TANNENBERG.
I.
Kenraalien v. Moltken ja v. Steinin kirjeet, jotka kutsuivat minut suureen päämajaan Coblenziin ja ilmoittivat, että minut oli määrätty Itä-Preussiin 8:nnen armeijan esikunnanpäälliköksi, tapasivat minut elok. 22:sena k:lo 9 aamupäivällä 2:sen armeijan päämajassa Wavren ja Namurin puolivälissä. Kapteeni v. Rochow oli sen tuoja.
Kenraali v. Moltke kirjoitti:
"Teidän on ryhdyttävä uuteen tehtävään, joka ehkä on vielä vaikeampi kuin Liègen valtaus… En tiedä ketään toista, johon niin ehdottomasti luottaisin kuin teihin. Ehkä vielä idässä pelastatte tilanteen. Älkää minulle suuttuko, kun kutsun teidät pois toimesta, jossa ehkä sotatoimet teitä juuri odottivat, toimet, jotka ovat ratkaisevia, jos Jumala niin tahtoo. Teidän täytyy isänmaalle kantaa tämäkin uhri. Keisarikin katsoo teihin luottamuksella. Teitä ei tietystikään voida tehdä vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, mutta tarmollanne voitte vielä pahimman torjua. Noudattakaa siis uutta kutsua, joka teille on kunniakkain, mitä sotilaan osaksi voi tulla. Te ette saata häpeään osaksenne tullutta luottamusta."
Kenraali v. Stein, silloinen kenraalimajoitusmestari ja myöhemmin sotaministeri, lopetti kirjeensä seuraavin sanoin:
"Teidän siis täytyy lähteä. Tässä sitä vaatii valtion paras. Vaikea on tehtävä, mutta te kyllä siitä suoriudutte."
Kapteeni v. Rochowilta sain vielä kuulla, että kenraali v. Hindenburgista piti tulla ylipäällikkö, mutta ettei tiedetty, suostuiko kenraali ottamaan ylipäällikkyyden vastaan.
Olin ylpeä uudesta tehtävästäni ja siitä luottamuksesta, joka kirjeestä ilmeni. Mieltäni ylensi se ajatus, että saisin pahimmassa pulassa ratkaisevalla tavalla palvella keisaria, armeijaa ja isänmaata. Isänmaanrakkaus ja uskollisuus kuningasta kohtaan ynnä se selvä taju, että jokaisen yksityisen velvollisuus on elää perheen ja isänmaan hyväksi, ne olivat se perintöosa, jonka isänkodista sain mukaani elämään. Vanhempani eivät olleet varakkaita, maallista palkintoa heidän uskollinen työnsä ei saanut. Elimme sangen säästäväisesti ja onnellisesti sopusointuista ja onnellista perhe-elämää. Sekä isäni että äitini omistivat kaikki huolensa meille kuudelle sisarukselle. Olkoot vanhempani tästä kaiken maailman edessä kiitetyt.
Nuorena upseerina täytyi minun kaikilla voimillani ponnistaa eteenpäin. Elämäniloni ei siitä kärsinyt. Suuren osan ajastani vietin vaatimattomassa luutnantinasunnossani Weselissä, Wilhelmshavenissa ja Kielissä ja luin historiaa, sotahistoriaa ja maantieteellisiä kirjoituksia. Mitä lapsena olin vastaanottanut, se nyt laajeni. Kävin ylpeäksi isänmaastani ja suurista miehistämme. Hehkuen kunnioitin Bismarckin valtavaa ja intohimoista suuruutta. Selvänä esiintyi minulle hallitsijahuoneemme vaikutus Preussin-Saksan hyväksi. Uskollisuudesta, jonka olin vannonut, kehittyi syvä sisällinen antautumuksen tunne. Saksa on ollut yhä ja alati Euroopan taistelutantereena ja armeijan ja laivaston ratkaiseva merkitys turvallisuudellemme kävi minulle sitä ilmeisemmäksi, kuta kauemmaksi askel askelelta seurasin historiaa. Elämään tutustuen samalla älysin isänmaan rauhallisten saavutusten suuruuden ja merkityksen kulttuurille ja ihmiskunnalle.
Kun minut 1904 siirrettiin suuren yleisesikunnan rintamaansijoitusosastolle, alkoi välitön työni armeijan hyväksi. Se päättyi esiintymiseeni miljardi-lakiehdotuksen puolesta.
Kauan aikaa oli liikekanta-määräykseni: ylimmän armeijanjohdon sotaliike-osaston päällikkö. Tämä tietysti lakkautettiin samalla kuin sain Düsseldorfissa rykmenttini. Sen sai seuraajani suuressa yleisesikunnassa. Liikekanta-määräys 2:sen armeijan ylimajoitusmestariksi oli minulle Liègen vuoksi tärkeä, vaikk'ei muutoin erikoisen miellyttävä.
Olin kenraali v. Moltken johdon aikana tehnyt hänen kanssaan useita suuren yleisesikunnan matkoja ja päässyt luomaan suureen sotaan syvällisen katseen. Uusi asemani tarjosi minulle tilaisuuden näyttää, kykeninkö teoiksi muuttamaan yleisesikunnan suuren oppimestarin, kenraali kreivi v. Schlieffenin ajatukset, vaikkapa vain ahtaammallakin alalla. Enempää ei sotamiehelle voitu sodassa tarjota. Syvästi valitin sitä, että sain tämän aseman isänmaalle niin erinomaisen vakavassa tilanteessa.
Koko sisäinen olemukseni ja saksalainen tunteeni kannusti minua työhön.
Neljännestunnin kuluttua istuin voimavaunussa ajaakseni Coblenziin. Kuljin Wavren kautta. Edellisenä päivänä olin nähnyt sen rauhallisena kaupunkina, nyt näin sen palavan. Sielläkin oli väestö noussut taisteluun. Näin hyvästeli minut Belgia.
Kello 6 illalla olin Coblenzissa. Ilmoitin itseni heti kanaali v. Moltkelle, joka minusta näytti väsyneeltä. Nyt sain tarkemmin kuulla, millä kannalla asiat olivat idässä. 8:s armeija oli elokuun 20 p:nä Gumbinnenin luona hyökännyt venäläisten Niemenin-armeijan kimppuun, jota Rennenkampf johti. Vaikka hyökkäys alussa menestyi, ei se kuitenkaan johtanut ratkaiseviin tuloksiin. Taistelu oli täytynyt keskeyttää. Armeija oli siitä pitäen kaikkineen peräytynyt Mauer-Seen ja Pregelin välillä Angerapin kautta länttä kohti ja Pregelin pohjoispuolelle Deimen taa, joka oli Königsbergin linnoituksen etumainen varustuslinja. I:n armeijaosaston piti Insterburgin länsipuolisilta asemilta ajaa junalla Gosslershauseniin armeijan-ylikomennon käytettäväksi ja 3:nnen reservidivisioonan Angerburgista Allenstein-Hohensteiniin XX:n armeijaosaston vahvistukseksi.
Järvilinja Nikolaiken-Lötzen, joka oli vain kevyesti varustettu, oli meidän hallussamme. Sitä oli lähestynyt vain heikonlainen vihollinen.
XX:n armeijaosaston komentava kenraali, kenraali v. Scholtz, oli ylijohtajana Itä-Preussin etelärajalla. Divisioonansa, johtoonsa kuuluvan 70:nnen maanpuolustus-brigaadin, ynnä Thornin ja Veikselin muitten linnoitusten sota-varusväkien osat hän oli koonnut Gilgenburgin luo ja sen itäpuolelle, kaiken aikaa taistellen venäläisten Narewin-armeijaa vastaan, jota Samsonow komensi. Tämä ahdisti häntä ankarasti.
Oli otettava lukuun, että molemmat vihollisarmeijat etenisivät järvisulun kahden puolen. Kenraali v. Moltke sanoi minulle, että 8:s armeija aikoi luopua Veikselin itäpuolella olevasta maasta, linnoihin vain jätettäisiin sota-varusväki ja niitä puolustettaisiin. 8:s armeija epäilemättä oli tehnyt tämän päätöksen siinä odotuksessa, että lännessä pian tapahtuisi ratkaisu, jonka jälkeen sieltä saapuvain apujoukkojen kanssa Itä-Preussi voitaisiin valloittaa takaisin ja maahan tunkeutunut vihollinen voittaa. Kenraali kreivi v. Schlieffenin strateegisissa sotaleikeissä oli näin useinkin tapahtunut. Jos edellytys piti paikkansa, oli 8:nnen armeijan päätös säilyttää itsensä myöhempää taistelua varten oikea. Mutta se ei ottanut huomioon sodan todellisuutta eikä sitä suunnatonta edesvastuuta, jonka oman maan viholliselle luovuttaminen tuotti. Mitä sodan välittömästi kohtaamain maitten täytyy kärsiä humaanisimmankin sodankäynnin jaloissa, sen on tämä maailmankamppailu jälleen ihmiskunnalle opettanut. Siihen nähden kuinka asiat sitten kehittyivät, olisi peräytyminen Veikselin taa ollut häviömme. Veikselin linjaa emme olisi kyenneet puolustamaan venäläisten ylivoimaa vastaan, emme ainakaan kyenneet syyskuussa välittömästi auttamaan Itävalta-Unkarin armeijaa. Seuraus olisi ollut sen perikato. Tilanne, joka minua odotti, oli epäilemättä sangen vakava, mutta olihan onneksi sentään keinojakin.
Minun pyynnöstäni lähetettiin itään heti käsky, että 8:nnen armeijan pääosain peräytyminen 23 p:nä keskeytettäisiin. I:n reserviosaston ja XVII:n armeijaosaston ja Königsbergin linnoituksen pääreservin piti levätä. I:tä armeijaosastoa ei pitänyt viedä Gosslershauseniin vaan lähemmäksi kenraali v. Scholtzia Deutsch-Eylaun itäpuolella olevaan seutuun. Kaikki mitä Thornin, Kulmin, Graudenzin ja Marienburgin sota-varusväestä suinkin vielä liikeni, oli lähetettävä Itä-Preussin Strasburgiin ja Lautenburgiin. Näihin sota-varusväkiin kuului vain maanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksia. Itä-Preussin lounaisosaan täten keräytyi vahva armeijaryhmä. Sillä saattoi ryhtyä hyökkäykseen, sillä välin kuin pohjoinen ryhmä edelleen jatkoi peräytymistään lounatta kohti taikka poikkeutettiin jyrkkään etelää kohti taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Mitä sitten oli tehtävä, se voitiin vasta paikalla määrätä. Ilman uutta taistelua emme aikoneet venäläistä laskea. Jokaisen yleisesikunta-upseerin lihassa ja veressä oli, että molempain vihollisarmeijain erillisyyttä oli sitä varten hyväksi käytettävä.
Annoin myös ilmoittaa itseni Hänen Majesteetilleen Keisarille. Hänen Majesteettinsa oli levollisella mielellä, puhui vakavasti itäisen rintaman tilanteesta ja valitti haikeasti, että osa Saksan isänmaasta oli joutunut vihollisen hyökkäyksen jalkoihin. Hän ajatteli alamaistensa kärsimyksiä. Keisari antoi minulle Liègen johdosta luvatun "Pour le mérite"-ritarimerkin ja lausui minulle tunnustuksen sanoja. Tämä on kautta elämäni oleva minulle ylpeä ja surumielinen muisto.
K:lo 9 illalla lähdin Coblenzista ylimääräisellä junalla itään.
Vähän ennen lähtöäni sain tiedon, että kenraali v. Hindenburg oli suostunut ottamaan vastaan ylipäällikkyyden ja astuisi junaan Hannoverissa kello 4 aamulla. Hannoverissa kenraali oli asemalla. Ilmoittauduin hänelle. Näimme toisemme silloin ensi kerran. Kaikki muu kuuluu juttusepittelyn piiriin.
Esitin lyhyesti aseman, sitten lähdimme levolle.
Elokuun 23:ntena kello 2 aikaan iltapäivällä saavuimme Marienburgiin, jossa ylikomento meitä odotti. Asema oli muuttunut. Päätöksestä peräytyä Veikselin taa oli luovuttu. Lähinnä aiottiin puolustaa Passargea. Kenraali Grünert, 8:nnen armeijan ylikomentaja ja everstiluutnantti Hoffmann olivat vaikuttaneet siihen suuntaan.
Vastaanottomme Marienburgissa oli kylmä. Minusta se oli kuin toista maailmaa: Liègestä ja nopeasta etenemisestä lännessä tähän painostaneeseen mielialaan. Kaikki muuttui nopeaan. Mieliala elpyi. Yhdyselämämme esikunnassa muodostui semmoiseksi kuin olen ennen kuvannut.
II.
Majuri Valdivia, Espanjan oiva sotilasattashee sodan aikana, kysyi minulta lokakuussa 1914 ensi kerran Posenissa päämajassa käydessään, oliko Tannenbergin taistelu taisteltu kauan valmiina olleen suunnitelman mukaan. Tähän minun täytyi vastata kieltävästi. Hän oli ihmeissään; monet olivat niin luulleet, hänkin.
Rintamaansijoitus voi ja sen täytyy olla kauan edeltäkäsin suunniteltu. Asemasodan taistelut vaativat jotain samantapaista. Liikuntasodassa ja liikuntasodasta johtuvassa tappelussa vaihtelevat kuvat, jotka johtajan tulee itselleen luoda, kirjavassa jaksossa. Siinä hänen täytyy tehdä päätöksiä tuntonsa mukaan: sotamiehen käsityö muuttuu taiteeksi ja sotamies taistelujen johtajaksi.
Ajatus, miten taistelu oli suunniteltava, kehittyi yksityiskohtaisesti vähitellen elokuun 24:nnen ja 26:nnen päivän välisenä aikana. Pääkysymys oli, oliko todella mahdollista kuljettaa I reserviosasto ja XVII armeijaosasto Rennenkampfin armeijan luota ja yhdistää ne 8:nnen armeijan muihin osiin taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Tämä riippui yksinomaan Rennenkampfista. Jos hän tiesi käyttää hyväkseen Gumbinnenin luona saavuttamaansa menestystä, ei tämä ollut mahdollista. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa, kuin tuoda I armeijaosasto ja XVII reserviosasto enemmän lounaiseen suuntaan Wormdittia kohden sillä välin kuin 8:nnen armeijan toinen ryhmä pidätteli Narewin-armeijaa tuottaakseen sille sopivassa tilaisuudessa vastoinkäymisiä. Hätätilassa voitiin myös ajatella kiinteätä puolustusta jollain linjalla Veikselin itäpuolella.
Vähitellen selveni, että Rennenkampf eteni vain aivan verkalleen. Sen johdosta voitiin molemmat armeijaosastot vähitellen peräytymissuunnaltaan poikkeuttaa jyrkkään eteläiseen suuntaan likimain Bartenstein-Gerdauenin linjan kautta Bischofsburgia ja Neidenburgia kohti.
Ensinnäkin XVII armeijaosasto I:sen ratsuväkidivisioonan ja I:n reserviosaston suojassa vedettiin Schippenbeilin kautta etelää kohti Bischofsteiniin. Kun se oli peittynyt I:n reserviosaston taa ja 26 p:nä Bischofsteinistä marssi Bischofsburgia kohti, vietiin I reserviosastokin Schippenbeilin eteläpuolitse Seeburgia kohti. Rennenkampfia vastaan jäi rintamaan vain I ratsuväkidivisioona Schippenbeilin seuduilta eteläänpäin. Siitä sai vielä 26 p:nä I ratsuväkibrigaadi käskyn marssia Rösselin kautta Sensburgiin. Elok. 27 p:stä alkaen seisoi siten vain kaksi ratsuväkibrigaadia Mauer-Seen ja Pregelin välillä Rennenkampfin 24:ää sangen vahvaa jalkaväki- ja useata ratsuväkidivisioonaa vastassa. Järvisulku oli länttä kohti avoin, se voitiin kiertää, Königsberg helposti eristää.
Päätös ryhtyä taisteluun rakentui käsitykseemme venäläisten johdon hitaudesta, sen syvällinen perustus oli velvollisuutemme voittaa heikommuudestamme huolimatta, mutta silti se oli sanomattoman vaikea toteuttaa.
Armeijaosastot täällä marssivat Neidenburgista Allensteiniä kohti etenevän Narewin-armeijan selkään. Samalla ne kuitenkin paljastivat oman selkänsä Rennenkampfin armeijalle ilman sanottavaa suojaa, kahden tai kolmen päivän marssi väliä. Kun sitten 27:ntenä päivänä taistelu alkoi koko ankaruudessaan eikä yhdessä päivässä päättynyt, kuten ennen oli ollut sääntönä, vaan venyi aina 30:nteen saakka, seisoi Rennenkampfin valtava armeija koillisessa kuin uhkaava ukkospilvi. Hänen ei muuta tarvinnut kuin lähteä liikkeelle, niin me menettäisimme tappelun. Mutta Rennenkampf pääjoukkonsa kanssa marssi vain mitättömän matkan yli Allenburgin-Gerdauenin-Neidenburgin linjan ja me saimme loistavan voiton.
Huolesta, jolla näinä pitkinä päivinä katselin Niemenin-armeijaa, ei monikaan tiennyt.
Jotta XVII armeijaosasto ja I reserviosasto pääsisivät täyteen vaikutukseensa, täytyi tietysti 8:nnen armeijan toisen ryhmän hyökätä. Sen lähin velvollisuus kuitenkin oli pitää huolta siitä, ettei sitä lyöty.
Vahvistettu XX armeijaosasto oli saanut kestää sangen vaikeita, rasittavia päiviä. 23 p:nä se oli Gilgenburgin koillispuolisilla kukkuloilla, rintama jyrkkään etelää kohti, vihollisen lähestyessä Neidenburgista, siis kaakosta päin. 3:s reservidivisioona vielä oli kokoontumassa Hohensteinin länsipuolella. I armeijaosasto oli alkanut purkautua junista Deutsch-Eylaun luona. Tosin kenraali v. Scholtzin onnistui torjua suuremmat vihollisvoimat. Mutta hänen täytyi kuitenkin Gilgenburgin itäpuolisista kukkuloista kiinni pitäen vetää vasen sivustansa Hohensteinin länsipuolella jyrkkään takaisin aina Mühlenin seuduille saakka. Vaikka tämä liike olikin joukoille niin epämukava, oli sillä kuitenkin hyväkin vaikutus: venäläisestä tuntui, että se oli voittanut. Se ei luullut saksalaisten enää tekevän vastarintaa, hyökkäyksestä puhumattakaan. Se piti tietä Veikselin itäpuoliselle saksalaiselle alueelle vapaana.
24 p:nä olimme jo kenraali v. Scholtzin luona. Tapasimme hänet Tannenbergissä. Hän ja hänen esikunnanpäällikkönsä, eversti Hell sodan kuluessa vielä saattoivat nimensä suureen kunniaan ja ikuistivat sen historiassa.
Kenraali v. Scholtz antoi valoisan kuvauksen johtoonsa kuuluvain joukkojen suurista saavutuksista sotaretken alusta alkaen viime taisteluitten tavattomasta ankaruudesta. Hän luuli, että vihollinen edelleenkin ahdistaisi häntä, mutta että hän kykenisi pitämään puoliaan.
Matkalla Marienburgista Tannenbergiin oli meille lähetetty salaa siepattu vihollisen kipinäsanoma, joka antoi selvän käsityksen vihollisen toimista lähipäivinä. Narewin-armeija marssi vasemmalle porrastettuna VI:n armeijaosaston kanssa Ortelsburgin kautta Bischofsburgiin, jonka se voi saavuttaa 26 p:nä, jopa edetä sen ohikin, XIII:n armeijaosaston kanssa Neidenburgista Passenheimin kautta Allensteiniin. Sen perässä seurasi XV ja XXIII armeijaosasto, joiden kanssa kenraali v. Scholtz oli näinä päivinä taistellut. Sen eteläisin porras oli 26 p:nä Waplitzin seuduilta haettava. Vielä kauempana vasemmalla ja takanapäin ja länttä kohti työnnettynä marssi I armeijaosasto Mlawan ja Soldaun kautta, joitakuita ratsuväkidivisioonia suojanaan Lautenburgin ja Strasburgin suunnalla.
Meidän tuli nyt lännestä hyökätä tähän liikkeeseen 8:nnen armeijan eteläisellä ryhmällä. Viettelys oli suuri kiertää aina Soldaun eteläpuolitse, jotta ensimmäinenkin venäläinen armeijakunta olisi mutkaan saatu. Venäläisen Narewin-armeijan tappio olisi siten XVII:n armeijaosaston ja I:n reserviosaston liikkeitten yhteydessä käynyt kerrassaan musertavaksi. Mutta siihen eivät voimat riittäneet. Minä sen vuoksi ehdotin kenraali v. Hindenburgille, että hyökättäisiin I:lla. armeijaosastolla Deutsch-Eulausta ja Montowosta ja vahvistetun XX:n armeijaosaston oikealla sivustalla Gilgenburgista Usdauta kohti ja syydettäisiin venäläisten I armeijaosasto Soldaun kautta takaisin etelää kohti. Sitten piti meidän I:n armeijaosaston murtautua läpi Neidenburgin suuntaan, jotta edes Narewin-armeijan pääosa voitaisiin XVII:llä armeijaosastolla ja I:llä reserviosastolla kiertää. Meidän täytyi näin rajoittaa toimintaamme, jos mieli voittaa.
I:n ja XX:n armeijaosaston hyökkäys täytyi jättää 27:nteen päivään. Mielelläni olisin suonut, että se olisi alkanut aikaisemmin, mutta I armeijaosasto ei vielä ollut valmiina, Itä-Preussin rautatiesuhteet olivat vielä epäsuotuisat. Täydellä syyllä I:n armeijaosaston komentava kenraali, kenraali v. François vaati, että hän ennen hyökkäystään saisi koota armeijaosastonsa.
Kaikki ei myöskään kehittynyt niin sujuvasti kuin tässä lyhyessä yleissilmäyksessä voin esittää. Kaikki joukkomme olivat tavattomasti rasittuneet ja yhtämittaiset taistelut olivat niiden lukumäärääkin vähentäneet. Käskyjen lähetystä I:lle reserviosastolle ja XVII:lle armeijaosastolle kohtasivat monet vaikeudet. Vihollisten ratsastavain vartioitten vuoksi seudut olivat epävarmat. Oli kysymyksenalaista, soisiko vihollinen meille riittävästi aikaa aikeittemme toteuttamiseen.
Erikoisen paljon hankaluutta tuottivat v. Scholtzin ryhmän takana olevat pakolaiset. Niitä oli monia tuhansia, jalan ja vaunuilla, ja ne tukkivat tiet. Ne tarrasivat armeijaan kiinni. Armeijaryhmän äkillinen peräytyminen olisi välttämättä tuottanut mitä surkeimpia seurauksia sekä pakolaisille että joukoille. Mutta asiaa oli mahdoton auttaa. Ne vähät santarmit, mitä oli paikalla, eivät riittäneet laumoja johtamaan. Ne täytyi jättää omiin valtoihinsa. Paljon surullisia kuvia on mieleeni jäänyt.
III.
Elokuun 24 ja 25 p:nä oli majamme Rosenbergissa, 26 p:nä Löbaussa. Olimme käyttäneet 25:ttä ja 26:tta päivää päästäksemme monessa kohdassa kosketukseen johtajien ja joukkojen kanssa.
26 p:nä illalla molemminpuolinen asema oli osapuilleen seuraava; Kenraali v. Mühlmann — I:n armeijaosaston alle kuuluen — seisoi Veikselin linnoitusten sota-varusväkien osien kera Lautenburgissa ja Strasburgissa vihollisen ratsuväen kanssa läheistä kosketusta ylläpitäen. I armeijaosasto itse oli kokoontunut Montowoon ja siitä etelään ja oli taistellen tunkeutunut Usdaun luo, jota I venäläinen armeijanosasto piti lujin voimin hallussaan. Kenraali v. François oli valmiina jatkamaan toimiaan 27 p:nä.
Vahvistetun XX:n armeijaosaston oikea sivusta oli saanut tehtäväkseen käydä Usdaun kimppuun pohjoisesta ja sitten liittyä I:een armeijaosastoon sen myöhemmin käydessä Neidenburgin kimppuun. 41:sen jalkaväkidivisioonan oli määrä edetä Gr. Gardienenistä Waplitziin, sen vieressä vasemmalla piti yhden maanpuolustus-brigaadin, 3:nnen reservidivisioonan ja 37:nnen jalkaväkidivisioonan hyökätä Mühlenistä pohjoiseen niinikään Waplitziin ja Hohensteiniin. Vihollinen oli koko rintamalla edennyt lähelle, Allensteininkin se oli ottanut haltuunsa.
V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, jonka ylin armeijanjohto oli antanut käytettäväksemme, saapui juuri Osterodeen ja Biesselleniin. Se tuli Schleswig-Holsteinista, jossa se tähän saakka oli puolustanut kanavaa ja rannikoita. Sen piti luoteesta käsin valloittaa Hohenstein.
I reserviosasto oli 26 p:nä saapunut Seeburgin seuduille. XVII armeijaosasto oli Lauternin ja Gr. Bössaun välillä Bischofsburgin pohjoispuolella taistellut erään VI:n venäläisen armeijaosaston divisioonan kanssa ja työntänyt sen takaisin Bischofsburgia kohti. 6:s maanpuolustusbrigaadi, joka 24 ja 25 p:nä oli Lötzenistä edennyt aina Bischofsburgin luoteispuolelle saakka, oli menestyksellä ottanut osaa taisteluun.
Hyökkäyksen Usdaun kimppuun piti alkaa 27 p:nä kello 4 aamulla Tahdoimme olla täällä läsnä koko taistelun ratkaisevassa kamppailussa valvoaksemme itse paikalla I:n ja XX:n armeijaosaston yhteistyötä, joka jo oli käskyllä järjestetty. Jo lähtiessämme Löbausta Gilgenburgiin tuli se ilosanoma, että Usdau oli valloitettu. Pidin taistelua voitettuna. Niin pitkällä ei kuitenkaan vielä oltu. Valitettavasti ensinnäkin kävi selville, että Usdauta ei oltu vielä valloitettu. Saimme sen vasta myöhemmin aamupäivän kuluessa. Narewin-armeija oli nyt taktillisesti murrettu. I armeijaosasto työnsi vihollisen takaisin Soldaun kautta ja marssi Neidenburgia kohti.
XX armeijaosasto, joka oli kovin uupunut, ei taistellut yhtä hyvällä menestyksellä. 41:nen jalkaväkidivisioona ei Gr. Gardienenin luona päässyt etenemään. Ei kauempana pohjoisessakaan vallattu alaa.
V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona eteni Hohensteiniä kohti yhteensulkeutuen.
Emme olleet täydelleen tyytyväisiä palatessamme iltapäivällä takaisin
Löbauhun.
Sinne saapuessamme tuli tieto, että I armeijaosasto oli lyöty. Jäännökset muka paraillaan saapuivat Montowoon. Tätä tietoa oli vaikea uskoa. Tiedustellessamme kaukopuhelimella sikäläisen rautatienaseman komentajavirastolta saimme kuulla, että sinne keräytyi I:n armeijaosaston joukkoja. Myöhemmin kävi selville, että oli kysymyksessä vain yksi pataljoona, joka oli joutunut vaikeaan asemaan ja peräytynyt. Löbaun kautta suurella kiireellä saapuvat kuormastokolonnatkin aiheuttivat uutta levottomuutta. Johtajan tulee kaikki myrskyt kestää. Hänellä tulee olla hyvät hermot. Maallikko uskoo liian helposti, että sodassa kaikki on vain laskuesimerkkejä määrätyillä suureilla. Se on kaikkea muuta paitsi sitä. Se on valtavien tuntemattomien fyysillisten ja sielullisten voimain kamppailua toisiaan vastaan ja se on sitä vaikeampaa, kuta suurempi oma heikommuus on. Se on työskentelyä ihmisillä, joilla on erilainen luonteenlujuus, ja omilla ajatuksilla. Johtajan tahto yksinään on alallaan oleva napa.
Kaikkien miesten, jotka arvostelevat johtajantoimia, pitäisi ensin tutkia sotahistoriaa, elleivät he ole johtajan-asemassa sotaa käyneet. Soisin heille, että heidän itsensä täytyisi joskus johtaa taistelua. Aseman epäselvyyden ja valtavien vaatimusten vuoksi tehtävän suuruus heitä kauhistuttaisi ja — tekisi heidät vaatimattomammiksi. Ainoastaan valtion pää, valtiomies, joka päättää sotaan ryhtyä, kantaa yhtä suurta ja vielä suurempaakin taakkaa kuin sotapäällikkö, jos hän sen tekee selvällä sydämellä. Valtiomieheltä vaaditaan yksi ainoa valtava päätös, sotapäälliköltä vaaditaan joka päivä ja hetki moisia ratkaisuja. Hänestä riippuu pysyväisesti monien satojentuhansien, jopa kokonaisten kansojenkin onni ja onnettomuus. Sotilaalla ei ole suurempaa, mutta ei vaikeampaakaan tehtävää kuin johtaa armeijaa taikkapa maan kaikkia sotavoimia.
Löbauhun saimme vielä myöhään illalla tiedon, että I reserviosasto oli saapunut Wartenburgiin. XVII:n armeijaosaston edellä peräytyi venäläinen VI armeijaosasto kaikkineen Ortelsburgia kohti, se työnnettiin uudelleen Bischofsburgin eteläpuolelle.. Sinne sitä ajoivat takaa heikommat voimat, jota vastoin XVII:n armeijaosaston pääosa 27 p:n illalla leiriytyi Mensgutin luo ja sen pohjoispuolelle.
28 p:ksi tarvitsi vain käskeä I:n armeijaosaston ottaa haltuunsa Neidenburg. Se oli sillä välin itse sinne kääntynyt. XX:n armeijaosaston piti suorittaa loppuun sille 27 p:ksi toimeksi annettu hyökkäys, etenkin viedä tuimasti eteenpäin 41:stä jalkaväkidivisioonaa. V. der Goltzin maanpuolustusdivisioonan piti käydä Hohensteinin kimppuun. I reserviosasto ja XVII armeijaosasto vedettiin länttä kohti Allenstein-Passenheimiin suojaamalla sitä Ortelsburgin puolelta.
28 p:nä lähdimme varhain Frögenauhun ja seisoimme kylän itäisen liikeväylän suulla paljaan taivaan alla. Kenraali v. Scholtz oli läheisyydessä. I:een armeijaosastoon meidät yhdisti surkean kehno kenttätelefoonijohto. Muitten joukkojen kanssa yhteys oli mahdoton.
Vaikutukset, joita lähinnä saimme, eivät suinkaan olleet edullisia. Neidenburg tosin oli vallattu. 41:nen jalkaväkidivisioona oli sumussa hyökännyt Waplitzin kimppuun, mutta lyöty takaisin. Sillä oli ollut sangen suuret tappiot, se oli nyt Waplitzin länsipuolella ja suurella huolestuksella odotti vihollisen vastahyökkäystä. Lähetin sen luo upseerin voimavaunulla. Tiedot, jotka hän toi sen tilasta, eivät suinkaan olleet hyviä. Mühlenin luona ei maanpuolustusväki päässyt eteenpäin. Täällä XX:n armeijaosaston oikealla sivustalla saattoi vielä syntyä vakava pula, jos vihollinen olisi hyökännyt kootuin voimin. Taistelun olisi ainakin täytynyt venyä pitemmäksi. Rennenkampf olisi vihdoin voinut lähteä liikkeelle. 41:sen jalkaväkidivisioonan edessä vihollinen pysyi toimettomana eikä Niemenin-armeija lähtenyt liikkeelle.
XVII:n armeijaosaston yleisesikunnasta toi kapteeni Bartenwerffer lentokoneella vihollisen linjain poikki hyviä tietoja armeijakuntansa marssista vihollisen selän taa.
Iltapäivällä asema yhä muuttui eduksemme. Hohensteinin länsipuolella 3:s reservidivisioona ja myöhemmin myös 37:s jalkaväkidivisioona etenivät ja v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona tunkeutui Hohensteiniin. Vihollisen rintama näytti rupeavan horjumaan. Kenraali v. Hindenburg tahtoi lähteä Mühleniin. Saavuimme sinne kesken ohimenevää pakokauhua, jonka saivat aikaan venäläiset sotavangit, niitä suurella joukolla sinne tuotaessa. Se teki ilkeän vaikutuksen ja levisi kauas taapäin.
Illalla lähdimme Osterodeen. Valtionvirastot olivat onnettoman liikekanta-käskyn johdosta jo lähteneet kylästä. Se tietysti lisäsi väestön levottomuutta.
Eri joukko-osastojen tilasta emme olleet aivan selvillä. Siitä, että taistelu oli voitettu, ei enää ollut epäilystä. Mutta oli vielä epätietoista, tulisiko siitä Cannae. I armeijaosasto sai käskyn lähettää osaston Willenbergiin, jonne XVII:nkin armeijaosaston piti kääntyä. Venäläisiltä oli paluumatka katkaistava.
Yön kuluessa saimme lisää tietoja. XIII venäläinen armeijaosasto oli Allensteinistä marssinut Hohensteiniin ja siellä ankarasti ahdistanut maanpuolustusjoukkoja. I reserviosasto oli saapunut Allensteinin lounaispuoliseen seutuun, yhä edetessään sen piti sulkea XIII:n venäläisen armeijaosaston ympäri suunniteltu rengas ja päättää täällä taistelu, kun taas I ja XVII armeijaosasto sulkivat muitten osien paluutien.
Päätin 29 p:nä aamupäivällä lähteä Hohenburgiin selvittääkseni sinne kokoonsulloutuvat joukot. Oli pantava alulle sotatoimet Rennenkampfin armeijaa vastaan, etenipä hän taikka jäi paikoilleen.
Vielä kuitenkin sattui välikohtaus, ennenkuin vihdoin olimme varmat voitostamme.
29 p:n aamuna saimme lentäjältä tiedon, että etelästäpäin Neidenburgia vastaan marssi vihollisen armeijaosasto, tätä kaupunkia lähestyen. Se niinikään eteni I:n armeijaosaston selkään, tämä kun rintama pohjoista kohti käännettynä taisteli peräytyviä venäläisiä vastaan. Meille ilmoitettiin, että putoili vihollisen shrapnelleja. Sitten puhelinyhteys katkesi. Kaikki voimat, mitä suinkin oli käytettävissä, pantiin liikkeelle Neidenburgia kohti I:tä armeijaosastoa auttamaan odotettavassa taistelussa. Kenraali v. François oli toimitarmollaan kuitenkin jo auttanut itse itseään ja vihollinen oli varovaisempi kuin aseman vuoksi oli tarpeellista.
Kun nämä käskyt oli annettu, lähdin Hohensteiniin. Kuljin ensinnäkin taistelukentän poikki. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Hohensteinin itäpuolella ahtaantuivat omat kolonnat ja venäläiset vankijoukot kokoon. Ei ollut pieni asia saada täällä aikaan järjestystä I reserviosasto ja XX armeijaosasto sijoitettiin pitkin Allensteinin-Hohensteinin tietä. Armeijan ylikomento siten taas sai edes kaksi armeijaosastoa vähitellen lujasti käsiinsä.
Taistelu läheni loppuaan. 3:s reservidivisioona oli tunkeutunut kauas vihollisen läpi ja saapunut Neidenburgin itäpuolelle Muschakeniin. Sekavan metsämaan kautta tänne myöhemmin yhä takaisin virtaavat venäläiset koettivat vielä monesta kohdasta murtaa saksalaisen renkaan. Varsinkin Muschakenissa sattui vielä 30 p:nä sangen vakavia, tuimia taisteluita, mutta ratkaisu ei enää voinut muuttua.
Kenraali Samsonov ampui itsensä. Hänet haudattiin tuntemattomana Willenbergin läheisyyteen. Medaljongista, joka kaatuneelta sotapäälliköltä otettiin tuntomerkiksi häntä haudattaessa, saattoi hänen puolisonsa, joka oli Saksassa sotavanki-asioissa, päästä haudasta selville.
Vangiksi joutuneet komentavat venäläiset kenraalit tulivat Ostrodeen ja ilmoittautuivat kenraali v. Hindenburgille.
Vanki- ja saalisluvut ovat tunnetut.
Vihollisen veritappiotkin olivat ankarat. Se laajalle levinnyt juttu, että venäläisiä muka oli tuhansittain ajettu soihin, joihin he muka hukkuivat, on satua. Suota ei ollut missään lähimaillakaan.
Yksi maailmanhistorian loistavimpia taisteluita oli täten taisteltu, ja tämän suurtyön olivat suorittaneet joukot, jotka olivat taistelleet viikkoja, osaksi onnettomasti. Siitä saamme kiittää rauhanaikaisia armeijalaitoksiamme. Tämä taistelu on johtajille, joukoille, upseereille ja sotamiehille, koko isänmaalle kunniakas lehti.
Saksa ja Itävalta-Unkari riemuitsivat — maailma vaikeni. Taistelulle annettiin minun ehdotuksestani Tannenbergin taistelun nimi muistoksi siitä taistelusta, jossa Saksalainen ritarikunta joutui tappiolle Liettuan ja Puolan yhdistettyjä armeijoja vastaan taistellessaan. Salliiko saksalainen nyt, kuten silloin, että liettualainen ja varsinkin puolalainen käyttää voimattomuuttamme hyväkseen ja tekee meille väkivaltaa? Tuleeko vuosisatoja vanhan saksalaisen kulttuurin tuhoutua?
En voinut täydestä sydämestäni iloita tästä valtavasta voitosta; Rennenkampfin armeijan tuottama hermorasitus oli ollut liian ankara. Mutta ylpeitä olimme tästä taistelusta. Läpimurto ja kierto, rohkea voitontahto ja päämäärän viisas rajoittaminen olivat tämän voiton meille tuottaneet. Huolimatta siitä, että idässä olimme vastustajaamme heikommat, oli meidän onnistunut taistelutantereelle yhdistää melkein yhtä suuret voimat kuin vihollisella oli. Ajattelin kenraali kreivi v. Schlieffeniä ja kiitin tätä oppimestaria.
Allensteinin protestanttisessa kirkossa kenraali v. Hindenburg ja minä syvällä liikutuksella kiitimme kaikkivaltiasta Jumalaa.
Minulle ei jäänyt hetkeäkään aikaa lepoon. Minun täytyi valmistaa armeijan ryhmitystä sotatoimien jatkamista varten. Oli tavattoman vaikea tehtävä taistella toinen taistelu loppuun ja seuraavaa valmistella. Tällä välillä oli sanomattoman paljon järjestettävää. Vankien poiskuljetusta oli kiirehdittävä. Aseman epävarmuuteen nähden oli niiden suuri luku itsessäänkin rasitus.
Sain II luokan rautaristin ja kiinnitin sen ylpeänä rintaani. Kun ajattelen Liègiä ja Tannenbergiä, täyttää vielä nytkin oikeutettu tyydytys sydämeni. Rautaristin II luokka on sodan varressa sitten menettänyt arvonantoaan; se on kovin valitettava, vaikka tosin luonnollinen ilmiö. Jokaisen, joka on sen rehellisesti ansainnut, pitäisi ylpeydellä sitä kantaa.
IV.
Lännessä oli Saksan aseitten voittokulkua jatkunut. Armeijan ylijohto luuli sen vuoksi voivansa lännestä lähettää kolme armeijaosastoa 8:nnen armeijan vahvistukseksi. Tannenbergin taistelun alussa saimme sähkösanoman, joka toi tiedon näistä apujoukoista. Minulta myöhemmin kysyttiin, voitaisiinko yksi armeijaosasto pitää edelleenkin lännessä. Minä kun en ollut apuväkeä pyytänytkään, suostuin tähän. Tuli vain kaksi armeijaosastoa, kaartin reserviosasto ja XI armeijaosasto, sekä 8:s ratsuväkidivisioona. Liian aikainen oli päätös heikontaa itseämme lännessä. Valitettavasti emme voineet idässä sitä oivaltaa, lännestä saamamme tiedot olivat olleet niin suotuisat. Erikoisen paljon merkitsi vielä se, että itään lähetetyt vahvistusjoukot otettiin ratkaisua tavoittelevasta oikeasta sivustasta eikä vasemmasta, joka nyt oli liian vahva, kun Lothringissa oli taistelu päättynyt. Sinne jätettiin yksi armeijaosasto, joka oli kolmanneksi määrätty itään.
Galitsiassa asema oli nyt jo käynyt epäedulliseksi. Venäjän sotajoukon pääosa oli hyökännyt Itävalta-Unkarin armeijoja vastaan elokuun lopulla ja lyönyt ne Lembergin itäpuolella. Itävalta-Unkarin armeija ei sodan alussa ollut täysipätöinen sotasuure. Jos meillä todella ennen sotaa olisi ollut hyökkäysaikeita, olisi meidän täytynyt vaatia Itävalta-Unkaria parantamaan sotavoimaansa. Valtakunnan rautatieverkkoakin olisi pitänyt täydentää, se kun oli aivan riittämätön. Siitä huolimatta oli suuri erehdys, että jätimme sen tekemättä. Kolmiliitto oli vain poliittinen liitto. Ranskan ja Venäjän välisellä liitolla sitä vastoin oli nimenomaan sotilaallinen luonne. Siitä johtui, että vihollisemme pääsivät meistä paljon edelle.
Välipuheemme Itävalta-Unkarin kanssa yhteisen sodan varalta olivat niinikään puutteelliset. Kenraali kreivi v. Schlieffen pelkäsi salaisuuden kavaltamista, joka todella on tapahtunutkin. Yhteisiä sotatoimia varten oli vain karkea suunnitelma. Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Sanin taa oli oikeutettu vain siinä tapauksessa, että se yksin oli Venäjän armeijaa voimallisempi, kuten useat itävalta- unkarilaiset upseerit otaksuivatkin, taikka että me saatoimme samalla kulkea Narewin poikki vahvoin voimin. Mutta sitä me emme voineet, syystä ettei viimeisestä armeijanvahvistus-laista saatukaan tulokseksi niitä kolmea armeijaosastoa, joita yleisesikunta toivoi. Nyt oli sitä paitsi korvattava Italian puuttuminen länsirintamalla.
Vanhempain Italian kanssa tekemäimme sotilaallisten välipuheitten mukaan piti Elsassiin tulla kolme italialaista armeijaosastoa ja kaksi ratsuväkidivisioonaa, kun taas armeijan pääosa, rannikkotykistöä lukuun ottamatta, oli koottava Ylä-Italiaan Ranskan rajalle. Laivaston piti samalla pyrkiä katkaisemaan Ranskan yhteys sen pohjoisafrikkalaisen siirtomaavaltakunnan kanssa. Jonkun aikaa otettiin nämä välipuheet lukuun. Sitten ne jäivät. Italian yleisesikunnan päällikön, kenraali Pollion nimenomaisesta pyynnöstä näitä toimenpiteitä sitten uudelleen kehitettiin.
Kesällä 1914, vähän ennen sodan syttymistä, kenraali Pollio kuoli. Ranskan ei kaakkoisrajalleen tarvinnut jättää ainoatakaan miestä. Se saattoi lähettää meitä vastaan kaikki, se kun tarkkaan tiesi, ettei Italia sodassa astuisi meidän puolellemme. Entinen liittolaisemme vahingoitti meitä sen kautta aivan suunnattomasti. Sen vaarallinen asema Englantiin nähden oli ilmeinen. Ristiriita Itävalta-Unkarin kanssa oli olemassa. Nämä suhteet olivat vanhat, mutta eivät ne estäneet Italiaa tekemästä liittoaan Itävalta-Unkarin ja meidän kanssamme. Sillä oli ollut siitä paljon etua. Saatoimme edes odottaa, että Italia tuntisi meihin nähden velvoitusta. Terve kansallinen itsekkyys on ymmärrettävä, sen tulee elää joka kansassa. Mutta on eetillisiä lakeja, joita ei saa rikkoa. Sen Italia teki. Tyytyköön siihen, että meillä on huonot ajatukset sen käytöksestä neljänä sotavuotena.
Itävalta-Unkarin armeijan vaikea asema elokuun lopulla sangen suurta venäläistä ylivoimaa vastassa oli ilmeinen. Itävalta-Unkarin yleisesikunnan päällikkö, kenraali v. Conrad, oli täysin oikeutettu tekemäänsä vaatimukseen, että meidän piti marssia Narewin yli. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista siihen nähden, että 8:s armeija yhä vielä oli Rennenkampfin armeijaan verraten heikko. Millä hetkellä tahansa Rennenkampf saattoi Allensteinin-Elbingin linjaa vastaan etenemällä pysäyttää meidän etenemisemme Mlawan-Pultuskin linjaa vastaan. Ei ollut muuta neuvoa, kuin ensinnä tehdä tilit venäläisen Niemenin-armeijan kanssa.
Rennenkampf tosin oli Tannenbergin taistelun vaikutuksen alaisena vienyt etujoukkonsa jonkun kilometrin taapäin, mutta näytti kuitenkin aikovan jäädä Pregelin ja Mauer-Seen välille. 8:nnen armeijan täytyi taistella uusi taistelu ja sitä varten koota kaikki voimansa. Tämän aikomuksen toteuttamiseksi vietiin lännestä saadut apujoukot Allensteinin-Elbingin välille ja entinen 8:s armeija koottiin linjalle Willenberg-Allenstein olemaan valmiina eteenpäin marssimaan. Soldaun luo jäi rajan suojaksi vain heikkoja voimia; niiden piti Mlawan suuntaan marssien kulkea Puolan rajan poikki.
Joukkojen sijoituksen päätettyämme tahdoimme Pregelin ja Mauer-Seen välillä käydä Rennenkampfin leveän rintaman kimppuun ja Lötzenin kautta ja vielä kauempaa etelästä kiertää hänen vasemman siipensä. Äärimmäisen eteläsivustamme tehtäväksi jäi armeijan turvaaminen Augustowia ja Ossowietzia vastaan, jonne saattoi arvata vihollisen purkavan sotaväkeä. Paraillaan koossa olevan 8:nnen armeijan piti siten taistella kolmessa ryhmässä Pregelin ja Mauer-Seen välillä Lötzenin itäpuolella ja Eyckin suunnalla.
Syyskuun alussa seisoivat eteenpäin marssiin valmiina:
Veikselin linnain sota-varusväki Soldaun luona.
v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona Neidenburgin luona.
3:s reservidivisioona ja I armeijaosasto Willenbergin, Ortelsburpin luona, I ratsuväkibrigaadi Johannisburgin länsipuolella.
XVII armeijaosasto Passenheimissa.
XX, XI armeijaosasto ja I reserviosasto Allensteinissa ja kahden puolen sitä.
Kaartin reserviosasto levitti rintamaansa Elbingistä Passargen alijuoksua kohtaan.
8:s ratsuväkidivisioona marssi Lötzenin suunnalle.
I ratsuväkidivisioona ilman I:stä ratsuväkibrigaadia seisoi vielä Niemenin-armeijan rintaman edessä, senkin piti kulkea Lötzenin kautta eteenpäin.
Königsbergin pääreservi piti Deime-linjaa hallussaan.
Posenin pääreservi ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona aiottiin myös tuoda avuksi, mutta ne eivät enää ennättäneet siksi ajoissa, että olisivat voineet taisteluun osaa ottaa.
I:n reserviosaston ja XVII:n armeijaosaston kolonnain ja kuormastojen, jotka alkuaan olivat peräytymässä Passargen taa, oli täytynyt suorittaa sangen vaikeita liikkeitä. Ne olivat kuitenkin lopulta ilman kovin suuria hankauksia päässeet oikealle rintamaansijoittumisalueelleen.
Venäläistä ratsuväkeä, jonka edestä I:sen ratsuväkidivisioonan oli täytynyt väistyä, oli joksikin aikaa tunkeutunut kauas länttä kohti aina alas Passarge-Wormdittiin saakka, mutta mitään sotilaallista vahinkoa se ei ollut aikaan saanut. Niinpä se käsittämätöntä kyllä oli jättänyt Elbing-Königsbergin suuren radan hävittämättä.
Meille tietysti oli sangen tärkeätä saada pian uudelleen liikekuntoon rautatiet ja ennen muita ne, jotka Gumbinnenista takaisin marssiessamme olimme katkaisseet. Etenkin oli Korschenin asema tärkeä. Se oli pitänyt hävittää perusteellisesti. 48 tuntia sen jälkeen kuin saimme sen haltuumme, oli se jälleen käyttökunnossa. Tässä oli eduksi, ettei hävitystyö ollutkaan ollut niin perinpohjainen kuin olin odottanut. Joukoilla ei vielä ollut kokemusta. Erikoiset teknilliset ohjeet ovat tarpeen. Olen siitä tulevaisuuden varalle oppinut.
V.
Eteneminen Rennenkampfin armeijaa vastaan alkoi syyskuun 4:ntenä. 7 p:nä asetuimme kaartin reserviosaston, I:n reserviosaston, XI:n ja XX:n armeijakunnan kanssa vihollisen asemien eteen linjalle Wehlau-Gerdauen-Nordenburg-Angerburg Pregelin ja Mauer-Seen välille ja seuraavana päivänä suunnitelmallisesti kävimme sen kimppuun. Taistelut eivät menestyneet suotuisasti varsinkaan XX:n armeijakunnan kohdalla. Venäläinen teki siellä voimakkaan vastahyökkäyksen. Vihollisen asemat olivat vahvat ja taitavasti rakennetut. Emme niillä taisteluneuvoilla ja ampumatarpeilla, mitä meillä oli koskaan olisi niitä käsiimme saaneet, elleivät aiottu kiertoliike Lötzenin kautta ja linnoitettu järvisulku olisi tehonneet.
Ei tila Lötzenin itäpuolellakaan alussa näyttänyt hyvältä, vaikka kaupunki itse olikin urhoollisesti pitänyt puoliaan. XVII armeijaosasto ynnä 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisioona, jotka olivat edenneet linnoituksen kautta, pääsivät sen luoteispuolella järviseudussa 8 ja 9 p:nä vain hitaasti eteenpäin. Kruglaukenin ja Possessernin luona niiden täytyi taistella ankaria taisteluita. I armeijaosasto, joka oli edennyt Nikolaikenin ja Johannisburgin kautta, oli järvilinjan itäpuolella vietävä sangen jyrkkään pohjoista kohti. 9 p:n illalla se helpotti XVII:n armeijaosaston ahdinkoa, 3:s reservidivisioona, jonka jälkeen oli lähtenyt v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, marssi yhä edelleen suuntaa Bialla-Lyck. Jo syysk. 8 p:nä ne Biallan luona kohtasivat vahvasti ylivoimaisen vihollisen.
Tämäkin sotatoimi oli kuulumattoman rohkea. Niemenin-armeija ja sen 24 jalkaväen-divisioonaa oli jo sinänsä hyvin paljon voimallisempi 8:tta armeijaa ja sen 15 tai 16 divisioonaa. Venäläisissä divisioonissa sitä paitsi oli 16, meikäläisissä vain 12 pataljoonaa. Venäläisten sotavoimain lisäksi tuli vielä neljästä kuuteen divisioonaa, jotka olivat koolla Ossowietzin ja Augustowin seuduilla. Joka hetki ja mille paikalle tahansa voitiin nämä joukot koota meitä vastaan valtavaksi ylivoimaksi. Oikea sivustamme järvien itäpuolella varsinkin oli vaarassa. Se olisi voitu musertaa. Emme hetkeäkään epäröineet uskaltaa tappelua tässäkin tilanteessa. Etevämpi harjoituksemme oli meidän puolellamme. Tannenberg oli meille tuottanut suuren ylivoiman.
Ylikomento olisi mielellään suonut, että oikea sivusta olisi ollut vahvempi. Sitä varten oli yksi XX:n armeijaosaston divisioona lähetetty järvien länsipuolelle käytettäväksemme. Mutta se oli annettava kenraalikomennolle taas takaisin. Ne neljä armeijaosastoa, jotka kävivät vihollisen rintaman kimppuun, olivat levitettyinä 50 kilometrin matkalle, joka sentään oli sangen suuri matka. Lisäksi kaartin reserviosaston kenraalikomento pelkäsi venäläisten hyökkäystä vastaansa ja siitä syystä vetäytyi enemmän kokoon. Pohjoissivustan täytyi pitää kiinni Pregelistä, muutoin saattoi 8:s armeija tulla siltä puolelta kierretyksi. Kiertävää sivustaa ei voitu tehdä vahvemmaksi kuin alkuaan oli määrätty. Meidän täytyi odottaa, kuinka hyvin tai huonosti hyökkäyksemme luonnistuisi. Aseitten täytyi tässäkin ratkaista. Meidän vain täytyi tehdä kaikki turvataksemme menestyksen, johon pyrimme.
Syysk. 10:ntenä saapui varhain ratkaiseva tieto, että vihollinen oli yön kuluessa k:lo 9:stä illalla Gerdauenin pohjoispuolella II reserviosaston edestä jättänyt asemansa — arvatenkin I:n ja XVII:n armeijaosaston jatkuvain taistelujen johdosta. Reserviosasto oli tunkeutunut asemiin ja aikoi kulkea eteenpäin. Helppo on kuvitella, minkä riemastuksen tämä päämajassa synnytti. Jälleen oli saavutettu suuri menestys, ei vielä kuitenkaan ratkaisua. Venäjän armeija ei vielä suinkaan ollut lyöty. Tötzenin koillispuolella saavutimme vain paikallista menestystä. Meidän tuli nyt kaikella mahdollisella tarmolla ajaa takaa rintamalla ja tunkeutua peräytyvän vihollisen sisään, sillä välin kuin kiertävä sivusta Romintenin nummen itäpuolitse eteni Wirballenin-Kownon tietä kohti. Tahdoimme täten, mikäli mahdollista tunkea venäläiset Memeniä kohti. Samalla oli kuitenkin otettava lukuun, että Rennenkampf vieläkin kauempaa etelästä tulevain apujoukkojen keralla kykeni mihin suuntaan tahansa tekemään voimallisen hyökkäyksen. Linjamme olivat kaikkialla sangen ohuet, mutta molemmat pohjoiset ryhmät, joita Mauer-See oli tähän saakka toisistaan erottanut, olivat jälleen yhtyneet. Tilanne jäi edelleenkin tavattoman jännittyneeksi.
Joukkomme ryhtyivät uusiin tehtäviin. Niiden tuli uupumatta ajaa vihollista takaa monta tietä marssien ja läheistä yhteyttä keskenään pitäen ja käydä sen kimppuun, milloin se yritti vastarintaan asettua. Samalla oli kuitenkin odotettava naapurikolonnain ryhtymistä paikallisiin kiertoliikkeihin, jotta tappiot olisivat pienemmät. XVII:n ja varsinkin äärimmäisenä oikealla sivustalla olevan I:n armeijaosaston ja 1:sen ja 8:nnen ratsuväkidivisioonan täytyi tuon tuostakin tehdä kiertoliikkeitä. Eri osien marssisuunnat olivat, vasemmalta sivustalta alkaen, osapuilleen seuraavat:
Königsbergin pääreservi Königsberg — Tilsit,
Kaartin reserviosasto Grosss-Audowöhnen,
I reserviosasto Insterburg-Pillkallen,
XI armeijaosasto Darkehmenin pohjoispuolitse,
Gumbinnen-Stallupönen,
XX armeijaosasto Darkehmen, Wirballenin-Wyshtyter-järven
puolitiehen,
XVII armeijaosasto aivan Romintenin nummen pohjoispuolitse
Wyshtynjetziin,
I armeijaosasto aivan Romintenin nummen eteläpuolitse
Marjampolia kohti,
8:s ja 1:nen ratsuväki- I:n armeijaosaston edellä
divisioona Wirballenin—Kownon tietä kohti.
Liikkeet eivät menestyneet juuri niin, kuin olin toivonut. Ystävää ja vihollista oli vaikea erottaa toisistaan. Joskus ampuivat omat kolonnat toisiaan. Joukot kävivät liian tuimasti rintamain kimppuun, eivätkä odottaneet naapurikolonnain tointa. Pahin vastus kuitenkin oli, että XI armeijaosasto syysk. 11 p:nä ilmoitti suuren ylivoiman käyneen kimppuunsa. Moinen tapaus oli mahdollinen, meidän täytyi ottaa se lukuun. Rintama tarvitsi, kun molemmanpuoliset voimasuhteet olivat semmoiset kuin ne olivat, kiertäväin osastojen välitöntä taktillista apua. Meidän täytyi sen vuoksi johtaa XVII ja I armeijaosasto jyrkemmin pohjoista kohti, kuin alkuaan aikomuksemme oli. I:n armeijaosaston otaksuma osoittautui muutaman tunnin kuluttua vääräksi. Kiertävälle sivustalle oli kuitenkin jo lähetetty käsky. Myöhemmin armeijakunnat jälleen suunnattiin takaisin, mutta ainakin puolen päivää oli menetetty.
8:s armeija toimi erinomaisesti. Koko eteneminen, jonka kuluessa neljänä päivänä vallattiin maata paljon yli 100 kilom., oli näille pitkiä taisteluja kestäneille ja kaikenlaisia rasituksia kärsineille joukoille loistava voittoretki. Tämä koski varsinkin 8:nnen armeijan entisiä joukko-osastoja; kaartin ratsuväkiosasto ja XI armeijaosasto olivat lännessä Namurin luona urhoollisesti taistelleet, mutta kuitenkin oli niillä tähän saakka ollut helpommat päivät.
Taistelun tulos ei ollut yhtä silmäänpistävä kuin Tannenbergin taistelun. Vihollista ei ahdistettu selän puolelta; se ei ollut mahdollista. Vihollinen ei jäänyt paikoilleen, vaan lähti pois; siten oli vain rintaman ja sivustain takaa-ajaminen mahdollista. Tannenbergin luona saimme yli 90.000 vankia, nyt 45.000. Mutta mitä olevissa oloissa oli mahdollista saavuttaa, se saavutettiin.
Rennenkampf ei yleensä näytä ajatelleenkaan vakavaa vastarintaa. Ainakin hän sangen varhain alkoi paluumarssinsa ja marssi yötkin. Lentäjämme olivat nähneet tallatuita kolonnanteitä, mutta tiedot olivat olleet liian epämääräisiä. Venäläinen oli mestari panemaan toimeen peräytymisiä ja teistä sivussakin kuljettamaan joukkoja kenttien ja metsäin halki.
Hellittämättömät liikkeemme yhdessä kiertoliikkeen kanssa ajoivat peräytyvän venäläisen armeijan kulkemaan niin terävään edellämme, että se oli hajaannustilassa Niemenin yli päästessään. Sitä ei lähiviikkoina enää tarvinnut pitää täysiarvoisena taistelumahtina, ellei venäläinen saattanut sille hankkia vereksiä voimia.
Masurin-järvien taistelu ei ole saanut osakseen niin suurta tunnustusta, kuin se ansaitsee. Se oli suuresti suunniteltu ja suunnitelmallisesti toimeen pantu ratkaiseva taistelu erinomaisen suurta ylivoimaa vastaan; suuret vaarat liittyivät siihen, mutta vihollinen oli voimistaan tietämätön. Se ei edes ryhtynyt lopputaisteluun, vaan vältti sen hätäisen peräytymisen kautta, joka meidän painostuksemme johdosta sai paon luonteen.
Syrjässä suuresta tappelukentästä olivat 3:s reservidivisioona tarmokkaan johtajansa kenraali v. Morgenin johdolla ja v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona syysk. 8:ntena Biallan luona sangen hyvällä menestyksellä taistelleet suurta vihollisen ylivoimaa vastaan ja lyöneet saapuvat apujoukot. Sen kautta ne olivat torjuneet suuren vaaran, joka uhkasi kauempana pohjoisessa taistelevaa armeijaa. Ossowietzin kohdalla jäi kenraali v. der Goltz asemilleen. Kenraali v. Morgen ankarin taisteluin valloitti Augustowin ja Suwalkin. Suuriruhtinas Nikolain aikomus huojentaa Rennenkampfin asemaa siltä puolelta meni myttyyn.
Syysk. 13 p:nä taistelu pääasiallisesti oli päättynyt.
Joukkojen sijoitus oli mainittuna päivänä suunnilleen tämä:
Linnoitusjoukot kenraali v. Mühlmannin johdossa Mlawan luona, v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona Ossowietzin edustalla, 3:s reservidivisioona Augustowin-Suvalkin luona, 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisioona kaukana edellä Marjampolin suunnalla, I armeijaosasto kaukana edellä Marjampolin suunnalla, XVII armeijaosasto Wyschtynjetz—Wirballenin linjan etupuolella, XX armeijaosasto Wyschtynjetz—Wirballenin linjan etupuolella, XI armeijaosasto Wirballenin pohjoispuolella, I reserviosasto Wladislawowissa, Kaartin reserviosasto jo perääntyneenä Wehlaun koillispuolella, Königsbergin pääreservi: Tilsitissä.
Taistelukentän keskustaan oli täten joutunut hyvin lähekkäin useita armeijakuntia. Osaksi niiltä jo puuttui tilaa ja sotatointen jatkamiseen ne olivat ensimmäisinä valmiina käytettäviksi. Jo silloin kun lähdettiin Rennenkampfia vastaan etenemään, ei voinut enää olla epäilystä siitä, ettei eteneminen missään tapauksessa tulisi kulkemaan Niemenin yli. Minun aikomukseni oli, että Rennenkampfin kanssa välimme selvitettyämme edettäisiin Itä-Preussin itärajaa suojaamalla käytettävin voimin etelärajan poikki Narewia vastaan, jotta päästäisiin välittömämpään yhteistoimeen Itävalta-Unkarin armeijan kanssa siihen suuntaan kuin kenraali v. Conrad oli ehdottanut. Minulla ei silloin vielä ollut tietoa siitä ankarasta tappiosta, jonka Itävalta-Unkarin armeija sillä välin oli kärsinyt. Mainittuun ajatussuuntaan käyviä määräyksiä oli jo annettu, mutta niitä ei enää toteutettu.
VI.
8:nnen armeijan koko voittoretken aikana Allensteinin seuduilta aina vihollisen alueelle saakka oli armeijan-ylikomento seurannut lähellä joukkojen perässä. Olen aina pitänyt kiinni siitä, että meidän tulee pysyä mitä lähimmässä kosketuksessa johtajien ja joukkojen kanssa. Se oli käskyjen lähettämisen ja tietojen saamisen vuoksikin ehdottoman välttämätöntä: teknilliset sananlähetyskeinot olivat vielä epätäydelliset. Itä-Preussin maakunnassa olivat kaukopuhelumahdollisuudet vielä koko vaatimattomat. Virkamiehet olivat osaksi jättäneet virkansa. Kipinäasemista oli hyvä apu, mutta niitä ei ollut muuta kuin ratsuväellä ja armeijan ylikomennolla. Minun täytyi sen vuoksi ensi sijassa turvautua voimavaunuun ja lähettää esikunnan upseereja. Vapaaehtoisen autojoukon herrat vaununkuljettajat ovat toimineet varsin etevästi. He suorittivat matkoja, jotka muistuttivat uhkarohkeimpia partioratsastuksia. Ne muutamat lentäjät, mitä meillä oli, tarvitsin välttämättömästi tiedusteluun, sanan lähettämiseen en voinut niitä käyttää. Huolimatta tiedonantokeinojen niukkuudesta onnistui meille kuitenkin aina olla selvillä asioista ja ajoissa saattaa perille armeijan ylikomennon käskyt. Puhuin itsekin paljon kaukopuhelimella, kannustin toimeen, missä se näytti tarkoituksenmukaiselta, ja sekaannuin asiaan, missä se koko yrityksen onnistumiselle oli välttämätöntä. Tämä persoonallinen seurustelu päälliköiden kanssa oli hyödyksi, se tarjosi tilaisuuden saada välittömästi tietoja ja välittömästi vaikuttaa.
Meillä oli koko jakso uusia majoja. Niistä paikoista, mihin tulimme, oli Nordenburg ensimmäinen, joka oli pitemmän aikaa ollut venäläisten hallussa. Se oli käynyt aivan uskomattoman siivottomaksi. Tori oli törkyä täynnään. Huoneet oli iljettävästi liattu.
Insterburgissa asuimme Dessauer Hofissa, samassa kortteerissa, josta
Rennenkampf oli vast'ikään lähtenyt. Suuriruhtinas Nikolai
Nikolajevitshkin kuuluu vasta sangen myöhään lähteneen kaupungista.
Saimme tilaisuuden tarkemmin katsella venäläisten asemia. Syvä kiitollisuuden tunne valtasi meidät kaikki, ettei meidän tarvinnut niitä väkirynnäköllä vallata. Se olisi maksanut paljon verta.
Suuri osa venäläisestä sotaväestä käyttäytyi elokuussa ja syyskuussa Itä-Preussissä mallikelpoisesti. Viinikellareita ja varastoja vartioitiin. Insterburgissa Rennenkampf piti yllä kovaa kuria. Mutta sota tuotti kuitenkin sanomattoman paljon kurjuutta ja paljon kauhua. Kasakat olivat julmia ja raakoja, he polttivat ja ryöstivät. Paljon asukkaita surmattiin, naisille tehtiin väkivaltaa, väestöstä osa kuljetettiin pois. Enimmäkseen oli tämä aivan järjetöntä. Turhaan saa kysyä syytä. Väestö ei vähimmälläkään tavalla vastustanut venäläisiä. Se alistui eikä ottanut taisteluun osaa, mikä olikin meidän käsityksemme mukaan oikein. Venäläiset ovat vastuunalaiset näistä ilkitöistään.
Raskaasti oli venäläinen armeija rasittanut Itä-Preussiä. Nyt olimme ylpeät siitä, että olimme saksalaisen maan vapauttaneet vihollisesta. Väestön riemu ja kiitollisuus olivat suuret. Maata ei ole sitä varten pelastettu, että se joutuisi muukalaisen ikeen alle. Moisesta häpeästä meitä varjelkoon taivas.
Insterburgissa olimme syysk. 14 p:nä täysin tietoisina voitosta ja suurista saavutuksista. Sitä suurempi yllätys oli minulle, kun minut määrättiin esikuntapäälliköksi eteläarmeijaan, joka oli kenraali v. Schubertin johdolla muodostettava Breslauhun.
VII.
Lännessä oli saksalaisten eteneminen päättynyt peräytymiseen. Saksan länsiarmeijan oikea sivusta oli liian heikko eikä kaartanut kyllin kaukaa, kaartin reserviosaston ja XI:n armeijaosaston pois lähettäminen olivat vaikuttaneet tuhoisasti. Sivustaa päinvastoin olisi tullut vahvistaa Lothringista ja Elsassista otetuilla joukoilla. Niin edellytti kenraali kreivi v. Schlieffenkin tutkimuksissaan. Hänen käsityksiään vastaan oli toimittu siinäkin, että sinne marssivat saksalaiset joukot vietiin niin etäälle Luneville-Epinalin linjaa kohti ja että ne sinne takertuivat. Se olisi ollut koko armeijan kohtalo, ellemme olisi edenneet Belgian kautta, vaan olisimme pitäneet oikean sivustan Longwyn eteläpuolella. Sillä välin kuin me olisimme vuodattaneet vertamme Verdunin-Belfortin linjan ranskalaisten salpalinnoitusten luona, olisi oikeanpuoleinen sivustamme joutunut Belgian puolelta Belgian, Ranskan ja Englannin yhdistetyn hyökkäyksen alaiseksi ja lyöty. Samalla olisimme menettäneet alareiniläisen teollisuusalueemme. Se olisi ollut varma häviömme.
Armeija oli saanut käskyn peräytyä Marnelta, syylläkö vai syyttä, siitä en ole koskaan voinut saada selvyyttä.
Sodan täytyi nyt kestää kauan, isänmaalta vaadittaisiin suunnattomia. Oli tullut se hetki, että Saksassakin kaikki täytyi kohdistaa sotaan ja oli aljettava suurisuuntainen valistustyö. Olin hämmästyksissäni mielialasta, jonka Berliinissä tapasin lokakuun lopulla 1914. Asemamme äärettömästä vakavuudesta ei huomannut jälkeäkään.
Oli ankara ja kohtalokas tapaus, ettei Saksa kahdenliiton ollessa miesluvultaan heikompi ja vihollisten ympäröimänä rohkealla iskulla voittanut sotaa, johon se oli pakotettu, ja tuottanut tappiota miesluvun puolesta voimallisemmalle, mutta huonommin opetetulle viholliselle. Nyt oli lukuun otettava, että armeijat sodan kuluessa opetukseen nähden kävisivät tasasuhtaisemmiksi, vaikka saatoimmekin toivoa, että vakaantuneet traditsionit vielä kauaksi aikaa takaisivat Saksan armeijalle jonkinlaisen etevämmyyden. Vakinaisten upseerien suuri puute saattoi arveluttaa. Joka tapauksessa oli tehtävä kaikki mitä suinkin voitiin tehdä sotataitomme etevämmyyden säilyttämiseksi, ettei vihollisen suurempi miesluku kävisi liian tuntuvaksi.
Varsinkin täytyi meidän ottaa lukuun se, että Englanti käyttäisi aikaa puolustusvoimainsa vahvistamiseksi ja laivastonsa lisäksi vielä hankkisi vahvan armeijan. Miehiä sillä kyllä oli. Tämän vuoksi emme saaneet vähääkään laiminlyödä voittaaksemme vielä sittenkin sodan. Saksasta oli tehtävä asestettu sotaleiri. Se olikin uudenvuodentoivotukseni, jonka v:n 1915 tammikuun 1 päiväksi lähetin eräälle sanomalehdelle. Ylin armeijanjohto oli syksyllä 1914 ja talvella 1914/15 luonut 18-20 divisioonaa. Teimme uusia divisioonia maanpuolustus- ja nostoväkiryhmityksistä. Aluksikin vähensimme divisioonan pataljoonaluvun 12:sta 9:ään ja muodostimme täten vapautuneista pataljoonista uusia divisioonia, antaen niille tykistöä ja erikois-aselajeja. Paljon saimme aikaan, useissa suhteissa jäi saavutuksemme kuitenkin vaillinaiseksi.
8:s armeija olisi nyt täydelleen voinut luovuttaa armeijaosastoja länteen. En tiedä, onko tämä ollut ylimmässä armeijanjohdossa harkinnan alaisena vai eikö Itävalta-Unkarin armeijan asema ensinkään suonut sijaa semmoiselle ajatukselle. Tämä armeija oli, kuten nyt valitettavasti sain nähdä, täydelleen lyöty ja peräytyi Sanin yli mitä suurimpia tappioita kärsien. Venäläinen seurasi perässä. Venäläisten hyökkäys Mähriin ja sitten Ylä-Schlesiaankin kävi mahdolliseksi. Itävalta-Unkarin armeijaa oli autettava, jos mieli pelastaa se tuhoutumasta. 8:nnen armeijan eteneminen Narewin poikki, jota syyskuun alussa oli ajateltu, olisi ollut tuulentupa. Apua oli annettava heti eikä se voinut olla liian tehokas. Länttä emme voineet vahvistaa.
Käskyssä, jonka 14 p:n iltana sain Insterburgiin, lausuttiin, että kaksi 8:nnen armeijan armeijaosastoa muodostaisi Ylä-Schlesiassa eteläarmeijan. Tämä näytti vain torjumista ja suojelusta tarkoittavalta toimelta. Ei missään tapauksessa se riittänyt edes johonkin määrään palauttamaan maassa asemaa ennalleen. Me emme saaneet vain torjua, meidän tuli myös toimia. Kaukopuhelussa sen vuoksi heti ehdotin ylimmälle armeijanjohdolle ja vielä kenraali v. Moltkelle persoonallisestikin, että 8:nnen armeijan pääosa ja vast'ikään ylennetty kenraalieversti v. Hindenburg lähetettäisiin Ylä-Schlesiaan ja Poseniin. Vain heikkoja osia oli jätettävä Itä-Preussin suojaksi senkin varalta, että Venäjä vereksin voimin uudelleen hyökkäisi tähän onnettomaan maahan. Minä tosin sentään toivoin, että siitä oltaisiin vielä kaukana. Jo sotatoimien aikana oli kaikkien tapausten varalta määrätty Lötzenin ja järvien asemat vahvistettaviksi ja laajennettaviksi. Me vaadimme, ettei tehtäisi vain suunnitelmaa, vaan myös alettaisiin itse työt. Angerapp-linjakin oli vahvistettava. Nämä toimenpiteet aiheutuivat sotatilanteen muutoksesta ja myöhemmin maksoivat vaivat.
Kenraali v. Moltke lupasi, että ehdotukseni otettaisiin harkittavaksi, ja lyhyesti selosti minulle, kuinka asema lännessä oli muuttunut. Siihen saakka olimme kuulleet siitä vain huhuja. Kenraali v. Moltke oli syvästi liikutettu lännen aseman johdosta. Se oli viimeinen virkapuheluni tämän ihmisenä niin huomattavan miehen kanssa. Hänellä oli terävä sotilaallinen äly ja suuria sotatilanteita hän osasi käsitellä erinomaisen selvästi. Mutta hän ei ollut mikään perinpohjainen luonne, hän oli mielialaltaan enemmän rauhan kuin sodan mies, muistan montakin hänen lausuntoaan. Hänen terveytensä oli sodan alussa kahden Karlsbad-hoidon johdosta muutamassa kuukaudessa kovasti heikontunut.
Näinä päivinä alkoi sotaministeri kenraali v. Falkenhayn johtaa sotatoimia.
Syysk. 14:nnen illalla lausuin jäähyväiset kenraalieversti v. Hindenburgille ja tovereilleni. Helppoa ei ollut kahden voitokkaan taistelun jälkeen erota ylipäälliköstä ja esikunnasta. Kenraali v. Hindenburg oli aina suostunut ehdotuksiini ja vastuuvalmiina ne hyväksynyt. Muodostui kaunis luottamussuhde meidän kahden samoin ajattelevan miehen kesken. Esikunnassa vallitsi täydellinen yksimielisyys kaikista sotilaallisista asioista.
Syysk. 15:ntenä lähdin Insterburgista ajaakseni voimavaunulla Graudenzin ja Thornin kautta määräpaikkaani Breslauhun. Uudesta vaikutusalastani en ollut vähääkään selvillä. Se näytti minusta nykyistä pienemmältä. Pian huomasin joutuneeni laajalle, tärkeälle toimialalle.