KYMMENES KOHTAUS.
KAARLO. (Heti sen jälkeen) HANNU (punaisessa kauhtanassa ja punaisessa lakissa, viulu kainalossa).
KAARLO. Hyvästi, hyvästi! Nuo kaksi rakkauden narria eivät kaipaa kolmannen seuraa. Minä en siis huoli heitä häiritä. (Huomaa Hannun). Ahaa! Tuolla on eräs, joka näyttää olevan seuran puutteessa. Hän oli silmätikkuna ensimäiselle parille, minä toiselle. Eiköhän siis ole paikallaan, että me kaksi hyljättyä yhdymme. (Kätkeytyy pensaan taakse, puhaltaa muutamia huilun säveliä.)
HANNU. Vaiti! Mitä se oli! Minä kuulin säveliä… Vaan ei! Eihän Ahtia ole olemassakaan, ja jos olisikin, niin hän kyllä pelkäisi minun uhkarohkeuttani. Huu! Hampaat kalisevat suussani … kaiketi on hyvin kylmä … pelkäänpä sairastuvani vilutautiin … koskesta nousee usvaa… Huu Tämä ei ole leikin tekoa … vaan ei auta… Minä tahdon opettaa kilpakosijani pelkäämään Velhovuorta ja Ahtia. Sinut kyllä säikyttelen niin pahanpäiväisesti, ettet enää ikinä tule minun vastuksikseni. (Kaarlo liikkuu lymypaikassaan.) Vait! Tuolla hän onkin!… Tähän asetun väijyksiin … ja tulkoonpa nyt ken tahansa, hän joutuu tekemiseen Ahdin kanssa. (Istuutuu pensaan taakse). Kas niin, tahdotteko tanssia, kyllä minä tahdista huolen pidän. (Virittää viulunsa ja soittaa muutamia tahteja säveltä N:o 4.)
KAARLO. Hän asettuu väijyksiin; mitä hänellä on mielessä? Hän soittelee… Kas sitäpä kelpaa kuunnella… Mitä! — Ahdin laulu!
HANNU. He ovat varmaankin kovasti peloissaan.
KAARLO. Ahaa! Hän tahtoo näytellä Ahtia! Minun tulee mieleeni säestää hänen viuluansa (soittaa hiljaa samaa säveltä).
HANNU. Sepä merkillistä! Minä olin kuulevinani saman sävelen vuorelta tuolta … vaan se oli varmaankin kuuma vereni, joka minut petti. Niin, niin … ilma onkin täällä raskas ja helteinen. Totta tosiaan, vesikarpaleet juoksevat pitkin otsaani… Ajatteles, jos se ei olisikaan Yrjö, vaan … vaan — joku muu! (Huutaa.) Ken siellä?
KAARLO (vastaa kaiun tapaan). Ken siellä?
HANNU. Mikä hirvittävä ääni! Sydämmeni pakahtuu pelosta! Aha, voisin hiipiä täältä yhtä rauhallisena pois … kuin tänne tulinkin! Rohkeutta, Hannu, rohkeutta! (Kovaa.) Ken se yösydännä piileksii minun vuorellani?
KAARLO. Ken kysyy?
HANNU. Sitä kysyy Ahti, koskenhaltija. (Erikseen.) Koko ruumiini vapisee, kun tuota nimeä mainitsen.
KAARLO (esiytyy). Astu esiin silmieni eteen!
HANNU (kavahtaa ylös, vaan lankeaa samassa kauhistuneena kasvoillensa). Haa, Ahti! Ahti! Ja aivan tulipunaisena! Voi minua! Nyt on loppuni tullut! Minä olen kuollut … aivan kuollut! Hyvästi, kaikki maailman onni ja Riitta myös!
KAARLO. No, sanotko vieläkin olevasi Ahti!
HANNU. En, en! Sitä en enää koskaan sano!… Minä olen köyhä, kurja, niinkuin näet, ja sinä et suinkaan tahdo näin viheliäisen raukan päiviä lopettaa. (Tahtoo hiipiä pois.)
KAARLO. Sitä sinä et voi tietää! Jos minä nyt soittelen sinulle, jotta sinä tanssit itsesi aivan mielettömäksi ja vihdoin, syökset kuperkeikkaa kosken kuohuihin — mitäs siitä arvelet?
HANNU. Älä Herran tähden! Salli minun mennä rauhassa vielä tämä kerta.
KAARLO. No niin! Huonon viulun vinguttajan voin minä milloin tahansa hengiltä ottaa, — siitä ei kysymystäkään. Mutta koska minä tapasin sinut täältä, niin etpä pääse niin helposti käsistäni. Sinä tulit tänne Riitan vuoksi — minä tiedän sen —, vaan rangaistukseksi täytyy sinun luopua hänestä, ja jos hetkestä alkaen häneen vilkaisetkaan, tulet sitä katkerasti katumaan. Silloin et saa yönlepoa etkä päivän rauhaa, tontut elämöivät talossasi ja hävittävät kaiken tavarasi, para latkii kerman maitopytystäsi, painajainen ajaa hevosesi kuoliaaksi, maahiset raiskaavat niittysi, pakkanen panee peltosi, kummitukset tanssivat vuoteesi ympärillä, ja ennen kukon laulua on pahahenki kolmasti iskenyt kyntensä kiinni sinun kurkkuusi!
HANNU (vavisten). Herran tähden, lakkaa jo. Minä vannon sinulle, etten ikinä tule Riitan mieheksi. (Rientää pois.)
KAARLO (yksin). Hyvästi, sinä kelpo viuluniekka!.. Ha! ha! ha! Hän juoksee niinkuin yhä vielä olisin hänen kintereillään. Minun koenäytökseni Ahtina onnistui oivallisesti! Nyt saavat Yrjö ja pikku Riitta rauhassa tavata täällä toisiansa.