KOLMAS OSA

LÄPI YÖN

ELÄMÄN JA KUOLEMAN UHALLA AAVOILLA ULAPOILLA.

Erik on Peking'in katujen melusta pyörällä päästään. Ja vaalea aavikkotomu, joka täyttää tuon taivaallisen pääkaupungin ilman, tunkeutuu hänen kaulaansa ja sokaisee hänen silmänsä. Se tulee kokonaisen maailmanosan kokoiselta mongolilaiselta arolta. Ja aurinko, joka paistaa aina selkeältä taivaalta, koska ilmassa ei ole kosteutta, polttaa ja häikäisee. Hän ei pidä siitä. Eikä sekään poista hänen ikävystymistään, että Wen Siang kuljettelee häntä ympäriinsä kiinalaiskaupungin pimeimmillä kaduilla.

Ovi sulkeutuu heidän takanaan ja valo on kadonnut. Erik ei voi ensin nähdä mitään, mutta vähitellen erottaa hän hämärässä muutamia olentoja. "Tätä tietä", kuiskaa eräs ääni. "Seuraa minua", sanoo Wen Siang hiljaa. Ovi avataan ja suljetaan. Sitten ovat he kahden omituisesti kirjaillun paperilyhdyn alla, jonka levoton liekki valaisee heikosti pienen huoneen, joka on kalustettu ainoastaan yhdellä vuodepatjalla.

"Älä pelkää", sanoo Wen Siang, "täällä toteutuu ainoastaan eräs toivomuksesi. Nyt saat maistaa punaisen unikon myrkkyä, jonka valkoinen sivistys lahjoitti huomenlahjana tälle maalle."

Erik on todellakin monta kertaa halunnut opiumihumalaa. Nyt, kun se voisi toteutua, epäröi hän.

Mutta Wen Siang on jo laittanut ensimmäisen piipun valmiiksi ja Erik suostuu. Hän imee tuota makeaa raskasta savua — ja saapi uuden piipun… pitäen kummallisena, että hänen kiinalainen ystävänsä tahtoo… (Erik saapi jo kolmannen piippunsa) todellakin tahtoo… mutta missä hän oikeastaan onkaan… ja tuolla korkealla tuo hopeanhohtoinen vuori… katso… katso… korkeammalle, vielä korkeammalle… varo itseäsi… kalliot ovat liukkaita… sileällä jäällä ei ole rappusia… mutta minä kiiruhdan avuksesi… tulen, ah, miten se on helppoa… minä liidän…

Erik herää opiumihumalastaan hirmuisessa kohmelossa. Päässä jyskyttää ja tykyttää ja kestää hetken, ennenkuin hän voipi sen verran koota ajatuksiaan, että hän muistaa tapahtuman ja olinpaikkansa.

Mutta missä hän oikeastaan onkaan? Erik katselee ympärilleen. Tämähän ei ole se opiumiluola, jossa hän nukahti. Tämähän on joku loistohytti. Hän erottaa koneitten kumean jyskytyksen ja vihaisten aaltojen loiskimisen, kun ne hyökkäävät laivan teräslaitoja vastaan ja murtuvat tuhansiksi kristalleiksi.

Erik on jossakin aavalla merellä kulkevassa laivassa.

Hän hyökkää vuoteeltaan ovelle ja tapaa — Wen Siang'in.

Wen Siang on puettu mandariini-meriväen pukuun.

Hän kohottaa kättään. "Hiljaa ja kuuntele mitä sanon. Olemme Kiinan laivaston uusimmassa ja nopeimmassa torpeedoaluksessa Li'ssä. Sinut kannettiin laivaan nukkuessasi, minähän sinut huomasinkin… no, säästä kaikki vastustelemiset ja moitteet tuonnemmaksi. Nyt ei ole sellaisiin aikaa… minä kyllä selitän myöhemmin kaikki. Nyt sinun täytyy vain tietää tuleva osasi. Kaikki laivassa luulevat minua päällikökseen."

"Missä on sitten todellinen…?"

"Wei-ha-Weissä… ja varmassa tallessa, jos nyt nim. vahdit ovat täyttäneet velvollisuutensa."

"Eivät suinkaan ne kuitenkaan…?"

"Ei. Hän elää. Kristillisessä Euroopassahan vain vuodatetaan verta tarpeettomasti. No siis, älä unhoita, että olen päällikkö ja sinä vain raakalaiskoira, jota kärsimme laivassa ainoastaan sentähden, että keisari sallii sinun olla täällä, mutta jota me suuresti halveksimme… Muista se!"

"Ja mihin matkustamme?"

"Johonkin, missä lohikäärme ei voi meitä saavuttaa, Mutta katso, pue päällesi tämä univormu. Ole toistaiseksi tanskalainen meriupseeri."

"Tanskalainenko… mitä nyt, tiedetäänkö täälläkin Tanskasta?"

"Kyllä, Peking'in hallitus ottaa mieluummin ohjeita pieniltä valloilta. Ne eivät ole niin vaarallisia ystäviä. Mutta kiiruhda nyt ja pue päällesi! Ja varo kieltäsi!"

Keisarillisen Kiinan hallituksen uusimman torpeedoveneen nykyinen päällikkö Wen Siang menee taas. Erik on aivan pyörällä. Mutta nyt ei ole muuta neuvoa kuin totella sokeasti; tottapahan sitten myöhemmin kaikki selviää. Erik pukeutuu univormuun ja nousee kannelle, jossa hänen tulonsa ei näytä ketään kummastuttavan. Kai se alentaisi noitten kiinalaisten sinimekkojen arvoa omissa silmissään, jos he kiinnittäisivät huomiota johonkin raakalaiseen. Päällikkö itsekin osoittaa hänelle kylmää kohteliaisuutta.

Wen Siang'in aikomus on kulkea Japanin eteläpuolitse, Wan Diemen'in salmen kautta. "Ennen sitä on kaikki onnen ja sattuman varassa!"

Edessä taivaanrannalla häämöittää Japanin rannikko. "Nyt se alkaa", sanoo Wen Siang. "Tämä ratkaisee. Tuon rannikon tuolla puolella on aava, ääretön meri. Kukapa meidät sieltä löytää?"

Näyttää todellakin siltä kuin onni suosisi yritystä. Hämärissä syöksyy Li Wan Diemen'in salmeen ja seuraavana aamuna, hehkuvan auringon noustessa viheriöitsevästä merestä, on maa kadonnut näkyvistä.

Luutnantti Tschi-Hien pyytää puhutella päällikköä.

"Pyydän saada", sanoo hän, "vähän selvitystä."

"Puhukaa!"

"Tahdon huomauttaa ainoastaan yhdestä seikasta, koska me päällikön määräyksestä ohjaamme suoraan koilliseen, aavalle merelle, ettei meidän oikeastaan pitäisi poistua kauemmaksi kuin muutamien tuntien matkan päähän maista. Li ei ole varustettu pitkälle matkalle."

"Eikö meillä sitten ole hiiliä?"

"Hiiliäkö? — Mutta mehän käytämme öljyä!"

"Öljyäkö? — Niin, niinpä tietysti. Eikö meillä sitten ole tarpeeksi öljyä?"

"Kyllä, mutta meillä ei ole vettä!"

"Vettäkö?" vastaa Wen Siang ja näyttää kädenliikkeellään ääretöntä valtamerta, "on kai meillä vettä enemmänkin kuin tarpeeksi!"

"Mutta makeaa vettä — juomavettä!"

"Ah, juomavet…" Wen Siang keskeyttää. Erik ei ymmärrä, mikä hänelle tuli, sillä Wen Siangin katseen kiitäessä ympäri taivaanrantaa jähmettyvät hänen kasvonsa äkkiä.

Wen Siang ei kuuntele enää luutnanttia. Hän on tarttunut kiikariin ja suuntaa sen muudatta lännessä näkyvää savujuovaa kohti. Hän tarkastaa sitä kauan ja laskiessaan kiikarin sanoo hän:

"Luutnantti, keisari tahtoo heti saada muutamat tärkeät paperit viedyksi — erääseen pohjoiseen paikkaan, jonka nimen ilmoitan tuonnempana, kun aika joutuu. Meillä ei ole vettä, sanotte, ja emme sen vuoksi voi täyttää keisarin käskyä. Mitä luulette siitä Pekingissä sanottavan? Luuletteko päänne olevan silloin lujassa, luutnantti Tschi-Hien? Eikö totta, tehän erehdyitte sanoessanne, ettei meillä ole vettä? Me kai voimme tulla sillä toimeen? Säästäkäämme! Jakakaamme sitä annoksittain! Kootkaamme sadevettä! Kärsimme janoa, jos tarvitaan! Sen sijaan että kääntyisimme, pankaamme täysi vauhti! Minä käsken! Jos puuttuukin vettä, niin säästämmehän siten aikaa!"

"En ymmärrä", sanoo Erik, luutnantin mentyä, "mitä tämä merkitsee."

"No etkö sitten näe?"

"En näe mitään muuta… kuin kaukaisen pilven… savujuovan…"

"Juuri tuo juova…"

"Juovako?"

"On täydellä vauhdilla kulkevan risteilijän savu. Katso itse!"

Wen Siang ojentaa hänelle kiikarin. Ja tällä kaukosilmällä, joka tuo kaikki likemmäksi, erottaa hän selvästi suuren, harmaan jättiläisen. Se näyttää olevan niin likellä, että hän näkee panssarikeulan edessä vaahtoavan veden.

Ei ole epäilemistäkään, tässä on koira jänisjahdilla… mitenkä sitten jänikselle käyneekään? Kaikki on siis tullut ilmi: Li'n julkea ryöväys ja San-ho-hui'n suunnaton valtiopetos ja majesteettirikos. Ja nyt on Kiinan nopein risteilijä "Lännen kauhu" lähetetty ajamaan takaa sen nopeinta torpeedovenettä, Kiinan ylpeyttä, jota uuden ajan uranaukaisijan mukaan sanottiin Li-Hung-Chang'iksi. Wen Siang'in käsky: "Täysi vauhti!" on pantu täytäntöön. Kapea sotalaiva halkaisee sinivihreitä aaltoja kuin nuoli. Sen panssarilaidat vapisevat korkeasta paineesta, kaikki kilisee ja tärise, ja kannella on vaikea hengittää vauhdin synnyttämän vedon tähden.

Mutta vaikka Li kulkeekin samanlaisella vauhdilla vedessä kuin pääskynen ilmassa, niin ei se voi päästä eroon takana olevasta uhkaavasta savuviirusta. Erik katsoo kiikarilla, miten säkenöivää, mustaa savua alituisesti tupruna jättiläisen kolmesta suuresta piipusta. Wen Siang'in kasvot pysyvät tyyninä, mutta Erik on oppinut lukemaan hänen silmistään. Ja niistä huomaa hän kasvojen värähtelevän.

Päivä kuluu. Nuo molemmat laivat kiitävät yhä meren aalloilla. Erik on Wen Siangin luona komentosillalla. Vaahto roiskuu sateena heidän päälleen ja vaahtopäät tarttuvat heidän vaatteisiinsa, tehden heistä lumiukkoja. Silloin tällöin sukeltaa koko vene aaltoihin ja täyttää suun ja silmät suolavedellä. Ainoastaan kiinni köytettyinä voivat he pysytellä sillalla.

Wen Siang odottaa pimeätä. Pilvet kiitävät taivaalla. Meri raivoaa. Vihdoinkin sammuu auringonvalo haaleaan veteen. Lännessä oleva savuviiru näkyy hetken tulipunaista taustaa vasten. Hämärä vyöryy esiin yön porteista.

On yö. Risteilijän sähkövalonheittäjän sädekimput tutkivat aaltojen harjoja paksujen, ajelehtivien pilvikerrosten alla. Mutta tuloksettomasti. Myrskyinen meri kätkee Li'n.

Wen Siang kutsuu luutnantti Tschi-Hien'in luoksensa. "Olen aukaissut hallituksen sinetöidyn määräyksen. Siinä sanotaan: 'Menkää lyhintä tietä Behringln salmeen, karttakaa kaikkea huomiota, pysähtykää Kotzebuem salmeen ja aukaiskaa siellä määräys N:o 3.' Siis luutnantti Tschi-Hien, ei lyhtyjä, ei valoja. Täysi vauhti, pohjoinen suunta!"

Tschi-Hien menee täyttämään päällikön käskyä. Hurja vauhti on tehnyt hänet levottomaksi ja kummastuttanut häntä, mutta hallituksen suljettu, nyt avattu määräys on rauhoittanut häntä. Alaska, Behring'in salmi, Kotzebue, ahaa! nyt ymmärrän, Klondike, johon on asettunut paljon "Taivaanvaltakunnan" poikia asumaan. On hyvinkin luultavaa, että tuolla ylhäällä on jotakin heti järjestettävä. No niin. Ainakaan ei tule olemaan hänen syynsä, jos myöhästytään. Li voi kulkea 35:n solmun nopeudella, ja hän on kyllä saava sen vauhtiin.

Pari minuuttia myöhemmin muuttaa Li suuntaa, ja puolen yön aikana ovat risteilijän valot kadonneet. Maapallon pyöreys erottaa ne toisistaan, risteilijä, joka 30,000:lla hevosvoimalla kulkee itään ja torpeedoveneen, joka kymmenen tanskalaisen peninkulman nopeudella tunnissa syöksyy pohjoista kohti Tyynen valtameren aalloilla, jotka vyöryvät etelään Behring'in kylmästä kidasta.

Erik on kuin puusta pudonnut, nähdessään suljettuja määräyksiä Wen
Siang'illa — ministerin allekirjoituksella varustettuja määräyksiä.
Kuinka se voi olla mahdollista?

Wen Siang hymyilee.

"San-ho-hui'lla on paljon keinoja ja ajatuksia. Muutamia niistä lähetetään etukäteen ja kun aika on tullut, ovat San-ho-hui'n ajatukset valmistaneet kaiken ja voidaan olla valmiina käyttämään hyväkseen edellytettyä tilaisuutta. Nyt on armonnappula heitetty. Älä kysy, minkätähden ja miten! Näit Li'n kääntävän keulansa pohjoiseen — jossa on jäätä ja hakemasi Arnaluk. Mutta kuule, voimani ovat lopussa. Tahdon uudistaa ne nukkumalla. Minuutin kuluttua nukun. Pysy täällä, vakoile ja valvo! Ja päivän koittaessa herätä minut!"

Wen Siang nojautuu kovaan penkkiin ja nukkuu paikalla. Laiva tärisee, aallot vyöryvät kajuutan kirkasta silmää vastaan, lampun hehkuva hiililanka väräjää ja valo lankeaa nukkuvan kiinalaisen kasvoille. Erik katsoo niitä, noita vaaleita kasvoja, joitten piirteet kuvastavat seinän mustanruskeaa laudoitusta vasten. Siis, ajattelee Erik, kuuluu hän San-ho-hui'hin, tuohon puolueeseen, joka on vannonut kukistavansa Mandschu-valtaistuimen. Tämä salainen seura on yhtä sukkelalla kuin viekkaallakin tavalla anastanut erinomaisella miehistöllä varustetun mainion laivan, ja on nyt matkalla pohjoiseen. Kaikki näyttää olevan edellytetty ja laskettu, kaikki viittaa johonkin suunnitelmaan, kaikella on varmaan määrätty tarkoitusperänsä, mutta mikä?

Erik tuijottaa nukkuvaan, jonka uni on kuoleman kaltaista, niin raskasta se on. Miten hän mahtoikaan olla väsynyt…

Aaltojen loiske ulkona on ukkosenjyrinän kaltaista. Onkohan Li todellakin päässyt pakoon? Onko jänis pettänyt koiran? Onko se päässyt vihollisen näköpiiristä aavalle valtamerelle, jossa suurinkin sotalaiva on kuin tomuhiukkanen? Tunti tunnin perästä kuluu, Erik on kai nukkunut. Hän hätkähtää ja katsoo kelloaan. Se on neljä.

Hän sammuttaa sähkövalon ja työntää ikkunaa suojaavan luukun syrjään. Meri ei myllerrä enää. Myrsky on laannut raivoamasta. Taivas on puhdistunut pilvistä ja kaartuu ensimmäisessä viheriänsinisessä päivänsarastuksessa meren yli, joka kohoilee kuin rinta, jossa viha alkaa lauhtua. Purppuranauha näkyy taivaanrannalla. Li kulkee vielä entistä, hirveää vauhtiaan… eteenpäin, eteenpäin pohjoiseen!

Erik katsoo taas Wen Siang'ia. Nyt ei "Taivaan" poika nukukaan enää kuin kuollut, vaan terveen näköisenä ja turvallisesti kuin pieni lapsi.

JÄÄTAIVAAN ALLA.

Kahdeksantenatoista päivänä heinäkuuta ankkuroipi Li Kotzebue'n salmeen, Alaskan luoteiselle rannikolle, tehtyään nopean ja onnellisen matkan pitkin Kurilein ja Kamtschatka'n rannikoita ja vihdoin kulkemalla Siperian puolta Behring'in salmen läpi.

Wen Siang huoahtaa helpotuksesta, hän on todellakin pelastunut hirveästä vaarasta ja voittanut rohkean uhkapelin. Salaisen seuran avulla ja kauan valmistetuilla suunnitelmilla on hän anastanut hallituksen parhaimman sotalaivan. Hän on kilpaillut takaa-ajajansa kanssa ja päässyt pakoon pimeän yön, myrskyisen meren ja laivan ihmeellisen nopeuden avulla. Ja vielä enemmän; hänen on onnistunut pitää laivan upseereita ja miehistöä täydellisesti tietämättöminä asian oikeasta tilasta.

Hän on näytellyt San-ho-hui'n suunnittelemaa näytelmää mestarillisesti.

Nyt kutsuu hän upseerinsa kajuuttaan ja sanoo: "Hyvät herrat! Hetki on tullut, jolloin minä, korkea herranne, hänen keisarillisen majesteettinsa käskystä, ilmaisen teille tämän, teistä tähän asti kummalliselta ja tarpeettomalta tuntuneen matkan tarkoituksen: Keisarillinen hallitus on saanut tietää, että Kukunor-laiva, valtakunnan verivihollinen muassaan, on napapiirin pohjoispuolella. Keisari käskee, että me, hänen miehensä, tunkeudumme jäihin, etsimme Kukunor'in ja pakotamme sen päällikön luovuttamaan kalleuden, joka ei kuulu hänelle."

"Se mahtaa", sanoo luutnantti Tschi-Hien, joka oli muutamia vuosia sitten ottanut osaa erääseen napamatkaan, "todellakin olla arvokas kalleus, koska keisari on pannut parhaan laivansa ja miehensä sitä hakemaan. Sillä tiedämmehän kaikki, että jäissä purjehditaan vain elämän ja kuoleman uhalla."

"Kyllä", vastaa Wen Siang, "aarre on panoksen arvoinen. Mutta kuulkaa vielä! Hallituksen määräyksestä on täällä, salmessa napamatkan varustukset valmiina laivaan otettaviksi. Ministeri tietää kyllä varsin hyvin, ettei torpeedovene itsessään ole sopiva sellaiseen matkaan, mutta uskoo samalla, että laivaväen kunto ja teidän, luutnantti Tschi-Hien, kokemus yhdistettyinä Li'n suureen nopeuteen, tekee mahdolliseksi napamatkoilla vielä tähän asti tuntemattoman, lämpimän vuodenajan hyödyksi käyttämisen. Täällä on muudan kuunari, jossa on kaikki, mitä tarvitsemme' Niin pian kun purkaminen ja lastaaminen on suoritettu, valitsette te, herra luutnantti, miehistöstä niin monta kuin katsotte välttämättömästi tarvitsevanne. Muut palatkoot takaisin kuunarilla."

Ei ole helppo arvata, millä tunteilla upseerit kuuntelivat tätä keisarillista käskyä, sillä hyvin kasvatettu kiinalainen ei näytä tunteitaan. Raakalaiset vain paljastavat itsensä. Sitä paitsi onhan saman tekevää, missä kuolema kutakin kohtaa, ja ennen kaikkea, onhan se keisarin tahto!

Varustettuna kestämään napaseudun talvea, liukuu Li pohjoista kohti ja kiertää Kap Barrow'in. Meri on tyyni ja Li kulkee tasaista vauhtia taivaanrannalla näkyvää, valkoista juovaa, jäätä, kohti.

Edessään on heillä meren autio, ääretön ulappa. Erik katselee tätä jään ympäröimää vesiaavikkoa, Hän tuntee sen, Hän muistaa, miten hän kerran "Toivon" laaksosta katseli samanlaista, viheriää jäämerta. He sivuuttavat muutamalla jäälautalla olevan mursulauman. Ne paistattelevat tyytyväisinä auringossa, ja katselevat pienillä salakavalilla silmillään nopeasti kulkevaa laivaa mustine savuviiruineen. Ilma on puhdasta ja vahvistavaa. Erik hengittää sitä syvin siemauksin — se on hänelle tuttua.

Mutta tämä napameren omituinen tuoksu synnyttää hänessä pelkoa, joka on uinunut kätkettynä jossakin hänen sisimmässään, samaa "Toivon" laakson pimeää pelkoa, jota hän oli kärsinyt pitkinä talvikuukausina kaukana pohjoisessa. Jään iäisen tyhjyyden ja kauhean yksinäisyyden näkö palauttaa tuskan hänen sydämeensä. Ensi kerran huomaa hän kevytmielisyyden ja tyhmänrohkeuden yrityksessä, jossa kysytään elämää ja kuolemaa…jossa kuolemalla on sata mahdollisuutta elämän yhtä vastaan.

Kauan seisoo hän siinä ajatuksissaan. Vihdoin katoaa pelko vähitellen. Hän tulee jälleen rohkeammaksi. Hän rukoilee Jumalaa ja Jumala lähettää hänelle vastauksen — äkkiä, kuin lämmin lähde, pulppuaa hänen mielessään rakastamansa ja etsimänsä olennon muisto. Hän näkee Arnalukin, niinkuin hän on näkevä hänet kuolinhetkelläänkin, seisovan käsi kädessä hänen kanssaan korkealla tunturilla, silloin kun aurinko palaa taas ja pitkä yö vihdoinkin pakenee uutta päivää. Hän katsahtaa ylös — ja kas, vastaukseksi kaikkiin epäilyksiin leimahtaa revontulien suunnaton kaari palamaan taivaalle.

Hän kääntyy äkkiä ja menee hakemaan Wen Siang'ia, jonka hän löytää keskustelemassa Tschi-Hien'in kanssa.

"Päällikkö", sanoo luutnantti, "kuljemme nyt syvällä vedellä tarpeellisella vauhdilla. Huomenna pääsemme kiintojäähän. Silloin alkaa taistelu. Ja siitä tulee kova, sillä vaikka Li olisi kuinka vahva tahansa, on se kumminkin kuin pähkinänkuori niiden voimien rinnalla, joita sen on uhmattava. Luulen, että saisimme kaikki uutta rohkeutta, jos tietäisimme, että hakemamme aarre on taistelun arvoinen."

"Se on", vastaa Wen Siang, "ja saatte kuulla sen nimenkin." Ja lähestyen luutnanttia ja katsoen häntä kiinteästi silmiin, sanoo hän:

"Se on tuo musta helmi!"

Luutnantti perääntyy kauhistuneena ja sokaistuna.

"Musta helmi", kuiskaa hän, "musta helmi…"

MENKÖÖNPÄ SITTEN SYTEEN TAI SAVEEN.

Pohjois-Ameriikan mantereen pohjoispuolella oleva napamaa, Behring'in salmen seudut tanskalaiseen länsi-Grönlantiin asti, ovat kokonainen maailman osa suurempia ja pienempiä saaria, joita leveät jäätyneet salmet erottavat. Lännessä ja pohjoisessa rajoittaa sitä taas Jäämeri — tuo äärettömän syvä, jääkenttien peittämä napameri. Mutta meren iäinen sydän tykkii tämän jääsuojuksen alla ja kun kesän aurinko, sateet ja tuulet yhdistyvät, niin muuttavat ne varustuksen jättiläisverkoksi, jonka silmät aukenevat ja sulkeutuvat aina sen mukaan miten myrsky ja virta sitä kuljettavat. Joka kerta täytyy hakea uusia aukkoja ja tunkeutua niihin heti, kun ne näyttäytyvät, ja päästä lävitse, ennenkuin jää taas ehtii puristaa timanttiseinänsä yhteen. Pujotteleminen jäälauttojen välitse, tarttumatta kiinni ja kokoon puristumatta, on navalla purjehtimisen suurin taito. Mieluummin kuljetaan pitkin rannikoita, joitten ympärille kesillä syntyy avoin vesivyö, joka kumminkin voi joka hetki sulkeutua. Voipi niinkin sattua, että maatuuli ajaa jäät edemmäksi ja suopi silmälle tervetulleen näön: ultramarininsinisen merenpinnan.

Lilla on ollut onnea. Sattuu usein, että lyhyt kesä ei ennätä sulattaa maajäätä ja kaikki läpikulku keskeytyy kokonaiseksi vuodeksikin. Mutta jäävuosi on tällä kerralla suotuisa ja Li uskaltaa kauemmaksi pohjoiseen pitkin Banks-maan läntistä rantaa.

Luutnantti Tschi-Hien on oivallinen luotsi ja Wen Siang jättää tyynesti seuraukset ja päällikkyyden hänen pohjoisen kokemuksensa varaan. On suotuisimman kuukauden, elokuun, puoliväli ja on onni, että he voivat käyttää aikansa niin hyvin, sillä jo syyskuussa lähettää talvi ensimmäiset tervehdyksensä näille maille.

Wen Siang merkitsee karttaan punaisella tuon pitkän tien, jonka Li on kulkenut — ja hymyilee. "Täällä olemme hyvässä turvassa", sanoo hän Erikille, "senkin vuoksi, ettei kenellekään pälkähtäisi päähän hakea meitä täältä."

Erik naputtaa pöytään: "Oo, älähän vielä sano. Luuletko jonkun torpeedoveneen kulkemisen Behring'in salmen kautta pohjoiseen jäävän salaisuudeksi Pekingin herroille?"

"No niin, mutta on aivan eri asia tietää meidän olevan napaseuduissa kuin löytää meidät sieltä! On ennenkin tapahtunut, että pari napalaivaa on talvehtinut ainoastaan muutamien peninkulmien päässä toisistaan, tietämättä mitään toistensa läsnäolosta. Jäämaailma on niin äärettömän suuri. Olisi kerrassaan toivotonta hakea meitä täältä!"

"Toivotontako?" Erik katsahtaa häneen ja Wen Siang keskeyttää äkisti… saman ajatuksen valtaamana. Jos on toivotonta "Taivaanvaltakunnan" pojille hakea Li'tä, niin mitenkä Li sitten voisi löytää Kukunor'in?

"No", sanoo Wen Siang, "meillähän on kumminkin jotakin, jota voimme seurata. Koska Kukunor ei ole kulkenut Davisin salmen kautta — jonka melkein varmuudella tiedämme — niin arvaan sen menneen Lancaster'in ja Barrow'in salmien kautta Melville'n salmeen päästäkseen koillisväylään ja sitten vuoden tai parin kuluttua itä-aasialaisiin kulkuvesiin. Se voi tulla meitä vastaan! Mutta täällähän luutnanttikin tulee.

"Mitä uutta, herra luutnantti?"

Luutnantti Tschi-Hien seisahtuu keskelle ahdasta kajuuttaa. Näkee selvästi hänen kasvoistaan, että jotakin ratkaisevaa on tapahtunut.

"Niin, tulin vain ilmoittamaan, että nyt se alkaa. Kaikki on sattuman varassa. Huomen-aamulla olemme joko kiertäneet Banks'in maan, tahi olemme murskautuneet nuuskaksi. Tulkaa itse katsomaan!"

He hyökkäävät kannelle. "Katsokaa", selittää luutnantti ja viittaa eteenpäin, jossa avoin vesi on supistunut parin sadan kyynärän levyiseksi kanavaksi, "tällä puolella ovat patoutuneet jäät, jotka torninkorkuisina uhkaavat laivaamme, ja toisella puolella on kallioseinä. Purjehdimme seitsemänkymmenen sylen vedellä. Milla hetkellä tahansa voivat jäät ajautua rantaan vastustamattomalla voimallaan ja murskata meidät jyrkkää kalliota vastaan. Siinä tapauksessa olemme auttamattomasti hukassa. Mutta jos jää pysyisi liikkumattomana huomiseen, niin ehtisimme seitsemällekymmenennelle neljännelle leveysasteelle ja Banks'in salmeen. Jäävuori on tavattoman suotuisa, ja ehkä onnistumme suorittamaan suurtyön, läpäisemään koko koillisväylän yhtenä ainoana kesänä. Jos vain kerran pääsemme Banks'in salmeen, niin on vain jäljellä Melville'n salmen jäitten puhkaiseminen… ja miksikä emme onnistuisi? Käskeekö päällikkö meitä lähtemään kuoleman kitaan, vai…?"

Luutnantti Tschi-Hien vaikenee ja odottaa päällikkönsä vastausta. Wen Siang katsoo eteensä. Tuossa on tuo hiljainen jääaavikko, kummallisine, sikinsokin jäätyneine röykkiöineen, jäämaailma tuntureineen ja laaksoineen sinertävän kirkkaasta kristallista… mutta kumminkin meren kannattama, sen virtojen ohjaama ja myrskyjen kuljettama. Ja hän katsoo harmaanpunaista lumipilkkuista kiviseinääkin, joka mykkänä, kylmänä ja uhkaavana, varustettuna vuosituhansien kokemuksella odottaa mitätöntä ihmislasta. Näitten molempien seinien, jään ja kiven, välissä vaanii kuolema. Merituuli voi alkaa milloin tahansa ja jäät puristuvat vastustamattomalla voimalla kalliota vastaan.

Wen Siang epäröi. Hänen kiinalaissielunsa sisimmässä on tunne, joka kehoittaa häntä alistumaan. Hänen rotunsa on tuon, hänen kotimaansa tasangoilla kasvavan bamburuovon kaltainen, joka taipuu, mutta ei taitu. Kun myrsky lakkaa, suoristuu bamburuoko ja on yhtä sitkeä, luja ja taittumaton kuin ennenkin. Eikö mahtaisi olla viisaampaa, että…

Silloin laskee Erik kätensä hänen olalleen. "Wen Siang, tässä emme voi hukata aikaa. Kirjaimellisessa merkityksessä on joka sekuntikin kallisarvoinen. Tässä täytyy toteuttaa valkoisten sanat: 'Menköön syteen tai saveen!' Ei ole viisasta taipua. Eteenpäin! Ei saa milloinkaan antaa perään! Nyt saa lännen viisaus kerrankin vallita!"

Silloin sanoo Wen Siang Tschi-Hien'ille; "Käsken teitä kulkemaan eteenpäin täydellä vauhdilla!"

Mutta luutnantin mentyä sanoo Erik hymyillen: "'Menköön syteen tai saveen!' toteutui kumminkin. Lännen viisauden täytyi kumminkin olla mukana ratkaisemassa."

"Erehdyt. Sanotaanhan idässä, ettei milloinkaan saa väistyä. Mukaannumme ainoastaan epäonnistumisen pelosta. Painaudumme maahan, että myrsky voisi mennä ylitsemme. Sitten, tuulen tyynnyttyä, nousemme jälleen ja olemme entisen kaltaisia. Voimme taipua, mutta emme taittua. Rotumme on kuin joku Toledomiekka. Sen voi kääriä kokoon ja kantaa liivintaskussaan… mutta kun side katkaistaan, ponnahtaa se suoraksi ja on yhtä vahva ja siro kuin ennenkin… hiottu, terävä ja kuolemaatuottava, eikä kuin lännen miekka, joka tuossa tapauksessa katkeaisi. Mutta älkäämme saivarrelko sanoilla. On aikaa vielä maailman loppuun, eikä ole mitään kiirettä!"

Li halkaisee jo silloin meren sinistä juovaa. Joka mies laivassa tietää, mitä uskalletaan.

Kukaan ei mene levolle ennenkuin tämä pelonranta on sivuutettu.

Mutta kaikki menee hyvin. Napaseudun lyhyt kesä on tullut ja Lilla on onni mukanaan. Yöllä, jota tuskin voi erottaa päivästä, koska aurinko näkyy koko vuorokauden taivaanrannalla, rupeaa tasaisesti tuulemaan, mutta maalta päin, ja kun uusi päivä, kahdeskymmenes elokuuta alkaa, voivat he katsella jäätöntä merta viidentoista neliöpenikulman alalla, eli niin kauaksi kuin silmä kantaa. Sitä voi jo sanoa onneksi. Paria vuorokautta myöhemmin sivuuttavat he Kap Mac Chure'n ja pääsevät Banks'in salmeen. Vasta kahdentenakymmenentenäkahdeksantena päivänä elokuuta estävät jäät Melville-saaren eteläisimmän niemen edustalla etenemisen kokonaan.

"Niin pitkälle siis päästiin", sanoo Tschi-Hien. "Ja jos päällikkö tahtoo kuunnella neuvoani, niin laitamme tänne maihin varastopaikan, sillä aikaa kuin odotamme avointa vettä Melville'n salmessa. On liian aikaista vielä asettua talvileiriin."

Ehkä. Mutta ei näytä siltä kuin heillä olisi tänä vuonna enää paljoakaan tekemistä. Melville'n salmi on täynnä ahtojäitä ja vaikka jonakin päivänä syntyisikin railo, niin olisi tyhmänrohkeata koettaa tunkeutua siihen. Sitäpaitsi puhaltaa silloin tällöin Melville-saarelta jäisiä tuulia, jotka ennustavat lähenevää talvea.

Vuorokausi seuraa vuorokautta. Melville-salmen jää pysyy liikkumatonna. Pian on heidän päätettävä. Joko täytyy Li'n niin pian kuin suinkin palata Behring'in salmeen, joka on vielä mahdollista, tai on heidän valmistauduttava talvehtimaan. Onneksi on Li muutamassa lahdessa, jossa se on jotakuinkin suojassa.

Wen Siang on kahdenvaiheella. Hän tahtoisi vielä odottaa vähän aikaa, mutta joka tapauksessa on viisainta viedä Melville-saarelle sopivat talvivarustukset. Ja niin he tekevätkin! Telttoja, makuusäkkejä, säilykkeitä, kivääreitä, patruunia, keittokoneita, paloöljyä ja pari rekeä, joka ei ollut paljon, mutta kumminkin sen verran kuin Li voi luovuttaa. Miehet saavat rakentaa jonkunlaisen vajan muutamaan rantatöyräällä olevien kivilohkareitten takaiseen syvänteeseen. Seinät tehdään Li'stä tuoduista parruista ja katto kivistä ja purjekankaasta.

"Niin", sanoo Erik, "täällä voisimme asua talven, maata pesässämme kuin Nansen Franz Joseph'in maalla. Mutta emmehän sillä tavalla pääsisi ollenkaan lähemmäksi Kukunor'ia."

Mutta äkkiä syntyy uusi ajatus kuin salama hänen aivoissaan.

Hän tarttuu Wen Siang'ia käsivarteen.

"Wen Siang, eikö Kukunor ole aivan nykyaikainen laiva, varustettu kaikilla ihmisten keksimillä apuneuvoilla? Eikö silloin ole luultavaa, että se myöskin voi vastaan ottaa ja lähettää langattomia sähkösanomia?"

"Kyllä… varmaan!"

"No on kai Li'ssäkin samanlaiset koneet. Se tahtoo sanoa, että voimme päästä, jos tahdomme, etsittäviemme yhteyteen. Voimme lähettää kipinäaaltoja tahi ainakin laittaa koneen siihen kuntoon, että se voipi vastaan ottaa Kukunor'ista jään yli tulevia hätähuutoja. Sillä vaikka se ei mielellään paljastaisikaan olinpaikkaansa, niin ei hätä kumminkaan luo lakia, ja voisihan sattua, että…"

"Kyllä, kyllä!" Wen Siang aivan intoutuu tästä ajatuksesta ja häntä kummastuttaa ainoastaan, ettei kukaan ole sitä ennemmin huomannut. Li'ssä on todellakin koneet, jotka voivat vastaanottaa ja lähettää langattomia sanomia. Wen Siang antaa käskyn niiden pikaisesta kuntoonpanosta.

"Langaton", sanoo hän, "… langaton… ah minä tyhmeliiniä… minua pöllöä!…"

Ja näin sanoen kiiruhtaa hän asettautumaan muun avaran maailman kanssa yhteyteen. Neljänsadan peninkulman päässä ihmisasunnoista, keskellä jääaavikkoa mykän maailman ympäröimänä, joka jo vaalenee talven henkäyksistä… valmistautuu Li kuuntelemaan, mitä muulla maailmalla on sanomista.

LANGATTOMALLA KÄSKYLLÄ.

Tschi-Hien arvelee, että Li'n on pysyttävä paikoillaan. Tässä lahdessa, jossa se on, on se turvassa talven myrskyiltä ja jäänpuristukselta. Jos ei tahdota kääntyä takaisin — joka ei saa tulla kysymykseenkään, sanoo Wen Siang, vaikka se vielä olisikin mahdollista, — ei retkikunta voi tehdä muuta kuin asettua talvehtimaan. Niin päätetäänkin ja Tschi-Hien valtuutetaan kokemuksiensa perusteella tekemään kaikki tarvittavat varustukset. Erik ja Wen Siang lähtevät sillä aikaa lyhyelle rekimatkalle Melville'n maahan. Viipyy vielä, ennenkuin talvi tulee kuolettavine pakkasineen ja keskeymättömine pimeyksineen, ja tätä väliaikaa on käytettävä hyväkseen. Kukunor voi yhtä hyvin olla Melville-saaren likellä kuin jossain muuallakin, ja jos oikein ajatellaan, niin onkin se todenmukaisesti jossain täällä. Sillä jos joku laiva tulee idästä Banks'in salmen tahi lännestä Lancaster'in salmen kautta, niin täytyy Melville'n salmen suurine ahtojääröykkiöineen tulla sen talvehtimispaikaksi. Tässä ovat idästä ja lännestä tulevat retkikunnat tavanneet toisensa.

Reki on varustettu kymmeneksi päiväksi. Siinä on makuusäkki, teltta ja tarpeellinen muona, ja koska Li'ssä ei ole koiria, niin saavat he vetää sitä perässään. Lumi on pehmeää eikä kannata. He vajoavat joka askeleella ja ensimmäisinä parina tuntina eivät he ole päässeet juuri mihinkään. Li'n mustat piirteet kuvastuvat vielä lunta vastaan ja sähkölennätinpylväs, jonka Tschi-Hien jo on pystyttänyt vastaanottamaan kuljeskelevia sähkövirtoja, näkyy selvästi. Iltapäivällä, kun Li jo kauan aikaa sitten on kadonnut muutaman kukkulan taakse, jonka Erik ristii Ming'iksi, pysähtyvät he, eivätkä jaksa kauemmaksi. Pehmeä lumi ja vaikea tie ovat vieneet kaikki heidän voimansa ja vaivoin voivat he pysytellä valveilla levittäessään makuusäkkiä muutaman kallion suojaan. Ja päästyään lämpimään luolaansa, nukkuvat he paikalla.

Vasta myöhään aamupäivällä he heräävät ja nyt on kaikki muuttunut. Kirpeä pohjatuuli vinkuu Melville-saaren vuorilla. Maajää on irtaantunut ja avoin vesi läiskyttelee aaltojaan heidän alapuolellaan olevaan kallioon. Rekikeli on mennyt.

"Tämä", sanoo Erik, "viivyttää meitä, mutta muuta haittaa siitä ei ole. Pohjoistuuli tuopi muassaan pakkasen ja ehkäpä myöskin lunta. Tuuli joko kääntyy, jolloin maajää jälleen pusertuu yhteen, tai pysyy se pohjoisessa ja tekee uutta jäätä, jota myöten rekemme vetäminen on lapsenleikkiä. Ryömikäämme sentähden säkkiimme takaisin ja odottakaamme matkailmaa. Onhan meillä sitäpaitsi aikaa, niinkuin aina sanot, ja pitkälti on vielä maailman loppuun."

He hakevat teltalleen paremman suojapaikan, keittävät kahvia ja syövät keitettyä lihaa. Ja kylläisinä, tyytyväisinä ja rauhallisina tietäessään saavansa varman turvapaikan Li'n talvehtimispaikassa, ryömivät he makuusäkkiin.

… Erik makaa ja tuijottaa telttakankaaseen, jota tuuli pieksää ja repii.

"Kuule", kysyy hän, "mistä johtuu, että koirat on unhotettu, vaikka kaikki muu on ollut niin hyvin valmistettu?"

"Ei niitä oltu unhotettu. Meillä oli kaksitoista hyvää koiraa, mutta ne kuolivat kaikki kuunarissa."

"Tuntuu kumminkin hyvin kummalliselta, että tuollainen koiralauma kuolee niin äkkiä. Mikä niille tuli?"

"Ne myrkytettiin."

"Myrkytettiinkö?"

"Niin… luultavasti oli joku Ko-lau-hui'n jäsen laivassa… niillä on niitä jokapaikassa, niinkuin meilläkin."

"Wen Siang."

"No mitä nyt?"

"Minusta myrsky heikkenee."

"Niin, mutta meidänhän piti nukkua."

"Ethän sinä nuku, Wen Siang, sinähän vain makaat ja ajattelet."

Kaksi kokonaista vuorokautta pitää myrsky heitä makuusäkissä. Sitten kirkastuu ilma. On satanut paljon lunta. Mutta jää on yhtynyt kiinteästi maahan. On yhdentoista asteen pakkanen. Lumi kantaa. Reki kulkee liukkaasti ja seuraavat, pari päivänmatkaa vievät heidät kauas, mutta he eivät löydä jälkeäkään ei ihmisistä eikä eläimistä tässä äärettömässä ja hiljaisessa tyhjyydessä.

Linnut lentävät parvittain etelään. Talvi ajaa heidät pakosalle ja niitten poislähtö tekee yksinäisyyden vielä raskaammaksi ja ikävämmäksi.

Erik tähtää kiväärillään muudatta sivutse kiitävää lintuparvea, mutta
Wen Siang estää hänet ampumasta.

"Miksikä tappaa? Onko sinusta täällä liian paljon elämää? Sitäpaitsi on
Li'ssä kyllä ruokaa tarpeeksi meille kaikille."

Niin Li! He ikävöivät molemmat hyvää laivaansa. Mutta houkuttelevaa on myöskin tehdä päivänmatka eteenpäin, muonavarat kyllä riittäisivät ja keli on hyvä sileällä ja lujalla jäällä.

Mutta jos ilma muuttuisi? Jos alkaisi kolmen tai neljän päivän myrsky?

Mutta miksi ei voitaisi jättää jotakin onnenkin varaan? Illalla makuusäkissä punnitsevat he kysymystä: lähdemmekö vielä kauemmaksi, vai emme?

"Uskaltakaamme vielä yksi päivä, viimeinen", sanoo Wen Siang. "Koska olemme päässeet näin kauaksi, niin on meidän kierrettävä Kap Martin ja tarkastettava vähän itärantaakin."

"Niin, tämä on jo kahdeksas päivä. Kunhan ne eivät vain tulisi levottomiksi puolestamme Lilla. Mutta kai ne, jos viivymme poissa sivu määrätyn ajan, lähettävät reen meitä vastaan. Etkö sinäkin luule niin? Vahinko vain, ettemme voi lähettää niille langatonta sähkösanomaa. Nehän voivat nyt ottaa niitä vastaan."

"Niin, vastaanhan ne kyllä voivat ottaa", kertaa Wen Siang, "vastaanhan… ne… kyllä… voivat ottaa…" Wen Siang nousee äkkiä istumaan makuusäkissä. Pienen öljylampun liekki lepattaa kuin tahtoisi se lukea hänen ajatuksensa.

"Vastaanhan ne kyllä voivat ottaa!"

"Mutta Wen Siang…?" Erik katsoo toveriaan ja säikähtää hänen jäykkiä, lasimaisia silmiään, jotka näyttävät äkkiä huomanneen jotakin kauhistavaa.

"Mutta Wen Siang… puhu toki… mikä sinulla on… mitä tämä kaikki merkitsee?"

Hitaasti kääntyy Wen Siang Erikiin päin ja puhuu katkonaisesti ikään kuin hänen ajatuksensa vain vaivalla voisivat selviytyä.

"Merkitsee — merkitsee! Se merkitsee, että olen koira — ja roisto! Ne voivat ottaa vastaan sanomia ja minä olen jättänyt ne yksikseen vihollisemme kanssa…"

"Vihollisemmeko kanssa? En ymmärrä?"

"Etkö ymmärrä? — Tuo langaton… Li voi ottaa vastaan sanomia muualtakin kuin Kukunor'ista, Peking'istä, Wei-hai-Wei'sta — hallituksen laivoista…"

Ja Wen Siang, joka jälleen voi hallita ajatuksiaan, jatkaa:

"Niin, tein hirveän tyhmästi lähtiessäni Li'stä, niin tyhmästi, että se voi turmella kaikki. Kun takaa-ajajamme kadottivat meidät näkyvistään, eivätkä voineet saavuttaa meitä höyryn voimalla, niin mikä on silloin uskottavampaa kuin se, että he koettivat sähköllä. Nehän voivat joka päivä sähköttää vain samat sanat: 'Tschi-Hien, käänny takaisin, sinut on eräs petkuttaja narrannut, päällikkösi on petturi, valtion kavaltaja ja rikollinen.' Voihan sattua, että hän joskus saisi tuon ilmoituksen. Ja minä — minä onneton olen itse antanut hänelle siihen tilaisuuden! Niinkuin äsken sanoit: 'Vastaanhan ne kyllä voivat ottaa!' Kyllä ne voivat… Li on Kiinan laivaston paras laiva, varustettu kaikella parhaammalla ja uusimmalla, joten ei voi olla epäilystäkään siitä, että se ei voisi vastaanottaa sähköaaltoja hyvinkin pitkiltä matkoilta. Meidän on heti palattava takaisin! Kunhan se vaan ei olisi jo liian myöhäistä!"

Niin, kunhan se vain ei olisi liian myöhäistä! Siihen vastaa kiinalaisen mielikuvituksessa asuva ilkkuva ja takaa-ajava henki iäisellä tuulen puuskalla, joka silloin vinkuu vuorella. Telttakangas liehuu, öljylampun liekki lepattaa ja sammuu — myrsky on heidät yllättänyt. Lumihiutaleet tunkeutuvat teltan raoista ja tekevät kinoksia makuusäkille. Myrskyn raivo voittaa heidän äänensä. Mutta vähitellen se kumminkin vaimentuu, vaikka tuuli puhaltaakin vielä kovasti.

Lumi on heidät haudannut ja he nukkuvat levottomasti tuon tiheän verkon alla, jota ei mikään äänikään voi läpästä.

Viikkoa myöhemmin, kuljettuaan viisi päivää pitkin Melville-saaren jyrkkää rannikkoa, ovat he päässeet päivämatkan päähän Li'stä. Paluumatka on siis suoritettu, vaikka se onkin ollut raskas ja vaivaloinen. Neljä vuorokautta pidätti myrsky heidät teltassa ja säkissä. Viisi päivää ovat he nyt kulkeneet ja ruokavarat olisivat jo aikoja loppuneet, jos he eivät olisi ruvenneet neljäsosa-annoksille. Heidän kasvonsa ovat vähän kalvenneet ja poskensa ovat menneet kuopalle.

Päivällisaikaan rupeaa Kap Ming näkymään. "Tuolla", sanoo Erik ja viittaa eteenpäin.

"Missä?" Wen Siang katsoo lumisilmälasien läpi näkemättä mitään.

"Tuolla, tuo esiinpistävä tunturi on Kap Ming!"

Ja nyt huomaa Wen Siang'kin teräsharmaan vuoren pakkassumussa, vaalean punaista lunta kuin loistavaa peitettä siellä täällä sen rinteillä — — — Kapi Ming'in, joka kätkee Li'n ja talvisataman.

Jumalalle olkoon kiitos, he ovat vihdoinkin kotona! Sen ajatteleminen on kuin humalaa ja kalvava nälkä! on parin tunnin kuluttua tuleva tyydytetyksi Li'n lämpimässä ruokasalissa.

Jos vain —! Taaskin palaa tämä kauhea ajatus, joka viime aikoina on alituisesti askarrellut heidän! aivoissaan: "Jos vain Li on vielä siellä!"

Niin jos! Kap Ming näyttää kirkkaassa ilmassa olevan aivan likellä, ja he kiiruhtavat päästäkseen sinne pian, mutta pysähtyvät hengästyneinä huoahtamaan. Ilma vaikeutti taas matkan arvioimista ja heillä on vielä pitkälti jäljellä.

Vasta myöhään iltapäivällä pääsevät he vuoren luo. Vielä pari askelta ja talvisatamassa oleva Li on ottava heidät vastaan.

Mutta nämä kaksi askelta…!

Wen Siang epäröi, eikä Erik'kään uskalla mennä lähemmäksi. Näin likeltä katsellessa on vuoren pakkasensininen kauneus tiessään. Tummana ja uhkaavana kohoutuu se heidän yllään.

Mutta vihdoinkin uskaltavat he edetä. Lahti on heidän edessään… valkoisena äsken sataneesta lumesta vasta jäätyneelle jäälle… biljooneina kristalleina, joihin aurinko paistaa.

Mutta kuinka hiljaista onkaan tuolla kirkkaan valkoisella kentällä? Ei minkäänlaista elämää! Ei iloisia tervetulijaishuutoja, ei tummia ihmisolentoja, jotka liikkuisivat valkoisella kentällä… ei jälkeäkään mistään ihmistyöstä!

Ei siis myöskään Li'tä!

"Poissa!" huutaa Erik, "… jättänyt meidät tänne… yksiksemme tänne jääerämaahan! Olemme hukassa!"

Ja vaikka onkin kova pakkanen, tuntee Erik, miten hänen otsansa hikoilee.

Mutta lumisella rannalla on kuitenkin vielä vaja, jonka Li'n miehet rakensivat. Ja siellä ovat myöskin muonavaralaatikot ylösalasin, niinkuin ne tuotiinkin maihin, rannan kivien lomissa.

"Niin, ei voi enää epäillä", sanoo Wen Siang, "on lähdetty niin kiireesti, ettei ole ennätetty ottaa näitä mukaan. Tschi-Hien on viisas. Hän ei ole viivytellyt tuntiakaan, koska hän tietää, miten kallisarvoinen jokainen minuuttikin on sille, joka aikoo kamppailla jäitten kanssa. Hän on totellut langatonta käskyä. Oma tyhmyytemme — ja vieläkin pahemmin, oma ajattelemattomuutemme on saanut ansaitun rangaistuksensa."

"Se on hirveätä!"

"Kyllä, mutta se ei ole enää autettavissa. Ja kun oikein ajatellaan ei tilamme ole huonompi kuin monen muunkaan napamatkustajan. Saamme kai oleskella talven vajassa ja syödä karhun ja hylkeen lihaa — aivan kuin Nansen Franz Joseph'in maassa."

Vajalle annetaan nimi. Wen Siang ristii sen "Peng Lai'ksi" eli
"Suojelushenkien saareksi". Peng Lai on elämän saari kuoleman meressä.
Hyvät henget valitkoot sen asunnokseen!

TERVEHDYS VARJOJEN MAASTA.

Myrsky ahdistaa Peng Lai'ta. Vinkuen kiertää se vuorenhuippuja ja vyöryttää suuria lumimääriä kentälle. Mikään elävä ei voi kestää sen vimmaa.

Peng Lai'n asukkailla ei ole muuta huvia kuin uni, ja omat ajatuksensa. Myrskyn pauke on heidän puhettaan voimakkaampi. Mutta myöhemmin, kun rajuilma on haudannut Peng Lai'n lumeen, on ahtaassa majassa hyvin hiljaista.

"Nukutko Wen Siang? Mitä ajattelet?"

"Ah, olin kaukana poissa. Ajattelin Tschi-Hien'iä.. lieneekö päässyt jäistä tänä vuonna? Siinä tapauksessa on hän nyt Kiinassa:"

"Mutta eikö Kiinan hallitus lähetä uutta retkikuntaa hakemaan helmeä… nyt kun he tietävät sen olevan täällä?"

"Ehkä, mutta he eivät voi missään tapauksessa saapua tänne ennen kuin ensi vuonna. Ja ennen sitä… on musta helmi hallussani!"

"Ja silloin?"

Wen Siang'in silmät loistavat.

"Ja silloin… ah Erik, valkoinen veljeni, kaukaisen pohjolan raakalainen, silloin ei sinun tarvitse katua, että…"

Kiinalainen vaikenee äkkiä. Jäinen tuulenpuuska on tunkeutunut majan ovesta, lamauttavasti kuin ohitse kiitävä varjo. Rasvalamppu sammuu. Liekki vain kerran tupsahtaa.

"Kuin tervehdys varjojen maasta", sanoo Wen Siang, kun lamppu on saatu jälleen palamaan, "ehkä se olikin tervehdys henkien maailmasta."

Wen Siang vaikenee ja tunnit kuluvat hitaasti.

Toimettomuus tuntuu sanomattoman joutavalta.

"On kuin ajatukseni mätänisivät", sanoo Wen Siang. "Ah, Erik, katso miten tuo rasvassa uiva, pieni villatukko luopi tuhansia valoja pakkaskristalleihin… ne ovat kuin auringon kultavälähdyksiä pyhän kaupungin keisarinlinnan lasitetulla katolla…

"'Taivaanvaltakunnan' sydän… minäpä kerron sinulle erään kertomuksen kotimaastani:

"Tiedät kai, että Ming-suku on vuosituhansia istunut lohikäärmeen valtaistuimella. Mutta onnettomuusvuotena, jolloin kertomukseni alkaa, eli ajanlaskuni mukaan vuonna 1643, olivat kapinalliset roistot nousseet pyhää valtaistuinta vastaan, ja kapinalliset villit laumat piirittivät jo itse Peking'iä. Silloin lähetti Ming sanan tataarien päällikölle Tsin Tsung'ille, että hän kiiruhtaisi apuun sotaisine joukkoineen. Hän tuli poikansa Tschun Tschi'in kanssa ja Peking pelastui. Mutta kun Tsin Tsung näki, että keisari oli hänen vallassaan, päätti hän ottaa kruunun pojalleen.

"Ming tyytyi kohtaloonsa; hän tiesi, mikä välttämättömästi tulisi hänen osakseen, jos… mutta hän ei tahtonut antaa pyövelin miekan katkaista pyhää kaulaansa. Myrsky oli hänet yllättänyt, ja hän taipui, estyäkseen taittumasta. Hän osasi kuolla, mutta suku oli elävä ja jonakin päivänä tulevaisuudessa kostava kaikki tataarien jälkeläisille!

"Suuri Ming kutsui luoksensa ensimmäisen miehensä, Li-Pu-virkakunnan päällikön Wong'in, ja Wong tuli, polvistuen keisarin jalkojen edessä olevalle kultaompeleiselle, kalliille matolle.

"'Nouse', sanoi keisari, 'aika on lyhyt. Kuuntele, mitä minä sinulle sanon ja kätke joka sana sydämeesi… ja viisaaseen päähäsi. Kuule, kuule tataarien päällikkö haluaa valtaistuintani (tässä rupesi Wong hirveästi kiroilemaan) ja tahtoo minut tappaa. Mutta Kiinan kansallinen hallitsijasuku ei saa loppua minuun.'

"Wong taivutti harmaata päätään — siihen aikaan eivät kiinalaiset käyttäneet niskapiiskoja, jotka sittemmin ovat tulleet kansanomaisiksi, vaikka raakalaiset pakottivatkin meidät niitä käyttämään — ja huokasi syvään.

"'Taivaallinen majesteetti', sanoi hän vapisten, 'maailman kurjin mato, mitätön palvelijasi uskaltaa kysyi sinulta, miten se on mahdollista, koska sinulla, oi suuri keisari, ei ole poikaa, joka perisi kruunusi silloin kun kuolet ja menet isäisi luokse?'

"Keisarilla on kädessään pieni, kirkkailla jalokivillä koristettu lipas.

"'Kyllä, Wong, uskollisin palvelijani, uskon sinulle tällä hetkellä todistukset siihen. Säilytä ne hyvin ja anna niiden kulkea perintönä suvussasi, kunnes aika on täytetty. Näistä asiakirjoista näet myöskin, mistä sinun on haettava poikaani, Kiinan kruununprinssiä, Taivaanvaltakunnan oikeaa perijää. Ja katso tässä, uskollinen Wong, on vielä eräs kalleus, jonka annan haltuusi: Ming'ein suurimman kruunujalokiven, tuon pyhän ja ihmeellisen mustan helmen. Säilytä se hyvin siksi kunnes hän, jolla on oikeus kukoistavaan valtaan, on saanut sen verran rohkeutta, voimaa ja viisautta, että hän voi kantaa tätä taivaallisen vallan merkkiä.'

"Keisari aukaisee silkkipaitansa ja ottaa rinnaltaan hämähäkin langan paksuisessa ketjussa riippuvan kultaisen kotelon ja ripustaa sen Wong'in kaulaan.

"Wong vapisee kuin myrskyssä huojuva tammen latva.

"'Pyhin hallitsija', kuiskaa hän, 'hirveän kuorman lasket sinä hartioilleni, mutta olen kantava sitä uskollisesti ja varovaisesti.'

"'Mene nyt', käskee keisari, 'ja tule takaisin päivän koittaessa. Mene epäröimättä sisimpään huoneeseen. Ja sieltä löytämästäsi on sinun kerrottava tatarille ja hänen pojalleen. Kiinan hallitsijalle siitä hetkestä alkaen, jolloin… hiljaa, vanha Wong, tahdon, että uusi hallitsija on sinulle suosiollinen ja uskoo sinua, voidaksesi sitä paremmin säilyttää Kiinan toivon. Ole viisas, vanha Wong!'

"Vanha kansleri on mennyt. Keisari on yksinään. Huoneessa on hiljaista. Hiljaista on myöskin hänen sydämessään. Kuolemaa hän ei pelkää. Kohtalon päätöksiä ei 'Taivaan' poika voi muutella. Ja kuka tietää, eikö varjojenkin maassa paista aurinko? Ehkäpä on varjojen vuorella sijaa suurelle Ming'illekin, samoin kuin sille, joka antoi elämänsä synnyttäessään Kiinan toivon ja joka omisti suuren Ming'in rakkauden.

"Keisari katselee puutarhansa korkeita muureja. Hän näkee leimuavan, auringonlaskusta tulipunaisen taivaan. Hänen huulensa liikkuvat; hän kuiskailee ohitsensa huokuvalle, lempeälle tuulelle seuraavat Pe-Ku-Hi'n kauniit säkeet:

"— — Ja jossakin meressä kohoaa kuolemattomien asuma henkien vuori, jossa asustaa ihmeellisen kauniita naisia. Eräällä heistä on rakastettuni nimi, ja hän antaa keisarin lähettiläälle, joka on tullut tapaamaan häntä henkien vuorelle rakkautensa osoitukseksi kultaisen rannerenkaan: 'Jos kuolemattoman keisarin sydän on niin puhdas kuin tämä kulta, niin voimme vielä yhdistyä, vaikka onkin rajoja taivaan ja maan välillä.'

"Ja jäähyväishetkellä ilmaisee hän pojalle salaisen toivomuksen, ja pyytää sanomaan keisarille! 'Muistaako hän valaa, jonka vannoimme seitsemännen kuun seitsemäntenä päivänä? Yön hiljaisuudessa rukoilimme taivasta muuttamaan meidät kahdeksi linnuksi, jotka aina saisivat lennellä yhdessä, tahi täällä maan päällä, saman puun yhteen kasvaneiksi oksiksi, sillä ijäisyydellä voi olla loppunsa, mutta ei rakkaudellamme.'

"— — Yö kuluu ja kuoleman hiljaisuus vallitsee maailman sydämessä, Kiinan keisarin palatsissa. Tunti kuluu tunnin perästä, kuu on kiertänyt ratansa ja tähdet vaalenevat idän taivaalla aamun ensi sarastuksessa.

"Silloin katkeaa hiljaisuus ukon askeleista, jotka kaikuvat lattian palkeista ja seinäin kylmästä marmorista. Hän rientää eteenpäin autioitten salien kautta, joista vahdit jo aikoja sitten ovat poistuneet, kunnes hän vihdoin pysähtyy keisarin makuuhuoneen ovea peittävän verhon eteen. Mutta ainoastaan hetkeksi. Sitten vetäisee hän tuon kalliin silkkiverhon syrjään…

"Pisto sydämeen, hetken huumaus; tuossa edessään aamun sarastuksen harmaassa valossa makaa keisari vuoteellaan ja vieressään nuori, kaunis, rakastettu tyttärensä, prinsessa A-hi-li; molemmat kuolleina.

"Kuoleman, mykän kuoleman, on keisari valinnut molemmille. Käsi kädessä ovat he menneet henkien vuorille, hän, tuo suuri Min g, 'Taivaan' poika, ja pieni prinsessa, joka on aamunkasteen kostuttaman lumivuokon näköinen.

"— — Mutta Wong menee täyttämään keisarinsa käskyä ja menetelläkseen viisaasti, Tsin Tsung'in ja Tschun Tschi'n luokse, sanomaan, että he voivat säästää pyöveleitään. Valtaistuin on vapaa…

"Ja Chingit nousevat sille. Ne pitävät sitä hallussaan vielä tänä päivänäkin. Mandshu-suku Ming'ein valtaistuimella, raakalaiset Kiinan hallitsijoina…"

— — Näin kertoo Wen Siang samalla kuin jääkylmä myrsky vinkuen puhdistaa lumesta autiota jääkenttää.

"Mutta onko Ming-sukua vielä olemassa?" kysyy Erik.

"On. Kahdeksantoista Mandshu-sukukunnan seuratessa toisiaan, on myöskin kansallinen hallitsijasuku säilynyt suvusta sukuun."

JÄÄ-AAVIKON KUNINGAS.

Tunti yhtyy tuntiin, päivä päivään, vuorokausi vuorokauteen. On lokakuun puoliväli. Napatalven jäinen puristus alkaa tuntua. Revontulet palavat kylmällä taivaalla. Päivät ovat niin lyhyitä, että niitä tuskin voidaan niiksi sanoa.

Keskellä elotonta luontoa on kumminkin elämää. Jään kuningas vierailee säännöllisesti Peng Lai'ssa. Karhu on omituinen eläin. Sen viekkaus ja ymmärrys ovat melkein kuin ihmisen, sen luonne on väkevämmän hyväntahtoisuutta ja voima ja notkeus ovat yhtä ihmeteltäviä kuin tuo suruttomuus, jolla se viettää onnellista perhe-elämäänsä kovimmissa olosuhteissa ja ympäristössä, jonka karuutta saatetaan ajatella, mutta jonka kauneus sen sijaan on yhtä vaikeasti kuvattavissa. Jääkarhu on täydellinen olento, luonnon mestariteos, jonka ihminen voittaa ainoastaan kehittyneempien aivojensa avulla. Karhulla ei ole sielua. Se on mato ihmisperhosen rinnalla. Kuka tietääkään, missä sielumme alkaa? Eikö meidän kaikkien kasvoissa tahi henkilöllisyydessä ole jotakin enemmän tai vähemmän erikoista, jotakin entisajan kaltaistaa tahi johonkin eläimeen verrattavaa? Onhan ihmisiä, joilla on hyenan ahne luonto, ja taas toisia leijonan-rohkeita. On miehiä, joilla on kotkan sydän, mutta myös käärmeen silmillä varustettuja liukkaita roistoja.

Mutta jääkarhussa ilmenee väkevän ja jalon ihmisen tunnusmerkit. Hyvyys on sen luonteen pääpiirre. Sen tappaminen tuntuu murhalta.

Niin ajattelee Erik ja puhuu siitä Wen Siang'ille. Mutta kiinalainen, paha kyllä, ei kuule tästä esityksestä mitään, sillä hän nukkuu.

Erik on juuri seuraamaisillaan hänen esimerkkiään, kun hän äkkiä huudahtaen hyppää pystyyn.

Ja ei hetkeäkään liian aikaiseen.

Muudan suuri, keltaisenvalkea karhu on tunkeutumassa oviaukkoon. Nyt pistää se mustan, vapisevan kuononsa esiin ja avaa ruusunpunaisen kitansa, jonka valkoiset hampaat loistavat rasvalampun valossa.

Äkkinäisessä pelossaan tarttuu Erik pyssyyn ja ojentaa sen murisevaa karhunpäätä kohti.

Paukaus! Pieni huone täyttyy tukahuttavalla ruudinsavulla. Ja tuossa makaa tuo suuri karhu sammunein silmin. Tumma veri tippuu likaisenkeltaiselle turkille.

Kuoli paikalle, uteliaisuutensa uhrina.

Pahinta on, että se kuoli kapeaan oviaukkoon, jonka se täyttää kokonaan. Erikillä on paljon vaivaa kovaksi jäätyneen lumimuurissa olevan aukon suurentamisessa.

Ulkona pakkasessa odottaa hän Wen Siang'ia. Ja hänen tultuaan onnistuvat he yhteisvoimin vähitellen laahaamaan tuon kahden sentnerin painoisen elukan syrjään. Mutta kovasti he saavat ponnistella. Huolimatta kahdenkymmenen asteen pakkasesta hikoilevat he kuin kivityömiehet.

Mutta vaivansa ei olekaan vielä lopussa. Karhu on nyljettävä ja paloiteltava ennen kuin se jähmettyy. Muuten jäätyy se pian niin kankeaksi, että sitä on mahdotonta käsitellä.

Ja jää-aavikon kuningas teurastetaan.

Wen Siang irroittaa käsillään sen höyryäviä sisälmyksiä.

"Silläpäs on paksu ja raskas vatsa", sanoo hän.

"Katsotaanpas mitä se on syönyt aamiaiseksi", sanoo Erik ja halkaisee tuon pingoitetun nahkasäkin veitsellään.

"Hyi, tämä ei tuoksu juuri hyvälle tämä, mutta mitä täällä onkaan?… Wen Siang, katsopas, se on ollut ruokavarojemme kimpussa, täällä on litteäksi, purtu säilykerasia!"

Ja Erik kohottaa rikkipurtua ja limaista läkkipeltipalasta veitsellään.

Mutta Wen Siang ei katsele ollenkaan Erikin löytöä. Hän tutkii myöskin karhun vatsaa. Ja äkkiä huudahtaa hän ilosta.

"Mikä sinulle tuli?" kysyy Erik, joka ei ole tottunut siihen, että kiinalainen ilmaisee tunteensa noin hillitsemättömästi.

Wen Siang pitää kädessään pientä silkkinauhaa, joka liehuu jääkylmässä tuulessa.

"Nauhapalanen! Mitä siitä? Kuinka voi se innostuttaa noin hidasveristä?"

"Nauhapalanen vain, sanot. Mutta etkö ymmärrä, etkö näe? Tämähän on jonkun kiinalaisen niskapiiskan side! Mutta minkälaisen? Se kuuluu jollekin Ko-lau-hui'n miehelle! Katso tässä — ei, sinä et voi sitä huomata, vaan kyllä minä — kankaaseen kudottua jäsenmerkkiä, Ja missä on karhu nielaissut tämän lihavan palan? Se on penkonut jonkun talvehtivan laivan roskaläjää! Tämä laiva ei voi olla Li, sillä siellä olevilla maanmiehilläni ei kenelläkään ollut tällaista nauhaa. Siis on se peräisin jostain toisesta laivasta, jossa on tällaisia kiinalaisia."

Erikin sydän lyö niin, että silmiä hämärtää.

"Wen Siang… tarkoitatko — luuletko…?"

"Luulen tämän nauhan olevan Kukunor'ista."

"Kukunor'istako?"

"Niin, juuri Kukunor'ista, joka talvehtii jossakin täällä ja jonka ehkä voimme löytää seuraamalla karhun jälkiä."

PETTYMYS.

Lokakuun napapäivä on lyhyt. Ainoastaan muutamat vuorokauden tunnit ovat valoisia ja pian on aurinko kokonaan kadonnut taivaanrannan alle, ja pimeä on vallitseva kuukausia jääaavikolla.

Pari ihmistä taivaltaa valkoisella lakeudella — jäälohkareitten, kovaksi jäätyneen lumen ja kuutamossa hopeapuroina välkkyvien railojen ylitse. Ainoastaan heikko kajastus päivällisaikaan valaisee heidän tietään. Mutta takaisin palaaminen ei juolahdakaan heidän mieleensä. Joka aamu toivovat he, että ennen kuin aurinko ennättää laskea jäämuurien ruusunpunaisten seinien taakse, Kukunor'in jäätyneet mastot tulisivat näkyviin. Heillä on syytä toivoa, sillä he ovat löytäneet paljon jälkiä.

Karhuntappo-yönä olivat he ruvennet seuraamaan jälkiä tuoreessa lumessa, ja niitä jatkui peninkulmittain. He kiskoivat hyvin varustettua rekeään mitä suurimmalla vaivalla, sillä lumi oli pehmoista ja upottavaa kaikkialla. Kolme päivää ponnisteltuaan pääsivät he eräälle Martin-kanavassa olevalle pienelle saarelle. Ja sieltä löysivät he jonkun rekimatkueen entisen leiripaikan, tyhjiä säilykerasioita, jalanjälkiä, poltettuja tulitikkuja ja — Wen Siang riemuitsee löytäessään sen — vähän mitä hienointa kiinalaista teetä! Tämä reki on ollut Kukunor'in!

Tästä hetkestä alkaen eivät he enää ollenkaan epäilleet. Tuntuu kumminkin kummalliselta, että reenjäljet lähtevät sieltä viemään jäiselle Melville-salmelle päin, Barrow'in salmea kohti.

Wen Siang miettii hetken tätä omituista tosiseikkaa. Sitten hän sanoo:

"Jos — ja niin kai se onkin — meidän on haettava Kukunor'ia jälkien osoittamalta suunnalta, niin ei se ole päässyt mihinkään talvisatamaan, vaan on jäätynyt ajojäihin johonkin tähän likelle tahi kauemmaksi. En luule sen olevan hyvinkään kaukana, koska lumessa ei näy ollenkaan koirain jälkiä. Päätän siitä, että rekimatka on ollut vain lyhempi metsästysmatka rannikolle ja Kukuuor on jossain tuolla ulompana. Sinne on meidän siis pyrittävä!"

Ja matka jatkuu kasaantuneitten ahtojäitten ylitse. Uhkarohkeaa, sillä muonavarat ovat melkein lopussa. Jos he eivät löydä Kukunor'ia, niin ei heillä ole enää! tarpeeksi päästäkseen takaisin Peng-Lai'hin, jos he nyt enää osaisivatkaan sinne takaisin.

Mutta he eivät siitä puhele, tuskinpa sitä ajattelevatkaan. Sitäpaitsi on keli nyt paljon parempi, ja toivon ja jännityksen elvyttäminä kulkevat he seuraavana päivänä neljä tanskalaista peninkulmaa. Mutta silloin ovatkin he niin väsyneet, etteivät pystytä telttaa, eivätkä syö palastakaan, vaan irrottavat makuusäkin reestä ja ryömittyään siihen, nukkuvat heti kuin kivet.

Tuntikausia nukkuvat he sitten liikkumatta ja näkemättä unia. Pitkä yö kuluu ja lyhyt päivä aukaisee silmänsä heikkona aamunsarastuksena, kapeana, ruusuisena juovana mustan taivaan ja jääkylmän meren välillä. Päivän kalliit tunnit kuluvat käyttämättöminä toinen toisensa perään. Auringon puolipäiväsäteet tunkeutuvat pakkassumun lävitse ja taittuvat jäähän. Vielä nukkuvat he valkeaksi kuurottuneessa säkissä. On niin hiljaista! Ei kuulu muuta kuin nukkujain tasainen hengitys ja silloin tällöin puristuksissa olevan jään paukahdus.

Silloin… äkkiä ja valmisteluitta… kuuluu kimakoita huutoja jäältä. Niin kummallisesti vaikuttaa tämä aution maailman elämän todistus, että makuusäkissä olevat miehet heräävät ja ryömivät esille unenpöpperöisinä ja epäilevinä, uskaltavatko uskoa korviaan, Kuuluhan koiran haukuntaa, pelästyneen eläimen avunhuutoa.

"Joku rekikoira!" sanoo Erik.

"Kukunor!" vastaa Wen Siang.

Äkkiä on makuusäkki reessä ja he kiiruhtavat eteenpäin. Kauan ei heidän tarvitsekaan hakea. Muudan laiha ja nälkiintynyt koira on tarttunut kiinni jäihin. Erik vapauttaa eläinraukan, joka nuolee hänen kättään. "Tämä ei ole mikään rekikoira", sanoo hän, "grönlantilaiskoira ei osoita kiitollisuutta — — eikä sillä myöskään tavallisesti ole kaularemmiäkään."

"Ei, koira on oikea St. Bernhardilainen ja tulee kuin kutsuttu. Se on oleva oppaanamme."

Mutta sen apu onkin tarpeeton. Todellisuudessa ovat he olleetkin aivan likellä ponnistuksiensa esinettä, Jäistä muodostuneen, luonnollisen loistavan vallin takana on pieni maja… ja kauempana joku laiva.

Eteenpäin, eteenpäin! Nyt he erottavat jotakin elävää, liikkuvaa, ihmisiäkö? Ei, mastohan se onkin, masto lippuineen — viininpunaisine lippuineen, jossa on nurkasta nurkkaan ulottuvat kultaiset rannut.

"Lippu — lippu", huutaa Wen Siang, "on hänen!"

"Mutta missä on laiva — Kukunor? Ei missään! Ainoastaan taitavasti, eskimojen lailla, jääpalasista rakennettu maja ja tuo lippu, Ko-lau-hui'n merkki!"

"Onko siellä ihmisiä?" Wen Siang hengittää syvään tutkiessaan revolveriaan.

"Minä ensimmäisenä", sanoo hän. Ja ryömien katoaa hän sisäänkäytävään. Erik odottaa laukausta, mutta ei kuulu ääntäkään. Hän aikoo juuri seurata ystäväänsä, kun tämä jälleen ilmestyy näkyviin.

"Tyhjä", sanoo hän, "hyljätty — — siellä ei ole ketään — — en ymmärrä!"

"Maja on jonkun eskimon rakentama."

"Kyllä, siltä näyttää. Kukunor'issa oli luultavasti useitakin eskimoita, joitten kokemus ja taito ovat muukalaisille korvaamattomia näissä seuduissa."

Sitten hakevat he jäältä muita jälkiä. Parin sadan'metrin päässä majasta löytävät he suuren roskaläjän, samanlaisen kuin mikä tavallisesti syntyy kiinnijäätyneitten laivojen ympärille: tyhjiä laatikoita, paperia, karhujen ja hylkeitten vaalenneita luita, hylsyjä, hyljättyjä talouskaluja y.m. Kukunor'in merkillä varustettuja tavaroita. Ei ole enään epäilemistäkään; he ovat todellakin löytäneet kiinalaisen laivan ahtojäissä olevan vankilan ja sen varamajan. Mutta missä ovat asukkaat? Missä on Kukunor?

Tällä arvoituksella vaivaavat he aivojaan majoittuessaan yöksi lumimajaan, sitten kuin auringonlasku on keskeyttänyt enemmän tarkastelun. Nälkäinen koira seuraa heitä, ja he antavat sille vähän ruokaa pienestä varastostaan. Seuraavana päivänä näyttää kaikki yhtä arvoitukselliselta. Kaikki jäljet kertovat Kukunor'ista, mutta missä on laiva itse? Tuolla kyökkijätteiden vieressähän pitäisi laivan olla. Mutta eihän siellä näy muutat kuin sikinsokin jäätyneitä lohkareita.

"Siitähän voi tulla ihan hulluksi", sanoo Wen Siang, istuessaan reessä ja katsellessaan punaista, kullallakirjailtua lippua. Puhaltaa jäinen tuuli. "Mutta tuohan näyttää kummalliselta, — — lippu ei näytä oikein jaksavan suoristua — — näyttää kuin sen toinen laita olisi toista raskaampi."

Wen Siang laskee lipun ja aivan oikein! Sen alakulmaan on kiinnitetty patruunahylsy.

Wen Siang huudahtaa ilosta.

"Tämä on San-ho-hui'n patruunia! Nyt selviää arvoitus!"

Hän on oikeassa. Hylsyssä on eräs täyteen kirjoitettu paperi.

"Anna minun katsoa!" sanoo Erik.

"Ole niin hyvä, jalo herra, ja katso!"

Erik ei ymmärrä sanaakaan. Se on kirjoitettu salakirjaimilla, jotka ainoastaan veljen silmä voipi selittää.

Ja Wen Siang lukeekin ne helposti ja hänen silmänsä loistavat.

"Tämä on erään veljemme ilmoitus — — olenhan sanonut jo ennenkin, että San-ho-hui'lla on keinonsa kaikkialla. Kukunor on siis kuljettanut erästä vihollista mukanaan, Fang-Ho'ta, jaloa ja urhoollista 'Taivaan' poikaa. Ja kuule nyt hänen urotyötään: hän on anastanut mustan helmen. Ja sitten on hän kostanut San-ho-hui'n tavalla, hirveästi. Hän on myronitilla räjäyttänyt Kukunor'in ilmaan. Se on vajonnut miehineen, kaikkineen meren syvyyteen. Myroniitti on kauheaa räjähdysainetta… San-ho-hui'n keksimää… vastustamatonta ja varmasti tuhoavaa. Ja itse Fang-Ho on mennyt kuolemaan yhdessä San-ho-hui'n vihollisten kanssa."

"Kukunor laiva on siis vajonnut pohjaan, tuhoutunut kaikkine elävine olentoineen, ihmisineen ja —"

"Mustine helmineen. Ei Erik", Wen Siang'in silmät säteilevät, "musta helmi on pelastettu. Tänään jo olen pitävä sitä kädessäni ja sen mukana voittoa, voittoa."

Wen Siang'in ääni oikein vapisee liikutuksesta. Fang-Ho on anastanut helmen ja kätkenyt sen muutamaan Lintuvuoren kuoppaan, kallioon, jonka piirteet näkyvät selvästi saaren rannikolta.

"Voitto… Erik… helmi!" Wen Siang huomasi äkisti Erikin kuolonkalpeat kasvot.

"Ah, sinä ajattelet tuhoutuneita ihmisiä, mutta Erik, mitä merkitystä niillä on helmen rinnalla?"

"Mutta Wen Siang, oletko unhoittanut… kuka ol laivassa?"

Ja surun murtamana vaipuu Erik ystävänsä rinnoille ja nyyhkyttää:

"Arnaluk… Arnaluk… kylmässä, kauheassa haudassa!"

KUOLEMANLAAKSOSSA.

Lintuvuori on helppo löytää. Fang-Ho on piirustanut rannikon ääriviivat ja merkinnyt vuoren veljeskunnan merkillä. Majesteetillisessa levossaan nukkui se satatuhatvuotista untaan pakkasen kesyttämän meren vieressä.

Erik istuu surun murtamana.

"Wen Siang", sanoo hän toverilleen, "vuori on jyrkkä ja liukas, odotetaan edes yksi päivä. Kuunvalo ja pakkassumu tasoittavat kaikki kuopat… jalka voi helposti livistää ja pieninkin harha-askel.."

Odottaa! Wen Siang- on unhottanut, että maailman loppu on kaukana, on unohtanut viivyttelemisenkin. Hän ei tahdo odottaa minuuttiakaan! Hän lähtee yksinään ja ennen kuin Erik voi estää, on hän jo poissa, kadonneena kuun jäälle valamiin, hopeisiin, säteisiin. Erik katsoo kauan Wen Siang'in jälkeen, jonka askeleet rummunlyönnin tavoin kaikuvat kovaksi jäätyneellä lumella. Hän seisoo siinä ja kuulee kirkkaassa, tyynessä ilmassa, miten jääkappaleet narskuvat Wen Siang'in kiivetessä hengenvaarallista tietään vuorelle.

Sitten palaa Erik majaan — miettimään. Koira seuraa häntä ja nuolee hänen kättään.

Tunnit kuluvat. Erik nukahtaa. Yö kuluu ja Erik nukkuu raskaasti. Mutta sitten alkaa koira haukkua kovasti ja Erik herää. On päivä.

Hän kieltää koiraa, mutta se ei lakkaa. Silloin tarttuu hän pyssyynsä ja ryömii ulos. Siellä kai on karhu.

Ja aivan oikein. Käytävässä on jokin elävä. Erik kuuntelee. Tuo ei ole karhun murinaa, vaan jonkun ihmisen hengitystä. Erik ryömii likemmäksi.

"Oletko se sinä, Wen Siang?"

"Olen."

"No, Jumalalle kiitos! Ja helmi?"

He ovat jo tulleet majaan.

"Helmen… löysin… kannan sitä kaulassani samassa vanhassa ketjussa."

Ääni muuttuu käheäksi voivotukseksi. Wen Siang makaa kovalla lumella ja veri juoksee hänen suustaan ja sieramistaan.

Erik tulee neuvottomaksi. Mitä onkaan tapahtunut? Mutta Wen Siang tointuu jälleen. Erik saa hänen makuusäkkiin, jossa hän makaa koko yön kuumehoureissa.

Seuraavana aamuna on hän tajullaan.

"Erik", sanoo hän, yskän puuskien välissä, jotka panevat koko hänen ruumiinsa kivusta kouristumaan, "kävi aivan niinkuin ennustitkin… tunturi oli jääsileä… mutta varoin helmeä… helmeä… ja paluumatkalla se sattui… pitäessäni helmeä kädessäni, unhotin… liukastuin ja kadottaen jalansijani… syöksyin alas ja jäin makaamaan, en tiedä, kuinka kauaksi aikaa… ryömin tänne…!"

"Wen Siang, puhuminen rasittaa sinua. Makaa vain aivan hiljaa…"

"Pieni ponnistus… suuremmat tai pienemmät tuskat… eivät tule kysymykseen. En voi kumminkaan jäädä elämään…"

"Mutta Wen Siang…"

"Ei, ei… anna minun vain puhua… nämä lyhyet hetket, jotka minulla — on jäljellä… Helmi, Erik, anna minulle kynä ja paperia… mutta kiiruhda…!" Ja vapisevalla kädellä, kauheissa tuskissa, kirjoittaa Wen Siang rivin rivin perästä.

"Kuule nyt Erik… sinä pääset kyllä täältä. Onnistut varmaan… ja tulet jälleen Eurooppaan. Toimita helmi silloin Kantoniin… hänelle, jonka osotteen olen tähän kirjoittanut. Ja olet saava kultaa… niin paljon kultaa kuin haluat… ja niin kauan kuin elät, ovat näkymättömät kädet raivaamassa esteitä pois tieltäsi ja suojelemassa askeleitasi. Olen ottanut sinut suojiini… mahtavaan, rikkauteni ja valtani suojaan."

Wen Siang vaikenee hetkeksi, koska tuska vääntelee hänen kasvojaan ja tukehduttaa hänen äänensä.

"Erik! Pane korvasi aivan likelle suutani! Kiitos!… Sinun on myöskin etsittävä A-lu-li ja sanottava hänelle, että ajatukseni lensivät erämaasta tuhansia peninkulmia hänen luokseen!"

Wen Siang nojautuu raskaasti taaksepäin; voimakas verensyöksy värjää lumen punaiseksi. Mutta ponnistaen äärettömän tahdonvoimansa jatkaa hän:

"Erik… rakkain ystäväni… ennenkuin lähden varjojen maahan, niin anna minulle anteeksi… että olen käyttänyt sinua välikappaleenani… rakastin sinua kumminkin kuin veljeä… mutta enemmän, enemmän kuin mitään muuta rakastin… neljän meren välistä valtakuntaa… Maailman herra kostakoon jonakin päivänä pahan pahalla ja hukuttakoon länsimaat vihansa liekkiin… Niin Erik, kerroinhan sinulle… keisarista, joka valitsi kuoleman itselleen ja tyttärelleen… ja pelastetusta pojasta… niin että suku voisi jatkua Mandshu'jen tietämättä, jotka anastivat hänen kruununsa… Sanoin sinulle, että Kiinan todellinen, taivaallinen poika…"

Wen Siang'in sinertynyt käsi hapuilee makuusäkin reunaa. Hänen kuumeiset silmänsä loistavat ja kun hän suuntaa ne Erikiin, niin ei hän näytä näkevän häntä… ei rasvaisia majanseiniä eikä maksoittuneen veren likastamaa lattiaa, ei yksinäisyyttä eikä kurjuutta — vaan jotakin kaukaista ja kumminkin likellä olevaa.

"Katso", kuiskaa hän ja hänen huulensa vapisevat, "katso virtaa, Kiinan valtasuonta, Yangtsekiang'ia. — Näetkö Erik, miten veljet ojentavat käsiään, kuuletko, miten heidän äänensä kuuluu kaikkialla maassa, näetkö, kuinka riisi huojuu lauhkeassa tuulessa, joka puhaltaa kedolla? Erik, etkö näe?… Etkö näe vihreätä niittyäkään… et lotuskukkaakaan, joka heiluu sinne tänne kultaisena liljana?"

Hymy kirkastaa kuolevan kiinalaisen kasvoja. "A-lu-li", kuiskaa hän. Mutta äkkiä jähmettyy hymy hänen huulilleen, piirteensä muuttuvat hirveästi.

"Ah, armollinen herra", sanoo hän. "Koirapalvelijasi ryömii jalokivillä koristettujen jalkojesi edessä. Olen onneton raukka, joka kuolen kaukana isäini haudasta! Ah, ei kukaan ole uhraava arkkuni vieressä, nimitauluni jääpi kirjoittamatta ja sieluni saa levotta vaeltaa tällä autiolla paikalla pakkasessa ja kurjuudessa kaukana Keltaisen-kissan virran rannalta."

Wen Siang nousee istumaan. Hänen silmänsä ilmaisevat pelkoa, hän taistelee kuoleman kanssa, eikä tahtoisi kuolla. Erik tuntee, miten Wen Slang'in laihat sormet puristavat hänen rannettaan.

Erikin mieli on järkytetty. Hän ei ole milloinkaan nähnyt ystäväänsä noin pois suunniltaan, eikä milloinkaan epäillyt, ettei Wen Siang voisi katsoa kuolemaa silmiin rohkeasti, niinkuin keltaiset aina mukaantuvat välttämättömään, ja nyt näkee hän tämän vahvan sielun murtuvan kuoleman kauhusta.

Kuolemanko? Pelkääkö Wen Siang todellakin kuolemaa? Erik kiertää kätensä hänen ympärilleen, ja tuskassa, voimatta auttaa ystäväänsä, saa hän onnellisen päähänpiston.

Hän taivuttaa huulensa ystävänsä korvaan ja sanoo:

"Wen Siang, kuule mitä sanon; lupaan, että vien sinut mennessäni… tahi jos se käy minulle ylivoimaiseksi, niin palaan jälleen tänne hakemaan sinua… sitä, jonka sielusi jättää tänne… ja vien ruumiisi kotiin Kiinaan, Kultaiselle virralle… kuuletko, Wen Siang, Yangtsekiang'in rannoille. Ja huolehdin myöskin siitä, että sukusi on kunnioittava nimitauluasi… uhraava haudallasi… ja…"

Erik vaikenee äkkiä. Hän huomaa kuoleman kylmyyden, jäätävämpänä kuin nuo ulkona olevat kolmekymmentäkuusi pakkasastetta. — Hän katsoo Wen Siang'in kasvoja. Kauhu on muuttunut onnelliseksi lapsenhymyksi. Äkkiä… kuin kynttilä, joka ennen sammumistaan vielä kerran leimahtaa… aukaisee Wen Siang tummat silmänsä. Ja niiden sammuessa kuiskaa hän: "A-lu-li… helmi… en taittunut!"

Wen Siang on kuollut!

— — Kasvoilla kuvastuu syvä rauha ja terävät piirteet synnyttävät rasvalampun valossa majan seinälle häälyvän varjon.

Erik tekee ristinmerkin kuolleen otsaan ja urhoolliseen rintaan.

Sitten ryömii hän kapeasta aukosta vapaaseen ilmaan. Varjon verho laskeutuu tuntureille ja jäälle, mutta korkeudessa kiiluvat taivaan tähdet.

Erikin mieli on tällä hetkellä kuin myrskyssä vyöryvät meren mainingit. Hän on vielä ihmishuolien ja jokapäiväisten surujen yläpuolella, äsken näkemänsä täyttää hänen mielensä kokonaan. Oman epätoivoisen asemansa ajattelemiseen ei hänellä ole aikaa. Sydämensä on kuolleitten luona: Jäämeren pohjassa olevan Arnalukin ja lumivuoteella makaavan Wen Siang'in.

"Jesus!" sanoo hän… ja tuo pyhä nimi kaikuu raikkaassa ilmassa kauas autiolle jäälle. "Veljeni, ystäväni, herrani!"

Ja vastaukseksi tähän avunhuutoon Jumalalle leimahtavat revontulet palamaan taivaalla. Alituisesti muuttuvien valokimppujen lomitse loistavat tähdetkin vielä kirkkaina. Leveä valoviuhka leimahtelee yli taivaan, iäisyydestä toiseen. Taivas palaa kultaverkon sisässä valon ja värien kaarisiltana, säkenöiden ja rätisten. — Suunnaton tulirovio, on kuin taivas aukenisi "Taivaan" pojalle.

YÖSSÄ.

Wen Siang'in hauta on lintuvuoren rinteellä. Erik hautasi hänet muutamaan halkeamaan, jossa jää ei milloinkaan sula, ja täällä, kaukana kotimaansa lainehtivilta riisivainioilta, nukkuu Wen Siang ijäistä untaan. Tunturi on hänen hautakivensä ja jää loistava arkkunsa, jotka suojelevat hänen tomuaan ilmalta ja karhuilta.

Nyt kietoo napatalvi pimeyteensä vuoret ja meren. Aurinko laskee taivaanrannan taakse, palatakseen vasta ensi helmikuussa. Erik on yksinään. Koira seuraa kumminkin häntä ja tukkii turpaansa hänen käteensä.

Mutta kun synkkää pimeyttä on kestänyt pitkän aikaa, sytyttää taivas kynttilänsä. Ihmeellisen kauniina pyörivät kuun vaunut taivaan kaarisillalla. Se valaisee hopeasäteillään vuoria ja laaksoja. Mutta majassa kiiluu vain rasvalampun savuava liekki.

Päivät kuluvat synkässä pimeydessä ja uni on yksinäisen paras ystävä.
Hän taistelee joka päivä pelkonsa kanssa, joka ahdistaa hänen mieltään.
Hän koettaa tukahduttaa sen, ajatellen majassa olevia runsaita
ruokavaroja ja luottaen San-ho-hui'n apuun.

Ja ajattelematta hetken vaaraa, rupeaa hän haaveilemaan ja tekee suunnitelmia tulevaisuuttaan varten, kuinka hän tulisi järjestämään taas elämänsä, päästyänsä jälleen Eurooppaan. Hän sammuttaa lampun. Näihin ajatuksiin tahtoo hän nukkua.

Ja makuusäkin lämmössä nukkuu hän Ajax'in kanssa tuntikausia, unohtaen pimeyden ja pakkasen.

Mutta herättyään sattuu hänelle joskus, että pelko rupeaa häntä jälleen ahdistamaan. Aamun pimeinä tunteina taistelee hän taistelunsa uudelleen. Silloin tuntuu Jumalakin vain sumulta ja toivo järjettömyydeltä.

Mutta silloin oppii hän saamaan voimaa rukouksesta. Jääkaton loistavien kiteiden alla tahi kuutamon kultaamalla lumikentällä polvistuu hän rukoilemaan, huutaen avukseen Herraa ja taistellen, kunnes vihdoinkin sydämensä saa voimaa uskoa taivaan apuun, vaikka ymmärrys ja epätoivo panevatkin epäilemään.

Ajax vinkuu hänen vieressään. Erik silittää sen kuuraista turkkia. Jumalalle kiitos koirasta. Jos ei tuota elävää olisi ollut hänen luonaan, niin olisi hänen sielunsa valo ehkä aikoja sitten sammunut. Mutta ehkäpä — ja varmaan onkin se Jumalan lähettämä, ajattelee Erik, silittäessään koiran päätä.

Pimeän ajan lopussa ei Erik välitä juuri mistään. Mutta helmikuussa palaa aurinko jälleen. Parina päivänä on ilma sanomattoman kylmä. Kaikki, mitä Erik tarvitsee, on kivikovaa: kirveskin murtuu kuin lastu, kun hän eräänä päivänä rupeaa paloittelemaan hanhenmaksapasteijaa. Maaliskuussa raivoavat hirveät myrskyt. Mutta niitten mukana lähestyvät kumminkin kevät ja kesä.

Erik ei ole enää mikään "Adonis." Tukka on pitkä, likainen ja rasvainen. Vaatteet ovat rääsyinä ja liian rasvaisina.

* * * * *

Lintusaari on kadonnut. Lokakuussa voi hän majasta erottaa rannikon ääriviivat, mutta auringon tultua ei hän sitä enää näe. "Pimeä on varmaan turmellut silmäni", tuumii hän itsekseen.

Mutta eräänä huhtikuun päivänä ja sittemmin useastikin tekee hän pitkiä kävelyretkiä etelään päin, mutta ei näe muuta kuin jäätä. Lintusaari on kadonnut.

* * * * *

Ollaan jo toukokuussa. Jäässä on suuria avantoja. Hylkeet ryömivät esille kuin myyrät pesästään. Erik on ampunut pari. Niitten rasvainen liha on herkku, joka lisää rohkeutta ja voimia. Taivas ei ole enää! keltaisenvalkoinen, niinkuin silloin, jolloin siihen kuvastuu ainoastaan jää. Idässä on se jo kauan näyttänyt "vesi-taivaalta", joka ilmaisee avointa vettä.

Joskus on ilma jo oikein lämmintä. Lumimaja kärsii siitä. Se sulaa vähitellen kokonaan. Katto on jo sulanut aikoja sitten ja Erik on laittanut uuden purjekankaasta, jonka hän on pingoittanut reenjalaksiin.

Eräänä iltana muuttuu taivas synkännäköiseksi. Tuulenpuuskat vinkuvat jäällä. Yöllä alkaa myrsky ja Erik ryömii lumiseinäinsä turviin. Koira seuraa häntä vikisten.

Huolimatta kaikesta on Erik vähällä nukkua, kun ukkosenjyrähdys hänet herättää. Hän hyppää ylös kauhistuneena ja hämmentyneenä. Vaahto räiskyy hänen kasvoilleen. Ja myrskyn raivoon yhtyy toinenkin ääni, joka kuulostaa Erikistä aivan uudelta… keskeytymättömältä, ukkosen kaltaiselta jyrinältä.

Meri pauhaa.

Silloin ymmärtää Erik heti, miksi ei hän ole voinut nähdä Lintuvuorta.
Jää on ajelehtinut aina maaliskuun myrskyistä asti. Hän on koko ajan
ollut joillakin jäälautalla, jota myrsky ja virrat ovat kuljetelleet.
Nyt oli se haljennut. Kuinka suuri mahtoikaan tämä puolisko olla?

Vasta päivänsarastaessa saa hän selville tilansa. Se on kauhea! Häntä kannattava jäälautta kelluu muitten mukana vihreällä syvyydellä.

"Ajax!" kutsuu hän. Mutta toverinsa on poissa. Se ei vastaa enää iloisella haukunnalla. Hän on yksinään — myrskyisellä, äärettömällä merellä.