TOINEN OSA

NELJÄN MEREN VALTAKUNTA

ANTAAKO PERÄÄN? EI KUUNAAN!

Erikin päiväkirjasta:

Olemme päättäneet tunkeutua Tibet'iin, tuohon salaperäiseen maahan. Professori tahtoo Llassa'an ja Wen Siang sanoo, ettei mikään ole hänelle sen helpompaa kuin viedä meidät sinne, jos vain voimamme riittävät. "Voimamme", sanoo professori, "älkää puhuko voimista minulle, jonka kestävyys on tullut oikein sananparreksi!"

Tämä on nyt professorin harhaluulo. Hänellä on niitä useampiakin, mutta tämä on hänen mieliväitelmänsä. Mutta ei hän olekaan niin huono kuin luulisi.

Olemme varustautuneet Wen Siang'in ohjeiden mukaan. Vaikka Almkvist kieltääkin pitämästä tai kohtelemasta häntä muuna kuin maksettuna palvelijana, kysyy hän kuitenkin lukemattomissa tilaisuuksissa hänen neuvoaan, luullen tekevänsä sen paljastamatta itseään. Alan todellakin uskoa, että tuo oppinut professori on melko tietämätön tästä maasta ja sen tavoista. Mutta onhan meillä onneksi Wen Siang.

Kiinalainen ystäväni osoittaa professorille äärimmäistä kohteliaisuutta ja puhuttelee häntä sellaisella kukkaiskielellä, joka oikein tuoksuu nöyryyttä ja vaikuttaa Almkvistiin kuin huumaava hajuvesi.

Matkamme on ehkä toivoton. Edessämme on maa, täynnä vuoria ja erämaita, oikea erämaitten maanosa. Kuinka me voimmekaan löytää haettavamme, me, joilta puuttuu kaikki edellytykset tuollaiseen matkaan: kielen, maan, kansan ja ilmaston tunteminen. Heittäydymme tuntemattomiin vaaroihin, mukanamme ainoastaan yksi henkilö, johon kaikki perustuu, koirapalvelija, jonka, mitätön ja kurja nimi on vain Wen Siang.

Arnaluk, pieni rakas Arnaluk… kirjoitan tätä kaikkea siksi, että jonakin päivänä voisin kertoa sinulle, miten me tunkeusimme eteenpäin peninkulma peninkulmalta, siksi kunnes vihdoin löysimme sinut. Ehkä emme milloinkaan enää tapaa toisiamme tämän auringon alla, joka paistaa niin hirveän kuumasti tänään.

Seuraavana aamuna tulomme jälkeen pieneen intialaiseen kylään, jonne olimme saapuneet junalla ja höyrylaivalla, tuli Wen Siang puhuttelemaan professoria:

"Jos teidän korkeudellenne sopii, ilmoitan alammaisesti, että ponihevoset on nyt ostettu. Ehkä herra professori suvaitsee tulla niitä katsomaan?"

"Ponihevoset… järjiltäsi mies… ponihevosia Tibet'issä… täällähän matkustetaan kameeleilla, erämaanlaivoilla!"

Wen Siang kumartaa nöyrästi.

"Suokaa anteeksi, mutta juurihan korkean herrani omain, joskaan ei kovasti, vaan kumminkin järkähtämättömästi annettujen määräysten perusteellahan tein tämän kaupan… ja lisäksi olen vielä tilannut aseita ja ampumavaroja puolen vuoden oleskelua varten autiossa vuoriseudussa."

"Puoleksiko vuodeksi… autiossa vuoristossa?" Professori tuijottaa kauhistuneena silmälasiensa yli. "Vuoritasanko, niinpä tietysti, mutta autio ja sileä tasanko kaikissa tapauksissa."

"Sata peninkulmaa vuoristoa… Teidän korkeutennehan aikoo Llassa'an?"

"Niin tietysti, tietysti… vai niin, vuoria… ja ponihevosia! Lähtekäämme niitä katsomaan… tietysti täytyy meillä olla ponihevosia eikä kameeleja, jos tiemme kerran kulkee vuorien yli… sehän on päivän selvää."

— — — Ja mitä vuoria ne ovat olleetkin! Alussa tapasimme siellä täällä pieniä kyliä, mutta myöhemmin tulivat ne yhä harvinaisemmiksi. Tapasimme joskus lammaspaimenia, jotka läksivät heti pakoon, nähdessään matkustajia tällaisissa karuissa seuduissa. Vuoret, joiden ahtaat solat olivat tienämme, tulivat yhä autiommiksi. Vuoristoilma oli puhdasta ja raitista, mutta vähän liian ohutta. Matkustimmehan 2-4,000 metriä korkeammalla merenpintaa.

Eteenpäin mentiin päivä päivältä. Lähdettiin aina ennen auringonnousua ennättääksemme kulkea parikaan peninkulmaa, ennenkuin auringon polttavat säteet pakoittivat meidät hakemaan suojaa ja lepoa jonkun kallionkielekkeen, kuusien tai telttamme varjossa, joskus, kun myrsky ja sade olivat raivonneet useita päiviä, muuttui tiemme aivan pohjattomaksi velliksi. Mutta kumminkin tunkeusimme eteenpäin.

Niin, tunkeusimme eteenpäin, mutta se oli voimia koettelevaa hommaa. Pari kertaa menetimme hevosiakin, jotka syöksyivät tietämme reunustaviin pohjattomiin kuiluihin. Intiassa palkkaamistamme palvelijoista oli meillä kuukauden kuluttua ainoastaan viisi jäljellä, sillä muut olivat karanneet toinen toisensa jälkeen. Ja joka kerralla ne varastivat niin paljon kuin vain jaksoivat kantaa. Jäljellä oli meillä enää vain neljä, jotka myöskin karkasivat päivää ennen tapausta, josta nyt aion kertoa. Jäimme siis aivan kolmenkesken: professori, minä ja palvelijakoiramme. Meillä oli viisi hevosta, laatikollinen työvälineitä, aseemme ja muonaa muutamaksi viikoksi.

Puhkesi myrsky ja haimme suojaa muutamassa joskus aikojen alussa syntyneessä kallionhalkeamassa. Olimme siellä hevosinemme jokseenkin hyvässä turvassa. Ympärillämme suhisi ja paukkui raivoisa myrsky ukkonen jyrisi kauheasti tällaisessa kivierämaassa ja kallioitten seinämät vastasivat tuhansilla äänillä! Salamoi ja satoi lunta yht'aikaa, kiviä ja kallionlohkareita putoili sinne tänne ympärillemme. Olimme vaiti, sillä äänemme ei olisi kumminkaan kuulunut tuossa luonnon salamoivassa puheessa.

Nukahdimme keskelle elementtien raivoa. Olimme siksi väsyneitä, ettei maailman loppukaan olisi voinut estää meitä antautumasta tuon suloisen tunteen valtaan heittäytymällä kuolemanväsyneinä unen helmoihin. Ah, sinä ihana uni!

Herätessämme oli jo aamu. Kaikkialla vallitsi haudanhiljaisuus. Menimme ulos. Ja katso! Edessämme kohosi pilviä piirtävä vuorijono, joka pani sydämemme vapisemaan. Silmänkantamiin pohjoisessa ja etelässä ulottui tämä suunnaton kivimuuri keskeymättömänä jonona, pyörryttävän korkeina, lumivalkeina, ja varhaisen aamuauringon rusottamina vuorenhuippuina. Selvästi ja varmasti piirtyivät niitten särmikkäät hahmot sinitaivasta vasten.

"Noittenko yli?" sanoi Almkvist ja nyökähytti silmälaseillaan itään, "… ei milloinkaan! Ei ole ollenkaan luultavaa, että hakemamme olisivat kulkeneet noitten suunnattomien vuorien yli. Olemmehan kyllä jo parikin kertaa kiivenneet lumihuippuisia vuoria, mutta olihan se vaiva vain lasten leikkiä tämän rinnalla, jos nyt nimittäin yrittäisimme. Kääntykäämme takaisin. Eihän maksa vaivaa tyhjän tähden antautua tuollaisiin yli-inhimillisiin ponnistuksiin."

Täytyi myöntää professorin olevan oikeassa. Nykyisillä varustuksillamme olisi sulaa hulluutta uskaltautua noihin lumiseutuihin.

Professori kääntyi Wen Siang'iin, joka jo satuloitsi hevosiamme matkaamme varten.

"Hylkään ajatuksen päästä Llassa'an — tällä kerralla!" Wen Siang katsahti häneen.

"Kuinka? Laskettehan kai leikkiä, korkea herrani? Hylätä ajatus päästä tuohon pyhään kaupunkiin — semminkin nyt kun olemme näin likellä! Se on tuolla vuorien takana!"

Almkvist huokasi syvään.

"Llassa", jatkoi kiinalainen, "tuo pyhä kaupunki, johon ei kukaan eurooppalainen ole vielä astunut jalallaankaan, Llassa, lukemattomine luostareineen, jotka kätkevät vuosituhansien viisauden… Llassa", — nyt kääntyi Wen Siang minuun — "jossa ehkä hänkin on kätkettynä, jota haemme…"

Wen Siang aikoi sanoa ehkä enemmänkin, mutta vaikeni ja meni satuloittujen ja kuormitettujen neljän hevosen luokse. Pysähtyen siihen, katsoi hän kauan uneksivilla ja raskasmielisillä silmillään kallioista maailmaa, joka kohotti harmaat muurinsa meidän ja tuolla puolella olevan Llassa'n eli… välille.

"Korkeat herrani epäröivät", sanoi hän vihdoin, "ja teidän palvelijakoiranne odottaa vain käskyänne!"

Vihdoin teki professori päätöksensä. Hän rupesi sovittelemaan ja sanoi:

"Sinun on päätettävä Erik… eteenkö vai taaksepäin?"

Samassa hetkessä kosketti käsi kättäni. Se oli Wen Siang'in. Katseemme yhtyivät. Hänen rukoilevana.

"Mutta sehän on mahdotonta", kuiskasin, "aivan mahdotonta!"

Wen Siang käännähti silloin niin äkisti, että hänen niskapiiskansa heilahti kirkkaassa, sinisessä ilmassa ja viisaat silmänsä salamoivat halveksumisesta. Mutta ainoastaan hetken. Sitten katsoi hän jälleen minuun ja nyt näin hänen katseessaan vain neroa ja tahdonvoimaa. Kohottaen kätensä ja viitaten korkeisiin vuoriin sanoi hän:

"Ei milloinkaan saa antaa perään!"

"No!" huudahti Almkvist kärsimättömästi, "mitä tuumit, eteenkö- vai taaksepäin?"

"Tietysti eteenpäin!"

Ja niin läksimme ratsastamaan valkoisia huippuja, tuota kuoleman ja alituisen hiljaisuuden maata kohti.

KORKEITTEN VUORIEN YLI.

"Katsokaahan, näettekö?" sanoo Wen Siang ja viittaa alaspäin, jossa matalassa uomassaan villi ja kuohuva, leveä virta kiemurtelee, "tuo virta on tie elämään, pelastukseen ja ihmisten luo."

Siinä he seisovat: Almkvist, Erik ja heidän kiinalainen palvelijansa. Takanaan harmaat pilviäpiirtävät vuoret, edessään joki. He ovat siis päässeet perille.

"Todellakin", sanoo Almkvist heittäytyessään muutaman tuhatvuotisen tammen juurella kasvaville pehmeille sammalille, "todellakin… me olemme perillä."

Ja onpa hänellä syytäkin olla iloinen, tuolla rakkaalla professorilla, sillä heidän kärsimänsä vaivat ovat olleet yli-inhimillisiä. Huolimatta purevista pakkasista ja läpitunkeutuvista myrskyistä matkustivat he vain lumihuippujen yli. Ja perille he pääsivätkin, vaikkakin aivan viime tingassa. Hevosiakin on enää vain kaksi ja nekin niin heikkoja, etteivät jaksa kantaa kuin osan tavaroista. Loput ovat jossakin tuolla ylhäisessä lumimaassa, missä ei muu elä kuin tuo jääkylmä, pureva tuuli.

Wen Siang oli tehnyt tulen ja ensimmäisenä saaliina saatu jänis paistuu vartaassa. Tuli räiskyy ja sininen savu katoaa humisevien puitten väliin. Vanha tammi narahtaa silloin tällöin.

"Kuinka ihanaa soittoa", sanoo Erik maatessaan selällään sammalpeitteellä ja tuijottaessaan siinä taivaalle tammen lehvien ja oksien lomitse, "tuntuu ihan kuin olisin kotona!"

Wen Siang seisoo, ja levittäessään kätensä vaahtoavaan virtaan päin sanoo hän hymyillen:

"Niin kotona, kotona!" Sitten menee hän rannalle ja katselee tarkkaavaisesti joka haaralle. Hän koskettelee kiviä, haistaa kahilaa ja antaa keltaisen hiekan valua sormiensa lomitse. Hän kulkee pitkän matkaa virran rantaa, huudahtaen silloin tällöin kovasti ja moninkertainen kaiku vastaa harmaista kallionseinistä. Oli kuin tahtoisi hän päihtyä tämän villin ja rikkonaisen maan näystä. Ilma, jota hän vetää keuhkoihinsa syvin siemauksin, on hänelle suloista. Hän näyttää unhoittavan korkean herransa tuolla vuoren rinteellä.

Kokonaisen tunnin kuluttua palaa hän takaisin, mutta ei olekaan enää mikään "palvelijakoira." Almkvist'kin huomaa sen ja tuijottaa häneen suu auki.

"Jumalalle kiitos", sanoo professori heti jälkeenpäin, "että olemme päässeet näin pitkälle. Nyt kai ei voine enää olla pitkälti Llassa'an?"

"Eikö mitä", vastaa kiinalainen hymyillen. "Sata peninkulmaa huippuja ja rotkoja… eihän sellaisesta kannata puhua!"

"Sata peninkulmaa… se ei voi olla mahdollista, onhan kuukausia jo kulunut Tibet'iin tukeutumisestamme ja mekö olisimme vielä sadan peninkulman päässä tuosta pyhästä kaupungista! Sehän on hullutusta!"

"Oppinut herrani, valitan sanoessani teille, että erehdytte. Emme ole Llassan läheisyydessäkään, vaan toista sataa peninkulmaa sieltä. Emme ole Tibet'issäkään!"

"Emmekö ole Tibet'issä…? Mutta sanoithan aina, että kuljimme tuota pyhää kaupunkia kohti ja lupauksesi johdostahan, että veisit meidät Llassa'an, me, hitto vieköön, retkeilimme näitten suunnattomien vuorien yli!"…

Wen Siang kumartuu sen verran, ettei voida nähdä hänen silmiään eikä piirrettä hänen suunsa ympärillä. "Olen siksi paljon kunnioituksen läpitunkema valkoiselle opille, etten voisi otaksuakaan jonkun keltaisen palvelijakoiran voivan sitä eksyttää. Jos nyt korkeasti oppinut herra on saapunut Kiinaan, niin on kai hän varmasti itse sinne pyrkinyt. Eikö korkea herrani ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että koko ajan matkustimme itään?"

Professori hyppäsi pystyyn. "Kiinassa!" huutaa hän. "Voi minua hullua, minua kurjaa miestä! Kiinassa!" ja suunniltaan vihasta hyökkäsi Almkvist Wen Siang'in kimppuun ja tarttui häntä kurkkuun.

"Roisto", kähisee hän, "roisto, petkuttaja!"

Erik kiiruhtaa apuun, mutta ennenkuin hän ennättää ottaa askeltakaan, kierii professori jo nurmikolla. Yksi ainoa Wen Siang'in salamannopea ote oli ollut tarpeeksi tähän. Erik odottaa, että kiinalainen kostaisi kärsimänsä loukkauksen, ja on valmiina heittäytymään väliin, mutta kiinalainen säilyttää täydellisesti kylmäverisyytensä. Ei piirrekään ilmaise kummastusta tahi kiihkoa ja hän jatkaa puhettaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut… Almkvistin täytyy vihdoin pyörryksissä ja hämillään kömpiä ylös ruohikolta.

"Niin Kiinassa, tuossa taivaallisessa, kukkaisessa, neljän meren välisessä Keskus-valtakunnassa", — ja tässä leimahtavat Wen Siang'in silmät — "joka kerran on hallitseva maailmaa. Mutta sinä länsimaitten oppinut, jos et tahdo seurata, niin voithan vapaasti palata takaisin näitten vuorien yli, mutta jos tahdot löytää intialaisen Rokka'n, niin tule mukaani tälle virralle. Sillä hän, jota haemme, on näitten vuorien tällä puolella."

"Mitä, täälläkö Kiinassa… onko Arna…?"

Wen Siang katsoo äkkiä ympärilleen, vuorenrinteille ja pilvenhattaroiden ympäröimille korkeille huipuille, katsoo havupuita, sammalmättäitä ja maalauksellisia epäjärjestyksessä olevia kallionlohkareita.

"Hiljaa, vuorilla on silmät ja kivillä korvat. — Niin, Kiinassa!
Kuulkaa: Kukunor läksi Bombay'sta kahdeksan päivää aikaisemmin kuin
Franz Joseph saapui sinne, eikö totta?"

"Kyllä, mutta Rokka, se roisto, nousi maihin ja jatkoi matkaansa koilliseen, kohti vuoria. Ja itsehän luulit hänen aikovan Dalai Lama'n luokse Llassa'an. Sentähdenhän juuri tahdoinkin päästä tuohon pyhään kaupunkiin."

"Senköhän vuoksi vain…? Mutta olkoonpa nyt miten tahansa, te tahdoitte mielellänne sinne. Tuosta kaupungista kulkee omituisia huhuja ja mielellään olisi kai länsimaitten oppinut ollut ensimmäinen valkoinen mies, joka olisi sinne päässyt. Kumminkin on totta, että Rokka ei lähtenyt laivasta Bombay'ssa ja hän, jota etsimme, tuo kaunis A-lu-li…"

"Arnaluk…"

"A-lu-li on se isäimme kielellä. Siis ei ruhtinas, eikä myöskään A-lu-li lähteneet laivasta Bombay'ssa, vaan jatkoivat sillä matkaansa itään… ja ovat nyt Kiinassa."

"Tiesitkö tuon Bombay'ssa?"

"Kyllä varmasti!"

"Ja kerrot siitä vasta nyt!"

"Niin."

"Se on kauheaa… liian nenäkästä ja hävytöntä!"

"Eikö mitä, ainoastaan viisasta. Jos olisin kertonut teille kaikki, niin ette milloinkaan olisi valinneet tätä tietä, joka meidän juuri oli valittava. — Mutta leiriytykäämme nyt. Sitten täytyy minun lähteä luotanne päiväksi tai pariksi, mutta älkää olko huolissanne, menen ainoastaan valmistamaan tietä ja sitten olen jälleen viisaan miehen palvelijakoira."

"Sano kumminkin eräs asia Wen Siang… tämä, tämä maa on siis Kiina — mutta sehän on kauhean suuri ja…"

"On kyllä, sillä varsinainen Kiina käsittää kahdeksantoista maakuntaa, joista jokainen on pinta-alaltaan ja väkiluvultaan jonkun länsi-eurooppalaisen suurvallan kokoinen."

"Olemme Kiinan läntisimmässä maakunnassa, Szechuan'issa, 'Taivaanvaltakunnan' alituisesti sykkivässä sydämessä, Szechuan'issa, maailman rikkaimmassa maassa, joka on yhtä suuri kuin Ranska, mutta asukasluvultaan kaksinkertainen ja kuitenkin vain kahdeksastoista osa minun ja isäini valtakunnasta, tuosta suunnattomasta Kiinasta."

"Mutta joki?"

Wen Siang katsoo tuota leveätä ja levotonta virtaa.

"Jokiko… se on Kiinan ja maailman valtasuoni, tämä joki on
Yangtsekiang!"

"Yangtsekiangko?"

"Niin ja tältä virralta hakekaamme, virralta, jonka lähteet ovat 'Taivaanvaltakunnan' pohjoisimmassa osassa tuolla suunnattomassa Kukunor'issa ja joka kuten elämän ja hedelmällisyyden virta halkaisee Kiinan valtakunnan lännestä itään, kunnes se Shanghai'n luona yhtyy valtamereen. Täältä hakekaamme! Mutta nyt täytyy minun kiiruhtaa matkaan. Päivä kuluu, vuorten varjot pitenevät ja katsokaa, laskeutuva aurinko suutelee jo ikuisia huippuja!"

PURJEHDUS "ELÄMÄN-VIRRALLA."

Wen Siang on jälleen heidän palvelijakoiranaan ja Almkvist alkaa jo unhottaa asian joskus olleen muullakin tavalla. Hän on jo mukaantunut oloonsa "Taivaanvaltakunnassa", eikä halua enää sen alusmaahan. Wen Siang- on sitäpaitsi hyvän palvelijan perikuva. Hän tietää kaikki ja näyttää osaavan loihtia. Viisi päivää sen jälkeen kuin hän oli jättänyt korkeat isäntänsä Yangtsekiang'in rannalle, palasi hän takaisin… sukelsi esiin parin puun välistä, kumarsi syvimmällä; alammaisuudella ja selitti, että nyt olisi aika jatkaa: matkaa, johon on kaikki valmiina. Likiang'illa ei ole sen suurempaa toivomusta kuin kulettaa tähtien vertaisia j.n.e…. Likiang näyttäytyy olevan hyvin varustettu ja kuukausiksi muonitettu moottorivene.

"Kuinka", sanoo professori ja katsoo silmälasiensa yli, "kuinka voi
Kiinassa olla moottoriveneitä?"

"Kyllä, sillä 'Taivaanvaltakunnassakin' voidaan rahalla saada aikaan ihmeitä."

"Rahalla! Mutta enhän ole antanut sinulle senttiäkään!"

"Ah, jalosukuinen herra, tähtien vertaisilla on hyvä luotto tässä maassa — mutta eikö sopisi, hyvä herra, ettette kyselisi enää?"

Mutta tämä on totisesti liiaksi pyydetty professorilta. Hän tekee viittauksia ja kysymyksiä ja Wen Siang oli liian kohtelias ollakseen vastaamatta.

"Syvästi suruissaan täytyy teidän palvelijanne luopua tästä keskustelusta. Vaillinaiset ja tyhmät vastaukseni voisivat vain osaksi tyydyttää teidän armonne taitavaa ja läpitunkevaa ymmärrystä."

Ja siihen se jääpi. Professori ei saa tietää enempää ja saapi heittää sen pois mielestään.

Erik hymyilee. Hän ei kysele. Enimmäkseen istuu hän ja katselee ihmeellistä kuvasarjaa, joka näyttäytyy heille joen kummallakin puolella. Likiang kulkee nopeasti. Virta on vuolas ja moottori on sentähden melkein tarpeeton. Viikkokausia, ovat he säksyttäneet, milloin paljaitten, milloin metsää kasvavien, jyrkkien ja rapautuneitten vuorenseinämien välitse. Ainoastaan siellä täällä jyrkänteillä huomaa pienen kylän, johon muutamia satoja "Taivaanvaltakunnan" poikia ja tyttäriä on ryhmittynyt asumaan. Mutta vähitellen alkavat asuttujen paikkojen välissä olevat erämaat harveta ja eräänä kauniina päivänä heräävät he keskellä kuhisevaa jokielämää djonkkineen, jokitaloineen ja veneineen. Vuoria on seurannut laaja ja hedelmällinen laakso. He ovat nyt todellakin Kiinan puutarhassa: Szechuan'issa.

"Ah Almkvist, katsokaa, no mutta katsokaahan", huudahtaa Erik ja tarttuu professoria takinhiaan, "kiinalaista kaupunkia, pääkaupunkia!"

Ja todellakin häämöttää edestäpäin, hälvenevän sumun seasta, aamuauringon valaisemia tiilikattoja tasangolla ja vuorien rinteillä. Siellä täällä näkyy jonkun panttilainaajan torni ja silmä seuraa kaupungin muurien vanhoja käänteitä. Se on ensimmäinen heidän likeltä näkemänsä kaupunki. Almkvist pyrkii maihin, mutta Wen Siang sanoo:

"Tämä ei ole mikään valtainvälinen satama ja fan-jens'it ovat uteliaisuuden esineitä. Iloitkaamme joka peninkulmasta, jonka saamme estämättä kulkea. Hakemillamme on kumminkin tarpeeksi etumatkaa."

Ja Likiang pujottelee jokiveneitten, lauttojen ja djonkkien lomitse. Lasten huutojen, kaikenlaisen kirkunan ja komentosanojen melu on välistä niin korviavihlova, että heidän itsensäkin täytyy huutaa kuullakseen toisiaan. Vasta illalla ovat he sivuuttaneet tämän taivaallisen kaupungin.

Seuraavana aamuna on joki taasen autiona vuorten rinteitten välissä. Koskissa on väylä matala, karinen; ja kallioinen. Höyrylaivan olisi tässä melkein mahdotonta päästä vastavirtaan. Keltaiset kulit saavat olla täällä djonkkien kuljetusvoimana. Näitä partaisiin asti raskaasti kuormitettuja, jännitettyjen lihaksien ja kovien nyrkkien kuljettamia aluksia sivuuttavat he joka hetki. Ja että kaikki kävisi nopeammin, putoilevat bamburuoskan lyönnit näitten ihmisvetohärkien alastomille hartioille. On kauhean vaikea kulettaa näitä aluksia vastavirtaan ja pitää nuoria ja köysiä erossa virran kuohuista esiin pistävistä kallioista. Joka hetki saa joukko noita keltaisia orjia syöksyä veteen irroittamaan jotakin kiinni tarttunutta köyttä.

"Ahaa", sanoo Almkvist, "tämä on siis sitä tuhatvuotista sivistystä… juuri sellaiseksi sen arvasinkin. Kas vain, juuri niin!"

Ja todellakin se on hirvittävää katsella. Puoli tusinaa kulia kiskoo hikipäissään muudatta köyttä, jolle he eivät voi mitään. He ponnistavat jaloillaan kivistä ja jännittävät lihaksensa äärimmäisyyteen asti. Mutta päälliköstä ei se ole tarpeeksi. Hän tunnustelee köyttä, miten se on kiinteällä… ja sateena läiskähtelevät piiskanlyönnit alastomille hartioille. Nuo keltaiset raukat näkyvät mukaantuvan kaikkeen. Varmaan heille maksetaan hyvää palkkaa.

"Enpä juuri tiedä", sanoo Wen Siang, "kuukaudessa ansaitsevat he kymmenen kruunua. Ja sillä saavat he tulla toimeen perheineen ja taloineen. Ja mikä on kummallista, he tulevatkin!"

"Mutta sehän on julmaa!"

Wen Siang kohauttaa vain olkapäitään.

Rannat muuttavat taasen muotoaan. Vuoret vaihtuvat metsäisiksi harjuiksi, joita katkaisevat peninkulmaiset tasangot. Niillä kasvaa maissia, riissiä, vehnää, tupakkaa ja opiumia ylellisessä runsaudessa ihmisten kuhinan keskellä. Kaikkialla on elämää ja melua kirkkaan siniseltä taivaalta paistavan hehkuvan auringon alla. — Mutta miljoonat liukuvat heidän ohitsensa kuin elävät kuvat, jotka eivät ole oikein todellisia. He katselevat kaikkia, aivan kuin katsellaan näytelmää aitiosta.

"Odottakaahan", sanoo Wen Siang, "korkeat herrani saavat pian likempää katsella muurahaiskekoa. Mutta ei ole kiirettä. Kiina on laaja ja Yangtsekiang on tuhannen peninkulman pituinen."

"Tuhannen peninkulman!"

Likiang kiitää taasen pilvenkorkuisten vuortenhuippujen välissä; yö lähestyy ja kuu nousee vuoren takaa, jonka se on nähnyt siinä satojatuhansia vuosia. He laskevat rantaan täksi yöksi ja Likiang kiinnitetään.

Illalliseksi syövät he kalarikkaasta joesta pyytämäänsä lohta, riisiä, jota Wen Siang syöpi kahdella tikulla, banaaneja, viinirypäleitä ja teetä. Wen Siang valmistaa sen maan tavalla: vähän teelehtiä kupin pohjalle, kiehuvaa vettä päälle ja niin on tee olmista.

"Ching ksien sheng wan sha", sanoo Wen Siang, "tahdotteko kupillisen teetä?" ja hän vaatii, että se on juotava tulikuumana heti.

"Jumalain juomaa", sanoo professori.

"Kyllä ja siitä sanookin eräs meikäläinen oppinut: 'Tee on parempaa kuin viini, sillä se ei ole päihdyttävää. Ei se myöskään viekoittele meitä ihmisiä tekemään tyhmyyksiä, joita sitten pitäisi selvänä katua! Tee on vettäkin parempaa, koska se ei kuleta mukanaan tauteja niin kuin useinkin vesi, joka mädätessään saastuttaa kaivot.'"

Ilta on ihmeen ihana. Joki virtaa tyynenä ja hiljaisuutta häiritsevät vain silloin tällöin laulut ja käheät huudot djonkeista, jotka, liukuvat heidän ohitsensa tummalla veden pinnalla.

Almkvist on sytyttänyt piippunsa. Ilta on liian kaunis nukuttavaksi. He keskustelevat etsittävistään. Wen Siang on varma siitä, että he kohtaavat Kukunor'in jossakin alempana, ehkä yhdessä noista Yangtsekiang'in monista valtainvälisistä satamista. Erik tarttuu tähän toivoon, joka, vaikka se onkin heikko, on kuitenkin toivo.

Sitten kertoo Wen Siang Kiinasta. Hän istuu kuunvalossa, joka vaalentaa hänen kasvonsa, niin että silmänsä näyttävät tummemmilta.

"Kiina on niin suuri, ettette ajatuksissanne voi ollenkaan kuvitellakaan sen laajuutta. Kuinka voidaan ajatella sellaista väenpaljoutta, jolla on samanlainen ajatustapa, samallaiset ihanteet, yhteinen tuhansien vuosien vanha sivistys ja isänmaa? Puhutte Euroopan suurvalloista. Niin tietysti! Kukin niistä on tuskin jonkun maakuntamme kokoinen. Jos Eurooppa joskus tyhjentyisi asukkaistaan, ja me nyt Kiinassa asuvat kiinalaiset siirtyisimme sinne, niin täyttäisimme sen Nordkap'ista aina Gibraltar'iin, Moskovasta aina Tukholmaan asti. Matkustakaammepa sellaisessa valtakunnassa. Lähdemme Nordkap'ista. Matkustamme Skandinavian halki ja kaikkialla tapaamme — emme ruotsalaisia, norjalaisia emmekä tanskalaisia, — vaan keltaisia. Jokainen ihminen Tukholmassa, Kristianiassa ja Köpenhaminassa on kiinalainen, jatkamme etelään: suuressa Saksan valtakunnassa ja kaikkialla tapaamme kiinalaisia. Berlin'issä ei ole muita kuin kiinalaisia ja jokainen suurkaupunki toisensa jälkeen on täynnä kiinalaisia. Matkustamme Böhm'issä, sitten pitkin Tonavaa, saavumme Wien'iin, Budapest'iin, käymme Balkanin valtioissa, Turkissa, Kreikassa ja kaikkialla näemme — ainoastaan kiinalaisia. Italiassa, pyhässä Roman kaupungissakin, aina vain kiinalaisia. Menemme Alppien yli ja jokaisessa vuoristomajassakin kiinalaisia; Ranskaan, Pyreitten vuoristosta Kanaliin, Pariisin miljoonakaupungissa, kaikkialla kuhisee kiinalaisia. Englannissa, Lontoosta Dublin'iin, Dublin'ista Edinourg'lin, on jokainen kohtaamasi ihminen kiinalainen! Sitten vielä Hollannissa, Belgiassa ja koko Pyreneitten niemimaassa et näe muita kuin kiinalaisia. Kun sitten olemme matkustelleet ristiin rastiin kaikki nuo kuusi suurvaltaa ja kaikki pienemmätkin, emmekä ole tavanneet muita kuin kiinalaisia, niin on meillä vielä jälellä Venäjä, Njemen'istä Ural'iin — koko tuo summattoman suuri Venäjä. Kuljemme tuossa suuressa valtakunnassa ja näemme vain joka kylässä kiinalaisia. Ja sitten kun koko maailmanosa, joka valkoisille edustaa 'maailmaa', on täynnä kiinalaisia, niin jääpi kumminkin vielä sen verran jälelle, että ne pystyvät asuttamaan Yhdysvallat. — Niin suuri on Kiina ja niin lukuisat sen asukkaat."

Wen Siang'in ääni kaikuu heleänä ja kuutamossa näkevät he hänen kasvojensa hiukan punoittavan.

"Tämä jättiläisvaltakunta nukkuu ehkä, mutta kuolla ei se voi! Se herää hitaasti uroon lailla, jolla ei ole kiirettä. Älkää luulko, ettei Kiinassa toimita. Kyllä, sillä kansa, joka lamautuu, kuolee. Mutta Kiina elää. Se edistyy. Ettekö juuri te, länsimaitten lapset omista tuota kaunista sananlaskua, jota ehkä ette itse ymmärräkään: 'Uskova ei pidä kiirettä!' Ei, Kiinalla ei ole mihinkään kiirettä, sillä on pitkälti vielä maailman loppuun ja Kiinalla on tarpeeksi aikaa saavuttaakseen sille kuuluvan maailmanvallan!

"Halveksimme teitä, länsimaalaiset, jotka kunnioitatte raakaa voimaa. Puhutte tuovanne meille länsimaista sivistystä, joka esiintyy täällä murhina, rikoksina, kiristyksinä ja kaikenlaisena väkivaltana."

"Wen Siang", yrittää Erik, "unhoitathan lähetyssaarnaajamme, jotka ovat tuoneet teille Kristuksen. Olethan itsekin sanonut uskovasi Kristukseen!"

"Min, Kristukseen!" Wen Sian g lausuu tuon nimen syvällä vakaumuksella. "Tuohon laupiaaseen nazarealaiseen." Mutta sitten säkenöivät hänen silmänsä jälleen. "Luuletteko meidän voivan sitä milloinkaan unhoittaa, että se, jota nimität kristinopiksi, pakoitetaan mieliimme asevoimalla? Jos tuntisit fan-jens'iein, muukalaisten, menettelyt Kiinassa, niin sinua inhottaisi! Kultaa Eurooppa palvelee eikä Kristusta. Oletko unhoittanut, että Eurooppa kahdella verisellä sodalla pakoitti meille opiumipaheen? Lähetyssaarnaajat, saavat — nämä ihmiset, jotka kanuunain paukkuessa julistavat meille rauhan evankeliumia! Nämä hullut, jotka riidellen keskenään rakentavat asuntojansa isäimme haudoille ja jotka alituisesti kutsuvat tänne vierasta asevoimaa kukistamaan niitä, joita he itse ovat yllyttäneet kapinaan! Sellaista on tuo kristinusko, jota olette meille opettaneet. — Sanot minun uskovan Kristukseen. Niin uskonkin ja ehkä onkin hän kerran voittava tämän kansan, jonka suurimpana ikävänä on: 'Rauha maassa'. Ihmiskunnan kehto oli itämailla ja täällä on se jälleen syntyvä… ei Euroopassa; tuossa kristillisessä Euroopassa… Tahdotko pilkata Jumalasi nimeä, koska lausut sen tässä yhteydessä? Tiedätkö, mitä Eurooppa antaa näille n.s. 'pakanamaille'? Tiedätkö, mitä Saksan kristityt joka vuosi lähettävät mustille alamaisilleen Afrikassa, paitsi uusia testamentteja? — niin, ainoastaan 50 miljoonaa litraa paloviinaa! Ja meitä kohtaan eivät huolenpitonne kyllä lopu opiumisotaan! Onhan vielä paljon jälellä, johon eurooppalainen sivistys voi meidät pakottaa! Kuinka monella kanuunalla esim. aiotte pakottaa Kiinan juomaan whiskyä ja paloviinaa?"

Erikiä värisyttää. Nuoren kiinalaisen ääni värähtelee kiihkeästä tuskasta, surusta ja vihasta. Se vetoaa Erikin oikeudentuntoon ja hänen nuori, lämmin sydämensä myöntää syytökset oikeiksi. Silmänsä kiiltävät kyyneleistä.

"Kuule Wen Siang", sanoo hän ja ojentaa kätensä ystävälleen, "en ole osallinen tuossa… ajattelen kuten sinäkin… ja jos voisin, niin mielelläni auttaisin kansaasi oikeuksiinsa. Mutta mikä olen minä ja mitä voin saada aikaan? Ja vaikka sinun kansasi onkin noin kihisevän suuri, niin onhan se kuin turvaton lapsi Euroopan pajunettien edessä. Kansalaistesi täytyy oppia käyttämään raakalaisten miekkaa!"

Wen Siang katsahtaa ylös… ja katsoo kauan Erikiä silmiin. Hänen innostuksensa on kadonnut ja katseensa on lempeä ja hymyilevä kuin meri myrskyn jälkeen.

"Älä pelkää", sanoo hän harvakseen ja kumoamattomalla vakaumuksella, "älä pelkää, vielä on aikaa maailman loppuun. Emme kiirehdi. Kun kerran olemme valmiit sotaan, niin kostamme yhdellä lyönnillä kaikki entiset vääryydet!"

MITÄ TAPAHTUI KELTAISEN-KISSAN-VIRRALLA.

Olla päivästä päivään Yangtsekiang'illa, mutta aina vain joella, eikä milloinkaan maissa, maanasukasten seurassa, se alkaa tuntua perältäkin yksitoikkoiselta, ja Almkvist on hermostunut ja kärsimätön.

Likiang on kiitänyt erään järven poikki ja kulkee nyt keltaisten kalkkikivikallioiden välissä. Wen Siang istuu katsellen herkeämättä joen oikeanpuoleista rantaa. Erik naurahtaa. "Katsokaa", sanoo hän ja viittaa muutamaan kummallisesti muodostuneeseen vuoreen, "eikö tuo ole aivan kuin suuri keltainen kissa?"

Juuri tuohon kallioseinään oli kiinalainenkin tuijottanut. "On kyllä ja sentähden kutsummekin tätä joenosaa Huang-Mvahusia'ksi, joka raakalaiskielelle käännettynä on: 'Keltaisen-kissan-virta'. Ja tämä on juuri se paikka, jossa saamme tietoja ja sitten teemme päätöksemme. Nousemme pian maihin."

Mitä merkitsee tämä hämärä puhe? Mutta Wen Siang ei rupea selittämään, hän kääntää vain Likiang'in kokan maata kohti ja löytää satamapaikan muutamien vedestä esiinpistävien suurien kivien välistä. Läiskis! Wen Siang hyppää veteen. Hän uipi ja ajellun pään musta hiuspiiska lähestyy maata kapeana viiruna. Kas, nyt pääsi hän maalle ja seisoen keltaisella hiekalla pudistelee hän itseään kuin koira. Mutta mitä nyt? Almkvist tarttuu kiikariin ja huomaa Wen Siang'in pienen, keltaisen tiikerikissan tavoin kiipeävän suoraan ylös keltaisen kissan kalkkiseinää. Mitä hän sieltä hakee? Ah — nyt hän pysähtyy, kuuluu huudahdus… ja kas, hänellä on jotakin kädessään! Nyt laskeutuu hän, juoksee jyrkännettä alas rannalle ja syöksyy veteen. Hetken kuluttua seisoo hän Likiang'issa keskellä vesilätäkköä, joka valuu virtanaan hänen vaatteistaan.

"No?" sanoo Almkvist.

"Niin, mitä tämä merkitsee?" kysyy Erik.

"Hyviä sanomia", vastaa Wen Siang, "katsokaapas tänne!"

Hän näyttää erästä patruunanhylsyä, josta hän vetää esille punaisen paperikaistaleen. Hän silittää sen.

Almkvist tuijottaa.

"Tunnustan… tämä näyttää kiinalaiselta silmissäni."

"Ja myöskin minun!"

Ja Wen Siang on oikeassa, ne ovat kiinalaisia, pystysuoriin riveihin kirjoitettuja kirjaimia. Hän lukee läpi ne vielä kerran ja sytyttää sitten paperin tulitikulla palamaan. Se leimahtaa ja muuttuu tuhkaksi.

"Saammeko nyt selityksen… jos suvaitsette!"

"Kyllä, jalosukuiset viisaat, kuulkaahan vain: nyt on aika käsissä, jolloin saatte astua 'Taivaanvaltakunnan' pyhälle kamaralle. Tuo, joka muuttui tuhkaksi käsissäni, käsitteli…"

"Mitä?"

"Sitä, jota etsimme. Tämän ahtaan kulkuväylän suussa on muudan valtainvälinen satama. — Ja kiinnitettynä sen yhteen laituriin on — Kukunor."

Erik kalpenee. "Kukunor — täällä Kiinassako, silloin on siis…"

"Niin, siltä näyttää."

Mutta Wen Siang ei halua sanoa enempää. Hän panee Likiang'in taas käyntiin. Ja jälleen kyntää sen keula Yangtsekiang'in keltaista vettä.

On yö, kun Likiang pujottelee varovasti satamassa vilisevien djonkkien ja virtaveneiden lomitse. Erikin ja professorin voimatta tehdä selkoa, milloin ja niissä, on äkkiä pari "Taivaanvaltakunnan" poikaa ilmestynyt Likiang'iin. Ne ovat hiljaisia ja tyyniä, totellen Wen Siangln pienintäkin viittausta, ja näyttävät tuntevan kaikki sataman sopukat ja sokkelot.

Kaikki ovat vaiti, pimeys ympäröitsee heidät, mutta hämärästi erottaa Erik rivin loistavia silmiä, jotka ovat kauempana satamassa olevan höyrylaivan, Kukunor'in, valaistuja ikkunoita.

Tuolla siis! Erik pui nyrkkiä. Hän ei näe eikä kuule muuta kuin sen, että tuolla, tuolla noitten valojen takana, joita joskus joku ohikulkeva orja himmentää, on ehkä Arnaluk…

Joku tarttuu kiinteästi hänen ranteeseensa, lämmin hengähdys hipaisee hänen poskeansa ja ääni kuiskaa:

"Pian, pian!"

"Mitä… kuka… mitä nyt?"

"Pian, kaikkien paholaisten nimessä! Tätä tietä!"

Nyt tuntee Erik Wen Siang'in äänen. Sitten näkee hän tuhansia tähtiä, sillä hän on lyönyt otsansa muutamaan parruun ja makaa selällään muutaman kiinalaisen virtaveneen pohjalla. — Mutta Likiang liukuu pois pimeässä noitten kahden kiinalaisen ohjaamana.

"Olemme turvassa", kuiskaa Wen Siang hengästyneenä, "mutta se olikin viime tingassa. Katsokaahan!"

Ja aivan oikein. Jos he olivat tahtoneet karttaa kiinalaista satamapoliisia, niin ei heillä todellakaan ollut ollut hetkeäkään hukattavana, sillä samassa valaisee sähkövalonheittäjä tummaa veden pintaa. Se kohtaa vain kiinalaisen virtaveneen satojen samallaisten joukossa… ja siirtyy välinpitämättömänä syrjään — sellaista se ei hae. Kas, nyt sai sädekimppu vauhtia, mutta Likiang on jo kaukana mustalla ulapalla. — —

Likiang, tuo hyvin rikoksellinen, selvästi odotettu moottorivene, oli varakuninkaan sinä iltana antaman määräyksen mukaan kaikella muotoa pidätettävä, ja jos se koettaisi päästä pakoon, oli se tykinlaukauksella estettävä. Ja näyttää todellakin kuin aikoisi tuo pieni vene päästä karkuun varakuningas Ho-chavkuin'ilta. No saakoonpa se siis pommin muitta mutkitta! Tykkimies tähtää kanuunallaan, jonka kirkas piippu suuntautuu juuri siihen paikkaan, jossa tuo kirkas valo sattuu partaan messinkiheloihin. Laukaise! Lyhyt, terävä paukaus, välähdys pimeässä, läiskäys kaukana selällä — suuri aalto, jonka virta tasoittaa, Likiang'in palaset ovat Yangtsekiang'in pohjalla.

Kaikki on tapahtunut muutamassa hetkessä. "Mutta siinähän oli ihmisiä veneessä", sanoo Erik, "ja ne…"

"Ne", vastaa Wen Siang, "älä heitä surkuttele — esi-isänsä ovat heitä vastassa, ja perhetemppelissä saavat tulevat sukupolvet lukea heidän nimensä niitten joukossa, jotka ovat kunnostautuneet. Ne olivat kuleja ja ehkäpä he syntyvät jälleen mandariineina. — Mutta emmepä me vielä ole varjojen maassa. Likiang on vajonnut muukalaisineen, luulee varakuningas. Ja luullakseni annamme hänen ollakin siinä uskossa, vai mitä. Ja että se tulisi helpommaksi, niin sallikaa korkeat jalosukuiset isäntäni, että tuota teitä ympäröivää, silmiähivelevää loistoa vähän muutetaan — sallikaa minun pukea teidät kiinalaisiksi."

"Kiinalaisiksiko?"

"Niin, — kätevä parturi… irtoletti… vähän saksanpähkinän mehua ihoon… silkkipaita, — siinä kaikki!"

"Parturiko?" sanoo Almkvist, "ajetaanko sitten tukkamme?"

"Kyllä, se on välttämätöntä."

"Se ei voi käydä päinsä… Ainakaan minuun nähden."

Ja professori kohottaa punaista peruukkiaan ja näyttää kaljua päätään.

Hän hymyilee, mutta väkinäisesti. Hän tuntee sydämessään jotakin epämääräistä, hiipivää pelkoa. On kuin joku vaara olisi lähestynyt tämän suunnattoman maan sisimmästä, hiipinyt ja ympäröinyt heidät miljoonain vihan uhkaavana muminana Kiinassa.

KYMMENEN SUKUKUNNAN KADULLA.

Wu-Tis'in talo on Kymmenen sukukunnan kadun varrella. Se on pieni, matala ja muutenkin mitätön, rakennettu puusta ja pajuista, liimattu kuin numero kadun yksitoikkoiseen taloriviin. Pari hyvin vernissattua nimikilpeä, jotka riippuvat oven kummallakin puolella, ilmaisevat suurilla, kultaisilla, kiinalaisilla kirjaimilla liikkeen nimen: "Ylistetty rehellisyys." Maan messinkisiä reikäraha-ketjuja heiluu tuulessa ja julistaa Wu-Tis'in harjoittavan vaihtokauppaa. Itse seisoo hän, nojautuneena nerokkaasti leikeltyyn myymäpöytään, joka erottaa kaupan kadusta. Arvokas Wu-Tis nauttii auringosta, eikä ollenkaan välitä kadun ilmaa saastuttavasta, sakeasta löyhkästä. Hänen vanhat silmänsä ovat jo aikoja sitten tottuneet likaan ja roskatunkioihin. Hän elää liassa ja voi hyvin siinä, niinkuin esi-isänsäkin ennen. "Ylistetty rehellisyys" on kulkenut perintönä kymmenessä polvessa. Puodissa säilyttää hän kilpeä, jolla liike kolmesataa vuotta takaperin avattiin. — Mitähän hän nyt ajattelee, tuo vanha kaljupää, jonka harmajassa niskapiiskassa auringonsäteet leikittelevät? Hän nauraa hyväntuulisena harmajaan partaansa, sillä kaupungissa on kolmena päivänä sattunut levottomuuksia. Kauppa ja kaikki liikenne ovat pysähtyneet ja merkiksi siitä, että hallitus on menettänyt kaiken kärsivällisyytensä, on kansa päättänyt ottaa lain sovelluttamisen omiin käsiinsä ja sentähden ovat puoditkin suljetut. Ja sitten on myrsky puhjennut, eikä todellakaan ilman syytä.

Lähetyssaarnaajat ovat rakentaneet kirkon heidän temppelinsä paikalle! Tällä ovat he loukanneet kiinalaisten pyhimpiä tunteita. Viha kiehuu, jota Kolau-hui lietsoo: "Kuolema muukalaisille!" Lähetyssaarnaajat ovat paenneet, kirkko palaa ja liekit leimuavat mustalle yötaivaalle. Kirotut olkoot Fan-Kvai-tse't, nuo vieraat paholaiset, jotka saastuttavat isäimme haudat! Kaiken tämän näki Wu-Tis yöllä ja hänen silmänsä hekkumoivat. Mutta suloisinta kaikesta oli tuo, josta hänen vanha sydämensä oikein lämpeni, nimittäin lähetyssaarnaajien sihteerin katkaistu pää Hata-portilla. Se oli pantu häkkiin, koska siinä ei ollun niskapiiskaa, josta se olisi voinut riippua.

Wu-Tis'in iloinen hymy jähmettyy. — Nyt muistaa hän nuo pari omituista, letillistä ja kiinalaisiksi puettua miestä, jotka tuo nuori veli oli tuonut sinne edellisenä yönä ja kätkenyt sisimmäiseen huoneeseen. Ketä ne olivat? Wu-Tis kalpeni jo ajatuksestakin kysyä, sillä mitä olikaan Wen Siang kuiskannut hänen korvaansa? Tuon salaisen sanan, joka yhdistää koko maailman veljet. Ja mitä näyttikään hän kädessään? Ylimmäisen neuvoston salaisella tunnuksella varustetun sormuksen, jota jokaisen veljen oli toteltava epäröimättä ja kyselemättä. Ah, kun vain asia ei olisi ollut niin, niin millä ilolla ei Wu-Tis'in vanha käsi silloin olisikaan hirttänyt nämä pari Fan-jen'ia lähetyssaarnaajan pään viereen! Sillä varmaan ovat he muukalaisia, nuo kaksi! Nehän puhuvatkin ainoastaan raakalaisten kieltä! Mutta hiljaa! Wu-Tis osaa vaieta. Kun Wu-Tis oli tarpeeksi katsellut vilinää, likaa ja kuunnellut mielihyvällä melua, niin palasi hän sisähuoneeseen katsomaan, miten hänen suojaansa uskotut vieraat jaksoivat. Eikä viivykään sitäpaitsi kauan, ennen kuin hän suhtautuu suopeammin Almkvistiin. Hänhän on jotenkin mukiin menevä, vaikka onkin raakalainen ja Wen Siang on valmistanut tietä myötätuntoisuudelle kertomalla, että nuo molemmat tulevat kaukaa, eräästä pienestä maasta, joka ei voi lähettää Kiinaan sotamiehiä eikä lähetyssaarnaajia. Wu-Tis, jolla on liiketuttavia satamassa, puhuu sujuvasti englannin kieltä, ja puhelias kun on, niin keskustelee hän mielellään oppineen eurooppalaisen — ah anteeksi, pohjoismaakunnista kotoisin olevan veljen kanssa.

"Niin vajonneena mietiskelyihin, pohjoisesta tuleva korkea veljeni", alkaa hän, "ah, täytyyhän noin suuren hengen ikävystyä kurjassa, haisevassa luolassani, joka ei ansaitse ihmisasunnon nimeä. Etkö tahdo kohottaa timanttikirkkaita silmiäsi nöyrän palvelijasi puoleen ja aukaista ambraa tuoksuvaa suutasi, että minä kurjuudessani saisin nauttia sinun suuren viisautesi hedelmistä?"

Almkvist, joka todellakin on ajatuksissaan, mumisee jotakin vastaukseksi.

"Varmaankin", sanoo Wu-Tis, "ikävöivät poikasi ja tyttäresi sinua ja siunaavat kotiin tuloasi!"

"Minulla ei ole mitään poikia", ärtyilee professori.

"Voi onnetonta… ei poikia! Kuka sitten pystyttää muistomerkkisi ja raivaa sinulle tietä varjojen maassa? Ehkä saakin sielusi vuosisatoja kuljeskella ympäri nälkäisenä kerjäläisenä, syntymättä uudestaan lihaksi ja vereksi… Mutta koska vaimosi on hedelmätön, niin miksi et häntä hylkää?"

"Vaimoniko?… Eihän minulla ole minkäänlaista… olen varmasti ja kokonaan naimaton!"

"Voi sinua hullua, ei vaimoa!… Olisitpa silloin nähnyt minun, kun hän olin nuori… kaunis, sanon sinulle, hurmaava! Hänen poskensa olivat valkoiset kuin mantelipuun kukka, hänen vartalonsa sorea kuin piilipuun runko, huulet kuin punaiset viikunat ja silmät loistavat kuin kirkkaat auringon säteet. Käyntinsä oli kuin tuulessa huojuva puu ja jalanjälkensä kuin lotuskukat. Ihana, sanon sinulle, oli tämän matalan majan koristus!"

Noin haastelee vanha Wu-Tis. Ja kun Almkvist ei vastaa, meneskelee hän taas kauppaansa, joka myös! on hoidettava. Erik on pimeän tultua ollut pari kertaa ulkona Wen Siang'in kanssa ja onnistunut jotenkin hyvin näyttelemään kiinalaista, — vaikka mykkänä.

Tänään tuopi Wen Siang uutisia. Hänen on onnistunut puhutella erästä
Kukunor'in laivamiestä. "Kuunnelkaa nyt", sanoo Wen Siang Erikille ja
Almkvistille, "mitä hän kertoi minulle. Kukunor näkyy lähteneen
New-York'ista siihen aikaan kun sanomalehti kertoi; se on ollut
Bombay'ssa, josta mentiin Shanghai'hin ja matkaa jatkettiin
Yangtsekiang'ia ylöspäin, Laivamies otti pestin Hankow'issa ja hänen
tietonsa ovat siis suurimmaksi osaksi laivasta saatuja."

"Ja Arnaluk… onko hän laivassa?"

"On."

"Ah Jumalani!… Onko hänet nähty?"

"On ja ei. Laivannee tiesi kyllä jonkun naisen olevan laivassa; hän ei itse ollut nähnyt naista muuta kuin vilaukselta, silmäyksen suurista tummista silmistä ja suuren, keltaisen tukan…"

"Ah, hänen kultainen tukkansa!" Erik pui nyrkkiä.

"… mutta milloin ja missä hän oli tullut laivaan, ei mies tietänyt, sanoi ainoastaan sen, että nainen oli siellä hänen tullessaan laivaan. Muuten on laivaväkeä ankarasti kielletty ilmaisemasta naisen siellä oloa. Hänet on pysytettävä siellä, vaikka henki menisi."

"Mutta mies kertoi kuitenkin."

Wu-Tis on kuunnellut tarkkaavaisesti. Hänen halkinaisilla huulillaan väreilee halveksiva hymy.

"Niin", sanoi hän, "hän puhui, koska hän oli valkoinen. Valkoisen miehen omatunto on kullalla ostettavissa!"

Almkvist ehdottaa, että pyydettäisiin heti poliisin apua Arnaluk'in vapauttamiseksi. Hehän ovat eurooppalaisen rodun edustajia, joita vastaan ei rankaisematta tehdä vääryyttä.

Wen Siang kuuntelee kärsivällisesti. Hän tuntee nyt professorin siksi hyvin, ettei hän koetakaan keskeyttää hänen esitelmiään. Mutta professorin lopetettua puhuu Wen Siang.

"Arvoisa herra", sanoo hän ja kumartaa syvään, niin kuin aina, jolloin hän tahtoo peittää hymyään — "tyhmä ja yksinkertainen palvelijasi ei uskalla vastustaa viisauttasi. Se virtaa makeana hunajana rusohuuliltasi, mutta aivoni eivät kumminkaan voi käsittää viisautesi kirkasta virtaa. Kaupungissa on levotonta, lähetyssaarnaajan pää irvistää varottavasti Ha-ta portilla, kansa haluaa jäähdyttää vihaansa muukalaisten verellä. Vaikka korkea herrani onkin niin kansalaiseni näköinen, niin voi sana ja liike ilmaista kaikki. — Ja silloin! Emme voi myöskään hallitukselle, jos nyt sellaista on olemassa näin levottomina aikoina, esittää ahtaan kirjallisia vaatimuksia tuohon nuoreen neitiin nähden, joka, niinkuin otaksumme, on vasten tahtoaan viety tuohon laivaan. Meidän on odotettava. Kukunor ei voi nousta ylemmäksi Yangtsekiang'ia. Se lähtee täältä taas itään päin. Me seuraamme. Ja ensimmäisessä valtainvälisessä satamassa käännymme erään konsulinviraston puoleen."

"Todellakin", sanoo Wu-Tis, "kummallinen ehdotus: kääntyä Fan-jens'ein puoleen saamaan oikeutta!"

Wen Siang saa vanhuksen vaikenemaan katseellaan ja jatkaa: "Niin sen täytyy tapahtua, muuta keinoa ei ole."

"Eikö mitään?" kysyy Erik.

"Ei, saat olla kärsivällinen vielä muutamia viikkoja tahi kuukausia."

"Viikkojako? Kuukausiako? Wen Siang, ajatteletko, mitä sanot? Tiedätkö mitä se merkitsee ihmiselle, joka koko sielullaan pyrkii ikävöimäänsä päämaaliin kuin — — —?"

Wen Siang katsoo Erikiä omituisesti. Miten hänen silmänsä on suuret ja mustat.

"Minäkö en tietäisi — — voi sinua hullua!" ja kääntyen ympäri poistuu hän sanaakaan enään sanomatta.

Mutta Wu-Tis nauraa partaansa. "Täytyy aina totella viisaampaa ja tässä tapauksessa… Mutta mitä sanotte pienestä virvokkeesta? 'Ching hsien sheng wan sha?'"

"Kyllä, kiitän", vastaa Almkvist. Tuon kiinalaiseni lauseen on hän kuullut jo siksi usein, että hän sen ymmärtää.

SALAPERÄISIÄ SUUNNITELMIA JA KOSKEMATON VUODE.

Professori Almkvist'illa ei näytä olevan mitään käsitystä ajasta eikä paikasta. Kun Erik ilmaisee kiihkeää kärsimättömyyttään, katsoo professori hyväntahtoisesti häneen, kuulematta mitä hän sanoo. Professori on selvästi synnytystuskissa. Joku suunnitelma näyttää olevan kypsymässä hänen piiskakoristeisessa päässään.

Toisin sanoen, professori on hajamielinen, voipipa melkein sanoa tuon sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Almkvist on jo kauan aikaa sitten menettänyt kaiken toivonsa pelastaa Arnaluk'in. Hän oli huomannut sen heti, että tuo rakas lapsi oli kadotettu, niin pian kuin hänen ryöstäjänsä olivat saaneet tytön Intian sokkeloihin. Hän ei usko ollenkaan siihen, että tyttö olisi vielä Kukunor'issa. Jos se todellakin on Rokka'n laiva, niinkuin näyttää, niin ei hän itse kumminkaan ole enää laivassa. Hän on turvassa jossakin Intian lokerossa, josta ei häntä kukaan löydä. Tällainen on professorin vahva luulo, mutta hän pitää sen omana tietonaan. Hän on suutuksissaan ainoastaan sentähden, että häntä jutkautettiin Llassa'lla.

Suunnitelma ruumiillistuttaa ihmisten ajatukset sähköllä, paljastaa niitten syvimmät salaisuudet ja selvitellä niitten salaisimmatkin lokerot, kiinnittää kokonaan hänen ajatuksensa. Sitten kuutamoyön, jolloin hän Franz Josephin kannella uskoi salaisuutensa Erikille, on aate itänyt hänen aivoissaan. Hän tuntee, miten teos lähenee ratkaisuaan aivojen ahkerassa työpajassa. Itse kemiallinen koneisto on jo kyllä valmis. Sen on hänen johdollaan valmistanut muudan maailman kuuluisimpia sähköliikkeitä. Hän voi jo saada valotaulussa näkymään muutamia ruumiin sähköilmiöitä. Kuvissa voi hän esittää muutamia suoliston ja hermoston tuntumattomia liikunnoita. Mutta kuvittaa sähköllä ihmisajatuksien sanomattoman monimutkaisia fyysillisiä ilmiöitä ajatuksien koneessa, aivoissa, siihen ei hän vielä kykene. Siitä puuttuu vielä tuo joku, jonka hän toivoo löytävänsä jostakin vanhasta tibetiläisestä luostarista, missä maailmasta eronneet buddalaiset munkit paastoamalla ja ajattelemalla ovat voineet kohottaa sen esiripun lievettä, joka kätkee ihmisten typeriltä ja maahan sidotuilta katseilta todellisen hengen ja aineen eroituksen.

"Tibet'issä pitäisi minun olla", huokaa Almkvist tiedemiehen itsekkyydellä, sillä aate, ennenkuin se on saanut muodon, hallitsee kokonaan hänen henkistä minäänsä. "Kultaisen virran maan" löytäminen, joka tuotti hänelle niin kuuluisan nimen ja sitäpaitsi paljon rahaakin, ei olisi mitään sen maailmanmaineen rinnalla, jonka hän saavuttaisi, jos hän lahjoittaisi ajatuksia synnyttäjille, aivoille sellaisen aavistamattomien kehitysmahdollisuuksien koneen.

"Tibetiin!" vaikeroi professori. Hän ei muista enää noita äärettömiä erämaita, hietatasankoja, joissa ilma on niin kuumaa kuin leivinuunissa, ei myöskään jääkylmiä vuorenhuippuja, pyörryttäviä jyrkänteitä, noita kaikkia tuhansia vaikeuksia, jotka täytyi voittaa… "Tibetiin!" Almkvist päättää sen silloin. Hänen täytyy päästä sinne! Hän varustaa matkueen. Hän ei välitä Wen Siangista! Hän tekee kapinan! Kulta saa aukaista tien! Englantilaisilla seteleillä saa kyllä luottoa Kiinan sydämessäkin.

"Professori! Professori Almkvist… en jaksa enää", uikuttaa Erik. "Teidän täytyy puhella kanssani tästä. Emmehän voi olla täällä ijankaiken toimetonna!"

Almkvist palaa taasen maailmaan. "Ei, ei, eipä tietenkään — sitä emme voi. Mutta nykyään en näe mitään mahdollisuutta… kunnes kapina on kukistettu… Kukunorhan ei purjehdi vielä… tarkoitan, että Wen Siang oli ehkä oikeassa, neuvoessaan…"

On myöhäinen ilta. Erik menee makuuhuoneeseen ja heittäytyy vuoteelleen… ja professori palaa takaisin Tibetiin.

Silloin tulee Wu-Tis kuin käskettynä. Hän on juuri oikea mies, jota voi käyttää.

"Wu-Tis", sanoo Almkvist karkeasti, "pidätkö kullasta, paljosta kullasta… kullasta, joka kilisee näin?" Wu-Tis kohottaa kiivaasti kunnianarvoista päätään.

"Näinkö?" VVu-Tis katsoo paperiin, jota Almkvist pitää hänen silmäinsä edessä. Se on sadan punnan seteli.

"Muukalainen", sanoo hän, jättäen samalla kaiken teeskentelyn, "olen kauppias, enkä häpeä toivomasta kunniallista voittoa. Saavuttaakseni kunniallisia tuloksia olen aina valmis auttamaan sovitulla palkkiolla."

"Pidä siis tämä, kunnianarvoisa", sanoo Almkvist ja ojentaa ukolle setelin, "pidä se pienenä etumaksuna sitoumuksesta, jonka tulen kanssasi tekemään."

Tällä teollaan voittaa Almkvist vanhuksen sydämen ja vielä enemmän, kun Wu-Tis kuulee, että Almkvist haluaa hänen apuaan palatakseen sinne, mistä oli tullutkin.

Tibetin pilvenkorkuisille vuorille!

Ja niin keskustelevat he kauan kuiskaillen keskenään, Erikin nukkuessa ja Wen Siangin ollessa ulkona.

Kaikesta päättäen oli kaupungissa taasen rauhallista.

Eräs kiinalainen kanuunavene on saapunut ja sen lohikäärmelippu liehuu tuulessa. Se näyttää rauhoittavan mieliä. Kaikki menee taas hiljaista menoaan. Valtiomiesten on nyt ainoastaan kiskottava pyöreä korvaussumma köyhältä väestöltä.

"Nyt kai voimme heittää nämä naamiopuvut nurkkaan", sanoo Almkvist ja pyörittää harmissaan niskapiiskaansa.

"Ei vielä, mutta aika lähenee. Ylihuomenna jatkamme maitse pohjoiseen", vastaa Wen Siang.

"Ja Kukunor!" kysyy Erik.

"Kukunor'in annamme mennä!"

"Miten niin?"

"Niinkuin sanon. Itäisemmässä satamassa on meillä suuremmat edellytykset kuin täällä."

"Ei milloinkaan! Nyt kun kaupungissa taas on rauhallista, ei ole mitään syytä viivyttelemiseen. Arnaluk on vain muutaman askeleen päässä täältä… on mahdoton siirtää sitä tuonnemmaksi… menköön sitten syteen tai saveen!"

Wen Siang kohottaa olkapäitään. "Taas nuo samat puheet. — Puhukaamme huomenna lähemmin."

Mutta ovessa pysähtyy nuori kiinalainen. Hän kääntyy, epäröipi hetkisen ja menee sitten Almkvistin luokse.

"Sana kahden kesken, herra professori. Emme ehkä tapaa toisiamme enää!"

Ja jäätyään kahden, sanoo Wen Siang: "Tahdon ilmoittaa teille sanan, ainoastaan yhden, joka teidän on painettava mieleenne ja jota ette saa milloinkaan… kuulitteko… ette milloinkaan sanoa muille. Jonakin päivänä saatte tietää, miksi teidän täytyy tuntea tuo sana."

"En ymmärrä, mitä tällä tarkoitetaan…"

Wen Siang hymyilee. "Ette, itämailla on arvoituksensa. Mutta muistakaa tämä sana." Ja kumartuen kuiskaa hän Almkvistin korvaan sanan, jonka tämä painaa mieleensä.

* * * * *

— — On ilta. "Hyvää yötä", toivottaa Erik professorille, "olen väsynyt ja menen nukkumaan."

"Nytkö jo?"

"Niin, odotusaika lyhenee nukkumalla."

Siten on professori taasen kahden Wu-Tis'in kanssa. Vanhus tutkii tarkasti, ettei kukaan kuuntele. Sitten kertoo hän kuiskaten, miten pitkälle valmistukset ovat joutuneet. Tusina hevosia on ostettu. Yangtsekiangin yläjuoksun varrella olevaan Batang'iin on lähetetty käsky kameelien ostosta ja on niitten oltava siellä valmiina. Varustukset ovat melkein valmiit. Villapeitteitä, keittoastioita, työkaluja… sitäpaitsi korutavaroita, kiinalaisia silkkikankaita y.m. sellaista kauppatavaraksi matkalle, ja kiinalaista käypää rahaa. Kaikki nämä ovat valmiit, mutta ne maksavat. "Rakas muukalainen, nuo hevoskauppiaat ovat, suoraan sanoen roistoja… niitä ei tahdo saada maksetuksi millään… kelvottomia!"

"Kuinka paljon?" kysyy vain Almkvist. Wu-Tis mainitsee kahdenkertaisen summan ja professori maksaa tinkimättä. Wu-Tis kätkee Englannin pankin setelit poimulliseen silkkipaitaansa.

"Sitten on jäljellä ainoastaan tulkki, mies, joka on kielenänne ja oppaananne… Olen löytänyt sellaisen, mutta hän on kallis, hyvin kallis!"

"Hänen nimensä?"

"Mohammed, rukoilemansa profeetan mukaan."

"Turkkilainenko siis?"

"Niin…"

"No olkoon, minä otan hänet. Ja nyt Wu-Tis, mitä sanot Van Sha'sta?"

Teetä tuodaan ja Wu-Tis pääsee puheen alkuun. Hän pitää kertomisesta ja puhuu katkeamatta.

"Yhtä en ymmärrä", sanoo Almkvist, toisen vähän välillä hengähtäessä, "teitä sanotaan 'keltaiseksi roduksi', mutta Wen Siang'in kasvothan ovat marmorinvalkeat."

"Niin ovat. Tämän maan rikkailla ja arvokkailla suvuilla, joitten esi-isät ovat vuosisatoja harjoittaneet kirjallisia tutkimuksia ja harvoin antautuneet auringon paahdettaviksi, näillä, jotka eivät milloinkaan kulje jalkaisin palatsiensa ulkopuolella, vaan aina kannattavat itseään kuleilla, ei ole työtätekevän, maataviljelevän väestön keltaista, palanutta ihoa."

"Wen Siang on siis ylhäissäätyinen mies, koska…"

Wu-Tis kumartaa syvään ja rupeaa kertomaan Wen Siang'ista. Almkvist kummastuu.

Vasta aamulla menee Almkvist nukkumaan. Päivänkoitto valaisee huoneen. Hän pysähtyy kauhistuneena kynnykselle. Huone on tyhjä ja Erikin vuode koskematonna.

Lintu on lentänyt!

SEIKKAILURIKAS YÖ.

"Onko kaikki kunnossa, ovatko kaikki menneet levolle?" kysyy Kukunor'in päällikkö vahtiupseerilta. "Ja tuleeko jokiluotsi huomenna?"

"Kaikki ovat nukkumassa ja luotsi tulee päivänkoittaessa."

"Kiitän — onko muuta?"

Upseeri viivyttää hetken vastaustaan. "Kyllä… en oikein tiedä… päällikkö ehkä nauraa minulle… ja ehkä se onkin tämän hermojajännittävän ajan syy, jossa olemme eläneet viime aikoina… Mutta minusta tuntuu aivan siltä kuin olisi laivaan ilmestynyt väkeä, joka…"

"Mitä… keltaisiako?"

"Niin. Meillähän on koko päivän ollut kuleja hiiliä lastaamassa… ja minusta tuntuu kuin kaikki eivät olisi lähteneet laivasta."

"Eikö laivaa ole tutkittu niinkuin tavallisesti?"

"Kyllä, mastojen huipuista aina köliin asti."

"Ja ei ole näkynyt mitään epäiltävää?"

"No, ei suoraan sanoen."

"No mutta silloinhan ei teidän tarvitse olla huolissanne, rakas
Berton."

"No, eipä kyllä."

Luutnantti Berton menee ja päällikkö tarttuu tupakkasalongin oven kahvaan. Täytyy polttaa sikaari ennen maatamenoa…

Hän pysähtyy hetkeksi ja tarkastaa vielä kerran kiinalaiskaupunkia. Ahtaitten katujen hälinä alkaa vaimentua. Basaarien paperilyhtyrivit sammuvat toinen toisensa jälkeen. Täysikuu nousee pyöreänä ja valaisee häväistyä temppelinpaikkaa, jossa lähetyskirkon rauniot törröttävät mustina ja uhkaavina taivasta kohti. Ketähän ne mahtanevat syyttää, ajattelee Kukunor'in päällikkö, isäinsä hautoja suojelevia keltaisiako vai niitä häväiseviä valkoisiako? Kukunor'in päällikkö huoahtaa. Hän ajattelee Kipling'in synkkiä sanoja: "Itä on Itä ja Länsi on Länsi, eivätkä ne kaksi koskaan ojenna kättä toisilleen." Eiköhän ne todella milloinkaan opikaan ymmärtämään toisiaan.

Sitten menee hän salonkiin. Siellä on hämärä, sillä ainoana valaistuksena ovat kuunsäteet, jotka siivilöityvät sisään pyöreistä ikkunoista.

Päällikkö hätkähtää. "Onko täällä ketään?" Kuuluu mielenliikutuksen paksuntama ja tankkaava ääni:

"Kädet ylös!"

Päällikkö kääntyy sinnepäin, mistä ääni kuuluu, ja katsoo kuunvalossa loistavaan revolverinpiippuun. Revolveria pitelee — muudan kiinalainen.

"Olkaa alallanne!" sanoo puhuja taas rauhallisella äänellä, "ja kuunnelkaa mitä sanon. Teillä on tässä laivassa nuori tyttö, jota te pidätte täällä vastoin hänen tahtoaan. Vaadin, että luovutatte hänet heti, ymmärrättekö?"

Päällikkö naurahtaa… "Eikö muuta… niin, kyllä mielelläni. Mutta erehdyt luullessasi nuoren neidin olevan täällä vastoin tahtoaan. Päin vastoin! Hän on täällä, koska hän halusi jäädä tänne ja hän viihtyy hyvin!"

"Te valehtelette, valehtelette hävittömästi!"

"En. Kysykää häneltä itseltään. Hän on purjehtinut kanssamme jo kauan eikä suinkaan halaja isänsä luokse… joka tarjosi häntä kaupaksi."

"Kurja valehtelija!" Päällikkö tuntee äkkiä parin voimakkaita käsiä puristavan kurkkuaan. Silmittömästi suuttuneena on keltainen hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta ennen heidän kaatumistaan korkkimatolle on päällikön onnistunut painaa erästä nappulaa — ja sähkökellot alkavat soida.

Ja apu saapuukin vauhdilla. Luutnantti Berton, stuartti ja perämies — alusvaatteisillaan. He näkevät päällikkönsä selällään salongin lattialla, raivostuneen kiinalaisen ahdistamana.

"Auttakaa! Auttakaa!" huutaa hän. Ja apua hän saapikin, Luutnantti ja stuartti hyökkäävät kiinalaisen kimppuun ja paiskaavat hänet syrjään. Berton tarttuu hänen pitkään niskapiiskaansa… ja saapi sen kouraansa kokonaan.

"Ahaa", sanoo päällikkö vielä hengästyneenä, "väärennetty niskapiiska! Valepukuinen varas siis. Viekää se arestiin! Mutta ensin on meidän saatava valoa."

Napsahdus — ja sähkölamput muuttavat huoneen kirkkaan valoisaksi.

"Tarkastakaa tuo roisto!" Kiinalainen on noussut ja päällikkö lähestyy, tätä omituista olentoa ja katsoo ja katsoo.

"Mutta sehän on… voiko se olla mahdollista… se on… mutta… sehän on Erik Holm Tassinork'ista." Ja tuo väärä kiinalainen tuijottaa puolestaan hämmästyneenä Rokka'a kasvoihin ja huudahtaa vihdoin:

"Duroc… sehän on Duroc!"

Ja seuraten yhteistä vaistoa syleilevät he toisiaan, nuo ystävykset, jotka äsken olivat kuristaa toisensa.

"Mutta Erik… muistatko, mitä sanoin tuona päivänä vanhempiesi luona:
'Näkemiin!' Mutta kuinka tämä sittenkään on mahdollista?"

Ja Erikin täytyy kertoa matkastaan Almkvistin seurassa tunturien, kuilujen ja erämaiden halki — kunnes he eräänä päivänä olivat Kiinassa. Mutta Arnaluk! Arnaluk?

"En voi sanoa siitä sitä enkä tätä. Ehkä on joku toinen; samanniminen laiva vieraillut Tassinork'issa, tämä Kukunor ei ole ollut New-Yorkia pohjoisempana. Sanomalehteni omistaa laivan ja on lähettänyt minut tutkimaan Kiinan heräämistä itse paikalla."

"Mutta kuka on sitten se nainen, joka teillä on laivassa, nainen, jonka täällä olosta ei kukaan saisi tietää?"

Duroc hymyilee. "Niin… Arnaluk ei se ole, tyydy nyt siihen. — Mutta kas, täältähän taitaa tulla muitakin Kukunor'in asukkaita!"

Pari miestä on tullut sisään. Toinen on puettuna kiinalaiseksi, toinen taas urheilupukuun.

Duroc esittelee: "Veljekset Legrand, pastori Pierre Legrand ja sanomalehtimies, kirjailija ja jumalankieltäjä Aristide Legrand… Erik Holm, professori Almkvistin toisen suuren matkueen jäsen."

"Pastori Legrand, te täällä… ja kiinalaisessa puvussa!"

"Nuori ystäväni… te täällä ja samanlaisessa puvussa."

Pierre Legrandin siellä olo oli helposti selitettävissä. Tämä satama kuului juuri hänen lähetyspiiriinsä ja koska katoolilaiset hengenmiehet tekevät innolla työtä, niin tahtovat he tavoissaankin niin paljon kuin mahdollista olla maan asukasten kaltaisia. He pukeutuvat kiinalaisiksi ja uhraten täydellisesti henkilöllisen makunsa ja mukavuutensa antautuvat he kokonaan suurelle aatteelleen pelastaa kiinalaissieluja katoolilaiselle uskolle, jota heidän vakuutuksensa mukaan helvetin portit eivät tule milloinkaan voittamaan. Pierre Legrand on tullut Kukunor'iin saadakseen muutamia päiviä olla veljensä seurassa, joka kuuluu Durocin sanomakirjalliseen matkueeseen.

"Ja Almkvist, tuo rakas professorimme, onko hän myöskin täällä?" kysyy Aristide irvistellen kauheasti saadakseen monokkelin pysymään paikoillaan.

"Kyllä, sekä Almkvist että Wen Siang!" Erik silittää kädellä otsaansa. Mitä nyt? Koska Arnaluk ei ole Kukunor'issa ja Kukunor ei milloinkaan ole ollut napamerellä, vielä vähemmin Tassinork'issa, niin mitä tästä nyt tulee? Mistä he nyt Rokka'a hakisivatkaan?

"Rokka'ako?" vastaa Duroc. "Rokka… tietysti se on taasen noita tavallisia sähkösanomavirheitä. Pitää luonnollisesti olla Duroc, Rokka. Purjehdimme kuin purjehdimmekin New-York'ista… mutta neljäätoista päivää aikaisemmin kuin sähkösanomassa ilmoitetaan. Siksi saavuimmekin ensimmäiseksi Bombay'hin."

"Ja Rokka, joka vetäytyi vuoristoon ja jonka jälkiä haimme?"

"Vain pari kirjeenvaihtajaa, jotka poikkesivat vähän suunnasta. Mutta nyt ehdotan, että sinä ja rakas professorimme seuraatte mukanamme Shang-hai'hin. Joutuisinta se kaikissa tapauksissa on. Ja matkalla voimme sitten suunnitella uusia matkareittejä. Mutta ensiksi täytyy meidän tämän päälle — nukkua, kaikkien. Sinä, kiinalainen, jäät luoksemme yöksi!"

He toivottavat hyvää yötä. Mutta tuskin on Duroc ennättänyt päästä hyttiinsä, kun hälyytyskellot taas alkavat soida. Se on päällikkö, joka kutsuu ja kaikki rientävät hänen hyttiinsä.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, olittekin oikeassa luutnantti Berton! Kiinalaisia on todellakin laivassa, oikeita kiinalaisia! Pian, hälyyttäkää väki, yhtään elävää olentoa ei saa laskea pois laivasta… Meidän täytyy saada varas kiinni… hän on vielä täällä… tämä on äsken tapahtunut!" Ja Duroc viittaa hyttiin. Siellä on kaikki ylösalasin. Matka-arkut ovat murretut; auki ja tarkastetut. Sisältö on hajallaan tuoleilla ja lattialla. Kaapit ovat murretut auki, sanalla sanoen joka paikka on tutkittu.

Berton'in johtaessa laivaväen varkaanetsiskelyä koettaa Duroc tarkastella hävityksen kauhistusta, ja kummallista, hän ei ole kadottanut mitään, suuri summa kultarahaakin on vielä tallessa kaapin hyllyllä. Mitään ei puutu, vaikka kaikki on tarkastettukin. Mitähän ne ovat hakeneet? Arvatkoon se, joka voipi!

Nyt kuuluu melua kannelta, jonkunlaista riemuhuutoa. Miehet ovat löytäneet kiinalaisen. He kiskovat hänet esiin piipun juurella olevasta loukosta, jossa hän on kököttänyt.

Hän on pitkällä, komealla niskapiiskalla varustettu nuori mies. Hän ei vastusta ollenkaan. Hän mukaantuu ylpeän tyynesti kohtaloonsa, jota ei enää voi välttää.

"Viekää hänet salonkiin", käskee Duroc, "ja kutsukaa tänne pastori
Legrand!"

"Ja menkää nyt!" sanoo hän miehille, heidän tuotuaan sisään kiinalaisen.

"Pastori Legrand, tahdotteko olla tulkkinani tässä kuulustelussa?"

Mutta silloin puhuu kiinalainen ja sanoo puhtaalla englannin kielellä:

"Ei tarvitse, teidän korkeutenne, ymmärrän teitä aivan hyvin."

Duroc alkaa kuulustelun. Se ei tule pitkäksi. Nuori kiinalainen tunnustaa kaikki. Hän on hiipinyt laivaan varastaakseen, joutunut kiinni itse teossa ja hänen korkeudellaan oli täysi syy rangaista häntä.

"Mutta, nuorimies, jos nyt todellakin tulitte varastamaan, niin miksi sitten jätitte rauhaan tuon 10,000 frangin suuruisen summan, joka oli aivan nenänne edessä?"

Kiinalainen ei ehdi vastata. Kirjailija Aristide Legrand ennättää ennen häntä.

"Herra Duroc, te ette siis kaipaa mitään, ette hiventäkään. Kiinalainen on rehellinen." Tässä pudottaa Aristide monokkelinsa ja irvistelee kauheasti, saadakseen sen jälleen paikoilleen. "Tiedän tuon… olin itse samanlaisen huolenpidon esineenä silloin kun omistin mustan helmen!"

"Mustan helmenkö?"

"Niin, se on pitkä juttu — musta helmi on Ching-valtaistuimen harvinaisin kalleus, lohikäärmekruunun taikakalu, jonka menettäminen alentaa Ching'it, mutta korottaa Ming'it."

Duroc puhuttelee jälleen kiinalaista.

"Ja tätä helmeäkö tulitte hakemaan? Miten tulitte siihen luuloon, että se olisi täällä?"

Kiinalainen ei ilmaissut ilmeelläkään, että hän olisi ymmärtänyt.

"'Musta helmi'… en ymmärrä.. Tulin varastamaan, mutta en vielä ennättänyt ottaa kultaa, koska minua häirittiin…"

Silloin tulee Erik. Hän katsoo kiinalaista ja sanoo sitten Duroc'ille:

"Tämä mies ei ole mikään varas. Hän on palvelijani, matkueen palvelija.
Hänen nimensä on Wen Siang!"

A-Lu-Li.

Erikin päiväkirjasta:

Tänään otimme jäähyväiset professori Almkvist'ilta. Hän on todellakin peruuttamattomasti päättänyt tunkeutua jälleen Keski-Aasian neitseellisiin erämaihin. Neitseellinen on tuskin oikea sana, ne ovat paremmin kuivuneen ja hävitetyn sivistyksen hautausmaita. Kun vesi loppui, pakeni elämä!

Professori tuli Kukunor'iin tuon merkillisen yön jälkeisenä aamuna. Koska hän ei löytänyt minua Wu-Tis'in makuuhuoneesta, lähti hän heti liikkeelle! Wu-Tis hankki hänelle kantotuolin ja pari kulia kantoi hänet Kukunor'iin, jossa hän arvasi minun olevan. Hän ilmoitti päätöksestään matkustaa Tibet'iin ja salli minun seurata Duroc'ia Shanghaihin. Kauhistuin hänen suunnitelmaansa.

"Muistattehan", sanoin, "mitä se merkitsee: tuntemattomia seutuja, hieta-aavikoita ja graniittierämaita, joihin eivät muut valkoiset miehet ole astuneet jalallaankaan, paitsi ehkä Marco Polo, Prschevalsky ja Hedin."

"Että muistanko?" sanoi hän ja katseli minua silmälasiensa ylitse.
"Tyhmeliini, juuri senvuoksihan minä…"

Erosimme, mutta Wen Siang seuraa minua.

Almkvist luulee Wu-Tis'in ruhtinaallisesti maksetulla avulla olevansa tavattoman hyvästi varustettu ja hän toivoo vielä kerran hämmästyttävänsä maailmaa. Hän on saanut päähänsä, että viisaitten kivi — puuttuva rengas hänen keksinnössään — on löydettävissä jostakin Tibettiläisestä luostarista.

Vilkutin hyvästiksi professorille, Kukunor'in kiinalaisine jokilastineen irtaantuessa laiturista. Olin päättänyt pysyä vahvana, mutta kaikesta huolimatta täyttyivät silmäni naisellisilla kyynelillä. Kumpainenkin kuljemme tuntemattomia kohtaloita kohti.

* * * * *

Ensimmäisen päivän olemme purjehtineet viheriöitsevien vuorien välillä.
Kuta enemmän etenemme sitä pienemmiksi ne käyvät.

Wen Siang on ihmeellinen. Täällä laivalla on hän yksinkertaisesti palveleva, täydellinen "boy" eikä mitään muuta, ja Duroc karttaa kiitettävällä hienotunteisuudella tekemästä pienintäkään viittausta eräisiin hämäriin yöllisiin tapauksiin. Mitä Wen Siang etsi? Helmeäkö? Siinä tapauksessa oli hänen viime hetkeen asti täytynyt luulla Kukunor'ia tuoksi toiseksi laivaksi ja Rokka'n täytyi olla vastakkaisen valtiollisen puolueen edustaja ja taistella sen puolesta tuosta kalleudesta.

Ja Wen Siang itse, kuka hän on? Ja miksi hän ei lähtenyt luotani, vaikka tämä Kukunor ei ollutkaan tuo oikea?

Duroc kertoi tänään tuosta laivalla olevasta salaperäisestä naisesta. Se on eräs kiinalainen nuori tyttö, kuuluva Hankou'in katoolilaiseen seurakuntaan. Levottomuuksien aikana olivat katoolilaiset lähetyssaarnaajat pyytäneet Duroc'ia kätkemään hänet ja muutamat muut kastetut alkuasukkaat, laivaansa siksi, kunnes pahimmat mellakat olisivat ohi. Tuo nuori tyttö on huolimatta kristillisestä uskostaan, kasvatettu katoolilaisten viisaalla tavalla aivan kiinalaiseksi kaikissa muissa suhteissa, niin ettei hän ole tullut vieraaksi kansalle, jonka lapsia hän on ja jonka elämää hän on elävä. Hänen jalkansa ovat esim. lapsuudessa puristetut kokoon. Jos ei niin olisi tehty, niin tuskinpa hän milloinkaan saisi miestä, sanoi Duroc.

* * * * *

Matka Yangtsekiangia alaspäin on sanomattoman mieltäkiinnittävä. Täällä laivalla olemme kuin pienessä Euroopassa ja annamme maailman väkirikkaimman maan vilistä ohitsemme kuin elävienkuvien filmini On se koko leikkiä, vilisevä ja komea sarjakuva. Vuoret ovat muuttuneet selänteiksi, selänteet harjuiksi, harjut ovat tasoittuneet peninkulmaisiksi, hedelmällisiksi tasangoiksi, joita maailman rauhallisin kansa on vuosituhansia viljellyt. Eilen sivuutimme muutaman Köpenhaminan kokoisen kaupungin; niitä on muuten satoja sellaisia tämän jättiläisvirran rannoilla — Shasik oli sen nimi. Siinä kävi voimakas virta ja vaikeutti ohjausta hietamatalikkojen muuttelevaisuuden vuoksi. Ne siirtyvät alituisesti paikasta toiseen, eikä tiedä milloinkaan, missä ne ensikerralla tapaa. Kukunor'ia täytyi ohjata mitä suurimmalla varovaisuudella.

* * * * *

Olen nähnyt A-lu-li'n ja muistan sen kauan. Miten hän oli miellyttävä vieraasta komeudestaan huolimatta!

Laivalla vietettiin juhlaa ja naiset ottivat osaa koko häikäisevässä loistossaan. Ei kuitenkaan tanssittu. Hyvin kasvatettu kiinatar pitää tanssia, jos hän nyt tietää sen olemassaolostakaan, säädyttömyyden ja aistillisuuden huippuna. Kiinalaiset löytävät alituisesti yhä uusia syitä eurooppalaisten halveksimiseen siinä, että nämä antavat toisten miesten pyöritellä vaimojaan ja tyttäriään. Kiinalainen ei pidä tanssia muuna kuin raakalaisuutena.

Ei, A-lu-li ei tanssinut. Hän oli yksinkertaisesti meidän muiden mukana katsomassa kansallista näytelmää, jonka Duroc antoi esittää Kukunor'in ruokasalissa, nim. parin sotaviiriäisen kaksintaistelua ruokasalin pöydällä, kourallisesta hirssiä. Oikea kiinalainen huvitus, joka ei kumminkaan estänyt minua ihailemasta tuota kiinalaista kaunotarta.

Hän oli täydessä juhlapuvussaan. Lumivalkoiset ja veripunaiset posket olivat maalatut ja puuteroidut. Kuinka paljon kauniimpi olisi hän ollutkaan ilman. Mutta maalaaminen näyttää kuuluvan kiinalaisiin hyviin tapoihin. A-lu-lin sydämenmuotoiset huulet olivat karmosiininpunaiset, kulmakarvansa vahvasti mustatut ja komea, kullankeltainen tukkansa katosi melkein kokonaan taiteellisesti sidotun kukkakiehkuran sisään. Hänen poimistetussa silkkivaipassaan loistivat kallisarvoiset koruompelukset ja sähkövalo heijastui hänen kultakoristeistaan. Hänen jaloissaan olivat viidettä tuumaa pitkät, kauniisti kirjaillut kengät. A-lu-li on kaikessa muussa maan lapsi, paitsi yhdessä; hän on nim. kristitty ja otettu roomalais-katoolisen kirkon äidilliseen huomaan. Kirkko on opettanut hänet antamaan Kiinan keisarille, mitä sen on, ja uskonnolle samoin. Hän on maansa lapsi ja kumminkin katoolilaisen maailmanvallan hurskas tytär.

Hänen silmänsä olivat kuin lempeitten unien himmentämät, ja huomasin — kateudella — että hänen pitkien, pehmoisten silmäripsien välistä suuntautuva katseensa usein kohdistui Wen Siang'iin. Ja huomasin, miten Wen Siangin sielu vapisi joka kerta, kun se sattui!

Ah, Wen Siang, suuri Eros on tullut sydämesi vieraaksi. Koska A-lu-li on kaunis minustakin, niin kuinka loistava mahtaneekaan hänen kuvansa olla sinun tummissa kiinalaissilmissäsi.

* * * * *

Ei ole epäilemistäkään: Wen Siang rakastaa. Ei niin, että hän jollakin tavalla paljastaisi itsensä toisten läsnäollessa, mutta minä, joka pidän hänestä kuin veljestäni, luulen levollisuuden ja kohteliaisuuden kuoren alla näkeväni raskasta surumielisyyttä.

Kiinalaisten naisten palveleminen uskottiin tänä päivänä virallisesti
Wen Siang'ille.

A-lu-li'n silmät puhuvat rakkauden väärentämätöntä kieltä joka kerta, kun hän kohdistaa ne Wen Siang'iin. Nuori kiinalainen kaunistuu kylpiessään niitten säteissä. A-lu-li vastaa hänen tunteisiinsa, sitä en epäile. Rakkaus on kaikkivoipa täällä Kiinassakin. Mutta miksi ei Wen Siang kosi. Ah, hän luulee ehkä olevansa sidottu seuraamaan minua, eikä sen vuoksi luule voivansa antautua unelmoimaan. Minun täytyy puhella hänen kanssaan tuosta.

Kutsuin hänet luokseni ja ollessamme kahden kesken puhuin hänelle kuin ystävälle ja veljelle. Pyysin häntä jättämään teeskentelyn ja olemaan ihminen, koetin olla niin valtioviisas kuin suinkin ja onnistuin vihdoin sanomaan hänelle, että niin paljon kuin paninkin arvoa hänen seuralleen, ei se saisi olla hänen avio- ja perheonnensa tiellä. Hän rakasti A-lu-li'a ja A-lu-li häntä…

Minun on mahdotonta sanoa, minkä vaikutuksen tämä puhe teki Wen Siang'iin. Vaikka hän näyttääkin avomieliseltä, niin tuntuu minusta kumminkin siltä, että hän teeskentelee eikä anna oikean minän näyttäytyä. Hän vastasi olevansa minulle hyvin kiitollinen kauniista ajatuksestani ja sanoi ystävyyteni olevan hänelle hyvin kallisarvoisen, kultaiset sanan loistaisivat kuin tähdet hänen sielunsa yötaivaalla, mutta ei ollut mitään sellaista, joka voisi meidät erottaa; avioliittoajatus oli hänelle vieras. Tähän loppui keskustelumme. Mutta se on lähentänyt meitä toisiimme. Ollessamme kahden keskustelemme usein vilkkaasti.

* * * * *

"Sunnuntaisaari" on Yangtsekiang'in kiverimpiä kohtia. Hietamatalikkoja on siinä niin tiheässä, että tartuimme kiinni ja pysyimme siinä kaksikymmentäneljä tuntia.

Kaikki oli sekaisin. En nähnyt Wen Siang'ia koko päivänä. Hänen uusi virkansa naisten palvelijana viepi kaikki hänen aikansa.

* * * * *

Tänään yllätin Wen Siangin hellässä kohtauksessa. Hän suuteli ruusua, joka eilen koristi A-lu-li'n tukkaa.

"Siis kaikissa tapauksissa", sanoin ja laskin käteni pehmeästi hänen olalleen.

Hän aikoi ensin tekeytyä, mutta jätti äkkiä kaiken teeskentelemisen sikseen ja lausui kuin nuori ylioppilas vallattomasti:

"Nuori ja kaunis tyttö on luvannut tulla minua kohtaamaan muurin luokse. Rakastan häntä, mutta hän viipyy vielä! En voi mennä kotiin ja olen kärsimätön. Tuo nuori tyttö on todellakin kaunis! Hän antoi minulle tämän punaisen koristeen, mutta palavalta näyttävä punainen kivi lisää vain rakkauttani. Hän on poiminut ja lahjoittanut minulle kauniin ja harvinainen kukan, joka kaunistuu vain yhä siksi että tyttöni on sen poiminut."

"Pitääkö armollinen herrani tästä runosta? Mitä hän tuumii tästä mielentilastani? Ah, sellaisia olemme me ihmiset, tunteemme pysyvät samanlaisina vuosituhansia. Tämä kuulemasi runo on vanhempi kuin Konfusius ja kirjoitettiin hänen kokoelmiinsa 700 vuotta ennen Kristusta."

Vaikenin ja Wen Siang istui hetken hiljaa, katsellen laskeutuvaa aurinkoa kajuutan ikkunasta. Oli hiljainen tunnelmarikas ilta. Käsi poskella ja himmeä katse kiinnitettynä kaukaisiin, sinisiin pilviin, lausui hän itsekseen nämä ikivanhat säkeet:

"Korkealla taivahalla loistaa kuu, lamppuni sain juuri sammumaan. Ajatusta tuhat, mieleen kuvastuu, kyyneleeni panee juoksemaan. Tuskani on suuret, iäiset. Ajatuksenikin salaiset."

"Wen Siang, minustakin on A-lu-li hyvin kaunis, mutta hänen puristetut jalkansa, jotka tekevät hänen käyntinsä horjuvaksi ja huojuvaksi kuin puu tuulessa… ne pilaavat häntä… ne ovat rumat…"

Nuoren kiinalaisen kasvoista kuvastui haaveileva rakkaus. Näin ensikerran hänen vakavat marmorikasvonsa sellaisina.

"Nuo kultaiset liljatko, A-lu-li'n jalatko rumat? Turmeltuneet! Noin voi puhua ainoastaan raakalainen, jonka maassa naisilla on samanlaiset jalat kuin miehillä. Mitä tietämättömyydessäsi sanot rumaksi, on A-lu-li'n paras koriste. Ja tiedä, että Kiinassa emme milloinkaan suutele rakastettumme huulia, vaan hänen pientä nukkejalkaansa! Mutta sitä sinä lännen ja peräpohjolan raakalainen et ymmärrä!"

"En, sitä en ymmärrä. Mutta eihän se vaikuta asiaan. 'De gustibus…'"

"Mitä?"

"Tarkoitan ainoastaan, että mausta ei voi väitellä. Niin on muudan meidän oppinut sanonut parituhatta vuotta sitten."

SUURI ASIA, JOKA SÄRKEE PIENEN SYDÄMEN.

Päiväkirjasta.

Lähestymme Feet'in pääpaikkaa, tuota suurta valtainvälistä satamaa, miljoonakaupunki Hankow'ia, jossa kaunis A-lu-li meistä eroaa.

* * * * *

Eilen sivuutimme Johckow'in ja näimme hämärästi Tung Tingin jättiläisjärven, joka tässä laskee veririkkautensa Yangtsekiang'iin. Olimme pari tuntia maissi ja muun muassa käväisin eräässä kiinalaisessa ravintolassa. Tässä tilaisuudessa häpesin kuin koira. Kiinalaisissa ravintoloissa eli teehuoneissa ei tarjoilla mitään väkijuomia ja seiniä eivät likasta kirjavat tupakka-ilmoitukset. Kiinan etevimpien kirjailijoitten ajatuksilla koristetut kauniit taulut ovat koristeina. Ei siellä ole päihtyneitä, räyhääviä oluenjuojia. Kakut, hillot, hedelmät ja ennen kaikkea tee ovat kiinalaisen työmiehen virvokkeita. Siellä ei vaimojenkaan tarvitse pelätä miestensä kotiintuloa. Tuo Euroopan kaikkien yhteiskuntaluokkien inhoittava esikuva, juoppo perheen isä, on tuntematon käsite Kiinassa.

* * * * *

On myöhä. Olemme ankkurissa. Yö on sysimusta, virta kova ja ohjaaminen vaikeata, jonka vuoksi odotamme huomiseen.

Paitsi vahtia, olen kai ainoa hereillä oleva laivassa. En voi nukkua, istun ja kuuntelen vain aaltojen loisketta laivan laitoja vastaan ja ajatukseni selvittelevät yhtämittaa tuota uutta, tämäniltaista hämmästyttävää aineistoa. Tiedän nyt missä Arnaluk on!

Se tapahtui hetki sitten. Illan varjot levisivät jo leveälle joelle, satamaan, sen laiva- ja venejoukkoihin. Istuimme kannella, Duroc, Aristide ja minä, muutamassa hiljaisessa loukossa savupiipun luona, polttaen turkkilaisia savukkeita, Duroc'ln erikoisia, joita hänellä on laivassa koko varasto.

Aristide kertoo. "Hengellinen veljeni", sanoi hän vieden lempijuomansa, whiskyn ja veden myrkyllisen sekoituksen huulilleen, "on kai jo kertonut teille mustan helmen tarinan. Tahdotteko kuulla jatkon?" Tietysti minä tahdoin. "Minuakin huvittaisi", sanoo Duroc, "kertokaa!" Ja näin hän kertoi:

"No niin. Olettehan kuulleet, että talletin mustan helmen Englannin pankkiin yhdessä erään San-ho-hui'n kirjeen kanssa, jossa luullakseni oli selitys omistusoikeudesta.

"Jos ymmärsin oikein, niin tahdottiin pitää helmi varmassa tallessa siihen asti kuin sitä tultaisiin tarvitsemaan täällä Kiinassa, s.o. siihen hetkeen, jolloin määrätyt levottomuudet alkaisivat. No, hetki tuli ja eräs San-ho-huin asiamies saapui pankkiin ja vaati helmeä luovutettavaksi. Tämä vaatimus herätti Englannin pankin henkilökunnassa mitä suurinta hämmästystä, sillä musta helmi oli luovutettu jo pari kuukautta sitten eräälle toiselle asiamiehelle, joka oli esittänyt täysin pätevät omistusoikeuspaperit. Kun Tseng sai tämän tietää, ei hän ollut millänsäkään. Hän tahtoi vain katsella noita papereita. Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista kiinalaisiin kirjaimiin, kun hän jo huomasi väärennyksen. Hän huomautti siitä pankille, joka heti tarjosi suunnatonta summaa vahingonkorvaukseksi. Tseng kohautti vain olkapäitään ja tirkisteli pienillä viirusilmillään. 'Vahinko on korvaamaton', sanoi hän, 'sitä ei voida korvata muulla kuin kadonneen helmen takaisin hankkimisella. Mutta siihen voidaan käyttää noita rahoja ja sentähden hyväksyn vahingonkorvauksen.' Se oli 50,000 puntaa!

"Kuka oli mies, joka oli anastanut helmen tuolla tavalla? Epäilemättä Ko-lau-hui'n asiamies, nimeltään Tsong-Tscheng. Sanottiin hänen matkustaneen Aberdeeniin Skotlannissa. Siellä oli hän ostanut moottoriveneen ja lähtenyt merelle. Häntä ei ole sittemmin kukaan nähnyt, mutta hänen lähtönsä jälkeisenä aamuna ajelehti hänen veneensä tyhjänä maihin Bullers of Buchan'in luona, muutamia penikulmia etelämpänä Petsheadista. Oliko Tscheng hukkunut? Aberdeenissa ei kukaan sitä epäillyt.

"Otaksun kumminkin San-ho-huin olleen eri mieltä, koska se haki helmeä kaikkialta muualta, mutta ei meren pohjalta. Teoriani, joka perustuu tuon kysymyksessä olevan vuorokauden kaikkien laivavuorojen tarkkaan tutkimiseen, on, että Tsong-Tscheng on hakenut ja tavannutkin jonkun Ko-lau-hui'n laivan, joka on odottanut häntä kalleine aarteineen. Moottorivene on sitten jätetty haaksirikkoutumaan merelle ja siten uskottelemaan Tschong'in ja mustan helmen hukkumista.

"Tähän asti olen melkein varma asiasta. Otaksun nyt, että Ko-lau-hui on pitänyt viisaampana kätkeä sekä Tsong-Tscheng'in että laivan joksikin aikaa. Ei mikään maapallon paikka voi olla enemmän eristetty, rauhallinen ja kokonaan katkaistu muun maailman yhteydestä kuin juuri — tuo iäinen, hiljainen jää. Luulen Ko-lau-hui'n laivan purjehtineen Pohjoiselle Jäämerelle."

"Miksi ei eteläiselle?… Siellä kai se olisi ollut vielä paremmin piilossa."

"Koska se on nähty pohjois-Grönlannin rannikolla."

"Kuka sen on nähnyt?"

"Monsieur Pinguit! Hän luki sen nimen: Kukunor!"

(Voi minua tyhmeliiniä, joka en jo aikoja sitten ollut ymmärtänyt asian laitaa.)

Aristide jatkoi:

"Melkein samaan aikaan, kun Nordstrandin kirje naisryöstöstä saapui Eurooppaan, purjehti Duroc'in Kukunor, jossa nyt olemme, Ameriikasta ja professori Almkvist ja te, ja vieläpä itse San-ho-hui, luuli sitä tuoksi toiseksi Kukunor'iksi, joka oli nähty Grönlannissa!"

"Kukunor ei ole siis vielä palannut takaisin?"

"Luultavasti ei."

"Ja tahtoaksemme löytää sen, ei meidän ole haettava sitä täältä
Kiinasta, vaan…"

"Pohjoisnavalta!" pisti Duroc väliin.

"Niin, vaikkapa sieltä, tai jostain lähiseudulta."

Silloin kuuluu piipun takaa aika räiskäys. Tarjotin laseineen putoaa kannelle. Hyökkäsimme ylös. Näimme Wen Siang'in seisovan siinä kasvoiltaan lakananvalkoisena ja kuin puusta pudonneena.

"Pyydän jaloja herroja suomaan minulle anteeksi! mutta kantaessani näitä laseja naisten salongista kompastuin ja kaaduin."

Oli selvää, että hän valhetteli. Hän oli kuunnellut! Aristiden kertomusta. Sellainen ei ollut kyllä tarkoitus!

* * * * *

Matkustan Kukunor'issa aina Shanghai'hin, tästä olemme niin päättäneet.
Sieltä lähden omille matkoilleni. En ole vielä puhutellut Wen Siang'ia.
Mieleni olisi paha, jos meidän täytyisi erota.

Hän on ollut niin kummallinen tänään, kuin olisi hänen ollut vaikeata säilyttää tavallinen tyyneytensä ja itsensä hillitsemiskyky. Yllättäessäni hänet päivällä näin hänen silmissään sellaisen tuskan ja epätoivon, että säikähdin. Mutta samalla kuin hän näki minut, sammui tämä hänen sisimmästään tuleva valo ja ilmeensä näytti sanovan tuon tavallisen: Teidän palvelijakoiranne!

Ja illalla, kun kuljin A-lu-li'n kajutan ohi, tulin todistajaksi kohtaukseen, joka liikutti sisimpääni. Olin juuri menemässä ohi, kun huomasin oven olevan raollaan. Voin vallan mainiosti pimeästä käytävästä katsella valaistuun hyttiin, jossa sähkövalo paloi punaisen verhon takana. Pysähdyin katsomaan, enkä voinut lähteä pois.

Lattialla polvistui olento, nainen — A-lu-li. Tunsin heti hänen äänensä, vaikka se vapisi ja väliin muuttui kuiskaukseksi. Hän ei huomannut minua. Silmänsä olivat kiinnitetyt ristiinnaulitun kuvaan, jonka edessä hän polvistui.

"Pyhä Jumalan äiti, rukoile sinä puolestani poikaasi, joka itse kärsi niin suuria tuskia. Oi, Armollinen neitsyt, muista, ettei kukaan ole milloinkaan kääntynyt puoleesi saamatta apua. Oi Maria, Pyhä Jumalan Äiti, rukoile häntä, että hän lähettää enkelinsä suojelemaan sitä, jonka nimi on kätkettynä sydämeeni. Oi Maria, sinä siunattu naisten seassa, sinä ymmärrät valitukseni… rukoile puolestani, auta minua esirukouksillasi, jotka voivat vaikuttaa taivaalliseen rakkauteen…"

Hiivin pois. Mieleni on hyvin levoton. Tämä uskossa horjumattoman, mutta kohtalon painosta vapisevan sydämen harras rukous vaikuttaa minuun omituisesti ja panee minut aavistamaan kohtaloa, jonka synkkä varjo jo…

10.

"TODELLAKIN, JOTAKIN MITÄTÖNTÄ."

Tässä ovat Erikin muistiinpanot keskeytyneet. Varjosta on tullut todellisuus. Aamun tullessa ja uuden päivän paistaessa Kukunor'in kannella ei Erikiä, eikä Wen Siang'ia voida mistään löytää. Arvoitus on toki helposti ratkaistavissa, sillä selitys on muutamassa asiakirjassa, kirjeessä s.o. virheettömällä englannin kielellä kirjoitetussa punaisessa paperiliuskareessa, joka on kiinnitetty neulalla Duroc'in hytin työpöytään.

Se kuuluu näin:

Korkea ja jalosukuinen herra Viktor Duroc, Kukunor'in päällikkö.

Anteeksi antamisenne toivossa ja luottaen siihen, että olen liian tyhmä, pieni ja vähäpätöinen tuottamaan teille ikävyyksiä, uskallan ilmoittaa, että olosuhteet, joita en voi hallita, pakottavat minut luopumaan onnesta kauemmin palvella teidän jalosukuisuuttanne, jonka henkilöllisyys on loistava ja säteilevä kuin jalokivi. Lukiessanne tätä on Erik Holm kanssani matkalla pohjoismaakuntiin.

Kun tulevaisuudessa näen uusien kansojen ja jokien liukuvan silmieni ohitse ja ikävissäni katselen kiitäviä pilviä, niin ovat silloin ajatukseni, muistin lempeiden tuulien kannattamina, kääntyvät teidän mallikelpoisuuteenne niinkuin Auringonruusu kääntyy päivän loistavaan tähteen. Ja silloin muistan mitä suurimmalla kiitollisuudella, että — vaikka te jo aikoja sitten olitte saaneetkin selville sisimmät ajatukseni, samoin kuin kuningaskotkakin liitäessään kuilujen yllä katsoo saaliinsa valmiiksi, kumminkin soitte minulle suojaa palatsissanne, jonka komeus kiiltää kuin taivaan kuninkaallinen peili, ja tuhlasitte minulle suosiotanne. Ympäröitköön ilon sopusointuinen valo alituisesti päivänne, ja vanhuutenne viheriöitköön kuin sadan vuoden ikäinen vuoristomänty. Epätoivossa arvottomuudestani, tyhmänä kuin valkoinen kyyhkynen ja pienenä kuin maan muurahainen, uskallan panna kömpelön ja tyhmän kirjoitukseni viereen pienen vähäpätöisen mitättömyyden, ja ainoastaan tieto määrättömästä hyvyydestänne antaa minulle rohkeuden ojentaa sen teille syvän kunnioitukseni ja suuren, tällä hetkellä tuntemani kiitollisuuden osoitukseksi.

Teidän nöyrin ja vähäpätöisin palvelijanne.

Wen Siang.

Kun Duroc oli saanut luetuksi tämän omituisen kirjeen, lähettää hän hakemaan Aristide Legrand'ia.

Aristide lukee asiakirjan ja tarkastaa sitä päivää vasten.

"Aivan niin kuin luulinkin. Tämä on sellaista paperia, jolle San-ho-huilla on tapana kirjoittaa julistuksiaan, joilla tämä merkitsevä yhdistys uhkaa tahi palkitsee. No niin. Hänenkö kanssaan on ystävämme Erik Holm paennut?"

"Niin, siltä näyttää. Laivasta ei heitä kumminkaan ole löydetty. Ja tuo Erik hullu on lähtenyt noin vain päätäpahkaa. Melkein kaikki matkatavaransakin on hän jättänyt tänne. Tuo on lievästi sanottuna vähän tahditonta ja — vähän kiittämätöntä!"

"No, mutta tahdittomaksi ei mielestäni hyvästiä oikeastaan voi sanoa — muoto on ainakin parasta kiinalaista mallia. Ja mitä kiittämättömyyteen tulee, niin nuorella ystävällämme on tuskin ollut muuta neuvoa kuin heti lähteä tahi luopua Wen Siang'ista. Erik on valinnut ensimmäisen, mutta on tuskin aavistanut, mihin vaaroihin hän silloin antautui. Erehdyn suuresti, jos ei Kiinan hallitus ole luvannut satatuhatta taelsia tahi niille paikoille hänen päästään."

"Erikinkö?"

"Ei, Wen Siangf'in tietysti!"

"Mutta kuka on sitten tämä kummallinen kiinalainen?"

"En tiedä… mutta minulla on aavistukseni. Katsokaamme, voiko käärön sisältö niitä vahvistaa."

Duroc tarttuu kääröön, katkaisee langat ja au'ottuaan monet silkkipaperikerrokset… perääntyy hän kuin ukkosen iskemänä.

Kädessään pitää hän kauniisti hiottua, mitä kirkkainta timanttia, joka näin veljesten kesken on vähintään 10,000 punnan arvoinen.

"Kas vain!" sanoo Aristide. "Ei niin kiittämätön kumminkaan! Todellakin jotakin pientä mitätöntä! Tuon vanhoilla omistajilla, saat uskoa, on varoja. Rahoja ei ystävältämme Erikiltä tule puuttumaan."