KELTAISET AIVOT.

Kokemukseni ovat niin harvinaisia, etten ainakaan vielä voi koota niin yhteen. Eikä minulla myöskään ole juuri mitään erinomaista kerrottavaa matkastani pohjois-Kiinassa ja itä-Tibetissä. Matkani päämäärä sijaitsi villissä, tuntemattomassa seudussa, jossa ei kukaan valkoinen mies ennen ollut käynyt, ja ratsastukseni autioitten ja vaikeasti kuljettavien vuorien ylitse ei eroa suurestikaan Sven Hedin'in tunnetuista kuvauksista tuollaisista matkoista. Mitä kerron, tahi ainakin koetan kertoa… on näkemääni syvän järven rannalla olevassa luostarissa.

Kuinka löysin tuon salaperäisen, harvinaisen viisauden maailmalta piilossa olevan kotipaikan? Tietänenkö sitä itsekään? Tiedän vain, että melkein lumoava voima ja vaikutusvalta oli kätkettynä eräisiin kiinalaisiin kirjaimiin, jotka olivat piirretyt sormukseen, jonka vanha Wu-Tis antoi lähteissäni kiinalaiskaupungista pienine karavaaneineni ja uskollisine, Muhamed nimisine palvelijoineni. Ennen oli hän kohdellut minua kunnioittavasti kuin kauppias hyvää ostajaansa, tue hyvä Wu-Tis osasi ottaa maksun palveluksistaan, mutta annettuaan minulle sormuksen muuttui hän kokonaan, Hän kumartui tien tomuun, aivan kuin olisin ollut joku entisajan mahtava, joka voin hallita elämää ja kuolemaa pienimmällä sanallanikin.

"Oo, sinä taivaan hopeanvälkkyvä valo", sanoi hän käheästi kiinalaisella kukkaiskielellään, "sinä tähtien vertainen, suo anteeksi, että sellainen haiseva raato kuin minä uskallan saastuttaa hengittämääsi ilmaa. Mutta", tässä muuttui hänen äänensä kuiskaukseksi "minut on lähetetty tuomaan sinulle tätä lahjaa. En tiedä, kuka olet, mutta kuuluisan täytyy nimesi olla siellä, missä totuuden valoa etsitään… tämä sormus on avaava sinulle kaikki tiet, suojeleva sinua kaikissa vaaroissa… ja matkan päässä lahjoittava sinulle hakemasi tiedot. En tiedä mitkä, mutta hän, jonka sanansaattaja olen, tietää!"

Otin sormuksen ja annoin auringon säteillä sen vanhassa, kultaan upotetussa jalokivessä. "Joku taikakalu siis", sanoin, "joku sesam, aukea."

"En ymmärrä sinua muukalainen", kuiskasi vanhus, "mutta minä, kurja koira — muurahainen, joka en ole kyllin arvokas jalokivillä koristetun jalkasi poljettavaksikaan — sanon sinulle: säilytä tätä pyhää sormusta hyvin ja käytä sen valtaa taidolla. Ja vielä: kun olet löytänyt haettavasi syvän järven rannoilta, jonne Mohamed on sinut opastava ja kun sitten jälleen olet päässyt vaarattomiin seutuihin, niin ei sinun enää ole pidettävä kultaista koristusta sormessasi, vaan säilytettävä sitä muuten hyvin, siihen asti kun sen omistaja vaatii sen sinulta takaisin. Sinun on luovutettava sormus heti hänelle, jos tahdot elää! Niin on minun käsketty sinulle sanoa."

"Mutta kuinka voin tietää, että sormuksen vaatija on oikea?"

"Hän on antava sinulle merkin."

"Mutta minkälaisen?"

"En tiedä. Mutta näin kuuluvat sanat: Merkki on tuo sana, jonka palvelijasi Wen Siang eräänä iltana kuiskasi korvaasi kurjassa majassani ja joka sinun oli pidettävä mielessäsi."

Silloin muistin… sanan, jota en milloinkaan saisi lausua enkä unhoittaa. Vastasin Wu-Tis'ille:

"Kiitän sinua ilmoituksestasi ja lahjastasi, ja muistan hyvin merkkisanan. Mutta salli nyt jalo ja kunnianarvoisa kymmenen sukukunnan kadun asukas, että sanon sinulle hyvästit."

Pistin setelin vanhuksen käteen. Hän kumarsi niin syvään, että niskapiiska hipoi maata. Läksin hänen luotaan ja aloin matkani, enkä ole häntä sen jälkeen milloinkaan nähnyt… ja tuskinpa enää täällä maailmassa nähnenkään.

Hän oli puhunut totta. Palvelijani Wen Siang oli eräänä päivänä sanonut minulle sanan, joka minun oli pidettävä mielessäni ja jonka muistin hyvin. Sormuksella näytti todellakin olevan kummallinen vaikutusvalta. Niin pian kun se välkkyi auringossa, muuttuivat maan tsong'ein, scheng'ein ja Wu-Tis'n viha ja vastenmielisyys mitä syvimmäksi alammaisuudeksi ja ystävälliseksi avuliaisuudeksi, ja kuukauden matkustettuani, jolloin näkymättömät ystävät minua kaikella tavalla tukivat, saavuin syvän järven rannalle.

En ole milloinkaan nähnyt niin omituista ja villiä luontoa. Paljaita kallioita ja hiekkakiviseiniä, joilla ei kasvanut ruohonkorttakaan, ei pensastakaan, ympäröimässä kohtisuorina seininä peilityyntä, kristallikirkasta vettä. Järvi on hirveän syvä. Pohjaa ei näkynyt missään ja kaikki veneen köydet eivät pääksytystenkään ulottuneet mittaamaan tuota syvyyttä.

Mohamed oli jättänyt karavaanin louhikon alkuun ja viimeiset neljä peninkulmaa olimme kulkeneet kahden kantaen reppujamme.

"Ainoastaan hänen käskystään, jota ei kukaan uskalla vastustaa", sanoi hän, "olen seurannut sinua tähän pyhitettyyn louhikkoon. Mutta kauemmaksi en saa tulla kanssasi, herra! Laittakaamme nyt purjekangasvene kuntoon ja sillä on sinun soudettava suoraan auringonlaskun maailmankulmaan. Allah on suuri, suojelkoon hän sinua, jos on hänen tahtonsa, että pääset tuohon pyhään paikkaan."

Sanoin hyvästit Mohamedilie, joka oli ollut uskollinen ja rohkea opas, annoin hänelle sovitun palkan ja vielä lisäksi summan, josta hän tuli hyvin iloiseksi. Sitten annoin hänen mennä. En ajatellut hetkeäkään vaaraa, johon antausin, kun yksinäni sousin pienellä veneellä kohti päämäärää, jota en nähnyt ja jota tuskin oli olemassakaan.

Soutelin. Liehuttava ismaelilainen rannalla pieneni pienemistään. Pieni veneeni kiisi kohti auringonlaskun ruusunhohdetta, joka kuvastui ihmeellisen kauniina kirkkaaseen veteen. Kultaa näytti virtaavan alas jyrkiltä vuorenrinteiltä. Kaukaisemmat huiput syttyivät kuin palamaan. Tuli pimeä, yön tunnit kuluivat, sousin levähtämättä, peninkulman peninkulman perästä, mutta pimeys oli niin synkkä, etten nähnyt omia airojanikaan. Ei mikään ääni eikä valo ilmaissut, että lähenin luostaria, jonka tiesin olevan tämän järven keskellä olevassa saaressa.

Olin kuitenkin paljon lähempänä kuin luulinkaan. Vetäisin kerran oikein voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin vain voin kymmenen tunnin keskeytymättömästä soudosta väsyneillä voimillani, ja vene liukui viettävälle kivipohjalle ja tarttui kiinni. Ollen melkein tajutonna väsymyksestä en osannut varoa itseäni veneen äkkiä pysähtyessä, vaan kaaduin taaksepäin ja löin pääni kovasti kallioon. Makasin kai sitten tainnoksissa hyvän aikaa. Herätessäni alkoi jo vähän hämärtää, nousin vaivaloisesti märästä vuoteestani — olin maannut tuuman syvyisessä vedessä — ja koetin päästä selville missä olin. Olinkohan tullut maihin järven vastakkaiselle rannalle vai saarelle, jossa luostarin piti olla? En tiennyt. Väristen vilusta aloin kulkea loivaa rantaa ylöspäin. Parin metrin päässä pysähdytti minut jyrkkä kiviseinä. Jostakin kai löytäisin tien ylemmäksi. En tarvinnut hakea kauan. Päivän sarastuksen lisääntyvässä valossa näin kallioon hakatut portaat. Läksin niitä myöten kiipeämään.

Olin väsynyt ja kangistunut. Vapisin kuin vilutaudissa. Melkein joka askeleella minun täytyi pysähtyä hengähtämään. En muistanut laskea askeleita, mutta paljon niitä vain oli.

Puolimatkassa käännyin ja katselin järveä. Oli jo melkein valoisa päivä. Järven eteläpäässä näin vuorten huippuja. Sieltähän tulin. Äkkiä hätkähdin, sillä muudan käsi laskeutui olalleni. Eräs ääni sanoi kohteliaasti englannin kielellä: "Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta tätä kiipeämistänne ette saa jatkaa, ennenkuin kuiskaatte sanan, joka teidät siihen oikeuttaa."

Käännyin katsomaan. Edessäni seisoi kookas mies. Koko hänen avaraan päällysnuttuunsa kiedotusta olennostaan en nähnyt muuta kuin parrattomat kasvot. Ne näyttivät ehdottomasti japanilaisilta, sekä ilmeeltään että väriltään. Katse oli älykäs, mutta kylmä.

"Herra", sanoin, "en voi sanoa teille tunnussaa, koska en sitä tiedä. Mutta ei minulla ole mitään pahaa mielessä. Olen rauhallinen tiedemies, joka ainoastaan haluan vierailla täällä saarella olevassa luostarissa ja keskustella munkkien kanssa, jotka ovat pyhittäneet elämänsä pyhälle valolle."

"Luostarissa… Munkkien… En ymmärrä oikein, mutta se on samantekevää…!" Hän puhalsi pieneen hopeapilliin, kuului kimakka ääni, kiireellisiä askeleita — mistä, en tiedä, mutta hetken kuluttua saapui siihen kolmen miehen patrulli.

"Hyvä herra", sanoi ensimmäinen tuttavani, "emme suinkaan ole vieraanvarattomia tässä maassa, mutta rakastamme yksinäisyyttä. Säilyttääksemme sen olemme laatineet muutamia lakeja. Eräs niistä, joka aina pannaan täytäntöön, kuuluu, että jokainen, joka tulee tänne kutsumatta on kuoleva… Toivon, hyvä herra, ettette epäile, että lain pakottama toimenpide koskee meihin syvästi. Mutta kumminkin täytyy sen tapahtua. Se on silmänräpäyksen työ ja pannaan tinkimättä täytäntöön. Jos tahdotte olla niin hyvä ja astua tämän pengermän reunalle… selin syvänteeseen…"

Yamada — kuulin myöhemmin hänen nimensä — otti revolverin esille. Oli jo aivan valoisa. Kasterikkaan aamun valo heijastui revolverin nikkelikoristeihin. Se lankesi myös Yamadan mustankeltaiselle jaappanilaisnaamalle (hän oli syntynyt nousevan auringon maassa), ja olin hänen tummissa silmissään näkevinäni villiä iloa murhan johdosta.

En ole milloinkaan ollut niin likellä varjojenmaan rajaa kuin tällä hetkellä, jolloin tuijotin revolverin pyöreisiin silmiin.

Ehkä olisikin ollut parempi, että kuolema olisi tullut silloin — tiedon valtakunnan kynnyksellä. Mutt ei mikään ollut sen vieraampi ajatuksilleni kuin vapaehtoinen kuolema.

Ainakin aioin käyttää kaikkia keinoja.

Olihan minulla sormukseni.

"Veljet", sanoin mennessäni pengermälle. "En pelkää kuolemaa, mutta en näe mitään syytä siihen, että tämä kalleus murskautuu kanssani tuolla alhaalla oleviin kallioihin."

Näin sanoen vedin sormuksen sormestani ja ojensin sen Yamadalle.

"Ota se", sanoin, "ja anna se tämän saaren hallitsijoille — — — ja pyydä heitä palkitsemaan sinua rikoksestasi, jonka teit puhtaan valon ystävälle, sormuksen omistajalle!"

Yamada otti sormuksen ja tutki sen tarkasti. Kummallinen muutos tapahtui hänen kasvojensa ilmeessä. Jännitys laukesi ja tumma iho vaaleni huomattavasti.

"Herra", sanoi hän ja vaipui kirjaimellisesti kokoon katseeni edessä, "— — ethän sanonut minulle mitään — — ja laki on sellainen kuin kerroin. Suo anteeksi meille, jotka emme mitään tietäneet."

— — He saattelivat nyt minut vahdilta vahdille. Sivuuttaessamme viimeisen paikassa, jossa vuoret alenivat saaren keskustassa olevaksi laaksoksi, sidottiin silmäni. "Näin", sanottiin kunnioittavasti, "tahtoo Kuang Tzu!"

Niin saavuin Yang-hsien-tien'iin, sydämen kasvatuksen kaupunkiin, tuhansien koppien temppeliin itämaitten kätketyissä aivoissa — — — keltaisissa aivoissa, joita ei kukaan muu valkoinen mies tunne kuin minä.

Päästyään tähän paikkaan kertomuksessaan nousee professori Almkvist seisomaan ja katselee levottomana ympärilleen.

"— — Tämä huone on suuri… kirjahyllyillä, verhoilla, ikkunoilla… kaikilla voi olla korvat…"

"Mutta rakas professori — — kuka nyt voisi…?"

"Niin, kukapa voisi?… Ja kumminkin!" Professori tulee levottomaksi. "— Sittenkun läksin saarelta… ei ole mennyt päivääkään… minun tuntematta näkymättömien silmien minua vartioitsevan — ihmisten, joita en nähnyt, vaan jotka kumminkin olivat olemassa, minua ympäröimässä. Niin nytkin…"

"No mutta!" huudahtaa Olov, "tiedättekö, nyt panen vastalauseeni! Äänemme eivät kuulu tämän suuren huoneen seiniinkään asti ja niitten ja meidän välillä ei ole ketään… paitsi ilmaa, jossa emme näe mitään…"

"Ja mitä emme näe, sitäkö ei ole olemassa? Sitäkö tarkoitit? Luuletpa olevasi viisas! Näetkö ehkä langatonta sähkövirtaa? Ja kumminkin on se olemassa ja voi kuljettaa sanojasi satoja peninkulmia. Eikö ruumiisi ole varattu elämän virroilla — sähkövirroilla — mutta tunnetko niitten teitä ja mitä ne voimillaan voivat saada aikaan? Houkkio! Tiedät vielä vähän niistä korkeuksista, joille jumala on salliva ihmisten nousta."

Olov, pitäen Almkvist'ia hiukan rasittuneena ja katsoen ajan tulleen tehdä vakavia muistutuksia keskusteluun, sanoo:

"Niin paljon uskallan kumminkin väittää, että mitä luonnon ja maailman kaikkeuden salaisuuksia tulevaisuus voi paljastaakin, tiedämme kuitenkin, miten pitkälle nykyaika on päässyt. Ja vaikka voimme kunnioittaakin itämaitten viisautta, niin puhtaasti keksinnöllisissä seikoissa on Euroopan tiede sen voittanut. Ja eihän tunneta — ainakaan toistaiseksi — — tuollaista ihmisten elämänvirtain hallitsemista."

Omituinen hymy leikkii professorin kalpeilla ja sinertävillä huulilla. "Eurooppako tieteissä etevämpi? Rakas poikaseni, ethän tiedä mitä puhut! Mutta… tämä keskustelu on järkyttänyt minua… Hermoni eivät ole entisellään. Jatkan kertomustani huomenna… kun ensin ajattelen vielä kerran, jos uskallan… jos saan sanoa… mitä näin syvän järven rannalla."

"Ja", huudahtaa Olov vähän ivallisesti, "sillä aikaa et kai pelänne, että nuo herrat kiinalaiset valokuvaisivat langattomasti ajatuksiasi!"

Tanja laskee kätensä miehensä olkapäälle. "Olov, miten sinä voit..?"

Hän on nähnyt, miten professorin kasvot synkkenivät ja miten katseensa sai haavoitetun eläimen ilmeen.

Koko päivän on Almkvist ollut meren rannalla ja palaa virkistyneenä takaisin Gårdbo'hon. "Kuuntelin ijäisyyden hengitystä tuolla ulkona", sanon hän.

Tulee taasen ilta ja takkavalkea on kirjaston ainoana valaistuksena.
Kaikki kolme pitävät sen hauskimpana ja kodikkaampana.

"Rakkaat ystäväni", sanoo Almkvist puhdistaessaan silmälasejaan, "en rupea yksityiskohtaisesti kertomaan Yang-hsien-tien'istä. Sanon kumminkin sen verran, että se on maailman teknillisen ja henkisen älyn pääpaikka. Niin kuin Kiina jo vuosituhansia sitten asutti vuoristoaan, valmisti paperia, omisti kirjapainoja, taidetta, hallitsi mallikelpoisella valtion- ja kunnallishallituksellaan, joista lännessä ei vielä tiedetty mitään — niin on Yang-hsien-tien'issäkin koottuna sellainen kehityksen ja tietojen määrä, että n.s. eurooppalainen tiede tuntuu niitten rinnalla keskiajan pimeimmältä taikauskolta ja tietämättömyydeltä. Olen nähnyt… ei… oh ei…" Almkvist ottaa nenäliinansa ja pyyhkii kylmää hikeä otsaltaan.

"Niin mielelläni kuin tahtoisinkin… en kuitenkaan voi… on kuin vastustamaton voima… lannistamaton vaikutusvalta… lamauttaisi kykyni ilmaista ajatukseni puheessa tahi kirjoituksessa… niin pian kuin ne alkavat työskennellä näkemässäni, jota tuskin ymmärsin, mutta en saa, enkä voikaan kertoa. Ettekö luule, että jos höyrykone, ukkosenjohdatin, sähkö, räjähdysaineet, lentokoneet, mainitakseni vain muutamia aineellisia asioita, olisivat tulleet tunnetuksi Euroopan ihmisille yht'äkkiä, niin eikö se räjähdyksen tavoin olisi synnyttänyt hämmennystä? Ne olisivat kauhistuttaneet kuin liekit koko länttä! Vaikka voisinkin voittaa… puhumani esteet… niin… ei… ei. Kerron ainoastaan omat kokemukseni, joihin minulla on oikeus. Sentähden aloitankin pitemmittä mutkitta."

"Olemme suuressa ja valoisassa laboratoriossa. Toinen työskentelevistä on nuori, tummasilmäinen kiinalainen Kuang Tzu, jonka aivot ovat kirkkaat kuin syyskuun taivas ja jonka sydämen täyttää polttava sammumaton tiedonjano. Toinen taasen olen minä.

"Sinä päivänä olin selittänyt Kuang Tzu'lle sähkö-radiografillisia keksintöjäni.

"'Teidän työnne', sanoo hän, 'täydentää hämmästyttävällä tavalla omia huomioitamme sillä alalla. Radiografillinen ajatusten lukeminen on kauan ollut tutkimustemme esineenä. Olemme saavuttaneet suuria tuloksia. Meillä on kekseliäitä ja täydellisiä koneita, joilla voimme kuljettaa ihmisajatuksia toisiin aivoihin. Voimme esim. aivoissa A. synnyttää samoja värähdyksiä kuin aivoissa B. Mutta koska vastaanottavissa aivoissa on omiakin ajatuksia, niin ei tajunta voi oikein selvästi käsittää A:sta johdettuja virtoja. Jos sitä vastoin ajatukset voitaisiin johtaa toiseen koneeseen, joka ne selvittelisi, sen sijaan kun ne nyt johdetaan toisiin aivoihin, niin olisi saavutettu ääretön ennätys. Ajatelkaahan vain: aivot lähettävät säteitään. Toinen kone (vastaanottavat aivot sanoaksemme), joka on asetettu ottamaan vastaan juuri näitten aivojen värähdyksiä — merkitsee ne ehkä tuhannen peninkulman päässä. Ja tuosta koneesta voisimme sitten lukea toisen ihmiseni ajatukset. Mutta niin pitkälle emme ole vielä päässeet! Voimme vastaanottaa virran, mutta emme sitä selittää. Emme osaa muuttaa sitä sanoiksi!'

"'Ei', sanon, 'ei sanoiksi, sillä eihän ajatella sanoilla vaan kuvilla'."

Suuressa huoneessa tuli hetken hiljaisuus. Näin, miten nuo kristallikirkkaat aivot selvittelivät tuota suurta ajatusta. Annoin hänelle hyvästi aikaa. Sitten jatkoin:

"'Tällainen on keksintöni: Aivojen radiografilliset virrat ovat johdettavat keinotekoiseen silmään, joka merkitsee virran ilmenevät näyt, vahvistaa ja korjailee ne, ja valokuvaa ne kuin elävät kuvat.'

"Kiinalainen tarttui käsivarteeni. Hänen silmänsä säkenöivät.

"'Ihminen… ette suinkaan tarkoita… että olette suunnitellut tuon silmän… joka voi lukea… kääntää ja nähdä… aivovirran sielun… siinä esiintyvät näyt ja lukea… siinä olevat ajatukset?'

"'Kyllä aivan varmaan! Ja koska te olette keksineet koneet, jolla noita virtoja voidaan siirtää, tarvitsemme vain yhdistää ne radiografiin…'

"Vaikenin. Päätä pyörrytti tuota ajatellessa. 'Jos vaan voimme keksiä siteen, joka yhdistää keksintönne omaani… on koko työ vain siinä, että radiografi pannaan toimimaan niitten aivovirtojen mukaan, joita tahdotaan käyttää… sen voi saada selville laskemalla… riippuu vain…'

"Ja palavalla innolla, vapisten jännityksestä rupesimme työskentelemään, ennättämättä syödä, juoda tai nukkua."

Takkavalkeankin heikossa, punertavassa valossa ovat professorin kasvot maidonvalkeat.

"Kuvaan nyt keksintöäni, joka oli viimeiseni Yang-hien-tien'issä.

"Olimme työskennelleet kaksi viikkoa tehtävämme ratkaisemisessa. Oli yö. Kuang Tzu oli väsyneenä mennyt nukkumaan muutamiksi tunneiksi. Olin yksin. Hermoni olivat hyvin kiihoittuneet. Sieluni oli kuin paikoiltaan. Ajatuskykyni ei ole milloinkaan ollut niin voimakas kuin tuolla hetkellä.

"Päässäni oli kummallisesti suunniteltu radiografillinen naamari. Lähestyin radiografia ja yhdistin sen niinkuin monta kertaa ennenkin naamarin lankoihin. Sen voi tehdä tuhansilla eri tavoilla, joista ainoastaan yksi on oikea, yksi ainoa määrätty yhdistelmä voi saada aikaan toivotun tuloksen. Samassa silmänräpäyksessä, kun oikea yhdistelmä sattuisi, paljastuisivat sielun syvimmät ja salaisimmat sopukat ihmissilmille — — — ihminen näkisi itsensä! Vuosisadan suurin ja kauhein keksintä olisi valmis!

"Luulen tuona yönä olleeni hyvin likellä rajaa, joka erottaa sielun aineeseen yhdistettyä elämää olemassaolon sisimmästä sydämestä… kuolemasta. Tiesin kaikki kuin ennakolta. Vähintäkään epäilemättä tai epäröimättä yhdistin langat oikein, eri tavalla kuin ennen. Sinertävä fosforiliekki valaisi radiografia hetken… sininen sumu, joka voimistui ja levisi keinotekoiseen silmään. Valo tuli yhä kirkkaammaksi. Äkkiä leimahti se häikäisevänä kaarena valkoiselle seinälle. Se alkoi elää katsoessani siihen. Minä näin…"

Olov ja Tanja kuuntelevat hengähtämättä. Heidän hahmonsa ovat aivan likellä professoria.

Olov sanoo:

"Ja tekö näitte… mitä ajattelitte?"

"Kyllä… ja se oli hirveätä!"

Almkvist kokoo voimiaan jatkaakseen.

"Niin kauheata… Näin sisimpäni… salaisimmat ajatukseni… jotka olivat kyteneet syvällä sielussani, mutta eivät olleet päässeet ilmaisemaan itseään, kauheat ajatukset, joita ihminen joskus aavistaa, kun ne sekunniksi nousevat syvyydestään, mutta heti katoavat synnyttämänsä kauhun tieltä… Näin edessäni… lihana ja verenä… valkoisella seinällä edessäni koko ajatusmaailmani kuvissa, jotka vaihtelivat ja niitten takana vielä toisia, hämärämpiä. Sisimmät vaikutteeni, ajatukseni ja mielijohteeni, niinkuin ne syntyvät sieluni komeroissa… todellinen luonteeni näyttäytyi silmissäni. Näin samalla paljon ja vähän, ja kaiken suunnan. Näin itseni."

Professori on hyvin kiihdyksissä. Hiki tippuu hänen otsaltaan ja kädet vapisevat.

"Kauhu, jota silloin tunsin, pelottaa minua vieläkin. En ole milloinkaan kokenut mitään niin ihmeellistä ja kauheata. Tunsin, miten sieluni irtaantui aineesta, ei äkkiä, vaan vähitellen, kuin säiliöstä valuva vesi. Koetin viimeisillä voimillani irroittaa naamaria päästäni, mutta vaivuin kokoon. Käteni olivat hervottomat. Olin nähnyt itseni ja sentähden täytyi minun kuolla!

"Sitten en muista mitään ennenkuin aukaisin silmäni, oli valoisa päivä. Makasin kivilattialla korvaamattoman radiografin palasten keskellä; olin sen kaatuessani särkenyt. Olin pelastettu, mutta radiografi oli auttamattomasti rikki!"

"Mutta voidaan kai se korjata?"

"Ei, Jumalalle olkoon kiitos, ei voida! Ihmeellinen sattuma salli tuon oikean yhtymän syntyä, joka teki mahdolliseksi näkemäni. Saisin ehkä hakea tuhat vuotta, ennen kuin sen jälleen löytäisin. Ja vaikka se olisikin mahdollista…"

"Niin…?"

"Niin en tahtoisi enää toista kertaa kiusata Jumalaa, toista kertaa katsella helvetin kauhuja."

Huoneessa on kauan aikaa hiljaista.

Sitten laskee rouva Tanja pienen kätensä pehmeästi ja tyynesti professorin käsivarrelle.

"Kaikki tuo aikaansai sentään paljon, rakas ystävä, nyt saamme pitää teidät luonamme… olette saaneet tarpeeksenne avarasta maailmasta. Nyt kai ette enää matkusta?"

"Niin, olette oikeassa, en enää matkusta, olen saanut tarpeekseni."

Silloin koputetaan ovelle. Olov avaa. Eräs palvelija kantaa tarjottimella jotain valkoista. Sähkösanoma.

"Kummallista", sanoo Olov, "sähkösanomat hermostuttavat minua aina.
Totta puhuen en uskalla sitä avata."

Rouva Tanja nauraa. "Ethän toki saakaan sitä avata… sehän on professorille!"

"Minulleko?"

Hän tarttuu valkoiseen kuoreen, aukaisee sen ja levittää sähkösanoman parilla äkkinäisellä liikkeellä — kuin teatterissa — ja lukee. Sitten vaipuu hän lähimmälle tuolille, katsoo ystäviään ilmeellä, joka muistuttaa entistä Almkvist'ia.

"Mutta mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään, unohdin vain naputtaa pöytään sanoessani, etten enää matkusta!"

"Ette suinkaan aio…?"

"Matkustaako taasen? Kyllä."

"Mutta taivaan nimessä! minne?"

"Grönlantiin vain!"

Olov lyö kätensä yhteen.

"Ja sitäkö sanotte levoksi? Mutta mitä tuossa hirveässä sähkösanomassa oikein sanotaankaan?"

"Lue itse!"

"En ymmärrä sanaakaan… selittäkää…"

"Kyllä sitten. Mutta olehan hyvä ja käske panemaan auto kuntoon. Ennätän Köpenhaminaan vielä tänä iltana. Ja olen Bergen'issä ylihuomenna. Ei saa hukata minuuttiakaan."

"Bergen'issäkö? Mitä siellä teette?"

"Tapaan hänet… menen hänen laivaansa!"

"Kenen 'hänet!'"

"Hänet, joka lähetti sähkösanoman."

JÄÄMEREN VAIKUTELMIA.

Tuuli joka vinkuu Gårdbo'n muureissa ja narisuttaa tuuliviirin ruostuneita saranoita, puhaltaa tänään etelästä. Kesätuuli, joka humisee ruskealla arolla. Sillä on kiire. Kiitäen Jyllannin yli panee se Skagerak'in lainehtimaan, sivuuttaa Norjan harmaat tunturit ja tanssii aavalle merelle.

Kova tuuli ulottuu laajalle ja kauas tuntuvat sen henkäykset. Se syöksyy Grönlannin paljaita kallioita vastaan, kaivaa sisämaan jään iäisesti pakkaskiiltoisia lumikenttiä ja vinkuu Baffin'in-meren jäävuorissa. Se hyväilee mursun mustaa turpaa, kuivaa hylkeen märän turkin ja pörröttää karhun karvat. Hei! Se panee jään liikkeeseen. Erottaa palaset ja kokoo taas ne yhteen. Ja pullistaa valaanpyytäjän "Seitsemän sisaruksen" purjeita, tämän kulkiessa avonaisessa vesivyössä pitkin Grönlannin länsirannikkoa.

Etelätuuli onkin tarpeeseen, sillä "Seitsemän sisarusta" aikoo jatkaa matkaansa aivan äärimmäiseen pohjolaan, jossa Grönlanninvalaalla on kotinsa. Se on päässyt hyvään vauhtiin ja kapteeni hieroo tyytyväisenä käsiään. Tällainen tuuli säästää paljon kalliita hiiliä, joita he kyllä tulevat tarvitsemaan, sillä "Seitsemän sisarusta" ei palaa ennenkuin kahden vuoden kuluttua asutuille seuduille. Silloin on sen lastiruuma täynnä valaanrasvaa.

Purjehdus tuntuu yksitoikkoiselta, mutta eräänä päivänä sattuu tervetullut välikohtaus, joka antoi aihetta pitkiin puheisiin ja arvailuihin upseerien kajuutassa ja miehistön skanssissa. Laivan pysäytti pieni höyrylaiva joka oli etsimässä haaksirikkoutuneita. Muudan naparetkikunta oli joutunut perikatoon Lancaster'in salmessa tai jossakin siellä päin, ja oli mahdollista, että he olivat pelastuneet jollekin jäälautalle, joita salmi oi täynnä.

"Minulla on muutakin tehtävää kuin hakea kadonneita napamatkueita", sanoo kapteeni, "mutta jos kohtaan jonkun, niin annan tietysti apuani." — "Ja tähystystä kai ette lyö laimin?" kysyttiin toisesta laivasta. Jos he löytäisivät jotakin, niin oli pohjoisempana toinenkin laiva, joka myöskin etsiskeli ja jonka "Seitsemän sisarusta" varmaankin tapaisi. Hyvien sanomien tuoja saisi suuren palkinnon. Sitten sanoivat he toisilleen jäähyväiset. "Sisarukset" jatkoivat matkaansa pohjoiseen ja höyrylaiva, jolla ei ollut mitään nimeä, suuntasi kulkunsa Grant'in maata kohti.

Kaikkea tuota ajattelee kapteeni tänään, hieroessaan kohmettuneita käsiään. "Ah", hän sanoo itsekseen, "se oli tietysti vain turhaa puhetta, tunnen heidän palkintonsa! Sitäpaitsi on siitä kulunut jo melkein viikko, enkä ole nähnyt juuri mitään. Olisikin kummallinen sattuma, jos näkisi jotakin, ja täällä. Halloo! Mitä nyt?"

Tähystäjän huuto mastosta keskeyttää kapteenin ajatukset.

"Mies edessä jäällä!"

"Mikä se on?"

"Eräs lippua heiluttava mies… näen hänet selvään kiikarilla… kaksi astetta tuulen puolella."

Kapteeni Ramsgate lähettää erään miehen hakekaan suurta kiikaria.
"Mutta kiiruhda!"

Hän katsoo sillä. Kyllä, tosiaankin, pieni pilkku valkoisella jäällä… ei voi erehtyä… kyllä se on joku mies, pieni ihmismuurahainen. yksinään, ajojäitä täynnä olevalla merellä.

"Laskekaa vene… ja heti!"

Ramsgate polkee kärsimättömänä jalkaansa. Tuo sinne menopa viepi aikaa.
Ei olekaan helppoa tunkeutua jääpalasten välitse, jotka muodostavat ja
tukkivat kanavia aina sen mukaan, miten tuuli sattuu puhaltamaan.
Viipyykin sentähden pari tuntia, ennenkuin vene on palannut laivaan.

Haaksirikkoutunut on Erik. Hänelle on käynyt kuin monelle muullekin jäämerellä haaksirikkoutuneelle ennen, hän on purjehtinut ajelehtivalla jäälautalla siksi kunnes laiva hänet pelasti. Vuosina 1872-73 ajelehti Polariksen laivaväki muutamalla jäälautalla puoli vuotta ja sitten vasta tulivat he pelastetuiksi New-Foundlandin matalikolla. Silloin kun Erik huomasi, että jäälautta ajelehti Baffin'in lahdessa, rupesi hän toivomaan pelastusta, semminkin kun hänellä oli ruokavaroja pitkäksi ajaksi. Mutta kaikissa tapauksissa tuli pelastus nyt yllättävänä, niin, melkeinpä huumaavana. Vasta seisoessaan kannella, ryysyisenä, likaisena ja syöpäläisten ahdistamana selvisi hänelle, että hän on pelastettu. "Tervetuloa toveri", sanoo Ramsgate. "Kuinka kauan, mistä, kuka, milloin?.. mutta ensin on teidät kylvettävä, pukeuduttava uudestaan ja syötävä lämmintä ruokaa. Sitten voitte tulla kajuuttaani kertomaan. Nimeni on Ramsgate, 'Seitsemän sisaruksen' kapteeni. Ja teidän…?"

"Erik Holm, Kööpenhaminasta, Tanskasta."

"Weil!"

Erik viedään alas ja milloinkaan ei hän ole elänyt nautintorikkaampaa hetkeä kuin silloin, jolloin hän kylvettyään lämpimässä saippuavedessä pukeutuu puhtaaseen paitaan, villapaitaan ja housuihin, ja sytyttää perämiehen antaman sikaarin.

"I thank you… I thank you of all my heart."

Keskustelusta perämiehen tahi jonkun muun kanssa ei kumminkaan tule mitään, sillä juuri kun puhdistusjuhla on ohi, tulee kapteeni ja ajaa kaikki matkoihinsa. Hän tahtoo olla kahden tulokkaan kanssa.

"Katsokaa nuori mies, on eräs asia, josta meidän on heti sovittava, nim. että vaikka olikin sanomattoman hyvä, että me teidät löysimme ja pelastimme laivaan, niin ymmärtänettehän, ettemme voi purjehtia paria sataa peninkulmaa takaisin päin, Ameriikkaan tahi Eurooppaan, viedäksemme teidät sinne, eikö niin? 'Seitsemän sisarusta' on nyt matkalla Smith'in salmeen, johon jäämme siksi, kunnes olemme saaneet laivaamme täyden lastin rasvaa, kuten ymmärrätte. Nyt saatte kuulla, mitä olen ajatellut. Otan teidät laivamieheksi ja kun kahden vuoden kuluttua palaamme on teillä säästössä sievä summa. — Hyvä tarjous, luulen minä! Lyökäämme kättä, niin on asia selvä!"

Erik työntää kylpyammeen syrjään ja kokoaa ryysynsä penkille.

"Kapteeni, olette hyvin ystävällinen, mutta se ei käy päinsä. En voi jäädä laivaan pariksi päivääkään, saatikka sitten pariksi vuotta. Voittehan jättää minut likimäiselle rannalle."

"Olette hullu ihminen? Se ei voi tulla kysymykseenkään, salmi saattaa jäätyä viivytellessämme. Ja toiseksi, hyvä herra, vaikka pääsisittekin maihin, olisitte pakoitettu viipymään siellä kumminkin kokonaisen vuoden, ensi kesään ainakin. Paikka on autio. Siellä ei ole kuin yksi valkoinen mies, kauppapaikan Upernivik'in asiamies ja muutamia likaisia eskimoita, jotka haisevat pahemmin kuin rutto… ja niinkuin jo sanoin… se viivyttäisi meitä… ja olisi hyvin uskallettua, koska kumminkaan ette pääsisi kotiin paljoakaan aikaisemmin."

"Kapteeni, mitä sanoittekaan? Kaikkein pohjoisin asiamies… Jumalan nimessä… missä sitten olemme? Miksi tuota rannikkoa sanotaan?"

"Grönlanniksi."

"Ja paikkaa… asiamiestä?"

"Häntä en tunne. Mutta paikkaa sanotaan Tassinork'iksi… mutta ihminen… olette sairas… istukaa… kas tähän… penkille…"

Erikin kasvot ovat todellakin muuttuneet kuuraisen laivankannen värisiksi.

"Ei se ole mitään, kapteeni… Mutta minun täytyy päästä maihin juuri
Tassinork'issa."

"Pitää! Pitää! Mitä puhutte, jos saan kysyä?"

"Ette saa tietää mitään! Mutta kas tässä… onhan selvää, että aiheutan viivytystä ja tahdon sentähden korvata… look here, Sir!"

Ja Erik hakee lompakon ryysyistään. Hieno venäjän nahkan haju täyttää huoneen. Englantilainen seteli rapisee kapteenin silmäin edessä.

"Englannin pankki maksaa vaadittaessa tästä setelistä…"

Kapteeni Ramsgate on kuin halvaantunut. Autiolta Jäämereltä löydetty ryysyinen haaksirikkoutunut, jolla on lompakossaan tuollainen summa rahaa… ei ole mikään tavallinen näky. Se on yksi Jäämeren ihmeitä!

Hän ottaa lakin päästään.

"Hyvä herra… pyydän anteeksi… enhän voinut tietää… suokaa nyt vain anteeksi… vene laitetaan heti kuntoon… mutta ettekö tahdo kertoa asemaanne minulle ja kuinka…?"

"Eikö se ole teille samantekevää? Viekää minut vain maihin muitta mutkitta. Ja katsokaa tässä", Erik ojentaa hänelle kolme seteliä — "tämä on tähystäjälle, joka huomasi minut jäällä, tuon toisen voitte jakaa miesten kesken ja tämä kolmas on perämiehelle, joka antoi minulle sikaarin."

— — Pari päivää myöhemmin on "Seitsemän sisarusta" Tassinork'in edustalla, jonka asunnot näkyvät kauvas valoisalla yöllä. Kello on ainoastaan kaksi, mutta kaikki on yhtä valoisaa kuin päivällä. Vene lähtee laivasta. Kapteeni on itse saattelemassa.

"Ja muistakaakin tulla heti takaisin", sanoo hän perämiehelle, joka pitää perää, "jää on petollinen kuin itse piru. Hyvästi, teidän korkeutenne!"

Erik ei muista vastata ystävällisiin jäähyväisiin. Hän katselee valkoista rannikkoa, jossa on Tassinork, ja on jo aikoja sitten unhoittanut "Seitsemän sisarusta."

ARNALUK.

Äärimmäisen pohjolan valoisassa yössä uinuu Tassinork hiljaa unen mailla. Kaikki nukkuvat sekä majoissa että kauppapuodissa. Kukaan ei kuule airojen vetoja veneestä, kukaan ei näe nuoren laivamieheksi puetun miehen maihin nousua, kukaan ei näe hänen jäähyväisiänsä veneelle, joka heti palaa takaisin.

Kukaan ei näe, kun hän seisoo kalliolla ja katselee autiota rannikkoa. Pohjoisessa ja etelässä näkyy niemi niemen vieressä, loppumattomassa, vaaleansinisessä rivissä. Kaukana lumihuippujen takana, joita keskiyön aurinko kultaa säteillään, on Toivon laakso.

Tassinork! Niin omituista, että se tapahtui juuri täällä. Hän katselee kauppapuotia, jonka tummat piirteet kuvastuvat harmaata, lumista vuorta ja kaukana idässä olevaa valkoista jäävirtaa vastaan. Kuka asuu nyt tuolla ylhäällä olevassa talossa? Jäiköhän -Nordstrand tänne Arnaluk'in kuoltua? Tietääkö hän, että Arnaluk on kuollut, vai pitääkö hänen tuoda tuo sanoma? Se on raskas tehtävä! Ja kumminkin, eikö ole parempi tietää hänen olevan Jumalan luona kuin niitten luona, jotka hänet ryöstivät? Erik alkaa kävellä polkua, jolla he kerran Arnaluk'in kanssa yhdessä kulkivat ja missä hän viimeisen kerran puristi hänen pientä kättään.

Kauppapuodin luona istuutuu hän muutamalle kivelle odottamaan. Käveleminen on häntä väsyttänyt ja hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän ymmärtää, ettei hän ole lainkaan terve, häntä pyörryttää ja silmiä hämärtää. Ja kumminkaan ei hän keskeytä yksinäisyyttä, jossa muistot häntä kiusaavat. Erik sulkee silmänsä ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Niin istuu hän kauan ajatuksissaan. Vihdoinkin tulee aamu ja tupien asukkaat alkavat liikkua. Kauppapuodin piipusta nousee sininen savu tyyneen ja puhtaaseen ilmaan. Silloin hän nousee ja kiiruhtaa pois, peläten tapaavansa tuntemattomia ja kuulevansa niitten selityksiä tapahtumista.

Tassinork'issa asuu näihin aikoihin ainoastaan etuvartioperheitä ja muutamia nuoria grönlantilaisnaisia, jotka hoitavat nuorien, asiamiestä auttavien pyydystäjien taloutta. Miehet ovat metsästämässä kesäpeuroja. — Tuvan väki huomaa nyt ihmeekseen vieraan miehen seisovan rannalla. Onko hän pudonnut taivaasta, koska hänellä ei ole venettä eikä koiria? Kuka hän on? Mistä hän tulee? Naimattoman asiamiehen grönlantilainen taloudenhoitajatar, Tongiguark, joka on noutamassa jäätä aamukahviin, kuulee heti puhuttavan tuosta vieraasta miehestä. Hän säikähtää, sillä hän muistaa, miten kerran juopuneet valaanpyytäjät raivosivat Tassinork'issa.

"Pian saamme sen tietää", sanoo eräs nuori vaimo, "Pinguit on mennyt puhuttelemaan vierasta."

Pinguit! Tuo reipas ja rohkea grönlantilaispoika, joka Erikin viimeksi vieraillessa Tassinork'issa oli vielä maori hulivili, on nyt kasvanut kelpo valaanpyytäjäksi. Hän on siirtolan ylpeys ja Nordstrandin oikea käsi. Vaikka hän ei kärsikään siloja eikä suitsia ja tekee aina oman päänsä jälkeen, voidaan häntä kumminkin pitää ensiluokan miehenä tuossa pienessä pohjois-tanskalaisessa siirtolassa. Kuin myrskytuuli riensi hän pois, kuullessaan Tongiguark'in ilmoituksen vieraan tulosta. Kuin myrskytuuli hän tulee takaisinkin.

Tupien vaimot ja Tongiguark kiiruhtavat häntä vastaan. "Kuka? Mistä? Kiltti, rakas Pinguit, kerro heti!" Mutta Pinguit, joka on punainen päästään kuin marjainen laakso kesällä, halkaisee ryhmän kuin nuoli ja rientää kauppapuotiin.

"Nordstrand… Nordstrand!" huutaa hän, työntäen ja koputtaen sulettua ovea rasvaisilla kourillaan… "tulkaa ulos… hän on tullut takaisin… tulkaa ulos… no miksi ette avaa?"

Vihdoinkin aukenee ovi ja Pinguit syöksyy sisään suoraan Tassinork'in komentajan, Sören Nordstrandin syliin.

Nordstrand tarttuu Pinguit'ia käsivarteen.

"Hei… kuka on tullut takaisin? Mikä 'hän' se on?"

Pinguit riistäytyy irti. Hän ei kärsi mitään pakkoa.

"Erik, tietysti Erik! Hän, joka antoi Pinguit'ille veitsensä ja pyssynsä, hän, jonka Arnaluk opetti ajamaan koirilla… hän, joka oli tullut ilmassa Grönlantiin ja asui eräässä raajassa Toivon laaksossa, majassa, joka vieläkin on jäljellä!"

Nordstrand ei kuuntele häntä loppuun. Hän on joi ulkona. Niin, tuolla alhaalla näkyy todellakin eräsi mies. Olikohan se Erik Holm? — — toisen kerran sattumalta joutuneena tänne maailman loppuun, Tassinork'iin. Nordstrand on kyllä lukenut kirjeistä ja sanomalehdistä, jotka olivat saapuneet Upernivik'istä viime kesänä, että Erik ja tuo tunnettu tanskalainen löytöretkeilijä, professori Almkvist olivat lähteneet tieteelliselle matkalle. Mutta, että se toisi Erikin tänne — — maailman ympäri…

Mutta nyt he tapaavatkin toisensa. Kyllä, se on Erik! Nordstrand tuntee hänet heti ja nauraa ilosta.

"Tervetuloa, tervetuloa, rakas…"

"Hän ei näy sitä tietävän", sanoo Erik itsekseen, "jos hän tietäisi, niin ei hän voisi hymyillä ja olla iloinen!" Mutta nyt aikoo Erik kertoa sen… heti… kunhan hän vain ehtii koota ajatuksensa…

"Nordstrand… ette saa nauraa… ettekä olla iloinen… minun on kerrottava teille suuri suru… haimme häntä kyllä kaikkialta… Aasian sydämestä… koko maailmasta… kunnes vihdoin… tuolla kaukana lännessä… Lancaster'in salmessa… löysimme hänen hautansa."

Ja vapisten, katkonaisin lausein kertoo hän heidän matkastaan
Arnaluk'in jäljessä ja kauheasta huomiostaan Lintuvuoren luona, jossa
Kukunor oli vajonnut syvyyteen.

Nordstrand kuuntelee. Vähitellen käsittää hän sanat ja niitten tarkoituksen. Hän vaikenee. Ja kun Erik on lopettanut epätoivoisen sanatulvan, laskee Nordstrand kätensä hänen olalleen ja sanoo ainoastaan:

"Tule!"

He menevät yhdessä kauppapuotiin. "Hän on vielä kohtalon murtamana", ajattelee Erik ja aikoo puhua. Mutta Nordstrand tarttuu hänen käsivarteensa. "Hiljaa!" kuiskaa hän ja vetää hänet varjoon.

"Katso nyt itse!"

Erik kuulee oven rivan kitinän. Ovi aukenee… varovasti, kuin tahtoisi joku olla herättämättä nukkuvia. Nuori grönlantilaistyttö tulee esille, puettuna maansa pukuun. Hän menee kauemmaksi valoon, varjostaa silmiään molemmilla käsillään ja tuijottaa merelle, jossa jääkappaleet uiskentelevat, muodostaen sinisiä avovesijuovia.

Tuuli liehuttaa hänen keltaista, hennoilla hartioilla riippuvaa tukkaansa.

"Noin", kuiskaa Nordstrand, "seisoo hän joka aamu ja etsii katseillaan
Tanskasta tulevaa laivaa."

Vaikka hän sanookin tuon hiljaa, kuulee nuori tyttö kumminkin äänen.
Hän kääntyy heihin päin ja aurinko paistaa hänen vaaleille kasvoilleen.

Silloin unhoittaa Erik kaikki ympärillään. Hän horjuu eteenpäin.

Ja suunniltaan… voimatta hillitä ääntään huutaa hän:

"Arnaluk… Arnaluk!"

KESÄ TASSINORK'ISSA.

Erik ei ole erehtynyt. Grönlantilaisessa nahkapuvussa oleva tyttö on todellakin Arnaluk, Arnaluk, jota hän on etsinyt kolmesta maanosasta, löytääkseen hänet neljännestä, jota hän ei ole milloinkaan jättänyt, Grönlannista. Hän siis elää! Hän ei siis ole ollutkaan Kukunor'issa, joka vajosi kylmään syvyyteen!

"Katso Erik", sanoo Nordstrand, "kävi aivan kuin kirjeessäni otaksuinkin; jäät näyttivät uhkaavilta ja välttääkseen sisään sulkeutumisen, perääntyi Kukunor äkkiä takaisin. Etsiessäni sen uutta ankkuripaikkaa tapasin Arnaluk'in ajamassa koiravaljakollaan kotiin. Hän oli ollut laivan luona koirineen ja kun jäät näyttivät irtaantuvan maasta, nousi hän laivaan. Hänelle ei oltu tehty mitään pahaa ja niin pian kuin vain voitiin, oli hänet jälleen laskettu maajäälle. Mutta Tanskan matka oli sillä kerralla mennyttä. Ja seuraavan vuonna olivat jääsuhteet sellaiset, että Hans Egede ei uskaltanut Upernivik'iä pohjoisemmaksi…"

Arnaluk lähestyy Erikiä. "Vihdoinkin!… Niin, sinähän se olet. Olet siis vihdoinkin tullut! Tiesin, että tulisit, mutta en tahtonut puhua siitä täällä. Tule kanssani vuorelle!"

Hän ottaa Erikiä kädestä. Nyt alkaa hän juosta ja Erikin täytyy seurata. Tuuhea tukkansa liehuu tuulessa. Erik on aivan hengästynyt, mutta se ei auta. Vikkelänä kuin kauris, opastaa Arnaluk hänet vuorelle polkua pitkin, jonka hänen ja monen muun Tassinork'in asukkaan kengät aikojen kuluessa ovat polkeneet rannalta Tassinork'in takaiselle vuorelle — tunturille, jonka huiput rusottavat joka aamu ja enimmän silloin kun auringon ensimmäiset säteet sattuvat siihen pitkän talviyön jälkeen. Tällä vuorella lausuu Tassinork valon jälleen tervetulleeksi. Tänne tuli Arnaluk aina, kun joku asia painoi hänen mieltään ja kun hän tahtoi olla yksinään luonnon helmassa. Ja ainoassaan täällä ylhäällä, johon Grönlantia näkyy lintuperspektiivissä kirkkaan, avaran taivaan alla, voi hän kertoa Erikille kaikki ajatuksensa. Ja kuunnella, mitä Erikillä oli hänelle sanottavaa. He ovat kahden. Sillä tämä on Arnaluk'in kirkko.

Sitten sanovat he toisilleen noita ujoja, arkoja ja ihmeellisiä asioita, joita rakastuneet aina maailman alusta asti ovat uskoneet toisilleen rakkauden keväänä.

— — Kesä on tullut Tassinork'iin! Ja vaikka se on niin lyhyt, ettei se milloinkaan voi kokonaan sulattaa jäitä eikä luntakaan, niin on meri kumminkin laajalti vapaana jäistä ja maalla on suuria, lumettomia, kukkia ja kanervaa kasvavia aloja, jotka, verrattuina Tanskan kesään, näyttävät ehkä mitättömiltä ja kuihtuneilta, mutta panevat kumminkin pohjois-tanskalaisen sydämen riemuitsemaan ilosta, kuinka kauniiksi Jumala sittenkin on luonut maailman kaukana pohjoisessa. Tassinork'issa puhuvat vuoret, meri, jää, paukkuva pakkanen ja humiseva tuuli tuota sanatonta ja voimakasta kieltä, jota luonnonlapset rakastavat ja ymmärtävät. Taivas kuuluu voimakkaille ja puhtaille: lapsille. Lapsen sielu on Jumalan kuvastin, luonnon ääni on taivaan kieli. Lapset ja taivas ymmärtävät toisensa.

Joet kuohuvat, lähteet pulppuavat, jäävirrat paukahtelevat ukkosena ja tuhannet linnut pesivät vuorilla. Hylje synnyttää sokeita poikasiaan, mursu laiskottelee jäälautoilla ja paistattelee kiiltävää liharuhoaan, karhu kääntää ruusunpunaisen ja kiiltävien valkoisten hampaiden reunustaman kitansa aurinkoon päin. Silloin tällöin purjehtivat valaanpyytäjät ryhmissä syvällä salmella.

Nordstrand katselee vuorenrinteelle, jossa nuo molemmat hennot vartalot kuvastavat kirkasta, vaaleansinistä taivasta vastaan. Kauan seisoo hän, katsellen sinne. Huulensa vapisevat. Ja silmänsä… onkohan: se tuuli, joka ne noin kirkastaa kuin ne olisivat täynnä kyyneleitä? "Arnaluk", kuiskaa hän, "ainoani, rakkaimpani!"

Mutta sitten kääntyy hän äkkiä ja menee tupaan… istuutuu raskaasti kirjoitustuoliinsa… paikkaan, jossa hän on viettänyt niin monet tunnit elämästään, ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Pinguit tulee loistaen ilosta ja innoissaan.

"Katsokaa, mitä olen löytänyt!… Se oli tuolla ylhäällä… polun vieressä kivien välissä!"

"Anna se tänne!"

"Kivien välissä! Aurinko paistoi siihen ja se heijastui silmiini!"

"Saanko katsoa?"

"Kyllä, olkaa hyvä… mutta löytöpalkkio?"

"Kyllä Pinguit…"

Nordstrand menee kauppaan ja tuopi sieltä kokonaisen pussillisen viikunoita — harvinainen lahja, joka tavallisesti annetaan ainoastaan sille, joka ilmoittaa vuoden ensimäisen laivan.

Pinguit on haltioissaan. Hän juoksee riemuiten matkaansa saaliinensa. Nyt saapuu hän kuin oikea satuprinssi tupien pikkulasten luokse, sillä mikä on hänen, on myös heidänkin.

Mutta Nordstrand katselee Pinguit'in löytöä. Hän tutkii sen tarkoin. Hämähäkinhieno kultaketju ja siitä riippuva, kummallisilla merkeillä koristettu kotelo, jonka sisässä on… musta helmi.

"UMIARSUIT."

Umiarsuit! Siirtola on äkkiä muuttunut oikeaksi muurahaispesäksi. Umiarsuit! Kaikki, mikä elää, hyörii sinne tänne, jos nyt voi puhua hyörinästä Tassinork'issa.

Pinguit'han se on, joka tavallisuuden mukaan ilmoittaa vuoden suurimman uutisen. "Laiva on tullut!" Päiväkausia on hän puikkelehtinut kajakillaan ajojäissä ja useammasti kun kerran tuonut kotia hylkeitä, sillä hän ei ole leikin vuoksi Tassinork'in paras pyydystäjä. Tänään käyttää hän airoaan yhtä sukkelaan kuin rataslaiva siipiään. Paljon ennen hänen rantaan pääsyään kuuluu ilmassa hänen kaikuva huutonsa: "Umiarsuit! Umiarsuit!"

Ja kaikki rientävät rantaan. Arnaluk ja Erik ensimmäisinä.

"Missä? Missä?"

Onko mahdollista, että Pinguit'in haukansilmät ovat erehtyneet? Kaikki etsivät katseillaan noita tummia juovia, joina Hans Egeden mastot tavallisesti kuvastuvat ajojäiden valkoista taustaa vastaan. — Missä, missä?

Pinguit hyppää maihin. Hän on niin innoissaan, että hän tuskin voi saada sanaakaan suustaan.

"Tuolla, tuolla!" Mutta kukaan ei näe laivaa. Hän polkee jalkaansa ja itkee kiukusta ja innosta.

"Eihän se olekaan Hans Egede, vaan joku toinen, aivan valkoinen laiva, varustettu paksulla savupiipulla! ja kahdella pienellä, vinolla mastolla… ettekö näe?… tuolla!"

Äkkiä kuuluu mereltä vihellys — jonkun höyrylaivan merkkipuhallus. Ja nyt he kaikki huomaavat siron, valkoisen höyrypurren, joka kulkee jäälauttojen välissä.

"Ah!" huudahtaa Arnaluk, "Hans Egede ei se kyllä ole, mutta mikähän se sitten on?"

Nordstrand katsoo sitä kiikarillaan. "Lippu… onpa; kummallista… etten sitä tunne… Erik, tunnetko sinä?"

Erik ottaa kiikarin.

"Laiva on Kiinasta, lippu on keisarin… tuo vanha, kansallinen…
Mingein lippu, San-ho-hui'n merkki!"

Arnaluk'ia värisyttää. Erik on kertonut hänelle tuosta salaisesta seurasta, johon Wen Siang kuului ja johon kohtalo oli sitonut hänet niin omituisilla siteillä. Helmestä ei hän kuitenkaan ollut puhunut.

Mutta nyt on laiva ankkuroinut ja laskenut veneen vesille. Erik ei ole erehtynyt, Wen Siang'in kansalaiset soutavat sitä.

Mutta kuka… kuka seisoo kokassa ja heiluttaa karvalakkiaan, auringon paistaessa hänen, punaiseen peruukkiinsa ja silmälaseihinsa?

Almkvist!

"En erehdy…" huudahtaa Erik, "hän se on ilmielävänä! Kuinka tämä voi olla mahdollista? — Tule Arnaluk… ja Nordstrand!"

Ja pitäen Arnaluk'ia kädestä rientää hän maihinnousupaikalle.

"Hän… mikä hän?" kysyy Arnaluk hengästyneenä. "Kuka hän on?"

"Almkvist tietysti… professori Almkvist! Professori Tassinork'issa, se on suurenmoista!"

Nyt on vene perillä. Almkvist hyppää maihin. Erik ottaa hänet vastaan avoimin sylin.

"Tervetuloa professori… ja tässä, löysin hänet kumminkin vihdoin… on Arnaluk, Tassinork'in kuningatar… ja minun!"

Almkvist on tuskin ennättänyt astua jalallaan Grönlannin maalle, kun vene jo pukataan maista ja soudetaan takaisin punaisenkeltaisella silkkilipulla varustettuun laivaan.

"Selitän kaikki", sanoi Almkvist istuessaan hetken kuluttua rauhassa
Nordstrandin arkihuoneessa. "Laivan nimi on Kukunor ja sen kapteeni on
Duroc, luulen hänen tulevan maihin ennen iltaa. Tahdoin vain olla
ensimäinen."

"Duroc'ko täällä? Kuinka se voi olla mahdollista?"

"Niin, siitähän minun juuri pitikin kertoa. — Muistat kai Aristide Legrand'in… erinomaisine, kiinalaisine tuttavuuksineen? Marseillessa sai Duroc häneltä sähkösanoman, jossa käskettiin hänen heti noutaa Erik Holm Tassinork'ista, johon valaanpyytäjä 'Seitsemän sisarusta' oli hänet jättänyt."

"Mutta miten ihmeessä voi Legrand sen tietää?"

"Rakas ystävä, jos tuntisit yhtä hyvin kuin minä San-ho-hui'n erinomaisen järjestön ja tyhjentymättömät rahavarat, niin et ollenkaan kummastelisi. Niillä on ollut laivoja keväästä asti Grönlannin ja Euroopan välisillä kulkuvesillä. Eräs sellainen kohtasi 'Seitsemän sisarusta' vähän sen jälkeen kuin olit noussut maihin. Langaton selittää loput. Varmaa on kumminkin, että Legrand saatuaan tiedon asiasta, ilmoitti siitä heti Duroc'ille, joka heti läksi matkalle ja sähkötti minulle, että tulisin Bergen'iin häntä tapaamaan. Ja nyt olemme täällä!"

"Mutta lippu? Ja kiinalainen laivaväki?"

"Etkö muista, että Duroc'in Kukunor'issa oli kiinalainen väki? Hiljaisia, yksinkertaisia, luoksepääsemättömiä ja ennenkaikkea raittiita ihmisiä."

"Mutta lippu?"

"Ah, luulen sen olevan jonkun Duroc'in päähänpiston."

Arnaluk levittää liinan pöydälle. Hänen emäntäarvonsa ja Tassinork'in vanhat tavat käskevät, että jokaiselle vieraalle on tarjottava talon parasta. Almkvist saa syödä vahvoja ja maukkaalta tuntuvia ruokalajeja:

Hyljepihviä, poronpaistia, maariankalaa, lintua ja hyytelöityjä valaskalan eviä.

"Rakas Erik, alan ymmärtää, miten sinä niin lyhyessä ajassa olet päässyt entisiin voimiisi."

Äkkiä — juuri kun Almkvist miettii lyhyttä maljapuhetta nuorille — ilmestyy Duroc ovelle.

Erik hyökkää ylös.

"Rakas, rakas ystävä…"

"Onnea saavutuksillesi… Mistä löysit hänet?"

Mutta missä onkaan Arnaluk? Ah, tuollahan hän seisoo ovella… kannattaen molemmilla pienillä käsillään höyryävää maljaa, jota hän on tuomassa sisään.

"Ah!" sanoo Duroc, "tällainen on siis Arnaluk… suokaa anteeksi, neiti
Nordstrand, jota Erik Holm haki ympäri maailmaa."

Arnaluk laskee vadin pöydälle ja ojentaa Duroc'ille pienen kätensä tervetuliaisiksi.

"Ja ajatelkaahan vain, neiti Nordstrand, tämä nuori mies oli eräänä yönä kuristaa minut teidän tähtenne."

"Erik, tuota et ole minulle kertonut!"

"Eipä tietenkään, ja on kai paljon muutakin, jota tämä nuori maailman-ympäri-purjehtija ei ole kertonut, mutta luottakaa minuun, neiti Nordstrand, nyt täytyy teidän pitää häntä oikein lujilla, ettei hän salaa teiltä mitään! Mutta aikaa on vähän ja sentähden menenkin suoraan asiaan. Tarjoan teille, Nordstrand, ja perheellenne vapaan matkan Kukunor'issa Tanskaan. Onhan epätietoista, pääseekö Hans Egede ollenkaan tänne ja kaikissa tapauksissa kulkee laivani nopeammin kuin se. Sanokaa, tuletteko mukaan?"

Nordstrand kiittää tarjouksesta, jonka hän ilomielellä ottaa vastaan. He voivat lähteä vaikka huomenna, sillä! kaikki, mitä he ottavat mukaansa, on jo aikoja sitten ollut valmiina. Arnaluk taputtaa käsiänsä ilosta, mutta katsahtaessaan Erik'iin — lakkaa hän heti. "Mutta… etkö ollenkaan iloitse…?"

"En… sillä enhän minä voi seurata teitä Tanskaan."

"En ymmärrä tuota!" sanoo Nordstrand.

"En minäkään!" huudahtaa Almkvist.

Erik on noussut seisomaan.

"En… en voi. Unhoitatte, että Wen Siang nukkuu jäissä… ja olen luvannut viedä hänen ruumiinsa Yangtsekiang'in rannoille. Tuota lupausta en voi rikkoa… ja kun nyt on mahdollista ainakin koettaa, niin…"

"Mahdollistako? Et kai ajattele Kukunor'ia? Sitä en anna käytettäväksesi tuollaiselle matkalle!"

"En ajattelekaan Kukunor'ia. Mutta professorin kertomuksesta päättäen voimme milloin tahansa odottaa tänne jotakin San-ho-hui'n laivaa. Rupean siihen päälliköksi, ja…"

"Rupeatte päälliköksi!… Vai niin!"

"Niin juuri! Ei kukaan San-ho-hui ole vastustava sitä, jolle Wen Siang on lahjoittanut…"

"Lahjoittanut..?"

"No niin, sitähän ette tarvitse tietää. Mutta jollakin San-ho-hui'n laivalla tahdon tunkeutua jälleen jäihin ja hakea Wen Siangin ruumiin, ja tehdä kaikki, mitä hänelle lupasin."

"Voitko varmaan löytää paikan, johon hänet hautasit??"

"Aivan varmaan. Voit nähdä paikan tästä kartasta… katso!"

Ja Nordstrand'in kartalla napaseuduista näyttää Erik Lintuvuoren
Melville'n saarella.

Duroc merkitsee leveys- ja pituusasteen tarkasti muistikirjaansa, jonka hän sitten pistää taskuunsa.

"Veli", sanoo hän, "olet oikeassa. Wen Slang'in ruumis täytyy tietysti etsiä… ja sinä jäät siis tänne. Me muut matkustamme huomenna, ei ole mitään syytä viivyttelemiseen, ja jäät ovat petollisia."

Erik on kalpea.

"Niin, minä jään!"

Arnaluk on kuunnellut. Hänen silmänsä ovat täynnä kyyneliä ja huulet vapisevat.

"Erik, et kai tuota todella tarkoittane?"

"Kyllä, Arnaluk, minun täytyy…"

Erik katsoo ikkunasta jäälle ja peninkulmittain leviävät hänen silmäinsä edessä Lancaster-salmen peloittavat jääröykkiöt. "Minun täytyy lähteä sinne… vielä kerran. Lupasin sen Wen Siang'ille silloin kun henget taistelivat hänen sielustaan. Hän otti lupaukseni vastaan… ja kuoli hymyillen."

Arnaluk'in silmät täyttyvät jälleen kyynelillä. "Pidätkö sitten enemmän hänestä kuin minusta? Hänhän on kuollut ja on ehkä Jumalan luona, mutta minähän elän… ja olen luonasi."

"Arnaluk, etkö luule sen olevan vaikeata ja kauheata?… mutta noin et kumminkaan saa puhua! Lupaukseni minut siihen pakottaa. Etkö kuullut, että olen antanut sanani?"

— — Ennen kuin Duroc palaa laivaan sinä iltana, puhelee hän kauan Nordstrand'in ja Arnaluk'in kanssa ja lopetettuaan on Arnaluk'in suru kuin poispuhallettu, hän hymyilee onnellisen ja salaperäisen näköisenä.

"Kiitoksia", sanoo hän ja ojentaa Duroc'ille kätensä, "kuinka hyvä te olette!"

Nyt tulee Erik ja Duroc menee häntä vastaan. "Päätöksesi on siis peruuttamaton?… No niin, matkustamme huomenna."

— — Duroc tahtoo viettää yönsä Kukunor'issa. Tuskin on hän päässyt laivaan, kun hän jo huutaa sähköttäjää. Ja hetkeä myöhemmin lähettää langaton kipinöitään valoisaan yöhön.

RASKAS TUNTI JA ONNELLINEN HETKI.

Sitten saapuu tuo raskas hetki: hyvästijättö Kukunor'in kannella. Erik ei ymmärrä Arnaluk'in iloisia silmiä. Eikö hän ole ollenkaan suruissaan, vaikka heidän näin pian täytyy erota?

Duroc tulee kiivaasti.

"Erik, eräs asia on meidän toimitettava, ennenkuin eroamme. Ethän voine kieltää minulta lyhyttä selontekoa, jonka kirjoitan muistiini pikakirjoituksella kertoessasi? Myöskin suunnitelmasi ja matkasuuntasi täytyy meidän tuntea tarkkaan, jos nimittäin viipyisitte poissa liian kauan."

Taaskin uusi uhraus… viimeinen tunti Arnaluk'in kanssa. Mutta onhan se hänen velvollisuutensa.

Erik nyökäyttää päätään ja seuraa päällikköä kajuuttaan.

Erik kertoo ja Duroc kirjoittaa muistiin. Se viepi aikaa. Kuluu tunti, toinenkin. Vihdoinkin he lopettavat.

"Ja nyt", sanoo Erik, "koska olet antanut Kukunor'in odottaa näin kauan, niin suo minulle hetkinen vielä Arnaluk'in kanssa."

Duroc hymyilee. "Hetkisenkö? Ei, se ei käy päinsä. Tule nyt vain kannelle!"

Kajuutassa ollessaan ei Erik ole huomannut mitään. Mutta täällä käytävässä tuntee hän selvästi laivan tärinän ja koneen jyskytyksen.

"Mitä… olemmeko kulussa?"

"Kyllä, sinun on kiirehdittävä… Ei ole aikaa jäähyväisiin."

He ovat tulleet kannelle. Siellä on Arnaluk.

"Sinäkö täällä?" sanoo hän veitikkamaisesti. "Ja me kun olemme kulkeneet etelään päin jo kaksi kokonaista tuntia!"

Ja nyt huomaa Erik Kukunor'in kulkevan täydellä vauhdilla ja
Grönlannista ei näy kuin hiuksenhieno viiru idässä.

"Petetty siis!"

Duroc laskee kätensä hänen olalleen.

"Ei Erik. Mutta yöllä pääsin langattomaan yhteyteen muutaman San-ho-hui'n höyrylaivan kanssa ja ilmoitin sille täyttääkseni lupauksesi (keskustelimme toistemme kanssa tulomatkallani) Wen Siang'in haudan leveys- ja pituusasteen. Luulen niitten tällä hetkellä kulkevan täydellä höyryllä Lancaster'in salmeen. Niin, tietysti olen sinua pettänyt. Mutta meitä on ollut useampia samassa juonessa. Nyt sinun täytyy seurata mukanamme, tahdotpa sitten tai ei."

Erik ajattelee. Kun kaikki menee ympäri, niin voihan hän varustaa retkikunnan yhtä hyvin Köpenhaminassa kuin Tassinork'issakin. Ja niin hän tekeekin, jos nyt tämä matkalla oleva epäonnistuu.

Ja äkkiä tuntee hän sanomatonta onnea. Vasta nyt on hän peruuttamattomasti löytänyt Arnaluk'in.

Erik lähestyy häntä. Ja Arnaluk'in silmät katsovat häntä lumoavasti, hellästi…

Ja ensimmäisen kerran kiertää hän kätensä Arnaluk'in kaulaan ja suutelee hänen huuliaan.

"Minun!" kuiskaa hän, kun heidän huulensa erkanevat.

"Niin", vastaa tyttö hiljaa ja silmänsä loistavat.

— — Nordstrand on kauan seisonut ja katsonut sinne päin, jossa
Tassinork häipyy sumuun. Hän sanoo Arnaluk'ille ja Erikille: "Mutta
Arnaluk, oletko jo unhoittanut Tassinork'in, joka vielä tuolta siintää?
Etkö ole ollenkaan ikävissäsi jättäessäsi sen ja kaikki siellä olevat?"

Arnaluk katsoo Erikiä ja näkee hänen iloiset silmänsä.

"Ikävissänikö? En ymmärrä…"

OMITUINEN VIERAILU.

"Poikani", sanoo rouva Holm suudellessaan Erikiä otsalle, "älä nyt istu kauan ylhäällä!"

"Rakas äiti, lupaan että niin pian kuin minua vain rupeaa nukuttamaan, niin…"

"Hyvä, hyvä, poikaseni, hyvää yötä sitten!"

Erik on yksinään, vihdoinkin aivan yksinään huoneessaan, joka tuntui hänestä korvaamattomalta rauhan ja hauskuuden sopukalta silloin kun hän muisteli sitä tuolla napaseudun pimeydessä. Tässä huoneessa ja koko kodissakin Rantapuistikon varrella on kaikki samalla tavalla kuin silloinkin, jolloin hän läksi pitkälle matkalleen. Äiti oli halunnut, että huone saisi odottaa koskemattomana, rauhaisena ja kodikkaana poikaansa. Kirjakin, jota hän luki tuona iltana, jolloin Almkvist hyökkäsi sisään ja vei hänet pitkälle matkalle avaraan maailmaan, on vielä auki vihreällä imupaperilla lampun valossa. Tässä huoneessa on hän elänyt suuren osan elämästään. Ja nyt, sinne palattuaan, yhdistyy rengas jälleen.

Onnellisen kotiintulon jälkeiset ensimmäiset viikot ovat jo aikoja sitten kuluneet. Äidin kyyneleinen ja iloinen Arnaluk'in vastaanotto, Nordstrand'in kummastunut ja onnellinen, puoli ihmisikää sitten jättämänsä Köpenhaminan näkeminen, Duroc'in lähtö Kukunor'issa ja jäähyväisjuhla, jossa Erikin ja Arnaluk'in kihlaus julkaistiin… ja lukemattomat muutkin tapaukset, jotka olivat täyttäneet Erikin elämän noina kahtena pitkänä vuotena kaukana maailmalla… muistuvat hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen. Erik sytyttää kiinalaisen savukkeen, jonka hieno savu täyttää huoneen omituisella, makeahkolla tuoksullaan. Hän istuutuu vanhaan, kovaan tuoliinsa ja syventyy muistoihinsa, suunnitelmiinsa ja unelmiinsa.

Ovelle koputetaan. Almkvist tulee. Palttoon ja hatun on hän jättänyt eteiseen. Erik nousee.

"Mutta tekö se olette, rakas professori?… En kuullut ollenkaan teidän soittoanne."

"Etpä tietenkään, koska avasin itse… minullahan on oma avaimeni. Mitään erikoista asiaa minulla ei ole… tulin vain juttelemaan… En saanut unta ja läksin sentähden vähän kävelemään… näin ikkunasi valoisina ja ajattelin…"

Erik on kyllä huomannut professorin luonteen muutoksen. Hän on hermostunut, harvapuheinen, hajamielinen ja pelkää yksinäisyyttä. Ja Almkvist on kertonut hänelle saman kummallisen tarinan kuin Gårdbo'n ystävillekin. Ja Erikiin teki se syvemmän vaikutuksen, koska hän siten sai tietää enemmän Wen Siang'ista, hänen vallastaan ja sukuperästään. Erik alkaa nyt ymmärtää, kuinka vähän todellisuudessa Wen Siang oli tuo "palvelijakoira", joksi hän itseään usein nimitti.

"Savuke, professori… nämä ovat niitä Duroc'in kiinalaisia?"

"Ei, kiitän… mutta jutelkaamme… kaikessa rauhassa."

He puhuvat matkasta, Kiinasta, vanhasta Wu-Tis'ta ja pastori Legrand'ista, josta ei kukaan ole kuullut mitään sen jälkeen kuin suuri kapina alkoi; kauniista A-lu-li'sta, jolle Wen Siang lähetti viimeiset terveisensä; kaukaisesta pohjolasta ja Tassinork'ista, jonka yksinäisyys ja rauhallisuus oli ihastuttanut professoria; Arnaluk'ista, Erikin tulevasta vaimosta, jota etelä-tanskalainen puku nykyään kovasti rasittaa ja niinkuin hän luulee, rumentaa. Mutta siinä hän kokonaan erehtyy.

"Ja arvaako professori, mitä on perheneuvottelussa päätetty? — Menemme heti naimisiin!"

"Naimisiinko?"

"Niin, Arnaluk ja minä."

"Joutavia, sinähän olet vielä aivan poikanen, ainakin ikääsi nähden, ethän ole vielä täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottakaan. Ja hän…"

"Täyttää pian kahdeksantoista. Niin, rakas professori, tiedättehän, että Wen Siang lahjoitti minulle joukon sadan punnan seteleitä — — jotka, sen saatte uskoa, panivat 'Seitsemän sisaruksen' kapteenin Ramsgate'n minua kunnioittamaan. Niin että asian taloudellisen puolen tähden ei meillä ole mitään syytä viivyttelemiseen. Menemme naimisiin ja teemme pitkän häämatkan. Arnaluk'illa on maailmassa vielä paljon näkemistä!"

Erik hakee aikataulun ja he tekevät matkasuunnitelman. Alussa on professori sydämestään asiaan innostunut, mutta tulee pian hajamieliseksi. Hänen täytyy nähtävästi ponnistella, pitääkseen ajatuksensa koossa. Hän on tullut kalpeaksi ja kylmä hiki tippuu hänen otsaltaan. Tietämättään hän tarttuu Erikin käteen ja puristaa sitä suonenvedontapaisesti, katseen ollessa kuin naulattuna oveen.

"Erik, hän tulee… hän on matkalla… hänen askeleensa kaikuvat ajatuksissani. Mutta älä kummastu, äläkä peljästy… jos jotakin sellaista tapahtuisi, jota et ymmärrä. Et ole vielä nähnyt 'keltaisen tiedon' kaivon pohjaa. Minä sain katsahtaa sinne kerran… ja kauhistuin."

"Kauhistuitte…? Tekö kauhistuitte? — Ei, sitä en usko."

"Hiljaa… nytkö jo… katso tuonne." Ovi on auennut, äänettömästi. Aukossa seisoo eräs mies. Kumpikaan ei ole kuullut hänen tulevan ja eteisen kello ei ole soinut.

Erik ei voi pidättää huutoa, joka tunkeutuu hänen huuliltaan.

Vieras on joku kiinalainen; hienopiirteinen, vaaleakasvoinen ja uneksivakatseinen nuori mies. Otsansa on ajeltu ja niskaa koristaa pitkä, kiiltävä piiska, joka riippuu pitkin selkää sinisen silkkipaidan päällä.

"Wen Siang!" huudahtaa Erik ja perääntyy, henkien vuorelta tulevan hengähdyksen jähmetyttämänä, "Wen Siang!"

Olento hymyilee heikosti tuota hienoa, keltaista hymyä, joka merkitsee:
"Ei ole mitään kiirettä, sillä vielä on paljon aikaa maailman loppuun."
Kaikki pyörii Erikin silmissä ja hän horjuu. Professori ottaa hänet
syliinsä.

KUANG TZU.

Erik tuntee veden tippuvan kasvoilleen ja avaa silmänsä.

"Ahaa ystäväni!" kuulee hän professorin sanovan, "hermosi eivät ole vielä oikein kunnossa. Mutta koetahan nyt tointua. Täällä on eräs herra, jolla on sinulle tärkeätä asiaa."

Erik tulee tajuihinsa. Huoneessa on eräs moitteettomaan eurooppalaiseen pukuun puettu herra, joka nähtävästi on joku kiinalainen, vaikka hänellä ei olekaan silkkipaitaa, niskapiiskaa ja ajeltua otsaa. Tukkansa on sysimusta ja kiiltävä, kasvonsa vaaleat, silmänsä vähän vinot ja ylähuulessaan on hänellä vähän mustaa partaa. Pari tummaa silmää vangitsee Erikin katseen.

"Suokaa anteeksi", sanoo Erik, "mutta silmiin pistävä yhdennäköisyytenne erään kuolleen ystäväni kanssa… joka oli minulle hyvin rakas… en oikein ymmärrä, mutta ettekö tahdo istua?"

Vieras laskee kätensä mustalle valtiomiestakilleen ja kumartaa syvään. Erikin on pakko muistella taas Wen Siang'ia. Ja hänen korvissaan kaikuvat taasen nuo usein kuullut, surulliset sanat: "Olen teidän korkeutenne palvelijakoira!"

"Herra professori Almkvist", sanoo muukalainen, "voi sanoa teille, kuka olen ja millä oikeudella tulen luoksenne."

"Niin Erik, tämä herra on Kuaug Tzu, tuo etevä tiedemies, jonka kanssa työskentelin radiografin valmistamisessa."

Nyt puhuu vieras:

"Professori Almkvist on oikeassa, olen Kuang Tzu. Tuon sanoman, että tuo ylistetty, joka sanoi itseään Wen Siang'iksi ja jonka silmät ummistitte tuolla autiossa ja kylmässä pohjolassa… on nyt matkalla neljän meren väliseen maahan, jossa hänen tomunsa haudataan isäinsä viereen. Teidän ilmoittamanne paikka Melville'n maalla oli tarkkaan määritelty. Retkikunta on suorittanut työnsä pian ja onnellisesti, josta olemme saaneet tiedon langattomalla. Talven kuluessa voidaan hänet haudata Kiinassa. Kertomus, jonka te, herra Holm, kirjoititte ja hautasitte jäähän, on löydetty ja sen sisällys on meille sähkötetty. Näimme siitä, että ylistetty kuollut on kirjoittanut testamenttinsa ja asiakirjat ovat hallussanne. Nyt tahdomme… San-ho-hui tahtoo… saada tietää testamentin sisällön."

"Ei mikään ole helpompaa", vastaa Erik. "Wen Siang kirjoitti sen eräälle muistikirjan lehdelle, jota aina kannan taskussani. Kas tässä se on!"

Erik ojentaa hänelle erään nahkakantisen kirjan. Muutamalle sen lehdelle on kuolevan kiinalaisen jäykistyvä käsi kirjoittanut käskynsä San-ho-hui'lle, ja Erik tietää hyvin, miten suuri voima hänen sanoillaan vieläkin on, vaikka ne kuuluvat haudasta.

Näillä vapisevilla riveillä käskee Wen Siang, että hänen nuori ystävänsä Erik Holm on otettava San-ho-hui'n korkeampaan, neljänteen luokkaan, tarvitsematta edeltäpäin suorittaa määrättyjä kokeita, ja että hänelle on annettava täysi valta, kunnioitus ja niin paljon rikkautta kuin San-ho-hui antaa korkeimpien jäsentensä käytettäväksi. Kirjoitettuaan tämän muutamilla sanoilla, on Wen Siang lisännyt rivin kiinalaisia kirjaimia, joitten merkitystä Erik ei ymmärrä.

"Ja tässä", sanoo Erik, Kuang Tzu'n vielä istuessa syventyneenä Wen Siang'in kirjoituksen lukemiseen, "on Wen Siang'in lompakko. Siellä on vielä yhdeksänkymmentäseitsemän sadan punnan seteliä."

Kuang Tzu ei kuule ja Erik toistaa sanat. Silloin vasta katsahtaa hän ylös.

"Ah… suokaa anteeksi… Rahatko? Ne kuuluvat tietysti teille!"

Kuang Tzu sulkee kirjan ja laskee sen pöydälle lampun valoon. Ja katsoen tummilla silmillään Erikiä, sanoo hän vakavasti:

"Kun hän, jonka käskyä täytyy totella, käskee, että teidät on otettava San-ho-hui'n jäseneksi, niin merkitsee se, että tulette suojeluksemme alaiseksi, sen kumminkaan pakottamatta teitä muihin velvollisuuksiin kuin mitä itse vapaaehtoisesti tahdotte suorittaa. Olette sekä osanotollanne näihin merkillisiin tapauksiin että testamentin korkeimman määräyksen perusteella saavuttaneet aivan erikoisen aseman maailman suurimmassa salaisessa seurassa, joka on ollut olemassa ja tulevaisuudessakin tulee olemaan."

"Mutta en ymmärrä…"

"Ette vielä, mutta…"

Äkkiä puuttuu puheeseen protessori, jonka nuo toiset olivat jo melkein unhoittaneet.

"Kuang Tzu, puhuteltavanne on nuori, sielunsa selkeä ja sydämensä täynnä rakkautta nuoreen naiseen, joka pian on tuleva hänen vaimokseen. Tunnen ystävyyden, joka sitoi hänet kuuluisaan kuolleeseen, ja pyydän hänen nimessään, ettette laskisi hänen hartioilleen tiedon raskasta taakkaa. Älkää ainakaan vielä. Tiedon puu on sekä hyvän että pahan. Antakaa tämän nuoren miehen elää vielä muutamia vuosia korkeimman tiedon edesvastuutta ja kiusauksitta sielussaan. Minut on se masentanut. Peljästyn ajatustakin, että hänen kirkkaat silmänsä näkisivät syvyyden, joka huikaisi omani!"

Erik katsoo toisesta toiseen. "En ymmärrä…"

"Et, Jumalalle olkoon kiitos siitä, ettet ymmärrä!"

Kuang Tzu on noussut.

"Jos te, herra Holm, olette samaa mielipidettä kuin professori Almkvist, niin on tahtonne lakimme… Mutta milloin tahansa muutattekin mieltänne, voitte helposti päästä yhteyteen kanssamme."

"Luulen, että mieluummin nyt… ainakin joksikin aikaa… tarkoitan… olen samaa mieltä kuin professorikin."

"No hyvä! Tahdon vain lisätä tähän vielä, että teillä on vihollisia… useampia kuin luulettekaan, vaarallisempia kuin aavistattekaan… toisia, yhtä hyvin järjestettyjä salaisia seuroja, joitten voimat tulevat olemaan kohdistettuina teihin, samoinkuin meidän heihin. Mutta voitte elää — jos nyt ei aivan turvassakaan — kumminkin pelkäämättä, sillä teitä ympäröivät vartiat, jotka eivät milloinkaan petä."

"Kiitän teitä."

Kuang Tzu on jälleen ottanut Erikin muistikirjan.

"Näillä merkeillä", sanoo hän ja kätensä vapisee hiukan, "ilmoittaa vainaja, että eräs kallisarvoinen koriste… on onnellisesti löytynyt… ja on teidän hallussanne. Otaksun, että…"

"Niin, muutkin kai ovat luulleet samaa. Nuo mainitsemanne viholliset ovat jo käyneet vierailulla. Katsokaa. Nämä kirjoituspöydän laatikot ovat olleet aukimurretut."

"Niin todellakin, sitä ette ole ennen kertonut!"

"En. Enkä sitäkään, että lippaani lukoissa on samanlaisia merkkejä ja grönlantilainen matkalaukkuni on varastettu."

"Mutta kaikkien henkien nimessä!" Kuang Tzun silmät salamoivat. "Helmeä ei kai suinkaan…?"

"Ole varastettu!" Erik nauraa. "Älkää luulko, että säilytän sitä niin
huolettomasti. Helmeä olen kantanut kaulassani aivan siitä asti kuin
Wen Siang veti viimeisen henkäyksensä… ketjussa kaulani ympärillä.
Katsokaahan!"

Erik aukaisee liivinsä ja paitansa, ja ottaa esille hienon, kaulansa ympärillä kantamansa kultaketjun.

Äkkiä vaalenee hän kuin lampun alla olevan kirjan lehdet.

"Suuri Jumala!" huudahtaa hän, "se ei ole täällä, kotelo on poissa…
Helmi on kadonnut, pudonnut tahi ryöstetty!"

SUURENA PÄIVÄNÄ.

Kaikki hyvät ystävät valmistautuvat tuoksi suureksi päiväksi, jolloin Arnaluk'in häät vietetään, pienen suloisen Arnaluk'in, jonka nimi on kirjoitettuna kaikkien niitten sydämiin, jotka kerran näkivät hänen hennon vartalonsa pohjoisen satumaan väririkkaassa puvussa. Ainoastaan yksi on raskaalla mielellä, ja juuri hän, jonka pitäisi olla kaikista iloisin, Erik.

Erik häpeää kuin koira. Helmi, tuo kallis, ihmeellinen musta helmi, jonka vuoksi Wen Siang oli uhrannut henkensä, on poissa. Kaikki etsiskelyt ovat olleet tuloksettomia. Ja Erik ei voi päästä siitä mihinkään, että helmen putoaminen tahi varastaminen on kokonaan hänen syynsä. Sillä totta on, että hän ei ole sitä ollenkaan muistanutkaan sen jälkeen kuin hän tapasi Arnaluk'in Tassinork'issa. Usein tunnusteli hän kyllä ketjua kaulassaan, mutta ei milloinkaan tarkastanut, oliko kotelo helmineen vielä tallella, ei ennen kuin tuona yönä, jolloin Kuang Tzu oli valmis ottamaan sen haltuunsa… ja se oli poissa! Erik tahtoisi sylkeä itseään silmälle. Hänestä tuntuu kuin hän olisi menetellyt roistomaisesti parasta ystäväänsä kohtaan. Ja vaikka hän koettaa hillitä itseään, ei hän kumminkaan voi peittää Arnaluk'ilta, että joku asia painaa hänen mieltään. Hän, joka ei aavistakaan mustan helmen olemassa oloa eikä sen salaperäistä merkitystä, sillä Erik ei ole maininnut siitä mitään Nordstrand'ille eikä hänen tyttärelleen, hän selittää sen omalla tavallaan ja silmänsä täyttyvät kyynelillä.

— — Mutta kaikki surut unhoittuvat sinä päivänä, jolloin hän on tuleva Erikin vaimoksi. Nordstrand'in sivulla kulkee hän kirkonkäytävällä, ilosta loistavana ja hentona kirjaillussa puvussa, sillä Arnaluk vihitään kotimaansa puvussa, jossa Erik hänet ensi kerran näki — eikä mikään vaateta hänen kahdeksantoista vuotiasta hentouttaan paremmin kuin grönlantilainen naispuku. Hiuksensa on tänään koottu nutturalle ja koristettu punaisella silkkinauhalla — pohjois-Tanskan myrttikruunulla.

"Miten hän sentään on suloinen ja kaunis!" kuiskaa rouva Tanja miehelleen Olov Harold'ille, joka istuu hänen vieressään.

Siellä ovat he kaikki: Tanja ja Olov Gårdbo'sta, ruskeasilmäinen Duroc terävine Napaleonin-partoineen, hiljainen ja liikutettu Nordstrand, Almkvist kiiltävien silmälasien takaa näkyvine hermostuneine silmineen, tukkukauppias Holm rouvineen ja vanha Anette, joka on saanut erityisen kutsun… kaikki toivottavat he parhainta noille kahdelle nuorelle, joitten kohtalot yhdistetään tuolla alttarin luona.

Elämässä ja kuolemassa kuuluvat he nyt toisilleen. Niin tuntuu ainakin Arnaluk'ista. Hän katsoo ylös. Nyt kai, jos milloinkaan, ovat hänen miehensä silmät iloiset.

Mutta Erik ei katsokaan häntä silmiin. Hän katso kyllä häntä, mutta vain hänen kaulaansa, ja tuijottaa lumottuna kultaiseen koteloon, jota Arnaluk kanta samettinauhassa.

Väkiselläkin viepi Arnaluk kätensä sinne ja ottaa kultaisen koristeen käteensä.

"Niin… niin", kuiskaa Erik käheästi, "anna minulle se heti… ah… kiiruhda nyt!"

"Mutta Erik…" Arnaluk on vähällä purskahtaa itkuun, "tämä koriste on kuulunut äidilleni. Luulen ainakin sen olleen hänen. Löysin sen isän kätköistä… en sanonut hänelle mitään… tahdoin vain pitää sitä tänä päivänä… luulin sen tuovan onnea…"

Erik pitää koteloa kädessään. Hän aukaisee kultaisen säiliön.

"Luoja, se on todella, en erehdy, musta helmi on tallella!"

Ja todellisuudessa pitääkin hän kädessään Kiinan ja omaa onneansa, kunniaansa, jonka- hän on löytänyt Arnaluk'in sydämeltä.

"Onnea", sanoo hän — ja nyt tuntee Arnaluk hänen silmänsä, nyt loistavat ne riemusta, voitosta ja rakkaudesta, "niin, varmaan tuottaa se onnea… sinulle ja minulle… ja tulevaisen vapauden toivoa neljällesadalle miljoonalle ihmiselle… Tätä helmeä ei osteta kaikella Köpenhaminan kullallakaan! Mutta hiljaa… tule… älä ole tietävinäsikään… vaunuissa selitän kaikki… oma rakastettuni!"

Käsikädessä lähestyvät he ovea — nuo kaksi rakastavaista; tuo jäälakeuksilla karaistunut nuorukainen ja nuori, terve grönlantilaistyttö, kauniine kirkkaine kasvoineen, ujoine, lämpöisine silmineen ja pohjois-tanskalaisine hiuslaitteineen.

"Siinä menee todellakin kaunis pari", sanoo rouva Tanja taas, "mutta katso, miten Erik puristaa vasenta kättänsä nyrkkiin. Jos ei näkisi hänen ilosta loistavia kasvojaan, niin luulisin hänen olevan raivoissaan."

Ja mistäpä rouva Tanja tietää, että Erikillä on vasemmassa kädessä kokonainen — keisarikunta.

— — Mutta suuri yllätys odottaa pientä hääseuruetta. Tullessaan Nordstrand'in hotelliin, jossa häät oli vietettävä, saapuukin nuori grönlantilaismorsian yksinään.

"Missä… missä on miehesi?"

"Miehenikö?" vastaa Arnaluk ja sanoo harvakseen: "Mieheni karkasi! Erik hyppäsi pois, otti auton ja katosi!"

"Mutta Jumala armahtakoon!" huudahtaa Almkvist, "onko hän tullut hulluksi, pieni raukkani?"

Mutta Arnaluk, joka on vaunuissa saanut pikaisen selityksen koko mustan helmen salaisuudesta, ei ole ollenkaan "raukan" näköinen, vaan nauraa, näyttäen kaikki pienet hampaansa.

"Niin, mutta hän tulee takaisin… ja sitten saatte kaikki kuulla asian!"

Kun seurue on valmiina istumaan pöytään, tulee Erik vähän hengästyneenä, mutta muuten vapautuneena ja iloisena.

Hän suutelee Arnaluk'in suloista suuta ja tämä kietoo kätensä hänen kaulaansa kuiskaten:

"Joko sinä siitä pääsit… tuosta hirveästä, mustasta helmestä?"

"Jo! Nyt se on hyvässä tallessa Kuang Tzu'n luona."

Ja koska seurueessa on ainoastaan hyviä ja uskollisia ystäviä, kertoo hän kadotetusta ja jälleen löydetystä helmestä.

"Mutta minä en ymmärrä kumminkaan", sanoo Almkvist Nordstrand'ille, "miten koriste joutui teidän huostaanne."

"Luulen sen tapahtuneen heti Erikin maihin tulon jälkeen Tassinork'issa. He juoksivat vuorelle… nämä kaksi… silloin kai Erik pudotti helmen koteloineen. Pinguit löysi sen ja antoi minulle. Muistan avanneeni kotelon ja hämmästyneeni nähdessäni helmen. Ei juolahtanut mieleenikään, että se olisi Erikin… en ymmärtänyt myös sen arvoakaan… panin sen pöytälaatikkooni… ja unhoitin koko asian. Olin silloin niin omissa, surullisissa ajatuksissani."

"Surullisissako?" kysyy Arnaluk.

"Niin", sanoo Nordstrand ja laskee päivettyneen kouransa Arnaluk'in pienelle kädelle, "silloinhan ymmärsin, että pian tulisimme eroamaan. Vaimon täytyy erota isästänsä ja äidistänsä ja mieheensä…"

Erik keskeyttää:

"Miksikä erota, rakas appi? Tule kanssamme avaraan maailmaan!"

"Niin isä, tule…"

"En, rakkaat lapseni… Jos matkustan jonnekin, niin lähden kotiin
Tassinork'iin… Siellä on kumminkin työni odottamassa."

Arnaluk aikoo vastata, mutta äkkiä huomaa nuori rouva, että hänen lautasensa alla on jotakin.

Vain kapea silkkipaperiliuska.

"Katso Erik… tervehdys… Lue se!"

Erik pitää paperia kädessään. Vasempaan yläkulmaan on maalattu muutamia kiinalaisia kirjaimia. Erik tuntee ne ja huudahtaa hämmästyksestä.

Eikö hän tuntisi tuota nimeä, jonka Wen Siang niin usein oli piirtänyt lumeen heidän levätessään… rakastettunsa nimen — viimeisen kuiskaamansa sanan henkien valtakunnan kynnyksellä.

"A-lu-li!"

Arnaluk ymmärtää heti. Sillä vaikka Erik ei kertonutkaan helmen tarinaa, niin puhui hän korvaukseksi A-lu-li'sta. Ja hänet on Arnaluk ymmärtänyt. Rakkaus on sama kaukaisessa ja jäisessä pohjolassakin kuin Yangtsekiaug'in kesäisillä rannoilla.

Tällainen on Wen Siang'in rakastetun tervehdys:

"Arnaluk'ille A-lu-li'lta."

Ja Arnaluk lukee vapisevalla äänellä tuon pienen runon, jonka Pe-Kea-Hi kirjoitti kaksituhatta vuotta sitten ja jonka A-lu-li nyt lähettää hänelle, joka tuli onnellisemmaksi:

"… muuttamaan meidät kahdeksi linnuksi, jotka aina saisivat lennellä yhdessä, tahi täällä maan päällä saman puun yhteen kasvaneiksi oksiksi, sillä iäisyydellä voi olla loppunsa, mutta ei rakkaudellamme."