KAHDEKSAS KOHTAUS.
AKSEL. KAARINA.
AKSEL.
*Melodrama.*
Kultaisin kulmin Päivätär hiipivi vuorien taa, Vaan utusilmin Uinuva Yötär jo sijahan saa… Iltarusko hohtaa taivahalla hulvaa vuorten huiput purppuralla ja kultakalvon vetten pintaan luo. Tää näky tuo kärsivän rintahan hoivaa ja rauhaa, sydän nyt tyyntyy, myrskyt ei pauhaa, autuus ja onni vaan sieluhun saa. Taivas ja maa riemuiten lempensä leikkiä lyö… Oi, armas Pohjolan juhannusyö!
KAARINA (unissaan). Aksel!
AKSEL. Mainittiinko nimeäni? — Ääni vaikeni. Mutta kaihosoinnuin se sydämeni sisimmässä tätä soi.
KAARINA (huudahtaa unissaan). Aksel!
AKSEL. Hänen suloinen äänensä kuului taasen jostain vuorten vieruilta. Impeni utukuva, miksi kutsut? Enhän löydä sinua! Kotisi löysin, mutta sinä olit kadonnut näkymättömiin.
KAARINA (unissaan). Aksel!
AKSEL (menee vuorelle ja huomaa Kaarinan). Mitä! Onko tämä lumousta vai käynkö unissani? Ei, tämä ihana näky ei katoa unikuvan lailla. Se on todellakin hän!… Hän, minun armas Kaarinani! Tännekö hän siis pakeni?
KAARINA (unissaan). Oi, Aksel sulhaseni!
AKSEL (tarttuu hänen käteensä). Sanotko vieläkin minua sulhoksesi?
KAARINA (avaa silmänsä). Missä olen? Niin nyt muistan … väsyneenä istahdin äsken Velhovuoren juurelle ja siinä uuvutti minut viehkeä unonen… Taru kertoo, että ken vaan juhannusyönä nukkuu täällä, saa nähdä kultansa-kuvan. Oi, Aksel unelmaini kaunis sulho, ällös jätä minua! Todellisuudessa en voi sinulle uskoa kaikkea; ainoastaan unelmien lumotussa maailmassa voimme toisiamme lähestyä, ja silloin voin sinua vertaisenani puhutella, niinkuin muinoin lapsuutemme päivinä.
AKSEL. Miksi pakenit tänne, sanomatta edes jäähyväisiä lapsuutesi ystävälle?
KAARINA. Etkö voi aavistaa? Sinä iltana jolloin viimeksi olin omaistesi luona kuuntelin lehmusten taakse kätkeytyneenä mitä sinä kreivittären ja vanhan isäsi kanssa keskustelit.
AKSEL. No mutta tottahan myöskin kuulit, kuinka minä samassa tilaisuudessa ilmoitin rakastavani sinua ja pyysin häneltä sinua.
KAARINA. Sen kuulin, vaan he eivät suostuneet pyyntöösi, ja silloin sinä vimmastuneena uhkasit jättää kotosi, hyljätä sukusi, aateluutesi ja nimesi … muuta en kuullut … minun kohtaloni oli ratkaistu, minä hyljätty raukka riensin pois palatsista kotimökkini yksinäisyyteen.
AKSEL. Ah! Miksi et odottanut taistelun päätöstä? Mitä olisikaan minulle koti, isä, äiti ja aatelisnimi ilman sinua! Ja kun isäni huomasi ettei ollutkaan kysymyksessä hetken hairahdus, vaan elämäni tulevaisuus ja onni, niin antoi hän myöten, karkoitti mielestään aatelisen ylpeyden, soi minulle nimeni takaisin, otti minut jälleen pojakseen ja valitsi sinut, armahani, tyttärekseen.
KAARINA (nousee). Onko mahdollista! Eikö tämä siis olekkaan unta?
AKSEL. Ei! Onnetar on tällä kertaa muuttanut unesi todellisuudeksi.
Onnemme taivas on jälleen pilvetön ja kirkas; sinä olet minun!