Sotamuistelmani 1914-1918

by Erich Ludendorff

TILANNE 1916-17 VUOSIEN VAIHTEESSA.

1.

Uuden sotavuoden mahdollisuudet olivat 1916 vuoden edullisesta päättymisestä huolimatta ylenmäärin vakavat. Varmaa oli, että entente vuoden 1917:nkin varalle ryhtyi mitä suurimpiin ponnistuksiin ei ainoastaan tappioittensa korvaamiseksi, mikä oli sille täysin mahdollista, vaan vielä yhä kartuttaakseen voimiaan ja lisätäkseen lukumäärään perustuvaa ylivoimaansa. Sen täytyi niin varhain kuin suinkin ja ankarammin kuin syksyllä 1916 käydä vielä uupuneiden joukkojemme kimppuun saadakseen lopullisen voiton.

Ranska oli jo luovuttanut lapsensa. Sen pataljoonissa oli enää vain kolme komppaniaa neljän asemesta. Mutta siirtomaissaan sillä oli erinomaisen suuri ihmismäärä, josta se yhä enemmän ja enemmän ammensi.

Englanti täydensi ja lisäsi armeijaansa.

Varsinkin Venäjä ryhtyi sangen suuriin muodostelupuuhiin. Divisiooniinsa se jätti vain 12 pataljoonaa, pattereihin vain 6 tykkiä ja ylijäämästä, 4:stä pataljoonasta ja kunkin patterin 7:nnestä tai 8:nnesta tykistä, se muodosti uusia divisioonia. Tämä muodostelu tuotti suuren voimanlisäyksen.

Ranskalaisten upseerien piti uudelleen muodostaa ja kouluuttaa Romaanian armeija. Molempain kansain hengenheimolaisuuden ja sen vaikutuksen vuoksi, joka ranskalaisilla on romaanialaisten henkiseen elämään ja varsinkin Romaanian armeijaan, saattoi odottaa, että ranskalainen upseeri perehtyisi Romaanian armeijan psyykeen ja saisi paljon aikaan.

Oli todennäköistä, että itävalta-unkarilaisista sotavangeista ja Venizelokseen liittyneistä kreikkalaisista muodostettaisiin yhä uusia joukkoja.

Saksalla ja sen liittolaisilla ei ollut mitään, mitä heittää vaakakuppiin vastapainoksi. Ylimmän armeijanjohdon suunnittelema tykistön lisäys ja 13 uuden divisioonan muodostaminen ei ollut täysipätöinen voimain lisäys, entiset ryhmät kun sen kautta heikontuivat. Jalkaväkipataljoonain muodostaminen oli mahdollinen vain kuluvan vuoden täyteväkeä käyttämällä ja pataljoonain mieslukua vähentämällä. Todellisen voimainlisäyksen olisi puolalaisen armeijan luominen tuottanut. Pian kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei se onnistuisi. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin hankkia Saksasta ja sen liittolaismaista mahdollisimman suuret ihmisvarat.

Sotateollisuus, joka entente-valtioissa oli kehittynyt yhä pitemmälle, lisäsi edelleen uhkaavassa määrässä vihollisen miesluvusta johtuvaa ylivoimaa. Se työskenteli yksinomaan sotaa varten. Julaistiin laajakantoisia, työväestöä koskevia pakkolakeja ja määräyksiä ja alistuttiin niihin ilman sanottavaa vastustusta. Työvoimia oli riittävästi käytettävissä. Mitään raaka-aineita ei puuttunut, tuotanto ei ollut vähentynyt, elämä entente-maissa kulki säännöllistä latuaan. Valtameret olivat vapaasti niiden käytettävissä. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat antoivat nyt mitä suurimmassa määrässä apuaan ja loivat uutta. Teknillisiltä varustuksiltaan kehittyivät ententen joukot yhä täydellisemmiksi ja saavuttivat siihen saakka kuulumattoman voiman. Lännessä tämä oli käynyt armottomasti ilmi. Myöskin idän taisteluissa vuonna 1916 olivat teknilliset sotavälineet ja nimenomaan ampumatarpeet hyvin huomattavasti lisääntyneet. Venäjä oli sijoittanut osan omista sotatarvetehtaistaan Donets-joen hiilialueelle ja laajentanut niitä suuresti. Japani valmisti varustuksia yhä uutterammin. Sitten kun Muurmanin rata oli valmistunut ja Siperian rautatietä oli teknillisesti paranneltu, lisääntyi tietysti tavaran tuonti Japanista, Amerikasta, Englannista ja Ranskasta. Entente pystyi kaikilla sotanäyttämöillä kohottamaan yhä korkeammalle mieslukuun perustuvan ylivoimansa sotatekniikan kaikilla eri aloilla saavutetun voimanlisäyksen avulla ja tuhoamaan meidän joukkojamme vielä enemmän kuin Sommen ja Verdunin taistelukentillä.

Meidän sotavoimiemme vahvistamiseksi saattoi ja täytyi teollisuutemme tehdä paljon. Oli ymmärrettävää, että kestäisi kauan, ennenkuin suunnitelmat tässä suhteessa toteutuisivat. Varmaa oli, etteivät meidän sotatarvetehtaamme valtavasta tuotannostaan huolimatta, saivatpa ne työväkeä kuinka paljon hyvänsä, mitenkään kyenneet pääsemään vihollisen saavutusten tasalle, niin kauan kuin sen suurenmoinen teollisuus sai edelleen häiritsemättä työskennellä rauhallisia aikoja muistuttavissa olosuhteissa. Tasavertaisiin voimiin ei siis tässä suhteessa voitu ehtiä.

Mieslukumme ja sotavarustustemme ollessa tuntuvasti heikompia oli pantava painoa sotajoukon puolustuskuntoisuuden kehittämiseen. Oli luonnollista, että se tällaisissa oloissa oli mitä huolellisimmin asestettava, järjestettävä sekä kouluutettava. Kaikki välttämättömät valmistukset oli tehty. Mutta me tiesimme, että vihollinen pian mukautuisi meidän uusiin menetelmiimme. Voittoennätyksemme oli siis ohimenevää laatua.

Ylin armeijanjohto oli pakotettu ottamaan lukuun, että vihollisen miehistön ja sotavälineiden valtava ylivoima 1917 vuoden kuluessa oli käyvä vielä paljoa tuntuvammaksi kuin vuonna 1916. Se sai pelätä, että rintamamme eri osissa riehuisi aikaisin "Sommen taisteluja", joiden raivoa meidänkään joukkomme eivät ajan pitkään jaksaisi kestää. Sitä suuremmalla syyllä, kun vihollinen ei suonut meille minkäänlaista levon hetkeä eikä aikaa sotavarustusten kokoamiseen. Asemamme oli ylen vaikea ja keinoa selvitä siitä oli tuskin löydettävissä. Emme voineet ajatella omaa hyökkäystä, olimme pakotetut säilyttämään reservimme puolustuksen varalle. Minkään entente-valtion romahdusta emme uskaltaneet toivoa. Häviömme näytti selvältä, jos sota jatkui. Tämän lisäksi olivat meidän tahollamme taloudelliset edellytykset uuvutussodan käyntiin sangen epäsuotuisat. Kotoiset voimat olivat peräti väsytetyt. Me olimme huolissamme elinehdoistamme ja samalla sielullisesta joustavuudestamme. Me emme taistelleet nälkäsaarrolla eikä kiihoitustyöllä viholliskansojen mielentilaa horjuttaaksemme. Kun tarkasteli tulevaisuutta, näytti se ylen synkältä. Se ylpeä ajatus yksin rauhoitti, että me olimme siihen asti jaksaneet vastustaa ylivoimaista vihollista ja olimme kaikkialla omien rajojemme ulkopuolella.

II.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme tästä tilanteen vakavuudesta täysin yhtä mieltä. Me emme olleet tulleet siihen yhtäkkiä, se oli elokuun lopulla 1916 tapahtuneesta viran vastaanotosta asti meissä vähitellen itsestään kehittynyt. Tämän käsityksemme mukaisesti oli jo syyskuulla ryhdytty läntisellä rintamalla rakentamaan suuria selkäpuolen asemia: Siegfried-asemia Arrasista — Cambrain editse St. Quentiniin — La Fèreen — Vailly sur Aisneen kulkevalle linjalle, minkä kautta suoristuisi Albertista — Roye'han — Noyonin lounaispuolitse — Soissinsiin — Vailly sur Aisneen johtava laaja kaari, johon Sommen taistelun aikana oli syntynyt syvä mutka, ja Michel-asemia, joiden tuli suoristaa Verdunistä etelään Etainin-Gorzin linjan etupuolitse kulkeva St. Mihielin kaarelma. Näiden strateegisten asemien avulla voitiin lyhentää rintamaa sekä säästää voimia ja valmistukset niihin siirtymiseksi suoritettiin suunnitelman mukaisesti. Syyskuulla 1916 jäi luonnollisesti avoimeksi kysymys, oliko noihin asemiin peräydyttävä ja miten niitä oli käytettävä. Aluksi ne olivat vain rakennettavat. Siitä johtui välttämättömästi laajoja toimenpiteitä. Minä vaadin kotimaasta sangen suuria työvoimia. Mutta ne riittivät tyydyttämään ainoastaan läntisen rintaman tarpeet, idässä emme voineet valmistaa tällaisia asemia.

Asemien rakentaminen, sotajoukon kehittäminen puolustustaisteluun ja kotimaan voimien tarkka käyttö merkitsivät erittäin paljon sodankäyntikeinoina. Ratkaisu saattoi niiden avulla lykkääntyä tuonnemmaksi, jos hallitus kykeni nostattamaan koko kansan sotaisaksi. Mutta sotaa ne eivät mitenkään voineet saattaa suotuisaan päätökseen. Tulevaisuus oli siis aivan hämärä, sattumiin ei sotilaan käy luottaminen. Sen vuoksi tuli kysymys rauhasta ja sukellusveneistä meille tavattoman suurimerkitykselliseksi. Oli siis valittava rauha, häviö ilman rajoittamatonta sukellusvenesotaa tai voiton mahdollisuus sukellussodan avulla, joka edellytti hyökkäyssotaa merellä, kun maalla turvauduttiin puolustukseen.

Nimitys rajoittamaton sukellusvenesota ei ole täysin paikallaan, yhtä vähän kuin nimitys "häikäilemätön" sukellusvenesotakaan.

Syyskuulla 1916 valtiokansleri mietiskeli sitä mahdollisuutta, että presidentti Wilson esiintyisi rauhanvälittäjänä. Eri tahoilla Saksassa pidettiin tätä ajatusta sangen epämiellyttävänä, sillä Amerikan yksipuolinen entente-valtioiden suosinta oli meillä herättänyt kasvavaa katkeruutta. Valtakunnan hallituksen oli vaikea jättää tuota mielialaa huomioonottamatta. Valtiokansleri ehdotti kuitenkin Hänen Majesteetilleen, että lähettiläälle, kreivi Bernstorffille olisi annettava ohjeet, joiden mukaan tämä koettaisi saada Wilsonin esittämään valloille rauhantarjouksen mahdollisimman pian, joka tapauksessa vielä ennen marraskuun alussa tapahtuvaa presidentinvaalia. Minä olin asiasta aivan samaa mieltä ja sydämestäni siitä iloitsin, vaikkakin tuntiessani vihollistemme hävityshalun suhtauduin siihen epäilevästi. Heidän toiveensa vuoteen 1917 nähden olivat niin paljon paremmat kuin meidän, että minä en uskonut presidentti Wilsonin rauhanaloitteen menestymiseen, vaikkakin sitä toivoin. Odotin suurella jännityksellä, ilmestyisikö lokakuussa presidentti Wilsonin taholta tarjousta. Mutta hänen vaalipäivänsä marraskuussa kului kuten koko marraskuukin eikä hän sitä tehnyt. Silloin en minä enää uskonut hänen välitykseensä.

Nyt esiintyi kreivi Burian ehdottaen, että neliliiton itsensä oli ryhdyttävä toimeen ja tehtävä vihollisille rauhantarjouksensa. Tähän hankkeeseen suhtauduin yhtä epäilevästi, vaikka saattoihan sitä koettaa. Meidän oli kuitenkin vältettävä kaikkea, mikä voisi näyttää heikkouden merkiltä. Se olisi vaikuttanut painostavasti sotajoukkoon sekä kansaan ja vain kiihoittanut ententen kaksinkertaisiin ponnistuksiin meidän tuhoamiseksemme. Minä otin osaa tähän rauhanhankkeeseen sikäli kuin valtiokansleri kääntyi siinä minun puoleeni. Jottei vihollinen joutuisi siihen väärään käsitykseen, että me tunsimme itsemme heikoiksi, pyysin minä lykkäämään asian toteuttamisen siksi, kunnes Romaanian sotaretki oli saatettu varmaan päätökseen. Joulukuun 6 päivänä antautui Bukarest ja silloin minä pidin sotilaallista tilannetta niin taattuna, etten mitenkään epäillyt rauhannootin julkaisemisen suotavuutta. Myöskin siviiliasevelvollisuus, joka sillä välin oli tullut laiksi, oli omiansa osoittamaan, että päättävästi tahdottiin taistella edelleen, jos meidän tarjouksemme hylättäisiin.

Hänen Majesteettinsa Keisari oli täydellä harrastuksella omaksunut rauhanaloitteen. Selvästi ilmeni, että hän suuren vastuunalaisuutensa tuntien tahtoi niin pian kuin mahdollista valmistaa maailmalle rauhan. Joulukuun 12 päivänä julaistiin neliliiton rauhantarjous. Mahdollisten rauhanehtojemme johdosta seurasi ajatustenvaihto, jonka tulos tuli näkyviin kreivi v. Bernstorffille tammikuun 29 päivänä annetussa ilmoituksessa.

Rauhaa koskeva tiedonanto otettiin ententen sanomalehdistössä mahdollisimman epäsuosiollisesti vastaan. Mitään sovinnonmahdollisuutta ententen kanssa ei kohta voinut enää ottaa lukuun. Se oli sitoutunut päätöksiin ja salaisiin sopimuksiin, jotka ainoastaan meidän täydellisen häviömme kautta olivat toteutettavissa. Tammikuun 30 päivänä entente antoi vastauksensa, jolla se selvästi osoitti, että se tahtoi meidän tuhoamme. Väite, että tarjouksemme sävy jo ennakolta teki sen menestymisen mahdottomaksi, ei ole paikallaan. Koko asemamme pakotti meidän käyttämään luottavaa kieltä. Minä asetuin myöskin sotilaallisista syistä sille kannalle. Joukkomme olivat aikaansaaneet valtavan paljon. Miten olisivat ne asian ymmärtäneet, jos me olisimme toisenlaista puhetapaa käyttäneet? Rauhantarjous ei saanut vahingoittaa joukkojemme sotakuntoa eikä se sitä tehnytkään, tarjous kun pysyi yksinäisenä ja joukkojemme henki oli vielä hyvä. Jos entente olisi rehellisesti halunnut oikeus- ja sopimusrauhaa, niin olisi se saattanut ja sen olisi täytynyt saapua neuvottelupöydän ääreen. Siellä olisi se voinut esittää vaatimuksensa. Jos neuvottelut Saksan edustajien mahdollisesti osoittaman valtaushalun vuoksi olisivat rauenneet, niin olisihan ententella ollut tilaisuus nostattaa meidän kantaamme vedoten kansansa jälleen taisteluun. Me sen sijaan emme tässä tapauksessa olisi enää voineet saada jo silloin rauhaa kaipaavaa Saksan kansaa kamppailuun. Vielä vähemmän olisivat sotaan väsyneet liittolaisemme meitä seuranneet. Tämä yksinkertainen ajatuksenjuoksu osoittaa vakuuttavasti, että me tehdessämme tarjouksemme olimme valmiit oikeus- ja sopimusrauhaan.

Ententen epäävä kanta tällöin ja kaikissa myöhemmissä tilaisuuksissa todistaa myöskin selvästi, ettei se halunnut ryhtyä mihinkään neuvotteluihin, koska ne olisivat ilmaisseet maailmalle meidän rauhan valmiutemme. Se pelkäsi tuon seikan johtavan tuhoamiskiihkon heikentymiseen omassa piirissään ja se tahtoi meidät kuitenkin rauhanteossa ratkaisevasti lyödä sekä heikentää.

Tällä välin oli nyt presidentti Wilson kuitenkin joulukuun 18 päivänä laatinut sotaakäyville valloille nootin "saadakseen selville kaikkien nyt sotaakäyvien valtojen mielipiteet ehdoista, joiden perusteella sota voitaisiin lopettaa". Presidentti tahtoi ilmeisesti vertailla kummankinpuolisia vaatimuksia ja hakea sovinnon keskitien. Hän ajatteli rauhaa ilman voittajia ja voitettuja. Nootti jätettiin 21 päivänä. Valtakunnan hallitukselle oli marraskuussa ilmoitettu tästä Wilsonin aikomuksesta. Sen käsityksen mukaan oli silloin presidentin pitkäaikaisen vitkastelun vuoksi kyseenalaista, toteuttaisiko tämä tosiaan myöskin aikomuksensa. Hallituksen kantaa en minä kuitenkaan yksityiskohtia myöten tunne.

Neliliiton hallitukset ehdottivat jo joulukuun 26 päivänä, että sotaakäyvien valtojen edustajat kokoontuisivat hetimiten puolueettomaan paikkaan. Ne poikkesivat Wilsonin tarkoituksista siinä, että halusivat neuvotella välittömästi itse vastustajien kanssa. Amerikanvastainen mieliala Saksassa lienee ollut siihen vaikuttamassa. Entente oli kuitenkin täysin hylkäävällä kannalla. Vastaus, jonka se tammikuun 12 päivänä antoi, vahvisti joulukuun 30 päivän nootin; se ehkä osoitti vain vielä suurempaa tuhoamiskiihkoa kuin viimeksimainittu. Siitä ilmeni Lloyd Georgen rautainen tahto, tuon miehen, joka joulukuun alussa oli muodollisestikin ottanut käsiinsä hallitusvallan Englannissa. On hyvä lukea yhä uudelleen ne vastaukset, jotka entente antoi meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin noottiin. Monen käsitys sopimusrauhan mahdollisuudesta tulee sen kautta selvenemään.

Kumpikin yritys rauhan lähentämiseksi oli siten rauennut. Sota oli ententen tahdosta edelleen jatkuva. Ainoastaan asevoimin piti se ratkaistaman. Voitto taikka tappio oli oleva tunnussanana. Tämän johdosta oli pakko varustautua edelleen ja ylläpitää taistelunhalua vaatimuksiamme vastaavalla tavalla, mutta samalla oli käytettävä myöskin kaikkia niitä taistelukeinoja, joita Saksalla saattoi olla.

III.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme arvioidessamme asemaa ja, ikävä kyllä, oikeutetusti epäillessämme rauhanhankkeen onnistumista ryhtyneet jo aikaisin sotilaallisesti tutkimaan sukellusvenesotaa jyrkemmässä muodossa tapahtuvana vedenalaisena saartosotana.

Rajoittamaton sukellusvenesota oli viimeinen keino, jonka avulla saattoi taistelun johonkin aikaan saada voitokkaasti päättymään. Jos sukellusvenesota tässä muodossa voi vaikuttaa ratkaisevasti — ja merisotilaspiireissä uskottiin siihen — niin sotilaallinen velvollisuus Saksan kansaa kohtaan vaati siihen ryhtymään.

Kuten mainittu, olimme me elokuun 30 päivänä ilmaisseet vastustavamme rajoittamatonta sukellusvenesotaa, huomauttaen, ettemme pitäneet ajankohtaa vielä siihen sopivana. Valtiokansleri v. Bethmann silloin tämän totesi ja lisäsi, että hän näin ollen saartosodan muodossa käytävää sukellusvenesotaa koskevan päätöksen jättää kenraalisotamarsalkan erikoisen selityksen varaan. Rajoittamaton sukellusvenesota oli alkava siinä tapauksessa, että kenraalisotamarsalkka sitä toivoi. Samanlaisen ajatuksen esitti valtakunnankansleri valtiopäivillä syyskuun 28 päivänä. Kysymys sukellusvenesodan tarkoituksenmukaisuudesta oli sillä välin herättänyt valtiollisten puolueiden kesken jyrkkää erimielisyyttä ja kiihdyttänyt mieliä tavattomasti: kun oikeistopuolueet sitä sangen hartaasti kannattivat, vastustivat sitä yhtä kiivaasti hallitusta lähellä olevat vasemmistolaiset. Herra v. Bethmannin huomautukseen nojaten hallitus ensi kerran haki ylimmältä armeijanjohdolta tukea itselleen valtiollisessa taistelussa. Minä olen sitä syvästi valittanut. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Ylin armeijanjohto oli pysyttäytynyt syrjässä kaikesta poliittisesta toiminnasta eikä se ollut mitenkään halunnut muutosta tässä suhteessa. Sitä kiusallisempaa oli kenraalisotamarsalkasta ja minusta herra v. Bethmannin aikaansaama liike. Ylin armeijanjohto saatettiin tosiasiallisesti yhä suuremmassa määrässä vastuunalaiseksi siitä, käytiinkö rajoittamatonta sukellusvenesotaa vaiko ei.

Lokakuun alussa olimme keskustelleet amiraaliesikunnan päällikön kanssa rajoittamattomasta sukellussodasta ja ryhtyneet harkitsemaan sen aloittamista. Valtiokanslerin asian johdosta aloittaman kirjeenvaihdon kuluessa pyysimme me lokakuun 5 päivänä häneltä vielä kerran vastuunalaisuutta koskevaa määrittelyä. Lokakuun 6 päivänä selitti kansleri, että rajoittamatonta sukellusvenesotaa koskeva ratkaisu sisältyi itsessään keisarin käskyvaltaan, mutta puolueettomiin kohdistuvan vaikutuksensa vuoksi kuului se ulkopolitiikan piiriin. Hän, kansleri, oli siitä siis yksin valtiosäännön mukaisesti vastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Hänen kantaansa nähden tulisi kenraalisotamarsalkan mielipiteellä olemaan sangen suuri merkitys. Tätä käsitystä vastaan ei voi väitellä. Kenraalisotamarsalkka ei voinut mitenkään riistää valtiokanslerilta tämän vastuunalaisuutta eikä hän ollut sitä koskaan ajatellutkaan. Minä yhdyin täydellisesti hänen käsitykseensä. Mutta tuo selitys merkitsi valtiokanslerin varhaisempiin lausuntoihin nähden melkoista muutosta, sillä hän oli ne esittänyt edellyttäen, että me kuuluisimme sukellusvenesodan vastustajiin.

Lokakuulla 1916 alkoi sukellusristeilijäsota, jossa laivat oli pidätettävä ja perinpohjin tarkastettava. Se menestyi hyvin ja herätti levottomuutta vihollisen taloudellisessa elämässä. Se oli hyvä todistus aseesta. Mutta oli otettava huomioon, että vastustajan puolustuskyky aivan pian vahvistuisi ja sitten menestys alkaisi vähetä.

Tarkasteltaessa, mikä talouspoliittinen vaikutus sukellusvenesodalla eri muodoissaan oli sodankäyntiin, oli meidän ohjeenamme amiraaliesikunnan päällikön ja valtiokanslerin arvostelu. Ollakseen tästä sekä erikoisesti rajoittamattoman sukellusvenesodan tarkoituksenmukaisuudesta selvillä oli ylin armeijanjohto yhtämittaa kosketuksissa kummankin kanssa.

Sitten kun olimme voittaneet Romaanian, ei ylin armeijanjohto enää pelännyt, että Hollanti ja Tanska sekaantuisivat meidän vahingoksemme sotaan. Yhä edelleen kuitenkaan ei voinut mitään panna vaaralle alttiiksi. Jos kävi tarpeelliseksi, piti saartosota aloittaa vasta sitten, kun Romaanian sotaretki oli päättynyt ja siellä olevat joukot tuotu Saksaan sekä länsi- ja itärintamalle. Me saatoimme ajoissa havaita, ettei se voinut tapahtua ennen helmikuun alkua. Niinikään oli itsestään selvää, että oli odotettava, mikä vaikutus presidentti Wilsonin mahdollisilla rauhanvälityshankkeilla, joita valtakunnan hallitus oli syyskuulla puuhannut, sekä meidän rauhantarjouksellamme tulisi olemaan. Jos vihollisuuksien päättyminen näytti mahdolliselta, eihän silloin enää sukellusvenesotakaan suunnitelman mukaisessa muodossaan ollut tarpeen. Kaikki laskelmat antoivat vähäisen tuloksen. Joulukuun viimeisinä taikka tammikuun ensimmäisinä päivinä voitiin saada varmuus siitä, menestyivätkö meidän rauhanhankkeemme. Myöskin tämä seikka puhui sen puolesta, että tarpeen tullen välttämätön sukellusvenesota oli aloitettava helmikuun alussa.

Valtakunnan hallituksen varhemmat epäilykset Hollannin ja Tanskan esiintymiseen nähden haihtuivat, myöskin Sveitsin, Espanjan, Norjan ja Ruotsin suhtautumisesta puhuttiin huolettomasti. Sitä vastoin oli määrätyllä varmuudella otettava se mahdollisuus huomioon, että Pohjois-Amerikan Yhdysvallat saattoivat ryhtyä sotaan meitä vastaan. Ylimmän armeijanjohdon täytyi sotilaallisissa laskelmissaan ottaa lukuun nämä vastuunalaisten piirien esittämät seikat. Ententen sodankäynnissä se olisi merkinnyt ensimmäisenä vuonna 5-6 divisioonan lisäystä ja myöhemmin, jollei sukellusvenesota olisi vaikuttanut tehokkaasti, vakavaa ja sangen paljon painavaa vihollisvoimien kasvua. Ei voinut epäillä, etteikö Amerikka kerran sotaan sekaannuttuaan asestautuisi samoin kuin Englantikin oli tehnyt ja etteikö entente saisi Yhdysvaltoja tämän maan kannan ja tarmon vuoksi ryhtymään yhä uusiin varusteluihin. Mitä tuli sotateollisuuden nousuun Yhdysvalloissa, en minä sitä erityisesti pelännyt. Se työskenteli jo nyt ententen hyväksi kaikin voimin.

Amiraaliesikunnan päällikkö, valtiokanslerin ystävä, mutta samalla rajoittamattoman sukellusvenesodan innokas puoltaja, toivoi varmasti, että tällainen sukellusvenesota puolen vuoden kuluessa vaikuttaisi ratkaisevasti sotaan. Tonniston menetys ja merenkulun vähennys tuottaisivat Englannille taloudellisia vaikeuksia ja tekisivät sodan jatkamisen mahdottomaksi. Tässä suhteessa vetosi hän, paitsi omaan velvollisuuksien mukaiseen käsitykseensä, myöskin Saksan taloudellisen elämän huomattavien edustajien mielipiteeseen. Tonniston puute tulisi ehkäisemään sotaliikennettä, etenkin lukuisten sotatarvekuormastojen vientiä Ranskaan, ja ne joutuisivat helposti suoranaisen tuhonkin alaisiksi. Sukellusveneiden luku olisi tätä tarkoitusta varten riittävä ja korjausrakennustoiminta tulisi valtakunnan merisotaviraston käsityksen mukaan sujumaan mahdollisimman hyvin, häviöt voitaisiin runsaasti peittää. Tosin ei v. 1916 ollut lisätyin voimin rakennettu sukellusveneitä, sitten kun sukellussota oli periaatteellisesti hylätty. Miehistökysymys oli ratkaistavissa. Miehistö oli otettava etupäässä toisesta laivastosta, jossa oli vanhimpia laivoja, mutta myöskin muista laivoista oli saatavissa keski-ikäluokkaan kuuluvia upseereita ja insinöörejä.

Luonnollisesti ei laivastonkaan määrättyä vahvuutta saanut vähentää. Kun vihollisen merisotavälineet runsaan uutisrakentelun ja Yhdysvaltain mahdollisen sekaantumisen vuoksi yhä enenivät, täytyi sen edustaa sellaista voimaa, että sukellussodan suoritus oli taattu. Laivaston oli avattava vihollisen miinavyöhykkeen läpi tie sukellusveneille. Sen piti myös olla niin kunnioitustaherättävä, ettei vihollislaivasto saattanut mitenkään yrittää ehkäistä liikennettä Itämerellä.

Amiraaliesikunnan päällikkö uskoi lisäksi, että rajoittamattoman sukellussodan julistaminen vaikuttaa samalla myös pelästyttävästi puolueettomaan merenkulkuun, joka oli tähän saakka hyödyttänyt etupäässä ententea. Hän oli selvillä siitä, että siihen tarvittiin valtiollisten virastojen ehdoton kannatus, jota hän kuitenkin sai tulevaisuudessa väliin kaivata.

Keskusteltiin Amerikasta Ranskaan tapahtuvasta joukkojen kuljetuksesta ja niiden muonitusmahdollisuuksista. Merisotalaitos laski, että kuljetettaessa sotajoukkoa kuormastoineen ja asesaattueineen tarvittaisiin joka miestä kohti laivatilaa vähintään 5 br. reg. tonnia. Tämä laskelma osoittautuikin Saarenmaan retkellä syksyllä 1917 oikeaksi. Tutkimukset johtivat meille suotuisaan tulokseen. Siten, jos jokseenkin lyhyessä ajassa kuljetettiin miljoona amerikkalaista sotilasta meren yli, tarvittiin siihen 5 miljoonan tonnin laivatila. Mutta länsivaltojen muonitus vaati tonniston niin tarkoin, ettei tätä määrää voitu luovuttaa muihin tarkoituksiin lyhyeksikään aikaa.

Sukellusvenesotaa taloudellisesti arvioidessaan oli valtakunnan hallitus epävarma. Lopulta sisäasiain virasto, vaikka vasta sitten kun sukellusvenesota oli alkanut, asettui suosiolliselle kannalle. Samoin teki valtiokanslerikin.

Tuntiessani sotaa ja tietäessäni vihollisen tahdonlujuuden suuruuden en minä pitänyt merisotalaitoksen lukuja rajoittamattoman sukellusvenesodan odotetusta vaikutuksesta ehdottomasti varmoina. Minä tiesin myöskin, että taloudellisia ja liikennekysymyksiä on erittäin vaikea arvioida. Minä uskoin, että saattoi luottaa ainakin vuoden perästä tapahtuvaan ratkaisevaan vaikutukseen, siis ennenkuin Amerikka ehtisi esiintyä uusilla joukoillaan sotanäyttämöllä. Minä toivoin, että siihen saakka asema maalla pysyisi ennallaan niiden toimenpiteiden nojalla, joihin oli ryhdytty ja vielä oli määrä ryhtyä, jos sukellusvenesota häiritsemällä vihollisen taloudellista elämää vahingoittaisi sen sotateollisuuden aikaansaannoksia ja vähentäisi sotatarpeiden kuljetusta Ranskaan. Tässä suhteessa pidin lähimpiä kuukausia erittäin tärkeinä.

Kun joulukuun keskipalkoilla kävin länsirintamalla, ilmaisin sikäläisen tilanteen minuun uudelleen tekemän syvän vaikutelman johdosta eräässä Berliiniin lähettämässäni sähkösanomassa mielipiteeni asiasta. Minä en silloin enää toivonut mitään tuloksia rauhantarjouksesta. Joulukuun 23 päivänä toi kenraalisotamarsalkka esiin pitkähkössä lausunnossaan valtiokanslerille rajoittamattoman sukellusvenesodan välttämättömyyden. Joulukuun 24:ntenä tämä ilmoitti olevansa valmis ryhtymään keskusteluihin heti, kun jonkinlainen ententen vastaus saattaisi rauhanhankkeemme varmaan ratkaisuun. Uudistaen lokakuun 6:ntena antamansa lausunnon valtiokansleri tällöin vielä kerran esitti mielipiteenään, että rajoittamaton sukellusvenesota kuului ulkopolitiikan piiriin, josta hän yksin oli valtiosäännön mukaan vastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Tähän kysymykseen nähden ei käsityksemme ollut muuttunut. Valtiokansleri sai kantaa vastuunalaisuutensa, me kannoimme omamme. Eräässä sähkösanomassa herra v. Bethmannille kenraalisotamarsalkka asemansa selittämiseksi lausui: "… että Teidän Ylhäisyytenne valtiokanslerina vaatii tosin lopullista vastuuta, mutta minä luonnollisesti edelleenkin kaikin voimin, täydellisesti tuntien vastuunalaisuuteni sodan voitokkaasta päättymisestä, pidän kiinni siitä, että sotilaallisesti tapahtuu se, minkä katson siinä suhteessa oikeaksi." Ylimmällä armeijanjohdolla, kuten valtiokanslerillakin, oli oikeus ja velvollisuus vaatia korkean asemansa täydellä arvovallalla mielipiteelleen vaikutusta tässä vakavassa ja paljonpainavassa kysymyksessä. Jos syntyi erimielisyyttä, niin kuului ratkaisu Hänen Majesteetilleen.

Siltä varalta, että ententen vastaus meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin välityshankkeeseen olisi kielteinen, saapui valtiokansleri jo joulukuun lopussa neuvotteluihin Plessiin. Mitään ei vielä lopullisesti päätetty. Ratkaiseva neuvottelu tapahtui Hänen Majesteettinsa puheenjohdolla, sitten kun meidän tarjoukseemme oli tullut vastaus ententelta ja kun varmasti odotettiin ententen asettuvan samalle kannalle siihen aloitteeseen nähden, jonka presidentti Wilson oli tehnyt tammikuun 9:ntenä. Amiraaliesikunnan päällikkö edusti mielipiteitä, jotka edellä olen esittänyt. Hän oli sitä mieltä, että rajoittamaton sukellusvenesota muutamassa kuukaudessa vaikuttaa ratkaisevasti sotaan, ja puolusti sitä. Kenraalisotamarsalkka esitti meidän käsityksemme tilanteesta ja hänkin puolsi sitä. Valtiokansleri valaisi sitä vaikutusta, jonka tämä taistelukeino voisi tehdä puolueettomiin, erittäinkin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin. Hän piti Amerikan sekaantumista sotaan mahdollisena sekä todennäköisenä ja pelkäsi, että ententen Belgialle antama elintarveavustus kohtaisi vaikeuksia. Meidän rauhantarjoustamme hän piti rauenneena. Uusia rauhanmahdollisuuksia, jotakin uutta yritystä Wilsonin taholta — joulukuun 18 päivänä tehtyä aloitetta pidettiin jo ratkaistuna — taikka erikoisrauhaa hän ei pitänyt luultavina, yhtä vähän kuin sitäkään, että valtiollinen asemamme muuttuisi sen kautta, että joku vihollisistamme luhistuisi, kuten myöhemmin Venäjä. Se olisi luonut aivan uuden tilanteen ja vaikuttanut tietysti voimakkaasti laskelmiimme. Valtiokansleri arvosteli sotilaallis-poliittista asemaamme samoin kuin mekin. Kun me uskoimme, että välttämättömät, raskaat johtopäätökset oli tehtävä tyynellä päättäväisyydellä, pysyi valtiokansleri yleisen luonnesävynsä mukaisesti epäröivänä ja päätteli jotenkin seuraavaan tapaan: "Päätös rajoittamattomaan sukellusvenesotaan ryhtymisestä riippuu siis siitä vaikutuksesta, jota voimme odottaa" ja "mutta jos sotilaspiirit pitävät sukellusvenesotaa välttämättömänä, niin en minä pysty sitä vastustamaan" ja "jos menestys on edessä, niin täytyy meidän toimia".

Myöskin valtiokansleri, kuten muutkin Hänen Majesteettinsa neuvonantajat, puolsi siis rajoittamatonta sukellusvenesotaa tuntien täysin poliittisen vastuunalaisuutensa. Keisari yhtyi tähän mielipiteeseen ja antoi käskyn rajoittamattoman sukellusvenesodan aloittamisesta helmikuun 1:senä sillä määräyksellä, että saartoalueella oleville puolueettomille laivoille oli myönnettävä aikaa niin paljon, että ne ehtisivät alueen jättää, taikka että ne, jos olivat matkalla sinne, saisivat päättää matkansa.

Valtiokansleri työskenteli nyt amiraaliesikunnan päällikön kanssa valmistaakseen puolueettomille valloille nootteja, joissa julistettiin Englannin ympäri ja pitkin Ranskan länsirannikkoa ja Välimerta ulottuva saarto. Ne piti esittää asianomaisille tammikuun 31:senä.

Amiraaliesikunnan päällikkö antoi lähemmät ohjeet sodankäynnistä saartoalueella. Tällöin hän otti varteen useita ulkoasiainviraston toivomuksia, joiden tarkoituksena oli ehkäistä välien katkeaminen Amerikan kanssa. Se oli luonnollisesti myöskin meidän toivomustemme mukaista.

Ylin armeijanjohto ryhtyi puolestaan pohjoisen alueen ylipäällikön käskypiirissä kaiken varalta erinäisiin varmuustoimenpiteisiin, vaikkakaan ei valtiokansleri ollut Hollannin eikä Tanskan suhteen huolissaan.

Suoja-asemien rakentaminen Pohjois-Slesvigiin oli edistynyt hyvin. Joku ratsuväkijoukko riitti puolestamme hieman vahvistamaan rajavartiota. Väliaikaisesti sijoitettiin sinne kenraalikomento, jonka tuli tutustua sikäläisiin oloihin. Hollannin puoleisella Saksan rajalla yhdistettiin rajavartiasto divisioonakomennuskuntiin ja asetettiin Münsteriin tulevan kenraalikomennon alaiseksi. Asemien rakentaminen ei ollut vielä pitkälle edistynyt. Belgian Hollannin-puoleisella rajalla ei oltu myöskään kovin paljoa saatu aikaan. Oli ollut puute työvoimista.

Yleensä olivat meidän suojatoimenpiteemme ainoastaan paperilla.
Romaaniasta vapautuvien joukkojen piti vain tarvittaessa ne toteuttaa,
muussa tapauksessa joukot saivat siirtyä länsirintamaa lujittamaan.
Niiden tuli matkustaa aluksi Belgiaan.

IV.

Tammikuun keskivaiheilla saapui ylimmälle armeijanjohdolle ulkoasiain virastolta jäljennös kreivi Bernstorffin tammikuun 10 päivänä antamasta lausunnosta, jossa sanottiin, että asestettuja kauppalaivoja koskeva kirjelmä "tekisi tyhjäksi presidentti Wilsonin rauhanvälityksen". Minä olin hämmästyksissäni sen johdosta. Mistään erikoisesta presidentin välityksestä ei enää ollut ollut puhetta. Kreivi Bernstorff saattoi siis tammikuun 10:ntenä päivätyssä kirjelmässään kosketella ainoastaan presidentin joulukuun 18 p:n toimenpidettä, johon entente vasta tammikuun 12:ntena virallisesti vastasi ja joka siten tämän vastauksen johdosta sai ratkaisunsa edeltäkäsin aavistetulla tavalla. Mistään uudesta hankkeesta ei minun käsitykseni mukaan ollut kysymys. Valtiokansleri oli samaa mieltä. Tammikuun 16:ntena hän lausui kreivi Bernstorffille tämän johdosta: "Me olemme päättäneet uskaltaa (senkin uhalla, että välit katkeavat ja mahdollisesti syttyy sota Yhdysvaltain kanssa)." Tämä sähkösanoma oli tuskin vielä ehtinyt kreivi Bernstorffin käsiin, kun hän itse sähkötti ulkoasiainvirastolle: "Jolleivät sotilaalliset syyt ole välttämättömästi ratkaisevia, niin olisi (rajoittamattoman sukellusvenesodan) lykkääminen erittäin toivottava. Wilson luulee voivansa saada aikaan rauhan meidän esittämämme, kaikkien kansojen samanlaisia oikeuksia koskevan periaatteen pohjalla."

Välittäessään tämän sähkösanoman huomautti ulkoasiain valtiosihteeri pyytäneensä amiraaliesikunnan päälliköltä, että tämä liittämällä puolueettomia laivoja koskeviin määräyksiin varman rauhoitusajan, jota lähettiläs oli ehdottanut, vaikuttaisi siihen suuntaan, että välien rikkoutuminen Amerikan kanssa ei tulisi niin uhkaavaksi. Olen jo sanonut, että me olimme tähän suostuneet. Ulkoasiainvirasto ei ole voinut siis tästäkään Bernstorffin sähkösanomasta havaita, että yleinen tilanne olisi jollakin tavalla muuttunut. Valtiosihteeri olisi siihen muutoin viitannut.

Minä en yleensä ole ollut selvillä valtakunnan hallituksen ja lähettilään välisestä vuorovaikutuksesta ja vain varsin katkonaisesti sain siitä tietoja.

Neuvottelujen kulkua Yhdysvaltain kanssa en saanut seurata. Valtiokansleri ja ulkoasiainviraston valtiosihteeri valittivat, että yhteys lähettilään kanssa oli vaikea ja että siitä aiheutui helposti epäselvyyttä. Heidän täytyi velvollisuutensa mukaan käyttää hyväkseen jokaista mahdollisuutta, että rajoittamattomasta sukellusvenesodasta huolimatta välien katkeaminen Amerikan kanssa välttyisi.

Minun hämmästyksekseni saapuivat valtiokansleri v. Bethmann ja valtiosihteeri tri Zimmermann tammikuun 29 päivänä Plessiin. Meidät kutsuttiin yhteiseen neuvotteluun keisarin luokse. Oli kysymys uudesta rauhanvälitysehdotuksesta Wilsonin taholta. Valtiokansleri luki hänen laatimansa, kreivi Bernstorffille osoitetun kirjelmän, jossa hän kannatti rauhaa status quo ante'n pohjalla.

Mahdollisten rauhanneuvottelujen perusteina piti, mikäli minä muistan, presidentti Wilsonille joko nyt taikka muussa tilaisuudessa antaa tieto seuraavista vaatimuksista:

"Ranskan miehittämä Ylä-Elsassin osa palautetaan ennalleen;

Saksa ja Puola saavat Venäjää vastaan strateegisesti ja taloudellisesti turvalliset rajat;

Siirtomaat palautetaan sellaisen sopimuksen muodossa, joka takaa Saksalle sen väkilukua ja taloudellisten etujen arvoa vastaavan siirtomaaomistuksen;

Saksan miehittämät ranskalaiset alueet palautetaan, mutta
oikeus rajojen strateegiseen ja taloudelliseen järjestelyyn
ja rahavastikkeeseen pidätetään;

Belgia palautetaan ennalleen Saksan turvallisuuden takaavilla,
varmoilla määräyksillä, joista sovitaan Belgian hallituksen
kanssa tapahtuvissa neuvotteluissa;

Toimitetaan taloudellinen ja rahallinen tasoitus sillä perusteella, että kummankin puolen valloittamat ja rauhanteossa ennalleen palautettavat alueet vaihdetaan;

Saksalaisten liikeyritysten ja yksityisten henkilöiden sodassa kärsimät vahingot korvataan;

Kaikki sellaiset sopimukset ja toimenpiteet kumotaan, jotka rauhan tultua haittaisivat säännöllistä kauppaa sekä liikennettä, ja asianmukaiset kauppasopimukset solmitaan; Varmuus merien vapaudesta."

Nämä ovat ainoat Saksan taholta vihollisen tietoon tulleet ehdot, joiden laatimiseen minä olen ottanut osaa.

Valtiokansleri ei vaatinut rajoittamattoman sukellusvenesodan lykkäämistä tuonnemmaksi. Lähettiläs valtuutettiin selittämään, että valtakunnan hallitus oli valmis antamaan käskyn sukellusvenesodan keskeyttämisestä heti, kun oli luotu rauhanneuvotteluille menestystä lupaava pohja. Kenraalisotamarsalkka ja minä yhdyimme näihin päätöksiin.

Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti eräässä keisarin huoneessa. Siellä oli vielä esillä syntymäpäivälahjoja. Risteilijä Emdenin kaunis kuva on jäänyt muistiini. Tämän diplomaattisen hankkeen lähempää yhtenäisyyttä ja menoa en minä voi enää kuvata. Lausuin neuvottelun päätyttyä kenraalisotamarsalkalle epäileväni sitä tapaa, jonka kautta oli saatu meidän myötävaikutuksemme niin perin tärkeisiin päätöksiin. Toiselta puolen me emme olleet seikoista täysin selvillä, toiselta me taas muiden mukana olimme niistä moraalisesti vastuussa.

Tammikuun 31 päivänä esitettiin Washingtonissa nootti, jossa julistettiin sukellusvenesota saartosotana alkavaksi, ja, kuten otaksun, valtakunnan hallituksen tammikuun 29:ntenä päivätty ilmoitus.

Tammikuun 9 päivän jälkeen ei ollut ilmennyt minkäänlaisia sotilaallisia syitä, jotka olisivat saaneet kenraalisotamarsalkan taikka minun muuttamaan kantaamme, jonka mukaan sukellusvenesota oli aivan välttämätön.

Amiraaliesikunnan päällikön esityksestä Wienissä päätti myöskin Itävalta-Unkarin hallitus ryhtyä sukellusveneillään rajoittamattomaan sotaan. Minä tervehdin kiitollisena tätä liittolaisystävällistä askelta ja sitä täydellä varmuudella odotinkin. Sukellusvenesota saattoi tehota vain jos sitä käytiin Välimerelläkin, missä menestys näytti erittäin lupaavalta. Kuului asiaan upottaa niin paljon tonnistoa kuin mahdollista. Myöskin kenraali v. Conrad oli puoltanut Itävallan osanottoa. Kun kreivi Czernin myöhemmin, 1918, sanoi kannattaneensa rajoittamatonta sukellusvenesotaa välttääkseen selkkausta Saksan kanssa, niin ilmoitti hän asian, josta minulla silloin ei ollut tietoa. Kukaan ei ollut ajatellut sotilaallista painostusta Itävaltaan nähden.

Kun arvioin, mitä kotimaassa ajateltiin, merkitsi minulle sangen paljon saada havaita valtiopäivien helmikuun 27:ntenä pidetystä istunnosta, että Saksan kansa rauhantarjouksemme rauettua jotenkin yksimielisesti asettui kannattamaan hallitusta. Enemmistösosialistien johtaja, herra Scheidemann, vaikkakin torjui vastuun sukellusvenesodasta, lausui asian yhteydessä seuraavaa:

"Koko maailma käsittää sen syvän tyydytyksen, jota tunsimme, kun hallitus perusteluilla, jotka lähenivät meidän perustelujamme, tarjosi maailmalle rauhaa. Kun vastustajat tunnetussa vastauksessaan Wilsonille paljastivat häikäilemättömän valloitus- ja tuhoamishalunsa, niin silloin jälleen lujatahtoisesti päätimme nousta maatamme puolustamaan. Silloin ei kuulunut kansasta muuta kuin yksi ääni: mieluimmin vaikka mitä kuin sellainen rauha! Jokainen oli kyllä odottanut, etteivät vastustajat ilman mutkittelua ja vastaanhangoittelua, ilman omien voimiensa korostamista tai tunnusteluyrityksiä ja koekeskusteluja ottaisi vastaan Saksan kutsua neuvotteluihin. Mutta vain sangen harvat olivat odottaneet, että he käyttäisivät niin häikäilemätöntä sekä vaativaa kieltä ja esittäisivät niin mielettömän, kaikkia tosiasioita ivaavan rauhanohjelman. Eivätkä he enää koskaan pääse vastaamasta ihmiskunnalle siitä verivelasta, minkä he ovat ottaneet hartioilleen hylätessään röyhkeästi Saksan rauhantarjouksen. Lloyd George on niiden päätösten kummi, joita valtakunnan hallitus sukellusvenesotaan nähden on tehnyt. Kärjistetyn sukellusvenesodan on päättänyt oikeastaan liittoutuneiden Rooman konferenssi. Sitten kun tämä ratkaisu on tehty, kun asia on pantu käyntiin, voimme mekin sydämestämme vain toivoa, että se pian toisi meille rauhan. Me luotamme siihen, että hampaisiin asti asestettu kansanvoima tekee mahdolliseksi sen, mikä vastustajistamme vielä tällä hetkellä näyttää mahdottomalta. Valtakunnan kunnian, olemassaolon ja sen taloudellisen kehittymisvapauden täytyy tässä taistelussa säilyä koskemattomina."

Se oli juhlallinen tunnustus ja kehoitus äärimmäiseen kamppailuun, silloin kun vihollinen tahtoi meidät tuhota. Jospa se olisi toteutunut.

V.

Marraskuun 21 päivänä 1916 vaipui keisari Frans Josef ikuiseen lepoon. Hän oli kaksoismonarkian kansojen koossapitäjä. Tosin hän ei ollut kyennyt luomaan niiden elämää uudeksi. Hänen valitsemansa neuvonantajat eivät olleet siihen kyllin vahvoja. Hän oli uskollinen liiton ystävä, vaikkakaan hän ei voinut unohtaa vuotta 1866, jolloin Preussi ja Itävalta taistelivat Saksan yliherruudesta.

Huhtikuun alussa 1916 vietettiin Kownossa kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin 50-vuotista virkariemujuhlaa. Minä pidin lyhyen puheen ja lausuin tällöin asiaan laajemmin puuttumatta, että kenraalisotamarsalkka oli ensimmäisenä palvelusvuotenaan ottanut osaa 1866 vuoden sotaretkeen. Tuskin olivat sanani ilmestyneet jossakin painettuina, kun sain valtiokansleri v. Bethmannilta kirjeen, jossa sanottiin, että puheeni oli tehnyt Wienissä ikävän vaikutuksen syystä, että olin maininnut vuoden 1866 sotaretken. Hän pyysi, että estäisin puheen julkaisemisen. Sitä ei voinut enää tehdä. Minua Wienin hovin käsitys hämmästytti yhtä paljon kuin Berliinin kirjekin. Vuoden 1866 sotaretki oli vaikuttanut syvästi keisari Frans Josefiin. Sen johdosta hän menetti luottamuksensa armeijaansa eikä hän enää koskaan koko sydämellään omistautunut sille, vaikkakin hän sen hyväksi työskenteli ja piti suuriarvoisina yhtenäisen armeijan vanhoja traditioita. Hänen kuolemansa tuotti meille korvaamattoman tappion. Murhattu kruununperijä arkkiherttua Frans Ferdinand ei ollut toimen ja tarmon mies, vaikka häntä usein sellaisena pidettiin. Hän oli itse asiassa luonteeltaan horjuva sekä päättäväisyyttä vailla eikä hän suinkaan ollut Saksan ystävä. Meidän Keisarillinen Majesteettimme näki paljon vaivaa koettaessaan saada hänessä ja hänen puolisossaan vireille saksalaisystävällisen mielen. Hänen kuolemansa oli traagillinen ja hänen murhansa seuraukset olivat kohtalokkaat. Neljän sotavuoden kuluttua ne saivat aikaan Itävaltaan nähden sen, mitä venäläiset, teon alkuunpanijat, tarkoittivatkin. Tosin Venäjä itsekin siinä tuhoutui. Murhatussa vallanperijässä ei myöskään olisi ollut miestä vanhan keisarin kuoltua tarttumaan kaksoismonarkian peräsimeen. Hajoittavat voimat olivat sodan aikana liiaksi vahvistuneet. Sekavuus taloudellisessa elämässä oli päässyt valtaan. Monin paikoin oli kansan ja sotajoukon henki huonontunut. Väsymys sotaan lisääntyi ja rauhankaipuu yhä kasvoi. Olisi tarvittu aivan erikoista miestä, joka olisi herättänyt kaksoismonarkiassa taistelunhalua ja luonut keisarillis-kuninkaalliseen armeijaan uutta elämää.

Minä näin keisari Kaarlen arkkiherttuana ensi kerran joulukuulla 1914. Hän teki kovin nuorukaismaisen vaikutuksen. Marraskuun alussa 1916 tapasin hänet uudelleen. Hän oli kehittynyt ja käynyt miehekkäämmäksi. Hän puheli selvästi sotilaallisista kysymyksistä. Mutta hänen uuden korkean asemansa taakka oli käyvä hänelle liian raskaaksi. Levottomuus valtasi hänen olemuksensa. Hän ponnisteli paljon ja antoi myöten paljon sekä monessa asiassa. Hän tunsi kaksoismonarkian sisäpoliittiset vaikeudet, hän ajatteli Habsburgien suvun alaista liittoa Itävallan kansojen kesken, mutta hän ei kuitenkaan voinut taivuttaa Unkaria vähemmän itsekkääseen politiikkaan eikä saanut sitä peruuttamaan elintarvesulkua Itävaltaan. Luonteenomaista hänen toiminnalleen oli tshekkiläisjohtajien armahdus, vaikka nämä julkisesti olivat työskennelleet monarkiaa vastaan. Näin hän ilmaisi olevansa huolissaan tshekkiläisliikkeen johdosta ja paljasti hallituksen sekä monarkian koko heikkouden. Siitä oli vain seurauksena, että hajoittavat kansalliset pyrkimykset saivat uutta virikettä ja että saksalaisissa, jotka pysyivät uskollisina vanhalle keisarisuvulle, epäluulo kasvoi. Myöskin armeija tunsi itsensä loukatuksi, ja erikoisesti sen saksalaiset upseerit sekä sotilaat, jotka vanhalla urhoudella taistelivat keisarihuoneen ja kaksoismonarkian puolesta. Hyvin monet heidän saksalaisista veljistään olivat sen vuoksi tappotantereella kaatuneet, että tshekkiläiset olivat menneet vihollisen puolelle.

Keisari ei ollut mikään luja liittolaisuuden kannattaja, mutta hän pysyi kuitenkin Saksan rinnalla. Hän harrasti rauhaa, mutta pyrkiessään sitä aikaansaamaan hän meni liian pitkälle kirjeissä, jotka hän kirjoitti langolleen, prinssi Sikstukselle.

Itävalta-Unkarin armeijan ylimmän päällikön asemastaan keisari Kaarle oli erittäin arka. Hänen toivomuksensa mukaisesti muutettiin ja jonkun verran lievennettiin neliliiton korkeinta sodanjohtoa koskevia määräyksiä. Hän ei ollut sotilasluonne, mutta hän tahtoi kuitenkin tehdä parhaansa armeijan hyväksi.

Keisarinna Zita, jolla oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa, harrasti innokkaasti politiikkaa. Hän oli, ikävä kyllä, kokonaan meitä vastaan, ja häntä johtivat papit, jotka eivät olleet meidän ystäviämme. Ulkoasiainministeriksi tuli kreivi Czernin, viisas maailmanmies, sivistynyt ja rakastettava persoonallisuus, joka oli Wilhelmstrassen herroja paljon etevämpi. Muutoin kulki hän samoja latuja kuin Berliinissä oleva valtiokanslerikin. Hän pyrki rauhaan, mutta yhdessä Saksan kanssa. Hän oli uskollinen, se mainesana hänestä on säilyvä. Hän osoittautui siinä suhteessa lämpimäksi ja tavattoman taitavaksi kaksoismonarkian asiain valvojaksi. Rauhallisen varmasti hän suhtautui keisarilliseen herraansa. Siitä huolimatta hän mukautui keisarin tshekkiläisille suomaan armahdusjulistukseen ja tämän epäselvään kansalliseen politiikkaan. Hän jäi virkaan, vaikka hän ei armahdusta kannattanutkaan ja vaikka hän näki, että se oli merkkinä kaksoismonarkian häviön alkamisesta ja vaikeutti rauhan tuloa sekä vahvisti ententen voiton toiveita.

Minä persoonallisesti olin suuresti mieltynyt häneen ja keskustelin mielelläni hänen kanssaan. Mutta Wilhelmstrasselta liikkeellelähteneitä kulkupuheita minun "diktatuuristani" hän, ikävä kyllä, liian herkkäuskoisesti toisti. Usein todistin hänelle, kuinka löyhä hänen otaksumansa oli. Hänen joulukuun 11:ntenä 1918 tekemänsä valtiollinen tunnustus ei hämmästyttänyt minua, kun tunsin hänen käsityksensä sodasta.

Kenraali v. Arz tuli Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunnan päälliköksi kenraali v. Conradin sijaan, joka sai sotajoukkojen päällikkyyden Tirolin rintamalla. Minun ja kenraali v. Conradin väliset suhteet olivat käyneet yhä luottamuksellisemmiksi. Sen vuoksi herättikin hänen virasta luopumisensa minussa vilpitöntä persoonallista surua.

Suhteeni kenraali v. Arziin oli kehittyvä vielä läheisemmäksi. Hän oli vakaumukseltaan Saksan valtakunnan ja armeijan ystävä. Kesäsotaretkellä 1915 hän oli ollut Itävalta-Unkarin 2:sen armeijaan kuuluvan VI:n armeija-osaston päällikkönä ja suorittanut sen tehtävän mitä läheisimmässä yhteydessä saksalaisten joukkojen kanssa tavalla, joka herätti saksalaisissa arvonantoa häntä ja hänen miehistöään kohtaan. Ollessaan 1:sen armeijan ylipäällikkönä Siebenbürgenissä hän sai armeijallaan aikaan kaiken, mitä siltä sen kokoonpanon vuoksi saattoi odottaa. Hän toimi hyvän yhteishengen säilymiseksi armeijassaan olevien saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen välillä, joiden kehityksestä hän piti vakavaa huolta. Henkisesti ei hän ehkä ollut niin joustava kuin kenraali v. Conrad, mutta hän oli tervekäsityksinen sotilas, joka koki kohottaa Itävalta-Unkarin armeijaa ja hankkia sille omasta maasta kaiken, mitä se tarvitsi. Hän teki kaiken mahdollisen saavuttamatta kuitenkaan mitään ratkaisevaa. Hän kehittyi sitä pitemmälle, kuta kauemmin hän oli virassaan. Kenraali v. Arz otti sotatoimiosastonsa päälliköksi kenraali v. Waldstättenin, kyvykkään ja kunnianhimoisen upseerin, joka ansaitsi päällikkönsä ja Itävalta-Unkarin armeijan luottamuksen.

Hyvä yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa oli edelleen taattu.