NELJÄS OSA
SYDÄN
1.
MITÄ ALMKVIST KERTOI.
Raitis länsituuli laulaa ruskeassa kanervikossa — kevättuuli. Jyllannissa olevan Gårdbo'n kartanon ruostunut, kolmisatavuotinen tuuliviiri kääntyy itään.
Hauskalla länsituulella on kevään tuoreutta suloisessa raikkaudessaan. Ja kumminkin vinkuu se valittaen linnan piipuissa. Nämä vanhat muurit laulavat kevään laulua syksyn nuotilla, jota rouva Tanja rakastaa, koska siinä ilmenee jotain hänen kotimaansa äärettömyyttä..
Kolme vuotta on nyt rouva Tanja, joka sai Gårdbo'n häälahjaksi isältään, asunut täällä Olov Harold'in armollisena pikku vaimona ja Jeanne Louisen ehkä vielä armollisempana äitinä. Jeanne Louise on saanut nimensä isoisänsä isoisän, översti Jean Louis Harold'iin, Corbineaun urhoollisen päällikön mukaan, jota Napoleon Studianka-päivän illalla, ennen Berezina-taistelua nipisti korvasta ja nimitti kenraaliksi sanoen: "Kiitän teitä herra prikaatinkenraali!" — Pikku Jean Louise on muuten jo mennyt nukkumaan. Kevätilma raukaisee ja huhtikuun päivät ovat kylmiä. Ja sitäpaitsi haluaa rouva Tanja vähän levätä. Sillä illalla aikoo professori Almkvist kertoa heille matkastaan.
Almkvistko? Niin, professori on palannut Tanskaan ja hänen Gårdbo'ssa olevat ystävänsä ovat hyvin uteliaita kuulemaan professorin kertomusta omituisesta matkastaan.
Sillä omituinen on se ollut. Kaksi vuotta sitten läksi hän — mielijohteen kiihoittamana — hänhän on niin omituinen, tuo rakas professori — ja auttaakseen erästä nuorta miestä, joka tunnettiin hyvin eräästä kummallisesta ja tahdottomasta Grönlannin-matkastaan, mutta josta kaikissa tapauksissa ei tiedetty juuri mitään. Kuukauden kuluttua lähtöpäivästä lakkasivat lyhyet matkatiedonannot: Almkvist seuralaisineen oli tunkeutunut Tibet'iin pohjois-Intiasta. Siihen loppuivat kaikki jäljet. Äkkiä noin vuoden kuluttua ilmestyi professori Kiinaan. Pari Hankow'ista lähetettyä riviä ilmoitti, että hän palasi pohjois-Tibet'iin ja hänen nuori matkatoverinsa seurasi erästä ranskalaista sanomalehtimiestä tämän matkueessa höyrylaivallaan alaspäin Yangtsekiang'ia. Sitten seurasi muutamien kuukausien hiljaisuus… kunnes joitakin päiviä sitten saivat seuraavan lyhyen sähkösanoman:
"Saavun Gårdbo'hon kolmantenakymmenentenä päivänä kesäkuuta.
Almkvist."
Ja Almkvist saapui kolmantenakymmenentenä päivänä. Mutta oliko se hän? Almkvist, joka matkusti, oli tulinen, itsepäinen, riidanhaluinen, itserakas ja taipumaton oppinut herra. Takaisin tullut professori oli hiljainen, itseensäsulkeutunut ja jähmettynyt mies, jonka katse näytti alituisesti tuijottavan johonkin, jota eivät muut voineet nähdä.
"Kummallista", sanoi Olov Tanjalle illalla Almkvistin mentyä nukkumaan ja heidän seistessä lastenkamarissa Jeane Louisen sängyn vieressä. "En tunne häntä ollenkaan. Onko tämä tulinen matkatoverini Transbaikalista? Hän on aivan muuttunut."
"Saatpa nähdä, että häntä on kohdannut joku suuri suru. Ehkä joku nainen…"
"Almkvistko ja naiset? Mitä hullua! Mutta kuulethan huomenna."
"Muistanet kai, että valot pitää olla sammutetut ja takkavalkea palamassa? Silloin vasta voi hän kertoa." Mutta kotiin tullut koettelee suuresti heidän kärsivällisyyttään. Hämärä ja kirjaston uuniin sytytetty valkea eivät auta. Viipyy kokonainen viikko, ennenkuin tulee ilta, jolloin Almkvist kuin unesta heränneenä kynsii punaista peruukkiaan, korjaa silmälasejaan ja sanoo:
"Ah, tosiaankin! Minunhan piti kertoa!"