JATKUVAN SODANKÄYNNIN PERUSTEET JA SOTAKONEISTO.
I.
Sota velvoitti meitä kokoamaan ja käyttämään viimeisetkin ihmisvoimat. Oli samantekevää, suoritettiinko työ taistelussa vai rintaman takana, tarkoittiko se sotataloutta vai palvelusta kotimaan joukoissa tai valtion toimessa. Yksityinen mies saattoi palvella isänmaataan vain yhdessä paikassa, mutta hänen voimansa oli tehtävä hyötyätuottavaksi. Valtionvirka muodosti oman alansa. Muutoin ylin armeijanjohto suoritti yksissä neuvoin kotoisten viranomaisten kanssa summittaisen voimien jaon maasotajoukkojen, meriväen ja kotimaan kesken. Vain ylimmällä armeijanjohdolla saattoi olla yleiskäsitys kaikesta. Preussin sotaministerikään ei voinut riittävästi eikä kyllin monipuolisesti arvostella vihollista vastassa olevien asevoimien suuruutta eikä sodan tarpeita.
Näihin asti oli täytevoimat saatu toipuneista, joita oivallisen sairashoitojärjestelmän vallitessa palasi armeijaan suuret joukot, sekä käytettävissä olevista uusista ikäluokista ja jälkitarkastusten avulla aikaisemmin kelpaamattomiksi julistetuista. Me olimme pakotetut lähettämään rintamalle 19-vuotiaita. Oli mahdotonta kajota enää sitä nuorempiin ikäluokkiin. Kelpaavaisuusehdot olivat lievennetyt. Ehdottomasti suurin osa tähän saakka käytettävissä olevista miehistä oli kutsuttu aseisiin. Kuitenkin oli pyrittävä siihen, ettei armeijaan otettaisi yksinomaan vain niitä, joita näihin asti oli voitu palvelukseen kutsua, vaan sen lisäksi oli saatava takeet uudesta voimienlisäyksestä. Nimenomaan oli vähennettävä lykkäystä saaneiden lukua. Samalla oli koottava riittävät voimat kotimaassa sotatalouden tarpeisiin sekä töihin armeijan selkäpuolelle, missä asemien rakentaminen oli niin tuiki tärkeää.
Minusta sanontatapa "linnapalveluskelpoinen" on aina ollut vastenmielinen. Miksi ei linnapalvelukseen kelpaava mies, jota käytetään sodassa, voisi, jos tarvittaisiin, kantaa kivääriä yhtä hyvin kuin "kenttäpalveluskelpoinenkin"? "Linnapalveluskelpoisuudesta" sai mies sen sijaan jonkunlaisen suojakirjan. Ylin armeijanjohto ei voinut sovittaa tuota käsitettä sodan vaatimuksiin eikä ehkäistä sen aikaansaamaa huonoa vaikutusta. Eräs määräys, jonka sotaministeri syksyllä 1918 antoi, ei pystynyt enää asiaa muuttamaan. Hän oli kuitenkin jo aikaisemmin ottanut vielä kerran jälkitarkastuksen alaisiksi sotapalveluskelpoisuutta koskevat ehdot. "Linnapalveluskelpoisuutta sotakentällä tai kotimaassa" seurasi siten vielä "työkelpoisuus".
Jälkitarkastus ja silmälläpito kotimaassa eivät näyttäneet minusta moitteettomilta. Alinomaa saapui valituksia mitä uskomattomimmasta palveluspelkuruudesta. Minä esitin sotaministerille, että olisi kajottava mitä ankarimmin asiaan. Sitä vaati oikeudenmukaisuus. Kuitenkaan en minä koskaan saanut tuntea, että täällä kaikki tulisi sellaiseksi kuin armeijan ja kotimaan mielialan kannalta pidin toivottavana.
Lain mukaan oli jälellä voimia, jotka eivät olleet valtion palveluksessa. Siihen olivat velvoitetut näihin saakka ainoastaan 17-45 ikävuosien välillä olevat miehet. Sodan ankariin vaatimuksiin nähden en minä pitänyt tätä rajoitusta enää sopivana.
Jo syyskuussa 1916 ylin armeijanjohto teki valtiokanslerille ensimmäisen kerran esityksiä, että poikkeuksetta kaikki ihmisvoimat koottaisiin. Tällöin se oli yhä jyrkemmin sitä mieltä, että sodassa yksilöiden voimat kuuluivat valtiolle, että sen vuoksi jokainen saksalainen 15:sta 60:een ikävuoteen asti oli palvelusvelvollinen ja että tämä velvollisuus, vaikkakin rajoituksin, oli ulotettava myöskin naisiin. Sellaista palvelusvelvollisuutta saattoi vastata asevelvollisuus armeijassa taikka työvelvollisuus — sen laajimmassa merkityksessä — kotimaassa. Se ei käsittänyt mitenkään yksinomaan työntekijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaikkakin se eniten kohdistui heihin.
Työvelvollisuuden saattamisella voimaan palvelusvelvollisuutena sodan hyväksi olisi ollut suuri siveellinen merkitys siinä suhteessa, että siten jokainen saksalainen näissä vakavissa vaiheissa joutui palvelemaan isänmaataan ikivanhaa germaanilaista oikeuskäsitystä vastaavalla tavalla. Sillä olisi myöskin ollut se suuri käytännöllinen merkitys, että valtakunta pääsi määräämään työntekijäin palkkaussuhteet. Jokainen sotilas varmastikin tunsi sen mitä räikeimmän vääryyden tässä sodassa, että hänen, joka joka päivä sai lyödä arpaa hengestään, täytyi elää kurjemmin kuin tavallisen työmiehen, jonka elinehdot olivat taatut. Kun viimeksimainittu ansaitsi elatuksen itselleen, vaimolleen ja lapsilleen, sai sotamies olla huolissaan omasta ja perheensä tulevaisuudesta. Valtion antama avustus ei mitenkään suhdetta tasoittanut. Perhetunne loi ihanteellisen pohjan sille pyrkimykselle, että oli päästävä armeijasta kotimaahan. Jo persoonallisen varmuuden tunnekin sen selittää. Toiselta puolen se kiinnitti monta kotimaahan ja sai heidät pitämään rintamapalvelusta rangaistuksena. Sellaiset olosuhteet olivat pohjiaan myöten epäterveitä.
Minun toivomukseni oli — vaikkakaan sillä kotimaisten viranomaisten vastarinnan vuoksi ei ollut sanottavaa vaikutusta —, että sodassa olevien sotamiesten palkkaa olisi ollut koroitettava ja sen sijaan työmiesten palkkausta kohtuullisessa määrässä rajoitettava. Tästä tietysti olisi johtunut, että sotataloudesta tulevaa voittoakin olisi pitänyt tuntuvasti vähentää. Palkkojen ja voiton olisi täytynyt olla mitä läheisimmässä suhteessa toisiinsa. Me olisimme siten voineet rahataloutemme ja pääomavoimamme hyväksi panna säästöönkin huomattavia summia. Minä tunsin kyllä ne vaikeudet, joita tämän kysymyksen ratkaisu tuotti sen tähden, että raaka-aineiden puutteen vuoksi hinnat kaikilla aloilla olivat kohonneet. Minä toivoin, että kotimaassa siitä selvittäisiin ja löydettäisiin tie terveisiin oloihin. Siinä suhteessa olisi työvelvollisuuslaki ollut kiinnekohtana.
Yleisen palvelusvelvollisuuden toteuttaminen työvelvollisuuden ohella ei yksin riittänyt. Oli myöskin pidettävä huoli siitä, että työvelvollisten työvoima tuli viisaasti käytetyksi ja valtion hyväksi.
Minä kyllä olin selvillä siitä, että sellaiset toimenpiteet vaikuttaisivat syvästi valtiolliseen, taloudelliseen ja yksityiseen elämään. Ei myöskään saanut unohtaa, että liian voimakkaat otteet ovat vaikutukseltaan ehkäiseviä. Oli varmaa, että vastustusta oli ilmenevä, vaikka vaatimukset johtuivatkin sodan rautaisesta pakosta. Itsekkyys ja voitonhimo olivat jo laajalle levinneet. Mutta kansalle oli osoitettava tie voittoon. Sen oli oltava selvillä asioista ja määrättävä oma kohtalonsa. Valtiopäivien ja niiden rinnalla koko kansan täytyi kantaa vastuu. Lokakuun 16:ntena 1916 pyydettiin valtiokanslerilta ehdotusten voimaansaattamista. Minä toivoin, että hallitus olisi ollut valmis edustamaan yleisen palvelusvelvollisuuden suurta aatetta ja kehoittamaan kansaa keksimään voimia, joita se vielä voisi antaa isänmaan käytettäväksi. Oli saatava kansa epäitsekkäästi ajattelemaan, se oli saatava sodan vuoksi kokonaan luopumaan sisäpoliittisesta, omahyväisestä asioiden arvioinnista. Sen oli toteutettava käytännössä ylimmän johdon tekemiä ehdotuksia vastaavat päätökset.
Hallitus ei lähtenyt tälle tielle. Minä luotin siihen aikaan vielä rajattomasti Saksan kansaan ja sen työväestöön. Sota koski meidän kaikkien elämää. Työläistenkin täytyi nähdä, että tilanne oli tällainen ja silloin he tuntiessaan — niin minä luulin —, miten suuri heitä ja isänmaata uhkaava vaara oli, asettuisivat samalle kannalle kuin ylin armeijanjohtokin, antaisivat vielä enemmän kuin he tähän saakka olivat antaneet. Saksalainen työmies oli saanut aikaan paljon ja saattoi vielä enemmänkin aikaansaada. Kuten sotilaskurin tukema isänmaanrakkaus vie sotajoukon vakavana hetkenä suuriin tekoihin, niin pysytetään kansakin lujana ja koossa pitkän sodan aikana, jos sitä lujasti johdetaan ja jos se saatetaan selvästi käsittämään, mitkä vaarat isänmaata uhkaavat. On luonnollista, että hetken hurmio haihtuu. Kurin ja järkevyyden on astuttava sen sijalle. Minä en yhtään epäile, etteikö siihen olisi voitu tulla.
Ilman uutta lakiakin olisi hallitus voinut olla apuna. Piiritys- ja sotatilaa koskevien lakien perusteella olisi kyllä voitu koota ihmisvoimia, kun vaan olisi haluttu niitä todella käyttää. Mutta siihen puuttui hallitukselta tahtoa. Näiden lakien soveltaminen merkitsi sitäpaitsi suoranaista pakkoa, josta en asiaa avoimesti katseltuani mennyt tekemään mitään lupauksia. Minä pidin parempana lakia, jonka takana olisi ollut koko kansa ja joka ulospäinkin olisi osoittanut meidän päättäväisyyttämme. Tämän minä ilmaisin myöskin kanslerille.
Vihdoin kaksi kuukautta myöhemmin, kun ylin armeijanjohto oli uudelleen äärettömän paljon ja väsymykseen asti tyrkyttänyt asiaa, päätti hallitus marraskuulla tehdä valtiopäiville esityksen siviiliasevelvollisuuslaista, joka joulukuun 2 päivänä hyväksyttiin. Se ei sisältänyt sitä eikä tätä. Me olimme tahtoneet aikaansaada jotakin ehyttä. Lakiehdotus poikkesi sangen paljon yleisen palvelusvelvollisuuden periaatteesta, jota me syyskuulla olimme kannattaneet, eikä se ollut takeena siitä, että työvelvollisuuden käyttämisestä olisi koitunut mahdollisimman suuria aikaansaannoksia. Tämä laki oli käytännössä ja erityisesti toteuttamistapansa vuoksi vain vaihdokas jossa ei ollut mitään yhteistä sen meidän vaatimuksemme kanssa että koko kansa oli saatava palvelemaan isänmaata ja siten kartuttamaan sotajoukon täyteainesta sekä voimia, jotka työllään auttaisivat armeijaa ja kotiseutua. Koko lain sanamuodosta muistuttaa ainoastaan sen ensimmäinen pykälä sitä, mihin ylin sodanjohto varsinaisesti pyrki.
Naistakaan eivät määräykset koskeneet. Naisia oli kyllä niin runsaasti, että he olisivat voineet astua työhön miesten sijaan ja valmistaa näille tilaisuuden sotapalvelukseen.
Kaikesta huolimatta tervehdin minä kuitenkin aluksi tätä lakia lämpimästi. Taisteluvalmiutemme merkkinä se sai sekä ystävän että vihamiehen puolelta paljon suuremman arvon kuin mitä se ansaitsikaan. Romaaniassa saavutettujen voittojen rinnalla se oli omiansa vaikuttamaan voimakkaasti.
Minä seurasin asiain käsittelyä valtiopäivillä vain surumielin. Ensi kerran sodan aikana oli minulla siihen nyt tilaisuutta ja asemani ensimmäisenä ylimajoitusmestarina velvoittikin minua siihen. Ylimmän armeijanjohdon oli päästävä selville kansan mielenlaadusta, jolla sodan lopputulokseen nähden oli suorastaan ratkaiseva merkitys. Oli luonnollista, että hallituksen asema työväestöä koskevien sangen pulmallisten kysymysten vuoksi oli vaikea. Olisi ollut seurattava lujaa sotapolitiikkaa eikä tehtävä myönnytyksiä sisäpolitiikassa. Miksi hallitus ei tinkimättä antanut koko kansan vastata sodan lopputuloksesta? Näytti selvästi siltä, että eräiden puolueiden taholla eduskunnassa ei tunnettu halua luopua tänä hädän hetkenä erikoispyyteistä yhteisen hyvän vuoksi. Hallitus ja valtiopäivät olivat yhtä vähän kuin suuri osa kansastakaan vielä tajunneet nykyaikaisen, kaikille samalla tavoin vaatimuksia asettavan kansojensodan olemusta, eivätkä ne ole milloinkaan oikein käsittäneet, mikä merkitys niiden sotilaallisella yhteistyöllä oli ratkaisuun nähden, vaikka ylin armeijanjohto puolestaan yhä uudelleen ja uudelleen oli selittänyt, että juuri siitä riippui Saksan olemassaolo.
Pian selveni, ettei siviiliasevelvollisuuslaki ollut vain epätyydyttävä, vaan että se kaikkialla vaikutti vahingollisesti. Sotilaihin koski erityisesti se, että siviiliasevelvolliset, jotka työskentelivät samoissa toimissa ja asemissa, saivat paremman palkan kuin ne miehet, jotka tähänastisen lain perusteella olivat joutuneet sotapalvelukseen ja jotka nyt palvelivat sotamiehinä. Näitä epäkohtia kärjisti vielä se, että lykkäystä saaneille sotilaille maksettiin sama palkka kuin vapaille työmiehille, s.o. sama palkka kuin siviiliasevelvollisillekin. Se oli suorastaan kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista. Vielä räikeämpiä epätasaisuuksia ilmeni etapissa. Raskaista taisteluista rintamalta palaavat joukot saivat nähdä, miten siellä siviiliasevelvolliset ja apunaiset rauhallisissa oloissa nauttivat moninkertaisena sen, mikä sotamiehen osalle tuli. Tämä oli tietysti miehistä, jotka joka päivä saivat olla hengenvaarassa ja kestää mitä suurimpia rasituksia, ylen katkeraa ja omiansa herättämään vielä suurempaa tyytymättömyyttä palkkausasiassa. Se seikka, että korkeapalkkaisia avustusvelvollisia käytettiin etapissa, vaikutti kuin kaksiteräinen miekka. Nämä olot olivat kovin epäterveitä.
Toimenpiteet, joihin syyskuulla oli kaikkien voimien keräämiseksi ryhdytty, olivat näin ollen johtaneet vain vähäisiin tuloksiin. Kansamme voimia ei saatu riittävästi kootuksi, sillä osaksi ne saattoivat vetäytyä toimista syrjään, osaksi jäädä käyttämättä. Kotimaahan jäi niitä liiaksi, armeija olisi voinut saada enemmän. Ylin armeijanjohto oli pyrkimyksissään epäonnistunut. Se pääsi siihen käsitykseen, ettei Saksan kansan elämä ollut enää tervettä.
Sotatyön ja siviiliasevelvollisuuden arvoa kohottaakseni olin ehdottanut avustuspalvelusristin perustamista. Minä sain sellaisen sittemmin ensimmäisten joukossa ja olen kantanut sitä siksi, että olin ylimmän armeijanjohdon taholta suoritetussa sotatyössä ratkaisevalla tavalla mukana, yhtä ylpeänä kuin muitakin sotakunniamerkkejäni, vaikkakin jonkunlaista surumielisyyttä tuntien. Minä olen ajatellut niitä seurauksia, joita oli siviiliasevelvollisuuslailla, joka tuotti minulle yhä suurempaa ja suurempaa pettymystä.
Hankkiessaan laajentuneen teollisuuden välttämättömästi tarvitsemia ammattimiehiä ylin armeijanjohto oli pakotettu käyttämään sangen suuressa määrässä miehistöä siihen tarkoitukseen ja sen kautta heikontamaan voimia. Talvella 1916-17 laskettiin siten riveistä 125,000 miestä, joiden piti heti, kun pääsivät jälleen vapaiksi, palata armeijaan. Minä vaadin yhtämittaa, että sotilasviranomaiset ja teollisuusmiehet ryhtyisivät mitä pikimmin kasvattamaan ammattilaisjoukkoa ja ottaisivat palvelukseen invaliideja sekä naisia. Tosin tehtiinkin paljon, mutta kaikkialla ei toimittu niin pontevasti kuin asemamme vaati. Sen lisäksi lykkäystä saaneille myönnettiin oikeus liikkua esteettömästi kaikkialla, ja siitä johtui, ettei silmälläpito enää voinut tulla kysymykseen.
Kun teollisuutta oli laajennettu, lisääntyivät armeijan voimat tavattomasti. Mutta se kulutti myöskin sen mieslukua. Kuta suuremmassa määrässä näin tapahtui ja kuta enemmän tarvittiin omaa väkeä vihollisen lisääntyneiden varustusten vastapainoksi, sitä tiukemmin täytyi ylimmän armeijanjohdon isänmaata, armeijaa ja jokaista rintamalla palvelevaa yksityistä sotilasta kohtaan tuntemansa velvollisuuden pakotuksesta ponnistella siihen suuntaan, että kotimaassa todellakin työskenneltäisiin. Armeijasta ei saanut enää ottaa eikä pidättää poissa ketään. Työn tulosten vähentyminen, jota ilman muuta ei voinut ulkonaisten olosuhteiden nojalla selittää, ja lakot olivat ilmiöitä, jotka välittömästi vaikuttivat mitä suurimmassa määrässä turmiotatuottavasti isänmaan sotakuntoisuuteen. Ne olivat jokaista rintamasotilasta vastaan kohdistettuja rikoksia ja korkeimman oikeusistuimen käsityksen mukaan maanpetoksellisia tekoja. Vailla valtion ohjausta, sokaistuna ja yllytettynä on osa Saksan työväestöstä syössyt isänmaansa, toverinsa ja oman itsensä mittaamattomaan kurjuuteen. Tämä syytös tulee aina hirvittävän raskaana lepäämään tuon työväestön hartioilla.
Hallituksen täytyi erikoisesti pyrkiä vaikuttamaan työväkeen sillä, että asemamme vakavuutta selviteltiin, mutta sen ei olisi tarvinnut säikähtää pakkotoimenpiteitäkään, milloin ei muusta todellakaan ollut apua.
Ylin armeijanjohto tunsi hyvin kyllä, että lykkäystä myönnettäessä esiintyi suorastaan suosikkijärjestelmään kuuluvia tapauksia, jotka vaikuttivat joka suhteessa yhtä katkeroittavasti kuin sotapalveluskierrot kotimaassa. Uudestaan ja uudestaan tein sotaministeriölle pyynnön, että nämä epäkohdat korjattaisiin.
Oli luonnollista, että me hädässämme ajattelimme myöskin miehitettyjä alueita. Sotaministeriö oli käsitellyt tätä kysymystä. Oli jo alettu Saksassa käyttää belgialaisia työmiehiä. Ylin armeijanjohto pyysi, että kenraalikuvernööri noudattaisi sotaministerin ja teollisuusmaailman toivomuksia, ja se teki tämän pyynnön sitä hartaammin, kun ei hallitus vielä siihen aikaan ollut siviiliasevelvollisuuslain muodossa vastannut sen esityksiin ihmisvoimien lisäämisestä.
Belgian omien etujen mukaista oli, että työmiehiä siirrettiin Saksaan, sillä maassa vallitsi suuri työttömyys. Kun asiasta oli neuvoteltu keskusviranomaisten kanssa Berliinissä, laajennettiin tätä siirtoa edelleen. Toimeenpantaessa tällöin lähetyksiä, jotka alussa olivat liian runsaita, osoitettiin usein kovuutta, jota olisi ollut parempi välttää. Suureksi osaksi voi siitä syyttää myöskin itse belgialaisia, sillä usein he milloin minkin seikan perusteella ilmoittivat työttömiksi sellaisia tovereitaan, jotka eivät työttömiä olleetkaan. Kenraalikuvernööri asettui kovakouraisuutta ehkäisemään heti, kun hän sitä huomasi. Aikojen kuluessa tuotiin siten Saksaan paljon belgialaisia työmiehiä eikä sen pitemmältä valituksia kuulunut. Siirsimme belgialaisia myöskin miehitetyille alueille. Belgialainen pakolaissanomalehdistö ja ententen yllyttäjät nostivat tietysti raivoisan metelin ja sitä meidän tahollamme oli odotettukin. Kun oltiin kovin kypsymättömiä sotaa arvostelemaan, niin saatiin meilläkin kuulla samanlaisia ääniä. Sotilasviranomaiset eivät toimineet umpimähkään, vaan he tunsivat isänmaallisen velvollisuutensa.
Myöskin Puolasta ja muilta miehitetyiltä alueilta, vieläpä niistäkin seuduista, joita myöhemmin vallattiin, saimme lisää työvoimia, mutta ei kuitenkaan niin runsaasti kuin olisi ollut toivottavaa. Me menettelimme kaikkialla niin säästäen kuin mahdollista, sillä meillä ei ollut ensinkään halua valloittajan ylpeällä kädenliikkeellä sortaa vieraita kansallisuuksia. Me olimme aivan liian objektiivisia emmekä me muuta tahtoneet ollakaan.
Vangit merkitsivät tavattoman paljon meidän sotataloudessamme. Jollemme olisi idässä saaneet niin runsaasti venäläisiä vankeja, ei meidän taloudellinen elämämme olisi saattanut kestää. Toiselta puolen merkitsi myöskin omien miestemme vangiksijoutuminen tuntuvaa voimiemme vähennystä ja samalla vihollisen sotataloudessaan tarvitsemien työvoimien lisäystä. Jos me saimme vankeja, niin oli joka kerta ratkaistava, käytettäisiinkö niitä työhön ja toimiin miehitetyillä alueilla vai kuljetettaisiinko ne kotimaahan. Myöskin tässä suhteessa otettiin kotimaa tarkasti huomioon, vaikkakin armeija kärsi suurta työvoimien puutetta.
II.
Koettaessamme saada kotimaasta ihmisvoimia pyrimme me sen ohessa myöskin luomaan sotavarustusten hankintaohjelmaa, jonka toteuttamiseen osa noista voimista oli käytettävä. Ensi sijassa me tarvitsimme lisää kanuunoita, ampuma-aineita sekä kuularuiskuja ja niiden lisäksi yhä runsaammin kaikenlaista muuta.
Kanuunoita ei tarvittu yksinomaan uutta asestusta varten, vaan myöskin uudistuksiin, korvaamaan vanhemmanmallisia rakenteeltaan nykyaikaisemmilla, ja sen lisäksi oli paikattava sangen suuria aukkoja. Verdunin ja Sommen taisteluissa ei yksistään vihollisen tuli ollut tehnyt vahinkoa, vaan kului tykistöä runsaat määrät myöskin oman kiihtyneen ammuntamme vuoksi.
Raskas tykistö oli hyvästi varustettu viistotulikanuunoilla. Laakatuli ei sen sijaan ollut yhtälailla edustettuna ja me vahvistimme sitä, sillä sen ammukset, kohdistuessaan kauas vihollisen selkäpuolelle, olivat sangen tehokkaita. Sen kautta etuasemissa olevien joukkojen huoltoa ja vaihtoja sekä myöskin taistelun aikana käskyjen antoa ja reservien käyttöä vaikeutettiin.
Myöskin vahvistettiin järeintä laakatulta. Hänen Majesteettinsa Keisari vaikutti erikoisesti siihen, että merisotalaitos luovutti palveluksesta vapaista taistelulaivoistaan kanuunoita. Järein laakatuli oli vielä liiaksi riippuvainen rautateistä ja sen vuoksi liiaksi sidottu määrättyihin paikkoihin. Enemmän kuin ennen ruvettiin myöskin ampumatarpeita kuljettamaan konevoimalla (mekanischer Zug).
Kenttätykistössä otettiin käytäntöön kauaskantava kanuuna ja samanlainen haupitsi.
Oli määrättävä, kuinka monta kanuunaa kuukausittain piti valmistaa, jotta koko tarve tulisi tyydytetyksi. Arvio oli vaikea. Raskaaseen tykistöön nähden osuimme lähimain oikeaan, mutta kenttätykistön tarpeet laskimme liian suuriksi. Heti kun saimme siitä selon, alensimme valmistusmäärää, mutta siitä aiheutui aina jonkunlaista horjuntaa. Teollisuuden alalla ei voi tehdä äkillisiä kokokäännöksiä. Siirtyminen uudelle kannalle vaatii aina aikaa. Se ilmenee tuotannon vähennyksenä. Sen vuoksi olikin aina sangen varovasti siirryttävä uuteen asetyyppiin. Siitä johtui, ettemme aluksi olleet erittäin halukkaita uuden jalkaväen kanuunan käytäntöön ottamiseen, vaikka se myöhemmin huomattiin välttämättömäksi.
Taisteluaseena tankeja vastaan käytettiin kenttäkanuunaa 06, joka lävisti tankin. Niitä oli vain saatava käytettäväksi riittävä määrä.
Ampumatarpeiden lisääminen riippui tähän aikaan ruutiteollisuuden noususta ja se taasen mitä läheisimmin siitä, oliko tarvittavia raaka-aineita saatavissa taikka voitiinko niitä valmistaa. Rikillä ja typellä oli erikoinen merkitys. Oli ylen vaikeaa hankkia selvyyttä tähän kysymykseen. Me koetimme saada tähänastisen ruutimäärän kohoamaan kaksinkertaiseksi. Siihen voitiinkin vähitellen päästä monista häiriöistä, suurista räjähdyksistä ja hiilenpuutteesta huolimatta. Kun ruutiohjelma oli saatu toteutetuksi, tuli puute teräksestä. Siten riitti jatkuvassa sarjassa hankaluuksia, ennenkuin saavutimme tarkoituksemme ja saimme ampumatarpeiden valmistuksen nousemaan.
Erikoista huomiota oli kiinnitettävä siihen, miten joukoille eri ampuma-aineita toimitettiin. Ammuksia oli monta lajia, ja patteripäälliköiltä vaadittiin taitoa selviytymiseen, samoin oli komentoviranomaisten vaikea pitää huolta siitä, että sopivaa ampumatavaraa oli oikeaan aikaan siellä, missä sitä tarvittiin. Sytytinjärjestelmässä oli toivomisen varaa. Rauhanaikaiset sytyttimet eivät olleet tarpeeksi yksinkertaisia. Oli päästävä parempaan malliin. Mutta raaka-aineiden puutteen vuoksi täytyi säästää kuparia sekä messinkiä, ja se jälleen häiritsi meidän suunnitelmiamme. Tykistön kokeilukommissionin työstä huolimatta me saimme vasta myöhään sytyttimiä, jotka olivat moitteettomia ja toimivat niin, että pommit juuri maanpintaa koskettaessaan räjähtivät. Sirpaleet sinkosivat tällöin maasta eivätkä vajonneet siihen. Shrapnelleista me pian luovuimme. Joukkojen saama oppi ei riittänyt, kun oli käytettävä niin arkoja ammuksia. Yleensä pidettiin parempina pommeja, joissa oli herkkä sytytin.
Lisättäessä ampumatarpeiden valmistusta oli myöskin kaasun tuotanto saatava samassa määrässä kasvamaan. Kaasun puhaltaminen pulloista sai yhä enemmän jäädä syrjään, sillä se oli aina miehistöstä vastenmielistä. Sen sijaan saivat kaasuammukset käytännössä yhä enemmän sijaa. Meidän "keltaristimme" oli taisteluase, jota vihollinen pelkäsi. Vielä nytkin kammoivat meidän joukkomme sangen kauan oman kaasun vaikutusta ja vasta myöhemmin tapahtui siinä suhteessa muutos parempaan päin. Salaneuvos Haber johti kaasutaistelua ansiokkaasti.
Myöskin sumuammuksilla alettiin toimia.
Jalkaväki sai keveän konekiväärin, joka olisi kuitenkin voinut olla yksinkertaisempi ja kevyempi. Se tarvitsi vielä liian monta kiväärimiestä käyttäjikseen. Mutta ratkaisu oli tehtävä ja ruvettava aseita valmistamaan ja siihen kului monen monta kuukautta. Jokaisen jalkaväkikomppanian oli saatava 4 ja myöhemmin 6 kevyttä konekivääriä.
Meidän vanha, raskas konekivääriimme oli hyvä, ja sitä joukkomme pitivät arvossa. Se joutui hyvin pian tykkiväen palvelukseen, joka käytti sitä puolustusaseenaan vihollisen tehdessä hyökkäyksiä ja lentäjien uhatessa.
Jalkaväen teräskuula-ammuksia, joilla saattoi menestyksellisesti taistella lentokoneita sekä tankkeja vastaan, lisättiin ja sotaministeriö ryhtyi suunnittelemaan edelleen jalkaväen tarpeiksi pikatuliaseita sekä suurempireikäisiä kiväärejä, joilla sopi hyvästi vastustaa vihollisen tankeja.
Suurta huomiota kiinnitettiin uusien kuorma-autojen hankintaan. Hevosaines yhä huononi ja uusia saatiin niukasti. Olimme pakotetut panemaan kuorma-autoja hevosten sijalle. Tosin tällöin jouduimme jälleen vaikeuksiin käyttöainevarastoinemme. Mutta me olisimme tarvinneet kuorma-autoja joukkojen kuljetukseenkin. Suunnattoman teollisuutensa avulla kykeni entente entistä enemmän automobiileilla siirtelemään nopeasti ei vain reservejään, vaan myöskin suuressa määrässä joukkojaan majapaikoista taistelukentälle ja sieltä jälleen takaisin. Siten saattoivat joukot tavattomasti säästää hengen- ja ruumiin voimiaan. Me saimme olla tyytyväisiä, jos edes kiireellisimmissä tapauksissa saatoimme kuljettaa väkeämme kuorma-autoilla. Meidän tahollamme ei tankkien rakentamisen aika ollut vielä koittanut.
Aivan erikoisasemassa oli lentokoneteollisuus. Vihollisarmeijat kilpailivat keskenään saadakseen rakennetuksi mahdollisimman nopean ja äkkiäkohoavan taistelulentokoneen. Oli käynnissä kummankinpuolinen kilpailu ja meidän lentokoneteollisuutemme oli usein voitolla. Nimenomaan vuonna 1918 oli meillä mainioita malleja, joita meidän lentäjämme oman rohkeutensa ohella saivat kiittää ilmavoitoistaan.
Olen edellä kosketellut ainoastaan tärkeimpiä sotavälineitä, joita välttämättä oli suuresti lisättävä. Tosiasiallisesti oli ajateltava kaikkia, sillä kaikki olivat tärkeitä. Piikkilankaa esimerkiksi tarvittiin yhtä hyvin kuin jalkaväen ampuma-aineitakin. Taisteluvälineitä oli niiden merkityksen ja todennäköisen kulutuksen perusteella vertailtava keskenään ja sitten oli määrättävä, kuinka paljon niitä piti valmistaa. Koko ohjelma oli työlästä, tulevaisuuteen tähtäävää henkistä työtä, johon eversti Bauer minun esikunnastani aivan erikoisen huomattavalla tavalla otti osaa. Vasta monien Berliinissä pidettyjen neuvottelujen perästä se valmistui ja sai Hindenburg-ohjelman nimen, vaikka ylimmän armeijanjohdon ohjelma ei käsittänytkään yksinomaan sotavarustuksia koskevia vaatimuksia, vaan sisälsi myöskin ehdotuksen, että ihmislukua ja sielullista voimaa lisättäisiin.
Hindenburg-ohjelman toteuttamiseen tarvittiin tietysti paljon aikaa, jo yksistään sen toimeenpanon täytyi synnyttää levottomuutta, joka menestyksen sijasta vaikutti ehkäisevästi. Oli myöskin voitettava luonnollisia hankauksia. Juuri kun tie näytti selvältä, kävi ilmi, että rauhanaikaiset lokomotiivitehtaat, jotka oli otettu yksinomaan sotateollisuuden palvelukseen, piti jälleen palauttaa entiseen tehtäväänsä. Liikennevälineemme tarvitsivat vihdoinkin perusteellista parannusta. Toisten tehtaiden oli otettava suorittaakseen niiden töitä. Kaikkia laitoksia oli mahdollisimman tarkoin käytettävä. Lisätty tuotanto vaati laajennuksia tehtaissa ja siihen kului taas aikaa. Toisin paikoin olivat työt seisauksissa taikka työpaikka oli yhdistettävä toiseen. Kun oli paljon korjattava, käytiin sitä ankarammalla otteella käsiksi taloudelliseen elämään.
Kului tietysti paljon aikaa, ennenkuin työt Hindenburg-ohjelman toteuttamiseksi alkoivat, ja vielä enemmän, ennenkuin raaka-aineista oli saatu valmistetuksi sotatarpeita. Ohjelmaa täytyi myöhemmin tarkistaa ja rajoittaa. Käsityksemme selvenivät ja me huomasimme, ettei välttämättömiä työvoimia voitu koota armeijan ja laivaston täyteainesta vahingoittamatta. Myöhemmin kuului ääniä, jotka selittivät, että koko Hindenburg-ohjelma oli ollut virhe, ja että ylin armeijanjohto olisi saanut antaa sotaministeriön työskennellä rauhassa edelleen. Sen olisi vain pitänyt antaa määräykset. Kenraalisotamarsalkan ja minun oli pidettävä kiinni siitä, että me olimme havainneet armeijan sotavarustusten hankinnan riittämättömäksi huolimatta siitä, että sotaministeri oli suuressa päämajassa ja vaikka koko maailma asiasta puhui. Luonnollisesti olisi ollut tätä yhtäkkistä sotateollisuuden nousua tuntuvasti parempi, jos rauhanaikaisen teollisuuden muutos sotateollisuudeksi olisi tapahtunut suunnitelmallisesti ja tehtävän suuruutta vastaavalla tavalla ja jos sitä jo ennen sotaa olisi valmisteltu sekä kahden ensimmäisen sotavuoden kuluessa ohjelman mukaan toteutettu. Mutta ylimmän armeijanjohdon ei ollut suotu joutua niin ihanteellisiin olosuhteisiin; sen vuoksi sen täytyi toimia. Juttu on aina sama: aikanaan ei tehdä, mitä pitäisi, arvostelu sitä moittii, mutta ei keksi kuitenkaan kohtaa, jota se voisi korjata. Mutta jos jotakin saadaan aikaan, jotakin syntyy, nousee mahtava rakennus, silloin arvostelu kyllä tietää, mihin kohtaan se hyökkää. Se on useimmiten oikeassa. Jälkeenpäin on helppo nähdä kaikki. Mutta toimettomuus ja laiminlyönti ovat aina pahimpia vikoja, ne ovat vaarallisempia kuin jotkut järjestelmäerehdykset. Itse asiassa syntyi Hindenburg-ohjelmasta todellakin ohjelma. Sillä saatiin enemmän aikaan kuin suuren ohjelman muilla kohdilla, joihin me emme niin voineet käydä käsiksi.
Lopulta teollisuus joutui käyntiin. Hindenburg-ohjelman toteuttaminen merkitsee saavutuksena kokonaisuutta, mistä se saa kiittää kenttävaruslaitoksesta syntyneen ase- ja ampumatarvehankintaviraston toimintaa. Viraston päällikkönä oli kenraali Coupette, joka on erittäin perehtynyt teknillisiin ja teollisuutta koskeviin kysymyksin. Hänen kanssaan toimivat samassa hengessä hänen huomattavat, lujatahtoiset osastonpäällikkönsä, majuri Stadtlaender ja eversti Wurtzbacher. Armeija tietää, mistä se saa kiittää tätä virastoa ja sen johdossa olevia miehiä.
Teollisuusmaailmalta sai sodankäynti tukea. Tämä maine on sillä aina säilyvä. Päästyään selville, mitä siltä vaadittiin, se täytti sille annetut tehtävät omin työvoimin ja sen tuotanto aina parani. Kun se otti valtiolta vastaavan maksun, niin oli se siihen vahingon uhan ja meidän vaatimuksistamme aiheutuvien suurten rahallisten kulujen vuoksi suorastaan yhtä oikeutettu kuin työmies, joka kantoi työstään siltä palkan. Liikanaisuudet ja itsekkäät pyyteet minä jo yksistään sotilaiden etujen nimessä hylkäsin. Hallituksen asia oli pitää silmällä ja ryhtyä toimenpiteisiin, etteivät Hindenburg-ohjelmasta aiheutuneet suunnattomat lisävaatimukset enää huonontaneet meidän taloudellisia olosuhteitamme. Veroilla oli vain osittain tasoittava vaikutus. Kiskurien voittoa olisi pitänyt ehkäistä. Minä valitan syvästi, että armeijassa ja kotimaassa oli vallalla henki, joka esti meitä korjaamasta tätä asiaa. Sodankäynnin kannalta minä kyllä usein koetin siihen päästä. Sotakeinottelija on epämiellyttävä ilmiö, joka turmelevan vaikutuksensa kautta saa aikaan sanomattomia vahinkoja.
Ylimmän armeijanjohdon pyynnöstä oli tällä välin sotaministeriössä tapahtunut eräs muutos.
Koko sotatalouden keskusvirastoksi tuli sotavirasto. Siinä käsitteli miehistökysymystä täytevoima- ja työosasto, raaka-ainekysymystä sotaraaka-aineosasto ja lopuksi valmistuskysymystä edellämainittu ase- ja ampumatarvehankintavirasto. Se, mitä sotavirastolta ihmisvoimien kokoamiseen nähden odotin, ei toteutunut. Tämäkin virasto katseli ilmeisesti sisäpoliittiselta näkökannalta kaikkia tähän kuuluvia kysymyksiä asettamatta sodan vaatimuksia etualalle. Minä olin toivonut, että se olisi onnistunut lähentämään työnantajia ja työmiehiä toisiinsa. Useilla tahoilla tällaista kummankinpuolista lähentymistä harrastettiin.
Valmistuskysymyksen ratkaisu olisi käynyt helpommaksi, jos alunpitäen koko sotateollisuus, myöskin pionieerivarustus-, automobiili- ja lentokonetyöt sekä nimenomaan laivastotehtaat olisivat joutuneet sotaviraston valvonnan alaisiksi. Mutta tässä suhteessa ei käyty perinpohjaisesti asiaan käsiksi.
Me koetimme saada sotateollisuutta käyntiin myöskin miehitetyillä alueilla ja kenraalikuvernöörikunnissa. Mutta se oli vain rajoitetussa määrässä mahdollista. Vaihteleva sotatilanne, joka oli otettava lukuun, sekä työvoimien puute tuotti esteitä. Sitäpaitsi oli muitakin ehkäiseviä syitä. Niinpä Liègen ja sen ympäristön suurissa käsiasetehtaissa belgialaiset työmiehet selittivät, että he vasta sitten ryhtyvät töihin, kun he saavat takeet siitä, etteivät saksalaiset sotilaat kuljeta heidän valmistamiaan aseita länsirintamalle. Tällaisia takeita ei voitu antaa.
Meidän täytyi sen vuoksi monesta paikasta kuljettaa koneita, joita aikaisemmin olimme löytäneet ja joita sotateollisuudessa voitiin käyttää, saksalaisiin tehtaisiin, missä niistä teollisuus ja siten sodankäynti saattoivat tarpeellisessa määrässä hyötyä.
III.
Raaka-aineiden hankintaa ja jakelua Saksassa johti varmoin käsin eversti Koeth, joka toimi omalla alallaan sodan vaatimuksia vastaavalla tavalla. Hän vaikutti suuresti siihen, että miehitetyiltä alueilta raaka-aineita saatiin. Raaka-aineiden tuontia liittolais- ja puolueettomista maista johti erityinen Preussin sotaministeriöön kuuluva osasto, jonka kanssa eversti Koeth oli mitä läheisimmissä suhteissa. Hiilet ja käyttöaineet eivät kuuluneet hänen työalaansa.
Eversti Koeth hankki armeijalle välttämättömimmät tarpeet, muuhun ei meidän asemamme eikä riippuvaisuutemme ulkomaista suonut mahdollisuutta. Raaka-aineiden saanti oli pitkäksi ajaksi taattu. Väestömme kärsi kuitenkin suurta puutetta. Sillä ei ollut vaatteita eikä jalkineita. Hintasuhteet olivat peloittavia ja ne vaikuttivat ratkaisevasti elintarpeittemme kallistumiseen sekä sen seikan yhteydessä oleviin epäkohtiin. Se havainto herätti minussa surua. Sodankäynnin nimessä ei ylin armeijanjohto voinut sellaista suvaita ja se kääntyikin asian johdosta hallituksen puoleen, vaikka ilman menestystä.
Riippuvaisuutemme ulkomaista koitui turmiolliseksi. Erittäin tärkeältä näytti minusta lankasijakeaineiden hankinta. Minä jätin tämän kysymyksen everstiluutnantti Schmidt-Rederin tutkittavaksi. Tämä upseeri asettui yhteyteen valtion virastojen ja teollisuusmaailman kanssa. Enimmäkseen ovat saavutukset hänen ansiotaan. Toivoakseni hänen työnsä tulee hyödyttämään isänmaata. Se voi tulevaisuudessa olla maallemme loppumattomaksi siunaukseksi, jos Saksan kansa oppii valmistamaan näitä tuotteita, jotka se näihin asti on hankkinut ulkoa.
Erinäisten raaka-aineiden hankintaa varten muodostettiin joukoittain sotahankintayhtymiä. Minun arvosteluni ulkopuolelle jäi, olivatko ne välttämättömiä ja missä määrin. Tosiasia on, että ne tekivät tavattoman lamauttavan vaikutuksen.
Liikenteen tilasta riippui, saattoiko maan taloudellinen elämä lopullisesti säilyä. Se taasen oli riippuvainen vetureista, rautatievaunuista sekä henkilökunnasta ja liittyi mitä läheisimmin hiilien saantia koskevaan kysymykseen. Ministeri v. Breitenbach oli joka suhteessa tehnyt hyvin paljon armeijan tarpeiden tyydyttämiseksi. Henkilökuntaa ja kuljetusvälineitä oli liiaksi rasitettu, varsinkin vetureita oli kovasti kulutettu. Alettiin siitä, että veturi- ja vaunutehtaat pääsivät entiseen työhönsä. Ylin armeijanjohto avusti kuitenkin vain vastahakoisesti yleisten töiden ministeriä uusien vapautusten myöntämisessä, sillä ne heikonsivat armeijaa. Mutta sitä ei voinut välttää syystä, että rautatiehenkilökunnan työtä oli helpotettava. Me olimme monessa suhteessa varustautuneet ainoastaan lyhytaikaisen sodan vaatimusten mukaan ja nyt olimme pakotetut tässä, kuten useassa muussakin kohden, järjestäytymään siltä varalta, että sota kestäisi kauan. Sotilaallisista vaatimuksistamme johtui, että maan rautateitä täytyi sangen paljon käyttää. Me olimme ottaneet haltuumme Belgian rautateiden liikkuvan kaluston sekä Pohjois-Ranskan veturit ja vaunut, mutta ne eivät riittäneet. Sen vuoksi, että saaliiksi saatu venäläinen kalusto edellytti leveämpää kiskoväliä, ei sitä voitu käyttää.
Liittolaisemme rasittivat sen lisäksi tavattomasti meidän veturi- ja vaunuvarastoamme. Itävalta-Unkarin rautateillä liikkui monta sataa saksalaista veturia ja kymmeniätuhansia vaunuja. Samoin Turkki ja Bulgaaria saivat meiltä kalustoa ja palveluskuntaakin. Me olimme nyt saaneet Romaaniasta kalustoa saaliiksemme, mutta vihollinenkin oli kuljettanut Moldauhun useita tuhansia saksalaisia vaunuja ja piti ne hallussaan. Miehitetyillä alueilla, missä oli niin pitkiä rautatielinjoja, tarvittiin kokonaisen armeijan suuruinen liikennehenkilökunta ja huomattava määrä liikennekalustoa.
Ylin armeijanjohto esitti sotarautatiepäällikön kautta ministerille useampia kertoja peräkkäin, että erinäisillä toimenpiteillä, rajoittamalla esimerkiksi matkailijaliikennettä, pyrittäisiin tarkemmin säännöstelemään maan rautatieliikennettä. Miehitetyillä alueilla toimittiin siihen suuntaan. Raskaat aselepoehdot ja vallankumous pakostakin toteuttivat sen, mitä silloin ei saatu aikaan ja mikä taloudellisen elämämme vuoksi ei kaikessa laajuudessaan ollut mahdollistakaan. Miten kireä liikenteen tila siihen aikaan oli, selviää siitä, että ruuti- ja räjähdysainetehtaat, joiden tuotannosta kaikki riippui, saivat seisoa päiväkausia. Rautatiet eivät voineet kuljettaa niille hiiliä, vaikka niitä olikin. Asiat menivät niin pitkälle, että minun täytyi joka päivä saada tieto siitä, oliko ruutitehtaista pidetty huolta.
Sotarautatielaitoksen päällikkö, eversti v. Oldershausen ja hänen apulaisensa, majuri v. Stockhausen, olivat kumpikin henkilöitä, jotka hoitivat erittäin ymmärtävästi laaja-alaisen tehtävänsä. He olivat yhtämittaa mitä läheisimmissä tekemisissä liittolaisten sotarautatieviranomaisten ja Saksan liittovaltioiden liikenneministerien kanssa. Sangen paljon vaikeuksia johtui Saksan rautatiehallintojen moninaisuudesta. Me tunsimme kalvavaa haittaa siitä, ettemme ennen sotaa olleet saaneet luoduksi mitään suurempaa yhtenäisyyttä ja etteivät liittovaltiot olleet kulkeneet rinnakkain järjestelmään nähden. Esim. Baierilla oli kilometrilukuunsa verraten tuntuvasti vähemmän raskaita vetureja kuin Preussilla. Baierilaiseen veturiin tarvittiin toisenlaisia korjausosia kuin preussilaiseen. Ilman valtiosäännön muutostakin olisi voitu saavuttaa paljon.
Liikenteen tilaa rasitti edelleen se, ettei kanava- ja jokiliike ollut yhtenäisen johdon alainen. Näihin asti ei sitä ollut sillä tavoin edistetty kuin olisi ollut välttämätöntä. Aikaa myöten täytyi laiminlyönti korjata. Muodostettiin erityinen laivaliikeosasto. Valtakunnan merisotavirasto antoi minun pyynnöstäni apuaan toimittamalla palvelusväkeä.
Talvella 1916-17 olivat liikenneolot sangen huonot, mutta parantuivat sittemmin. Seuraavana talvena ne jälleen kiristyivät, vaikkakaan ei samassa määrässä kuin edellisenä vuonna. Työministeri koetti myös puolestaan tehdä kaiken, mikä näytti todella olevan omiaan ehkäisemään liikennepulaa.
Kaiken sotateollisuuden ehtona on hiilen ja raudan saanti. Meillä oli kumpaakin omassa maassa. Longwyn sekä Brieyn malmi- ja Belgian hiilikaivokset, osa Pohjois-Ranskan ja Puolan hiilialueita, joista viimeksimainitut kuuluivat meidän ja Itävalta-Unkarin hallintoon, paransivat asemaamme huomattavasti puolueettomiinkin maihin verraten. Koillis-Serbian hiilituotantoa ruvettiin myöskin edistämään. Me koetimme saada Turkinkin käyttämään paremmin hyväkseen mahdollisuuksiaan. Me toimitimme hiiliä liittolaisillemme ja saimme ainoastaan Itävalta-Unkarista böömiläisiä ruskohiiliä Saksin sekä Baierin tarpeisiin. Puolueettomilta valloilta me saimme hiilen ja raudan vastikkeiksi ravintoaineita sekä rahaa valuuttamme vahvistamiseksi, ja myöskin hevosia. Hiili ja rauta olivat siis tosi voimaa!
Talvella 1916-17 hiilien puute kotimaassa lisääntyi huomattavasti. Se vaikutti syvästi mielialaan ja pakotti ratkaiseviin toimenpiteisiin. Saksan hiilenhankintaa ei oltu järjestetty ja tuotanto oli suuresti heikontunut. Helmikuussa 1917 esitin valtiokanslerille, kuten jo olen maininnut, että olisi asetettava erityinen hiilikommissaari asioita hoitamaan. Vasta vuorisalaneuvos Stutzin onnistui järjestää hiilikysymys, s.o. voittaa ainakin suurimmat hankaluudet ja tasoittaa kotitalouden, valaistus- ja kulkulaitosten, maatalouden ja teollisuuden sekä rautateiden ja merilaitoksen tarpeet. Minun oli erittäin vaikea hänen pyynnöstään touko- ja kesäkuulla 1917 jälleen heikontaa 50,000:lla töihin tarvittavalla miehellä armeijaa, sillä ententen suuri hyökkäys läntisellä rintamalla oli käynnissä ja sen vaikutus oli syvä ja voimia kului tavattomasti. Pidettäköön tämä mielessä kysymyksessä olevaa ajankohtaa seuratessa. Ylin armeijanjohto oli ottanut sen vastuulleen luodakseen kotimaassa kiinteän pohjan vihollisalueella suoritettavalle sodankäynnille. Tehostan tässä vielä kerran, että ylin armeijanjohto tunsi tällaisen sotaväen heikontamisen asettavan sille samalla velvoitukseksi rintamasotilasta kohtaan koettaa lakkaamatta lisätä työn tuloksia ja parantaa työvoimain käyttöä Saksassa. Armeijaan ei näitä työvoimia kotimaasta palautettu ja työnteho siellä vain pieneni. Se oli tietysti kirvelevä isku.
Rautaa ei ollut niin runsaasti saatavissa kuin hiiltä. Vain suurilla ponnistuksilla voitiin saada valmistetuksi tarvittava määrä terästä, erikoisesti ilmaterästä. Ruotsista tuotimme paljon rautamalmia ja myöskin Potin malmirikkaudet Taka-Kaukasiassa tekivät meille huomattavan palveluksen. Teräksen valmistukseen tarvittiin välttämättömästi myöskin rautaromua. Sitä saimme runsaasti miehitetyiltä alueilta. Saadaksemme vanhaa rautaa kanuunain ja ammuksien teräkseen, oli meidän, kun saarto painoi uhkaavana ja sodan ahdinko oli suuri, uhrattava sotateollisuudellemme monta tehdasrakennusta. Lopulta teräksen valmistus rupesi riittämään. Teräs oli tällöin jaettava esim. kanuunain, ampumatarpeiden ja väkälangan jatkuvaa valmistamista varten, erityisesti oli varattava rautateiden korjauksiin oma osuutensa.
Mitä vakavin merkitys oli yleensä sillä seikalla, että sodankäyntiä varten saatiin, paitsi hiiltä, rautaa ja terästä, käyttöaineita sekä voiteluöljyjä sukellusveneisiin, automobiileihin ja lentokoneisiin. Meidän oli tässä suhteessa turvauduttava Itävalta-Unkariin ja Romaaniaan. Kun Itävalta-Unkari ei voinut hankkia kylliksi öljyä ja kun kaikki yritykset sen tuotannon kartuttamiseksi jäivät tuloksettomiksi, niin sai Romaanian öljy meille sotaan nähden suorastaan ratkaisevan merkityksen. Öljytuotantoa oli Romaania saattanut parantaa, mutta käyttöainekysymys pysyi yhä edelleen hyvin vakavana ja vaikeutti sodankäyntiä sekä elämää Saksassa. Kaukaasian varastot avasivat vuonna 1918 eteemme hyviä mahdollisuuksia. Omaa benzoliteollisuuttamme ei yleisen sotataloutemme kehyksissä voitu myöskään ilman muuta laajentaa. Benzolia ei voinut käyttää sukellusveneissä eikä lentokoneissa. Kun sodan lopulla kuitenkin päätimme antaa lentäjien koneisiin benzoliakin, niin teimme sen yksinomaan bensiinin puutteen vuoksi siitä huolimatta, että tiesimme vähentävämme heidän lentotehoaan ja lisäävämme vaaran uhkaa. Jatkuvasti oli pidettävä silmällä sitä, että varastot riittivät ja että joukkojen tarpeet tyydytettiin. Matka-automobiililiikennettä oli yhä enemmän rajoitettava, samoin täytyi vähentää kuorma-autojen käyttöä rauhallisempina aikoina, jotta uhkaavissa tilanteissa voitaisiin toimia täydellä voimalla. Muuta en voinut armeijalle vaatia.
Öljyn puute kotimaassa oli suuri. Maaseutu ei saanut riittävästi petroleumia talveksi. Maalaisten täytyi viettää pitkät talvi-illat pimeässä. Se oli omiansa vaikuttamaan raskaasti mielialaan. Meidän oloillemme kuvaavaa on, että tästä epäkohdasta puhuttiin niin vähän. Liikennepulan syynä oli pitkän aikaa veturien huono voiteluöljy, joka jähmettyi helposti kylmässä. Yksityinen autoliikenne kotimaassa oli melkein kokonaan seisahduksissa. Koko käyttöainekysymys pysyi edelleen sangen vakavana. Sitä täytyi ehdottomasti mitä huolellisimmin pitää silmällä. Vasta syksyllä 1918 toteutui toiveeni, että armeijasta ja laivastosta pidettäisiin yhtenäisesti huolta. Käyttöaineiden hankinta armeijan ja kotimaan tarpeiksi oli yhtenäistä. Sitä hoiti sotaliikennepäällikkö.
Ylimmän armeijanjohdon toimesta koetettiin yhtämittaa kehittää kaikkia menettelytapoja, jotka käyttöainevastikkeiden valmistuksessa tulivat kysymykseen. Mutta monet luonnolliset vaikeudet haittasivat tapojen toteuttamista ja tekivät ne usein mahdottomiksikin.
Ampumahautasotaan tarvittavia aineita, puuta ja soraa, otettiin entistä enemmän miehitetyiltä alueilta. Kotimaastakin oli niitä vielä saatavissa.
Minä en voinut raaka-ainekysymykseen nähden huolehtia muusta kuin pääasioista. Siihen vaadittiin sitäpaitsi laajaa perehtymistä. Minun täytyikin jatkuvasti olla selvillä asiain kulusta voidakseni tehdä erinäisiä tärkeitä päätöksiä.
Raaka-aineita oli otettava miehitetyiltä alueilta. Se kuului sodan luonteeseen. Lujan järjestelyn avulla saatiin tässä kohden vähitellen paljon aikaan. Ylin armeijanjohto pyysi kummankin kenraalikuvernöörin toimimaan sanottuun suuntaan. Kaikkialla seurattiin olennaisesti samoja periaatteita. On totta, että siitä johtui väestölle rasituksia mutta selvää on myöskin, ettei näitä toimenpiteitä voitu välttää.
Jokainen asiaan perehtynyt myöntää, että me olisimme voineet menetellä monessa tapauksessa käytännöllisemmin. Mutta tässäkin kohden oli viranomaisilla ja yksityisillä ratkaistavanaan uusi tehtävä, jota pitkän sodan vaihtelevat tarpeet olivat omiaan hämmentämään. Mutta kaikista vaatimuksista huolimatta menettelimme me kotimaahan verraten hyvin varovaisesti. Sen täytyi luovuttaa kirkonkellonsa, kun taas Belgia sai ne pitää valtiokansleri kreivi v. Hertlingin Hänen Majesteetilleen tekemästä esityksestä.
Ei yksin armeija, vaan myöskin kotimaa sai miehitetyistä alueista ratkaisevaa apua. Kuten kotimaan sotateollisuus, nieli myöskin miehitettyjen alueiden huolto meiltä väkeä huomattavat määrät. Elossa pysyäksemme oli meidän tehtävä tämä kauppa.
Liittolaisten osuus Saksan raaka-ainehankinnassa tuli siten korvatuksi, että Saksa sotaministeriön toimesta joko valmisti taikka antoi vastikkeeksi sotavarustuksia. Sen käsissä oli myöskin Koillis-Serbiassa sijaitsevien Borin kuparikaivosten hallinto, joista saimme mitä runsainta apua. Ylin armeijanjohto puuttui vain silloin asiaan, kun Bulgaaria tai Turkki vanhaan balkanilaiseen tapaan vitkastelivat liiaksi raaka-aineiden toimittamisessa ja kaipasivat jonkinmoista ravistusta muistutukseksi sitoumustensa suorittamisesta.
Hankittaessa armeijalle raaka-aineita antoi tiede koko mahdillaan sodankäynnille apua. Siitä saakoonkin tiede kiitokset.
Kaikissa kysymyksissä, jotka koskivat voimiemme vahvistamista kotimaassa, olivat eversti Bauer ja majuri v. Harbou minulle voimakkaana tukena. Heidän työnsä oli esimerkiksi kelpaavaa.
IV.
Ruokinnalla oli yhtä suuri merkitys, olipa kysymys väestöstä tai armeijasta, miehestä tai hevosesta.
Sotilaan aikaansaannoksiin sotakentällä vaikuttaa tavattomasti ravinto. Se ynnä lomasuhteet määräävät joukkojen mielialan. Sen vuoksi täytyi minun kaikella tarkkuudella seurata ruokintakysymystä.
Saksan kansan mielialan herpaantuminen oli mitä olennaisimmin riippuvainen ravitsemisseikoista. Ruumis ei saanut jokapäiväiseksi ravinnokseen, varsinkaan mitä munanvalkuaisaineeseen ja rasvaan tulee, sitä määrää, joka ruumiillisten ja henkisten voimien ylläpitämiseksi on välttämätön. Laajoissa piireissä oli ruumiin ja sielun vastustusvoima jollakin tavalla lamassa ja synnytti epämiehekkään, hysteerisen mielialan, joka vihollisten harjoittaman propagandan herpaisemana sai monen saksalaisen yhä enemmän vaipumaan epäsotilaalliseen ajatustapaan. Kesällä 1917 tein ensi kerran näistä seikoista tarkkoja huomioita ja kauhistuin. Siinä oli äärettömän heikko kohta. Tämä ilmiö johtui ihmisluonteen olemuksesta. Luja, isänmaallinen tahto saattoi sitä tasoittaa, mutta täydellisesti oli se poistettavissa ainoastaan parempien ravinto-olojen avulla. Ravintoa oli saatava enemmän. Meidän täytyi sitä saada muualta ja pitää huolta käsilläolevien tuotteiden säilymisestä, mutta ennen kaikkea siitä, että tuotanto lisääntyi. Se oli tärkeintä.
Valakian valtaaminen merkitsi tällöin jonkinlaista ratkaisua. Lisäapua oli saatava muilla keinoin. Ylin armeijanjohto huomautti alinomaa, että olkia ja puuainesta oli sopivasti valmistettuna välttämättömästi käytettävä eläinten ja mahdollisesti myöskin ihmisten ravinnoksi, samoin lehdeksiä. Meidän oli kansasta saatava irti kaikki, mitä sodankäyntiin tarvittiin, mutta meidän oli samalla koetettava ottaa luonnosta tieteen avulla, joka tässäkin meitä tuki, kaikki ihmisten ja eläinten ravinnoksi kelpaava, myöskin sellainen, jonka saattoi ruoka-aineeksi muuntaa.
Koettaessamme keksiä keinoja ravintoaineiden mätänemisen ehkäisemiseksi johduimme perunain kuivaamiseen, jota lämpimästi harrastin.
Tuotannon lisääntyminen edellytti keinotekoisten lannoitusaineiden riittävää saantia ja kohtuullisia hintoja.
Ylin armeijanjohto edisti kaikin tavoin edellistä. Se kävi sitä tärkeämmäksi, kuta niukemmaksi tuli luonnollisen lannan saanti sen vuoksi, että karjakanta oli alentunut ja lantarehua puuttui, ja kuta enemmän voimaperäinen maanviljelys voitti alaa. Me tuotimme fosfaatteja miehitetyiltä alueilta Pohjois-Ranskasta ja Belgiasta ja alinomaa teimme valtiokanslerille sekä rahaministeriölle esityksiä, että typpitehtaita (Merseburgissa) laajennettaisiin.
Hintojen säännöstely kuului kotimaan viranomaisille. Sitä haittasivat sisäpoliittiset suhteet. Kun sosialidemokraatit harjoittivat kiihoitusta maaseutua ja agraareja vastaan, jotka panivat köyhän leivälle kalliin hinnan, ja kun elinehdot itsessäänkin olivat vaikeat, ei hallitus uskaltanut kaukonäköisesti määrätä sopivia rajahintoja. Sen vuoksi, että työkustannukset olivat korkeat ja että sodan loputtua kävi välttämättömäksi hankkia kalustoa, eivät maatalouspiirit monin paikoin katsoneet voivansa toimia niillä hinnoilla. Varastot eivät väestölle riittäneet eikä niihin alhaisten hintojen vuoksi päästy oikein käsiksikään. Järjestöt, joiden olisi tullut pitää huolta asiasta, eivät tunteneet alaa eivätkä muutoinkaan tehtäväänsä pystyneet. Niiden toiminta oli usein ärsyttävää ja vieroittavaa. Siten ei yksityinen saanut edes niitä säädettyjä annoksia, jotka täyden elinvoiman ylläpitämiseksi olivat riittämättömät. Maaseutu ja kaupungit turvautuivat tällöin, mikäli siihen pystyivät, omaan apuunsa. Salakauppa ja keinottelu pääsivät vauhtiin. Ennen pitkää ei luisumista tällä pinnalla voinut enää mikään estää.
Omistavat luokat hankkivat itselleen kaikki välttämättömät tarpeensa, vieläpä sen ylikin. Vaikkakaan heidän kulutuksensa ei yleiseen ravitsemiskysymykseen sanottavasti vaikuttanut, oli se kuitenkin omiaan katkeroittamaan.
Laajoilla kansankerroksilla, nimenomaan keskisäädyllä, kiinteäpalkkaisilla virkamiehillä ja upseereilla, oli kovat päivät. Pieni osa lienee kyllä hätäajan koettelemuksissa langennut ja auttanut itseään, mutta suurempi nälkiintyi kirjaimellisesti. Tämä painoi vielä kaiken sen taakan lisänä, mikä keskisäädyllä muutoinkin oli kannettavanaan. Ja kuitenkin tämä sääty, jota joka suhteessa poljettiin, täytti velvollisuutensa — vaikka ikävä kyllä vain ääneti — viimeiseen asti.
Työläisestä pidettiin huolta. Hän järjesti palkkavaatimuksensa, joita usein lakoillakin vietiin perille, salakaupan mukaisiksi. Totta on, että melkoinen osa työväkeäkin sai kokea vaikeuksia. Mutta toisin kuin keskisäädyllä oli sillä yleensä kuitenkin mistä elää.
Salakauppakysymys sai mitä suurimman sisäpoliittisen merkityksen. Sodan kestäessä se yhä kasvoi sitä mukaa kuin sota-ajatukset kotimaassa haihtuivat ja luonnolliset vaistot, joiden vastapainona ei enää ollut mitään, entistä räikeämpinä tunkeutuivat esiin. Salakauppa ja keinottelu pukeutuivat ajan pitkään yhä inhottavampiin muotoihin ja vaikuttivat syillään ja seurauksillaan yhä häiritsevämmin saksalaiseen ajatusmaailmaan. Meidän jyrkkä pakkotaloutemme rajahintoineen oli sortunut. Tuotantoa ei saatu kohoamaan, tulos laski laskemistaan riippuen ulkonaisista olosuhteista, kuten miehisten työvoimien puutteesta, lannoitusaineista ja epäsuotuisista ilmoista. Vaikka ylin armeijanjohto kääntyi useasti valtiokanslerin puoleen pyynnöllä, että hän salakauppaan sekä sen ohella liiallisiin urakoitsijavoittoihin ja työpalkkoihin nähden ryhtyisi sellaisiin toimenpiteisiin kuin sotakykymme säilyttäminen vaati, ei se johtanut mihinkään tuloksiin. Tämä oli ikäänkuin ilveilyä: eikö todellisuudessa juuri siitä, että pelättiin liian korkeita rajahintoja maatalouden alalla, johtunut kaikkien elinehtojemme kallistuminen ja eikö se aivan olennaisesti syventänyt kaupunkien ja maaseudun välistä juopaa? Tyytymättömät ainekset osasivat lyödä rahaa kaikesta. Vihollinen riemuitsi nälkäsaartonsa tuloksista, se saattoi meidät sekä aineelliseen että myöskin sielulliseen hätään.
Minun yksityinen käsitykseni maamme pakkotalousjärjestelmästä oli, että se olisi ollut lakkautettava mitä pikemmin sitä parempi, eräisiin ravintoaineisiin nähden suorastaan viipymättä, ja vapaa kauppa saatettava voimaan. Sen ohessa oli minusta tuiki välttämätöntä, että osuuskunnat ja tuottajayhtymät olisi otettu lujemmin hallituksen apureiksi. Mutta ne eivät, ikävä kyllä, olleet kaikkialla tarpeeksi järjestyneitä. Ennen kaikkea olisi eräiden tuotteiden hintain pitänyt olla parempia ja ne olisi tullut ajoissa määrätä, sillä siten olisi maatalous voinut järjestää suhteensa asiaan. Vastoin sotaelintarvehallituksen kantaakin puolusti tätä käsitystä yli-intendentti, joka oli siinä samaa mieltä. Minusta näyttää siltä, että Englanti alinhintajärjestelmänsä avulla ratkaisi onnellisemmin kysymyksen, sillä sen tuotanto kohosi aivan tavattomasti.
Maamies teki työtä. Erittäinkin suurtilat saivat ratkaisevaa aikaan. Isänmaa tuli jälleen huomaamaan, että, kuten armeija on järjestyksen kulmakivi, niin on maanviljelys meidän taloudellisen, vieläpä poliittisenkin elämämme perus ja pohja. Meidän olisi pitänyt ennen sotaa ottaa se huomioon, sillä silloin olisimme suoriutuneet helpommin monesta pulasta. Valtion ensimmäisiä tehtäviä on nyt laiminlyöntien korjaaminen ja maamiehen velvollisuus voimaperäinen maanviljelys.
Olen usein keskustellut avomielisesti sotaelintarvehallituksen kummankin presidentin, herrojen v. Batockin ja v. Waldowin kanssa. Niin erilaisia kuin he olivatkin, täytti kummankin tietoisuus raskaasta vastuunalaisuudesta, rautainen velvollisuudentunto ja harras isänmaanrakkaus.
Armeija auttoi useasti kotimaataan. Suuria rasituksia kestävien sotamiesten asema ei ollut suinkaan parempi kuin kotonaolijoidenkaan. Armeija ja kansa olivat minun syvimmän vakaumukseni mukaan kaikilla aloilla yhtä. Ylin armeijanjohto toimi aina siinä hengessä. Berliinissä sai joskus kuulla mielipiteen, että armeija ja kansa muodostivat kaksi eri ruumista, joilla kummallakin oli oma vatsansa. Tämä käsitys oli minusta surullisena todistuksena siitä, miten vähän sotaa kotimaassa ymmärrettiin. Raskain sydämin täytyi ylimmän armeijanjohdon useinkin joksikin aikaa vähentää armeijan liha-, leipä-, peruna- ja rasva-annosten, samoin kuin kaura- ja heinäannostenkin määrää. Teimme sen kansaa tukeaksemme ja pysyttääksemme sen sotakykyisenä. Myöskin sotaelintarvehallitus ymmärsi täydellisesti armeijan tarpeet ja se käsitti, että rintamasotilasta oli ennen kaikkea muistettava.
Useinkaan ei sotamiehen ravinto ollut riittävä, vaikka sitä annettiin tarkalleen ne annokset, jotka siihen aikaan olivat voimassa. Ruoka oli liian yksitoikkoista. Kuulin usein ylipäällikköjen valittavan tätä, mutta yksityiskohtia minä en voinut korjata. Kotimaassa ei täytejoukko-osastojen ruokavarat olleet riittävät ja siitä aiheutui ikäviä epäkohtia.
Nautintoaineet kävivät yhä harvinaisemmiksi. Hevoset olivat erikoisen huonossa asemassa. Ne saivat aivan riittämättömästi ruokaa. Vilja-annos oli liian pieni ja korsirehun saanti oli edelleen hyvin vaikeaa.
Sotaintendenttilaitos sai sodan alussa kestää monet vaikeudet, sillä kun oli vain rauhanaikaisiin oloihin perustuva muodollinen perehtymys alaansa. Henkilökuntaakin oli liian vähän. Myöhemmin se mukautui vastuunalaiseen tehtäväänsä. Uhrautuvalla ja alttiilla työllään se on palvellut sekä joukkojen johtoa että rintamasotilasta. Ylimmän armeijanjohdon yhteistyö sotaministeriön hallintodepartementin johtajan, kenraali v. Ovenin, minun liègeläisen taistelutoverini sekä sotaelintarvehallituksen kanssa oli aina sopuisaa. Sitä kannatti molemminpuolinen avuliaisuus. Ennen sotaa tehtyjä laiminlyönnin syntejä — puuttuvaa taloudellista valmistelua ja sitä virhettä, ettei ennen sodan alkua koottu mitään suuria varastoja — ei voinut enää korjata.
Myöhemmin me avustimme kotimaata siten, että luovutimme tavarankuljetukseen, erittäinkin asemilta-ajoon suurkaupungeille kuorma-autoja ja ajokaluja. Me teimme sen, vaikkakin siitä johtui armeijalle vaikeuksia. Sadonkorjuulomia myönnettiin paljon yli säännöllisen määrän. Maan perunanhankintaa edistettiin helpottamalla rautatievaunujen saantia siihen tarkoitukseen.
Miehitetyt alueet huojensivat elintarvekysymystä. Etappitarkastuskunta järjesti niin, että ne pitivät huolen nimenomaan myöskin lihan hankinnasta, ja se johti niiden maataloustoimintaa mahdollisimman ammattimaisesti. Joukot tekivät itse niillä seuduilla, missä ne joutuivat kauemman aikaa viipymään, ahkerasti kylvö- ja elonkorjuutöitä. Mutta jos vaihtoja sattui usein, ei tässä suhteessa paljoakaan aikaansaatu. Vain Romaanian avulla me, Itävalta-Unkari ja Konstantinopoli vuonna 1917 jotenkuten selviydyimme.
Entente oli toimittanut niin, ettei meidän tarvinnut pitää huolta
Belgiasta.
Puolueettomat maat, nimenomaan Tanska, Hollanti ja Sveitsi antoivat meille huomattavia määriä tuotannostaan. Tavarankuljetukseen me käytimme omia saksalaisia järjestöjämme emmekä menetelleet ententen tavoin, joka teetti työtä asianomaisen maan asukkailla, joille se hankki ansiotyötä. Tämä herätti, syystäkö vai syyttä, suurta tyytymättömyyttä ja pahaa verta sekä liittolaisissa että puolueettomissa valtioissa ja myöhemmin myöskin omassa maassa.
Itävalta-Unkarin elintarveolot olivat koko ajan kovin kireät. Unkari oli varustautunut. Se huolehti tosin siitä, että melkoinen osa Itävalta-Unkarin armeijasta sai elintarpeensa, mutta Itävaltaa se ei avustanut. Itävalta näki nälkää. Siellä eivät tshekkiläiset maanviljelijät luovuttaneet mitään köyhemmissä seuduissa asuville saksalaisille. Tämän lisäksi oli Itävallan hallintokoneisto raskasliikkeinen, minkä vuoksi kaikista jyrkistä määräyksistä huolimatta mistään todellisesta hankinnasta ja oikeudenmukaisesta jaosta ei ollut puhettakaan. Minä en koskaan unohda, miten eräs korkea itävaltalainen virkamies pyysi minun apuani Unkarin taivuttamiseksi elintarveasiassa. Itävalta-Unkarin armeija kärsi osittain nälkää, kuten saksalainen Itävaltakin ja nimenomaan Wien.
Tilanne Bulgaariassa oli parempi, vaikka siellä ei maata viljeltykään juuri uudenaikaisesti, mutta hallintojärjestelmä oli kehno. Armeijan etappi oli huonosti varustettu ja sotaväen elintarvelaitos vanhentuneille periaatteille rakennettu. Usein kärsittiin armeijassa puutetta. Mutta kuitenkin saattoi toivoa, että Bulgaaria loppujen lopuksi kykenisi pitämään itse itsestään huolen.
Turkin elintarvejärjestelmä oli kauttaaltaan mätä, maanviljelys vielä jonkinmoisella alkuasteella, rauta-aura kokonaan tuntematon. Maatalousministeri vapaaherra v. Schorlemer oli koettanut kohottaa Turkin maataloutta, mutta ei tavannut Turkin hallituksessa asiaan todellista ymmärtämystä eikä arvostelukykyä. Pyydettiin moottoriauroja suurien pinta-alojen kyntämiseksi, mutta ei kukaan ajatellut mitään täysin perinpohjaista uudistustyötä, jolla tuotantoa olisi tosiaankin ratkaisevasti voitu kohottaa. Turkki ja erikoisesti Konstantinopoli tarvitsi sen vuoksi apua ja tukea.
Syksyllä 1916 esitettiin ajatus, että perustettaisiin neliliiton keskuselintarvevirasto, joka toimisi Saksan johdolla. Ajatus tuntui houkuttelevalta. Elintarveolot neliliiton valtioissa olivat kuitenkin pohjimmaltaan liian erilaisia. Yhdenmukaisiin elintarvesäännöksiin ei olisi mitenkään päästy. Kaiken lopuksi olisivat kaikki eläneet Saksan kustannuksella. Hyvällä syyllä tuo ajatus hylättiin.
V.
Edellä on monessa kohden viitattu siihen suureen merkitykseen, joka Romaanialla, taikka oikeammin Valakialla, oli sodankäyntiin nähden. Meidän oli nyt hankittava tarpeemme ja tuotava ne kuluttajille. Romaanian ja myöskin Dobrudshan hallinto järjestettiin säännölliselle kannalle. Sen vuoksi, että meillä saksalaisilla Romaanian kukistamisessa oli ollut niin huomattava osuus, koetin minä päästä siihen, että tämä hallinto annettaisiin saksalaisten käsiin. liittolaistemme ominaisuuksiin ja heidän liiketoimintansa laatuun katsoen tämä järjestely antoi parhaat takeet siitä, että meidän sotataloudellisia vaatimuksiamme otettiin jatkuvasti huomioon. Liittolaisemme suostuivat tähän.
Meidän etuihimme ei soveltunut, että Bulgaaria olisi ottanut haltuunsa koko Dobrudshan. Se oli syksyllä 1915 tehdyn sopimuksen mukaan ryhtynyt heti hallitsemaan sitä osaa Dobrudshasta, joka oli alkuaan kuulunut Bulgaarialle ja jonka se vasta toisen Balkanin-sodan jälkeen oli luovuttanut Romaanialle. Se tyytyi toistaiseksi siihen. Jos muu osa Dobrudshaa ja sen mukana Tshernawodan—Konstantsan rataosa olisi luovutettu, olisi se silloisten suhteiden vallitessa merkinnyt samaa kuin että kolmaskin ja samalla viimeinen Keski-Euroopan ja Turkin välinen maailmankauppatie olisi jätetty Bulgaarialle, jonka tarkastuksen alaisia olivat jo Salonikin ja Sofian kautta kulkevat tiet. Meidän ja Turkin väliselle kaupallemme olisi tämä Bulgaarian liikennemonopoli tuottanut vakavia haittoja. Itävalta-Unkarin itsekäs kanta rasitti sitä jo tarpeeksi asti. Itävallan ja Turkin edut Dobrudshaan nähden kävivät yhteen Saksan pyrkimysten kanssa. Siitä huolimatta asettui Wien Bulgaarian kysymysten suhteen, joilla oli meille merkitystä, aina epäselvälle kannalle. Siksipä ei Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennonkaan kannasta ollut varmuutta. Bulgaarian pyrkimykset sotivat eräässä suhteessa minun tarkoituksiani vastaan. Kuitenkin sain tuntea tyydytystä siitä, että kaikki liittolaisemme kannattivat saksalaisen etappihallinnon sijoittamista Dobrudshaan. Se joutui kenraali v. Mackensenin armeijaryhmän komennon alaiseksi ja sen piiri ulottui vanhan romaanialaisen Dobrudshan etelärajalta noin 20 km päässä Tshernawodan—Konstantsan radasta pohjoiseen kulkevaan viivaan. Muu osa jäi 3:nnen bulgaarialaisen armeijan toiminta-alueeksi ja niin ollen Bulgaarian hallintoon.
Bulgaarialaiset tuottivat hyvinkin pian Dobrudshassa saksalaisille viranomaisille, joiden etunenässä oli kenraali Kurt v. Unger, paljon vaikeuksia. Myöskin ylintä armeijanjohtoa he ahdistelivat. Minä pidin pääni niihin bulgaarialaisten pyyteisiin nähden, jotka tarkoittivat etappialueen hallinnon luovuttamista heidän käsiinsä, ja siinä suhteessa kannattivat minua saksalaiset virastot, jotka uljaasti vastustivat liittolaistemme itsekkäitä menettelytapoja. Maan hallinto tietysti kärsi sellaisesta, mutta kenraali v. Unger ja hänen saksalaiset etappikomendanttinsa huolehtivat siitä, että Konstantsan runsaat öljyvarastot ja myöskin muut etappialueen raaka-aineet saatiin irti ja käytettiin sitten sekä meidän että liittolaistemme etuja vastaavalla tavalla. Maan taloutta hoidettiin niin kuin vaikeat olosuhteet suinkin sallivat. Jos Bulgaarian armeija ei Dobrudshasta saanut sitä elintarvemäärää, minkä maakunnasta olisi voinut saada, niin johtui se yksinomaan tämän armeijan ja Bulgaarian menettelytavoista.
Etappialueen väestö nautti meidän suojelustamme aina sodan loppuun saakka. Tämän alueen eteläisen osan täydellinen luovutus Bulgaarialle Bukarestin rauhan perusteella ei enää ehtinyt toteutua. Kolmannen bulgaarialaisen armeijan toiminta-alueella olimme pidättäneet itsellemme oikeuden ostaa raaka-aineita. Bulgaarialaiset katsoivat kärsivänsä siitä vahinkoa ja tuottivat meille hyvin paljon vaikeuksia.
Valakian hallinnon järjestämiseen otti Itävalta-Unkari tehokkaasti osaa. Se ei tietystikään ollut mukavaa. Mutta meidän oli siihen suostuttava siitä sangen yksinkertaisesta syystä, että Saksa ei yksin jaksanut kaikkea järjestää. Itävalta-Unkarin hallintoelimet toivat monta kertaa vaikeuksia elämäämme, sillä Itävalta-Unkari pelkäsi, että Saksan vaikutus Romaaniassa lisääntyisi, ja se koetti sen vuoksi omilla keinoillaan saavuttaa kaikenlaisia etuja. Bulgaariakin vaikeutti hallintoa, se kun toimi suorastaan oma- ja mielivaltaisesti. Turkki oli lojaalinen.
Hallinto kulki "sotilashallinnon" nimellä ja oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin ja näin ollen samalla ylimmän armeijanjohdon lainen eikä siis, kuten kenraalikuvernöörit, riippuvainen suorastaan keisarista. Ulkoasiainviraston vaikutusvalta säilyi. Sotilaskuvernööriksi tuli kenraali Tülff v. Tschepe und Weidenbach, joka jo vuoden 1915 alussa oli jonkun aikaa hoitanut silloin miehitettyjen Puolan osien hallintoa, mikäli ne eivät kuuluneet sotatoimialueihin. Hänen esikuntansa päällikkönä oli ensin kenraali v. Bergmann, sittemmin eversti Hentsch, joka Romaanian sotaretkellä oli toiminut ylimajoitusmestarina Mackensenin esikunnassa ja ymmärsi erinomaisesti hallintoteknillisiä ja taloudellisia kysymyksiä.
Saksalaiset ja itävaltalaiset komendantit olivat sotilaskuvernöörin käskynalaisia.
Sotilaskuvernementtiin ei kuulunut koko Valakia, kapea kaistale siitä oli jätetty 9:nnen ja Tonavan-armeijan toiminta-alueeksi. Mutta koko alaa hoidettiin samojen periaatteiden mukaan.
Suurin osa romaanialaisia virkamiehiä ja tuomareja oli pysynyt paikoillaan. Jos heistä joku oli poistunut, voitiin toinen romaanialainen panna tilalle. Hallintotoimet muodostuivat siten yksinkertaisemmiksi kuin aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, ja niillä oli etupäässä taloudellinen luonne. Vain niillä olikin sodankäyntiin nähden merkitystä. Sotilaskuvernöörin esikunta ja erikoisesti tehtävään valitut etappipäälliköt huolehtivat tarpeista.
Kaikenlaisia maanviljelystuotteita, erittäinkin vehnää ja maissia, mutta myöskin herneitä, papuja, luumuja, munia ja viinejä oli ilahduttavan runsaasti saatavissa. Syystöihin käytiin heti käsiksi. Koetettiin kaikin keinoin kannustaa yritteliäisyyttä. Talvivehnän kylvö oli tärkeä, sillä meidän täytyi turvautua Romaanian tuotteisiin ahtaana aikana, Unkarin sato kun valmistui vasta heinäkuussa ja meidän satomme elokuussa. Myöskin vihannesten viljely merkitsi meille paljon ja sitä kehitettiin mahdollisuuden mukaan tuottavaksi. Karjakanta oli sodan vuoksi alentunut. Sitä käytettiin nyt maanviljelyksen hyväksi. Lihan vienti oli sen vuoksi vähänpuoleista.
Hankkiessaan maataloustuotteita oli sotilashallinto yhteistyössä keskusostoyhtiön viranomaisten kanssa, jotka olivat työskennelleet siellä jo ennenkuin Romaania julisti sodan. Yhtiön ei kuitenkaan annettu toimia itsenäisesti.
Öljyvarastot, jotka Romaaniassa joutuivat meidän käsiimme, eivät olleet suuria. Porauslaitteet oli perinpohjin rikottu ja putket sangen taidokkaasti tukittu. Englantilainen eversti Thomsen, joka oli saanut tehtäväkseen estää meitä käyttämästä öljykenttiä, oli suorittanut sen hyvin. Hänen työstään ei entente tosin ratkaisevasti hyötynyt, mutta kuitenkin se vähensi huomattavasti öljynhankintaamme armeijan ja kotimaan tarpeisiin. Hänen ansiotaan osittain on Saksan öljypula. Sotilashallinto kutsui maahan Romaanian öljyteollisuuden erikoistuntijoita ja ryhtyi tarmokkaasti toiseen mitä tärkeimpään tehtäväänsä, öljytuotannon saattamiseen taas kukoistukseen avaamalla suletut putket sekä myöskin tekemällä uusia porauksia ja korjaamalla jalostuslaitoksia sekä panemalla ne jälleen käyntiin. Öljyn saanti lisääntyi, vaikkakin vain hyvin hitaasti.
Useiden hädän ahdistamain ja meille ynseäin wieniläisten mielestä ei sadon saanti eikä öljytuotannon kuntoonpano käynyt kyllin nopeasti. Niinpä helmikuussa 1917 saapui siitä valituksia Wienistä ja samaa toitotettiin minulle Berliinistäkin päin. Hetkisen epäilin, tehtiinkö työtä tosiaan asianmukaisella tavalla. Kownossa saamieni omien kokemusten nojalla saatoin kuitenkin käsittää, mitä vaikeuksia Romaaniassa oli voitettava, enkä sen vuoksi antanut johtaa itseäni harhaan. Huhtikuussa sitten valitukset vaimenivatkin ja hallinto sai osakseen yleistä tunnustusta.
Dobrudshan ja Valakian tuotteista koottujen varastojen jako tapahtui liittolaisten kesken erikoisten sopimusten pohjalla. Öljynjako ei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä vastoin Valakian maataloustuotteiden jako oli väsyttävimpiä tehtäviä, mitä kenraalimajoitusmestari kenraali Hahndorffin osalle oli tullut, joka varsin harkintakykyisenä ja sotatalouselämän aloihin laajasti perehtyneenä miehenä näytti näihinkin kysymyksiin erityisesti soveltuvan. Bulgaaria ei ollut Romaanian varastojen jaossa osallisena, se sai Dobrudshan sadon. Turkille tuli ainoastaan vähäinen määrä, sillä sille oli luvattu etukäteen suurehkoja Dobrudshassa olevia varastoja. Oli siis varsinaisesti kysymys Saksan ja Itävalta-Unkarin, tai oikeammin ainoastaan Itävallan, välisestä sopimuksesta. Itävallan edustajat esittivät tavattomia vaatimuksia. Me otimme oppia heistä ja menettelimme samoin. Katkeran kiistan perästä oli kultainen keskitie tässäkin tapauksessa ainoa sovintoon johtava ja lopulta molempia puolia tyydyttävä ratkaisu. Neuvotteluihin ei tietysti kutsuttu meidän sotaelintarvevirastomme edustajia ja heidän kanssaan jo ennakolta asioista perusteellisesti keskusteltu. Ainoastaan erikoisen kireissä tapauksissa täytyi ylimmäisen armeijanjohdon päättää.
Viljan, öljyn y.m. viennissä voitiin yleensä ruveta jälleen käyttämään niitä liikereittejä, joita myöten ennen Romaanian sodanjulistusta Valakian tuotteita oli kuljetettu. Sen vuoksi pantiin Romaanian rautatiet uudelleen kuntoon ja se vaati oman aikansa. Tonavalla pantiin laivaliike heti käyntiin. Itävalta-Unkari piti Tonavaa yksinomaisena valta-alueenaan. Eversti v. Oldershausen hankki meidän etujemme mukaisen ratkaisun. Saksalaisen Tonavan-laivayhtiön Baierin Lloydin, toiminta laajeni.
Meidän kulkulaitoksemme ovat aina olleet tehtävänsä tasalla. Kun odotettiin kasvavaa öljyn vientiä, niin lisättiin sen mukaisesti tankkivaunujen ja -pursien rakentamista. Ploestista Giurgiuhun rakennettiin putkijohto. Sellaistahan ei vielä rauhan aikana ollut täydellisessä muodossa olemassa.
Kuten aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, niin täälläkin saksalainen sotilashallinto ja muut virastot, joille Valakian hallinto oli uskottu, olivat selvillä siitä, että niiden tehtävällä oli ratkaiseva merkitys sodankäynnissä, mutta samalla ne käsittivät, että meidän työmme, kuten me kaikki toivoimme, hyödyttäisi rauhan aikaakin.
VI.
Saksan kansa on kotona ja sotakentällä näiden neljän pitkän sotavuoden aikana saanut kestää ja kärsiä sanomattoman paljon. Sota on syvältä raastanut ja vahingoittanut kansan tunne-elämää ja koko kansanmoraalia.
Kuristus- ja nälkäsaarto sekä vihollisen kiihoitustyö, joiden vaikutukset liittyivät mitä kiinteimmin taisteluun, jota käytiin saksalaista rotua ja saksalaista henkeä vastaan, painoivat raskaasti ja ahdistivat meitä sitä tukahduttavammin, kuta kauemmin sotaa kesti ja niitä jatkui. Saarto vaikutti. Kotimaassa kiihoitustyö tapasi suotuisan maaperän, se suuntautui nyt välittömästi rintamasotilaaseen, joka hänkin oli käynyt vastaanottavaiseksi. Saarto ja kiihoitustyö alkoivat vähitellen järkyttää meidän henkistä sotakuntoisuuttamme ja horjuttaa uskoamme lopulliseen voittoon. Oikeutettu rauhankaipuu pukeutui muotoihin, jotka hipoivat heikkoutta, pirstoivat kansaamme ja painoivat armeijan hengen masennuksiin.
Tässä maaperässä itivät myrkylliset kasvit. Monesta katosi kokonaan saksalaistunne ja isänmaan-ajatus. Heidän oma minänsä astui etualalle. Kaikenlainen sotakeinottelu, poliittinenkin, joka käytti hyväkseen valtion hätää ja hallituksen heikkoutta persoonallisia sekä poliittisia etuja saavuttaakseen, pääsi yhä enemmän ja enemmän valtaan. Henkinen sotakuntoisuutemme kärsi äärettömiä vaurioita. Me menetimme uskon omaan itseemme.
Vallankumousajatus, jonka levittämisestä vihollisen kiihoitus ja bolshevismi pitivät huolta, tunkeutui valmiiksi muokattuun saksalaiseen sieluntilaan ja valloitti riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen avulla alaa armeijassa ja laivastossa. Harhaopit vetivät pian puoleensa syviä rivejä. Saksan kansa sekä kotona että rintamalla sai kuoliniskun.
Kun tulin ylimajoitusmestariksi, oli tämä kehitys alullaan Saksan kansassa, mutta sen luonnetta ja suuntaa ei saattanut selvästi nähdä. Järkkymättömän varmaa oli vain, että me emme saaneet jäädä siihen nähden toimettomiksi.
Nälkäsaartoa vastaan oli tällöin jotakin tehty, olimme sen murtaneet Romaaniassa. Kukaan ei tietänyt, löytäisimmekö siihen vielä toista tilaisuutta ja miten sitä käyttäisimme hyväksemme.
Vihollisen kiihoitustyöhön me tuijotimme kuin kaniini käärmeeseen. Se toimi erinomaisen suurpiirteisesti ja taitavasti, voimakkain ja laajoihin kansankerroksiin pystyvin ajatuksin, sodankäyntitapojen kanssa täydessä sopusoinnussa ja käyttäen häikäilemättä kaikkia keinoja.
Saksan kansa, joka ei vielä ollut oppinut tuntemaan vaikenemisen taitoa ja arvoa, oli itse hyljättävässä avosydämisyydessään kirjoitustensa, puheittensa ja toimintansa avulla osoittanut tien, jota vihollinen saattoi hyväkseen käyttää.
Se oli itse ruvennut puhumaan "preussilaisesta militarismista", vaikka juuri tämä "preussilainen militarismi", epäitsekkään velvollisuudentunnon henki, yksilön mukautuminen valtioajatukseen, oli luonut Preussin ja hankkinut Saksalle sen loistavan kehityksen. Se merkitsi samaa kuin viimeksimainittu. Militarismin ulkonaisia muotoja pidettiin sen olemuksena eikä tajuttu siitä pulppuavaa kansallista voimaa. Sen sijaan, että sitä vastaan taisteltiin, olisi pitänyt sitä henkevöittää. Korkeat hallintoviranomaisetkin lausuivat minulle tämän sanan sodan aikana moittivalla sävyllä. Saattoiko silloin närkästyä siitä, että monikin luuli tekevänsä hyvän työn vastustaessaan "militarismia", vaikka ei osannutkaan määritellä tätä käsitettä? Useat kyllä tiesivätkin, mitä he tällä taistelulla tarkoittivat: se koski arvovaltaa!
Entente oli tästä "preussilaisen militarismin" voimasta hyvästi selvillä. Se tiesi kyllä, minkä vuoksi se sitä vastaan taisteli. Se tiesi myöskin, mitä teki, lietsoessaan Saksassa vihantulta upseerikuntaa ja kaiken lopuksi valtiovallan haltijaa vastaan. Se oli päämäärästään selvillä, kun se nimenomaan Etelä-Saksassa harjoitti yllytystä Preussia vastaan, kun se kiihoitti mieliä keisaria, valtakunnan yhteyden edustajaa, ja Saksan kruununprinssiä vastaan, ja se lupasi Saksan kansalle kultavuoria siinä tapauksessa, että se syöksisi vallasta keisarihuoneen ja muut hallitsijasukunsa.
Myöhemmin kajosi vihollisen kiihoitus minunkin persoonaani. Kansassa ja sotajoukossa oli herätettävä epäluuloa ylimmän armeijanjohdon toimintaan, usko sodan voitokkaaseen loppuun oli saatava järkkymään ja juuritetuksi luottamus siihen mieheen, joka koki lujasti vastustaa ententen pyyteitä.
Vihollisen onnistui meidän kansanvaltaisiin mielipiteisiimme nojautumalla aikaansaada se, että meidän hallitusmuotomme yksinvaltaisena joutui huonoon huutoon Saksassa ja kaikkialla maailmassa, vaikka keisarillamme ei ollut samaa valtaa kuin Yhdysvaltain presidentillä, ja vaikka vaalioikeus valtiopäiville, siis valtakunnan määräävään kansaneduskuntaan, oli kansanvaltaisempi kuin monessa muussa maassa.
Vihollinen pyrki yllytyksellään yhä selvemmin päämäärään, jonka tarkoituksena oli saada Saksan valtakunnan yhtenäisyys järkkymään, erottaa Saksa hallitsijahuoneestaan ja hallitsijasuvut sekä hallitukset kansasta: siis poliittiseen kumoukseen.
Se tiesi, miten epäpoliittisesti ja epäsotaisesti ajattelevaan, suuressa hädässä elävään Saksan kansaan vaikuttaisivat sanat "sopimusrauha", "aseistariisuminen sodan jälkeen", "kansainliitto" ja muut sellaiset. Tämä seurasi vain liian herkästi, tietoisena taikka tiedottomasti itseään pettäen, näitä houkuttelevia ja kuitenkin niin kavalia ilvekuvia.
Tällöin lankesi tietenkin hedelmälliseen maaperään se kiihoitusväite, että Saksan suunnitelmat maailmanherruuden saavuttamiseksi olivat rikkoneet rauhan ja nyt olivat sen esteenä.
Todellisuudessa ei Saksan hallituksella ole Bismarckin jälkeisenä aikana ollut yleensä muuta suurta ulkopoliittista päämäärää kuin rauhan säilyttäminen. Se ehkä pyrki laajentamaan Saksan siirtomaa-alueita. Se tuskin ajatteli maailmanpolitiikkaa ja se kulki hapuillen Bagdadin tietä. Yhä enemmän ulospäin suuntautuvassa ja tosiolojen yläpuolelle kohoutuvassa elämässämme me arvioimme vuosien 1870/71 jälkeen voimamme liian suuriksi emmekä osanneet antaa vastustajillemme sitä merkitystä, joka niille kuului. Me pyrimme levitteleimään yli maapallon, olematta vielä lujasti kiinni Euroopan kamarassa. Kun Saksan kansa oli hankkinut itselleen valtakunnanmaat, Elsass-Lothringin, ja pystyttänyt Saksan valtakunnan, oli se kylläinen. Oli käynyt välttämättömäksi laajentaa sen siirtomaa-alueita ja lujittaa sen tehoisuutta maapallolla lisäämällä sen tuotteiden markkinapaikkoja. Vaikka tämä olikin ainoastaan valtakeinoilla saavutettavissa, pyrki se yhtäläisiin oikeuksiin vain rauhallisen kilpailun avulla. Kauppapyyteissään ja poliittisten opinkappaleiden sokaisemana se ei käsittänyt, että toisten, maailmanherroina elävien kansojen oli näitä kahta seikkaa vaikea erottaa.
Rauhan säilyttäminen oli suuri päämäärä. Kuten puolustussotamme oli ainoastaan hyökkäyksellä voitettavissa, saatoimme me ylläpitää rauhaa vain seuraamalla selvää, lujaa ja varmojen suuntaviivojen mukaista politiikkaa. Mutta sellaista ei ollut Saksan politiikka. Se ilmeni äkkipäisenä ja töykeänä. Meille vihamieliset kansat käyttivät tätä hyväkseen yhtyäkseen meitä vastaan. Nekin, jotka siihen asti olivat olleet eripuraisia keskenään, liittyivät yhteen meitä vastaan. Toiselta puolen osoitimme me epävarmuutta ja horjuvaisuutta. Silläkään emme hankkineet itsellemme yhtään ystävää.
Monet saksalaiset alkoivat tuntea huolta ja ilmaisivat usein jyrkässä muodossa pelkonsa joka suhteessa. He esittivät päinvastoin kuin hallitus sangen laajakantoisia ajatuksia. Mutta ne olivat vain yksityisiä mielipiteitä, joille ei meillä annettu mitään muuta merkitystä, kuten kaikki muut kansat olisivat tehneet. Sodan aikana eivät asiat ole tässä suhteessa muuttuneet. Ententen hallitusten ja kansojen sotapyyteet olivat aina paljoa laajakantoisempia kuin yksityisten saksalaisten unelmat. Me tunnemme sen nyt veressämme.
Maailmanherruussuunnitelmat edellyttävät voimakasta kansallistuntoa. Huolimatta valtakunnan perustamisesta vuonna 1871 me emme ole siihen päässeet, hallitus ei ole Bismarckin jälkeisenä aikana sitä kehittänyt edelleen. Päinvastoin se meistä katosi samassa suhteessa kuin tahdonvoimamme heikkeni. Sen lisäksi me olimme ajatustavaltamme jääneet liian paljon liittovaltiomaiselle kannalle ja meitä vaivasi sisäpoliittisesti suuri pirstoutuneisuus. Kansallistuntoa vailla olevina me astuimme liian aikaisin maailmaan emmekä vieraille vaikutuksille alttiissa maailmankansalaismielessämme osanneet sovittaa yhteen kansallista ja kansainvälistä katsantotapaa, yhtä vähän kuin kotimaahan ja maailmaan kohdistuvia etujamme.
Eivät Saksan hallituksen maailmanherruussuunnitelmat taikka sen natsionalismi ole ennen v. 1914 olleet rauhaa uhkaamassa eikä v. 1914 jälkeen sitä estämässä, kuten vihollistemme propaganda on väittänyt. Se ei ole tahtonutkaan puhua totta, se on vain halunnut järkyttää Saksan kansan yhtenäisyyttä ja sotakuntoisuutta sekä levittää ajatuksia, jotka vihollisen kannalta ovat olleet edullisia.
Lopuksi tuli iskusanaksi kansojen itsemääräämisoikeus. Näennäisesti siinä on houkutteleva oikeudenmukaisuuden probleemi, joka ei kuitenkaan ole ilman väkivaltaa ratkaistavissa, jos kansallisuudet asuvat sekaisin, kuten niin lukemattomissa tapauksissa on laita. Tuo iskusana koski enemmän Itävalta-Unkaria kuin meitä, mutta se sattui syvästi meihinkin sellaisena, miksi pelko ja viha sen tulkitsivat, ja oli sattuva meihin kuolettavasti sen sisällön vuoksi, minkä saksalaiset miehet vihollisen edessä antoivat sille.
Lopuksi — ratkaisevasti vuoden 1918 alusta — ryhdyttiin valtiollisen vallankumouksen ohella harjoittamaan kiihoitustyötä yhteiskunnallisen mullistuksen aikaansaamiseksi. Selitettiin, että kymmenentuhatta ylempisäätyistä oli työväestön kustannuksella aikaansaanut sodan ja että Saksan voitto olisi sen onnettomuus.
Vihollisen kiihoitustyöllä ja bolshevismilla, joka pyrkii yleismaailmalliseen vallankumoukseen, oli kummallakin Saksassa sama päämäärä. Englanti antoi Kiinalle ooppiumin, viholliset meille vallankumouksen ja — me otimme vastaan myrkyn sekä levitimme sitä edelleen muille, kuten kiinalaiset ooppiumia.
Samalla kuin entente vaikutti kiihoitustyöllään yhä valtavammin Saksan kansaan, Saksan armeijaan ja laivastoon, osasi se omissa maissaan ja omissa sotajoukoissaan pitää yllä sodanhalua sekä vaikuttaa meille epäedullisella tavalla puolueettomiin valtioihin.
Sodan syy, Belgian kauhut, vankien pahoinpitely, meidän poliittinen moraalittomuutemme ja kavaluutemme, valheellisuutemme ja preussiläis-saksalainen häikäilemättömyytemme, mielivaltamme sekä Saksan kansan orjuutus olivat taitavasti keksittyjä ja sangen tehokkaita kiihoitussanoja, joita vihollisemme käydessään meitä vastaan valhesotaansa levittivät koko maailmalle. Sen ohessa oli tietysti iskusanoilla demokratian taistelusta militarismia, yksinvaltiutta ja junkkareita vastaan, kamppailusta sivistyksen ja pienten kansojen vapauden puolesta sekä muilla samanlaisilla ihannoivaan asuun puetuilla lauselmilla tavaton vaikutus ihmisiin, joilta puuttui selvänäköisyyttä. Maailman julkinen mielipide oli kokonaan niiden lumoissa. Niinpä esim. amerikkalaiselle sotilaalle tämä sota merkitsi ristiretkeä meitä vastaan.
Puolueettomat maat muodostivat jonkinlaisen henkisen saarron meitä vastaan. Puolueettomien kansojen sielu oli meiltä suljettu. Me emme osanneet sitä avata. Me yksin teimme väärin. Mitä entente teki, oli siveellisesti oikeutettua ja luonnollista. Saksa tyrannisoi maailmaa, vain ententen politiikka oli pyrkimyksiltään tosi siveellistä, se takasi maailman onnen ja vapauden. Me kadotimme puolueettomissa maissa, joiden silmät nyt avautuvat, kaiken luoton, mutta vihollistemme luotto kohosi äärettömiin. Luonnollisesti oli meillä ystäviäkin, mutta niillä ei ollut vaikutusvaltaa.
Samalla tavalla työskenneltiin liittolaisvalloissakin. Saksa oli eristettävä liittolaisistaan.
Kiihoitustyö oli Englannin vanha ja voimakas taistelukeino. Itä-Intian kauppaseura oli Intian valloituksen aikana saavuttanut sillä loistavia tuloksia. Se oli muodostunut Englannissa kouluksi. Englanti oli ainoa maa, joka oli jo kauan selvin tarkoituksin käyttänyt oikein suurpiirteisesti tätä politiikan ja sodankäynnin apukeinoa kansallisen, maailmaakaartavan politiikkansa palveluksessa.
"Nykyisin on Englannin toimena, ja on ollut jo vuosikausia, uhata vieraita valtoja vallankumouksella", sanoi Bismarck jo kuusikymmentä vuotta sitten. Hän ajatteli silloin Canningin joulukuun 12 päivänä 1826 pitämää puhetta, jossa pääministeri julkisessa alahuoneen istunnossa lausui uhkauksen, että Englannin käytettävissä on "Aioluksen tuulipussi" ja että se koska tahansa voi päästää irralleen vallankumouksen voimat. "Jos me", hän lausui, "joudumme sotaan, näemme me lippujemme alle kokoontuvan jokaisen vihollismaamme kaikki levottomat ja kaikki tyytymättömät ainekset, olkoon heidän tyytymättömyytensä sitten oikeutettua tai ei."
Jo ennen sotaa olivat tarkat havaintojentekijät huomanneet selvästi nykyisten vihollistemme kiihoitustyön. Se aloitettiin suunnitelman mukaisesti jo silloin meitä vastaan. Sitä saattoivat Englanti ja Ranska ensi sijassa kiittää politiikkansa saavutuksista, kun se taas meiltä maailman mielipiteessä kaivoi pohjan jalkojen alta. Sen tuloksia olivat tsaarin aseistariisumisehdotukset, jotka rakentuivat kokonaan laajojen kansalaispiiriemme arvostelukyvyttömään herkkäuskoisuuteen. Bernhardin kirjan levittäminen englantilaiseen maailmaan kuuluu myöskin siihen. Olisi ollut parempi, ettei sitä olisi kirjoitettu. Reuterin kautta oli yhteytemme muuhun maailmaan katkaistava. Nykyisten entente-maiden vaikutus maailman sanomalehdistöön näytti jääneen valtiolliselta johdoltamme huomaamatta, vaikka kyllä usein siihen vaaraan viitattiin, samoin kuin ranskalaisen kulttuuripiirinkin vaikutus mielipiteeseen puolueettomien maiden pääkaupungeissa.
Myöskin maailman vapaamuurariosastot olivat jo kauan Englannin johdolla tehneet työtä, käyttäen kaikkea sitä kammottavaa vaikutusta, mikä tällä salaliitoista mahtavimmalla on, anglosaksilaisen ja siten meihin nähden kansainvälisen politiikan hyväksi. Ainoastaan Preussin vapaamuurariosastot lienevät pysyneet tästä työstä erossa.
Kaikkialle vihollismaihin oli perustettu vahvoja kiihoitusjärjestöjä, joita johtivat kokeneet valtiomiehet ja poliitikot. Yhtenäisen johdon alaisina ne työskentelivät joka paikassa yhtynein voimin selvien suuntaviivojen mukaan, käyttäen suunnattomia rahasummia. Niillä oli haaraosastonsa puolueettomissa maissa ja ne pääsivät sielläkin ententelle ominaisella häikäilemättömyydellä tarkoitustensa perille. Erityiset järjestöt työskentelivät kansallisten pyrkimysten herättämiseksi, niin ainakin Puolassa ja lättiläisten keskuudessa, epäilemättä myöskin kaksoismonarkian kansallisuuksien, nimenomaan tshekkien ja eteläslaavien keskuudessa.
Sillä välin kuin aloite sotanäyttämöllä oli meidän käsissämme melkein viimeiseen asti, kävi vihollinen jo alusta alkaen henkistä sotaa hyökäten pitkin linjaa suletussa täysirintamassa, ja se sai apujoukkoja puolueettomissa maissa olevista karkulaisista, mutta, ikävä kyllä, se löysi tukea itse saksalaisesta isänmaastammekin.
Yleisen kiihoitustyön johto Englannissa oli lordi Beaverbrookin käsissä, ja hänellä oli kolme johtajaa käytettävänään, joista lordi Northcliffe hoiti asioita vihollismaissa, Kipling kotona sekä siirtomaissa ja lordi Rothermere puolueettomissa valtioissa. Englannin toiminta kohdistui pääasiallisesti poliittiseen ja taloudelliseen propagandaan, kun taas sotilaallinen ja kulttuuripropaganda olivat Ranskan oikeaa erikoisalaa. Tässä ilmenee samalla tyypillisessä muodossa vihollistemme ajatuskanta. Amerikka, joka alkuaan auttoi vain rahallisesti — ententen koko kiihoitustyökuluista se otti osalleen 50 % —, astui myöhemmin myöskin aktiiviseen toimintaan.
Italia, Belgia ja muut liittolaiset toimivat Amerikan antamilla runsailla varoilla niinikään sangen uutterasti.
Yhä selvemmäksi kävi, että Amerikan ja Englannin kiihoitustyö pyrki lopullisesti saamaan aikaan Saksassa sisäisen vallankumouksen.
Lloyd George tiesi, mitä teki, esittäessään sodan päätyttyä lordi Northcliffelle Englannin kiitokset tämän harjoittamasta kiihoitustyöstä. Northcliffe oli mestari joukkosuggestionin aikaansaannissa.
Me huomasimme vähitellen vihollisen propagandan käyvän sekä suullisesti että kirjallisesti meidän kimppuumme puolueettomien valtojen alueilta käsin, nimenomaan maarajojemme yli Hollannista ja Sveitsistä, mutta myöskin Itävalta-Unkarista päin, vieläpä omasta maastammekin, lopuksi ilmasta, ja se teki sen niin taitavasti sekä laajassa mitassa, että monet eivät kohta osanneet erottaa vihollisen yllytystä omasta tunne-elämästään. Kiihoitus koski meihin sitä tuntuvammin, kun me emme voineet sotia suurilla, vaan hyvillä pataljoonilla. Joukon suuruuden arvo on sodassa eittämätön, ilman sotilaita ei yleensä mikään taistelu ole mahdollinen. Mutta joukon paljous ei yksinään ratkaise, vaan henki, joka niitä elähdyttää. Niin on laita kansan elämässä ja samoin sotakentälläkin. Me taistelimme maailmaa vastaan ja saatoimme sen tehdä hyvällä omallatunnolla, niin kauan kuin olimme henkisesti sotakuntoisia. Niin kauan saatoimme myöskin toivoa voittoa eikä meidän tarvinnut — mikä merkitsi samaa — taipua vihollisten tuhoamistahtoon. Kun henkinen sotakuntomme herpautui, muuttui kaikki täydelleen. Me emme taistelleet enää viimeiseen veripisaraan asti. Useat saksalaiset eivät tahtoneet enää kuolla isänmaansa puolesta.
Sisäisen mielialan rikkominen, joka vaikutti sotakuntoisuuteemme: taistelu kotoista rintamaa ja armeijan henkeä vastaan oli joka tapauksessa pääasiallisin keino, jolla entente tahtoi meidät kukistaa, kun se oli jättänyt sotilaallisen voiton toiveet.
Muuan tarkkanäköinen ententen politikoitsija lausui keväällä 1918:
"Nykyään on Lontoossa ja Pariisissa ententen johtavien valtiomiesten piirissä se käsitys yleisenä ja määräävänä, ettei Saksan armeijaa länsirintamalla saada koskaan puhtaasti sotilaallisin keinoin voitetuksi. Mutta siitä huolimatta jokainen käsittää, että entente tulee voittamaan ja että se tapahtuu Saksan ja keskusvaltojen sisäisten olojen vuoksi, jotka johtavat keisariuden kukistumiseen. Viimeistään syksyllä tänä vuonna puhkeaa Saksassa vallankumous. Me olemme täysin selvillä siitä, että Saksassa on vaikutusvaltaisia voimia, jotka eivät pidä mitään pahempana kuin Ludendorffin sotilaallista voittoa."
Se kävi yhteen niiden sanojen kanssa, jotka valtiopäiväin edustaja
Ströbel, "Vorwärtsin" johtava kirjailija, oli vuonna 1915 lausunut:
"Minä tunnustan aivan suoraan, että valtakunnan täydellinen voitto ei
vastaisi sosialidemokratian etuja."
Minä en tahtoisi näitä sanoja kirjoittaa ja päästää leviämään maailmalle. Mutta totuus pysyy totena, ja nämä sanat ovat totta.
VII.
Valtiokansleri oli vastuussa kotimaan mielialasta. Mielellään ylin armeijanjohto olisi välittömästi antanut tietoja kansalle. Mutta se kääntyi aina velvollisuutensa mukaisesti valtiokanslerin puoleen ja pyysi häntä toimimaan.
Hänen oli poistettava syy nurjaan mielialaan, jota, ikävä kyllä, hyvinkin oikeutetuista syistä kansassa ilmeni, ja koetettava ehkäistä sotataloudessa esiintyvät rikkomukset ja epäkohdat. Ne herättivät arveluttavilla seurauksillaan luonnollisesti suurta tyytymättömyyttä ja heikensivät mitä laajimpien kansankerroksien siveellistä ryhtiä tavalla, joka vahingoitti arvaamattomasti sotakuntoisuuttamme. Voiton- ja nautinnonhimo sekä omat persoonalliset pyyteet tukahduttivat kaikki jalot pyrkimykset, mutta hätäkin vaikutti tylsistyttävästi. Vihollista vastassa ampumahaudassa seisovat sotamiehet saivat pelätä, että toiset riistävät heidän entiset toimensa ja ammattinsa. Vain syvällä surulla saattaa katsoa taaksepäin siihen, miten saksalainen totuuden ja rehellisyyden tunto, tahraton persoonallinen puhtaus ja kaiken alistaminen isänmaata palvelemaan hävisivät ja sijaan tuli jotakin aivan muuta, saksalaiselle vierasta. Elämän korkeimmaksi laiksi tuli oma hyvinvointi.
Valtiokanslerin olisi ollut sanottava Saksan kansalle, mihin se oli menossa, hänen olisi ollut selvitettävä sille sen aseman koko suuri vakavuus. Hallituksen olisi pitänyt yhä uudelleen ja uudelleen selittää kansalle, mistä oli kysymys, että vain voitetulta viholliselta oli saatavissa siedettävä rauha, että muussa tapauksessa saisimme alistua väkivaltarauhaan. Ainoastaan voitto oli suojeleva meidät siltä ja tuova mukanaan siedettävän rauhan.
Poliittinen ja henkinen kypsymättömyytemme sekä arvostelukyvyttömyytemme, jotka estivät meitä tuntemasta iskusanojen ja suurisanaisten lupausten onttoutta, tuottivat meille tuhon. Olin aina elänyt siinä toivossa, että Saksan kansa pystyisi selviytymään korulauseiden, iskusanojen ja valtiollisen valheellisuuden pauloista ja arvostelemaan asioita karun todellisuuden pohjalta. Olen pettynyt. Korulauseet ja iskusanat sekä rikollinen houkuttelu kuvitelmilla pääsivät aina sitä suurempaan valtaan, kuta kiihkeämmäksi sisäpoliittisen taistelun palo kasvoi ja kuta enemmän eri kansankerrosten ja kaupunkien ja maaseudun välinen juopa syveni. Puolueet ja niiden tarkoitusperät merkitsivät pian enemmän kuin isänmaa. Porvariston suuri lauma kulki monipäisyydessään, rikkiviisaudessaan ja hillittömyydessään omia teitään ja pysyttelihe henkisessä ylevämmyydessään, raukkamaisessa eristäytymisessään ja luonteettomuudessaan asioista erossa. Siltäkin puuttui isänmaallista vastuunalaisuuden tunnetta. Se ei ajatellut, miten äärettömän vahingolliseksi tämä muodostui sekä maalle että sille itselleen. Porvaristo ei tehnyt mitään syvien kansankerrosten kurittomuuden ja löyhämielisyyden, enempää kuin riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen myyräntyönkään vastapainoksi. On kauhistuttavan synkkää, että muutoin terveesti ajattelevat saksalaiset antoivat mihinkään ryhtymättä hädän päivänä päänsä hämmentyä ja riistää itseltään sen, minkä vuoksi olivat siihen saakka eläneet. Porvaristokin on siten syypää isänmaamme rappioon.
Siihen perustaan, jolle uljas armeijamme oli rakennettu, syntyi syviä halkeamia. Lähde, josta piti pulputa sotajoukkoa uudistavaa voimaa, samentui.
Sodanaikaiset valtiokanslerimme eivät ole tehneet mitään vaurioita korjatakseen ja kansaa valistaakseen. Heillä ei ollut mitään luovia ajatuksia, he eivät ole koonneet ja johtaneet kansaa kuten suuret diktaattorit Clemenceau, Lloyd George ja Wilson. Ne tulokset, joita ylin armeijanjohto saavutti harjoittamalla isänmaallista valistustyötä ja ulottamalla ulkomailla harjoitetun propagandan myöskin kotimaahan, olivat vain vähäisiä muruja. Saksan kansan sielu jäi ohjaajaa ja johtajaa vaille kaikenlaisten vaikutusten ryöpytessä sen yli. Maailmaa tuntemattomana ja soaistuna se tavoitteli haavekuvia, joita ei voinut saada kiinni. Sen vuoksi olikin hyvin ymmärrettävää, että se liittyi niihin, jotka joko kohtalokkaassa tietämättömyydessään tahi kirouksen ansainneessa rikollisessa tarkoituksessa asettivat sen silmien eteen sen, mitä se hartaasti ikävöi, eikä ymmärtänyt niitä miehiä, jotka tuon vaarallisen tien tajusivat ja jotka tulevaisuudestamme syvästi huolehtien ja isiemme maata pyhästi rakastaen yhä uudelleen ja uudelleen vaativat siltä äärimmäisiä ponnistuksia. Oli syvästi kohtalokasta, että näistä miehistä hyvin pian tehtiin "sotakiihkoilijoita", vaikka hekin halusivat hartaasti rauhaa.
Saksan kansaa halkova puoluekiihko ja sen sielulliset muutokset kuvastuivat tarkalleen sodanaikuisessa sanomalehdistössä. Vain osa sanomalehdistöä pysyi itselleen uskollisena. Toinen osa joko ihanteellisuudesta, puoluepoliittisista syistä taikka puhtaasti kauppaetujensa vuoksi piti varmana tosiasiana maailmanparannusta, josta sopimusrauhan puoltajat olivat saaneet keppihevosen, ja luopui vuonna 1914 edustamistaan ajatuksista. Lopuksi oli sellaisiakin lehtiä, jotka häpesivät syksyllä 1914 julkilausumiaan mielipiteitä ja kaikkia suotuisasta rauhasta esittämiään ajatuksia. Niistä tuntui tuskalliselta, jos noihin miehekkäihin tunteisiin viitattiin. Ne saivat saksalaisen itsensä kyllästymään tämän sodan aikana isänmaahansa ja tekivät kaikkensa horjuttaakseen uskoa Saksan voimaan. Niihin sekaantuivat valtiollista arvovaltaamme ja järjestystä vastaan kohdistetut sotahuudot, joihin liittyi kehoitus nousta taisteluun yhteiskuntajärjestyksemme kukistamiseksi. Tunsin syvää tuskaa isänmaani tähden, kun havaitsin tämän käänteen. Nämä olivat ylen vakavia viittauksia, jotka tuli ottaa huomioon, jos tahdottiin säästää sodankäyntiä raskailta vaurioilta, tässä oli varoitusmerkki Saksan kansan ja samalla sen armeijankin sielullisesta sotakuntoisuudesta. Tämä, kuten moni muukin seikka käsitettiin selvästi vihollismaissa, missä niiden perusteella tehtiin vain mieluisia johtopäätöksiä.
Elokuussa 1914 koko sanomalehdistö oli täydestä vakaumuksestaan asettunut puolustussodan kannalle ja lausunut kauniita, uljaita sanoja siitä, että sota oli välttämättömästi käytävä loppuun. Myöhemmin, ikävä kyllä, tapahtui siinä suhteessa eräällä taholla muutos. Siellä ei tajuttu, ettei puolustussotammekaan voinut päättyä sopimusrauhaan, vaan ainoastaan hävitä tai joutua sietämättömien ehtojen uhriksi. Kuten hallituksessa ja kansassa, oli myöskin tässä osassa sanomalehdistöä se mielipide vahvempi, että vihollisen kanssa oli tehtävä sopimus, kuin se, että vihollinen oli voitettava, mikä asetti niin raskaita vaatimuksia jo muutenkin hätääkärsivälle kansalle. Monet eniten levinneet lehdet asettuivat uuden, kansojen yhteisymmärrykseen perustuvan maailmankatsomuksen airueiksi. Ne kävivät kiivaasti niiden kimppuun, jotka eivät tahtoneet uskoa vihollisen rauhanharrastuksiin, mutta ne eivät kuitenkaan tahtoneet heikontaa omaa taisteluvoimaa, ennenkuin nuo harrastukset ilmenisivät moitteettomina. Sen vuoksi niistä oli välttämätöntä, että miekka oli terävä ja miekkaa pitelevä käsivarsi niin vahva kuin mahdollista.
Tämän kysymyksen yhteydessä levitettiin vielä erästä toistakin ajatusta. Sotaa ei voitaisi puhtaasti sotilaallisin keinoin ratkaista, s.o. lopettaa asevoimalla. Epäilemättä sodanjohto oli yhteistyössä hallituksen kanssa syventääkseen sotilaallisten saavutusten vaikutusta. Mutta laumojen oli sanottava viimeinen sana. Siitä ei ollut epäilystäkään. Niinkö vähän tiedettiin tosiaankin vihollisen tuhoamiskiihkosta, eikö tunnettu Lloyd Georgen ja Clemenceaun henkeä ja puheita? Miksi vielä taisteltaisiin, kun se ei kuitenkaan ole tarpeen sodan voittamiseen tai häviön estämiseen? Eikö sitten ensinkään ajateltu, mitä sotamies tunsi, jonka kotiaskareistaan, vaimonsa ja lastensa luota ja hyvästä ansiopaikastaan täytyi lähteä hätään ja vaaraan, jos se kuitenkin oli hyödytöntä ja jos hän siten asetti oman ja perheensä tulevaisuuden vaaralle alttiiksi? Eikö voitu ymmärtää sotamiestä, joka pimeässä yössä yksin alituisen hengenvaaran alaisena pyrki yli liejuisen umpihetteikön eteenpäin, missä häntä odotti helvetti, taikka jonka täytyi vielä tänään taistella ja ehkä kuollakin, vaikka huomenna koitti kauan ikävöity loma? Keksittiin maailmaa onnellistuttavia aatteita, kauas tulevaisuuteen leijailivat ajatukset ja kova nykyhetken todellisuus unohdettiin. Ei muistettu, millainen sielunhätä mahtoi olla sotilaalla, jonka oli uhrattava elämänsä.
Me ajattelimme jos jotakin. Meidän oli ajateltava vain sotaa.
Sanomalehdistökin oli vailla yhtenäistä johtoa, joka vihollisten taholla oli niin mallikelpoinen. Ilman johtoa saattoi siitä helposti kehittyä ei ainoastaan kelvoton, vaan sodankäynnille suorastaan vahingollinen ase. Se seikka, ettei siitä puhtaasti sotilaallisissa kysymyksissä sellaista tullut, vaan että se tunnustusta ansaitsevalla tavalla suostui sille annettuihin kehoituksiin, osoittaa, että se olisi ollut valmis alistumaan varman, kummankinpuoliseen luottamukseen perustuvan ohjauksen alaiseksi. Tosin oli yksinäisiä poikkiteloin asettuvia päitä. Sanomalehdistö suostui minun pyynnöstäni käsittelemään sotilaallisia asioita tietyltä näkökannalta. Siitä voin tässä lausua sille kiitokseni. Mutta ymmärrettävä pyrkimys tyydyttää lukijoiden uutisnälkää johti useinkin siihen, että puhtaasti sotilaallista laatua olevia tiedonantoja, jotka hyödyttivät yksinomaan vihollisten kiihoituspyrkimyksiä, joutui vihamielisten taikka puolueettomien lehtien kautta Saksan sanomalehdistöön. Kun sen lisäksi eräs osa sanomalehdistöämme suosi sitä tapaa, että tiedonannoille annettiin hälyyttävä muoto tai otsake, niin eivät vihollisemme voineet itselleen parempia kiihoitustyönsä edistäjiä toivoakaan. En ollenkaan tahdo pitää tuollaisia hairahduksia ilkeämielisyydestä tai sensatsioninhalusta johtuvina. Yleensä oli siinä suhteessa puutteellisella käsityskyvyllä huomattava osuus, usein myöskin erittäin vaikeilla olosuhteilla, joihin oli jouduttu, toimituksille kun kertyi ylenmäärin työtä sen vuoksi, että joukko perehtyneitä voimia joutui pois lehtien palveluksesta.
Saamieni vaikutusten nojalla pyysin joulukuulla 1916 valtiokanslerin järjestämään kanslerinvirastoon oman välittömän valvontansa alaisen osaston, jonka tuli johtaa yhtenäisesti koko valtakunnan sanomalehdistöä sen kaikilla aloilla. Minä olen aina pitänyt onnettomana järjestelynä sitä, että tuo johto tapahtui ulkoasiainviraston kautta. Tämä virasto pääsi sen kautta vaikuttamaan sisäpolitiikkaan, joka oli mieluummin pidettävä siitä erossa. Tietysti oli tämänkin viraston etuja edustettava ja otettava huomioon, mutta ratkaisevan ja kaikista aloista huolehtivan johdon tuli kuulua vain valtiokanslerille, jonka alle valtiosäännön mukaan kaikkien poliittisten alojen ja niiden sovittelun tuli kuulua. Minä luovutin marraskuun alussa 1916 valtiokanslerin toivomuksesta hänen käytettäväkseen everstiluutnantti Deutelmoserin toivossa, että tämän nimityksen kautta salaneuvos Hammannin erottua syntyisi jotakin kokonaista. Tehtävä, jonka everstiluutnantti sai, ei vastannut minun toiveitani. Minä olin vaatimuksissani pyrkinyt yksityiskohtaisesti siihen, että siiviliviranomaisten hoidossa olevien sanomalehtijaostojen johto joutuisi arvovaltaisen, välittömästi valtiokanslerin alaisen henkilön käsiin, että tämän toimisto olisi mitä läheisimmässä yhteistyössä sotasanomalehtiviraston ja amiraaliesikunnan sanomalehtiosaston kanssa, että ulkoministeriön sanomalehtiosaston toiminta rajoitettaisiin ulkopoliittisiin kysymyksiin sekä että sen sijaan tämän osaston työtä, mitä tulee vihollismaiden, puolueettomien ja liittolaisten lehtiin, syvennettäisiin, ja lopuksi, että sanomalehdistön taloudellisia etuja edustettaisiin ja edistettäisiin määrätyn keskustoimiston toimesta.
Valtiokansleri v. Bethmann-Hollweg hylkäsi nämä vaatimukset.
Sanomalehdistön saattaminen yhtenäisen johdon alaiseksi olisi ollut keino, jonka kautta Saksan kansassa olisi voitu herättää jälleen eheä mieliala ja poistaa siitä kaikki hajoittava. Valistustyön, jonka tuli olla tehokkaampaa, olisi täytynyt välittömämmin vaikuttaa, kuten vihollisten yllytys meihin vaikutti. Valtiomiesten ja johtavien henkien vapaan sanan sekä suullisen propagandan olisi täytynyt olla tässä lisänä. Jokaiselle saksalaiselle, oli hän sitten mies tai nainen, olisi pitänyt joka päivä toitottaa, mitä menetetty sota merkitsi isänmaalle. Kuvien ja filmien olisi pitänyt julistaa samaa. Vaarojen kuvaaminen olisi tehnyt toisen vaikutuksen kuin kaikenlaisten sotavoittojen harkitseminen, kuin sopimusrauhaa koskevat puheet ja kirjoitukset. Ja mikä oli yhtä tärkeää: se olisi suojellut meitä suuresta vaarasta ja vaikuttanut rauhan hyväksi. Minä yritinkin sitä — mutta herätin paljon pahaa verta.
Saksin, Württembergin ja Badenin sanomalehdistö oli erikoisasemassa, mutta se koki päästä yhteistyöhön meidän kanssamme. Baierin lehdet kulkivat, kuta kauemmaksi tultiin, sitä enemmän joka suhteessa omia teitään.
Yhteyttä sanomalehdistön kanssa vaikeutti muuten huomattavasti se, ettei sillä ollut mitään yhtenäistä edustusta. Sen järjestöt olivat yhtä hämäriä kuin vastaavien valtakunnan virkamiesten järjestöt. Me jouduimme tekemisiin "sanomalehdistön valiokunnan" kanssa, jonka muodostivat Berliinin lehtien edustajat, ja Saksan sanomalehtien kustantajaliiton sekä Saksan sanomalehdistön valtakuntaliiton kanssa. Nämäkään järjestöt eivät olleet keskenään yksimielisiä. Toimittajat vetivät yhtä köyttä, kustantajat yhtä j.n.e., mikä osoitti niiden erimielisyyttä. Minä pidin tätä valitettavana, sillä sen kautta estyi julkisen mielipiteemme voimakas, yhtenäinen kokoomus. Olen aina arvioinut hyvin suureksi sanomalehdistön vaikutuksen, enkä ainoastaan pääkaupungin, vaan myöskin maaseudun lehtien.
Sanomalehdistön edustajat olivat aina, mikäli virkani salli, tervetulleita luokseni.
Ylin armeijanjohto oli kosketuksissa sanomalehtien kanssa sotasanomalehtiviraston välityksellä. Se oli lokakuussa 1915 muodostettu erinäisistä sodan alussa sijais-yleisesikunnan yhteyteen syntyneistä osastoista, joiden työnä oli koti- ja ulkomaisten lehtien seuraaminen ja sensuuri. Siihen liittyi sitten vuonna 1917 isänmaallisesta valistustyöstä huolehtiva järjestö.
Sotasanomalehtivirastoon liittyivät valtakunnan sekä Preussin tärkeimmät siviilialat välityselimien avulla. Sen rinnalla oli meriesikunnan sanomalehtiosasto. Sotasanomalehtivirasto oli lakkaamatta mitä läheisimmässä yhteistyössä kaikkien näiden virastojen kanssa.
Saksan sanomalehtiin nähden pysyi sotasanomalehtivirasto annettujen ohjeiden mukaisesti kaikesta poliittisesta vaikutuksesta erossa. Kaikki päinvastaiset väitteet ovat vääriä, niinpä sekin, että se ajoi ylimmän armeijanjohdon erikoispolitiikkaa.
Sotasanomalehtiviraston aseman tärkeys johtui tiukasta järjestyneisyydestä, sen henkilökunnasta sekä siitä, että sen perustaminen oli aiheutunut yhtenäisen, koko valtakuntaa käsittävän järjestön puutteesta. Sen tunsi myöskin sanomalehdistö. Sen tyytymättömyyden tunne ei kohdistunutkaan niin paljon sotasanomalehtivirastoon kuin kaikkiin muihin virallisiin lehtitoimistoihin, jotka olivat kiinteää järjestöä ja johtoa vailla.
Se seikka, että valtiopäivillä tehtiin useasti epäoikeutettuja syytöksiä tätä virastoa vastaan, saa selityksensä melkein yksinomaan siitä, ettei tunnettu sen toiminta-aluetta. Ne osoittavat vain, miten tuiki mahdottomiksi oli tehty ylimmän armeijanjohdon ponnistukset yrittää käsilläolevilla keinoilla kohottaa sotakuntoisuuttamme. Sotasanomalehtivirasto oli olemassa ja arvostelu saattoi virastoon nähden asettua kielteiselle kannalle. Mutta syytä ei tutkittu ja lyötiin laimin vaatia minun kanssani suuren valtakuntajärjestön perustamista.
Neuvotteluista, joita kahdesti viikossa pidettiin Berliinin sanomalehdistön ja Berliinissä edustettujen maaseutulehtien kanssa ja joihin paitsi sotasanomalehtivirastoa ottivat osaa myöskin meriesikunnan ja kaikkien valtakunnan virastojen edustajat, oli hyötyä vain osalle sanomalehdistöä. Sen vuoksi oli valtakunnan virastojen edustajilla syytä tarpeen tullen pitää esitelmiä maaseutulehtien edustajille eri osissa valtakuntaa.
Sotasanomalehtiviraston tärkeänä tehtävänä oli myöskin puolueettomien ja meidän kanssamme sotaakäyvien valtojen sanomalehdistön seuraaminen.
Sotakentällä olivat armeijanlehdet saaneet yhä suuremman merkityksen. Siitä, että ne saivat aineistoa, huolehti toimivan armeijan yleisesikunnan kenttäsanomalehtitoimisto, jonka tehtävänä oli samalla antaa kotimaan pienemmille ja keskikokoisille lehdille tietoja yksityisten upseerien ja miehistön rintamalla suorittamista erikoisista sankaritöistä.
Miehitetyssä Ranskassa ja vankileireissä vaikutti "Gazette d'Ardennes" huomattavalla tavalla ja saavutti luotettavuutensa sekä oikeudenmukaisuutensa kautta arvoa ja kunnioitusta vihollisenkin taholla. Hyvän maineen saavutti myöskin sotaministeriön johdon alainen, venäjänkielellä painettu "Venäläinen Tiedonantaja".
Suurten saksalaisten päivälehtien sotakirjeenvaihtajat kokoontuivat lännessä ja idässä sotasanomalehdistön majoihin ja saivat, mikäli sotilaallinen asema salli, yksilöllisen vapautensa säilyttäen tutustua mahdollisimman nopeasti ja seikkaperäisesti uusimpiin tapahtumiin. He ottivat osaa joukkojen ja esikuntien elämään, mikäli se kävi päinsä. Heidän rinnallaan oli kuuluisia sotakirjailijoita, jotka kuvasivat sodankäyntiä ylemmältä näkökannalta.
Sotasanomalehtiviraston ylisensuuritoimiston tuli pitää huolta lehtien yhtenäisestä sotilaallisesta tarkastuksesta kotimaassa ja valvoa, että ylimmän armeijanjohdon antamia sensuurimääräyksiä yhdenmukaisesti noudatettiin. Samassa tarkoituksessa se oli kosketuksissa miehitetyille alueille perustettujen sanomalehtihoitokuntien kanssa. Liittolaisten sanomalehdistön sotilaallisten johtovirastojen kanssa se toimi johdonmukaisesti kussakin tapauksessa samaa järjestelmää seuraten.
Ylimmän armeijanjohdon sensuurimääräykset ulottuivat kaikkeen, mikä saattoi vahingoittaa sodankäyntiä. Mutta ne rajoittuivat myöskin siihen. Sitä paitsi ylisensuuritoimisto välitti valtakunnan viranomaisilta saapuvat ohjeet kotimaan sotilaskäskynhaltijoille. Tämä herätti ikäviä väärinkäsityksiä ja perusteettomia luuloja. Ei ollut ollenkaan harvinaista, että sotilaskäskynhaltijat julkaisivat noita ylisensuuritoimiston yksinkertaisesti heille edelleenlähettämiä sensuuriohjeita ylimmän armeijanjohdon antamina, mikä luonnollisesti teki meihin nähden epäedullisen vaikutuksen. Sanomalehtitarkastuksen toimittaminen ei ollut ylisensuuritoimiston, vaan yksinkertaisesti sotilaskäskynhaltijain asia. Ylisotilaskäskynhaltijalle (sotaministerille) ylisensuuritoimisto antoi tämän pyynnöstä lausuntonsa ja ilmoitti seikoista, jotka sen käsityksen mukaan kaipasivat hänen valvontaansa. Ylimmällä armeijanjohdolla ei siis ollut mahdollisuutta kajota välittömästi mihinkään lehteen, se saattoi ainoastaan huomauttaa valtakunnan hallitukselle, erittäinkin sotaministeriölle, kiireellisissä tapauksissa välittömästi sijaiskenraalikomennoille jos se arveli jonkin lehden suunnan vahingoittavan sodankäyntiä.
Laillisesti ei valtiollista sensuuria ollut olemassa. Oli erehdys, ettei sitä ollut, ja se oli omiaan johtamaan harhaan. Hallitus itse kääntyikin usein ylisensuuritoimiston puoleen pyytäen, että se julkaisisi sellaisen tai tällaisen määräyksen. Päästyäni asiain kulusta selville, panin vastalauseeni sellaista sotilassensuurin käyttöä vastaan ja estin sen. Ei ollut onnellista, että ylisensuuritoimisto joutui ylimmän armeijanjohdon alaiseksi. Se oli sodan ensi aikojen oloissa luotu yleisesikunnan avuksi, ja siitä kehittynyt. Sensuuri herättää tietysti aina vastenmielisyyttä ja vastenmielisyyden täytyi ilmetä sitä äänekkäämmin, kuta enemmän rauhan harrastukset mielipiteissä voittivat alaa ja sisäpoliittiset virtaukset tunsivat olevansa rajoituksiin sidottuja. Ylin armeijanjohto kärsi siitä suuresti. Kun syksyllä 1916 ylisotilaskäskynhaltija määrättiin kaikkien kotimaisten sotilasviranomaisten esimieheksi, helpotti se jossakin määrin ulkonaisesti minun asemaani sanomalehdistöön nähden. Mutta, ikävä kyllä, ei sotaministeri vuonna 1917 suostunut ottamaan huostaansa ylisensuuritoimistoa.
Liittolaistemme sanomalehdistö oli kiinteämmin hallitusten vallassa kuin meidän. Mutta Bulgaariassa ja Turkissa ei sillä ollut sitä merkitystä kuin Saksassa ja Itävalta-Unkarissa. Liittolaismaissa oli vallalla ankara valtiollinenkin sensuuri.
Itävalta-Unkarissa ei hallitus ryhtynyt mitenkään kohottamaan sotaista mieltä eikä kokoamaan kansojaan toimintaan. Lopullisesti olemassaolostaan taistellessaan eivät kaksoismonarkian hallitukset kyenneet mitenkään johtamaan kansojaan.
Bulgaarialaisten ja turkkilaisten mieliala tuli julkisuudessa vähän näkyviin, Bulgaariassa kuitenkin tuntuvasti enemmän kuin Turkissa. Hallitus ei Bulgaariassakaan ryhtynyt ohjaamaan kansaa.
Erityisesti kiusallista oli tietenkin huomata, miten vähän tunnustusta Saksa sai yleensä osakseen liittolaistemme lehdissä. Meidän Niebelung-uskollisuutemme ei tosiaankaan ollut mikään tyhjä sana. Vieraassa maassa vuodatettu veri olisi ansainnut ainakin tunnustusta. Minä tein useita ehdotuksia liittolaistemme armeijanjohdoille. Lopulta onnistui everstiluutnantti Nicolain saada aikaan määrättyjä sopimuksia ainakin sotilaallisten tiedonantojen ottamisesta neliliiton sanomalehtiin. Näin epäkohdat osittain poistuivat. Liittolaistemme sanomalehdistön edustajain tekemien matkojen piti myöskin vaikuttaa valaisevasti, mutta ne eivät muuttaneet paljon asiain tilaa.
Tälläkään alalla ei hallituksemme toiminut tehokkaasti. Sen olisi täytynyt pitää huolta suuripiirteisestä tiedonantotyöstä liittolaismaissa ja hankkia siten sodanjälkeiseksikin ajaksi isänmaallemme hyötyä.
Vähitellen järjesti ulkomaista propagandaa varten asetettu sotilaallinen toimisto haaratoimistoja liittolaismaihin.
VIII.
Hyvän propagandan täytyy kulkea paljon edellä varsinaisten poliittisten tapausten kehitystä. Sen tulee olla maaperän muokkaajana politiikalle ja muovata maailman yleistä mielipidettä ilman että tämä on siitä tietoinen. Ennenkuin poliittiset päämäärät siirretään teoiksi, on tärkeätä, että maailma saadaan uskomaan niiden välttämättömyyteen ja siveelliseen oikeutukseen. Sen, mihin pyritään, täytyy syntyä psykologisena seuraamuksena, ikäänkuin itsestään. Me emme ole käyttäneet ulospäin suunnattua propagandaa, tuskin sitä tunsimmekaan, vaikkakin sisäänpäin erinäisiin henkilöihin nähden työskentelimme hyvinkin taitavasti. Meidän valtiolliset päämäärämme ja päätöksemme, jotka tulivat maailman tietoon äkkiä ja odottamatta, tekivät töykeän ja puuskamaisen vaikutuksen. Suuripiirteisen ja kaukonäköisen propagandan avulla olisi sellainen voitu mainiosti välttää.
Paitsi halua propagandaan rauhan aikana puuttui meiltä myöskin edellytykset sellaiseen. Meillä ei ollut yleismaailmallista sähkösanomalaitosta omine kaapeli- ja kipinäasemaverkkoineen. Yritykset asian korjaamiseksi eivät olleet vielä toteutuneet. Meillä ei ollut vahvalla kansallisella pohjalla seisovaa johtavaa sanomalehteä, jolla olisi ollut vaikutusta ulkomailla ja merkitystä kotimaassa, sellaista kuin "Times" Englannissa, "Temps" Ranskassa ja "Novoje Vremja" Venäjällä. Kaikki nuo kolme lehteä toimivat itsetietoisen varmoina kansallisella pohjalla. Sanomalehdet, joista ulkomaat saivat välittömästi Saksaa koskevat tietonsa, palvoivat kansainvälisyyttä, asettuivat periaatteellisesti vastustamaan meidän hallitusmuotoamme ja esittivät Saksan ajatustapaa ja olemusta sekä meidän olojamme yksipuolisesti ja väärässä valossa.
Propagandatyössä oli korjattava pitkäaikaisia laiminlyöntejä, nostatettava taistelu kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan ja sitä käytävä kaikella voimalla, jotta piakkoin alettavaksi päätetyn sukellusvenesodan vaikutukset olisivat voimakkaammin tuntuneet. Meidän ei auttanut karttaa tehokkaasti vaikuttavia taistelukeinoja.
Keskustellessani johtavien henkilöiden kanssa huomasin, miten vähän nytkin sodan aikana käsitettiin suuren, joukkoja tenhoavan, elinvoimaisiin ajatuksiin perustuvan kiihoitustyön tarpeellisuutta. Hallitus suhtautui siihen kylmäkiskoisesti ja epäröivästi. Sen olennaista merkitystä se ei tajunnut vieläkään. Se hylättiin siksi, että sitä pidettiin liian suuriäänisenä, vaikka oikean propagandan olemukseen juuri kuuluu, ettei sen olemassaoloa huomaa, se kun toimii äänettömästi. Hallitus, joka varmaankin tunsi kykenemättömyytensä, piti meidän puoleltamme vihollisen propagandaa vastaan suuripiirteisesti ja voimakkaasti tähdättyä vastatyötä jotakuinkin toivottomana yrityksenä. Tällainen ajatustapa tai sanat: "meidän asiamme on oikea, me emme tarvitse mitään asianajajia", ei tietysti vienyt mihinkään tulokseen. Meillä oli täysi syy lopultakin ryhtyä toimeen ei ainoastaan vakavasti puolustautuaksemme, vaan käydäksemme puolustusasemasta hyökkäykseen. Vain siten me saatoimme tehdä viholliselle saman, mitä se teki meille, ja pitää puoliamme valtavassa kansaintaistelussa.
Joutuessani ylimpään armeijanjohtoon huomasin, että asia oli järjestetty sangen heikosti. Se, mitä oli olemassa, ei ansainnut edes järjestön nimeä.
Jätän huomioon ottamatta Erzbergerin toimiston, sillä sen työtä en tunne. Se lakkasi myöhemmin.
Kesällä 1916 ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle, että propagandaa varten muodostettaisiin luja järjestö. Kun oli voitettu monta vastusta, jotka keskittyivät ulkoasiainvirastoon, saatiin heinäkuulla mainitun viraston sotilaallinen toimisto hereille.
Paitsi tätä puhtaasti sotilaallisia tarkoituksia varten ajateltua osastoa oli suunniteltu perustettavaksi samanlaisia laitoksia ulkoasiainvirastosta käsin harjoitettavan taloudellisen ja poliittisen propagandan ajamiseksi. Ainoastaan tällä edellytyksellä oli toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö perustanut sotilaallisen toimiston. Kaikkien kolmen osaston tuli ulkoasiainviraston antamien yhtenäisten ohjeiden mukaisesti harjoittaa laajapiirteistä aktiivista propagandaa, joka puolestaan kävisi hyökkäykseen ententen propagandaa vastaan eikä tyytyisi vain voimattomasti puolustautumaan vihollisten valheyllytystä vastaan. Ulkoasiainviraston poliittisen ja taloudellisen propagandatoimiston työ supistui, ikävä kyllä, asianomaisia aloja koskevan sanomalehti- ja lentokirjastoimiston perustamiseen, joka pääasiassa vain koetti vaikuttaa lehtiin tekemällä oikaisuja, selittämällä poliittisia tapahtumia ja käyttämällä hyväkseen vihollisten heikkouksia. Näin heitettiin kuumalle kivelle vain vesipisara, joka ei saanut mitään aikaan.
Eversti v. Haeften sai vähitellen ulkoasiainviraston sotilaallisen toimiston muodostumaan semmoisenaan suureksi järjestöksi. Se oli ylimmän armeijanjohdon alainen, mutta se sai varansa olennaisesti ulkoasiainvirastolta, jolla sen vuoksi oli oikeus tarkastaa sitä ja antaa sille yhtenäisiä toimintaohjeita. Tätä oikeuttaan ei ulkoasiainvirasto ensinkään käyttänyt.
Eversti v. Haeften on henkisesti tavattoman kehittynyt, tulisesti isänmaataan rakastava upseeri, joka vie ihanteellisen lennokkuuden kannattamalla työkyvyllään läpi kaiken, mihin hän ryhtyy, ja joka kykeni luomaan ja tempaamaan mukaansa työtoverinsa. Se, mitä saatiin aikaan, oli olennaisesti hänen ja hänen apulaistensa työtä.
Sanoin ja kuvin, ennen kaikkea filmin avulla eversti v. Haeften koetti päästä kiinteälle pohjalle puolueettomissa maissa.
Suulliseen propagandatyöhön pantiin kaikkein suurin paino. Tiedon siirtyminen suusta suuhun on paras propagandakeino, sillä se on vaarallisin. Ajatus on valmiina eikä kukaan tiedä, mistä se on lähtöisin.
Kuva- ja filmipropagandaa edistettiin sillä, että perustettiin graafillinen osasto, kuva- ja filmitoimisto, ja myöhemmin Universum-filmiosakeyhtiö. Filmi on kansankasvatuskeino ja sellaisena tahtoi eversti v. Haeften käyttää sitä sodan jälkeenkin. Hänen sotajärjestönsä perustui siihen ajatukseen. Kuvat ja filmit, samoin kuin taulukkojen muotoon laaditut graafilliset esityksetkin, vaikuttavat perusteellisemmin ja kokonaisemmin kuin kirjoitettu sana ja sen vuoksi niillä oli syviin kansankerroksiin tehoisampi vaikutus.
Tämän ohessa harjoitettiin sanomalehti-propagandaa sähkösanoma-, kipinä- ja kirjeenvaihtotoiminnan muodossa, samaa tarkoitusta edistettiin lentolehtisillä ja esitelmillä sekä työskentelyllä puolueettomassa sotalehtimajassa. Eversti v. Haeften koetti ennen kaikkea saada nopeasti välitetyksi tietoja niihin puolueettomien maiden lehtiin, jotka olivat meille vihamielisiä.
Taidepropagandaa edistettiin myöskin. Tässä suhteessa olemme tehneet ehkä liian paljon. Ulkoasiainvirasto piti sitä erittäin tärkeänä ja oli jo aikaisemminkin pitänyt siitä huolta.
Eversti v. Haeftenin järjestöinä toimivat lähetystöjen yhteydessä puolueettomiin maihin, liittolaismaihin samoin kuin idän miehitetyille alueille perustetut sotilaalliset ulkomaan-avustustoimistot, jotka muokkasivat keskustoimistosta saamansa aineiston kunkin maan erikoisuuksia silmälläpitäen ja levittivät sitä edelleen. Ne työskentelivät mitä läheisimmässä yhteistoiminnassa lähettilään kanssa.
Oli aivan selvää, ettei eversti v. Haeften voinut yksin korjata sitä, mitä pitkinä rauhan- ja sodanvuosina oli laiminlyöty, eikä päästä yhtä pitkälle kuin vihollisen propaganda ja sen elähyttämä henki puolueettomissa maissa, puhumattakaan tunkeutumisesta vihollismaihin. Englannin ja Amerikan saariasema teki sen mahdottomaksi. Ranskaan saattoi hyökätä Sveitsin ja Espanjan kautta. Mutta Espanjaan me emme päässeet. Jälelle jäi siis vain kapea Sveitsin raja, joka oli myös ainoa tie Italiaankin päin.
Vain vaivoin saattoi saksalainen propaganda pitää puoliaan. Kaikista ponnistuksista huolimatta sen saavutukset olivat tehtävän laajuuteen katsoen riittämättömät. Me emme päässeet koskettamaan tehokkaasti viholliskansoja. Voimakas, taistelunhaluinen hallitus tukahutti siellä häikäilemättömän väkivaltaisesti kaikki tarmottomuuden ja heikkouden tunteet ja kaikki puheet rauhasta, ennen kaikkea omasta "sopimusrauhasta".
Me emme saavuttaneet olennaisia tuloksia puolueettomissa enempää kuin liittolaismaissakaan.
Me koetimme harjoittaa propagandaa myöskin vihollisen rintamalla. Idässä oli venäläinen itse valmistanut tuhonsa, siellä oli meidän työmme toisarvoista. Lännessä ei kotoinen henki ollut vielä tehnyt vastustajan rintamaa vastaanottavaiseksi, sen vuoksi ei siellä rintamakiihoituskaan, jota tuontuostakin yritimme, voinut menestyä.
Toista olisi ollut, jos valtiokansleri korkean asemansa koko voimalla olisi tukenut lujatahtoisesti eversti v. Haefteniä. Minä tein usein pyynnön, että hän loisi tässä asiassa jotakin kokonaista. Saksalaisen valtakunnan-propagandalaitoksen perustaminen kävi ehdottoman välttämättömäksi. Minä panin sellaiseen sitä enemmän arvoa, kun valtiomiesten tiedonantojen kautta tapahtunut kiihoitustyö oli aina vaikuttanut tehokkaammin. Lordi Northcliffe oli epäilemättä oikeassa päätellessään, että englantilaisen valtiomiehen puhe oli Englannille 20,000 punnan arvoinen, 50,000 punnan, jos saksalaiset sen painattivat, ja 100,000 punnan, jos he eivät siihen vastanneet. Vihollismaiden valtiomiesten tiedonantojen rumputulta ei meidän taholtamme tehokkaasti vastustettu, vielä vähemmin välitettiin meillä sen tukahuttamisesta. Ulkoasiainviraston sotilaallinen toimisto ei voinut tätä taistelua järjestää, siihen kykeni ainoastaan sellainen valtioviranomainen, jolla oli erikoinen arvovalta. Lopulta, elokuussa 1918, ryhdyttiin tässä suhteessa erääseen heikkoon yritykseen ja saatiin aikaan aivan puutteellista. Se tuli sitä paitsi — liian myöhään!
Näin ollen ei voitu päästä siihen, että Itävalta-Unkari ja Saksa olisivat kiihoitustyössään toimineet yhdenmukaisesti, kuten ententen taholla niin taitavasti tehtiin. Me pidimme kaikkia niitä asioita, jotka koskivat ainoastaan meitä taikka Itävalta-Unkaria, "sisäisinä", ymmärtämättä, että me muodostimme yhden ruumiin, jonka murskaamiseen vihollinen oli uhkaavasti kohottanut käsivartensa.
Armeijalla ei ollut tukenaan mitään voimakasta, kotimaasta käsin harjoitettua propagandaa. Saksa ei ryhtynyt taisteluun viholliskansojen henkeä vastaan, kun sen armeija vielä oli voitokas sotakentällä.
IX.
Syksyllä 1916 armeija sai enää vain vähässä määrin siveellistä tukea kotimaasta. Siitä ei ollut vielä tähän asti aiheutunut epäkohtia. Armeija oli väsynyt ja voimat loppuun kulutettu, mutta sen henki ja mieliala oli hyvä.
Armeijan ja kotimaan välinen yhteys oli läheinen ja molemminpuolinen.
Lomia myönnettiin mahdollisimman paljon. Lomallepääsevien luku ei kohonnut koskaan niin korkealle kuin armeija ja minä olisimme toivoneet. Paitsi sotatilannetta estivät liikenneolot antamasta lomia, niin mielelläni kuin minä olisinkin niitä myöntänyt. Taistelujännityksen ollessa korkeimmillaan täytyi niitä rajoittaa.
Myöskin haavoittuneet ja sairaat toivat kotimaahan tietoja armeijasta ja se puolestaan sai kuulla kotimaan oloista rintamalle saapuvilta täytejoukoilta sekä kotimaasta palaavilta toipuneilta.
Kirje-, sanomalehti- ja pakettilähetysten kulku sujui hyvin eikä sanomalehtien valintaa toimivassa armeijassa ensinkään rajoitettu. Ainoastaan eräiden riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen lehtien ei annettu saapua. Sanomalehtien lähettämistä koskevat rajoitukset olivat muutoin armeijain ylipäällikköjen vallassa. Minä tunnen vain harvoja yksityistapauksia, jolloin tätä oikeutta käytettiin. Armeijaan tuli vielä silloin riittävästi täytevoimaa. Sitä täytyi käyttää ei ainoastaan entisten joukko-osastojen täydentämiseen vaan myöskin, niin vähän suotavaa kuin se olikin, uusien divisioonien luomiseen. Tämä oli välttämätöntä, jotta voitaisiin toimia vapaammin lännessä ja idässä hyökkäykseen varustautuvaa vihollista vastaan. Näin saadut 13 divisioonaa, jotka oli tosin luotu valmiita pataljoonia pienentämällä, saattoivat olla keväällä 1917 taisteluvalmiita.
Ampumahautasodasta oli johtunut, että ne joukot, joilta puuttui erikoista työväkeä, järjestivät itselleen kaikenlaisia taloustyökuntia. Nämä olivat tietysti paikoillaan pysyviä ja niihin kuuluva miehistö jäi paikoilleen, jos divisioonia siirrettiin. Tästä aiheutui kaikenlaista hyvinkin haitallista sekaannusta, joka vaikutti häiritsevästi kaikkeen. Sen johdosta muodostettiin joka divisioonan taloustyökunnan miehistöstä paikoillaan pysyvä talouskomppania. Näin ne joutuivat ei eroamaan entisen joukkonsa yhteydestä. Niiden pataljoonain mieslukua, joihin tämä järjestely eniten oli koskenut, alennettiin uudelleen, vähennys olikin tarpeen, sillä nuoret komppanianpäälliköt eivät kyenneet lähimainkaan valvomaan yli 200 miehen suuruista komppaniaa ja johtamaan sitä taistelussa.
Divisioonat saivat tykistönkomentajan. Sekä kenttä- että raskaan tykistön alalla luotiin paljon uusia joukko-osastoja. Perustettiin erikoinen armeijan kenttätykistö, joka pysyi ulkopuolella divisioonajaon ja jonka tuli taistelurintamalla vahvistaa divisioonan tykistöä. Divisioonain 9 patteria ei riittänyt, vaikka divisioonan rintamaväli olisi ollut vain 2-3 km. Tykistöä tarvittiin hirvittävä määrä.
Joukkojen järjestelyä uusittaessa uusittiin asestustakin.
Ilmasotavälineitä, nimenomaan lentoasestusta, lisättiin edelleen. Ne olivat paisuneet sellaiseksi voimaksi, että kävi välttämättömäksi asettaa ne erikoisen komentavan kenraalin johdon alle, joka puolestaan oli toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikön alainen. Ilmasotavoimien ensimmäinen komentava kenraali oli kenraali v. Höppner. Hän oli armeijan esikunnan päällikkönä sekä joukkojen johtajana tunnettu kyvykkääksi ja hän valvoi voimiensa mukaan näiden tulevaisuuden aseiden kehitystä. Hänen esikuntansa päällikkönä toimi eversti Thomsen, joka siihen asti oli itsenäisesti johtanut ilmataistelutointa. Huolimatta yleisesikunnan ponnistuksista ennen sodan alkua me olimme joutuneet lähtemään sotaan ilmataisteluvälineiden puolesta riittämättömin varustuksin. Saksa ja sen armeija saavat kiittää eversti Thomsenin ja kotimaassa toimivan everstiluutnantti Siegertin suurenmoista luomiskykyä siitä, että meidän ilmasotavoimamme sodan kuluessa edelleen kehittyivät hyvällä menestyksellä. Nyt pantiin pääpaino siihen, että ajolentäjien luku lisääntyi ja että heillä oli käytettävänään hyvä taistelulentokone. Mutta silti ei muita lentokonelajeja lyöty laimin. Myöskin pomminheittäjä-laivueihin kiinnitettiin suurta huomiota.
Ilmalaiva poistettiin armeijan taisteluvälineiden joukosta. Se tarjosi liian suuren tähtäyspinnan. Laivastossa se säilyi vielä.
Puolustusaseita lentäjiä vastaan parannettiin sekä lisättiin ja tämä puolustustoiminta järjestettiin niin hyvin rintamalla kuin kotimaassakin mitä perinpohjaisimmalla tavalla. Siihenkin kului väkeä ja sotatarveaineita, jotka rintama näin ollen menetti.
Ratsuväki kävi ampumahautasodassa aivan hyödyttömäksi. Oli jo ryhdytty ratsuväkirykmenteistä muodostelemaan pataljoonien suuruisia ratsuväkiampujarykmenttejä ja laskemaan hajalle nostoväki- ja maanpuolustuseskadroonia ja tätä menettelyä nyt jatkettiin. Tykistön uudestijärjestelyä ja kuormastoa varten tarvittiin välttämättömästi hevosia. Hevoshukka oli armeijassa aivan tavaton ja puolueettomista maista niitä saatiin vain vähän. Kotimaa ja miehitetyt alueet eivät pystyneet vajausta peittämään. Täytettä tarvittiin monella taholla. Lämminverinen rotumme oli tehnyt hyvin tehtävänsä sodassa, mutta kevyt kylmäverinen hevoslajimme ei ollut kyllin jalostettu eikä riittävästi kehitetty. Raskas rotumme ei kyennyt kestämään sodan rasituksia.
Ylimmän armeijanjohdon täytyi päättää jakaa kolonnat ja kuormastot, jotka siihen asti olivat välittömästi divisiooniin kuuluneet, armeijain kesken ja tehdä ne samalla paikallaan pysyviksi. Rautateitä oli rasitettu liiaksi, kun puolustustaisteluissa yhtämittaa divisioonia hajalle laskettaessa kolonnat ja kuormastot kulkivat divisioonain mukana. Minä pidin syvästi valitettavana, että näin oli pakko tehdä, sillä niiden silmälläpito ja huolto oli divisioonain hallussa parempaa kuin armeijoille ja armeijaryhmille uskottuna.
Asemia rakennettaessa länsirintamalla seurattiin suunnitelmallisesti uusia periaatteita, joiden mukaan kaikki varuslaitokset hajoitettiin syvälle ulottuviin pieniin osiin sekä sovitettiin ulkonaisesti mitä tarkimmin pinnanmuodostuksen mukaan. Niitä tarkastettiin huolellisesti. Idässä asemain luonne saattoi jäädä jotakuinkin entiselleen. Paitsi sitä, että lännessä rakennettiin nuo kaksi suurta strateegista asemajaksoa, oli siellä erikoisesti kaikilla rintamanosilla tehtävä paljon töitä, niinpä etenkin Flanderissa, Arrasista itään ja Verdunin edustalla olevia asemia syvennettiin ja Elsass-Lothringinkin rintamaa vahvistettiin, johon siihen asti ei oltu juuri sanottavasti kajottu. Armeijat ottivat ahkerasti osaa asemien rakentamiseen, sillä sotamies rakensi henkeään suojellakseen. Ne työvoimat, joita kotimaasta saatiin, eivät riittäneet, kun oli suoritettava niin suuria töitä pitkillä rintamilla. Meidän oli sen vuoksi, ikävä kyllä, pakko siirtää joukkojakin asemain rakennustöihin. Tähän käytetty aika meni levolta ja kouluutukselta hukkaan. Oli luonnollista, että noiden kummankin vaatimuksen välillä syntyi ristiriitaa. Armeijat olisivat olleet aina rakennustöissä — ne olivat niitä lähinnä — ja everstiluutnantti Wetzell sekä minä tehostimme sotajoukon harjoituksen tärkeyttä. Monta sovittelua oli tehtävä.
Kun armeija oli kouluutettu vastaisiin suuriin puolustustaisteluihin, laadittiin ohjesäännöksi "Puolustustaistelu". Tässä työssä oli mitä suurimmat ansiot eversti Bauerilla ja kapteeni Geyerillä, joka oli aivan erikoisen hyvin perehtynyt taktillisiin kysymyksiin ja osasi esittää selvästi ajatuksensa.
Puolustusasemat järjestettiin uudelle kannalle, joka oli jyrkkä vastakohta entiselle. Puolustus, joka tähän asti oli keskitetty jäykkiin, yhteenkasattuihin ja helposti havaittaviin linjoihin, järjestettiin nyt laajalle alalle hajoitettuihin, syvälle rintaman sisään ulottuviin muotoihin. Aseman täytyi tietysti taistelun päätyttyä jäädä meidän käsiimme, mutta jalkaväen sotilaan ei tarvinnut enää sanoa: tässä seison ja kaadun, vaan hänellä oli oikeus väistyä vihollisen kovan tulen alta rajoitetulla alalla joka suunnalle. Vastahyökkäyksellä oli menetetty linja takaisin vallattavissa.
Ryhmä, jonka merkitystä useat tarkkanäköiset päälliköt olivat ennen sotaa lujasti tehostaneet, tuli ratkaisevasti perusyksiköksi jalkaväen taisteluryhmityksessä. Aliupseerit saivat ryhmäpäällikköinä taisteluissa yhä tärkeämmän sijan. Taktiikka yksilöllistyi yhä enemmän. Kun upseerien, aliupseerien ja miehistön täytejoukot saivat yhä huonomman kouluutuksen ja kuri sen vuoksi löyhtyi, niin oli uskallettua asettaa korkeampia vaatimuksia alemmille päälliköille ja yksityisille sotamiehille. Monet huomattavat sotilashenkilöt olivatkin seurauksista huolissaan.
Minun esikunnassani kävi raju aallokko. Minunkin täytyi taistella sisäistä taistelua ja asettua uuden taktiikan puoltajaksi. Kaikkea muutakin, mitä Sommen taistelu oli opettanut tykistön ja lentäjien käyttöön sekä aselajien yhteisvaikutukseen nähden, kosketeltiin uudessa ohjesäännössä. Siitä tuli oppikirja meidän koko armeijallemme ja myöskin liittolaistemme armeijoille, mikäli olosuhteet sillä taholla sallivat. Ilman viimeksimainittua rajoitusta tämä ohjesääntö oli vaarallinen. Siinä esitetyt vaatimukset soveltuivat vain joukoille, joissa vallitsi epäitsekäs tehtäväänsä antautumisen tunne ja oikea kuri, vaikka ensiluokkainen kouluutus olisikin puuttunut.
"Puolustustaistelua" täydensi "Ohjesääntö jalkaväkijoukkojen kouluutuksesta sodassa", joka laadittiin kenraali Fritz v. Belowin armeijan ylikomennossa. Se on todistuksena siitä, että tämä huomattava kenraali oli perehtynyt syvästi meidän jalkaväkemme luonteeseen. Minun esikunnassani syntyi vielä suuri joukko muita ohjesääntöjä, jotka koskivat erikoisaselajien käyttöä ja varusasemien rakentamista. Tämän talven aikana ei vielä saatu tykistön kouluutusohjesääntöä valmiiksi. "Puolustustaistelu" sisälsi sen olennaisimmat kohdat. Sodan aikana oli käynyt ilmi, ettei "Ampumataitoa" voinut heittää nurkkaan, vaan että sitä oli entisestään vielä huomattavasti parannettavakin. Siinä tarkoituksessa jaettiin joukoille suuren päämajan tykistökenraalin toimesta erikoisia tykistöä koskevia ampuma- ja aseteknillisiä kuukausilehtiä.
Armeijassa oli henkinen elämä kaikilla aloilla vilkasta. Me olimme mitä läheisimmässä ajatuksenvaihdossa joukkojen kanssa. Armeija lienee saanut parasta, mitä annettavissa oli.
Paperille kirjoitetut ohjesäännöt eivät yksin saaneet mitään aikaan, niiden tuli muuttua lihaksi ja vereksi sekä upseerissa että sotamiehessä. Me järjestimme Valenciennes'essa oppikurssit ylemmille joukkopäälliköille ja esikuntaupseereille selvittääksemme puolustustaistelussa varteenotettavia näkökohtia. Myöskin Saksan kruununprinssi pani Sedanissa toimeen samanlaiset.
Armeijoissa järjestettiin kaikenlaisia oppikursseja, erittäinkin nuorille upseereille, joista kasvatettiin komppanianpäälliköitä, ja aliupseereille.
Kaikissa aselajeissa pidettiin tärkeimpänä periaatteena mieskurin säilyttämistä ja lujittamista. Ilman sitä ei armeija voi pysyä pystyssä. Sen täytyi nytkin olla monen, joukkojen elämässä ehdottomasti esiintyvän ilmiön vastapainona. Sen vuoksi, että komennuskuntia usein siirreltiin ja yhtämittaa vaihdettiin, kävivät muonitusolot sotakentällä yhä vaikeammiksi. Omaan apuun turvautumisen vaara oli käynyt yhä suuremmaksi. Taju siitä, mikä oli "minun" ja mikä "sinun" alkoi monestikin hälvetä. Vaatetus ja varustukset olivat kuluneet, niiden kunnossapito oli siksi yhä vaikeampaa. Monet seikat, huomattavassa määrässä myöskin valonpuute suojavarustuksissa, vaikuttivat, että ulkoasusta ei enää välitetty. Sotamies tylsistyi. Sota vaikutti pakostakin ihmisiin. Lujat luonteet kovenivat, mutta niitä oli vähän. Suurten joukkojen moraali kärsi, se huononi sitä enemmän, kuta kauemmin sotaa kesti. Ei yksikään ajatteleva sotilas voinut olla sitä huomaamatta. Kaikissa sodissa oli käynyt samoin. Sitä enemmän tarvittiin henkistä tukea kotimaan taholta, jonka tuli puolestaan itse olla vahva, sitä enemmän velvollisuuden tunnon lujittamista ja kuria. Joukkojen kunnon saattoi ulkonaisesti havaita tarkalleen siitä, miten sotilas julkisissa paikoissa esiintyi ja teki kunniaa. Ei kaikki ollut kehuttavaa, mitä silloin sai nähdä.
Jalkaväelle opetettiin uusia taistelumuotoja ja ampumista. Ryhmä- ja komppanianpäällikköjen oppikursseja pantiin toimeen kaikkialla.
Konekiväärimiesten harjoitus järjestettiin laajalle kannalle ja tarkka-ampujaosastoja varten hankittiin erikoinen harjoituspaikka.
Tykistö paransi ampumaharjoituspaikoissaan ampumataitoaan ja kehitti yhteistoimintaansa lentäjien kanssa. Voimien heikennys, joka aiheutui niin monista uudestaanjärjestelyistä, oli korvattava siten, että kaikilla rintaman osilla pantiin toimeen mahdollisimman huolellisia harjoituksia.
Munanheitto-osastot, pionieerit ja tiedustelujoukot saivat myöskin koulu- sekä harjoituspaikkansa, joissa opetettiin näiden aseiden erikoiskäyttöä, mutta myöskin toisten aselajien upseerit saivat siellä opetusta.
Harjoituksia pidettiin lakkaamatta sekä asemissa että rintaman takana olevien joukkojen keskuudessa. Elämä oli samaa, johon rauhan aikana oli totuttu. Kaikkialla koetettiin vakavasti pyrkiä siihen, että armeija harjaantuisi vaikeaan tehtäväänsä ja kykenisi kestämään tappionsa.
Kotimaassa työskenneltiin samanlaisten periaatteiden mukaan. Mutta edellytykset olivat epäsuotuisia, sillä opettajisto oli vanhentunutta. Elinehdot olivat puutteellisia. Täytejoukko-osastot olivat kytketyt liian kiinteästi kotimaahan ja liittyivät vain löyhästi armeijaan. Minun toivomukseni oli aina ollut, että täytejoukkoja, mikäli suinkin mahdollista, harjoitettaisiin rekryyttikasarmeissa rintaman takana. Alkuun päästiin. Myöhemmin saatiin siinä suhteessa vielä enemmän aikaan.
Kaikki päälliköt pyrkivät tietysti siihen, ja se oli minunkin tarkoitukseni, ettei käytännöllinen työ pääsisi uuvuttamaan joukkoja. Kurinkin vuoksi oli ruumiillinen lepo tuiki välttämätön, ja vain riittävästi levättyään kykeni sotamies vähitellen pääsemään vapaaksi raskaista sielullisista vaikutelmista. Hänen asumuksestaan täytyi pitää huolta. Tyhjät parakit eivät kelvanneet virkistyspaikoiksi. Asuntojen kalustus oli otettava maaseudulta. Mutta se ei, ikävä kyllä, aina pysynyt paikoillaan, siirtyessään toisaalle veivät joukot sen mukanaan. Ajanvietteenä oli sotilasmusiikki, jota niin mielellään kuunneltiin, kaikenlaiset liikuntoleikit, elävät kuvat ja muut esitykset sekä kirjastot.
Rauhanaikuisten aliupseerien rivit olivat harvenneet. Suuri osa heistä — kuten upseereistakin — oli kaatunut rintamalla, osa oli asetettu uusiin, uudelleenjärjestelyssä muodostuneihin joukkoihin taikka toimi kotona harjoitusmestareina. Rintamalta täytteeksi otetut eivät kyenneet johtamaan miehistöä eivätkä pitämään siitä huolta. Kurin vahingoksi ampumahautaelämä hävitti arvoerotuksen. Ei voinut välttää sitä, että arvoerotukseen liittyvä arvovalta kärsi siitä. Useimmat aliupseerit toimivat esimerkiksi kelpaavalla tavalla alapäällikköinä taisteluissa ja upseerien luotettavana apuna. He ovat täyttäneet uskollisesti raskaat velvollisuutensa. Isänmaa on heillekin erikoisessa kiitollisuuden velassa.
Upseeri käsitti täydellisesti vakavan tehtävänsä joukkojensa kasvattajana ja opettajana. Sitäkään ei ole helppo oppia. Rauhan aikana upseeri tarvitsi 12-15 vuotta tullakseen komppanianpäälliköksi. Silloin se, minkä perusteella hän kelpasi virkaansa hoitamaan, palvelustehtävien tunteminen, miesten kohtelu, huolenpito alaisistaan, oli mennyt hänessä veriin. Nyt täytyi nuorten miesten vuoden tai parin palvelusajan kuluttua johtaa komppanioja. Useat pystyivät siihen, toisilta puuttui monessa suhteessa edellytyksiä sellaiseen. Sekin taito perustuu taipumukseen, se on kasvatuksen ja luontaisen käytösälyn tulos. Harrastus ja urhoollisuus eivät aina voi sitä korvata. Kotimaassa ja rintamalla tehtiin komppanianpäällikköjen kasvattamiseksi työtä, mutta ne valitukset, joita kokemattomien komppanianpäällikköjen vuoksi saatiin kuulla joukkojen taholta, olivat syvästi oikeutettuja. Tämä oli sangen vakava ilmiö. Oli tarjolla vaara, että upseerin ja sotamiehen välinen erinomainen suhde katoaa.
Tuota hyvää, vaikka niin usein moitittua rauhanaikuista upseeria ei ollut enää, hän lepäsi vihreän nurmen alla. Lyhyenä sotakautena ei voitu kasvattaa sellaista upseeripolvea, joka olisi ominaisuuksiensa puolesta, tietojen perusteellisuudessa ja velvollisuudentunnossa väkeensä nähden vetänyt vertoja upseeristolle, joka oli pitkänä rauhan aikana hankkinut itselleen nämä avut. Loistavampaa tunnustusta, kuin minkä tämä sota antoi, ei meidän armeijajärjestelmämme saattanut saavuttaa. Eräs tunnettu sosialidemokraattinen valtiopäivämies, joka sanomalehden kirjeenvaihtajana kävi Kownossa minua tapaamassa, vakuutti minulle erityisesti, että hänen oli kokonaan täytynyt muuttaa arvostelunsa aktiivisista upseereista. He pitivät erittäin viisaasti huolta sotamiehistä ja antautuivat suurella hartaudella tähän tehtävään. Reserviupseereille se oli vaikeampaa. Minua ilahdutti tämä sattuva, avoin tunnustus.
Näissä oloissa olisi pitänyt suuremmassa määrässä noudattaa sitä menettelyä, että kunnollisia rauhanaikaisia aliupseereja olisi koroitettu upseereiksi. Niin tehtiinkin osittain. Minun entinen rykmentinkirjurini Düsseldorfin ajoilta oli jo syksyllä 1914 päässyt upseeriksi toimivaan rykmenttiin.
Kun komppanianpäälliköt olivat riittämättömästi kouluutettuja ja kun heillä nimenomaan kasarmipalveluksessa ei ollut tarpeeksi kokemusta, joutui nyt pataljoonanpäällikkö enemmän kuin rauhan aikana etualalle. Mutta pataljoonanpäällikköinä oli hyvin usein reserviupseereja, joilla ei tietystikään kasarmipalveluksessa ollut mitään syvempiä tietoja, vaikkakin heillä korkeamman ikänsä vuoksi oli varmempi vaikutusvalta. Näiltäkin jo korkeampaan ikään ehtineiltä herroilta sota vaati aivan erikoisen paljon, he kun puolustusotteluissa alinomaa joutuivat etumaisille linjoille. Heidänkin terveyttänsä ja hermojansa kysyttiin sanomattomasti. Johtajina taistelussa reserviupseerit, kuten vakinaiset pataljoonanpäällikötkin, saavuttivat erinomaisia tuloksia.
Rykmentinpäällikköjen tehtävät olivat mitä monipuolisimpia ja vaikeimpia. Heidän oli kaikkialla välittömästi vastattava joukoistaan ja tehtävä ylemmälle päällystölle tili jokaisen osastonsa yksilön esiintymisestä ja mielenlaadusta, menestyksestä ja vastoinkäymisestä, voitosta ja häviöstä. Päällikön persoonallisuus, hänen harrastuksensa sekä kykynsä kuvastuivat hänen joukkonsa ja erityisesti hänen upseerikuntansa ulkonaisessa esiintymisessä ja sisäisessä luonteessa. Hänen täytyi valaa oma henkensä upseereihin ja miehistöön. Hän oli näiden esikuva ja selkänoja, uskollinen neuvonantaja ja ystävä niin hyvin levon kuin taistelunkin aikana.
Ampumahautasodassa hänen oli sangen vaikea vaikuttaa joukkoihin ja upseerikuntaan, mutta lopulta hän sai kuitenkin painetuksi leimansa näihin. Kun rykmentinpäälliköitä haavoittumisen vuoksi joutui paljon pois palveluksesta, tapahtui vaihdoksia usein. Usein he eivät ehtineet päästä kehittämään keskinäisiä luottamuksellisia suhteita rykmentin piirissä. Toiselta puolen oli päälliköitä, jotka pysyivät paikallaan hyvinkin kauan, melkein koko sodan ajan. Oli sellaisiakin, joiden täytyi raskaiden taistelujen vuoksi täydelleen uudistaa joukkonsa kolme jopa neljäkin kertaa. Ihmisen kestettäväksi sellainen taakka oli liian raskas. Hävisihän joka kerta palanen heidän sydäntään.
Lähinnä rykmentinpäällikköä oli divisioonanpäällikkö astunut huomattavimmin etualalle, kuten rauhan aikana komentava kenraali oli ollut etualalla. Kun joukkoja asemataistelussa usein siirreltiin, ei armeijaosastoryhmityksiä oltu voitu pysyttää eheinä, vaikka ylin armeijanjohto sitä koettikin. Kokonaisuus kärsi siitä. Divisioonat muodostuivat joka suhteessa yhä itsenäisemmiksi, minkä vuoksi divisioonanpäällikkö sai yhä suuremman merkityksen. Hänen virkatoimistoonsa kerääntyivät kaikki langat sekä ylhäältä että alhaalta, sekä taistelunjohtoa että harjoitusta ja hallintoa koskevissa kysymyksissä. Hänestä tuli joukon kasvattaja. Divisioonanpäällikön vaali vaati mitä suurinta huolta.
Esikuntaupseeri oli erikoisasemassa. Hänen tehtävänsä kävi sitä vaikeammaksi kuta enemmän sodankäynnin teknillinen puoli kehittyi. Silloin ei se enää riittänyt, että oli hankkinut kaikkia aseita ja niiden käyttöä koskevat yleistiedot. Hänen oli kehityttävä hyväksi tykkimieheksi ja sen lisäksi hänen täytyi pystyä arvostelemaan hyvin lentäjäin käyttöä, tiedustelulaitosta, kuormastokysymystä ja tuhansia muita seikkoja sekä pitämään huolta samalla sellaisista yksityiskohdista, joiden ratkaisemiseen päälliköllä ei ollut aikaa. Käskyt, joiden luonnos hänen oli laadittava, kävivät yhä monimutkaisemmiksi ja pitemmiksi, vaikkakin pyrittiin lyhytsanaisuuteen. Kuta enemmän sodankäynnissämme teknillinen puoli edistyi, sitä suurempia taidon ja tiedon näytteitä niistä, ikävä kyllä, tuli. Muu ei auttanut, kun kaiken täytyi sujua. Asioiden monipuolisuudesta johtui, että esikuntaupseerien käsiin oli sijoitettava paljon. Täytyi pitää myös sitä vaatimusta pystyssä, ettei muiden virastojen itsenäisyys sen kautta joutunut kärsimään eikä päällikönkään persoona jäänyt syrjään. Kumpaakaan en minä ole voinut koskaan hyväksyä.
Päällikkö pysyi päällikkönä. Hän oli joukkojensa vastuunalainen kasvattaja ja ohjaaja, hän ei voinut niitä liiaksi usein tarkastaa. Esikuntaupseeri oli hänen neuvonantajansa ja apulaisensa sekä vastuussa siitä, että koneisto kävi hankauksitta, ja että kaikki sujui. Kummankin tehtävät olivat erilaisia. Kummallekin riitti runsaasti itsenäistä toimintaa. Molemmat saivat yhdessä huolehtia joukoista. Divisioonan esikuntaupseerilla ei sen lisäksi ollut mitään omaa vastuuta. Armeijaosaston ja armeijan esikunnanpäälliköiden vastuunalaisuus oli niin suuri kuin sotilaselämässä suinkin on mahdollista. Jokaiselta esikuntaupseerilta vaadittiin harkintakykyä ja uutteraa työtä.
Esikuntaupseerien valinta ja kasvattaminen oli vaikeinta. Minä otin tällaisiksi vain upseereja, jotka olivat perehtyneet rintamapalvelukseen. Rauhanaikaista seikkaperäistä kouluutusta eivät pystyneet korvaamaan sodassa saadut kokemukset eikä se opetus, jota Sedanissa annettiin esikuntaupseereille erikoisilla opetuskursseilla. Ylimmälle armeijanjohdolle saapui kyllä valituksia armeijasta, nimenomaan heidän nuoruutensa vuoksi, mutta yleensä pidettiin heitä arvossa. Esikunta tarvitsi paljon upseereja ja ne otettiin joukoista. Minun täytyi ottaa nuorempia herroja, joten joukot eivät menettäneet liiaksi niitä upseerejaan, jotka soveltuivat päälliköiksi. Olen tavannut heidän joukossaan monta etevää, suoraa ja miehekästä luonnetta, jotka ovat olleet selvillä tehtävistään ja hoitaneet niitä taitavasti. Edellä mainitsemani sosialidemokraattien johtomies huomautti minulle, että hän, vastoin aikaisempaa mielipidettään, pitää nyt esikuntaupseeria sodankäynnin sieluna. Niin olikin laita.
Sodan jälkeen on minulle sanottu, ettei yleisesikunta persoonallisista syistä ollut minulle antanut oikeita tietoja, vaan oli esittänyt aseman aina liian edullisessa valossa. Tämä väite ei ole todenmukainen ja se halventaa yleisesikuntaa, jolle armeija on niin sanomattoman suuressa kiitollisuuden velassa.
Minä en kiinnittänyt erikoista huomiota esikuntaupseeriin, vaan aina upseereihin, sillä he minun käsitykseni mukaan muodostivat armeijan selkärangan. Eräässä lokakuulla 1918 kirjoitetussa kehotusohjeessa, joka on viimeisiä minun laatimiani, minä katsoin upseereille kuuluvan ottaa ratkaisevasti osaa maan uudestiluomiseen.
Meidän upseerimme ovat täyttäneet velvollisuutensa. Sitä todistaa selvästi suuri mieshukka heidän keskuudessaan. Siitä, että useat upseerit olivat liian kokemattomia, ei voida heitä syyttää, se johtui kokonaan ja yksinomaan sodan olosuhteista sekä äärettömistä menetyksistä. Nämä kokemattomatkin upseerit osasivat käydä urheasti kuolemaan. Taistelussa, hädässä ja vaarassa sotilas turvautui aina upseeriinsa, vaikkapa tämä olisikin ollut aivan nuori ihmislapsi, ja luotti häneen. Joskaan eivät upseerit löytäneet aina oikeata käytöksen sävyä suhteessaan alaisiinsa ja vaikka jotkut siinä suhteessa tekivät pahoja virheitäkin, niin ei se seikka silti yleensä koske upseerikunnan esiintymistä. Olot eivät voineet sodassa olla muunlaiset kuin ne olivat. Pitkänä asemasotakautena oli alempien päällikköjen holhoaminen saanut arveluttavasti sijaa. Se oli erittäin surkuteltava epäkohta, joka sai voimaa monista käytettävissä olevista puhelinyhteyksistä ja osaksi myöskin alempien virastojen kokemattomuudesta. Jokainen päällikkö tarvitsi toiminnalleen tilaa. Minä koetin aina sekä komentovirastoissa että yleisesikunnassa vaikuttaa siihen, ettei tässä kohden sallittaisi mitään rajoituksia, jotka ovat sodan luonteen vastaisia.
Armeijan kehittäminen puolustussotaan tuotti ylimmälle armeijanjohdolle sanomattoman runsaasti työtä. Minulle tuotti tyydytystä se, että länsirintaman ylikomennot hyväksyivät meidän toimenpiteemme. Tammikuun lopulla 1917 ei luonnollisestikaan vielä ollut mitään saatu loppuun suoritetuksi. Uusien joukkojen luonti ja vanhojen järjestely uudelle kannalle oli vielä käynnissä. Armeija alkoi vahvistua, mutta se kävi hitaasti. Joukot olivat kärsineet liian raskaita vaurioita. Uusien ohjesääntöjen periaatteet oli tajuttu, mutta ne eivät olleet vielä muuttuneet joukkojen yhteisomaisuudeksi. Sotatarvehankinnassa oltiin vieläkin takapajulla. Jännitys länsirintamalla ei kaikista vaivoista ja uupumattomasta työstä huolimatta ollut vielä olennaisesti vähentynyt.
Itärintamallakin ja Romaaniassa työskenneltiin uutterasti samojen periaatteiden mukaan kuin lännessäkin. Itärintaman ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tehtäväksi oli annettu muuttaa niitä sotanäyttämön vaatimusten mukaan. Yleensä oli muuten joukkojen tila siellä sama kuin lännessäkin.
Itävalta-Unkarin armeijassa edistettiin sotilasopetustyötä. Se pääsi kuitenkin vain hitaasti suurempaan vauhtiin.
Kenraali v. Below oli ottanut hoitaakseen myöskin Bulgaarian armeijan. Mutta bulgaarialaisten kieli ja kansallistunne olivat meille outoja. Vain työläästi pääsimme eteenpäin, sillä bulgaarialaiset vainusivat kaikkialla saksalaisten holhousta. Bulgaarian armeijan ryhti rupesi kuitenkin lujittumaan, vaikkakaan sen oman ylikomennon taholta ei tehty mitään tehokasta armeijan kehittämiseksi.
Turkin armeijassa teki vakavaa työtä vain Liman pasha. Galitsiassa ja Romaaniassa olevia turkkilaisia joukkoja kouluutettiin saksalaisen mallin mukaan eikä työ suinkaan mennyt hukkaan. Ne tekivät siellä tehtävänsä tyydyttävästi, mutta muilla taistelurintamilla ne eivät pystyneet samaan.
Ylin armeijanjohto oli koettanut tehdä kaikkensa sotakoneiston vahvistamiseksi. Yritys puolalaisen armeijan muodostamiseksi, jonka kautta armeija vahvistuisi myöskin miesluvun puolesta ja poistaisi siinäkin suhteessa vihollisen ylivoiman, kärsi valitettavasti kuitenkin haaksirikon.
X.
Oli luonnollista, että neliliitto halusi käyttää hyväkseen sodassa Puolan asekuntoisia voimia, me kun olimme vapauttaneet tämän maan Venäjän ikeestä. Minä olin asiaa jo aikaisemmin ajatellut ja lopulta edistänytkin puolalaisen legionan värväystä. Tämä työ ei tahtonut kuitenkaan oikein edistyä. Puolalaisen, etenkin Galitsian puolalaisista muodostetun legionan kokoonpanossa ei mikään muuttunut. Venäjän puolalaiset pysyttäytyivät kokonaan syrjässä. Sodan ensi vaiheissa Puola laski pääsevänsä itsenäiseksi Venäjän avulla. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh oli eräässä julistuksessaan antanut lupauksen kuningaskunnan uudistamisesta sen entisissä rajoissa Venäjän tsaarin valtikan alaisena, ja tämä manifesti oli epäilemättä tehnyt syvän vaikutuksen kaikkiin puolalaisiin. Nyt oli sotatilanne täydellisesti muuttunut. He saattoivat nyt ajatella kansansa itsenäisyyttä vain siinä tapauksessa, että he yhteistoiminnassa keskusvaltojen kanssa, jos suinkin mahdollista, nujertaisivat Venäjän. Tähän oli meidän sotilaallisista syistä pyrittävä. Minusta näytti mahdolliselta, että Puola antaisi poikiaan työhön maan irroittamiseksi Venäjästä. Sen edut olivat tässä, kuten oikeastaan monessa muussakin kohden, samat kuin keskusvaltojenkin.
Kun minä elok. 29:ntenä tulin ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi, sain käsiini valtiokanslerin ja parooni v. Burianin, kaksoismonarkian yhteisen ulkoministerin, välisen sopimuksen, joka oli tehty Wienissä elok. 11:ntenä. Siinä Saksa ja Itävalta-Unkari sitoutuivat yhteisesti perustamaan itsenäisen Puolan kuningaskunnan, josta oli tuleva perinnöllinen monarkia perustuslakeineen ja omine armeijoineen, jonka johto oli oleva yhtenäinen ja Saksan käsissä. Tämän kansallisen valtion perustamishanke aiottiin mahdollisimman pian julistaa kummankin monarkian taholta, valtion luominen oli tapahtuva myöhemmin. Tähän Puolaan oli ajateltu kuuluvaksi myöskin Vilno ja sen rajat aiottiin ulottaa, mikäli se rauhansopimuksessa oli saavutettavissa, mahdollisimman kauaksi itään.
Tämä Puola oli joutuva kummankin keisarikunnan yhteiseen liittoon ja sen ulkopolitiikka ohjattava sen mukaisesti.
Molemmat vallat antoivat vakuutuksen siitä, että niiden tähänastisten puolalaisten alueiden omistus jää voimaan, ja ne keskustelivat sellaisesta rajansiirtelystä, joka Venäjän-Puolan alueella niiden omien rajojen sotilaallisen turvallisuuden vuoksi oli välttämätön. Rajan siirron piti ehdottomasti supistua vain sotilaallisesti välttämättömään. Herra v. Bethmann oli syksyllä 1914 ja vuonna 1915 useampaan kertaan kysellyt minun ajatustani rajaviivasta.
Puolan taloudelliseen tulevaisuuteen nähden mielipiteet hajaantuivat.
Herra v. Bethmann suunnitteli tulliliittoa Saksan kanssa. Parooni
Burianin mielestä tämä olisi ollut liian pitkälle menevä toimenpide.
Hän puolsi sitä, että Puolalla olisi oma tullialueensa.
Molemmin puolin oltiin sitä mieltä, että tulli- ja liikennerajoja, jotka vielä erottivat Saksan ja Itävalta-Unkarin alueen toisistaan, oli koetettava supistaa mahdollisimman vähiin.
Siltä varalta, että Venäjän kanssa olisi syntynyt erikoisrauha, mikä kuitenkin näytti sangen vähän todennäköiseltä, ei sopimuksiin ollut pantu mitään rajoittavia määräyksiä.
On selvää, ja herra v. Bethmannin sekä parooni v. Burianin luonne viittaa siihen, että nämä sopimukset olivat syntyneet sangen pitkien neuvottelujen perästä, joiden alkukohta palautunee aina vuoteen 1915.
Huhtikuun 5:ntenä 1916 oli valtiokansleri joka tapauksessa selittänyt, että Puolan kysymys on esillä ja että Saksan sekä Itävalta-Unkarin oli päästävä siinä ratkaisuun.
Varsovan kenraalikuvernööri oli niinikään pohtinut kysymystä puolalaisen armeijan luomisesta ja tullut erittäin suotuisiin tuloksiin.
Puolan kuningaskunnan perustaminen ja oman armeijan luominen sille oli siis johtavien valtiomiesten sopimusten mukaan varma asia. Puolan kenraalikuvernööri ei pitänyt tämän armeijan muodostamista ainoastaan mahdollisena, vaan tekemiensä huomioiden pohjalla sangen lupaavanakin. Tavattoman jännittynyt sotatilanne vaati nelihitolta mitä kiireellisintä voimasuhteiden tasoitusta. Ylimmän armeijanjohdon velvollisuutena oli saada kysymys puolalaisen sotajoukon muodostamisesta ratkaisuun. Kaikki vitkastelu olisi merkinnyt virheen tekoa, sillä olihan kysymys Saksan kansan voitosta tai tappiosta, sen kuolemasta tai elämästä. Miten myöhemmin kävisi, olisi myöhemmän ajan huoli. Sotatilanne, jossa syyskuun alussa elimme, oli paljastanut hyvin selvästi meitä uhkaavat vaarat.
Aivan kohta pidettiin Puolan kysymyksestä Plessissä, jonne oli kutsuttu politiikasta ja sodankäynnistä vastuunalaisia Saksan ja Itävalta-Unkarin viranomaisia, ja sitä paitsi kenraali von Beseler, sarja neuvotteluja, joissa minun osalleni oli merkitsevää vain Puolan armeijan asia sodankäynnin voimien lisänä.
Kenraali v. Beseler pysyi toivorikkaana, vaikka kenraali v. Conrad varoittikin vakavasti kaikesta optimismista. Kenraali v. Beseler piti täyden onnistumisen ehtona sitä, että kuningaskunta julistetaan ja että Puolaan järjestetään yhtenäinen hallinto, liittämällä Lublinin kenraalikuvernöörikunta Varsovan kenraalikuvernöörikuntaan. Vasta sitten puolalaiset uskoisivat, että keskusvallat tarkoittaisivat totta puolalaisten suunnitelmien toteuttamisella. Ehdotuksella oli minun käsitykseni mukaan sisäinen oikeutuksensa. Harrastaen puolalaisen sotajoukon muodostamista minä vastoin parooni Buriania hyvin lämpimästi kannatin tätä yhdistämistä. Johtavat valtiomiehet eivät päässeet mitenkään yksimielisyyteen. Parooni Burianille merkitsivät kaksoismonarkian pyyteet ja sisäisten vaikeuksien pelko enemmän kuin yhteisen sodankäynnin edut. Saksan ylimmän armeijanjohdon ja kenraali v. Beselerin puoltama suunnitelma kummankin kenraalikuvernöörikunnan yhdistämisestä meni myttyyn. Mutta siitä huolimatta luuli kenraali v. Beseler voivansa muodostaa armeijan, jos keskusvallat antaisivat julistuksen Puolan kuningaskunnan perustamisesta. Hän ehdotti aluksi neljän tai viiden divisioonan muodostamista. Puolalaisen legionan oli määrä olla sen runkona. Hän toivoi voivansa asettaa nämä divisioonat huhtikuussa 1917 ylimmän armeijanjohdon käytettäviksi ja muodostaa myöhemmin vielä uusia. Paljonhan siinä ei ollut, mutta lisästä oli toiveita. Sota saattoi kestää vielä vuosikausia. Kaikki voimien lisäykset, mitkä suinkin olivat mahdollisia, oli otettava vastaan. Sotatilanne pakotti meidät yhtymään kenraali v. Beselerin ehdotuksiin. Ylin armeijanjohto kulki sitä tietä, jota näytti voivan päästä eteenpäin.
Valtakunnan hallitus ryhtyi nyt toteuttamaan herra v. Bethmannin ja parooni Burianin ohjelmaa Puolan kuningaskunnan luomiseksi, kun me taas aloimme neuvotella kenraali v. Beselerin ja Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa puolalaisen armeijan muodostamisesta.
Alivaltiosihteeri Wahnschaffe pyysi minun esittämään ministeri v. Löbellille käsitykseni puolalaisen armeijan luomisen välttämättömyydestä. Seurasin hänen toivomustaan ja perustelin mielipidettäni, jonka mukaan oli välttämättä luotava puolalainen armeija, yksityiskirjeessä sillä, että sota vaati ankarasti lisäväkeä.
En ole yksityiskohtaisesti selvillä siitä, mitä Berliinissä tapahtui. Valtakunnankansleri ja kenraali v. Beseler puolsivat siellä hartaasti puolalaisen armeijan muodostamista ja Puolan kuningaskunnan perustamista. Puolan kuningaskunnan luomista vastaan esitettiin kuitenkin useilla tahoilla Saksaa vakavia epäilyksiä. Heti levisi Berliinistä käsin huhuja, että minä olin suunnitelman luoja. Minä pyysin useaan kertaan hallitusta tekemään selkoa tapausten kulusta, mutta pyynnöistäni huolimatta ei yksikään valtiomies, ikävä kyllä, selittänyt asiaa kaikin puolin. Kuten sukellussotakysymyksessäkin, samoin nyt syksyllä 1916 sekoitettiin ylin armeijanjohto, joka ei itse antanut siihen aihetta, toisen kerran poliittiseen riitaan, vieläpä harhaanjohtavalla tavalla. Oliko ihme, oliko muuta kuin inhimillistä, että minä näiden seikkojen vuoksi tunsin suorastaan loukkaantumista ja kyllästystä? Kaikki herrat, jotka ovat minun kanssani tehneet työtä, tietävät, että minä olin valmis avoimeen keskusteluun, kuuntelin mielelläni vastaperusteluja, mutta vaadin tinkimätöntä suoruutta.
Valtiokansleri antoi vielä minun nähtäväkseni Puolan kuningaskunnan perustamista koskevan julistuksen tekstin.
Julistus itsessään oli epäselvä. Esitin sen mielipiteenäni.
Marraskuun 5:nnen julistus kuningaskunnan perustamisesta, samoin kuin kaikki toimenpiteet puolalaisen armeijan muodostamiseksi, olivat iskuja ilmaan. Meille selvisi aivan pian, että kenraali v. Conrad oli arvostellut olosuhteita oikein. Toiveet, että puolalaiset joukot vahvistaisivat armeijaamme, minun oli pakko lopullisesti jättää. Kenraali v. Beselerkin huomasi nyt erehtyneensä. Kysymys puolalaisen armeijan perustamisesta oli siten mennyt kokonaan myttyyn. Silloin tällöin ilmoille tullutta ajatusta, että oli muodostettava kansallinen puolalainen joukko, edustivat kenraali v. Beseler ja Itävalta-Unkarin hallitus, mutta ylin armeijanjohto asettui tästä alkaen siihen nähden kielteiselle kannalle. Sen mielestä Puolan epäselvän suhtautumisen vuoksi saattoi sen asestamisesta nyt koitua vaara, jonka torjumiseen ylimmällä armeijanjohdolla oli yhtä suuri velvollisuus kuin aikaisemmin yritykseen saada täältä sotavoiman lisäystä.
Näissä tuloksettomissa neuvotteluissa meni sanomattoman paljon aikaa ja voimia hukkaan ja niissä oli vain mielenkiintoista se itsepäisyys, millä Itävalta-Unkarin valtiomiehet ajoivat meidän etujamme vastaan kohdistuvia tarkoituksiaan Puolassa.
Puolalaisen armeijan luominen raukesi poliittisista syistä. Puola näytti mieluummin tahtovan saavuttaa tarkoituksensa ententen avulla, asettumalla Saksan ja Itävalta-Unkarin vastustajaksi. Puolalla oli tarpeeksi väkeä, vaikka se antoikin työmiehiä Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Väkikysymys ei tässä mielessä ole armeijan muodostamista koskevassa asiassa näytellyt ylipäänsä mitään osaa. Oli selvää, että me edelleenkin koetimme saada Puolasta mahdollisimman paljon työvoimia ja käyttää maata sotatehtävissä hyväksemme.
Jos nyt Puolan ja meidän itäalueittemme olosuhteet yhdistetään tähän Puolan kuningaskunnan perustamista tarkoittavaan yritykseen, niin ammutaan yli maalin. Ilman Puolan kuningaskunnan julistamista ja puolalaisen armeijan muodostamisyritystäkin olisi näihin ilmiöihin johduttu, niihin oli syynä yksinomaan historialliset olosuhteet, puolalaisten luja kansallistunto ja saksalaisten ja puolalaisten välillä ennestään vallinnut vastakkaisuus.
Neuvoteltaessa Puolan kuningaskunnan perustamisesta ja puolalaisen armeijan luomisesta koskettelimme myöskin erikoisrauhan mahdollisuutta Venäjän kanssa. Esitettiin, mitä luonnollisia vaikeuksia niiden pyrkimysten vuoksi syntyisi, joita keskusvalloilla oli Puolaan nähden. Erikoisrauha Venäjän kanssa on aina Saksan kansan ajatuselämässä näytellyt erikoista osaa. Sain jo syksyllä 1914 "taatun" ilmoituksen kreivi Witten oleskelusta Berliinissä. Se oli tietenkin houretta. Englanti ja Ranska pitivät liian lujasti käsissään Venäjää. Stürmer oli jo kauan ollut Venäjällä pääministerinä. Alettiin taaskin puhua rauhan mahdollisuuksista hänen myötävaikutuksellaan. Tietysti olisi minustakin rauha Venäjän kanssa ollut koko joukon mieluisampi kuin koko puolalainen armeija ja etenkin Puolan kuningaskunta, jota minä syntyperäisenä posenilaisena sydämeni sisimmässä vastustin. Puolan armeija saattoi merkitä meille vain muutamia divisioonia, jotka sen kevennyksen rinnalla, minkä Venäjän luopuminen Saksan vihollisista olisi tuonut, eivät olisi merkinneet mitään. Laskutehtävä oli sangen helppo. Siihen ei kannata tuhlata sanaakaan. Heikko kohta oli siinä, että tässäkin tapauksessa toiveista ja toivomuksista oli vielä pitkä matka rauhaan, eivätkä diplomaatitkaan ja valtakunnan hallitus päässeet toiveita ja toivomuksia pitemmälle. He tunsivat kai itsekin, ettei asiassa ollut mitään pohjaa, muutoinhan he eivät olisi esittäneet Puolan-ohjelmaa, joka oli niin jyrkästi tähdätty Venäjää vastaan. Nytkään ei päästy sellaisia rauhaa koskevia mietteitä pitemmälle, joita milloin hyvänsä saattoi hautoa. Ei ollut puhettakaan minkäänmoisesta mahdollisuudesta, johon olisi voitu tarttua, jotta olisi päästy edes yleensä yhteyteen Stürmerin kanssa, yhtä vähän kuin mistään Stürmerin etäisimmästäkään yrityksestä. Ei kukaan uskonut rauhan mahdollisuuteen Venäjän kanssa. Sotatilanne syys- ja lokakuussa ei ollut siihen sopiva, vaikkakin ententen täytyi jo lokakuussa huomata, ettei suuri rynnäkkö syksyllä 1916 tulisi onnistumaan. Lokakuun 21:senä viittasi valtakunnankansleri siihen, ettei siihen aikaan ollut olemassa mitään toiveitakaan erikoisrauhasta Venäjän kanssa. Venäjä oli muka niin riippuvainen Englannista.
* * * * *
Jotta voisin hankkia ylimmälle armeijanjohdolle välttämättömän perustan sodan jatkamiseen ja vahvistaa sotakoneistoa, oli minun käytävä muokkaamaan laajaa ja syvää työmaata. Minä en tietystikään voinut itse olla kaikkialla auraa ohjaamassa enkä kylvämässä. Missä huomasin kykeneviä yhteistyön suorittajia ja yhtä vakavaa suhdetta sotaan, siellä kohosi hyvä kylvö, mutta paikoitellen orasti se heikosti eikä pelto kantanut mitään hedelmää. Ilmestyipä rikkaruohoakin ja se tukahdutti sen, mikä siihen asti oli rehoittanut.