu, jätettiin sikseen. Tein armeijaryhmälle pyynnön, että 6:s armeija siirtäisi varajoukot lähemmäksi taistelukenttää. Loka- ja joulukuussa Verdunin luona tehdyt viime hyökkäykset olivat uudelleen opettaneet meille sen vanhan totuuden, että varajoukkojen täytyy olla taistelukentän lähellä. "Puolustustaistelussa" oli siksi esitetty, että niillä rintaman osilla, joihin hyökkäys kohdistuu, tuli olla monin paikoin toisessa aaltovyöhykkeessä toimivalmiita divisioonia, jotka voivat käydä etumaisten linjojen läpi tunkeutuvien vihollisten kimppuun ja työntää ne takaisin.

Toiseen ja kolmanteen aaltovyöhykkeeseen kuuluvat divisioonat 6:s armeija tosin siirsi eteenpäin, mutta ne eivät olleet vielä 8 p:nä tarpeeksi lähellä. Armeija sai vastaansa lyhyen, mutta erittäin ankaran valmistavan tykkitulen tauottua 9 p:nä voimakkaan tankkien tukeman hyökkäyksen Scarpen molemmin puolin. Muutamat etumaisista divisioonistamme murtuivat. Viereisten väistymättömien divisioonain tappiot olivat suuret. Jo aamupäivällä onnistui vihollisen tunkeutua tykistöasemillemme ja saada haltuunsa kukkuloita, jotka hallitsivat seutua kauas itäänpäin. Varadivisioonat, joiden olisi pitänyt työntää vihollinen takaisin, eivät olleet saapuvilla. Ainoastaan pieniä osastoja voitiin automobiileilla saada paikalle. Tilanne oli erittäin arveluttava ja saattoi käydä vaaralliseksi koko meidän armeijallemme, jos vastustaja jatkaisi hyökkäyksiään.

Mutta englantilaiset olivat tyytyväisiä saavuttamaansa suureen menestykseen eivätkä ainakaan huhtikuun 9:ntenä jatkaneet rynnäkköään.

Vietin Kreuznachissa sinä päivänä syntymäpäivääni. Hyökkäystä olin odottanut toivorikkaana ja olin nyt syvästi masentunut. Oliko tämä kaikkien viime puolen vuoden aikana nähtyjen vaivojen ja huolien palkka? Olivatko "Puolustustaistelun" ohjeet olleet vääriä, ja jos niin oli laita, mitä oli tehtävä? Taistelun kulkua en silloin vielä voinut tuntea yksityiskohtaisesti.

Päästin puheilleni niitä upseereja, jotka olivat olleet taistelussa eturintamalla; heidän kertomuksistaan, samoin kuin puhelimitse saamistani ilmoituksista, tulin vakuutetuksi siitä, että ylimmän armeijanjohdon antamat määräykset olivat oikeita. Mutta näiden määräysten toteuttaminen vaati johtajilta taitoa. Eräs divisioona, joka muulloin oli toiminut hyvin, ei nyt tehnyt tehtäväänsä.

Huhtikuun 9:nnen taistelu Arrasin luona oli huono alku tämän vuoden ratkaisevaan kamppailuun.

Huhtikuun 10:s ja sen jälkeiset päivät olivat jännittäviä päiviä. 12-15 km leveä ja 6 km syvä rintamanmurto ei ole helppo korjata. Hyvin suuren ihmishukan, tykkien ja ampumatarpeiden menetyksen ohella, jonka tällainen murto aiheuttaa, se merkitsee paljon muutakin. Ylimmän armeijanjohdon oli pidettävä suurin piirtein huolta tarpeellisten varajoukkojen hankkimisesta. Mutta nykyisessä tilanteessa oli aivan mahdotonta pitää jokaisen mahdollisesti menetettävän divisioonan takana varalta toista divisioonaa. Huhtikuun 9:s tuhosi kaikki suunnitelmat. Tuli kulumaan useita päiviä ennenkuin uusi rintama olisi kunnollisesti saatu aikaan ja lujitettu. Vaarallisesta tilanteesta selviytyminen riippui, vaikkakin tarvittavat joukot saataisiin, suuressa määrin siitä, jatkaisiko vihollinen voittonsa jälkeen hyökkäystään ja vaikeuttaisi uuden menestyksensä kautta rintamamme muodostamista. Kun rintama kerran oli päässyt heikoksi, oli vihollisen hyvinkin helppo saavuttaa menestystä.

Englantilaiset hyökkäsivät 10 p:stä alkaen rintamanmurtoalueella hyvin voimakkaasti, mutta ei kuitenkaan erittäin suuren suunnitelman mukaan. He laajensivat hyökkäystään molempiin suuntiin, etelässä aina Bullecourtiin asti. 11 p:nä he valtasivat Monchyn. Yöllä 12:tta vasten me tyhjensimme Vimyn kukkulat. Huhtikuun 23:s ja 28:s ja toukokuun 3:s olivat taas ankaria taistelupäiviä. Sillä välin oli paikoittain kiivaita kahakoita. Taistelut jatkuivat yhä. Me teimme pieniä menestyksellisiä vastahyökkäyksiä ja menetimme siellä täällä pieniä maa-alueita.

6:nnen armeijan ylipäällikkö kenraalieversti vapaaherra v. Falkenhausen, jolle eversti v. Lossberg oli määrätty esikunnan päälliköksi, järjesti tarmokkaasti uuden rintaman puolustuksen armeijaryhmän ja ylimmän armeijanjohdon avulla. Peräytyminen vielä kauemmas rakennettavina oleville Wotan-asemille, mitä 6:s armeija yhteen aikaan suunnitteli, ei enää ollut tarpeen.

Arrasin taistelu oli huhtikuun jälkipuoliskolla juuri kiivaimmillaan ja vaati suuret määrät varajoukkoja ja sotatarpeita, kun samalla ranskalaisetkin aloittivat suurisuuntaiset hyökkäyksensä Aisnen varrella ja Champagnessa.

En tunne niitä ilmeisesti kauas tähtääviä strateegisia päämääriä, joihin englantilaiset tekemällään hyökkäyksellä pyrkivät. Oletan, että vaikka hyökkäysrintama oli ohut, tarkoituksena ei ollut uuvutustaistelu eikä huomion syrjäänjohto, vaan suuri rintamanmurto. Mahdollista on myös, ettei Englannin armeijakaan ollut vielä täydellisesti toipunut Sommen taistelun jälkeen ja että se täällä ryhtyi toisarvoiseen hyökkäykseen, kun taas Ranskan armeijan oli määrä päästä ratkaisevaan tulokseen.

Kenraali Nivellen strateegisena päämääränä oli heti ensi päivinä puhkaista saksalainen rintama Vaillyn ja Reimsin välillä. Heti sen jälkeen tehtäisiin hyökkäys Reimsin itäpuolelta Suippeen asti ulottuvalla rintamavälillä, joten siis rintamanmurto laajenisi ja rintamamme saataisiin järkkymään 70 km:n pituisella alalla. Hyökkäyksen pääosan suorittaisi se ranskalainen armeija, joka oli Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastassa.

Puristus Arrasista käsin Douaita kohti sekä rintamanmurto Reimsin molemmin puolin Rethelin yli Mezieresiä kohti merkitsi koko Siegfried-asemain saartoa, joiden rakentamisen lukuisat lentäjät olivat todenneet. Entente tahtoi saada rintamamme horjumaan kauttaaltaan aina mereen asti.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sekä 7:s ja 3:s armeija olivat ryhtyneet erittäin huolellisiin puolustustoimenpiteisiin. Kruununprinssi ja hänen esikunnanpäällikkönsä eversti kreivi Schulenberg työskentelivät väsymättä. 7:nnen armeijan ylipäällikkö oli kenraali v. Boehn, Saksan armeijan parhaimpia kenraaleja, preussilainen upseeri oikeaa entistä lajia, hyvä sotajoukkojen kasvattaja ja tavattoman työkykyinen mies. Hänen esikuntansa päällikkö eversti Reinhardt, erittäin älykäs mies, teki huolellista työtä ja täydensi ylipäällikköä. Kenraali v. Einem, 3:nnen armeijan ylipäällikkö, on tunnettu sotaministerinäolonsa ajalta. Hän oli terävä, kaukonäköinen upseeri ja sotajoukon hengen tuntija. Hänen esikuntansa päällikkö, eversti, myöhemmin kenraali v. Oldershausen, erinomaisen pirteä ja työteliäs mies, täydensi täälläkin sopivasti ylipäällikköään. 3:s armeijanylikomento erosi myöhemmin, jo ennen taistelua. Huhtikuun ensi puoliskolla otti ylipäällikkyyden 1:sen armeijan ylikomento, joka kuului kenraali Fritz v. Belowin alle. Hänen rinnallaan oli everstiluutnantti v. Klüber, joka oli saanut laajakantoisia kokemuksia Sommen taistelussa ja oli, samoin kuin hänen kenraalinsa, erittäin selväjärkinen, sotakysymyksiin perehtynyt mies. Myöhemmin murhasivat spartakistit hänet Hallessa, missä hän oli virkatehtäviään täyttämässä!

Sotajoukot eivät aluksi uskoneet, että hyökkäys oli tulossa; ne eivät huomanneet hyökkäysvalmistuksia. Vasta vähitellen vakiintui niissä käsitys, että raskaat taistelut lähestyivät.

Useita päiviä kestäneen valmistavan tykkitulen tauottua kävivät ranskalaiset huhtikuun 16:ntena Vaillyn ja Brimontin välillä Reimsin luoteispuolella hyökkäämään. Chemin des Damesin alueella he mursivat rintamamme useista kohdin. Meidän oli pakko suurin tappioin vetäytyä Vaillyn luona ulkonevalta rintamalta Chemin des Damesin ylängöille. Idempänä he pysyttelivät lujasti kiinni tarrautuen pohjoiseen päin Ailetteen laaksoon jyrkästi laskeutuvan harjanteen rinteellä. Winterbergin ja Aisnen välillä ranskalaiset tunkeutuivat tankkien avulla aina Juvincourtiin asti, mutta täällä keskeytti onneksi eräs varadivisioona heidän etenemisensä kauemmas. Aivan Aisnen itäpuolella säilyttivät joukkomme entiset asemansa. Myös Brimontin suuntaan teki vihollinen vielä aukon rintamaamme, mutta sen täyttivät varadivisioonamme.

Huhtikuun 17:ntenä ja 18:ntena vihollinen uudisti hyökkäyksensä saavuttamatta kuitenkaan tuloksia.

Myös Champagnessa olivat tällä välin taistelut alkaneet. Vihollisten rynnäkkö suuntautui Moronvilliers'n ylänköseutua vastaan. Eräs divisioonamme ei kyennyt vastarintaan. Me menetimme tärkeät kukkulat.

Laskeutuessaan pohjoiselta ylängöltä ranskalaiset joutuivat tykkitulemme alaiseksi ja heidän oli pakko pysähtyä. Sain myöhemmin, keskustellessani erään divisioonan rykmentinkomentajain kanssa, tietää, että varajoukkomme oli lähetetty liian hätäisesti tuleen. Siksi meidän ei onnistunut 19:ntenä valloittaa takaisin ylänköseutua. Sen menetys oli raskas tappio, sillä ylängöltä oli ympäristö kauas pohjoiseen nähtävissä. Meidän täytyi kuitenkin tyytyä tähän menetykseen.

Huhtikuun taistelun huippukohta oli täten sivuutettu.

Näissä taisteluissa ranskalainen jalkaväki oli käynyt hyökkäykseen tiheään sullotuin rivein ja sen mieshukka oli siksi tavattoman suuri.

Sekä Aisnen varrella että Champagnessa yritti kenraali Nivelle vielä toukokuun alussa päästä ratkaisevaan voittoon. Meidän rintamamme oli kuitenkin uudelleen järjestetty ja saatu lujaan kuntoon, ja ranskalaisten uusi hyökkäys valtavan rinnakkaistaistelun molemmilla tantereilla torjuttiin erittäin verisesti.

Toukokuun 7:ntenä oli vielä koko rintamalla ankaria taisteluja. Sen jälkeen laimeni hyökkäyksen voima Aisnen varrella, 9:nnen päivän jälkeen myöskin Champagnessa. Täällä leimahti kuitenkin taistelu 20:ntenä päivänä vielä kerran täyteen voimaansa.

Ranskalaisten rynnistys oli rauennut, heidän tappionsa olivat erittäin veriset. Vaikka Ranskan oli juhlittava taistelua voittonaan, oli sen mieliala masentunut. Sotaministeri myönsi heinäkuun alussa, että hyökkäys oli päättynyt niin suuriin tappioihin, ettei sellainen saanut enää uudistua. Ne olivat olleet niin suuret, että armeijan moraali alkoi huonota ja puhkesi kapinoita, joista tosin me saimme vain vähitellen niukkoja tietoja. Vasta myöhemmin saimme selvän käsityksen asioista.

Ranskan armeijan ylikomennossakin tapahtui muutos. Kenraali Petain tuli kenraali Nivellen tilalle. Molemmat olivat tulleet kuuluisiksi Verdunin puolustuksessa. Kenraali Petain johti Verdunin puolustusta keväällä ja kesällä 1916, ja kenraali Nivelle oli lokakuusta joulukuuhun kestäneen hyökkäyksen toimeenpanija. Mikä oli siellä johtanut menestykseen, sen tuli auttaa Ranskan armeija lopulliseen voittoon keväällä 1917.

Suunnitellusta voitosta oli koitunut Ranskan armeijalle tappio. Se oli meidän puolustustaktiikkamme ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmän sotakunnon ansio. Ponnistaen viimeiset voimamme olimme saavuttaneet suuren menestyksen ja osoittaneet olevamme vihollista etevämpiä sotataidossa.

Joukkojemme ja ampumatarpeittemme kulutus oli näissäkin taisteluissa ollut erittäin suuri. Kuinka vastaiset taistelut tulisivat kehittymään ja mitä uusia vaatimuksia meille asetettaisiin, emme voineet vielä tietää.

Se seikka, että Venäjä ei ryhtynyt hyökkäykseen, vaikutti, ettei tilanne länsirintamalla vakavuudestaan huolimatta kokonaisuudessaan tullut keväällä 1917 niin arveluttavaksi kuin se oli ollut syyskuussa 1916. Olen aina karttanut turhia mietteitä, mutta en voinut olla ajattelematta, millaiseksi asemamme olisi käynyt, jos venäläiset huhti- ja toukokuussa olisivat ryhtyneet hyökkäykseen ja saavuttaneet vaikkapa vähänkin menestystä. Meidän olisi ollut silloin, samoin kuin syksyllä 1916, käytävä suunnattoman vaikeaa taistelua. Myös ampumatarvevarastomme olisi arveluttavasti vähentynyt. Jos vielä oletan, että venäläisten menestys huhti- ja toukokuussa olisi ollut yhtä suuri kuin heinäkuussa, niin en todella käsitä, miten ylin armeijanjohto olisi voinut taistelusta selviytyä. Huhti- ja toukokuussa vuonna 1917 pelasti yksinomaan Venäjän vallankumous meidät vaikeuksista, joihin olisimme joutuneet Aisnen—Champagnen taistelussa saavuttamastamme voitosta huolimatta.

Venäläiset ryhtyivät hyökkäykseen vasta heinäkuussa, 2-3 kuukautta ranskalais-englantilaisen hyökkäyksen jälkeen. Hyökkäys ei ollut yhtenäinen, niinkuin syksyllä 1916. Se oli joukkojen yksittäistä marssimista, ja me voimme, sisälinjalla toimien, yksitellen nujertaa yksityiset hyökkäävät joukot.

Myöskin Italian rintamalla oli toukokuussa kiivaita taisteluita. 10:s
Isonzon taistelu ei tuottanut Italian armeijalle menestystä.

Makedoniassa murtui vihollisen suurisuuntainen hyökkäys bulgaarialaisten rintamaa vastaan.

Sukellussota oli yhä huhti- ja toukokuussakin tuottanut hyviä tuloksia ja tuottanut helpotusta joukoillemme länsirintamalla.

IV.

Huhti- ja toukokuussa tehdyn hyökkäyksen tuhoisa epäonnistuminen sekä Venäjän menetys saattoivat Englannin ja Ranskan uuteen tilanteeseen. Nämä vallat päättivät tehdä toisen voimakkaan hyökkäyksen voittaaksensa sodan vielä vuonna 1917. Samalla ne tahtoivat hankkia takeet siitä, että ne ainakin vuonna 1918 saisivat sodan suotuisaan päätökseen. Hyökkäyksensä ne keskittivät nyt Yperniin saadakseen haltuunsa saksalaisten sukellusveneiden Flanderissa olevan tukikohdan. Amerikkalaisten uutisjoukkojen kuljetus Ranskaan vuoden 1918 varalta oli saatava turvatuksi siten, että käytiin tehokasta sotaa sukellusveneitämme vastaan.

Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana, jotta se tappionsa jälkeen sisäisesti lujittuisi. Myöhemmin se ryhtyi ainoastaan paikallisiin, tosin kyllä voimakkaihin hyökkäyksiin. Englantilaisten ja belgialaisten päävoimat olivat ranskalaisten tukemina hyökkäykseen valmiina Flanderissa. Myöskin Isonzon varrella, Makedoniassa ja Palestiinassa varustauduttiin uudelleen hyökkäyksiin.

Kesällä 1917 en luonnollisestikaan saanut vihollisen pyrkimyksistä ja toimenpiteistä, joita jo alettiin toteuttaa, lähimainkaan niin selvää käsitystä kuin heinä- ja elokuussa.

Toukokuun jälkipuoliskolla laimeni ranskalaisten taistelutoiminta huomattavasti. Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana. Minun täytyi kuitenkin ottaa lukuun se mahdollisuus, että hyökkäys koska tahansa alkaisi toisessa tai toisessa paikassa. Englannin armeija jatkoi toukokuun jälkipuoliskollakin taistelutoimintaansa entisellä alueella, Arrasin itäpuolella. Se ei hyökännyt niin voimakkaasti kuin aikoinaan Sommen taistelussa, mutta kulutti kuitenkin yhtämittaa elinvoimaamme.

Kesäkuun alussa alkoi vihollisen toiminta huomattavasti kiihtyä Ypernin eteläpuolella Wytschaeten suunnalla, missä meidän rintamamme muodosti vihollisen asemiin tunkeutuvan kaaren. Pyrkimys kaaren poistamiseen oli todellisuudessa jo kesäkuussa aiheena suureen Flanderin-taisteluun. Niin kauan kuin se oli saksalaisten käsissä, voitiin aina englantilaisten hyökätessä Ypernin luona ja sen pohjoispuolella iskeä heidän kylkeensä etelästä käsin. Saksalaisten sotilaallinen asema Wytschaeten mutkassa ei ollut edullinen. Suunniteltiin mainitun mutkan tyhjentämistä ja rintaman suoristamista. Mutta armeija luuli voivansa säilyttää asemansa. Hyökkäyksen torjuminen on jokaiselle puolustusasemassa olevalle sotajoukolle arvokas voitto, vihollinen kun tällöin kärsii erittäin raskaita tappioita. Siitä syystä päätti sekä armeijaryhmä että ylin armeijanjohto jättää rintaman mutkan entiselleen. Asemat olisikin voitu säilyttää, elleivät englantilaiset olisi ryhtyneet aivan erikoisen valtavasti miinoilla räjäyttämään maata ja näin saaneet voimakkaan tykkitulen suojassa tiheään sullotuilla jalkaväkijoukoilla raivatuksi tien. Kesäkuun 7:ntenä he mursivat rintamamme.

Wytschaeten ja Messinesin kukkuloilla oli edellisinä vuosina käyty ankaraa munasotaa. Pitkään aikaan ei nyt kuitenkaan ollut miinoitustyötä tehty kummaltakaan puolelta. Oli ollut kauan hiljaista; kuulostuskäytäviin ei kuulunut mitään vihollisen miinoitustyötä. Miinat olivat siis varmaankin olleet jo kauan ladattuina. Miinaräjähdysten siveellinen vaikutus oli erittäin suuri: monin paikoin perääntyi joukkomme vihollisen jalkaväen hyökätessä. Samalla Wytschaeten kaareen kohdistettu valtava tykkituli esti meitä käyttämästä tehokkaasti varajoukkojamme ja palauttamasta rintamaamme entiselleen. Päätimme nyt suoristaa kaaren ja siirtyä jänneasemiin. En kuitenkaan hyväksynyt ehdotusta, että rintamaa vielä tämänkin jälkeen oikaistaisiin. Kesäkuun 7:s päivä tuli meille kalliiksi. Mieshukka oli ollut vihollisen hyökkäyksen onnistumisen vuoksi hyvin suuri. Täälläkin kului useita päiviä, ennenkuin rintama taas lujittui. Englantilaiset eivät jatkaneet rynnäkköään. Ilmeisesti he olivat tahtoneet ainoastaan päästä asemiin, joista olisi parempi aloittaa Flanderissa tehtävä suuri hyökkäys.

Ensiksi Englannin armeija aloitti taistelut uudelleen Arrasin luona. Myöskin La Bassén ja Lensin välillä ryhtyivät englantilaiset hyökkäykseen. Näiden taistelujen tarkoituksena oli väsyttää meitä ja kääntää huomiomme pois Ypernin rintamalta.

6:nnen armeijan johdossa oli tapahtunut muutos. Kenraalieversti vapaah. v. Falkenhausen oli nimitetty kuolleen kenraalieversti vapaah. v. Bissingin jälkeen Belgian kenraalikuvernööriksi. Hän oli hyvin huomattava henkilö ja me tunsimme täyttä luottamusta häneen nytkin, hänen jouduttuaan uuteen asemaan. 6:nnen armeijan johtoon oli pantu kenraali Otto v. Below. Hän luovutti armeijaryhmän ylikomennon Makedoniassa kenraali v. Scholtzille, joka sitä ennen oli ollut armeijan päällikkönä itärintamalla.

Aisnen—Champagnen taistelun jälkeen olivat 7:s ja 1:nen armeija jääneet asemiin, jotka varsinkin Chemin des Damesin alueella olivat useissa paikoin hyvin epäedulliset. Kukkuloilta peräytyminen olisi merkinnyt ranskalaisten menestystä ja olisi vaikuttanut lamauttavasti joukkoihin, jotka olivat urhoollisesti taistellen pitäneet ne hallussaan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä ja 7:s armeija tahtoivat pienten yritysten avulla tehdä rintamasiirtoja päästäkseen rintamaviivalle, johon ne voisivat pysyvästi jäädä. Ylin armeijanjohto oli samaa mieltä. Useilla taisteluilla, joita asianomaiset päällystöt huolellisesti valmistivat ja joita joukot suorittivat taitavasti, saatiin vähitellen edullisempi rintama ja kohotettiin sotajoukon mielialaa.

Myöskin kenraali v. Gallwitz, 5:nnen armeijan ylipäällikkö, tahtoi mainitusta syystä ryhtyä paikalliseen asemanparanteluun Maasin länsirannalla, ja sikäläiset joukot pitivät sitä hyvin tarpeellisena. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä puolsi tätä suunnitelmaa ja ylin armeijanjohto suostui siihen. 18:ntena ja 19:ntenä p:nä tehtiin tuloksellisia hyökkäyksiä. Mutta täällä, kuten muuallakin, tultiin huomaamaan, että hyökkääminen on helpompaa kuin vallatun alueen säilyttäminen.

Aina milloin asemasodassa ryhdyttiin sentapaisiin hyökkäyksiin kuin 7:nnen ja 5:nnen armeijan hyökkäykset olivat, oltiin valmiit siihen, että vihollinen tekee vastahyökkäyksiä. Tällaisten vastahyökkäysten torjuminen otettiin huomioon niissä voimia ja ampumavaroja koskevissa laskelmissa, jotka jätettiin ylimmälle armeijanjohdolle. Me tahdoimme välttää kaikkia haaveellisia suunnitelmia. Mutta vaikka olimmekin valmistautuneet vihollisen vastahyökkäysten varalta, onnistuivat nämä kuitenkin hyvinkin usein. 7:s armeija piti puolensa. Verdunin luona ranskalaiset tekivät taaskin tyhjäksi melkein kaikki taistelujemme tulokset. Olin iloinen, kun taistelut siellä loppuivat ja kaduin, että olin sallinut joukkomme Verdunin luona ryhtyä hyökkäämään. Yhtä vähän kuin itärintamalla esikunnanpäällikkönä ollessani puolustin nytkään hyökkäysliikkeitä siellä ja täällä, sillä niistä saatu hyöty ei korvaa niiden hintaa.

4:nnen armeijan kohdalla olivat englantilaiset aina vuodesta 1914 asti pitäneet hallussaan erästä siltavarustusta Yserin itärannalla, hyvin lähellä merta. Tämä paikka oli aina tuottanut hankaluutta merijoukoillemme. 4:s armeija, jonka alle meriarmeijaosasto kuului, sai luvan tämän paikan valtaamiseen. Se valloitettiin ripeällä rynnäköllä: Yser-virta esti vihollisen vastahyökkäykset.

Huolimatta Wytschaeten mutkassa kesäkuun alkupuolella käydyistä kiivaista taisteluista sekä muista kahakoista, joita oli ollut englantilaisten rintamalla, oli taistelutoiminta lännessä toukokuusta heinäkuuhun asti ollut sellaista, että sotajoukot ainakin osittain saivat nauttia lepoa ja me voimme hankkia varajoukkoja. Länsiarmeija oli jo hyvin valmistunut taisteluun, kun asema itärintamalla kärjistyi.

V.

Oli käynyt niinkuin olimme odottaneet. Venäjän vallankumous vähensi sen armeijan taistelukykyä. Rauhanajatus näytti voittavan alaa Venäjällä. Mutta Venäjän uuden hallituksen, kansan ja armeijan vaati sodan jatkamista ja Euroopan kartan muuttamista neliliiton kustannuksella. Toiset ministerit puhuivat rauhasta ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia sekä kansojen itsemääräämisoikeudesta. Kaikki tehostivat he Venäjän ja ympärysvaltain välisen liiton voimassapitämistä. Meidän oli otettava huomioon heidän selvään tähtäävä toimintansa, joka suuntautui rauhanajatusta vastaan. Meillä ei ollut vähintäkään syytä uskoa, että Saksan tuhoamista tarkoittava pyrkimys Venäjällä vähenisi.

Venäläiset sotajoukot näyttivät paikoin pyrkivän veljeilemään; me puolestamme suostuimme siihen mielellämme. Muutamilla rintamanosilla venäläiset pysyivät taistelunhaluisina, mutta me kartoimme sielläkin taistelua.

Sodan yleisasema oli huhti- ja toukokuussa aina kesäkuuhun asti sellainen, ettemme halunneet etsiä tilaisuutta hyökkäykseen itärintamalla. Hallitus pelkäsi myös, että meidän hyökkäyksemme ehkäisisi Venäjän hajaantumista. Huhtikuun alussa, jolloin tapausten kehitys Venäjällä jo oli käynnissä, teki Linsingenin armeijaryhmä paikallisen hyökkäyksen Kovelin koillispuolella Stochodin luona olevaa siltaa vastaan, joka 1916 vuoden taisteluissa oli jäänyt venäläisten haltuun. Itsessään oli yritys merkityksetön, mutta vangiksi saatujen venäläisten luku oli niin suuri, että minäkin hämmästyin. Valtakunnankansleri pyysi, että tästä menestyksestä pidettäisiin niin vähän melua kuin mahdollista. Minä suostuin siihen, mutta en kernaasti. Sotajoukko, joka oli hyökkäyksen tehnyt, olisi siitä ansainnut myös kunnian. Sanomalehdistössä on herättänyt melko lailla kummeksumista se, että olemme Stochodin taistelusta puhuneet hillitysti. Minä ymmärsin sen, mutta pidin velvollisuutenani totella valtakunnankansleria, etteivät todennäköiset rauhantoiveet menisi hukkaan. Ylin armeijanjohto kielsi tästedes kaikki hyökkäystoimet.

Se seikka, että Kerenskin valta toukokuussa huomattavasti kasvoi, lisäsi suuresti vaaraa, että Venäjän armeija voimistuisi. Englanti, Ranska ja Amerikka käyttivät kaikki keinonsa Venäjän armeijan lujittamiseksi. Suuressa päämajassa pohdittiin usein tätä mahdollisuutta ja arveltiin, että ehkä olisi viisaampaa lujittaa itärintaman ylipäällikön divisioonia muutamilla länsirintamalta tuoduilla divisioonilla ja tehdä nopea hyökkäys kuin jäädä odottavalle kannalle. Nyt ei vielä olisi myöhäistä, Venäjän armeijan taistelukyky kun oli heikko. Minä en ollut samaa mieltä, vaikka asemamme länsirintamalla olikin parantunut. Minä en tahtonut tehdä mitään, mikä olisi näennäisestikään häirinnyt todellista rauhanmahdollisuutta. Sotilaallisestikin oli tämä mielipide oikeutettu, koskapa jokainen vallankumous hävittää ja järkyttää sotajoukon taistelukykyä. — Kantani rupesi kuitenkin horjumaan, kun venäläiset heinäkuun 1:senä ryhtyivät hyökkäykseen, aluksi Galitsiassa. Tympäisevä odotuksen aika itärintamalla oli nyt ohi. Nyt ei ylintä armeijanjohtoa mikään estänyt toimimasta. Venäläisten hyökkäys oli suurisuuntainen. Riian siltavarustuksesta oli hyökättävä, samoin Väinänlinnan ja Narotsh-järven luona, Smorgonin luona ja sen eteläpuolella sekä koko Itä-Galitsiassa Tarnopolin—Zborowin—Lembergin rautatiestä alkaen aina Karpaatteihin asti. Etelässä oli toiminnan painopiste.

Itärintaman ylipäällikkö oli jo kesäkuun lopulla saanut kuulla hyökkäysaikeista, sillä useat meidän puolellemme tulleet karkurit olivat niistä ilmoittaneet. Hän ryhtyi tarpeellisiin puolustustoimenpiteisiin. Voidakseen tehdä haluamansa vastahyökkäyksen tarvitsi hän apujoukkoja länsirintamalta. Siellä oli tosin tällä kertaa rauhallista, mutta todennäköistä oli, että taistelut tulisivat uudistumaan. Kävi miten kävi, ylimmän armeijanjohdon täytyi käyttää hyväkseen tilannetta idässä sen nykyisellään ollessa. Jos suinkin mahdollista, oli Venäjän kanssa päästävä loppuselvitykseen ja saatava kädet vapaiksi sillä suunnalla. Tämän vuoksi siirrettiin länsirintamalta 6 divisioonaa itärintamalle. Enempää ei voitu siirtää. Länsirintamalla päällikköinä toimivat upseerit luovuttivat divisioonat vastahakoisesti. He eivät tienneet, mitä suuria päämääriä tavoiteltiin.

Hyökkäykseen sopivin paikka itärintamalla, lukuunottamatta Riian yläpuolella olevaa kohtaa, josta saattoi siirtyä Väinäjoen yli, oli Zborowin ja Serethin-alanteen välinen rintama Itä-Galitsiassa, Täältä voitaisiin yrittää kiertää etelämpänä olevat venäläiset joukot. Tätä suunnitelmaa tahtoi itärintaman ylipäällikkö koettaa. Ylin armeijanjohto suostui siihen. Kuinka rynnäkkö tulisi kehittymään, minkä muodon se saisi, varsinaisen sotaliikkeen, kuten itsekseni toivoin, vaiko vastahyökkäyksen, miten tulisi Venäjän ja miten Itävalta-Unkarin armeija taistelemaan? Näitten kysymysten ratkaisua odotin mitä suurimmalla jännityksellä.

Venäläisten hyökkäykseen Itä-Galitsiassa käytettiin paljon ampumatarpeita ja tiheään sullottuja sotajoukkoja. Siellä, missä venäläisiä vastassa olivat itävalta-unkarilaiset joukot, oli venäläisillä menestystä; saksalaiset ja turkkilaiset taas pitivät puolensa. Heinäkuun 1:senä ryntäsivät venäläiset suurin voimin Zborowissa ja Brsheshanyssa itävalta-unkarilaisen joukko-osaston kimppuun. Nämä siirtyivät joukoittain vihollisen puolelle. Itärintaman ylipäällikön täytyi asettaa rintamalle suuria varajoukkoja voidakseen pysäyttää 2 p:nä rynnäkön. Myöhemmät venäläisten hyökkäykset eivät onnistuneet. Hyökkäys eteläarmeijaa vastaan alkoi heinäkuun 4:ntenä, Monipäiväinen kuuma taistelu päättyi siten, että kenraali kreivi v. Bothmerin armeija, jossa oli melkein yksinomaan saksalaisia joukkoja, puolusti asemiansa voitokkaasti.

Heinäkuun 6:ntena ja 7:ntenä onnistui täydelleen venäläisten hyökkäys, joka tehtiin Dnjestrin eteläpuolella itävalta-unkarilaista 3:tta armeijaa vastaan. Itävalta-unkarilaiset joukot perääntyivät. Eräs juuri paikalle saapunut saksalainen divisioona yritti estää peräytymistä, mutta joutui virran mukana itsekin perääntymään. Venäläiset tunkeutuivat Lomnitzalle saakka ja valtasivat Kalushin. Itärintaman ylipäällikkö tunsi aseman arveluttavaksi. Hän oli sijoittanut varajoukot, joita hän aikoi käyttää vastahyökkäykseen, Zborowin ja Serethin välille Tarnopolin suuntaan, ja sinne olivat myös tulossa länsirintamalta lähetetyt joukot. Samoin kuin meidän viime vuonna piti lujittaa arkkiherttua Kaarlen rintamaa, ennenkuin voimme muodostaa rintaman Romaaniaa vastaan, oli itärintaman ylipäällikön nyt annettava tukea itävalta-unkarilaisille joukoille, vahvistettava niitten 3:tta divisioonaa, ennenkuin sillä voitiin käydä vastahyökkäykseen. Itärintaman ylipäällikkö ansaitsee suurta tunnustusta siitä, että hän, huolimatta Dnjestrin eteläpuolisen rintaman horjumisesta sekä huolimatta juuri alkaneesta venäläisten kiivaasta hyökkäyksestä pohjoisessa, ryhtyi kuitenkin hyökkäykseen Zborowin pohjoispuolella ja toteutti empimättä suunnitelmansa.

Kalushin luona oli onni meidän puolellamme. Venäjän armeijan hyökkäysinto oli suuresti laimentunut eikä vihollinen enää edennyt Lomnitzaa kauemmas. Esikuntaani kuuluvan majuri vapaah. v. dem Buschen ansiota oli osittain, että asema voitiin säilyttää vasta saapuneitten saksalaisten joukkojen avulla. Heinäkuun 15:ntenä eteni jo armeijamme. Vaarallisin aika oli ohi.

Se hyökkäys, joka heinäkuun 21:senä tehtiin itärintaman ylipäällikön vanhaa rintamaa vastaan Krevon luona Smorgonin eteläpuolella, oli erittäin ankara. Venäläiset hyökkäsivät pitkälle rintamavälille sijoitettua maanpuolustusdivisioonaa vastaan, mutta tämä piti puoliaan erinomaisen urhoollisesti. Asema oli kuitenkin muutaman päivän erittäin vakava, mutta sitten meidän varajoukkomme ja tykkitulemme saivat aseman palautetuksi entiselleen. Venäläisten täytyi jättää meidän juoksuhautamme. Venäläisten voima ei enää ollut sama kuin ennen.

Tällä välin olivat hyökkäykseen määrätyt joukot ehtineet asemilleen Zborowin ja Serethin välille. Ikävä kyllä, hyökkäys viivästyi epäsuotuisain ilmain takia 2 à 3 päivää. Se tapahtui heinäkuun 19:ntenä, samana päivänä, jolloin Saksan valtiopäivillä rauhankysymys oli käsittelyn alaisena. Hyökkäys onnistui erinomaisen hyvin. 20 km:n pituisella rintamanosalla valtasimme viholliselta 15 km:n levyisen alueen. Koko armeijaamme tämä menestys vaikutti virkistävästi. Saksan valtiopäivillä väitettiin Saksan aseiden voittoa käytetyn propagandana.

Seuraavana päivänä jatkettiin hyökkäystä Tarnopolin suuntaan. Heinäkuun 25:ntenä valloitettiin Tarnopol. Venäläiset alkoivat siirtää rintamaansa Zborowin—Tarnopolin radan eteläpuolella pois meidän rintamamme läheltä. Taktillisesta vastahyökkäyksestä kehittyi täten suurisuuntainen sotaliike. Etelämpänäkin venäläiset harvensivat joukkojaan. Etelä-arrneija, itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija, joissa oli hyvin paljon saksalaista väkeä, alkoivat edetä. Koko itärintama aina Bukovinaan saakka oli joutunut liikkeeseen. Venäjän armeija peräytyi epäjärjestyksessä. Vallankumous oli vioittanut sen ydintä.

Elokuun 2/3 p:nä me olimme yhtämittaa taistellen saapuneet Zbrutschiin asti, valloittaneet Czernovitzin ja Kimpolungin. Sillä tavoin oli heinäkuun 19:ntenä aloitettu vastahyökkäys saatettu meille arvokkaaseen loppuun. Tosin toivoin vielä jonkun aikaa, että itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija voisivat tunkeutua Moldauhun. Mutta näiden joukkojen hyökkäyskyky oli liian vähäinen ja saksalaiset joukot eivät olleet kyllin suuria. Sitä paitsi olivat liikenneneuvot armeijan selkäpuolella niin puutteelliset, ettei voitu riittävän hyvin pitää huolta armeijan muonituksesta, ennenkuin rautatiet oli laitettu kuntoon. Työtä tosin tehtiin suurin voimin, mutta hävitys oli ollut niin perinpohjainen, että meni ehdottomasti useita viikkoja, ennenkuin sotajoukkojen liikkeitä Dnjestrin eteläpuolella voitaisiin jatkaa.

Saksalaiset joukot olivat samoin kuin edellisenäkin syksynä näyttäneet erinomaista kykyään liikuntasodassa. Ne tunsivat vapautuneensa asemasodan aiheuttamasta lamaantumistilasta. Vaikka Itävalta-Unkarin armeijan taistelukyvyn kohottamiseen oli uhrattu paljon työtä, osoittivat nämä joukot niin suurta heikkoutta, että se herätti mitä vakavinta huolta.

Zbrutshin luona taisteltiin vielä muutamia päiviä vaihtelevalla onnella. Czernovitzin eteläpuolella olevan armeijaryhmän johtajaksi oli tullut arkkiherttua Josef, joka keisari Kaarlen jälkeen oli saanut käsiinsä Unkarissa olevain armeijani johdon. Tämä armeijaryhmä eteni vielä jonkun verran itäänpäin. Sotaliike oli täten päättynyt, vaikka olikin puhjennut taisteluja Romaanian rintamalla.

Siellä venäläis-romaanialaiset joukot olivat tehneet heinäkuun 24:ntenä kevennyshyökkäyksen vuoriseudussa Focsanin ja rajan välillä. Hyökkäys tehtiin erästä rintaman heikkoa kohtaa vastaan ja menestyi paikoittain.

Etenemisemme Karpaattien pohjoispuolella Dnjestriä alas sekä Moldauta kohti Bukovinan kautta herätti ajatuksen, että voitaisiin ehkä uudelleen aloittaa taistelu romaanialaisia vastaan sekä hyökätä alisen Serethin varsille, samalla kuin Itävalta-Unkarin armeija marssisi Czernowitzin kautta ja sen eteläpuolelta. Ajatusta toteuttamaan ryhdyttiin siten, että alppijoukot lähetettiin heinäkuussa Romaaniaan; siten yhä heikonnettiin länsirintamaa. Hyökkäystä koskevat neuvottelut eivät vielä olleet päättyneet, kun jo mainittu venäläis-romaanialainen hyökkäys tapahtui. Nyt tultiin siihen tulokseen, että Mackensenin armeijaryhmän tuli edetä Serethin länsirantaa pohjoiseen sekä arkkiherttua Josefin armeijaryhmän eteläosan Oitoz-solasta Otznan suuntaan. Taistelut alkoivat elokuun alku- ja päättyivät saman kuun loppupuolella. Molemmilla suunnilla saavutettiin paikallista menestystä. Vihollisen oli pakko luovuttaa heinäkuun 31:senä valtaamansa maa-alue.

Romaanian armeija oli ranskalaisten avulla saatu niin voimakkaaksi, ettemme sillä suunnalla voineet saavuttaa sotilaallista menestystä, jollei Bukovinasta päin tehty hyökkäys samalla menestynyt. Toistaiseksi se oli kuitenkin mahdotonta. Mackensenin ja arkkiherttua Josefin armeijaryhmäin hyökkäykset keskeytettiin. Romaanialaiset puolestaan alkoivat sen jälkeen hyökkäillä, mutta tuloksetta. Vähitellen taistelutoiminta täälläkin taukosi.

* * * * *

Ententen suuret hyökkäysliikkeet, joiden tuli tuhota meidän armeijamme alkukesällä 1917, olivat päättyneet. Venäjän vallankumous oli estänyt ympärysvaltain yhtenäisen toiminnan. Englantilais-ranskalais-italialaisen hyökkäyksen aikana ei Venäjä toiminut, ja kun Venäjä puolestaan ryhtyi hyökkäykseen, oli ententen voima länsirintamalla heikontunut. Me olimme, joskin saaden ankaria iskuja, kestäneet länsirintamalla tehdyn hyökkäyksen; itärintamalla me olimme päässeet suuriin saavutuksiin. Venäjän sotilaallisen voiman heikkeneminen oli jo käynyt koko maailmalle ilmeiseksi.

Kuusi kuukautta oli jo käyty sukellussotaa. Sillä oli saavutettu paljon, puhtaasti numeroilla ilmaistuna enemmänkin kuin oli uskallettu toivoa, mutta lopputeho oli kuitenkin ollut oletettua pienempi. Minä toivoin yhä, että merisotalaitoksen toiveet toteutuisivat piakkoin. Mutta jouduin kuitenkin harkitsemaan, rakennettiinko niin paljon sukellusveneitä kuin olisi voitu rakentaa. Oli kaikin voimin edistettävä sukellussodan tehokkuutta. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto voinut nykyisessä sotilaallisesti ja taloudellisesti arveluttavassa asemassa luovuttaa maa-armeijan palveluksesta merisotalaitoksen käytettäväksi suurempaa määrää ammattityömiehiä tai supistaa Hindenburg-ohjelmaa merisodan hyväksi.

VI.

Rautaisen työn ja päättäväisyyden ja Venäjän vallankumouksen tarjoamien etujen avulla oli meidän onnistunut keventää sotilaallista asemaamme. Lujan tahdon puute Saksassa ja Itävallassa, suuren mullistuksen ja taloudellisen ahdinkotilan aiheuttama puristus sekä vihollisen harjoittama kiihoitus saivat kuitenkin aikaan sen, että keskusvaltain sotakykyisyys väheni ja että sodan saavutukset joutuivat vaaranalaisiksi. Entente-valloissa lisääntyi tästä alkaen toivo, että niiden viholliset kukistuvat sisäisten levottomuuksien johdosta. Rauhan saavuttaminen kävi vaikeammaksi ja sodan päättyminen siirtyi kauemmas.

Valtakunnankansleri v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat kumpikin kokonaan Venäjän vallankumouksen vaikutuksen alaisina. Molemmat pelkäsivät, että vallankumous pääsisi myös heidän maihinsa. Molemmat ajattelivat vain sitä ja, ikävä kyllä, hyvin kaukaisia rauhanmahdollisuuksia, vaikka juuri heidän tuli, siksi kunnes rauha saavutettaisiin, auttaa sodankäyntiä ratkaisevalla tavalla. Heidän tuli luovalla työllä kohottaa kansan voimaa, samoin kuin ylimmän armeijanjohdon oli onnistunut kohottaa armeijan taistelukykyä ankarassa taistelussa voimakasta vihollista vastaan. Heidän politiikkansa oli yhtämittaista myöntymistä sisältäpäin tuleviin vaatimuksiin, he eivät koettaneetkaan johtaa kansaa. Katsantotavalleen uskollisina he eivät tahtoneet nähdä, mitä suunnatonta vahinkoa he tuottivat kansojensa voimalle, jonka tuli yhdistyneenä ilmetä ulospäin vihollista vastaan, ja samalla sodankäynnille. Kumpikaan näistä miehistä, joille kohtalo mitä vakavimpana aikana oli antanut valtakunnan johdon, ei ollut sellainen voimakas henkilö, jollaista tilanne kaipasi. Selvää oli, että oli odotettavissa ankaria sisäisiäkin taisteluita. Kreivi Czerninin asema Itävalta-Unkarin monikansaisuuden vuoksi oli vaikea. Herra v. Bethmannin asema oli parempi: hänen tarvitsi vain toimia niiden selvien suuntaviivain mukaan, jotka sodan luonne ja tuhoamishaluisen vihollisen uhkaama asemamme meille ehdottomasti määräsi. Hän vajosi yhä enemmän sopimusrauhan ajatukseen, vaikka sen saanti oli käytännössä tuiki mahdoton, sen sijaan että hänen olisi pitänyt koota kansa yhteen, näyttää päämäärät ja sen suuret tehtävät sekä antaa armeijalle, mitä me vaadimme. Saksan kansalle oli yhä uudestaan selitettävä, minkä puolesta se taisteli, ja samalla paljastettava, mikä oli vihollisen lopullinen päämäärä. Suurin osa kansaa olisi silloin seurannut häntä samoin kuin vuonna 1914. Aina on ihmisiä, joiden päähän ei mikään pysty. Voitiinko todella olla epätietoisia siitä, mikä on vihollistemme ajatustapa ja mitkä ovat heidän päämääränsä? Oliko mahdollisuutta epäillä sitä, kun muisti heidän historiansa, heidän katsantokantansa, heidän vastauksensa meidän joulukuun 12:ntena tekemäämme rauhantarjoukseen ja nootin, jonka Wilson antoi joulukuun 18:ntena? Eikö ollut selvää, että isänmaan sotakyvyn heikentäminen heikentää sodankäyntiä?

Huhtikuun ensi päivinä 1917 keisari sai Homburgiin vieraakseen keisari
Kaarlen. Hänen seurueessaan olivat kreivi Czernin ja kenraali v. Arz.
Valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka ja minä olimme myös kutsutut
Homburgiin.

Herra v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat jo ennen kohdanneet toisensa. Maaliskuun 27:ntenä olivat molemmat herrat tehneet sopimuksia, jotka sisältyvät samana päivänä päivättyyn "Wienin asiakirjaan". Siinä on esitetty ne vähimmät vaatimukset, joilla Saksa ja Itävalta voivat solmia rauhan ja joiden edellytyksenä on status quo ante, sekä ohjelma, jota noudatettaisiin, jos sota saadaan suotuisaan lopputulokseen, — tämä ohjelma oli minun ajatussuuntani mukainen Peräytymisestä suuntaan tai toiseen ei ollut kysymystä.

Tämä tärkeä asiakirja tuli vasta helmikuun 5:ntenä 1918 valtiosihteerien ja ylimmän armeijanjohdon tietoon.

Sillä aikaa kuin majesteetit ja valtiomiehet keskustelivat Homburgissa, neuvottelimme me, kenraali v. Arz, kenraalisotamarsalkka ja minä asemasta. Me olimme siirtyneet Siegfried-asemiin ja odotimme suurta huhtikuun hyökkäystä. Minä pidin englantilaisten rynnistystä aivan lähimmässä tulevaisuudessa luultavana. Sukellussodan tulokset olivat maaliskuussa olleet hyvät. Valtakunnan sisäasiainvirasto alkoi antaa sen teholle suuren arvon. Amerikan merkityksestä oltiin kyllä selvillä. Arvostelimme asemaa vakavasti, mutta luottamuksella. Toivoimme lähiaikoina voivamme torjua ententen hyökkäykset. Muuten täytyi meidän odottaa sukellussodan tuloksia ja Venäjän vallankumouksen seurauksia.

Kenraali v. Arzilla oli Itävalta-Unkarin rintamiin nähden samanlaiset toiveet, mutta hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija raaka-aineiden puutteen ja suuren mieshukan vuoksi voisi taistella vain talveen saakka. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä, että oli välttämätöntä ennen kaikkea jatkaa sotaa kaikella tarmolla. Miten asiat kehittyisivät talveen mennessä, oli mahdoton arvata.

Kello 12 tienoissa päivällä pidetyssä neuvottelussa olivat saapuvilla valtakunnankansleri, kreivi Czernin, kenraalisotamarsalkka, kenraali v. Arz ja minä. Valtakunnankansleri kysyi minulta ennen neuvottelun alkamista, oliko mielestäni nyt jo aika ryhtyä rauhanhankkeisiin. Minä saatoin ainoastaan vastata, että entente oli juuri suuren voimainponnistuksen kynnyksellä ja ettei mielestäni nykyinen aika sotilaalliselta kannalta katsoen ollut sopiva. Enempää ei siitä asiasta puhuttu, ei Venäjän vallankumouksenkaan yhteydessä. Kreivi Czernin ehdotti, että me pikaisen rauhan aikaansaamiseksi luovuttaisimme Ranskalle Elsass-Lothringenin. Itävalta-Unkari suostuisi siihen, että Galitsia yhdistetään Puolaan, sekä asettuisi kannattamaan Puolan asettamista Saksan yhteyteen. Olimme ehtineet olla molempien valtiomiesten kanssa vasta noin kymmenen minuuttia, kun keskustelumme jo keskeytyi. Valtakunnankansleri ja kreivi Czernin kutsuttiin molempien keisarien luo. Siihen päättyi minun virallinen osanottoni keisarien neuvotteluun. Iltapäivällä pääsin vielä keisari Kaarlen puheille.

Aamiaisen jälkeen kreivi Czernin esitti minulle yksityisessä keskustelussa ajatuskantansa. Hän selitti rauhanharrastustaan, vedoten kaksoismonarkian sisäiseen tilaan. Minulla ei ollut syytä salata henkilökohtaisia ajatuksiani. Olinhan minäkin oman isänmaani poika ja minulla oli täysi oikeus sanoa, mitä ajattelin. Minä vastasin kreivi Czerninille, että hänen pitäisi lujemmalla kädellä ohjata kaksoismonarkian kansoja ja kohottaa niiden henkeä. Hän sanoi sen olevan mahdotonta. Puhuin sitten hänen suunnitelmistaan. Hänen Puolaa koskeva suunnitelmansa näytti minusta hyvin kysymyksenalaiselta. Mille kannalle Puola asettuisi siihen suunnitelmaan nähden? Miten se vaikuttaisi meidän itäisiin alueisiimme? Koko tämä suunnitelma kummastutti minua sitäkin enemmän, kun se politiikka, jota Itävalta-Unkari harjoitti Varsovassa, ei suinkaan ottanut huomioon vilpittömästi Saksan etuja. Tämä Puolan-suunnitelma oli kaiken kaikkiaan sekava. Selvästi tulkittu oli sen sijaan Elsass-Lothringenin luovuttaminen Ranskalle. Mutta minun ymmärtääkseni se ei voinut tulla kysymykseenkään, ennenkuin meidät oli voitettu. Jokainen kansa elää niin kauan kuin sen kunnia elää, ja kunnian menetys merkitsee kansan kuolemaa. Maamme kaikki puolueet, riippumattomat sosialistitkin mukaan luettuina, olivat aina olleet yksimielisiä siitä, että Elsass-Lothringen on saksalainen maa ja että oli kunnia-asiamme taistella sen puolesta viimeiseen asti. Kansa olisi siihen aikaan täydellä syyllä suuttuneena syössyt jokaisen hallituksen ja ylimmän armeijanjohdon, joka ei olisi sitä tajunnut. Asemamme oli tosin vakava, mutta me pystyimme vielä suuriin voimanponnistuksiin. Täytyi vain tahtoa. Elsass-Lothringenin luovutus olisi ollut julkinen heikkouden tunnustus ja sellaisena sitä olisi yksinkertaisinkin pitänyt. Sillä ei ollut tähän aikaan minkäänlaista pohjaa. Varmasti voi sanoa, että entente näkisi näissä suunnitelmissa vain joko ansan tai meidän sotilaallisen voimattomuutemme todistuksen ja kohottaisi huomattavasti vaatimuksiaan.

Kysymykseeni, olisiko ententen vaatimukset tyydytetty, jos luovutettaisiin Elsass-Lothringen, ei kreivi Czernin voinut antaa varmaa vastausta.

Merkillisen vakavasti kreivi Czernin puhui Saksan sisäisestä tilasta. Hän oli varmasti saanut tietonsa erittäin hyvistä lähteistä. Siihen päättyi keskustelumme.

Siitä, että Galitsia erotettaisiin Itävalta-Unkarista, ei kreivi Czernin toistamiseen puhunut. Vielä pitkän aikaa hän kannatti sitä ajatusta, että Romaanian tulisi kuulua Itävalta-Unkarin, idän taas, ja sen mukana Puolan, Saksan vaikutuspiiriin. Nämä olivat suurisuuntaisia ja selviä ajatuksia, joihin ylin armeijanjohto ehdottomasti yhtyi. Ne ovat merkityt toukokuun 17/18 p:nä laadittuun Kreuznachin sopimukseen.

Pian sen jälkeen kreivi Czernin alkoi kuitenkin erittäin innokkaasti ja taitavasti kannattaa itävaltalais-puolalaista ratkaisua ja ilmaisi siten Itävalta-Unkarin todelliset aikeet. Jos Itävalta-Unkari luovuttaisi Puolan, vaikuttaisi se muka musertavasti kaksoismonarkiaan. Täytyi myös ylläpitää nuoren keisarin arvovaltaa. Kreivi Czerninin ilmeinen tarkoitus oli työntää meidät pois sekä Puolasta että Romaaniasta.

Itävaltalais-puolalainen ratkaisu oli vaarallinen Preussille ja Saksalle. Kenraalisotamarsalkka ja minä pelkäsimme, että se aiheuttaisi liittovaltion hajoamisen ja uhkaisi välittömästi itäisiä maakuntiamme. Puolalaiset eivät lakkaisi koskaan vaatimasta saksalaista aluetta ja Preussin puolalaiset tukisivat näitä vaatimuksia. Wienin hallituksen olisi pakko ajaa puolalaisten asiaa. Niin kauan kuin näitä vaatimuksia esittäisi yksistään Puola, selviytyisi Saksa kyllä, mutta jos slaavilainen Itävalta olisi Puolan selkänojana, saisi asema äkkiä toisen muodon. Saksan elinehtoja uhattaisiin vakavasti, ristiriita molempain valtakuntain välillä olisi valmis ja Saksa joutuisi hyvin vaikeaan sotilaallis-poliittiseen asemaan. Schlesia tulisi eristetyksi, yhteytemme Itä-Preussin, Liettuan ja Kuurinmaan kanssa olisi uhattu. Näiden molempain alueiden saattaminen Saksan yhteyteen ei siihen aikaan suinkaan ollut pelkkä haave. Minä en ollut selvillä siitä, kuinka Saksa taloudellisesti selviäisi itävaltalais-puolalaisesta ratkaisusta, joka meille itse Puolassa tuottaisi mitä suurimpia vaikeuksia ja sulkisi meidät Venäjän markkinoilta. Tiesimmehän me kokemuksesta, mitä vaikeuksia Itävalta-Unkari läpikulkumaana asetti meidän Balkanin-kaupallemme. Tätä kysymystä me saimme myöhemmin vielä monesti pohtia ja sen arvostelu Saksan hallituksen taholla tuli merkillisen monivaiheiseksi.

Itävalta-Unkari pohti yhtämittaa kysymystä pikaisesta rauhansolminnasta. Niinpä kosketeltiin eräässä kirjeessä, jonka Keisari Kaarle kirjoitti Hänen Majesteetilleen huhtikuun keskipaikoilla, rauhan tekemistä siinäkin tapauksessa, että olisi suostuttava suuriin uhrauksiin. Siinä tehtiin hyvin yksityiskohtaisesti selkoa kansainvälisen vallankumouksen aiheuttamasta vaarasta ja perusteltiin sillä rauhan välttämättömyyttä. Tämän ja muut senlaatuiset kirjeet Hänen Majesteettinsa antoi valtakunnankanslerille, jotta tämä laatisi niihin vastauksen. Kenraalisotamarsalkka ja minä saimme sotilaalliselta kannalta antaa lausuntomme, merisotajohdon puolesta taas amiraaliesikunnan päällikkö. Luonnollisesti lausuimme velvollisuutemme mukaisesti sen, mitä pidimme oikeana. Valtakunnankanslerista riippui, missä määrin hän tahtoi käyttää lausuntoamme. Tällä kertaa oli hänen, meidän ja amiraaliesikunnan päällikön käsitys tilanteesta sama.

Toukokuun alussa antamassaan vastauksessa valtakunnankansleri asettui sille kannalle, että tällä hetkellä, jolloin entente kiinnittää toiveensa lähestyvään, sen mielestä ratkaisevaan rynnäkköön ja Venäjän voimistumiseen, meidän rauhankaipuumme kovin näkyvä ilmaiseminen olisi tuloksetonta. Entente pitäisi sitä vain keskusvaltain toivottoman nääntymyksen ilmauksena, mikä olisi taas omiaan voimistuttamaan vihollista. Nykyhetkellä voitaisiin rauha saada vain sillä ehdolla, että täydellisesti alistuttaisiin vihollisten vaatimuksiin; mutta sellaista rauhaa ei kansa ymmärtäisi eikä se siihen suostuisi.

Olosuhteet Venäjällä olivat tähän saakka kehittyneet meidän eduksemme; rauhankaipuu ilmeni siellä yhä voimakkaammin. Meidän oli seurattava tarkasti Venäjän hajaantumista ja kehitystä sekä niitä edistettävä ja samalla tuli meidän mahdollisiin Venäjän taholta tuleviin tunnusteluyrityksiin suhtautua siten, että ne johtaisivat rauhanneuvotteluihin. Ehkä ne olisivat alkuna yleisen rauhan lähenemiseen.

Keisari Kaarlen kirje oli täten joutunut pois päiväjärjestyksestä.

Kreivi Czernin puolusti vielä useissa tilaisuuksissa rauhanajatusta. Hän oli vielä sitä mieltä, että Saksan tulisi luovuttaa alueita Ranskalle. Mutta hän ei voinut sanoa, oliko entente taipuvainen rauhaan ja oliko löydettävissä mitään tietä, joka johtaisi rauhaan. Kreivi Czernin olisi varmasti ilmaissut, jos tällainen keino olisi ollut löydettävissä.

Puheessaan joulukuun 11:ntenä 1918 hän käsitteli laajasti rauhankysymyksiä. Varmaankin vain näyttääkseen, että hän oli nähnyt onnettomuuden lähestyvän. Sellainen ei hyödytä ketään! Onnettomuuden ennustajat ovat aina viisaita; jos onnettomuus tulee, ihmetellään heidän viisauttaan. Kansanjoukot ylistävät heitä ja samalla itseään. joukko on aina nähnyt ennakolta onnettomuuden tulon. Ellei onnettomuutta tapahdu, silloin ovat onnettomuuden ennustajat ja kansanjoukot vieläkin tyytyväisempiä. Kummankin asema on hyvä. Toiminnan miesten laita on huonompi. Heidän tekonsa saavat tunnustusta vain silloin, kun ne ovat onnistuneet. Silloin ylistävät kansanjoukot heitä. Elleivät heidän työnsä onnistu tai jos käy huonosti, kivittää sama kansanjoukko näitä toiminnan miehiä. Eivät onnettomuuden ennustajat eikä kansanjoukko kysy, mitä nämä miehet ovat tehneet onnettomuuden estämiseksi. Arvostelukyvyttömältä kansanjoukolta ei muuta voi odottaakaan. Minua hämmästytti se, että kreivi Czernin menetteli samoin kuin kansanjoukot. Onko hän tehnyt itselleen ja maailmalle tiliä siitä, mitä asiallista työtä hän tärkeässä asemassa on tehnyt estääkseen tappiota sotatantereella ja pelastaakseen oman maansa ja liittolaisensa onnettomuudesta ja häpeästä?

Ikävä kyllä, ei kreivi Czernin ole meille ennen ilmoittanut eräitä seikkoja, jotka minä mainittuun puheeseen tutustuttuani vasta sain tietää. Hän lausui nimittäin:

"Useampia kertoja on meidän ja ententen edustajain kesken tunnusteltu maaperää rauhankysymyksen pohtimista varten, mutta nämä tunnustelut eivät, ikävä kyllä, ole johtaneet määrättyjen ehtojen esittämiseen. Me tunsimme usein, että me voisimme tehdä erikoisrauhan, Saksasta erossa, mutta meille ei koskaan ilmoitettu niitä todellisia ehtoja, joilla Saksa puolestaan voisi solmia rauhan. Meille ei koskaan ilmoitettu, että Saksa saisi pitää ne alueensa, jotka sillä oli ennen sotaa. Kun entente ei tahtonut ilmoittaa, että se halusi ryhtyä keskusteluihin sen Saksan kanssa, jolla ei ollut valloitusaikeita, kun entente selitti aina, että sen tarkoituksena on tuhota Saksa, pakotti se töykeästi meidän käymään puolustussotaa Saksan puolesta ja vaikeutti äärettömästi toimintaamme Berliinissä."

Tällaiset sanat olisivat, jos ne olisi aikaisemmin lausuttu, saaneet meidän maassamme sopimusrauhaa kannattavat äänet vaikenemaan ja sytyttäneet meidän sodanhalumme uudelleen isänmaan onneksi.

Kreivi Czernin oli vaiti. Hän on siten ottanut kannettavakseen suunnattoman suuren vastuunalaisuuden. Vai onko hän ilmaissut tämän valtakunnankanslerille, mutta tämä on jättänyt sen ilmoittamatta kansalle? Saksan kansalla on oikeus saada tietää totuus.

Ei ainoastaan Berliinissä, kuten kreivi Czernin arvelee, vaan myös Wienissä puuttui valtiomiestä, joka olisi ollut tämän sodan tehtävien tasalla ja yhdessä sodan johtajain kanssa voinut voittaa vihollisen.

Johtavat valtiomiehet eivät uskoneet voittoon, eivät löytäneet tietä rauhaan, mutta pysyivät kuitenkin paikallaan!

VII.

Menestyksellistä sodankäyntiä ja rauhan saavuttamista silmällä pitäen olen syvästi surkutellut keväällä ja kesällä 1917 sattuneita Saksan sisäisiä tapahtumia, samoin kuin yleensä kaikkia heikkoudenilmauksia. Kun luon katseeni kuluneeseen aikaan, voin sanoa: meidän rappeutumisemme alkoi ilmeisesti yhtaikaa kuin Venäjän vallankumous. Toisaalta oli hallituksemme vallannut pelko, että meillä tapahtuisi samoin kuin Venäjällä, toisaalta hallitus tunsi itsensä voimattomaksi antamaan kansalle uusia voimia ja terästämään sodankäyntiin tarpeellista tahtoa, joka hyvin monista syistä oli lamautunut. Epäilemättä vaikeutti kansan taistelukyvyn kohottamista meidän epävarma sotilaallinen asemamme sekä se seikka, että sukellussota, jonka onnistumista muutamalla taholla, ikävä kyllä, oli pidetty varmana, ei tuottanut toivottuja tuloksia. Huomasi selvään, että nämä seikat vaikuttivat taistelukykyyn painostavasti. Mutta kaikesta huolimatta oli sotilaallinen asemamme kesällä 1917 parempi kuin ententen, mikä johtui Venäjän kukistumisesta. Meillä oli syytä olla toivehikkaita. Meidän henkiseen herpautumiseemme oli myös muita syitä. Hallitukselta puuttui päättäväisyyttä ryhtyä voimakkaalla kädellä epäkohtien poistamiseen. Valtiopäivien toiminnassa ilmeni yhtenäisen tahdon puute; toisaalta oli olemassa vilpitöntä huolta tulevaisuudestamme, toisaalta itsekkäitä vallantavoittelupyyteitä.

Huhtikuun 7:ntenä antoi Hänen Majesteettinsa julistuksen, joka koski vaalioikeutta Preussissa. Minä sain tiedon siitä vasta kun se oli saatettu julkisuuteen. Keisari ja valtakunnankansleri v. Bethmann eivät koskaan keskustelleet kanssani valtakunnan sisäisistä asioista, enkä minä pyrkinytkään keskustelemaan, kun sisäpolitiikka oli minulle vieras ala.

Vaalioikeutta koskevan julistuksen ja Venäjän vallankumouksen välinen yhteys oli liian silmiinpistävä. Se oli asian arveluttava puoli. Vaalioikeuden muuttaminen oli epäilemättä tarpeellista, mutta sen olisi pitänyt tapahtua ennen sotaa, viimeistään elokuussa 1914, ja olisi lujan hallituksen pitänyt se tehdä vapaaehtoisesti, ylevällä tavalla. Lisäksi vielä hallitus nyt salli sen, että kiihkeän valtiollisen keskustelun kohteeksi tuli kruunu, jonka olisi pitänyt jäädä puolue-elämän ulkopuolelle. Tämä toimenpide tyydytti ainoastaan pientä kansalaispiiriä sekä luonnollisesti vihollista, joka varmaankin tunsi syyn ja oli tyytyväinen. Hallituksen olisi pitänyt jokaiseen toimenpiteeseen ryhtyessään kysyä, miten se vaikuttaa viholliskansojen mielialaan, eikä ainoastaan, miten se vaikuttaa omaan maahan. Sodan olisi pitänyt kotimaan oloja järjestettäessä aina ottaa huomioon sisäisen toimintamme vaikutus vihollisiin. Jos valtakunnan sisäasiat alkavat huomattavassa määrässä tunkeutua etualalle, silloin on kansan sotilaallinen kyky alenemassa. Se täytyisi jokaisen valtiomiehen tietää. Huhtikuun 7:ntenä ja myöhemmin heinäkuun 11:ntenä annettu julistus paljastivat koko maailmalle heikkoutemme ja osoittivat, että me pelkäsimme vallankumousta. Vihollinen luonnollisesti päätteli: missä on savua, siellä kytee ainakin. Siis liekki voi leimahtaa! Vallankumous saapuu! Vihollinen saattoi tehdä ainoastaan sen johtopäätöksen, että on jäätävä odottavalle kannalle ja lietsottava, kunnes päämäärä, Saksan romahdus ja tuho, tulee.

Huhtikuun julistuksen vaikutus sisäisiin oloihimme oli osittain samanlainen kuin sen vaikutus uloskinpäin. Hajoitushaluiset kansanainekset huomasivat hallituksen pelon ja tulivat vaativammiksi. Julistukseen he vastasivat ryhtymällä lakkoihin huhtikuun jälkipuoliskolla. Nämä olivat Venäjän vallankumouksen jäljittely-yrityksiä ja osoittivat samalla, kuinka tavattoman vähän lakkoihin ryhtyneet henkilöt tunsivat osanottoa rintamalla taistelevia joukkojamme kohtaan. Lakot osoittivat myös, kuinka suuressa määrin työväenjoukot olivat vapautuneet entisistä johtajistaan. Julistus ei vaikuttanut rauhoittavasti, niinkuin hallitus oli toivonut. Sopiva hetki oli lyöty laimin. Lisäksi ei hallitus ollut tarpeeksi voimakas luomaan uutta.

Kansa ei paljoa välittänyt Preussin vaalioikeuskysymyksestä. Ainoastaan muutamat valtiolliset piirit ja eräät sanomalehdet pohtivat sitä vilkkaasti. Ikävä kyllä, se antoi aihetta sisäisen kuilun syventymiseen ja vahvisti maanalaista myyräntyötä. Armeija asettui koko kysymykseen nähden välinpitämättömälle kannalle. Merisotaväki, joka oli lähempänä kotimaata ja joka sai nauttia lepoa, lienee osoittanut suurempaa huomiota kysymystä kohtaan. Minä ajattelin huolestuneena sodan aikana tapahtuvaa vaalitaistelua. Sen täytyi vaikuttaa yhä heikontavasti taistelukykyymme. Mielestäni oli vaali myös vääryys niitä vihollista vastassa olevia sotilaitamme kohtaan, jotka silloisten — kylläkin oikeiden — käsitysten mukaan eivät saaneet ottaa vaaliin osaa. Sekä vaalioikeuden puoltajat että vastustajat koettivat saada minut sekotetuksi puolueriitoihin, vaikka minä en milloinkaan ollut määrännyt kantaani kysymykseen nähden. Minä sanoin sen usein myös ministereille. Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että vaalioikeuskysymys parhaiten ratkaistaisiin huomioonottamalla yhteiskuntaryhmien ammatit. Sellainen ratkaisu oli Bismarckistakin näyttänyt sopivimmalta. Siten voitaisiin ehkä elähyttää pysähdyksiin joutunutta, hedelmätöntä julkista elämäämme. Me emme kyenneet vielä silloin tätä huomaamaan. Nuo nykyisin muotiin tulleet sanat "työmiesneuvostojen sitominen valtiosääntöön" viittaavat puolestaan nekin ammattien mukaan järjestettyyn kansanedustuslaitokseen, ainakin mikäli asia koskee ensimmäistä kamaria. Mahdotonta on ajatella, että ainoastaan yhdellä säädyllä olisi valtiosäännön mukaan oikeudet, kun taas toiset olisivat niitä vailla.

Ilmeni uusia seikkoja, jotka todistivat, että taisteluhalumme oli laimenemassa. Vielä helmikuun 27:ntenä, siis kylläkin ennen Venäjän vallankumouksen puhkeamista, oli valtiopäivillä taisteluinto huomattavalla tavalla ilmennyt. Sopimusrauhaan pyrkiminen kävi Saksassa yhä voimakkaammaksi, oltiin aivan tietämättömiä vihollisen halusta tuhota meidät. Erityisesti tätä pyrkimystä kannattivat ne, jotka pelkäsivät, että mahdollinen voitto asettaisi esteitä heidän sisäpoliittisille tarkoituksilleen. Touko- ja kesäkuussa useat edusmiehet tekivät matkoja Tukholmaan, Itävalta-Unkariin ja Sveitsiin. Matkojen tarkoituksena oli toimia rauhan hyväksi ja tehtiin ne hallituksen suostumuksella. Minä ja rajamaiden ylipäällikkö vastustimme matkoja. Keisari ratkaisi asian antaen matkoihin suostumuksensa. Berliinissä olevan sijais-yleisesikunnan täytyi valmistaa tarpeelliset passit. Myös kreivi Czernin lähetti Itävalta-Unkarin sosialistien johtajat Tukholmaan. Sieltäpäin piti näitten, nojautuen Venäjän vallankumoukseen, antaa julistus, jossa vedottiin vihollismaiden työläisjoukkoihin, jotta ne puolestaan alkaisivat julistaa ja toteuttaa "ihmiskunnan sovintoa". Nämä pyrkimykset todistivat ihmistuntemuksen puutetta eivätkä missään tapauksessa ottaneet lukuun viholliskansain eikä oman kansan henkeä. Sen sijaan ne edistivät osittain ilmeisesti vallankumouksellisia pyrkimyksiä. Viholliseen eivät nämä yritykset vaikuttaneet mitään. Sen sijaan sekä Saksassa että Itävalta-Unkarissa taisteluhalu yhä heikkenemistään heikkeni. Luottamus omiin voimiin hävisi. Yhä enemmän luisui hallitusasiain johto hallituksen käsistä. Vielä pahempaa oli, että se ei joutunut koko kansan käsiin, vaan ryhmien, jotka uskollisina entisille tavoilleen osasivat ainoastaan arvostella toisten toimia, mutta ei mitään uutta luoda.

Tämänlaatuiset kokoukset ja keskustelut sopimusrauhasta olivat vihollisille mieluisia. Ne antoivat kuvan meidän ajatustavastamme. Mutta tuntien kansainsa sisimmät ajatukset he eivät lähettäneet sosialistien johtajia matkoille. He tunsivat itsensä täysin vapaiksi toimimaan olosuhteiden mukaan. He tavoittelivat muita päämääriä. Ministeripresidentti Ribot ilmoitti kesällä 1917 Ranskan päämääräksi Saksan tuhoamisen, lausuen sen niin selvin sanoin, ettei sitä voitu käsittää väärin, ellei tahallaan tahdottu antautua harhaluuloon. Kaikki, joilla vähänkään oli kykyä nähdä asiat oikeassa valossa, käsittivät, että kaikki kauniit lauseet, joita ententen taholta kuultiin, olivat ainoastaan tarkoitetut johtamaan harhaan kansanjoukkoja. Niitten tarkoituksena oli verhota väkivalta oikeuden pukuun. Hallituksemme, valtiopäivät ja suurin osa kansaa antoivat näiden ententen lauseiden käydä täydestä. Ensi kertaa sodan puhkeamisen jälkeen uhkasivat nyt sosialidemokraattiset edustajat julkisesti vallankumouksella. Noina aikoina valtiokansleri sanoi ylimmälle armeijanjohdolle, että me saamme "orjarauhan", jos myönnymme, ennenkuin vihollinen osoittaa pyrkimystä rauhaan, ja nyt oli tuollainen orjarauha tulossa.

Kun vihollismaiden hallitusten kanta oli luja, täytyi ylimmän armeijanjohdon huolestumisen päivä päivältä lisääntyä isänmaan mielialan lamautuessa. Ylin armeijanjohto huomautti valtakunnan johtomiehille, että tuollainen mielialan lamautuminen kotimaassa, ja etenkin Berliinissä, vaikuttaa turmiollisesti kansaan ja armeijaan. Kenraalisotamarsalkka oli jo useaan kertaan selittänyt Hänen Majesteetilleen, kuinka suuressa määrin ylimmältä armeijanjohdolta puuttuu sitä tukea, jota sen tulisi saada valtiokanslerilta. Vielä useammin olimme ilmoittaneet itse valtiokanslerille, että hänen tulisi vahvistaa sisäistä sotakuntoisuutta.

Kesäkuun 19:ntenä 1917 kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg kirjoitti valtiokanslerille kirjeen, jossa hän varoittaa antautumasta sen luulon valtaan, että sota viimeistään syksyllä loppuu:

"Vihollisissamme on terävä-älyisiä henkilöitä, jotka huomaavat, mikä vaara ententelle koituu sukellussodasta. Kun he siitä huolimatta vaativat sodan jatkamista, tekevät he niin siksi, että he toivovat Saksan ja sen liittolaisten romahtavan ennenkuin vallankumous puhkeaa heidän omissa maissaan. Saksan vallankumouksen he toivovat ehkä sotilaallisesti saavansa aikaan siten, että he voittavat maataistelussa. Mutta pääasiassa perustavat he toiveensa siihen, että taloudelliset ja sisäpoliittiset seikat, nim. muonitusvaikeudet, raaka-aineitten puute, keskinäiset sisäiset riidat, tyytymättömyys ja radikaalisen sosialidemokratian voitto aiheuttavat Saksan luhistumisen. Heidän toiveitansa tukevat meidän sisäisen vastustuskykymme heikkeneminen, kansainvälisten virtausten voimistuminen, elintarvetilanteemme sekä monin paikoin maassamme selvästi ilmennyt rauhankaipuu.

"Mutta jos meidän sisäinen voimamme vahvistuu, tulee vihollinen pian vakuutetuksi siitä, että on hyödytöntä jatkaa sotaa siihen asti, kunnes heidän omat elinehtonsa ovat loppuneet. Sitä vastoin jokainen valitus, jonka lausumme turhiin rauenneitten toiveitten vuoksi, jokainen väsähtämisen tai rauhankaipuun ilmaisu meidän tai liittolaistemme taholta, jokainen sana, jolla lausumme pitävämme mahdottomana uuteen talvisotaan ryhtymistä, tulee varmasti pitentämään sotaa."

Valtiokanslerin kesäkuun 25:ntenä päivätty vastaus tähän kirjeeseen ilmaisi masentunutta mielialaa. Hänen ajatustapansa oli erilainen kuin meidän. Hän ei tiennyt, miten selviytyä tilanteesta, eikä hänellä ollut voimaa toimia. Hän pelkäsi "orjarauhaa", mutta puhui sopimusrauhasta. Hänen mielestään ei sopimusrauhaa voitu saada ilman että Englanti oli halukas rauhaan. Kuitenkin hän epäili, voitaisiinko Lloyd George saada rauhaa kannattamaan.

Sisäisiin oloihimme nähden tuli hän kuitenkin pian paljon toivorikkaammaksi, mikä käy ilmi hänen heinäkuun 5:ntenä keisarille lähettämästään sähkösanomasta.

Tällä välin oli kenraalisotamarsalkka kesäkuun 27:ntenä kirjoittanut keisarille:

"Suurinta huolestumista aiheuttaa tällä hetkellä kansan mielialan lamautuminen. Se täytyy saada kohoamaan, muutoin on sotilaallinen häviömme varma. Myös liittolaisemme tarvitsevat voimakasta selkänojaa; muutoin uhkaa vaara, että he luopuvat liitosta. Vaikeimmat taloudelliset ja tulevaisuudelle merkityksellisimmät sisäpoliittiset kysymykset on ratkaistava… Nämä täytyy oikein ratkaista, muutoin on tuho edessämme. Kysymyksenalaista on, kykeneekö kansleri tähän."

Henkisen voimamme laimeneminen ilmeni selvästi valtiopäiväin päävaliokunnan istunnossa heinäkuun 6:ntena. Kansanedustaja Erzberger piti puheen, joka oli täydellinen yllätys. Hän väitti, että sukellussotamme on toivoton, sillä ei ole onnistumismahdollisuuksia, ja että me emme kykene viemään sotaa onnelliseen loppuun. Puhe vaikutti valtiopäivämiehiin erittäin masentavasti. Näytti siltä, että valtiokansleri oli heinäkuun 5:ntenä tapahtuneessa ajatustenvaihdossa tullut aivan väärään käsitykseen tilanteesta. Selvästi kävi nyt ilmi, kuinka kauas me sisäpolitiikkamme alalla olimme joutuneet. Jos kehitys jatkuisi tähän suuntaan, jollei mitään tehtäisi kansan rohkaisemiseksi ja vahvistamiseksi, ei sotilaallinen häviömme olisi vältettävissä. Sotaministeri oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että Berliinin tapaukset vaikuttaisivat sotilaalliseen asemaamme tuhoisasti, ja hän piti välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka tekisi keisarille tilanteesta selkoa. Kenraalisotamarsalkka ja minä matkustimme tämän vuoksi Berliiniin illalla heinäkuun 6:ntena. Mutta keisarin mielestä Berliinissä sattuneet tapaukset olivat puhtaasti sisäisiä asioita, jotka eivät koske sota-asioita; näitä hoitaa valtiosäännön mukaan sotaministeri. Olomme Berliinissä heinäkuun 7:ntenä oli siis joka suhteessa tulokseton. Illalla palasimme Kreuznachiin.

Asema Berliinissä kärjistyi. Heinäkuun 8:ntena valtiokansleri hyväksyi enemmistöpuolueiden rauhansuunnitelman, vaikka hän siihen aikaan tunsi, miten vihollinen pyrki Saksan tuhoamiseen. Samalla hän ilmoitti, että hallituksen aikomus oli saattaa valtiopäiväin vaalioikeus voimaan myös Preussin edustajakamarin jäsenten vaaleissa. Kumpikin seikka oli omiaan ehdottomasti kohottamaan vihollisen tahdonlujuutta suunnattomasti. Heinäkuun 10:nnen iltana valtakunnankansleri tunsi olevansa pakotettu erohakemuksen jättämiseen. Keisari, joka antoi vastauksensa 11:nnen aamuna, ei kuitenkaan suostunut eroon.

Me olimme Kreuznachissa vähän aikaa siinä luulossa, että ruhtinas v. Bülowista tulee nykyisen valtakunnankanslerin seuraaja. Olosuhteet kävivät yhä sekavammiksi, kun odottamatta Itävalta-Unkarin hallitus asettui kannattamaan v. Bethmannia ja vastustamaan ruhtinas v. Bülowia.

Keisari oli ratkaissut asian v. Bethmannin pysyttämisen hyväksi. Kruununprinssi, joka oli saapunut Berliiniin, tyytyi myös siihen päätökseen. Minä en, sen jälkeen mitä oli tapahtunut, voinut enää pitää valtiokansleria miehenä, joka olisi voinut tehdä mitä tämä sota häneltä vaati. En uskonut, että hän voisi kohottaa Saksan kansan henkisen lamaannuksen tilasta ja johtaa sen voittoon. Mitä enemmän minä toimintani aikana mietin asemaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että ylin armeijanjohto voittaakseen taistelukentällä tarvitsi valtiomiehen apua. Tätä apua emme olleet saaneet. Kansallinen ajatustapa ja tunne olivat taantuneet. Valtiollisilla johtohenkilöillä ei ollut luomiskykyä. Heillä ei ollut niitä aatteita, jotka olisivat vaikuttaneet voimakkaasti kansan mieleen ja puhaltaneet kansaan uutta voimaa. Vuonna 1914 meissä hehkui rakkaus isänmaahan ja antaumus sen asialle sekä usko omiin voimiimme. Meidän täytyi nyt taas saada uutta intoa, uutta herätystä, joka kohottaisi meitä monien vuosien kärsimysten, hädän, katkeruuden ja pettymysten jälkeen, joka jälleen sytyttäisi meihin pyhän tulen, tekisi meidät voimakkaiksi, antaisi meille luottamusta, että me voisimme uudistunein voimin jatkaa puolustustamme. Valtakunnankansleri ei pitänyt näitä seikkoja niin tärkeinä kuin niitä olisi täytynyt pitää. Saksan kansa sai edelleen kärsiä.

Viholliset olivat torjuneet meidän rauhantarjouksemme. Valtakunnankansleri oli antanut tapauksen mennä ilmoittamatta kansalle, ettei se saanut viholliselta kohtuullista rauhaa, että meitä hänen vakaumuksensa mukaan odotti ainoastaan "orjarauha". Hän ei ollut voinut saada aikaan sitä, että kansa olisi uudelleen päättäväisesti ryhtynyt taisteluun, hän ei ollut innostanut sitä sotaan elämän ja kunnian puolesta, taisteluun lujatahtoista vihollista vastaan, joka halusi meidät tuhota. Sitä vastoin hän salli, vaikka itse epäilikin voitonmahdollisuuksiamme, hyödyttömän puheen sopimusrauhasta herpaista meitä ja antoi siten ententen käteen aseet.

Meidän taholtamme ei pantu voimakkaita vastalauseita Englannin kuristussaartoa vastaan, joka loukkasi kansainvälisiä oikeuksia ja tahtoi ottaa meiltä elämän ja hengen. Ei lietsottu sydämiin leimuavaa, pyhää, miehekästä vihaa epäinhimillistä vihollista vastaan. Sitä vastoin sallittiin, että tyytymättömyys kotoisiin oloihin, jonka syynä oli juuri nälkäsaarto, kääntyi sisäänpäin, syvensi saarron vaikutusta ja jäyti kansamme elämää.

Epäinhimillinen kohtelu, joka tuli sotavankiemme osaksi, vankien, joiden suonissa kuitenkin virtasi sama veri kuin meidän, ei saanut herättää mitään vihantunnetta, joka olisi kohdistunut ulospäin vihollisiin — ei luonnollisestikaan meidän vallassamme oleviin sotavankeihin. Sen sijaan tukahdutettiin kaikki vihantunteet ja kylvettiin siten katkeruutta.

Valtakunnankansleri ei tehnyt mitään puolustaakseen keisariaan, kun Wilson Yhdysvaltain yhtyessä sotaan yritti asettua keisarin, ruhtinasten ja kansan väliin. Valtiopäivät panivat tätä meidän sisäisiin asioihimme sekaantumista vastaan vastalauseensa, valtakunnankansleri vaikeni. Hän ei kutsunut kansaa tukemaan monarkian aatetta, joka tänään vielä niinkuin ennenkin on miljooniin sydämiin juurtuneena. Hän ei edes tehnyt mitään estääkseen keisarivaltaan ja majesteettiin kohdistuvaa tuhotyötä.

Valtiolliselta johdoltamme puuttui sitä paitsi vahvaa kättä, joka olisi hallinnut voimakkaasti. Kansa ei silloin vielä pitänyt joutavanpäiväisistä iskusanoista. Se kaipasi vakaumusta, että elintavoissa ja elämän ylläpidossa ei tapahtunut mitään vääryyksiä, että kaikki todella tapahtui oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sekin kaipasi rauhaa, mutta ei sellaista rauhaa, jollaisen nyt olemme saaneet ja jollaisen myös silloin olisimme saaneet. Hallituksella ei ollut halua voittaa, siltä puuttui usko ja luottamus Saksan voimaan, joka kuitenkin kolmen vuoden aikana oli niin loistavasti ilmennyt, mutta joka nyt, johdon puutteessa, oli saatettu horjumaan. Armeija ei saanut mitä se tarvitsi voittaakseen taistelukentällä. Minä en enää uskonut, että nykyisen valtakunnankanslerin aikana muutosta tässä suhteessa tapahtuisi. Se toivo, joka minulla astuessani ylimpään armeijanjohtoon oli ollut, että voisin toimia käsikädessä valtakunnankanslerin kanssa voiton saamiseksi, ei ollut toteutunut. Pyysin sen vuoksi eroa.

Vireillä olevat preussiläis-saksalaiset valtiosääntökysymykset eivät koskeneet minun virkaani. Henkilökohtaisesti olin suruissani sen johdosta, että valtakunnankansleri rakensi muuria hallitsijan ja kansan välille. Keisari saattoi liian vähän oppia tuntemaan ihmisiä. Useaan kertaan olin turhaan pyytänyt, että valtakunnankansleri tutustuttaisi keisarin valtakunnan johtomiehiin. Se olisi vaikuttanut mielipiteisiin tasoittavasti. Parlamentaaristen valtiosihteerien ottaminen keisarin kansliaan olisi mielestäni ollut asialle eduksi. Minä toivoin myös, että heidän avullaan isänmaa paremmin saisi sen, mitä se sodankäyntiin kipeästi tarvitsi.

Kenraalisotamarsalkka oli kanssani yhtä mieltä ja jätti samaan aikaan eronpyyntönsä. Nämä pyynnöt lähetettiin Berliiniin 12:nnen illalla, sen jälkeen kun me aamupäivällä olimme kenraali v. Lynckerille lähettäneet väliaikaisen ilmoituksen asiasta. Samaan aikaan saapui sotaministeriltä kiireellinen sähkösanoma, jossa hän sotilaalliseen asemaamme katsoen sanoi pitävänsä välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka vielä Berliinissä selostaisi tilannetta. Keisari myös tahtoi keskustella kanssamme.

Sillävälin oli kruununprinssi 12:nnen aamulla keskustellut valtiopäiväin puolueitten johtomiesten kanssa, joista suurin osa ilmoitti kannattavansa kanslerinvaihdosta tai selitti, etteivät he vaatineet kanslerin pysyttämistä paikoillaan. Kansleria ei kukaan puolustanut.

Kruununprinssin esityksestä päätti keisari suostua valtiokansleri v.
Bethmannin uudistettuun eronpyyntöön.

Kun me 13:nnen aamuna saavuimme Berliiniin, oli keisari jo ratkaissut asian. Minä toivoin, että hallitukseen olisi tullut mies, joka olisi voinut yhdistää Saksan kansan voimat yhtenäiseen toimintaan.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme jo edellisellä Berliininmatkallamme heinäkuun 7:ntenä olleet valmiit pääesikunnan rakennuksessa tekemään valtiopäiväin jäsenille selkoa meidän sotilaallisesta asemastamme. Minä pidin tärkeänä, että se vaikuttaisi rauhoittavasti. Tällainen tilaisuus oli meillä 13:nnen iltapäivällä. Ennen kokouksen alkua puhuivat minulle valtiosihteeri tri Helfferich ja alivaltiosihteeri Wahnschaffe hyvin kiihtyneessä sävyssä rauhaa koskevasta päätöslauselmasta.

Me olimme vuoden 1917 koko alkupuolen pysyneet puolustuskannalla, meillä oli ollut vastoinkäymistä Arrasin luona, Wytschaeten mutkassa ja Galitsiassa, sukellussotamme ei tähän asti ollut johtanut ratkaisevaan tulokseen, ja elintarve- ja raaka-ainepulamme oli vakava. Kaikki tämä oli herättänyt vakavaa huolestumista. Tästä oli nyt keskusteltava. Kaikkialla oltiin kuitenkin sen rauhaa koskevan päätöslauselman vaikutuksen alla, jota valtiopäivät olivat suunnitelleet ja johon kreivi Czernin oli myötävaikuttamassa, ehkäpä aloitteentekijänäkin. Niin syntyi Berliinissä se täydelleen väärä luulo, että me olimme saapuneet ottamaan osaa keskusteluun rauhaa koskevasta päätöslauselmasta. Edustajatkin yhä uudestaan siirtyivät tätä kysymystä pohtimaan.

Käsityksenämme ilmoitimme, että asema maalla on vakava, mutta turvallinen. Meidän täytyy yhä kestää, koska vihollinen ei tahtonut rauhaa. Ampumatarpeitten hankkiminen oli parantunut, raaka-aineita oli riittävästi. Galitsiassa suunnitelluista sotaliikkeistä emme tahtoneet puhua, koska asia oli pidettävä salassa eikä voitu edeltäpäin tietää, miten liikkeet kehittyisivät. Sukellussotaan me luotimme, vaikkakaan se tähän asti ei ollut tuottanut toivottuja ratkaisevia tuloksia. Amerikkalaisten joukkojen kuljettamisesta Ranskaan lausuimme merisodanjohdon käsityksen mukaisesti, että me pidimme sitä ainoastaan rajoitetussa määrässä mahdollisena. Rauhaa koskevasta päätöslauselmasta puhuimme pidättyvästi. Me emme voineet sitä hyväksyä, koska se vaikutti vahingollisesti armeijan henkeen ja kansan voitonhaluun, koska vihollinen piti sitä meidän heikkoudentunnustuksenamme ja koska päätöksen vaikutus täten oli vahingollinen. Me selitimme myös, kuinka epäedullisesti se vaikuttaisi Bulgaariaan, jossa oli ilmennyt voimakas rauhankaipuu.

Minä lausuin, että me voitamme, jos armeijan selkänojana on yksimielinen kansa. Siihen tarvitaan kansaneduskunnan apua.

Keskustelu oli läpeensä tuttavallinen. Valtioministeri t:ri Helfferich pyysi edustajilta, että he luopuisivat toimenpiteistä rauhaa koskevan päätöksen hyväksi. Hän kutsui heidät kahtena seuraavana päivänä luokseen sisäasiainvirastoon neuvottelemaan. Uusi valtiokansleri tulisi myös olemaan saapuvilla. Herrat lupasivat saapua. Mutta rauhaa koskeva päätös oli kuitenkin seuraavana päivänä luettavana "Vorwärtsissä". Alivaltiosihteeri Wahnschaffen pyynnöstä olin minä koettanut julkaisemista estää ja pyytänyt kansanedustaja Südekumia käyttämään vaikutusvaltaansa, jotta "Vorwärts" ei toimittaisi päätöstä julkisuuteen. Julkaisemista ei kuitenkaan enää voitu estää. Niin olivat valtiopäivien enemmistön kädet sidotut. Neuvottelujen jatkaminen näytti minusta turhalta.

Valtiokansleriksi tuli t:ri Michaelis. Keisarin siviilikanslian päällikkö, herra v. Valentini, oli kenraalisotamarsalkalle maininnut muutamia henkilöitä, joista keisari voisi valita kanslerin. Ruhtinas v. Bülow, jota kenraalisotamarsalkka oli puoltanut, ei ollut nyt mainittujen joukossa. Kreivi Hertling oli kieltäytynyt huomauttaen, ettei hän voi työskennellä ylimmän armeijanjohdon kanssa. Minä en siitä hämmästynyt. Baierin sotaministerin v. Hellingrathin välityksellä tapahtuneesta kirjeenvaihdosta v. Hertlingin kanssa olin tullut, ikävä kyllä, vakuutetuksi siitä, että hän, samoin kuin koko München, arvosteli ylintä armeijanjohtoa samalla tavalla kuin Wilhelmstrasse. Myöhemmin tuli kreivi Hertlingistä valtiokansleri, ja luopuessaan siitä toimesta hän lausui minulle tyytyväisyytensä siitä, että oli voinut työskennellä niin hyvässä sopusoinnussa ylimmän armeijanjohdon kanssa. Kenraalisotamarsalkka lausui herra v. Valentinille, että hän tulisi tyytymään Hänen Majesteettinsa valintaan. Minä puolestani hämmästyin sitä, etteivät asianomaiset virastot pitäneet huolta siitä, että kanslerilla aina olisi joku sopiva seuraaja ja että tällaisessa Saksan koko kohtalolle tärkeässä kysymyksessä kaikki oli jätetty hetken varaan. Saksan sisäisen kehityksen luonne ei ollut tehnyt mahdolliseksi suurten persoonallisuuksien syntyä. Oli selvästi huomattavissa, että upseeriston keskuudessa oli kehittynyt voimakkaita, päättäväisiä henkilöitä, niin sidotussa asemassa kuin upseeristo onkin. Virkamieskunta sen sijaan ei, ikävä kyllä, ollut jaksanut siinä suhteessa kohota yhtä korkealle tasolle. Julkisen elämän johtohenkilöt pysyivät syrjässä ja hoitivat omia asioitaan. Ehkä oli valtiopäivämiesten joukossa huomattavia henkilöitä, jotka olisivat voineet ottaa asiain johdon käsiinsä. Kun puolue-elämä oli niin vallitsevana, eivät tällaiset henkilöt voineet päästä etualalle. Meillä oli puute suurista miehistä. Valtiollinen järjestelmämme ei kyennyt synnyttämään luovia kykyjä. Kun se ei voinut luoda uutta, oli se lausunut oman kuolemantuomionsa.

Uusi valtiokansleri tahtoi, että me ottaisimme uudelleen osaa sisäasiainvirastossa tapahtuvaan neuvotteluun, joka koski rauhan päätöslauselmaa. Minä pyysin siitä päästä. Olin vakuutettu, että meidän toimintamme siinä suhteessa oli päättynyt edellisenä päivänä ja että me näin vain joutuisimme valtiolliseen ristiaallokkoon. Valtiokansleri pysyi vaatimuksessaan. Me halusimme, mikäli mahdollista, auttaa häntä hänen ottaessaan vastaan vaikeatöisen toimensa ja päätimme jäädä neuvottelemaan. Tahdoimme myös osoittaa t:ri Michaelikselle, kuinka tärkeänä pidimme luottamuksellista yhteistyötä hallituksen ja ylimmän armeijanjohdon välillä. Kenraalisotamarsalkka ja minä lausuimme usein kirjeellisestikin tämän mielipiteemme valtiokanslerille.

Keskustelussa oli erittäin merkillistä se, että enemmistöpuolueet perustelivat rauhaa koskevan päätöksen tekemistä sillä, että kansan mieliala muka vaati tällaista toimenpidettä. Vain näin voitaisiin kansanjoukot saada kestämään uusia vaikeuksia, jollei rauhaa saataisi. Se oli synkkä mielialan kuvaus, vielä koko lailla synkempi kuin olin odottanut. Myöskin oli herännyt toivo, että vihollismaissa tapahtuisi vallankumous. Venäläiset sosialistit koettivat saada muita ententemaita luopumaan sodan jatkamisesta. Keskustelussa ei otettu muita uusia asioita pohdittavaksi. Kenraalisotamarsalkka asettui vielä ylimmän armeijanjohdon vanhimpana jäsenenä vastustamaan rauhaa koskevaa päätöslauselmaa. Minä huomautin ainoastaan vieressäni istuville enemmistöpuolueitten jäsenille, ettei mainittua päätöstä laadittaessa ollut armeijaa ollenkaan otettu huomioon. Sen johdosta tähän päätökseen lisättiin myöhemmin lause, jossa ilmaistiin kansan kiitollisuus armeijaa kohtaan. Kokouksesta lähtiessämme tein pyynnön kansanedustaja Erzbergerille, että hän estäisi päätöslauselman. Minusta tuntui muuten, ettei minun läsnäoloni mainitussa kokouksessa ollut tarpeen ja että olisin tehnyt paremmin, jos olisin ollut sieltä poissa. Sen lausuinkin myöhemmin m.m. kansanedustaja Müller-Meiningenille.

Rauhaa koskeva päätöslauselma tuli valtiopäiväin puhujalavalta koko maailman tietoon. Sillä ei, niinkuin oli selvään voinut ennustaa, ollut minkäänlaista poliittista vaikutusta vihollisiimme. Entente piti sitä heikkouden tunnustuksena. Bulgaaria ja Turkki alkoivat epäillä voitonmahdollisuuksiamme. Sisäänpäinkään se ei vaikuttanut niinkuin oli toivottu. Sen sijaan, että nyt olisi vihollisen kielteisestä kannasta tehty oikeat johtopäätökset ja ryhdytty kohottamaan kansamme taistelunhalua, antauduttiin, ollenkaan ottamatta huomioon vihollisen kantaa, yhä enemmän sen onnettoman ajatuksen valtaan, että sopimusrauha oli koska tahansa saatavissa. Tämä oli rauhaa koskevan päätöksen onneton seuraus. Ylin armeijanjohto ei pitänyt sitä sotilaalliselta kannalta oikeutettuna. Mutta kenraalisotamarsalkka ja minä valtuutimme valtiokanslerin julkisesti ilmoittamaan, että me olimme samalla kannalla kuin hän mainittuun päätökseen nähden, hän kun tahtoi välttää ristiriitaa valtiopäiväin enemmistön kanssa, jotta ei vahingoitettaisi sodankäyntiämme. Me otimme siis myös rauhaa koskevasta päätöksestä johtuvan vastuun kannettavaksemme, koska pidimme sitä vähemmän vaarallisena kuin sisäistä hajaannusta. Niin pitkälle olivat siis olot kotimaassamme kehittyneet! Me toivoimme, että uusi valtiokansleri voisi, vaikkapa vain vähitellen, saada aseman paranemaan ja sen vuoksi oli meidän välttämätöntä osoittaa hänelle luottamustamme.

Isänmaan mielialan lamautuminen oli Berliinissä tehnyt minuun masentavan vaikutuksen. Minä en voinut kädet ristissä katsoa, kuinka kansamme henkinen vaipuminen jatkuisi ja meidän sotakuntoisuutemme yhä alenisi. Siksi esitin nyt uudelle valtiokanslerille saman pyynnön, jonka olin esittänyt hänen edeltäjälleen edellisen vuoden joulukuussa, nim. että hän loisi välittömästi johtonsa alaisena toimivan viraston, joka ryhtyisi vaikuttamaan sanomalehdistöön ja valistamaan kansaa. Hän lupasi ottaa elokuun lopulla pyyntöni pohdittavaksi.

VIII.

Isänmaan herpautuneen mielialan kohottaminen vaati kiireellistä toimintaa. Meillä oli suuri mahdollisuus sodan voittamiseen. Mutta sota ei ollut vielä lopussa. Aluksi oli säilytettävä se, mitä oli saatu. Paljon uusia seikkoja oli ilmestynyt. Kotimaan voimien herpautuminen saattoi tehdä koko työmme tyhjäksi. Huomattiin selvästi, että armeijassakin tehtiin maanalaista kiihoitustyötä. Heinäkuun 25:ntenä kirjoitti kenraalimajoitusmestari: "On varmoja todisteita siitä, että riippumattomat sosialistit harjoittavat sotajoukkojen keskuudessa kiihoitustyötä, joka heikontaa erittäin suuressa määrin kuria." Riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen johtaja Ledebour on myöntänyt, että kiihoitusta jo siihen aikaan harjoitettiin. Kosketellessaan marraskuun 5:nnen ja 9:nnen välillä sattuneita tapauksia hän lausui eräässä työmies- ja sotamiesneuvostojen kokouksessa:

"Nämä 4 päivää, ennen marraskuun 9:ttä, käyttivät Scheidemann ja hänen toverinsa korjatakseen sadon kylvöstä, jota riippumattomat olivat tehneet lähes kahden vuoden aikana."

Eräs toinen johtohenkilö, Richard Müller, sanoi: "Vallankumouksen valmistustöihin on ryhdytty jo kesäkuussa 1916, vaikkei silloin vielä päämäärästä oltu tarkoin selvillä."

Riippumaton sosialidemokraattinen puolue on jo pitkän aikaa suunnitelmallisesti valmistanut vallankumousta. Valtiopäiväin enemmistö, osa sanomalehdistöä ja osa kansaa on edistänyt tätä kumoustyötä, joskin usein tietämättänsä.

Heinäkuussa 1917 oli minussa se käsitys tullut aivan varmaksi ettei ylin armeijanjohto nykyisissä olosuhteissa voinut olla toimettomana elokuun loppuun asti. Oli välttämätöntä saada vireille se mitä tarvittiin henkisen taistelukuntoisuuden kohottamiseen. Olin tietoinen siitä, että työmme tulokset olisivat ainoastaan paloittaisia, ellei hallitus itse ryhtynyt voimakkaasti työhön tällä alalla.

Kun sisäinen hallituskoneistomme toimi vitkallisesti ja sotkuisasti, en ollut suinkaan varma siitä, että uusi valtiokansleri saisi kokonaista aikaan, vaikkakin hän henkilökohtaisesti ryhtyisi johtamaan valistustyötä. Ei ollut hänenkään helppo saada puserretuksi ja luoduksi uutta, kun useimmissa valtionvirastoissa vallitsi sama henki, joka tähän saakka oli vallinnut valtiokanslerin palatsissa ja sieltä levinnyt muuanne. Ainakaan ei niissä asetuttu tätä henkeä vastustamaan, mikä oli tulokseen katsoen yhtä haitallista.

Minä olin jo pitkän aikaa suunnitellut valistus- ja opetustoiminnan järjestämistä sotajoukon keskuuteen. Se kysymys tuli nyt polttavaksi. Eversti Nicolain laatiman suunnitelman mukaan ylin armeijanjohto järjesti armeijan isänmaallisen opetustyön. Tämä opetus oli kuitenkin perin vähäistä siihen valistustyöhön verrattuna, jonka entente oli toimeenpannut kansainsa keskuudessa.

Isänmaallisen opetuksen tai — kuten sitä nimitettiin — sotajoukkojen valistustoiminnan merkityksen ilmaisivat seuraavat sanat:

"Saksan armeijaa elähyttävä voima tekee tämän armeijan Saksan vihollisia voimakkaammaksi ja Saksan liittolaisille lujaksi selkänojaksi."

Sodan alussa nojasi tämä henki innostukseen ja pitkänä rauhan aikana kehittyneeseen kuriin. Kuluneet kolme sotavuotta ovat tätä voiman perustusta muuttaneet ja laajentaneet. Hyvin ymmärrettävä kodin, perheen ja jokapäiväisen toiminnan kaipuu voi laimentaa taistelunhalua ja heikentää tahtoa, jonka tulisi tähdätä lopulliseen voittoon.

Sodan jatkuminen on myös yhä lisääntyvässä määrässä aiheuttanut kodeille ja sotajoukolle kieltäymyksiä ja vaatinut uhreja. Kuta enemmän nämä taakat painavat sotilasten mieliä, sitä lujemmin heidän tulee rakentaa vakaumukseen, velvollisuudentuntoon ja lujaan päättäväisyyteen, jotka antavat armeijalle voimaa.

Isänmaallisen opetuksen tarkoituksena on toimia tämän päämäärän saavuttamiseksi.

Syyskuun 15:ntenä minä kirjoitin: "Vihollisen halu tuhota meidät ja välttämättömyys jatkaa taistelua on päässyt heikommin etappijoukkojen, varusväen ja kotimaan palveluksessa olevien sotilaiden tietoisuuteen kuin varsinaisten taistelujoukkojen. Siitä syystä on etappijoukkojen mielialaan kiinnitettävä erikoista huomiota ja alulle pantu isänmaallinen opetustyö kohdistettava heihin erikoisessa määrässä.

"Kotiseudun ja armeijan väliseen vuorovaikutukseen viittaavat myös annetut suuntaviivat. Armeija on kansan erottamaton osa; molempien on työskenneltävä yhdessä isänmaallisessa hengessä isänmaallisten päämäärien saavuttamiseksi. Siitä syystä on yksissä neuvoin siviiliviranomaisten kanssa suoritettavalla isänmaallisen hengen elähyttämisellä suuri merkitys. Kotiseudulla toimivien komentoviranomaisten on otettava tämänsuuntainen toiminta aivan erikoiseksi huolekseen."

Minä ulotin isänmaallisen opetuksen tietoisesti kotimaahan, vaikka minä pysyin syrjässä siellä välittömästi suoritettavasta työstä. Minä en voinut jäädä katsomaan, kuinka kaikki vieri alaspäin. Tahdoin vaikuttaa kohottavasti kansaan, mutta minä en saanut viranomaisten puolelta minkäänlaista tukea huolimatta siitä, että valtiokansleri t:ri Michaelis ja valtiosihteeri v. Kühlmann myönsivät, että jonkinlainen järjestö oli luotava mielialan kohottamiseksi. Minuun jäi vaikutelma, että tahdottiin välttää kaikkea, mikä lietsoisi kansallisia intohimoja. Me olimme joutuneet niin pitkälle, että kansallistunteen herättämistä pidettiin moitittavana rikoksena.

Sotaministeriö oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että isänmaallinen opetus oli ulotettava myöskin sijaiskomentojen alueelle. Kesällä 1918 annettiin sille sen toivomuksen mukaan laaja vaikutusvalta tässä asiassa.

Opetuksen ydinkohdaksi olin merkinnyt: sodan syyt, Saksan taloudellisen kehityksen ja sen merkityksen, mahdollisen häviön seuraukset, erityisesti saksalaiselle työmiehelle koituvat, välttämättömyyden jatkaa taistelua edelleen aina siihen asti, kunnes vihollisen tuhoamishalu on murrettu ja luotu varmat taloudellisen kehityksen edellytykset.

Tämän lisäksi oli tehostettava meidän perusteltuja toiveitamme lopullisesta voitosta. Oli myös opetettava, kuinka välttämättömiä ovat johto ja arvovalta toisaalla ja alistuminen toisaalla.

"Meidän oman yksilömme on väistyttävä, kun on kysymys suuresta yhteisestä päämäärästä. Lakot ovat vaarallisia sodalle, vaativat armeijan verta. Uinailu rauhanhaaveissa ja tyytymättömyys pitentävät sotaa. Yksimielisyys lisää voimia, kaikki muu heikontaa."

Sodan päämääräksi ilmoitin "tulevaisuutemme turvaamisen". Vielä lausuin: "Kansan ja armeijan täytyy voimakkaina ja yksimielisinä olla valtakunnan johtajain tukena aina lopulliseen rauhantekoon saakka."

Nämä ohjeet olivat sopusoinnussa silloisen sotilaallisen asemamme kanssa. Ne johtuivat itsestään isänmaamme silloisesta kurjasta ajatustavasta. Minä uskoin, että voitamme sodan, ja pelkäsin voimaimme heikkenemistä. Tein kaikkeni selvittääkseni kansalle asemamme vakavuuden, lamauttamatta silti mieliä vielä enemmän. Sielullisia seikkoja olen aina pitänyt hyvin suuressa arvossa ja samaa mieltä ovat olleet monet muut, ikävä kyllä, sellaisetkin henkilöt, jotka toiminnallaan tietoisesti lamauttivat Saksan taisteluvoimaa ja samalla horjuttivat armeijan kuria. Suuri kansanjoukko ei ymmärtänyt oman kansan eikä vihollisen henkeä.

Sotasanomalehtivirasto on minun katsantokantani mukaisesti yhä uudestaan selittänyt valistustyöstä huolehtiville elimille, että on tuotava painokkaasti esiin, mitä vaaroja onnettomasta sodasta koituisi.

Isänmaallisen opetuksen tuli olla vapaa kaikista puoluepyrkimyksistä. Sellaisiin kuului mielestäni myös rauhaa koskevan päätöslauselman puoltaminen tai vastustaminen ja sodan päämäärien arvostelu. Poikkeuksia en sallinut. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään sitä vastaan, että päälliköt rauhallisesti ja asiallisesti selittäisivät oman kantansa, jos miehistö luottamuksella tekisi heille sodan päämääriä koskevia kysymyksiä.

Ei ollut hyvä merkki se, että tätä opetusta taaskin lokakuussa käsiteltiin valtiopäivillä pelkästään kotoisen puolue-elämän kannalta ja että sen varsinainen tarkoitus jäi näkemättä. Opetusta koskevat määräykset joutuivat perinpohjaisen tarkastelun alaisiksi. Niitä vastaan ei voitu tehdä mitään muistutuksia. Odotin jännityksellä lausuttaisiinko toivomusta, että hallituksen myös pitäisi ryhtyä valistustyöhön. Odotin, tuntisiko hallitus velvoitusta toimimaan. Mutta valtiopäivät rajoittuivat pelkkään arvosteluun. Luovaan työhön ne eivät ryhtyneet. Hallitus oli tyytyväinen, kun vaarallisen salakarin ohi oli kuljettu onnellisesti. Mutta kansa ei saanut tietää, mitkä vaarat sitä uhkasivat.

Saksassa oli kuitenkin vielä miehiä, jotka olivat oikein käsittäneet vihollisen ajatustavan. He tahtoivat lisätä armeijan sotaisuutta ja perustivat "isänmaallisen puolueen". Minulla ja tällä yhdistyksellä ei ole ollut mitään keskinäisiä suhteita. Sen perustamista ja toimintaa tervehdin kuitenkin ilomielin, koska siitä oli hyötyä sodankäynnille. Ei ollut haitaksi, että se asetti päämääränsä liian korkealle. Sodan myrskyt pitävät kyllä huolen siitä, etteivät puut pääse kasvamaan taivaaseen saakka.

Minä aloin toivoa, että isänmaallisen puolueen toiminta tuottaisi hyvät tulokset. Tämä toivo sammui pian. Myöskin isänmaallinen puolue sekaantui sisäpoliittisiin riitoihin: sen sijaan että olisi harjoitettu sotapolitiikkaa, oli koko Saksan huomio kiintynyt sisäpolitiikkaan. Olkoonpa niin, että isänmaallinen puolue ei ollut valinnut nimeään viisaasti, että sitä perustettaessa tapahtui yhtä ja toista, joka ei ollut asialle eduksi, joka tapauksessa murtui isänmaallisessa puolueessa aluksi ilmennyt innostus sen vastustajain ja hallituksen vastakynteen. Kreivi Hertling ei ainoastaan yhtynyt enemmistöpuolueisiin; kauhukseni huomasin, että hänen kantansa pohjimmaltaan oli sama kuin niiden. Sen sijaan että hallitus olisi hankkinut sodankäynnille liittolaisia, se otti niitä siltä pois antamatta mitään sijaan. Todella oli Jumala hylännyt Saksan kansan, kun kansa oli hylännyt oman itsensä.

Pidin tärkeänä saada henkilökohtaisesti tutustua siihen, miten isänmaallista opetustyötä suoritettiin. Siitä syystä kutsutin Saarbrückenistä valistustyössä toimivan upseerin Kreuznachiin antamaan minulle näytteen, kuinka hän opetti sotilaita. Tämä upseeri, luutnantti Schmetzer, selitti erittäin vaikuttavasti, mitkä onnettomasti päättyneen sodan seuraukset tulisivat olemaan työmiehillemme. Hän osoitti, että he tulisivat olemaan työttömiä ja leivättömiä tai kansainvälisen pääoman orjia. Minä voin sanoa, että kaikki me, jotka kuuntelimme tätä esitelmää, olimme liikutetut. Minä luulin, että esitelmä voisi herättää yleisempää huomiota ja olisi ehkä ulkoministeriön valtiosihteerille mielenkiintoista kuultavaa ja siksi annoin esitelmöitsijän pitää sen uudelleen valtiosihteerin läsnä ollessa. Ikävä kyllä, eivät toiveeni tässä suhteessa toteutuneet.

Ei käynyt odottaminen, että rintamaupseerit, erittäinkin komppaniainjohtajat, joitten aika kokonaan kuluu palvelustehtävien täyttämiseen, osoittaisivat täysin ymmärtävänsä isänmaallisen opetuksen luonnetta. Sen vuoksi johtivatkin tätä opetusta ne upseerit, jotka tunsivat kotiseudun väestön ja armeijan mielialan ja jotka osasivat sovittaa toimintansa rintamalla olevien sotilaitten ajatussuunnan mukaan. Näiden taas piti kiinnittää tähän työhön kykeneviä upseereja, aliupseereja ja sopivaa miehistöä sekä kutsua avukseen myös henkilöitä kotiseudulta. Opetus toi mukanaan kokonaan uuden tehtävän. Sillä oli voitettavana paljon epäluuloa ja vaikeuksia armeijassakin. Sopivien upseerien valinta valistustyötä hoitamaan ei myöskään ollut helppo. Kesti kauan, ennekuin kaikki järjestyi.

Senkin jälkeen, kun isänmaallinen valistustyö oli saatu käyntiin, minä neuvottelin yhä armeijan ylikomentojen kanssa siitä, miten armeijan mielialaa voitaisiin kohottaa, ja käytin jokaista tilaisuutta hyväkseni voidakseni tutustua armeijan henkeen. Sain tietää, että armeijan papit hoitivat antaumuksella vastuunalaista tehtäväänsä ja antoivat ampumahaudoissa oleville sotilaille suuria sielullisia arvoja.

Vielä vaikeampaa kuin armeijassa oli valistustyö luonnollisesti sijaiskenraalikomennon vaikutuspiirissä. Myös tähän työhön saatiin voimia kaikista puolueista. Mutta hallitus pysyi siitä kokonaan syrjässä.

Erityisesti huolestutti sotamiehiä kysymys, mikä heidän kohtalonsa olisi sodan jälkeen. Se olikin luonnollista, kun ottaa huomioon kotimaamme taloudelliset olot, sillä alalla yhä selvemmin ilmenevän itsekkyyden ja häikäilemättömän voitonhimon. Jo itärintaman ylipäällikön esikunnan päällikkönä ollessani, jolloin isänmaamme olot eivät vielä olleet kärjistyneet, minä olin koettanut armeijan sanomalehtien kautta tehdä tunnetuksi, mitä kotimaa oli tehnyt invaliidien sekä leskien ja orpojen hyväksi. Olen useasti pohtinut näitä kysymyksiä ja surukseni tein sen huomion, että kotona olevien kiitollisuus invaliideja kohtaan väheni huomattavasti ja ettei kiinnitetty tarpeeksi huomiota näitten mielialaan. Tämä kysymys koski koko Saksan kansaa eikä sitä saanut käyttää puoluetarkoituksiin.

Sotilasten ja sotaorpojen huoltaminen oli tullut minulle sydämen asiaksi. Parhaiten heistä pidettiin huolta siten, että lopullinen voitto saatiin, sillä vain sillä ehdolla tämä kysymys saatiin lujalle pohjalle. Minä halusin kuitenkin henkilökohtaisemmin toimia heidän hyväkseen. Toukokuussa 1918 aloitettu lahjarahaston kerääminen invaliidien hyväksi, jota olin mukana panemassa käyntiin ja joka silloin toimitettiin minun nimessäni, menestyi hyvin. Aloitteen keräykseen teki asiaan innostunut saksalainen nainen, neiti Emma Tscheuschner. Häntä auttoi tässä suuressa tehtävässä tehokkaasti tirehtööri Henrich. Ludendorff-rahasto nousi siihen asti kuulumattomaan määrään, paljon yli 150 miljoonaan markkaan. Vallankumouksen puhjettua sai rahasto nimekseen "kansankeräysrahasto". Oliko kansanvaltuutettujen, oliko Saksan tasavallan ensimmäisen hallituksen mielestä vääryys, että minun nimeni liittyi hyväntekeväisyysyritykseen, joka juuri minun nimessäni oli tuottanut niin hyvät tulokset ja josta monille tuhansille invaliideille oli hyötyä? Tämän nimenmuutoksen arvostelemisen jätän ihmiskunnan ja niitten invaliidien tehtäväksi, jotka Ludendorff-rahastosta nauttivat ansaittua avustusta — jos he yleensä saavat nimeni tietää.

Millä tavoin tätä lahjarahastoa on käytetty sitten kun se sai uuden nimen, ei ole yksityiskohtaisesti tiedossani. Mielestäni ei ole oikein se, että tästä rahastosta on suoritettu ennakkomaksuja valtiollisen huoltotoiminnan laskuun. Sitä varten se ei ollut perustettu. Minun haluni ja tarkoitukseni oli auttaa sodassa kärsineitä. Nyt tunnen piston sydämessäni, kun näen työhön kykenemättömien invaliidien kadulla kerjäävän. Mokomaakin kiitollisuutta ja kansallista omaatuntoa!

Sota-invaliidien huoltamista pohdittaessa pidin erikoisen tärkeänä kysymystä, millä tavoin urhoolliset miehet, jotka olivat tulleet raajarikoiksi, saataisiin elämän- ja työnhaluisiksi, jotta he voisivat taas tulla itse toimeen ja isänmaa saisi heistä tarvitsemansa työvoimanlisäyksen. Minä seurasin mielenkiinnolla kaikkia tähän päämäärään tähtääviä toimenpiteitä sekä sitä edistystä, joka tapahtui keinotekoisten jäsenten valmistamisen alalla.

Huoltotoiminnan ei tullut kohdistua ainoastaan sotaorpoihin ja invaliideihin, vaan myös siihen, että niille terveille sotilaille, jotka tahtoivat tehdä työtä, taattaisiin varma toimeentulo sodan jälkeen. Se oli valtion ja kotona olevien velvollisuus niitä kohtaan, jotka epäitsekkäästi olivat äärettömän paljon uhranneet näiden hyväksi. Sotamiehille oli hankittava huokea asunto ja halpaa maata edullisilla ehdoilla, heille oli turvattava siihen täysi omistusoikeus, eikä mikään keinottelu saanut tulla kysymykseen. Mutta tämä saattoi tapahtua vain hyvin hitaasti ja asteittain eikä tällöin saanut väkivaltaisesti kohdella entistä omistajaa tai loukata hänen oikeuksiaan. Maanomistusolojen uudistaja Damaschken suunnitelmat siitä, miten työväenluokkamme asunto-olot saataisiin halvemmiksi ja nylkyrijärjestelmältä turvatuiksi, ovat herättäneet suuresti mielenkiintoani. Hänen selontekonsa asuntopulasta 1870/71 vuoden sodan jälkeen olivat mielestäni hyvin arvokkaita. Ylin armeijanjohto kääntyi valtiokanslerin puoleen huomauttaen, kuinka suuri merkitys asunto-olojen järjestämisellä sodan jälkeistä aikaa varten olisi kansan ja armeijan puolustusvoiman kohottamisessa. Samalla se pyysi, että annettaisiin kotipaikkaoikeutta ja sotilaskoteja koskeva asetus, hankittaisiin varoja pienten kotien rakentamisen avustamiseen ja ryhdyttäisiin toimenpiteisiin maakeinottelun ehkäisemiseksi. Ylin armeijanjohto sai kenttäterveydenhoidon päällikön, pääesikuntalääkäri v. Schjerningin ryhtymään asutuspolitiikan tutkimiseen. Hän ja hänen apulaisensa, joista mainittakoon ennen kaikkea esikunnan ylilääkäri t:ri Hochheimer, ryhtyivät mitä suurimmalla innolla työskentelemään tällä alalla. Heidän suunnitelmansa julkaistiin mietinnössä, joka jätettiin valtakunnankanslerille.

Minun toivomuksenani oli, että sodan jälkeen kasvaisi tyytyväinen ja puolustuskykyinen sukupolvi. Halusin Itämeren maakuntiin perustaa suuren siirtolan, johon saisivat asettua sotilaat ja ne suuret joukot saksalaisia siirtolaisia, joiden voitiin odottaa palaavan Venäjältä. Baltilaisissa maissa olevilla laajoilla asumattomilla ja viljelemättömillä alueilla oli kyllin tilaa saksalaisille uutisasukkaille. Maat olivat siellä niin laajat, ettei uusista tulokkaista ollut haittaa maan entisille asukkaille. Myös Elsass-Lothringeniin olisi siirtoloita perustettava. Tuo vanhastaan saksalainen maa saisi siten lopullisesti täysin saksalaisen leiman. Avautui siis laaja vainio, jolla voi tehdä isänmaalle suuriarvoista työtä. Kenraali Hahndorff ryhtyi suurisuuntaisesti käsittelemään näitä kysymyksiä ja työskentelemään tällä alalla. Hyödyllisiä siirtolaseuroja perustettiin ja nämä aloittivat heti toimintansa. Saksan kokeneimmat yhteiskuntapiirit antoivat niille kannatuksensa. Siihen aikaan herätti siirtolaseurojen toiminta paljon pahaa verta. Tulevaisuus oli näyttävä, kuinka oikea suunnitelma oli. Uuden tasavaltaisen hallituksen ensimmäisiä toimenpiteitä oli siirtolatoimintaa koskevan lain luonnos. Pääpiirteissään tämä perustui niihin Kuurinmaata koskeviin asetusehdotuksiin, jotka oli laatinut ylimmän armeijanjohdon kehoituksesta professori Ludvig Bernhard. Sen toteuttamista vaikeuttavat kuitenkin nykyisin suunnaton hintatason nousu ja rakennusaineitten puute. Sotahuoltotoiminnankin alalla on vallankumous vain ottanut, mutta ei mitään antanut. Rahaa on tuhlattu: sotilas, jolla on oikeus huolenpidon saantiin, on jäänyt puille paljaille.

Me pidimme myös huolta niistä ylioppilaista ja korkeakoulujen oppilaista, jotka olivat sotapalveluksessa ja joiden toimeentulo sodan jälkeen näytti käyvän yhä epävarmemmaksi. Heidän huoltamisestaan uskoin koituvan isänmaalle suurta hyötyä. Preussin valistusministeri t:ri Schmidt johti suurella hartaudella tätä työtä.

IX.

Sodankäynnin ja siihen kuuluvien suurten kysymysten ohella oli minulla Kreuznachissa paljon muuta työtä, joka, vaikka se olikin pientä, liittyi kiinteästi toimintamme kokonaisuuteen. Elämä kului siellä samoin kuin se oli kulunut edellisissä päämajoissa. Sotamarsalkan, muiden herrain ja minun asunnoksi oli järjestetty huvila, jossa aikoinaan oli asunut keisari Wilhelm I, tuo suuri hallitsija ja ihmistuntija, jonka hallitessa Saksan yhdistymisunelma oli toteutunut. Meidän työhuoneemme olivat Oranienhofissa. Matka huvilastamme sinne oli lyhyt. Tein säännöllisesti kävelymatkoja ja sain silloin ilokseni usein tervehdyksiä ja kukkia henkilöiltä, joiden suosion olin saavuttanut. Muutoin pysyin syrjässä, koska — minä tunnen ihmiset.

Jokapäiväisillä virkistysmatkoillani kuljin kaupungin lähellä olevaan ruusutarhaan tahi Oranienhofin puistoon asti. Varhain keväällä 1918 tuhosi tulva muutamissa tunneissa tämän ihanan ruusutarhan sekä Oranienhofin puutarhan. Samoin kuin vallankumouksen aalto syksyllä kulki yli Saksan, kulki tulvavesi varhain keväällä Kreuznachin yli. Mitä kaupunki vaivaloisesti monien vuosien aikana oli rakentanut, se tuhoutui muutamassa tunnissa. Hävitys tapahtui hirvittävän nopeasti. Puutarhojen ja talojen raivaus sekä mudan ja mullan kuljetus alkoi heti, mutta työ kesti kauan, kauan aikaa ja tulvan jälkiä näkyi kaikkialla raivaustyöstä huolimatta. Olikohan tämä enne?

Useita vieraita tuli ja lähti. Kaikille piti minun ehtiä lausua joku sana huolimatta hirvittävästä työtaakastani. Preussin ja Baierin sotaministeriön edustajain kanssa oli välttämätöntä neuvotella sotajoukon taisteluvoiman säilyttämisestä ja lisäämisestä. Kotimaan mieliala ja täytejoukkokysymys oli yhä päiväjärjestyksessä. Pohdittiin myös armeijan tulevaisuutta. Aseistariisumisajatus riensi maailmantapausten edelle. Samoin kävi myös sopimusrauhakysymyksen. Aseistariisumisen toimeenpanoa pidin minäkin käytännöllisenä miehenä yhtä mahdottomana kuin sitä pitivät Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain demokraattiset hallitukset, ennenkuin nykyinen maailmanjärjestys olisi muuttunut. Minun mieltäni painoivat usein maamme elintarve- y.m. huolet. Sanalla sanoen: kaikkia sodankäynnin alaan kuuluvia toimenpiteitä valmisteltiin yhtämittaa, niitä pohdittiin yhä uudestaan ja niitä täydennettiin, mikäli meidän voimissamme oli. Valtakunnan hallitukselle tehtiin usein anomuksia, joissa pyydettiin ehdotustemme toteuttamista. Kuinka vähän tuloksia vetoaminen hallitukseen tuotti, olen jo maininnut tärkeimmän, henkisen sotakuntoisuuden vahvistamista koskevan kysymyksen yhteydessä.

Sotapoliittisella alalla kuuluivat toimipiiriini etupäässä itärintaman ylipäällikön aluetta, Dobrudshaa sekä Elsass-Lothringenia koskevat kysymykset.

Dobrudshassa jatkui edelleen bulgaarialaisten taistelu meidän etappihallintoamme vastaan kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen. Kesäkuussa kävivät tsaari ja Radoslavov Kreuznachissa. Radoslavov teki itse aloitteen etappialueen saattamiseksi bulgaarialaisten hallintoon, mikä, kuten hän siihen aikaan toivoi, merkitsi Dobrudshan liittämistä Bulgaariaan. Asiaa pohdittiin taas monipuolisesti. Minä esitin keskustelun alaiseksi myös kysymyksen, voitaisiinko mahdollisesti Serbian rikkaat kivihiilikentät saada Saksan käytettäviksi ja siten neliliiton sodankäyntiä edistämään. Asiasta keskusteltiin, mutta se jäi kuitenkin silleen. Tällainen keskustelu oli ajanhukkaa, sillä minun olisi pitänyt ajatella yksinomaan rintamaamme. Suunnaton pakko, johon minä alistin itseni, asetti minulle miltei sietämättömät vaatimukset. Sellainen ankara itsekasvatus olisi monelle tarpeellinen. Mitä tulee jo mainittuun Dobrudshaa koskevaan asiaan, onnistui ylimmän armeijanjohdon tällä kertaa torjua bulgaarialaisten hyökkäykset etappihallintoamme vastaan. Ainakin saatiin kysymyksen ratkaisu siirretyksi epämääräiseen aikaan. Hallituksen ei myöskään onnistunut saada Radoslavovia toimimaan niin, että Yhdysvaltain lähettilään olisi ollut pakko poistua Sofiasta. Oletan, että hallitus on ainakin vakavasti sitä yrittänyt.

Minä olin elokuun lopulla 1916 poistunut itärintaman ylipäällikön alueelta. Hallinto, jonka olin siellä luonut, otti huomioon ainoastaan sotilaalliset vaatimukset ja se työskenteli hyvin myöskin vuonna 1917. Sen toimintaan oli nyt vähitellen saatava enemmän poliittista sisältöä.

Voitiin odottaa, että julistus, jolla Puolan kuningaskunta luotiin marraskuun 5:ntenä, vaikuttaisi liettualaisiin masentavasti ja saisi aikaan suurpuolalaisen kiihoitustyön itärintaman ylipäällikön alueella. Suuntaviivat, jotka tähtäsivät puolueettomuuteen kaikissa kansallisuuskysymyksissä ja tarkoittivat kaikkien kansallisuuksien rinnastamista, eivät enää riittäneet.

Pyynnöstäni antoi valtiosihteeri v. Jagow miehittämämme alueen sanomalehdissä julistuksen, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa liettualaisia. Tämä ilmestyi samaan aikaan kuin Puolan kuningaskuntaa koskeva julistus. Liettuan kansallinen liike, jota tähän asti oli johdettu yksinomaan Sveitsistä, elpyi nyt omassa maassa. Samalla kasvoi kuitenkin myös suurpuolalainen liike, jonka päämäärä oli Liettuan liittäminen Puolaan. Meillä ei ollut syytä suosia tätä kiihoitustyötä. Puolan suhde armeijan luomiseen oli selvästi osoittanut, että Puola tahtoi ainoastaan hyötyä sodan kustannuksella. Meidän täytyi nyt ajatella yksinomaan oman tulevaisuutemme turvaamista ja vaaroja, jotka meitä Puolan taholta saattaisivat uhata. Itärintaman ylipäällikkö sai sentähden meidän tähän asti sovelluttamamme politiikan kanssa sopusoinnussa olevan ohjeen: minkäänlaista puolalaisuuden vahvistumista, joka tapahtuisi muitten kansallisuuksien kustannuksella, ei ole pidettävä suotavana itärintaman ylipäällikön valtapiiriin kuuluvalla alueella.

Liettualaiset ryhtyivät itsekin puolestaan vastustamaan Puolan pyyteitä lausuen ajatuksensa ja toiveensa jyrkemmin kuin ennen. Maaliskuussa 1917 he jättivät itärintaman ylipäällikölle kirjelmän. Tämä puolestaan esitti laatimassaan mietinnössä ylimmälle armeijanjohdolle sen suunnan, jota Saksan politiikan hänen hallintoalueellaan olisi kuljettava. Me lähetimme puolestamme mietinnön valtiokanslerille pyytäen, että hän antaisi tarkat ohjeet siitä, millaista politiikkaa itärintaman ylipäällikön alueella oli noudatettava eri kansallisuuksiin nähden. Ylin armeijanjohto teki samalla sentapaisen huomautuksen, että sen mielestä ei siellä ainakaan voitaisi sallia yksinomaan Puolan etuja silmälläpitävää valtiollista toimintaa. Sellainen Puola, joka ympäröisi Länsi- ja Itä-Preussiä, uhkaisi sotilaallisessa suhteessa Saksan turvallisuutta. Saksan ylivallan tulisi itärintaman ylipäällikön hallintoalueella nojautua liettualaisiin ja valkovenäläisiin. Samalla me esitimme, että nämä kysymykset, joitten pikainen ratkaisu oli mielestäni erittäin tärkeä, otettaisiin keskustelun alaisiksi. Tässä, niinkuin yleensä muissakin tapauksissa, oli mielipiteeni, että valtakunnankanslerin asia oli määrätä poliittiset suuntaviivat, kunhan niitä määrättäessä vain otettiin huomioon sotilaallisen turvallisuuden vaatimukset. Ohjeiden toteuttaminen kuului kysymyksessä olevassa tapauksessa ylimmälle armeijanjohdolle ja itärintaman ylipäällikölle. Huhtikuun 5:ntenä alkoivat neuvottelut valtakunnankanslerin edustajain kanssa Bingenissä. Puheenjohtajana keskustelutilaisuudessa toimi ylimajoitusmestari kenraali Hahndorff.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme suunnitelleet itärintaman ylipäällikön käskyvallan alaisten maitten hallinnon järjestettäväksi siten, että perustettaisiin Kuurinmaan herttuakunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta, jotka kumpikin molemminpuolisten etujen turvaamista silmälläpitäen olisivat kiinteästi yhdistettyjä Saksaan personaliunion kautta, keskittyipä se sitten Saksan keisariin tai Preussin kuninkaaseen. Saksa ja Preussi olisivat täten saaneet sotilaallisen turvan Venäjän mahdollista uutta hyökkäystä vastaan ja samalla olisi pidetty huolta maan hankinnasta sotilaittemme tarpeiksi sodan jälkeen.

Kuurinmaalla oli varmat rajat.

Vaikeampi oli määritellä Liettuan rajoja. Varsinainen liettualaisalue, jonka keskellä kuitenkin on joukoittain puolalaisia suurtilanomistajia, rajoittuu etelässä Väinänlinnan, Wilnon, Olitan ja Suvalkin kautta vedettyyn viivaan. Tämän viivan eteläpuolella on liettualaisia siellä täällä puolalaisen tai puolalaistuneen valkovenäläisen väestön keskuudessa. Wilno, Grodno ja muut kaupungit ovat puolalaisia. Vasta Bjalystokista alkoi varsinainen puolalaisasutus. Juutalaisia oli paljon yli koko Liettuan. Saksalaisia asui pääasiassa Itä-Preussin rajoilla. Itärintaman ylipäällikön alueella Kuurinmaan eteläpuolella oli liettualaisia ainoastaan pieni enemmistö vastapainona puolalaisille. Kuten meidän itäisiä rajaseutujamme, uhkasi näitä liettualaisiakin vaara puolalaisten taholta, ja he olivat siis meidän luonnollisia liittolaisiamme. Meidän velvollisuutemme oli lujittaa heidän voimaansa ja koettaa saada heidät ystäviksemme. Näin pitkälle ei ohjelmani mennyt vielä huhtikuun 5:ntenä. Silloin halusin ainoastaan saada valtiokanslerin suostumuksen Liettuaa tehostavalle politiikallemme. Neuvottelu ei tuottanut vielä mitään tuloksia.

Jo saman kuun 23:ntena oli Kreuznachissa toinen neuvottelu. Venäjä oli vallankumouksen jälkeen antanut Liettualle hyvin suuria lupauksia. Nyt huomasi valtiokanslerikin, että meillä täytyy olla varma kanta Liettuaan nähden. Huhtikuun 30:ntenä sovittiin, että itärintaman ylipäällikön alueella on yleensä toimittava seuraavien periaatteiden mukaan: saksalaisille on annettava etusija. Kuitenkin on kaikkien kansallisuuksien suhteen vältettävä kaikkea, mikä hiukankaan vivahtaa saksalaistuttamiseen. Minä en ole koskaan kannattanut saksalaistuttamista. Jo pelkkä sana "saksalaistuttaminen" on minusta ollut aina vastenmielinen. Liettualaisten suosioon olisi pyrittävä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla ja koetettava saada pohjoisen alueen valkovenäläiset liittymään lähemmin liettualaisiin. Etelämpänä olevilla alueilla on tällaisesta lähentämisyrityksestä luovuttava puolalaisten vuoksi.

Puolalaispropagandaa oli ehkäistävä. Oli kuitenkin vältettävä sellaista julkista kannanmääräämistä, joka veisi ristiriitaan Varsovan kenraalikuvernöörin toiminnan kanssa.

Nämä periaatteet eivät vielä lopullisesti sitoneet valtakunnanhallituksen käsiä Liettuan-politiikan suhteen, vaan ne määräsivät tälle politiikalle varman suunnan. Hallituksen suostumuksella antoi itärintaman ylipäällikkö toukokuun 30:ntenä liettualaisille luvan "luottamusneuvoston" perustamiseen, jossa liettualaisilla olisi enemmistö; muilla kansallisuuksilla olisi neuvostossa yksityisiä edustajia. Luottamusneuvosto tuli olemaan se elin, jonka oli esitettävä liettualaisten toiveet hallitukselle.

Olosuhteet pakottivat meidät lopullisesti määräämään kantamme miehittämällämme itäalueella noudatettavaan politiikkaan. Ententen kiihoituksesta syntyneet iskusanat "rauha ilman aluevaltauksia" ja "kansojen itsemääräämisoikeus" olivat omiaan johtamaan Liettuan kysymyksen Saksan etujen vastaiseen ratkaisuun. Niiden avulla Puola saattoi päästä yliherruuteen sellaisillakin alueilla, joissa puolalaiset eivät vielä tähän saakka olleet valtatekijänä.

Heinäkuun 21:senä — t:ri Michaelis oli juuri ryhtynyt hoitamaan valtakunnankanslerin tehtäviä — ylin armeijanjohto ehdotti ulkoasiainvirastolle, että Liettuassa ja Kuurinmaalla alettaisiin harjoittaa kansallista politiikkaa — Liettuassa nimenomaan liettualaista. Päämääränämme oli lopullisesti toteuttaa suunnitelmamme Liettuan ja Kuurinmaan olojen järjestämisestä. Molemmissa maissa oli maaneuvostot herätettävä henkiin.

Heinäkuun 25:ntenä valtiosihteeri Zimmerman ilmoitti, että hän hyväksyy suunnitelmamme toimeenpanoajan ja -tavan. Menestys, jota olimme tällä välin saavuttaneet Galitsiassa, oli selventänyt asemaa. Valtiosihteeri antoi ainoastaan sen neuvon, että arvaamattomien tulevaisuudenmahdollisuuksien varalta ei meidän pitäisi huomattavasti eikä hartaasti vaatia personaliunioonia. Myöhemmin hän kuitenkin huomautti, ettei hän suinkaan tahdo hylätä tätä suunnitelmaa. Milloin hallitus voisi julkisesti myöntää kannattavansa tätä politiikkaa, oli sen oma asia. Minulle riitti se, että ulkoasiainvirasto oli tähän selvään politiikkaan antanut suostumuksensa. Minä lausuin ulkoasiainvirastolle tyytyväisyyteni sen johdosta, että hallitus ja armeijanjohto olivat päässeet yksimielisyyteen itärintaman ylipäällikön alueella lähimmässä tulevaisuudessa ajettavasta politiikasta. Itärintaman ylipäällikkö sai elokuun alussa tarpeelliset ohjeet. Hänen tuli ryhtyä toimenpiteisiin, joitten lopputuloksena olisi maaneuvostojen luominen. Minä toivoin, että me voisimme päästä päämääräämme, kun vain olisimme toiminnassamme tarpeeksi lujia ja järkähtämättömiä. Jos meidän valtiollinen suunnitelmamme Liettuan suhteen toteutuisi, olisi Liettuan tulevaisuus paremmin turvattu kuin maan liittyessä Puolaan tai Venäjään. Arvostelukykyiset liettualaiset olivatkin havainneet, että he voivat säilyttää kansallisuutensa vain Saksan avulla. Näin ajatteli varsinkin papisto, joka oli meitä kohtaan myötätuntoinen, osaksi paremman asiantuntemuksensa vuoksi, osaksi kiitollisuudesta, Kownon piispa kun oli meidän avullamme saattanut palata entiseen toimeensa. Liettuan kansanvaltaiset ainekset taas luottivat "kansojen itsemääräämisoikeuteen", vaikka tätä ei voitu soveltaa Liettuaan, jossa asui useita eri kansoja. Valtiollisiin suunnitelmiinsa kietoutuneina eivät nämä liettualaiset huomanneet vaaraa, joka heitä uhkasi puolalaisten taholta.

Elsass-Lothringenin kysymys oli kolmas niistä kysymyksistä, joitten ratkaisemiseksi kesällä 1917 työskentelin. Ylin armeijanjohto saattoi käsitellä sitä ainoastaan siltä kannalta, jota se oli pantu edustamaan, nimittäin sotilaalliselta kannalta. Vaikutelmat, joita olin saanut ollessani brigaadinkomentajana Strassburgissa ja tämän sodan monet onnettomat kokemukset, sikäli kuin ne koskivat Elsass-Lothringenia, olivat minussa synnyttäneet sen vakaumuksen, että Elsass-Lothringenin valtio-oikeudellinen asema valtakunnanmaana oli epämuodostuma, joka ei tyydyttänyt asukkaita. Valtiopäivät pyrkivät liiaksi sekaantumaan maan hallintoon. Siellä noudatettiin epäselvää ja heikkoa politiikkaa, joka ei ketään tyydyttänyt. Minun pyrkimysteni päämäärä oli Elsass-Lothringenin liittäminen Preussiin, mikä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että sen asukkaat "preussiläistytettäisiin". Reininmaakunta on ollut liitettynä Preussiin; sen asukkaat ovat siitä huolimatta säilyttäneet erikoisluonteensa ja voimakkaasti edistyneet. Miksi ei Elsass-Lothringen voisi kulkea samaa tietä asukkaittensa menestykseksi? Kuuluivathan he sekä heimolaisuuden kannalta että taloudellisessa suhteessa kiinteästi Saksaan. Muitakin ratkaisumahdollisuuksia saattoi ajatella. Joka tapauksessa oli pidettävä silmällä, että raja-alueella olevien sotajoukkojen ylikomento ja rajavartiaston sekä rautateiden ylipäällystö toimisivat yhtenäisesti. Jos asiaa perinpohjin yksityiskohdittain harkitaan, niin on tätä hyvin vaikea saavuttaa muulla tavoin kuin yllämainitun ratkaisun, Preussiin liittämisen avulla.

Sotilaalliselta kannalta katsoen olen pitänyt autonomian antamista Elsass-Lothringenille epäviisaana, minkä vuoksi olen sellaista ratkaisua vastustanut. Mutta valittakoonpa mikä ratkaisu tahansa, pääehto kuitenkin on, että epäoikeutettu ranskalainen vaikutus Elsass-Lothringenin asioihin estetään ja sen sijaan asetetaan saksalainen vaikutus. Tässä suhteessa on ensimmäinen tehtävä papiston ja virkamiehistön saksalaistuttaminen. Elsass-Lothringenin papisto saa kouluutuksensa vielä nytkin ranskalaisissa laitoksissa. Samoin kasvatetaan Ranskassa muutamien laupeudensisarjärjestojen jäseniä sekä opettajattaria. Siinä oli huutava epäkohta! Eikö Saksa yhtä hyvin voisi valmistaa sinne tarvittavia pappeja, sisaria ja opettajattaria? Virkamiehissä tuli olla myös saksalainen henki! Eihän ollut välttämätöntä ottaa kuuluisia "ostelbierejä" (Elben-takaisia), jotka kaikesta parjauksesta huolimatta ovat tehneet sanomattoman paljon Saksan suuruuden hyväksi. Jyrkän luonteensa vuoksi he eivät ehkä olisi sopivia Elsass-Lothringenin virkamiehinä. Reininmaakunnasta ja Etelä-Saksasta saataisiin kyllä riittävästi sopivia henkilöitä.

Vielä olisi Elsass-Lothringenin ranskalaisten hallussa oleva maaomaisuus saatava saksalaisiin käsiin. Tämänsuuntaisen politiikan on entente julistanut sotaoikeuden mukaiseksi. Tällä tavalla hankittaisiin myös maata siirtola-alueeksi saksalaisille sotamiehille.

Yksityisomaisuuteen kohdistuva taistelu oli tämän sodan kauheimpia puolia. V. 1870/71 oli saksalaiset karkoitettu Ranskasta. Sitä pidettiin siihen aikaan kansainvälisen oikeuden loukkauksena. Ranska ei kajonnut näiden karkoitettujen saksalaisten yksityisomaisuuteen. Mutta heti nykyisen sodan alussa Englanti ryhtyi asettamaan suoritustilaan Englannissa olevia saksalaisia liikkeitä ja osoitti siten selvään, mistä syystä se oli sotaan yhtynyt. Se tahtoi syrjäyttää maailman markkinoilta vaaralliseksi käyneen kilpailijan. Englannin antamaa esimerkkiä noudattivat sitten muut ententeen kuuluvat kansat. "Mustilla listoilla" oli samanlainen tehtävä. Osaksi tuli niiden myös lisätä saarron tehokkuutta. Ne koskivat erittäin kipeästi puolueettomain maitten liike-elämään. Mutta nämä — pysyivät ääneti. Kansojen sota muodostui yhä hirvittävämmäksi.

Mielestäni oli välttämätöntä, että sotilas- ja siviiliviranomaiset pääsisivät yhteiseen ohjelmaan Elsass-Lothringenin tulevaisuudesta. Kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin, joka keväästä 1917 oli korkeimman sotilaallisen vallan käyttäjä Elsass-Lothringenissa, tuli saada selvät ohjeet. Minä esitin hallitukselle, että asiasta neuvoteltaisiin. Niin tapahtuikin, mutta selvää ratkaisua ei saatu aikaan.