SEITSEMÄS KOHTAUS.
KAARINA (yksin). Minä olen siis jälleen lapsuuteni kodissa! Te korkeat tunturit ja viheriät laaksot!… Oi, kuinka hyvin teidät tunnen! Täällä jylhän vuoren rintehellä humisevan metsän kainalossa oli mökki … se oli minun kotini. Siellä vietin monet, monet hupaiset illat isäni kanssa loimottelevan lieden ympärillä, hänen huuliltansa kummallisia tarinoita kuunnellen. Vieläkin muistan sadun lumotusta vuoren neidosta. Minä kurja sain samankaltaisen kohtalon. Jo lapsena täytyi minun jättää kotimetsänhumina ja isäni rauhaisa maja, ja niin jouduin suuren maailman loistaviin oloihin. Minäkin käyskentelin kullasta kimaltelevissa palatseissa, kuulin suloisia lauluja … niin, ja sanoja, jotka hurmasivat vielä enemmän kuin säveleet … minä kuulin hänen äänensä kai'un … se lumosi minut ja silloin unhotin minä olevani ainoastaan halpa rahvaan tytär. Tässä seison minä nyt ikäänkuin unesta heränneenä, mutta mitä olen uneksinut, sitä en voi ikinä unhottaa. (Istuutuu kalliolle; hämärtää; hän nukkuu vienon soitannon kaikuessa, jota pitkitetään vielä seuraavan monoloogin kestäessä.)
*Laulu N:o 9.*
Kuljin taaskin tuntureille syntymäseudullen, mutta kotonani vieras lienen jo omillen. Oma mieleni kaihovi kauaksi pois, pois sinne, miss' onnensa löytää vois Tänne kätken tuntureille kaihoisan lempeni. Tääll' en varmaan ole tiellä, armas, sun onnesi. Miten lemmin, et konsahan kuulla sä saa, et konsana minua nähdä saa.