YHDEKSÄS KOHTAUS.
ENTISET.
KAARLO (tulee Akselin viimeisen puheen aikana. Hatun asemasta on hänellä punainen nenäliina päässänsä.).
KAARLO. Kas niin, Aksel veikkoseni! Sanoinhan sinulle, että löytäisit piankin toisen pikku Kaarinaisen tuon kadotetun sijaan. (Astuu esiin, tuntee Kaarinan.) Mitä! Kreivittären ottotytär! Ja täällä Taalainmaassa, tämmöisissä pukimissa! Te ette siis joutunutkaan — — —
AKSEL (nauraa hänen hämmästykselleen). Mitä sinä, veliseni, aiot sanoa?
KAARLO. Suokaa anteeksi! Olin tekemäisilläni pienen tuhmuuden.
AKSEL. Helppo on antaa anteeksi, erittäinkin nyt, kun olemme täällä naamiohuveissa. Tapasin morsiameni taalalaistytöksi puettuna, ja sinä, näemmä, olet pukeutunut rosvoksi.
KAARLO. Ei, päinvastoin! Minut itseni rosvottiin. Tuolla vuoripolun varrella, missä tuo ikivanha honka seisoo, takerruin hongan juurihaaroihin ja liki piti, etten joutunut veljenmaljasille Ahdin kanssa. Onneksi sain oksasta kiinni ja kaikki mitä vetehinen sai vaivansa palkkioksi, oli…
AKSEL. Sinun hattusi!
KAARLO. Niin, juuri hattuni, jota minä nyt kaipaan kaksinkertaisesti, sillä minä tahtoisin sitä riemuiten heiluttaa sekä sinun että morsiamesi onneksi ja lennättäisin sen aina pilviin asti teidän murheittenne ikuisiksi jäähyväisiksi.
AKSEL (iloisesti). Vahinkosi oli todellakin suuri, mutta älkäämme
kuitenkaan täällä kauemmin murehtiko, vaan kiiruhtakaamme takaisin
Tukholmaan, sillä sinä tarvitset viipymättä jonkun hattukaupan apua…
Ha, ha, ha! Tahdotko, niin lähdemme heti hankkimaan hevosia ja matkalle.
KAARLO. Hyvä, hyvä! Minä odotan vaan siksi, kunnes Kustaa tulee takaisin.
AKSEL. Me menemme siis edeltäpäin… Hyvästi! (Aksel ja Kaarina menevät.)