ENSIMMÄINEN OSA

MEREN YLI

PÖHJOIS-TANSKALAINEN LAIVA.

Erik Holm laskeutuu latinakoulun portaita. Raskas ovi sulkeutuu hänen takanaan. Hän pysähtyy hetkeksi ja hengittää syvään. Taivas on sininen. Kuinka maailma onkaan avara ja kaunis ja kuinka ihanaa onkaan elää! Hän on yhdeksäntoistavuotias. Raitis ilma täyttää hänen keuhkonsa ja ilo pulppuaa hänen mielessään, niinkuin kristallikirkas lähde, joka keväällä lorisee lumen alla lintulaaksossa. Nyt on hän suorittanut sen, mitä hän lupasi Nordstrand'ille. Hän on ylioppilas.

Nyt uskaltaa hän lähestyä Arnaluk'ia. Hän tuntee hänen pienen ja lämpöisen kätensä omassaan ja hän näkee… ei kaupungin komeita muureja… vaan Tassinork'in kevään ja Arnaluk'in, pienen grönlantilaistytön, joka vilkuttaa viimeisiä jäähyväisiään. Ja lyhyessä ajassa liukuu tuo kaikki hänen sielunsa silmien ohitse: Tuo omituinen Grönlannin-matka kuolemantalvineen Toivon laaksossa, pelastus ja sitä seuraavat päivät Tassinork'issa, tuossa Pohjois-Tanskan pohjoisimmassa siirtolassa, jossa Nordstrand teki hänestä miehen ja jossa Arnaluk asui… Arnaluk, joka pian saapuisi.

Erik menee. Kaikki ne ajatukset, jotka hän oli tutkintoa valmistaessaan pakottanut syrjään, tulvivat nyt hänen mieleensä, niinkuin vuolas virta jäänlähdön hetkellä. Hän ei tiedä muusta mitään. Hän ei näe vastaan tulevia, eikä tiedä mihinkä hän menee, hän on kaukana poissa katukäytävältä, jota hän kulkee. Niin kaukana kuin tähtinen napayö on Köpenhaminan rantapuistikosta.

Mutta hän saapuu kumminkin vihdoin rantapuistikkoon. Hän kiiruhtaa portaita ylös. Hän seisahtuu hetkeksi hengähtämään ja hiljentämään sydämensä kiivaita lyöntejä messinkisen nimikilven eteen, johon on kirjoitettu:

Christian Holm.
Tukkukauppias.

Sitten hän soittaa. Sisältä kuuluu kiivaita askeleita, ovi avataan ja siinä seisovat he molemmat, isä ja äiti ja heidän edessään heidän kunnon poikansa, puettuna hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, suoraan tulleena tutkinnosta.

Heidän ei tarvitse kysyä, hän aivan säteilee voitosta. He vievät hänet saliin, missä päivällispöytä on juhlallisesti katettu kukkineen ja ruusu-seppeleineen Erikin paikan ympärillä.

Mutta Helge kysyy. Hän tulee oikein hyökkäämällä ja huutaa:

"Kuinka kävi Erik? Minkä arvosanan sait… minkä sait?"

Ja Erik kääntyy veljeensä päin ja vastaa: "Sain kiitettävän."

* * * * *

"Hans Egede" purjehtii vapaasatamaan.

Erik, hänen isänsä ja Helge seisovat aallonmurtajalla ja katsovat miten grönlantilaishöyrylaiva laskee laituriin. Mutta toteutuukohan uni kahdesta vartalosta, Nordstrand'in korkeasta ja voimakkaasta, Arnaluk'in hennosta ja sirosta, joitten piti näkyä laivan keulasta jo paljon ennemmin kuin "Hans Egede" oli ennättänyt satamaankaan? Ei! Siellä ei ole ketään! Ei ketään muita, paitsi muutamia välinpitämättömiä laivamiehiä ja joitakuita outoja ihmisiä, jotka käsillään varjostavat silmiään syyskuun auringolta katsellessaan maan sydämeen, tuohon liian suureen kaupunkiin. Erikkiä värisyttää. Laiva kiinnitetään laituriin.

Matkustajat tulevat maihin toinen toisensa perään. Ystävät ja sukulaiset ottavat heidät vastaan kädenpuristuksilla, suuteloilla, riemulla ja "tervetuloa" toivottamalla, Mutta ei vieläkään ketään Nordstrand'ia, eikä ketään… mutta tuollahan tulee kapteeni Sommer.

"Tervetuloa", sanoo tukkukauppias Holm, "tervetuloa pitkältä matkaltanne… toivon matkanne onnistuneen hyvin ja onnettomuuksitta."

"Mainiosti, mainiosti, ei minkäänlaista vahinkoa ole tapahtunut. — Mutta kas vain, täällähän ovat rakkaat ystäväni ja matkustajani viime vuodelta. Ylioppilas jo, luulen! Oikein, nuori ystäväni! Se ilahduttaa minua. Niin, pieni osa tuossa ylioppilaslyyryssä on minullakin. Sinä… suokaa anteeksi, te, pitikin minun sanoa, sen muistan nyt."

Kapteeni Sommer keskeyttää äkisti hyväntahtoisesti puhetulvansa. Nyt hän vasta huomaa, ettei Erik kuule eikä näe häntä. Hänen katseensa on vieläkin kiinnitetty suureen laivaan, josta ei kukaan enää tule maihin.

Sommer koskettaa herra Holm'ia käsivarteen ja viittaa Erikkiin päin.
"Katsokaa!" sanoo hän.

Ja silloin he molemmat ymmärtävät. Muuten huomaa sen liiankin selvästi Erikin kalpeista kasvoista ja omituisesti lasimaisista ja kyynelettömistä silmistä.

"Sitä en tiennyt", sanoo kapteeni hiljaa, "en aavistanut ollenkaan, että olimme niin syvällä vedellä." Hän keskeyttää hetkeksi, mutta jatkaa sitten: "Ei, he eivät ole mukana. Emme päässeetkään aivan Tassinork'iin asti tänä vuonna. Nordstrand'in ja nuoren neidin piti matkustaa reellä Upernivik'iin ja siellä nousta luoksemme laivaan. Reki kyllä tulikin, mutta siinä olikin vain meidän yhteinen ystävämme Pinguit, jolla oli kirje teille. Nordstrand kertoi, etteivät hän eikä hänen tyttärensä voineetkaan matkustaa tänä vuonna, sillä — niin, se on pitkä juttu, mutta kaikk on kai kerrottuna tuossa kirjeessä, joka on osoitettu teille… olkaa niin hyvä. Ja ehkä tulen käymään luonanne jo huomenna."

Sommer hyvästelee ja menee. Tukkukauppias Holm laskee kätensä poikansa olkapäälle.

"Tule Erik! Kuuletko mitä sanon? Tässä on kirje Nordstrand'ilta, ja siitä saamme tietää, miksi hän ei oi tullut mukaan. Tule, otamme auton."

Pari minuuttia myöhemmin ovat he jo kotona. Nordstrand'in kirje onkin hyvin lyhyt. Se on kirjoitettu suuressa kiireessä vähää ennen Pinguit'in lähtöä koiravaljakolla Upernivik'iin.

Tassinork'issa…

Rakas Tukkukauppias Holm.

Oli tarkoitus, että tyttäreni ja minä palaisimme Köpenhaminaan tänä vuonna ja olimme jo laittaneet kaikki valmiiksi, kun sattui eräs onnettomuus, joka teki kotimatkamme mahdottomaksi tänä vuonna ja ehkä ainiaaksi. Ollessani matkoilla oli tänne muutamia päiviä sitten tullut eräs laiva, jonka nimikilvessä Pinguit'in ilmoituksen mukaan oli "Kukunor", ja otaksun hänen kertomuksestansa päättäen sen olleen jonkun rikkaan miehen huvipurren. Laivasta tuli väkeä käymään maissa. Tullessani kotiin oli kaikki tapahtunut jo pari päivää sitten ja laiva oli silmänkantamattomissa. Kaivattiin kohta valaanpyytäjää ja Arnaluk'ia. Mitä oli tapahtunut? Onnettomuusko, rikosko vai vahinko? En tiedä. Ehkä on kysymyksessä tavallinen laiton ja rikollinen teko, tahi voihan se olla jonkun rikkaan miehen huonoa pilaa. Mutta voihan sekin olla mahdollista, että he parhaassa tarkoituksessa olivat kutsuneet heidät juhlaan laivalle ja sen kestäessä olivat jäät äkkiä alkaneetkin näyttää uhkaavilta ja pakottaneet heidät heti matkustamaan, heidän ennättämättä viedä vieraita maihin. En tiedä, enkä voi vielä oikein koota ajatuksiani. Pinguit lähtee nyt viemään tätä kirjettä Upernivik'iin ja minä lahden kotiini, renkineni ja pyssyineni hakemaan Kukunoria, jonka toivon Jumalan avulla saavuttavani, ennen kuin se pääsee pois jäistä. Muuten… Mutta nyt, voikaa hyvin!

Sören Nordstrand.

PROFESSORI ALMKVIST KEKSII UUDEN KOTI-IKÄVÄN.

Professori Almkvist istuskelee tuolla kaukana Jyllland'issa Gårdbo'n kartanossa ystäviensä ja matkatoveriensa seurassa. He ovat olleet kaikki mukana tuolla suurenmoisella retkellä Transbajkal'in erämaitten kätkettyihin kolkkiin. Tilanomistaja Darell on kyllä nykyisin Pariisissa, mutta Gårdbo'ssa asuvat luutnantti Olov Harold ja hänen pieni vaimonsa Tanja, syntyisin Botscharow. Professori Almkvist on vielä tuo sama kärttyinen, itsepäinen, äksy ja mukaantumaton, mutta kumminkin hyväsydäminen professori kuin silloinkin, jolloin he Olov'in kanssa yhdessä nousivat noille valkoisille lumihuipuille ja ratkaisivat kätketyn maan arvoituksen. Hän käyttää yhä vielä tuota samaa punaista peruukkiaan ja pitää silmälasiansa aivan viimeisellä nenännipukalla. "Pieni rouva Tanja", sanoo hän katsoessaan niitten ylitse, "pieni rouva Tanja, minulla on ikävä. On kyllä epäkohteliasta sanoa niin teidän seurassanne, mutt; se on totta. Minun täytyy tunnustaa, etten ole milloinkaan huomannut vastanaineissa mitään mielenkiintoista mutta olen voinut sen nyt sietää, koska te molemmat olette hoivailleet minua kaikella mahdollisella tavalla. Mutta totta puhuen, minulla on kuin onkin hirveä koti-ikävä."

"Rakas professori…"

"Tarkoitatteko, pieni rouvaseni, ettei minulla ole mitään kotia, mihin ikävöitsisin? Mutta odottakaahan itse, kunnes päivä valkenee, jolloin alatte oikein lämpimästi ajatella kaukana olevaa kotimaatanne, jossa taivaanranta kaareutuu avarana, leveät virrat kohisevat ja kaukaisilla vuorilla olevat männyt laulavat, humisevat ja kertovat…"

"Rakas professori", sanoi Tanja ja hymyili lämpimästi, "kiitos teille kaikesta siitä kauniista, mitä sanotte kotimaastani… mutta puhuittehan koti-ikävästänne. Ettekö vielä tiedä että teidän kotinne on täällä Gårdbo'ssa?"

"Kyllä, kiitos rakkaat lapseni teille kumpaisellekin, sekä teille pieni rouva Tanja, että sinulle, rakas Olov, Tiedänhän niin hyvin, että teette kaikki maailmassa tähteni. Mutta… no niin…" Professori on noussut seisomaan ja niinkuin tavallista totiseksi tullessaan tahi lausuessaan julki sisimmät ajatuksensa, ottaa hän silmälasinsa ja alkaa niitä puhdistaa.

"Katsokaa, tiedemiehen koti on aina siellä, mihin tutkimishalu on hänet vienyt. Kaikissa muissa paikoissa tuntee hän kodittomuutta. Ja koko elämäni olin viettänyt ikävän kuume veressäni, niin, aina matkaamme asti. Silloin pääsin tasapainoon."

"Vai niin", sanoo Olov, "vai tasapainoon."

"Hyi Olov!" Rouva Tanja katsahtaa mieheensä tuimasti.

"Niin tasapainoon", jatkaa professori, "ja sopusointuun todellisen itseni kanssa. Mutta sitten tultuamme kotiin, kun päämäärä oli saavutettu ja matka tehty, oli kaikki loppunut, silloin todellakin loppui kaikki."

"Mutta muistot, professori, nuo rakkaat ja ylevät muistot!"

"Muistotko? Etkö enää ymmärrä mitään poikani? Pidätkö minua kyllin vanhana elämään muistoistani? Minähän olen vielä siinä iässä, jolloin niitä luodaan. Eli tahdon matkustaa… matkustaa hakemaan uusia maita… tekemään jotakin! Mutta mihin, mihin? Mutta tulimmainen olkoon… suokaa anteeksi, pieni rouva Tanja… tarkoitan, on myöhä… hyvää yötä, rakkaat ystävät, nukkukaa hyvin ja unohtakaa kaikki, mitä olen puhunut."

Ja pieni tiedemies on poissa.

"Niin, hän on oikeassa", sanoo Olov suudellen pientä vaimoaan, "on jo todellakin myöhäistä. Meidän on mentävä nukkumaan. Mutta kuule, miten myrsky ulvoo savupiipuissa tänä yönä. Niin kummallisella äänellä, vai mitä Tanja? Joka kerralla, kun kuulen tuon äänen, ajattelen sitä talviyötä, jolloin päätimme suuren matkamme ja jolloin tapasin sinut. Luulen että tuulen samalla kertaa valittava ja houkutteleva, mutta omituisesti yksitoikkoinen ääni ratkaisi asian ja sai meidät matkustamaan."

He ovat suuressa kirjastossa. Myrsky lennättää silloin tällöin puoliksi palaneesta takkavalkeasta joukon säkeniä. Olov Harold vaimoineen unhottaa myöhäisen hetken, myrskyn laulun viedessä heidät kauas, kauas pois Tanjan summattoman suureen kotimaahan, missä lumi tuiskuaa äärettömillä aroilla ja avaroissa jääkylmissä erämaissa.

Mutta tunnelma katkeaa yhdellä tempaisulla. Hetkessä matkustavat heidän sielunsa tuhansia peninkulmia Tanjan kotimaasta takaisin hyvin suojattuun jyllantilaiseen herraskartanoon. Käytävän ovi aukenee rymisten, kylmä viima tunkeutuu sisään ja kaukaiset ovet narisevat saranoillaan tuulessa.

Professorihan se vain onkin! Hän on syössyt huoneeseen ja jättänyt innoissaan kaikki ovet sulkematta, viimeisenkin. Hän pysähtyy kynnykselle, seisoen siinä liehuva sanomalehti kädessään, ja vasta syntynyt ajatus säteilevissä silmissään.

"Eläköön! Huudan niinkuin huusin tuona yönä kuoleman kamarissa
Kultaisen joen maassa. Olen keksinyt sen!"

Ja pieni professori istuutuu takan edessä olevaan nojatuoliin ja puhdistaa silmälasinsa. Tanja sulkee oven ja peittää sen paksulla oviverholla. Kirjasto on taasen rauhaisa ja suojattu nurkka.

"Kuulkaa nyt!" Almkvistin käsi vapisee niin, että sanomalehti ratisee, "kuulkaa nyt, mitä luen tästä lehdestä."

'Herra Erik Holm, jonka nimi on varmaan lukijoille tuttu hänen seikkailurikkaasta matkastaan ilmapallo Mars'illa Grönlantiin, on näinä päivinä suorittanut ylioppilastutkintonsa. Herra Holm'in iloa ovat kumminkin katkeroittaneet viimeisen grönlantilaishöyrylaivan Hans Egede'n samoihin aikoihin tuomat tiedot. Näyttää siltä kuin Tassinork'in siirtolassa olisi sattunut surullinen tapaus. Uutisasukkaan poissa ollessa oli eräs vieras höyrylaiva tullut sinne ja vienyt muassaan muutamia eskimoita ja uutisasukkaan kuusitoistavuotisen tyttären Arnaluk'in. Onko Nordstrand onnistunut, hän valmistautui nim. tämän lyhyen tiedonannon lähetettyään heti ajamaan takaa kadonnutta Iaivaa, vapauttamaan poisviedyt tai toteamaan, olisiko joku onnettomuus mahdollisesti sattunut, emme luullaksemme saa tietää, ennenkuin tulevana vuonna.' Mutta kuulkaa nyt jatkoa:

'New-York'ista sähkötetään: Tuo tunnettu yltiöpäinen intialainen miljoonainomistaja Rokka on tänään huvipurrellaan Kukunor'illa saapunut täkäläiseen ulkcsatamaan. Kerrotaan huvipurren olleen aina Smith'in salmessa asti ja saaneen kovasti kamppailla päästäkseen jäistä. Kukunor, jonka miehistöstä ei kukaan ole päässyt maihin, purjehtii huomenna Intiaan.'

"Mieltäkiinnittävää, vai?"

"Kyllä, rakas professori, se on hyvin mieltäkiinnittävää. Mutta, en ymmärrä, miten nämä uutiset ovat voineet noin järkyttää mieltänne?"

Almkvist katsoo silmälasiensa ylitse. "Mutta ihmislapsi, etkö ymmärrä? Kukunorhan on sama laiva, joka vei matkassaan Nordstrand'in tyttären. Joku höyrylaivahan se oli, joka teki ryöstön ja nyt tulee tämä suoraan rikoksen tapahtumapaikalta. Ei niitä niin vaan vilise miljoonainomistajain huvipursia tuolla ikuisessa jäässä."

"No niin, jos edellytetään, että kaikki on niin… niin mitä… suokaa anteeksi… mitä se teitä oikeastaan liikuttaa?"

"Oo sinä hemmoiteltu, joka lepäät laakereillasi! Capua'ssa… tietysti se liikuttaa minua, koska se on vastannut kysymykseeni: Mihin! Ryövärin jälkeen! Meidän on pelastettava Arnaluk!"

"Meidänkö…?"

"Meidänpä tietysti. Minun ja vastaleivotun ylioppilas Erik Holm'in. Hän palaa tietysti ikävästä päästä matkaan. Ja miehet, joilla on tulta sielussaan, ne ne tekevätkin ihmeitä!"

AVARAAN MAAILMAAN.

"Rakas poikani", sanoo rouva Holm laskiessaan kätensä Erikin olkapäälle, "otat asian aivan liian vakavalta kannalta. Eihän ole ollenkaan varmaa, että Arnaluk todellakin on laivassa. Ja jos on tapahtunutkin sellaista, niin onhan Nordstrand voinut jo aikoja sitten hänet vapauttaa. Kaikissa tapauksissa on meidän odotettava seuraavaa laivaa. Saatpahan nähdä, että saamme hyviä uutisia ensi kesänä. Sinun täytyy olla mies Erik… eihän se ole sinun syysi… kuuletko Erik?"

Mutta Erik ei kuule mitään. Hän ei edes huomaa äitinsä kättä olkapäällään. Hän on näinä päivinä ollut aivan epätoivoissaan. Pettymys ja tieto omasta voimattomuudestaan ovat lamauttaneet hänet. Ja nyt istuu hän vain tuijottaen suoraan eteensä, tunteissa ja ajatuksissa, joista hän ei saa selvää. Eräs ajatus häntä enimmän painaa: "Arnaluk on hädässä, enkä voi panna henkeäni alttiiksi pelastaakseni hänet."

"Erik, kuuletko… etkö kuule… minä, äitisi, tahdon puhella kanssasi…"

Mutta Erik ei vastaa vielä. Hän ajattelee yhäkin samaa: "Arnaluk hädässä… vieraassa laivassa… ja missä laivassa…! erotettuna isästään ja kodistaan, erotettuna Tanskasta tuhansin peninkulmin jäätä, lunta ja merta… tahi myös… Ah Jumalani!"

Erik nousee äkisti. "Äiti", sanoo hän kiivaasti ja kääntyy suoraan häneen, "äiti, et saa suuttua minuun, mutta en ole kuullut ollenkaan, mitä olet sanonut. En tiedä, mikä minua oikein vaivaa. Olen aivan kadottanut tasapainoni. Mutta ethän liene suruissasi sen vuoksi… että minun on matkustettava? Sillä minun täytyy! Ajattelin heti saatuani Nordstrand'in kirjeen, että minun on matkustettava ja pelastettava Arnaluk, olipa hän sitten missä tahansa."

"Erik, koeta nyt ensin rauhoittua. Tämä on liikanaista. Eihän sinulla ole aavistustakaan mistä hakisit. Ja sitäpaitsi, maksaahan sellainen matka paljon rahaa.. Sinähän et huolinut niistä, joita tarjottiin, nyt se on liian myöhäistä. Kenen puoleen aiot kääntyä. — Tiedäthän, ettei isä voi…"

"Onhan minulla Duroc. Hän lupasi auttaa minua, jos vain jolloinkin tarvitsen ystävän apua. Nyt käännyn hänen puoleensa."

Rouva Holm'ia värisyttää ajatus rakkaan poikansa lähtemisestä uudestaan kovaan maailmaan ja etenkin saa ajatus jäästä ja napayön pakkasista hänen sydämensä verta vuotamaan.

"Duroc", sanoo hän, "on kai jo aikoja sitten unhoittanut sinut. Ja sitäpaitsi on hän kaukana poissa, toisella puolella maapalloa, Tonkin'issa. Menee kuusi viikkoa ennenkuin kirje tulee sinne ja ennättää saada vastauksen. — — — Mitä tahdot, Anni?"

Talon vanha palvelijatar seisoo kynnyksellä kiireissään saadakseen sanoa asiansa.

"Rouvan täytyy kaikella muotoa tulla… siellä on joku tuolla ulkona, eräs matkapukuun puettu herra käsilaukkuineen. Hän tahtoo välttämättömästi tavata ylioppilasta heti!"

"Äh", sanoo Erik harmistuneena, "eikö minua voida jättää rauhaan? Sanokaa, etten ole kotona… en tahdo puhella hänen kanssaan. Käskekää hänen tulla huomenna uudestaan."

"Mutta huomenna on myöhemmin ja silloin se on liian myöhäistä!" Nämä sanat sanotaan kuivalla, vähän tankuttavalla äänellä ovelta. Erik kääntyy ja silmäilee pariin silmälaseja, joitten takaa kiiluu kiirettä ja toimintahalua ilmaiseva silmäpari. Silmälasit ovat eräällä nenällä ja nenän omistaja on pieni, tanakka, punatukkainen ja vilkasliikkeinen herra.

"Ei, katsokaa nuori ystäväni, asia ei siedä tunninkaan viivykkiä.
Nimeni on muuten professori Almkvist…"

"Ah, suokaa anteeksi, eikö professori tahdo istuutua?"

"Kiitän teitä, mutta puhun paremmin seisoallani. Kuunnelkaa nyt: Olen siis Almkvist ja muistatte ehkä nimeni tuosta suuresta matkasta Kultaisen joen maahan. Tassinork'in tapauksia käsittelevästä sanomalehtiuutisesta sain päähänpiston tulla luoksenne, koska otaksuin, että oli tärkeätä teille mihin hintaan tahansa saada käsiinne se mies, joka on päällikkönä Kukunor'issa, ja sitten tietysti vapauttaa tuo nuori tyttö. En kai ole erehtynyt tässä kohdassa?"

"Ette, herra professori, puhuin siitä juuri äitini kanssa, kun te… niin odottamatta… tulitte sisään."

"Vai niin, vai niin, sehän mainiota! Olen kauan aikaa ikävöinyt päästä matkustamaan taasen… avaraan maailmaan, mutta minulla ei ollut mitään päämäärää. Nyt minulla on ja sain sen sattumalta syntyneestä päähänpistosta. Sanoin sattumalta, mutta se on väärin, koska ei mitään sattumaa ole olemassa. Ja nyt kysyn teiltä nuorimies: Lyöttäydymmekö yhteen? Lupaammeko toisillemme, että matkustamme maat ja meret ristiin rastiin siksi, kunnes löydämme Kukunor'in? Tässä on käteni… Oi-joi ihminen! (Erik on innoissaan puristanut professorin kättä, niin että kävi kipeästi.) Ah, teillähän on jättiläisvoimat, nuorimies, ja niitä me ehkä vielä tarvitsemmekin. Mutta ensinnäkin, tehän suostutte?"

"Kyllä ja milloin matkustamme? Kuinka monta päivää voimme käyttää valmistuksiin?"

Professori katsoo silmälasiensa ylitse. "Päivää, monta päivää, oletteko hullu, ihminen? Meillä ei ole aikaa kokonaista tuntiakaan. Neljänkymmenen viiden minuutin kuluttua lähtee Gedserin pikajuna ja meidän on ehdittävä siihen."

Professori on oikeassa, he eivät todellakaan saa kadottaa
minuuttiakaan, jos tahtovat saavuttaa Intiaan menevän höyrylaivan
"Kaiser Franz Josepfun", joka kulkee Triestistä Suez'in kanavan ja
Punaisen meren kautta suoraan Bombay'hin.

Bombay, Intian pääkaupunki! Tukkukauppias Holm, joka on saapunut rouvansa käskystä ja jolle tilanne heti on selitetty, seisoo kuin puusta pudonneena. Bombay… mitä maailmassa heillä on tekemistä Bombay'ssa?

"Tämä asiakirja", sanoo Almkvist ja vetää esille erään sähkösanoman, "on selittävä kaikki."

'Kukunor lähti täältä Eurooppaan, matkalla Suez'in kautta
Bombay'hin. Ei kukaan laivaväestä ole ollut maissa.'

"Minusta on aivan selvää, että eskimot ja neiti Nordstrand ovat Kukunor-laivassa. Koska laivaväki olisi voinut levittää tietoja siitä, niin sentähden ei heistä päästetty ketään maihin."

"Mutta miksi purjehtii Kukunor Intiaan?"

"Huvipurren omistaja on itämaalainen, en ole onnistunut saamaan hänestä muuta tietoa. Mutta teen tästä sen johtopäätöksen, että hän aikoo viedä saalinsa varmaan talteen Intiaan. Sentähden on aivan välttämätöntä, että ehdimme Bombay'hin ennen Kukunor'ia."

"Ja luuletteko ehtivänne?"

"Kyllä, laskujeni mukaan pitäisi Franz Joseph'in saapua Bombay'hin noin neljäntoista tahi viidentoista päivän kuluttua, jota vastoin Kukunor ei voi saapua sinne ennenkuin päivää tahi paria myöhemmin. Mutta hyvä rouva ja hyvät herrat, aika kuluu ja meillä ei ole enää kuin kaksikymmentäyksi minuuttia aikaa — sentähden hyvästi ja näkemiin."

"Erik!"

"Äiti!"

Käden puristus isälle, viimeinen katsahdus huoneeseen — ja matka on alkanut. Askel on otettu kodista avaraan maailmaan, joka on ahdas typerille, mutta ihmeellinen sille, joka on nuori saavuttamaan päämääränsä tahdonvoimallaan.

PALVELIJAKOIRA.

Pikajuna syöksyy eteenpäin kiiltävillä kiskoilla, jotka jatkuvat Itävallan eteläisten vuorien välissä. Tunturien rinteet kaikuvat pyörien räminästä. On aikainen aamu. Aurinko nousee taivaanrannalla ja muuttaa alppien lumihuiput purppuranpunaisiksi.

Erik ei liikahdakaan vaunun ikkunasta. Taulu, joka leviää pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä ja syvällä heidän alapuolellaan, valtaa hänet kokonaan. Tällä matkalla ovat kaikki nähtävät uusia hänelle, joka ei milloinkaan ole ollut etelämpänä Tanskaa.

Kiireellinen hyvästijättö kodille ja isänmaalle huimasi vielä hänen päätään. Pysähtymättä on rautahepo kuljettanut heitä Saksan tasankojen, Böhmin vuorien, kaupunkien ja maalaiskylien halki, yli välkkyvien virtojen ja läpi rämisevien tunnelien heidän ensimmäiseen pysähdyspaikkaansa. Adrianmeren siniset laineet välkähtelevät lounaassa. Tunnin kuluttua ovat he Triest'issä.

"Katsokaa", sanoo Erik ja viitatessaan eteenpäin vaunun ikkunasta laskee hän toisen kätensä professorin olkapäälle, "meri, tuo jumalallinen meri!"

"Niin, meri!" vastaa Almkvist ja varjostaa kädellään silmiään auringolta, joka kimaltelee hopeansinisessä meressä. "Meri ja Franz Joseph… kotimme kolmen viikon aikana. Mahtanemmekohan ehtiä ajoissa perille!"

He voivat nyt nähdä sataman, jossa olevista monista laivoista helposti erottaa tuon suuren Intiaan menevän höyrylaivan. Sen lähtöhetki näyttää olevan hyvin likellä, koska piipuista tupruaa paksuja savupilviä. Professori polkee jalkaansa kärsimättömänä.

Juna on tuskin ehtinyt pysähtyä Triest'in asemalle, kun Almkvist jo syöksyy sillalle ja rupeaa tinkimään kaupunginpalvelijain ja autonkuljettajain kanssa. Kuitenkin haaskaantuu puoli tuntia, ennen kuin kaikki on kunnossa ja vasta viimeisessä hetkessä he saapuvatkin laivaan, hän, tuo kiihoittunut pieni professori ja hänen tyyni toverinsa, tuo nuori tanskalainen ylioppilas, jonka tutkintokalpeat kasvot jo vähän punoittavat.

Pari minuuttia myöhemmin liukuu jättiläislaiva aallonmurtajan ja majakan ohitse, satamassa olevien mastojen huippujen keinuessa sen vanavedessä. Valtamerilaivan kävelykannella vilisee matkustajia; ne huiskuttavat hyvästiä Itävallan keisarikruunun helmelle, Triest'ille, joka amfiteatterin lailla ympäröi Adrianmeren pohjukkaa.

Franz Joseph kulkee hyvää vauhtia ja kaupungin katot ja niitten takana siintävät vuoret ovat jo melkoisesti pienentyneet. Ja kun Almkvist myöhemmin tulee kojustaan, johon hän väliaikaisesti on sovittanut matka-arkkuja ja vaatteita, on kaksoisvaltakunta sulautunut muutamiksi sinisiksi vuorenhuipuiksi, jotka melkein katoavat hämärään. On ilta. Meri aaltoilee. Almkvist rupeaa voimaan pahoin ja menee nukkumaan. Mutta tullessaan seuraavan päivän iltana kannelle on hän jälleen entisellään. Hän hakee itselleen varjoisan paikan aurinkosuojuksen alta.

"Nyt, rakas Erik, voimme olla levollisia. Parina viikkona ei meillä, ole muuta työtä kuin koettaa saada olomme laivassa niin mukavaksi kuin mahdollista. Aion kuluttaa ensimmäisen osan tästä mieluisesta ajasta tutkimalla viime viikkojen sanomalehtiä. En ole lukenut ainoatakaan niistä sen jälkeen kuin lähdin Gårdbo'sta."

Ja professori sukeltaa kiiltävine silmälasineen suureen sanomalehtipinkkaan, jonka hän on ottanut mukaansa.

Sillä aikaa kävelee Erik edestakaisin kannella, mutta pysähtyy äkkiä kuullessaan pikku professorin kiljaisevan ja kysyy:

"Mutta mitä on tapahtunut?"

"Tapahtunutko! Ei mitään ole tapahtunut, paitsi että nämä sanomalehdet pilaavat kaikki edellytyksemme. Lokalanzeiger'issa on pitkä, Köpenhaminasta lähetetty sähkösanoma, jossa kerrotaan, että tuo tunnettu professori Almkvist, joka ratkaisi kultaisen maan arvoituksen, on nyt matkustanut Intiaan hakemaan erästä Kukunor-nimistä laivaa, joka on ryöstänyt j.n.e. Siinä on myös mainittu sekin, että matkustan Franz Joseph'issa. — Tuostahan voi tulla jo ihan hulluksi. Nyt lukevat sen tietysti kaikki tässä laivassa ja hälinä on valmis. Sähkösanoma on siinä Neue Freie Presse numerossa, joka tuotiin laivaan yhtäaikaa kuin mekin. Nyt tulevat kaikki koko loppumatkan töllistelemään meitä kuin mitäkin sirkuseläintä. Sehän on erittäin hauskaa!"

"Mutta emmekö voisi koettaa saada numeroa käsiimme ja hävittää sitä? Se ehkä pelastaisi meidät vielä."

Professorin silmälasit liukuvat aivan nenännipukalle asti.

"Sanoitpa jotakin, nuori ystäväni — kyllä kai se voi olla mahdollista.
Koetan ainakin vielä — ehkäpä se ei ole liian myöhäistä."

Ja toimekas oppinut rientää matkaansa.

Mutta viimeistä numeroa ei löydetä. Kiinalainen palvelija pahoittelee kovasti… se on kai joutunut hukkaan jollakin tavalla… "herra professori Almkvist."

"Almkvist! Kuinka tiedätte, että nimi on Almkvist?"

"Matkustajaluettelosta, teidän korkeutenne, ja matkatavaroista."

"Ahaa!"

Almkvist kiiruhtaa kannelle, joka nyt on melkein tyhjä. Erik on kadonnut. Etsittyään kauan, löytää hän matkatoverinsa aivan laivan keulasta. Siellä seisoo tuo nuorimies syventyneenä katselemaan ääretöntä ja kimaltelevaa merta.

Professori lyöpi häntä olkapäälle.

"Katso taaksesi Erik, koska vielä voit sen nähdä… se on Eurooppa, joka juuri katoaa taivaanrannan taakse… viimeinen välähdys vanhaa maailmaa, joka on ollut ja mennyt."

Mutta Erik ei käänny. Hän viittaa eteenpäin:

"Ei, katsokaa mieluummin tuonne, siellä vilahtelee uusi, jonne olemme matkalla."

"Suokaa anteeksi", kuulevat he samalla sanottavan pehmeällä, miellyttävällä äänellä ja moitteettomalla englannin kielellä, "suokaa anteeksi hyvät herrat, mutta minut on lähetetty ilmoittamaan päivällisen jo olevan valmiina."

"Ahaa", huudahtaa Almkvist, "tuo kiinalainen!"

Ja todellakin, siitä ei voi erehtyä, eräs Taivaanvaltakunnan poikahan se on. Erik näkee edessään hienopiirteisillä, vaaleilla kasvoilla ja uneksivilla, nerokkailla silmillä varustetun nuorenmiehen. Otsapuoli on ajeltu ja niskaa koristaa musta ja kiiltävä hiuspuska, joka riippuu pitkin selkää tummansinisen silkkipaidan päällä.

Almkvist, joka on hyvin nälissään, on jo menossa, mutta Erik jääpi vielä hetkeksi paikoillensa. Hän katsoo kiinalaisen tummiin ja raskasmielisiin silmiin. Ja seuraten äkkinäistä päähänpistoa ja jonkinlaista vastustamatonta myötätuntoisuuden tunnetta ojentaa hän kätensä kiinalaiselle palvelijalle.

"Tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle nimenne?" kysyy hän.

"Olen teidän korkeutenne vähäpätöisin palvelija. Minun mitätön ja tyhjänpäiväinen nimeni on Wen Siang."

"Tuletko?"

"Kyllä", vastaa Erik ja seuraa professoria upeaan ruokasaliin. Mutta koko päivällisen ajan on hän hajamielinen ja vastaa päin seiniä hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hän ei saa mielestään tuota keltaisen rodun edustajaa, kiinalaista, jonka lempeät silmät loistavat marmorinvalkeista kasvoista.

PROFESSORIN SUURENMOINEN AJATUS.

Merimatkaan Suez'in kautta Bombay'hin menee aikataulun mukaan seitsemäntoista päivää. Kolme niistä on jo kulunut ja Erik on jo ennättänyt tottua omituiseen elämään laivassa. Heillä ei ole muuta tekemistä kuin nukkua, syödä, polttaa tupakkaa, pelata ja keskustella.

Meri on kuin vaaleanviheriä rauhallinen kenttä. Näkyy tuskin värettäkään, paitsi niitä, joita laiva itse synnyttää. Vasta illalla auringon sammuessa mereen tuolla äärettömän kaukana, muutamien punaisten pilvenhattaroiden takana, rupeaa vähän tuulemaan ja meri kohoilee pieninä aaltoina. Tuhannet tähdet tuikkivat pian taivaalla ja ennenkuin osaa aavistaakaan näkyy niitten keskellä kuun pyöreä, hopeanhohtava kehrä, joka lähettää loistavat sädekimppunsa välkähtelevinä ilmaan ja aaltojen harjoille. Eräs laivamies soittaa harmonikkaa kokkapuolessa. Raskasmielisiä, höyrykoneen säestämiä, suruisia säveleitä.

On myöhä ja useimmat matkustajista ovat jo aikoja sitten menneet nukkumaan, ainoastaan Almkvist ja Erik istuvat vielä eräässä nurkassa, johon kuunvalo ei voi tunkeutua.

"Matkamme voipi", sanoo Almkvist, "parhaimmassa tapauksessa mahdollisesti loppua jo Bombay'hin. Jos emme ole myöhästyneet, niin tulemme ensiksi ja Kohinor putoaa suoraan syliimme. Meidän on koetettava pelastaa ystävämme vieraitten avutta… suunnitelmani mukaan, jonka jo ennen olen sinulle selostanut. Noin kuukauden tahi parin kuluttua voimme taas olla Köpenhaminassa yhdessä Kukunor'ista pelastuneiden kanssa. Sitten matkustamme oikein todella."

"Matkustammeko… sitten kuin olemme löytäneet…? Poistummeko
Tanskasta taasen? Ette suinkaan voine tällaista tarkoittaa, professori
Almkvist?"

Vaikka he istuvat varjossa, eikä ole mitään katseltavaa, niin puhdistaa professori kumminkin silmälasinsa oikein perinpohjin.

"Kyllä", vastaa hän, "sellainen on juuri tarkoitukseni. Ja me matkustamme samaa tietä takaisin taasen Bombay'hin ja sieltä kauemmaksi koilliseen. Voimme matkustaa pohjoista rataa pitkin Jabopur'in ja Benares'in kautta Bramaputra'lle ja tunkeutua tuota pyhää virtaa myöten Tibet'iin."

"Tibet'iinkö jonne eivät vielä kutkaan muut valkoiset miehet, paitsi
Prchevalskij ja Hedin, ole astunut jalallaankaan?"

"Kyllä, englantilaiset olivat siellä vuonna 1904, jolloin ne ajoivat itse Dalai Laman pois Llassa'sta, mutta jos katsot kartasta, niin näet Llassa'n olevan aivan tämän äärettömän maan laidassa. — Mutta jossakin muutamia satoja peninkulmia pohjoisempana, Kohi-nor-vuoriston jättiläiskorkuisten huippujen juurella olevassa erakkoluostarissa on 'Viisaitten kivi', josta eivät lännen sivistysnousukkaat osaa uneksiakaan."

Professori korjaa silmälasiaan ja tuijottaa kannelle, joka loistaa valkoisena kuunvalossa.

"Katsopas Erik, sinähän olet lukenut kertomuksen Kultaisen joen maasta ja tunnet siis suuren, kummallisen keksintöni: lämmön synnyttäjän. Mutta nyt olen jo melkein saanut valmiiksi toisenkin keksinnön, jolla on paljon suurempi vaikutus. Olet ensimmäinen, jolle sen kerron. Lähtökohtani on, että ihmisen tahto, kun se käyttää aivoja välineenään ilmaistakseen olemassaoloaan, ymmärräthän, synnyttää aivoissa jonkinlaisia aineellisia sähköilmiöitä. Tätä sähkövirtaa, joka silloin syntyy, olen kutsunut A-säteiksi. Ne toimivat muutamien säännöllisten luonnonlakien tapaan, ja olen huomannut, että ne paljon seuraavat samoja sääntöjä kuin valoilmiöt. Mikä voi silloin estää koneellisesti joutumasta näitä A-säteitä keinotekoisesti tehtyihin aivoihin, johonkin ulkopuolelle sitä paikkaa, jossa ajatustyö on ne synnyttänyt? Toisin sanoen, luulen olevan mahdollista sähköteitse lukea ihmisen ajatuksia… esim. valokuvata ne tahi aivanpa toistaa ne elävinä kuvina. Luulen voivani keksiä jonkun keinon, jolla voin näyttää ihmisen ajatukset sillä hetkellä kuin ne syntyvät. Älä luule, että liioittelen tahi hulluttelen, kun sanon sinulle, että jo kerran olin likellä päämäärääni ja minulta puuttui enää vain muutamia, vaikkakin tärkeitä renkaita keksinnöstäni, joka on todistava tämän ihmeen. Nämä renkaat, rakas Erik, onnistumme ehkä löytämään tuosta oudosta ja kummallisesta Himalaja'n takaisesta maasta, johon vuosituhansien tiedot ja sivistys ovat kertyneet. On enemmän taivaan ja maan välillä ja noitten vuorien takana, kuin mitä valkoiset ihmiset milloinkaan uneksivatkaan."

"Professori, teidän ajatuksenne on pyörryttävä. Pidättekö siis mahdollisena valokuvaamalla toistaa kaikki nuo tuhannet ja vaihtelevat mielikuvat, joita ihmisen ajatuskyky ja mielikuvitus kehittää sielujemme silmien eteen?"

"Kyllä!" Innoissaan nousee Almkvist seisomaan ja alkaa puhua esitelmä-äänellä. "Hyvät herrat… ja ymmärrätkö, minkälaisen maailman mullistuksen tämä erikoinen keksintö tulee saamaan aikaan, jos se toteutuu? Voitko käsittää sitä laajaa ja suuriarvoista valistusta, jota se tulee kehittämään ihmissieluissa, jos se saadaan jollakin Edinson'imaisella koneella päivittäiseen käytäntöön? Ja minkälaisia edistymisiä taiteessa ja kirjallisuudessa! Maalari voipi vangita kauniin ja haihtuvan väriunelmansa; runoilija saa teokseensa kaiken sen raikkaan alkuperäisyyden. Ja vielä enemmän, ajatukset eivät olisi enää tullivapaita, teeskentelijä ei voisi enää saada luottamusta osakseen, jokainen likainen ajatus joutuisi päivänvaloon, ja niin tulisi jokaiselle kunnianasiaksi sivistää ajatuselämäänsä ja pitää se erillään kaikesta likaisesta, koska sitä ei enää voisi peittää ulkokultaisella naamalla ja valepuheilla. Sisällinen, todellinen ihminen tulisi kysymykseen, sillä jokaista, joka pyrkisi yhteiskunnan kukkuloille, voitaisiin tutkia ja todeta, minkälainen hän todellisuudessa on."

Almkvist on puhuessaan mukaantunut haluunsa olla liikkeellä ja käyskentelee edestakaisin kuun valaisemalla kannella. Innoissaan hän ei huomaa tulleensa liian likelle kävelykannelle vievien jyrkkien rappusien reunaa. Hän kompastuu ja lankeaa nenälleen. Erikiltä pääsee huuto. Näyttää siltä kuin professori syöksyisi alas, tekisi ilmamatkan, josta olisi taittuneet niskat seurauksena. Mutta samassa hetkessä rientää varjosta esiin eräs mies, tarttuu Almkvist'in takkiin ja riuhtaisee hänet niin voimakkaasti takaisin, että professori istua mötkähtää kannelle… ja näkee tuhansia tähtiä.

"Suokaa anteeksi", sanoo samalla lempeä ääni, "pyydän teidän korkeuttanne suomaan anteeksi palvelijakoiralle, mutta se oli välttämätöntä voidakseni pelastaa teidän korkeutenne hengen."

Ennenkuin Erik ennättää paikalle on pelastaja poissa. Hän on astunut takaisin varjoon ja kadonnut yhtä äänettömästi ja salaperäisesti kuin tulikin.

Almkvist nousee vaivaloisesti ja nilkuttaa penkille istumaan.

"Sehän oli tuo kiinalainen"… sanoo hän, "sinun kiinalaisesi? Mistä hän ilmestyi? Ja mihin hän meni? Hän on varmaan vakoillut meitä ja kuunnellut… tuo roisto."

"Rakas professori", sanoo Erik hiljaa, mutta vähän vihaisesti, "eiköhän joku toinen nimitys olisi sopivampi? Hänhän pelasti kumminkin henkesi!"

PIENI KIERTOMATKA JA HIRVEÄ SÄIKÄHDYS.

Huolimatta suuresta ylellisyydestä, jota muuten on tuhlattukin Franz Josephiin, on tilavuus tanskalaisten matkatoverien hytissä hyvin rajoitettu ja vaikka ikkuna onkin raollaan, muuttuu ilma aamupuoleen raskaaksi ja ummehtuneeksi ahtaitten seinämien sisällä. Sekä professori että Erik ovat sentähden oikeita aamulintuja tällä merimatkalla. Tänään sitä vastoin on jo myöhäinen aamupäivä ennenkuin he heräävät. Professori venyttelee itseään ja haukottelee.

"Ah, onko professori hereillään…? Olen maannut hiljaa kuin rotta, etten herättäisi teitä… yön harha-askeleen… jälkeen."

"Vai niin, mutta muuten voin sanoa sinulle, etten ole ollenkaan tyytyväinen tuohon kiinalaiseen. Hän hiiviskelee ympärillämme melko epäilyttävällä tavalla. Palvelija! Mitä hän meiltä oikeastaan tahtoo? Minä puolestani inhoan kissoja ja kiinalaisia. Eivät kummatkaan rupea vieraitten kanssa tekemisiin, enemmän kuin he itse tahtovat. He eivät ole niin uskollisia kuin koirat. He ovat ylpeitä!"

"Eikö sellainen pidäkin olla? Tunnustan pitäväni kissoista juuri sentähden, että ne eivät ole — koiramaisia."

Almkvist on sillä aikaa ryöminyt kojustaan.

"Nyt on meidän noustava, hyvä herra!"

On todellakin jo aika. Aurinko on korkealla taivaalla. He ovat nukkuneet ainakin parin aterian sivu.

On todellakin jo aika. Aurinko on korkealla taigalla. He ovat nukkuneet ainakin parin aterian sivu ja se harmittaa professoria vähäsen, sillä vaikka hän jokapäiväisessä elämässään onkin jotenkin säästäväinen, niin ei hän tässä tapauksessa tahtoisi missään nimessä lahjoittaa ravintoloitsijalle mitään.

"Mutta mitä maailmassa onkaan tapahtunut Franz Josephille, sehän ei
liiku paikaltaan!" huudahtaa professori astuessaan kannelle. "Rakas
Erik, olemme nukkuneet tärkeän hetken, Afrikaan tulomme. Tämä on kai
Port Said!"

Ja professori on oikeassa. Heidän nukkuessaan valtamerilaiva on ankkuroinut Suez'in kanavan suuhun ja jääpi sinne kuudeksi tunniksi. Kaikki haluavat tehdä pienen kiertomatkan satamakaupungissa. Ainoa, joka ei halua mukaan, on eräs nuori katolilainen pappi Pierre Legrand, joka on matkalla Kiinaan katolilaisen lähetyksen palvelukseen.

"Jos tahdotte seurata neuvoani", sanoo hän, — "mutta luultavasti sitä ei tahdota, sillä saadessaan valita, tehdäkö tyhmyyksiä, vai ei, valitsee enemmistö edellisen ja jääpi laivaan, antaen Port Said'in olla siellä, missä se on. Kaupunki ei nyt todellakaan ole vierailun arvoinen. Siellä ei totta puhuen ole muuta kuin kapakoita, pelihuoneita ja kaikenlaisten ihmispaheiden ja rikoksien tyyssijoja. Ei mihinkään paikkaan koko maapallolla ole synti ja kurjuus niin keskittynyt kuin Port Said'iin. Ilmakin siinä kaupungissa on saastutettu kaikella sillä pahalla, jota se sisältää."

Almkvist tahtoi kumminkin käydä muutamassa konsulinvirastossa ja Erik seurasi häntä. Pierre Legrand pudistaa arveluttavasti päätään katsoessaan nuoren tanskalaisen jälkeen, jonka kanssa hän oli keskustellut muutamia kertoja. Erikin avonaiset, nuoret kasvot ovat miellyttäneet tätä paavin kirkon palvelijaa, joka niinkuin useat hänen virkatovereistaan on ihmistuntija. Hänen ennustuksensa toteutuu. Erik on todellakin joutunut pulaan. Hyvästit, jotka Eurooppa hänelle jätti, sillä Port Said on Euroopan ja koko kristikunnan haiseva lantatunkio, ovat hyvin kovakouraiset. Kun Almkvist palaa laivaan pitkien keskustelujen jälkeen englantilaisessa ja ranskalaisessa konsulinvirastossa, kyselee hän turhaan nuorta matkatoveriaan.

"Mitä onkaan tapahtunut?" kysyy hän Pierre Legrand'ilta; "jätin hänet englantilaiseen konsulinvirastoon. Sillä aikaa kuin puhuin ja sähkötin, halusi hän katsella vähän kaupunkia, tätä hirveän rumaa ja puutonta kaupunkia. Siihen ei hänellä menisi tuntia enempää aikaa. Nyt on jo kulunut kolme tuntia ja hän ei ole vieläkään näyttäytynyt. Olen todellakin hyvin levoton."

"Niin, ja syystä", vastasi pappi. "Menkäämme heti maihin ja pyytäkäämme poliisin apua. Näittekö autonkuljettajan? Se on ollut luultavasti oikea roisto, joka on luullut nuorta muukalaista hyväksi saaliiksi."

"Ahaa, tyhmäin petkuttaja!"

"Niin, synnillä on monta nimeä. Mutta kiirehtikäämme!"

He eivät todellakaan saa menettää ollenkaan aikaa. Viimeistään kahden tunnin kuluttua lähtee laiva ja se ei odota. Siis pian poliisipäällikön luo!

Mutta samassa hetkessä kuin Almkvist aikoo astua portailta laiturille, tarttuu Pierre Legrand häntä käsivarteen.

"Ei, pysähtykää, varokaa itseänne, höyryruisku ja palosotilaat!"

Port Said'illa, joka on kokonaan rakennettu puusta, on tietysti ensiluokkainen palokunta, ja eräs sen höyryruiskuista näkyy syöksyvän esiin.

"Mutta sehän pysähtyy suoraan laivan porraslavan edustalle. Onkohan tuli päässyt irti Franz Joseph'illa?"

Palosotilaat hyppäävät laiturille ja nostavat erään taakan vaunusta — erään ihmisen. He kantavat hänet välissään tuohon kelluvaan hotelliin. Se on Erik. Hänen kasvonsa ovat päässä olevasta haavasta juosseen jähmettyneen veren peitossa. Vaatteensa on katulian tahraamat ja silmänsä suljetut. Hän on tunnotonna.

Mitä on tapahtunut?

"Emme todellakaan tiedä", vastaa palosotilaitten päällikkö. "Palopuhelin kutsui meidät, mutta tullessamme paikalle ei siellä ollut tulen alkuakaan, vaan sen sijaan tämä nuori mies… reikä päässään, ryöstettynä, tainnoksissa. Mutta kaikista kummallisinta on, että hänen rintaansa oli kiinnitetty eräs paperipalanen… niin, tässä sen näette."

Ja palosotilas näyttää lappua, johon on englanninkielellä kirjoitettu:

"Tämä mies on matkustajana höyrylaivassa Franz Joseph, joka on
Lesseps-laiturissa ja jatkaa matkaa kanavan läpi klo 7 i.p."

"Ah!" sanoo Pierre Legrand, "saanko minä katsoa paperipalasta… niin… aivan niinkuin luulinkin, tämä on Franz Josephin ruokalistoja."

"Silloin on kai roisto löytänyt sen hänen taskustaan ja päättänyt siitä, että hän on täältä."

"Niin, voihan sekin olla mahdollista."

Mutta myöhemmin, kun Erik on kannettu hyttiinsä, Almkvist ja Legrand valvovat hänen luonaan, sanoo pappi:

"Tuo juttu ruokalistasta ei olekaan niin yksinkertainen kuin näytte luulevan. Näittekö päivänmäärää?"

"Päivänmäärääkö?"

"Niin… Listat painetaan laivassa joka päivä, ja tämä lista on päivätty tänä päivänä. Se on klo 6:ksi valmistetun päivällisen ruokalista."

"No niin, mutta mitä se todistaa?"

"Yksinkertaisesti sitä, että korttia ei ole löydetty Erikin taskusta, vaan joku laivassa olevista on kiinnittänyt sen häneen, joku kyökki- tai tarjoiluhenkilökunnasta."

"Ahaa", vastaa Almkvist, joka äkkiä huomaa jotakin, "kiinalainen!"

WEN SIAN& TOISENLAISENA.

Franz Joseph on onnellisesti päässyt Suez'in kanavan neulansilmästä, käärmemäisestä palasesta Katkeraanjärveen, joka on puolimatkassa kanavan päätepisteitten Suez'in ja Port Said'in välissä. Almkvist ja Pierre Legrand seisovat kannella.

"Jumalalle kiitos", sanoo Legrand, "että se meni niinkuin meni. Nuori matkatoverimmehan on jo pian terve ja hyvissä voimissa. Hän on aivan all right ennenkuin olemme Suez'issa."

"Mutta tätä", vastaa Almkvist ja viittaa merelle päin, "ei hän kumminkaan saa nähdä, ja se on vahinko."

Professori on oikeassa, heidän edessään leviävä panorama on todellakin hyvin kaunis. Afrikan sinisenvihreän iltataivaan alla, jonka rannalla vielä muudan purppurajuova kertoo laskeutuneesta auringosta ja jonka ijankaikkisessa ja hiljaisessa korkeudessa Islam'in vertauskuva, kultainen kuunkehrä kaartaa hopean välkkyvien, juuri syttyvien taivaankynttilöiden keskellä, leviää heidän edessään järvi, jossa kuvastuu alituisesti liikkuvia tuhansia keltaisia, punaisia ja vihreitä valoja — satojen höyrylaivain lyhdyistä. Ja tähän värimosaiikkiin heittävät sähkövalonheittäjät leveitä valkoisia sädekimppujaan.

Seuraavana päivänä sivuuttaa Franz Joseph Suez'in poikkeamatta maihin ja kyntää pian täydellä vauhdilla Punaisen meren aaltoja. On polttavan kuuma. Matkustajat torkkuvat auringonverhon alla. Erik on nyt toipunut Port Said'issa saamastaan vammasta ja kertoo Pierre Legrand'ille kokemuksistaan tuossa riettaassa satamakaupungissa. Oli tapahtunut, että auton tullessa erääseen ahtaaseen ja viskyltä haisevaan kujaan, kuljettaja pysähdytti sen ja selitti jonkun renkaista olevan vahingoittuneen. Herra menettelisi viisaimmin, jos korjauksen aikana levähtäisi ja nauttisi virvokkeita tuolla pienessä kahvilassa, jonka eteen auto "sattumalta" oli pysähtynyt. Erik oli tuskin ennättänyt ovesta sisään, kun häntä jo kohdeltiin odotettuna saaliina — kalana, joka oli mennyt verkkoon. Ennen kuin hän tiesikään, oli hänet ympäröity, työnnetty seinää vastaan, ryöstetty ja koska hän oli tehnyt kovaa vastarintaa, oli häntä lyöty tuolilla päähän. Kuitenkin onnistui hänen verta vuotavana ja pyörryksissä tunkeutua joukon läpi kadulle, mutta auto oli kadonnut. Verenvuodon heikontamana vaipui hän siihen ja meni tainnoksiin. Sitten ei hän muista mitään, ennenkuin heräsi kojussaan Franz Josephissa.

"Niinkuin näette", sanoo Pierre Legrand Almkvist'ille, "otaksumiseni pitää paikkansa. Nyt saamme nähdä, olitteko oikeassa. Meidän on kuulusteltava tuota kummallista kiinalaista, joka on pukeutunut palvelijaksi ja esiintyy sitäpaitsi nyt pelastavana enkelinä. Minä kutsun heti…"

Mutta Erik asettuu hänen tiellensä. "Suokaa anteeksi arvoisa isä, mutta en halua minkäänlaista keskustelua tässä asiassa. Jos meidän nyt on välttämättä kajottava tähän asiaan, niin olen itse henkilökohtaisesti puhuva Wen Siang'in kanssa."

"Wen Siang'in? Kuka on Wen Siang?"

"Hänestähän juuri puhuitte, tuosta kiinalaisesta palvelijasta… mutta kas, tuollahan hän onkin!" Ja Erik kutsuu: "Wen Siang!"

"Tulen!" Kiinalainen on juuri tarjoillut teetä muutamalle naiselle ja tulee nyt suoraan kannen poikki salonkia kohti. Erik kiiruhtaa häntä vastaan.

"Wen Siang", sanoo hän, "luullaan, että sinä pelastit minut Port Said'issa, seurasit minua ensin, kutsuit sitten apua ja kiinnitit lapun rintaani. Sano, onko asia niin, että voin kiittää sinua."

Wen Siang'in kasvot ilmaisevat teeskentelemätöntä kummastusta.

"Pyydän anteeksi, että sellainen koira kuin minä uskallan vastustaa teidän korkeuttanne, mutta siinä on varmaan joku erehdys. En käynyt ollenkaan maissa Port Said'issa." Wen Siang sanoo tämän niin kovasti, että kuunteleva pappi voi ne erottaa, mutta sen jälkeen kumartaessaan niin syvään, ettei kukaan voi nähdä hänen kasvojaan, sanoo hän kiivaasti ja hillitysti:

"Olkaa, niinkuin uskoisitte puheeni… Kerron teill kaikki… täällä kannella yöllä… kun kaikki nukkuvat. En salaa teiltä mitään." Kovasti lisää hän:

"Onko teidän korkeudellanne muuta käskettävää?"

"Ei, saat mennä!"

Wen Siang kumartaa uudestaan ja kiiruhtaa pois.

Mutta Erik palaa Pierre Legrand'in luokse. "Kuten kuulitte, olemme erehtyneet. Wen Siang ei käynyt maissakaan koko Port Said'issa."

Pierre Legrand katsoo kiinalaisen silkkipuseroa, joka juuri katoaa salongin oven taakse. "Rakas nuori ystäväni", sanoo hän, "koska teidän holhottinne, herra Wen Siang sanoo sen, niin on se tietysti totta! Mutta neuvon teitä kaikissa tapauksissa — niin suokaa teeksi — olemaan varovainen. Sanotaanhan täällä itämailla, että tarvitaan kolme eurooppalaista petkuttamaan yhtä juutalaista ja kolme juutalaista yhtä kiinalaista, niin että…"

Loppupäivän oli Erik hiljainen.

Niin saapuu yö. Kuun kultainen sarvi kuvastuu meren yönmustaan sineen.
Kaukana idässä kuun hopeoiman meren juovan takana siintää Onnellisen
Arabian rannikko. Kansi on autio, näyttämö tyhjä.

Nyt narisee eräs ovi hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti syvässä hiljaisuudessa, kun se varovasti avataan ja taasen suljetaan. Eräs ihminen kiiruhtaa kuun juovan yli laivan mahtavan savupiipun suojaan. Se on eräs mies. Hän seisoo kauvan aivan hiljaa. Hän kuuntelee. Äkkiä kääntyy hän ympäri kuultuansa pimeästä hiljaisen, kulkevan äänen, ja kuu valaisee hänen kasvonsa. Se on Erik.

Pimeästä kuuluva ääni vaikenee, lähenevä pysähtyy. Erik menee vastaan.

"Wen Siang", sanoo hän, "olen täyttänyt pyyntösi. Olen täällä, kuullakseni mitä sinulla on sanottavaa. Olit siis kumminkin se, joka pelastit henkeni Port Said'issa?"

Wen Siang taivuttaa syvälle kalpeat kasvonsa, jotka näyttävät kuunvalossa vielä vaaleammilta, ja Erik ei näe tuota hienoa hymyä, joka leikkii hänen huulillaan.

"Wen Siang on teidän korkeutenne kaikkein nöyrin palvelijakoira, joka pyytää teiltä suomaan anteeksi sen, että hän antaa kiittää itseään. Kumminkin on totta, että minä, tuntien tuon tunkionhajuisen kaupungin, seurasin salaa teidän korkeuttanne ja kutsuin apua, ampumalla revolverillani palohälyytykseen. Siinä kaikki. Tämä päivänselvä asia ei ansaitse kiitosta."

"Oli kumminkin niinkuin luulin. Mutta sanoppas, mitkä syyt pakoittavat sinut seuraamaan jäljessäni ja vartioitsemaan minua — minua enemmän kuin noita toisia?"

Nuori kiinalainen vastaa epäröimättä:

"Koska teidän korkeutenne elämä on minulle arvokkaampi kuin noitten toisten."

"Mutta miksi?"

Wen Siang epäröi hetkisen. Sitten kohottaa hän vaaleita kasvojaan ja katsoo tummilla silmillään kiinteästi Erikkiin.

"Sentähden, että tarvitsen teitä ja te minua. Matkustattehan isänmaahani, taivaan valtakuntaan, maailman suurimpaan ja maailman omituisimpaan."

"Kiinaanko? Eikö mitä — Tibet'iin ehkä."

"Tiibet'iin tahi Kiinaan, se on sama. Lohikäärme hallitsee molemmissa. Matkustatte siis Kiinaan ja tarvitsette palvelijan, joka tuntee maan ja puhuu sen kieltä. En tarvinne huomauttaa teille, kuinka suureksi hyödyksi olisinkaan matkallanne."

"Ja miksi hyödyksi olisi se sinulle itsellesi?"

"Saan tilaisuuden vierailla isänmaassani tuntemattomana."

Hän sanoo nämä sanat tavalla, joka ilmaisee sivistyneen kiinalaisen. Salaman tavoin, joka hetkeksi valaisee pimeän maiseman. Ehkäpä Wen Siang tuntee sen itsekin, koska hän taasen pukeutuu naamariin, kumartaa syvään ja sanoo: "Pyydän teidän korkeuttanne suomaan anteeksi rohkeuteni. Olen vain tuollainen palvelijakoira, joka…"

Mutta Erik keskeyttää:

"Mutta Wen Siang, miksi käytät tuollaista puhetapaa? Et voi milloinkaan tulla palvelijakseni, koska hyvin ymmärrän, että isänmaassasi olet niitä, jotka sanovat: tule ja silloin tullaan, mene ja silloin mennään! En tiedä, mitkä syyt ovat pakoittaneet sinut elämään niin eristettynä maastasi ja tuossa valepuvussa, tahi mitkä syyt pakoittavat sinua minua palvelemaan tuntemattomana, enkä tahdo sitä tietääkään, mutta jos haluat seurata meitä matkallamme, niin kiitän ja suostun. Kumminkaan ei palvelijana, vaan ystävänä."

"Juuri", vastasi Wen Siang, "juuri palvelijananne, aivan palvelijakoirananne, siitä riippuu kaikki. Muistakaa se!"

Wen Siang vaikenee hetkeksi. Sitten puhuu hän taasen ja äänessään on hyvin vakava sointu:

"Teillähän on itsellännekin joku päämäärä, eikö totta? Etsitte jotakin, jota rakastatte. Ja olette valmis matkustamaan merien ja maitten, vuorien ja aavikoitten, jopa tulenkin halki löytääksenne hänet. Ei mikään voi teitä estää. Eikö olekin niin?"

"On… on!"

"No niin… Ja tämä päämäärä on teidän elämänne, sielunne. Syvältä, selittämättömästä itsestänne tuleva tuli pakoittaa teitä. Tiedätte siis, mitä päämäärällä tarkoitetaan. Jos tulisi tarpeelliseksi, pelastaaksenne rakastettunne, pukeutua kerjäläiseksi, niin ettekö tahtoisi sitä tehdä? Eikö Jesus, jota palvelette, ole kaikiksi ajoiksi liikuttava esimerkki siitä, mitä uhrautuvaisuudella ymmärretään? Minulle se näyttää, ettei mikään nöyryytys ole niin syvä, etten tahtoisi sitä kärsiä palvellakseni maatani ja antaakseni sille maailman hallitusvallan, joka sille kuuluu. Tunnen esi-isäin historiaa kolme tuhatta vuotta taaksepäin. Olen nähnyt heidän nimensä piirrettyinä kultaan heimoni temppelissä. Heidän silmänsä katsovat minuun. Kuinka uskaltaisinkaan kohdata esi-isiäni, jos pettäisin maani? Tiedän keinon päämääräni saavuttamiseksi: olen koirapalvelijanne. Olen tuon lännestä tulleen oppineen miehen ja hänen toverinsa kurja kuli, jolle maksatte siitä että hän hoitaa kameelinne ja on tulkkinanne vieraassa maassa. Suostukaa siihen. Emme ole keskustelleet mitään…"

Erik aikoo vastata, mutta Wen Siang kumartaa syvään ja hymyilee taasen kuun valaistessa hänen kalpeita kasvojaan.

"Olen teidän korkeutenne koirapalvelija… ja mitätön, joutava nimeni on Wen Siang."

Erik tahtoo puristaa hänen kättään, mutta tavoittaa vain tyhjää ilmaa.
Wen Siang on kadonnut.

Erik menee laivan partaalle ja tuijottaa kauas itään päin. Ensimmäinen purppurajuova taivaanrannalla ennustaa jo lähestyvää, hehkuvan kuumaa päivää.

VALKOISTA JA KELTAISTA.

"Huh!" puhisee Almkvist kuivatessaan hikeä otsaltaan, "leivinuuni on kuin jääkellari tämän rinnalla."

Laiva on Aden'in ulkosatamassa, maailman autioimmassa ja kuumimmassa paikassa, Aden'issa, missä ei mikään kukka kasva, mikään puu verso, ruoho idä ja missä ei milloinkaan sada.

"Herran kirous painaa tätä paikkaa", sanoo Legrand, "maa hehkuu kuin helvetin esikartanossa."

Valloittamattomissa linnoituksissa, jotka suojelevat vuorien ympäröimää, syvää satamaa, liehuu Englannin lippu.

"Aina vain Englanti", huokaa tuo ranskalainen pappi. "Mutta missä on matkatoverimme, nuori herra Holm? En ole nähnyt häntä tänä päivänä."

"Hän on maissa. Odotan sähkösanomaa tänne Aden'iin ja hän on sitä noutamassa."

"Vai niin, vai sillä tavalla."

Heti päivällisen jälkeen, kaikkien ollessa laivassa puolikuolleina kuumuudesta, tuli Erik takaisin. Hän oli hyvin kalpea.

Almkvist kiiruhtaa häntä vastaan. "Oliko sähkösanoma siellä?"

"Kyllä", vastaa Erik ja ojentaa paperin vapisevalla kädellä. "Siellä oli sähkösanoma… sähkösanoma, joka tekee tyhjäksi kaikki toivomuksemme mitä hävittömimmällä tavalla!"

Almkvist levittää asiakirjan luettavakseen. Mutta kirjaimet hyppivät hänen silmissään.

"Hitto minut vieköön, jos saan siitä selvää!" sanoo hän. "Lue sinä
Erik!"

Ja Erik lukee äänellä, joka vapisee kiihoituksesta:

"Kukunor saapui tänne kahdeksan päivää sitten. Rokka tuli heti maihin ja jatkoi pysähtymättä koilliseen laivaväki mukanaan. Tiedustelen jatkuvaa matkasuuntaa."

Almkvist huomaa heti miten tärkeä tämä tieto on. Ensimmäisessä hetkessä kumoaa se kaikki toiveet tuon tunnottoman intialaisen vangitsemisesta ja hänen "synnynnäisten" grönlantilaisten vankiensa vapauttamisesta. Neljäntoista päivän etumatka! Hän on, kirjaimellisesti sanottuna, ollut jo kauan kaiken kunnian ja rehellisyyden saavuttamattomissa — saalis piiloitettuna johonkin intialaiseen palatsiin, mistä eivät englantilaisen majesteetin sotamiehetkään voisi heitä löytää, jos voisikin taivuttaa heidät niitä hakemaan.

"Niin Erik, tämä on vakavaa… hyvin vakavaa. Jutta älä vain kadota rohkeuttasi! Sillä, kun kaikki kääntyy ympäri… jos ei asiamiehemme Bombay'ssa kadota jälkiä, niin ei ole peli vielä menetetty. Voimmehan mekin tunkeutua… koilliseen!"

Silloin nostaa Franz Joseph ankkurinsa ja liukuu majesteetillisesti Aden'in paljaasta, kallioitten ympäröimästä satamasta. Liikunto synnyttää vähän vetoa ja tuntiessaan tämän viileyden alun, huokaavat melkein sulaneet matkustajat helpotuksesta. Kaikki ovat iloissaan päästessään tuosta varjottomasta kuumuudesta. Matka Arabian merellä on alkanut.

Legrand lähestyy ja lyöpi professoria olkapäälle.

"Olette kuin puusta pudonnut ja niin syventynyt sisäisiin tutkisteluihin, että unhoitatte seisovanne keskellä auringon paistetta. Jos tahdotte välttää auringonpistoa, niin kiiruhtakaa varjoon! Mutta saittehan sähkösanoman… huonoja uutisia, vai…?"

Erik vastaa. Hänen kasvoihinsa on äkkiä ilmestynyt jotakin kovaa ja katkeraa.

"Jotakinko tapahtunut? — Äh, ei mitään muuta kuin onnettomuus."

"Onnettomuusko? — Se sana sisältää paljon, nuori mies. Mutta kuinka…?"

Erik on lähestynyt pappia ja hänen silmänsä säkenöivät:

"Niin, että Jumala, jota palvelette, on sallinut jotakin kauheata…"

"Erik", sanoo professori Almkvist, "ymmärrän kyllä, miltä sinusta tuntuu, mutta kaikissa tapauksissa… noin et saa sanoa."

"Kyllä, niin täytyy ja on pakko puhua! Oh, pastori Legrand, jos te tietäisitte! Minä sanon sen teille: Hän oli lempeä kuin Jumalan enkeli, puhdas, kaunis ja lujaluontoinen. Hän luotti kokonaan Jumalaan. Hän ei ajatellut varmaan milloinkaan yhtään ajatusta, joka ei olisi ollut Jumalalle mieliksi, niin puhdas ja hyvä hän oli. Ja kumminkin voi Jumala sallia tällaista…" Erik antaa surullensa vallan ja puhuu katkerasti ja uhittelevasti. Hänen surunsa on hillitön ja sen voikin selvästi huomata epätoivon piirteestä hänen suunsa ympärillä. Mutta Legrand ei sitä näe. Hän kuulee ainoastaan pilkkaavat sanat ja kasvonsa muuttuvat niinkuin veri niitä huuhtoisi.

"Mato" sanoo hän, "kurja mato, kuka olet sinä, joka uskallat nousta Jumalaa vastaan? Minkä parannuksen luulet olevan tarpeeksi suuren poistamaan elämän kirjastasi nuo kauheat sanat, jotka perkele, joka sotii sielustasi Jumalan kanssa, on pannut kielellesi? Sinä, joka et tiedä mistä ja mihin, sinä, jonka aivot, vaikka ne ovatkin täynnä ihmisviisautta, eivät voi hetkeäkään käsittää olemassaolon arvoitusta — sinä tahdot opettaa Jumalaa, miten hän oikeudenmukaisemmin ja viisaammin voisi ohjata maailmaa. Sinä siis sen tiedät! Sydämesi hehkuu totuuden ja oikeuden puolesta ja hän sallii rikoksen tapahtua. Sinä olet tietäjä, joka näet selvään — Jumala on hölmö, joka antaa itseänsä pettää ja joka hylkää lapsensa… Ah sinä kurja raukka, joka tahdot tutkia Jumalan teitä! Hämmentynyt olio, joka unohdat, että paha maailmassa on yhtä hyvin voimaa kuin hyväkin. Nuorukaisraukka, jonka aivot ovat jo niin kivettyneet, ettei valo tuskien kiduttamasta ja ristiinnaulitusta vapahtajasta voi sinne tunkeutua. Sillä siinä valossa ei eletä tilapäisten tietojen muruilla, jotka mahtuvat ihmisen ahtaaseen ajatuspiiriin, vaan uskon varmuudella, sydämen alistuvaisuudella ja — älä unhoita sitä milloinkaan — tottelevaisuudella!"

"Tuo kaikki, mitä sanotte, on kyllä totta, mutta ei muuta sitä tosiasiaa, että Arnaluk… ah Jumalani, Arnaluk on ryövärien käsissä… ja kärsii ehkä julmasti, niin ansaitsemattomasti. Onko tällainen Jumalan rakkautta?"

"Eikö Jumala rakastanut Jesusta?"

"Kyllä, epäilemättä, mutta…"

"… ja salli kumminkin, että Jesus ristiinnaulittiin kahden ryövärin väliin. Syyttikö hän Jumalaa, vaikka hän kärsikin suurinta vääryyttä? Mutta sinä Erik, joka olet kotoisin kylmästä kaukaisesta pohjolasta, sinä puit nyrkkiä sille jumalalle, jonka vaikuttimien ymmärtämiseen sinulta puuttuvat kaikki edellytykset."

"Mutta eihän näitä voi mitenkään verrata toisiinsa, Jumalahan antoi
Jesukselle voimaa kärsiä ja uskoa."

Legrand tulee aivan Erikin luo.

"Kristuksen täytyi ruokoilla häneltä sitä."

"Kristuksenko?"

"Niin, juuri Kristuksen Getsemanen yrttitarhassa silloin, kun paha, koko maailman syntikuorma painoi hänen sydäntään, silloin kun hän tunsi isänsä hyljänneen hänet ja hänen hikensä tippui maahan kuumina veripisaroina. Alistumisellaan rukouksessa sai hän voimaa ylhäältä."

"Niin hän…"

"Niinkuin hän, niin sinäkin ja me kaikki! Jumalan voima on tyhjentymätön lähde, joka kuohuu meille kaikille mittaamatonta ja rajatonta apua. Kuinka rikkaita virtoja siitä voimme johtaa sieluumme, pelastaa itsemme, sydämemme alistuvaisuuteen, uskomme hartauteen ja vahvuuteen."

Legrand on kohottanut kätensä. Nyt laskee hän sen varovasti Erikin olkapäälle.

"Rukoile", sanoi hän, "etsi voimaa sen alkulähteestä, pue päällesi Jumalan varustus ja rupea sitten sotimaan Jumalan puolesta pahaa vastaan. Ole varma siitä, että uskon miekka on terävämpi kuin tuo katkennut ja ruostunut säilä, jonka äsken kohotit Jumalan ijänkaikkista voimaa vastaan."

Seuraavana päivänä keikkuu laiva jo kaukana Intian valtamerellä. Onnellinen Arabia, josta eilenkin enää näkyi vain kapea juova taivaanrannalla, on nyt kokonaan piiloutunut maapallon pyöreyden taakse, ja kuuman vyöhykkeen aurinko ennättämättä vielä kokonaan karkoittaa aamun viileyttä, paistaa nyt rajattomalta näyttävälle merelle. Noustuaan jo ennen auringon nousua unettomalta vuoteeltaan seisoi Erik kannella. Nojautuneena laivan partaaseen tuijottaa hän eteensä — itään — tuohon suunnattomaan ja äärettömän suureen itämaahan, jossa asustaa kolme neljäsosaa maapallon asukkaista. Ja tämä ihmisjoukko on niellyt myöskin Arnaluk'in. Päätä pyörryttää ja sydän vavahtaa. Erik katsoo itään, aina vain itään. Pienen Legrand'in säkenöivät sanat kaikuvat vielä hänen korvissaan, mutta ainoastaan heikosti tuon yhtämittaisen ajatuksen rinnalla: Arnaluk ryövärien käsissä! Arnaluk hädässä, pahojen voimien vallassa! Nyt kun toivo siitä, että he ennen saapuisivat Bombay'hin on rauennut, tunkee tämä ajatus väkisinkin hänen mieleensä. Ja olla vielä viisi päivää voimatonna ja pakoitettuna toimettomuuteen tässä laivassa, on ajatus, joka voi melkein tehdä hulluksi.

"Teidän korkeutenne on aikaisin ylhäällä raskaine ajatuksineen", sanoo eräs ääni hänen takanaan. Ääni on Wen Siang'in. Erik kääntyy katsomaan. Niin, siinä seisoo tuo nuori, matkueen uusi kiinalaispalvelija.

"Ah Wen Siang", sanoo Erik huokaisten helpotuksesta saadessaan uskoa huolensa ystävälle, "tulemme liian myöhään. Jo kahdeksan päivää sitten saapui Kukunor Bombay'hin ja Rokka on nyt matkalla pohjois-Intian vuoristoon. Mutta me seuraamme jäljessä, menköön sitten syteen tai saveen."

"Viisaat miehet", vastaa kiinalainen, "karttavat teitä, jotka eivät kannata!"

"Wen Siang, silloin sinä et tunne meitä pohjalaisia. Muudan runoilijoistamme sanookin: 'Ehkäpä karille laivani ma saatan, mutta olipa hauska kiitää!'"

"Tämä pohjolan runoilija on varmaan nauttimansa kiitoksen arvoinen, mutta sallikaa palvelijakoiranne sanoa, ettei milloinkaan ole ihanaa kulkea sellaisilla teillä, jotka eivät ole varmoja."

"Wen Siang… et ymmärrä minua! Minun täytyy löytää Arnaluk nyt! Ja minä raivaankin tien hänen luokseen!"

"Tiet ovat moninaiset! Jos yksi on tukossa, kääntyy ymmärtäväinen takaisin ja koettaa toista. Eihän ole tarkoitus puskea päätään seinään, vaan onnistua! Taivu myrskyn ja kohtalon edessä, mutta älä milloinkaan taitu!"

"Ei Wen Siang, taipua ei saa milloinkaan, mieluummin katketa! Ei taipua, maksoi mitä maksoi! Sinä rohkeasydäminen Wen Siang ajattelet kai kuin minä?"

Wen Siang katsahtaa häneen ja hymyilee hienoa; melkein näkymätöntä hymyään… Itämaan hymyä.

"Oi ei", sanoo hän ja painaen kätensä sydämelleen kumartaa hän syvään… ja jatkaa pehmeällä, hillityllä äänellään:

"Aina taipua, mutta ei milloinkaan taittua!"

MUSTA HELMI.

Päivä kuluu toisensa jälkeen. Franz Joseph ähkyy kuumuudesta kokan kyntäessä Intian valtameren pitkiä aaltoja. Alkaa tuntua jo melko yksitoikkoiselta.

Aikaa tapetaan enimmäkseen keskusteluilla, ja professori pitää väittelystä pastori Legrand'in kanssa, semminkin kuultuaan, että Legrand oli hänen entisen matkatoverinsa, Aristide Legrand'in veli, joka oli saanut professorin tuleen ja liekkiin sanomalla: "Tiede on Jumalani!"

"Hän oli", sanoo Almkvist, "muuten hyvin rakastettava matkatoveri ja olen sittemmin lukenut monta hänen kirjoittamaansa romaania. Pidän niistä, koska ne ovat jännittäviä ja koska rakastan kaikkea jännittävää."

"Niin, veljeni kirjoittaa kertomuksia ja hän kokeekin sellaisia. Juuri tuon matkan lopussa, jolloin hän tapasi teidätkin, joutui hän kummalliseen seikkailuun."

"Oh, kertokaa…!"

"Kyllä, mielelläni. Mutta odottakaapas, minulla on varmaan vielä tallella hänen kirjeensä, jossa hän kertoo seikkailustaan. Luen sen teille… joksikin lisäksi päivän huvituksiin."

Matkatoverit siirtävät tuolinsa lähemmäksi ja Legrand lukee heille veljensä kirjeen:

Mustan helmen tarina.

Rakas veli, mitä sinä oikeastaan teet Kiinassa? Usko minua, teet hullusti. Olen nähnyt tuon Kiinan ja tutkinut sitä (hän oleskeli siellä neljä viikkoa) ja tunnustan, etten ymmärrä kuinka viitsit uhrata voimasi lähetykseen tahi muuhun toimeen tuossa paheisiin syvälle vajonneessa maassa, missä kaikki synnit viihtyvät sananlaskun: "Pu kan pu tschih'in" turvissa — ja se merkitsee: "Mitä silmä ei näe, se ei myöskään loukkaa mieltä." ("Minun täytyy", pistää pastori Legrand väliin, "huomauttaa arvoisille lukijoilleni, että veljeni tutkistelualue supistui Honkong'in eurooppalaiseen siirtolaan.") Mutta en tahdo sen enempää kertoa sinulle kokemuksiani, koska tiedän, miten mahdotonta on saada jotakin mustatakkista järkiinsä. Sinulla on oma käsityksesi asioista enkä tahdo sitä muuttaa!

Mutta jättäessäsi nyt vanhan maan ja lähtiessäsi tuonne "Taivaan valtakuntaan" tahdon kumminkin sinulle, korkeasti papillinen veljeni, tässä erotessamme kertoa erään seikkailun, joka sattui minulle tuolla kaukana ja vei sitäpaitsi minulta kaiken halun tunkeutua edemmäksi kiinalaiseen muurahaispesään. Ne ruojat sekottivat minut erääseen salaliittoon kunniakasta Mandshudynastiaa Fhang Ching'iä vastaan!

Mutta kuulepas nyt! Olin Kantonissa ja tahdoin täydentää huomioitani käymällä kiinalaiskaupunginosassa. Palkattuani siis neljä taivaallista kulia kantotuoleineen ja oppaaksi erään englannin kieltä puhuvan gentlemannin, läksimme tuohon kantotuolien vilinään, Kuangchowfus'in kapeille kaduille huvitti minua alussa katsella tuota musertavaa ylenkatsetta, jolla nuo ylpeät keltamot minua tarkastelivat, minua valkoista "raakalaista", joka olin uskaltanut "heidän" seuraansa, mutta pian alkoi minusta huvini olla vähän niin ja näin ja muuttuikin vähitellen terveeksi vihaksi. Keskellä "kymmenen tuhannen kaunottaren katua" heitti muudan katurakki minua mädänneellä meloonilla naamaan. Suutuin ja sivalsin veitikkaa kepilläni. Tuota minun varmaan ei olisi ollenkaan pitänyt tehdä, koska samassa hetkessä oli ympärilläni joukko katkeroituneita hiuspiiskoja. Niillä kai oli aikomus lynkata minut. Vetäisin revolverini esiin ja kai niklaus, joka kiilsi auringossa, peloitti niitä sen verran, että kerkesin syöksyä erääseen taloon — kauppaan, joka oli tyhjä. Luultavasti oli melu houkutellut omistajankin kadulle. Kiiruhdin usean huoneen läpi ja pysähdyin vihdoin muutamaan pimeään aukkoon, josta luulin jonkun porraskäytävän alkavan. Ilmanveto paiskasi oven takanani lukkoon. Äkkiä painui maa allani ja putosin erääseen kuiluun, miten syvälle, en tiedä. Näin tuhansia tähtiä ja menin tainnoksiin.

Missä olin ja kuinka kauan olin jo maannut siellä? En tiedä. Mutta kun taasen avasin silmäni, olin vieläkin aivan pilkkosen pimeässä. Kului hetkinen, ennenkuin tulin siksi paljon tuntoihini, että muistin, mitä oli tapahtunut. Kuinka kauan olin maannut tainnoksissa? Raapasin tulitikulla valkean ja katsoin kelloani. Se seisoi. En tullut siis hullua viisaammaksi. Nakkasin tikun menemään ja aloin miettiä. Luultavasti oli minua ajettu takaa taloon, mutta koska minua ei oltu löydetty, oli varmaan luultu minun päässeen pakoon. Siis olin toistaiseksi turvassa, ainakin niinkauan kuin pysyin liikkumatta. Kuinkahan pääsisin ulos kadulle? Olin juuri aikeessa sytyttää uuden tikun, kun kuulin puhetta aivan vierestäni. Huomasin nyt myöskin heikkoja valojuovia, jotka tunkeutuivat seinän raoista. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin. Seinän takana puhui joku kauan ja innokkaasti. Ryömin varovaisesti leveimmän raon luokse ja koetin tirkistää huoneeseen. Näin vain pienen osan huoneesta, mutta kumminkin tarpeeksi ymmärtääkseni, että siellä pidettiin jonkun tämän salaliittojen luvatun maan salaisen seuran kokousta. Kuuntelin nyt hengähtämättä ja ymmärsin pian, että olin silminnäkijänä eräässä itse San-ho-hui'n, Mandshudynastian verivihollisen, Kiinan vanhimman ja vaikutusvaltaisimman valtiollisen vapaamuurariseuran kokouksessa. "Fhang Ching, Fuh Ming." Alas Mandshut ja palauttakaa jälleen kansallinen hallitus!

Jos ymmärsin oikein, oltiin juuri ottamassa uutta, jäsentä seuraan. Oli pystytetty alttari, jonka edessä eräs valkoisiin vaatteisiin puettu mies oli polvillaan, joku seuran jäsenistä luki pakanallisen määrän sanoja, joita kandidaatti kertasi vapisevalla äänellä, ollen silminnähtävästi hyvin järkytetty hetken vakavuudesta ja merkityksestä. Kun tämä oli lopetettu, asetettiin polvistuneen miehen viereen pyhäsavuastia ja mies vannoi juhlallisen valan. Sitten aloitti tuo kunnianarvoisa suurmestari, tahi mikä hän lienee ollut, jälleen tutkinnon. Ymmärsin ainoastaan pari lausetta, niinkuin esim.:

"Kuinka korkea on veljeskunta?"

"Niin korkea kuin silmä vain näkee."

"Kuinka leveä?"

"Niinkuin Peking, Nanking ja nuo kolmetoista maakuntaa."

Äkkiä, juuri kun kaikki oli parhaassa vauhdissa, syntyi levottomuutta jossakin huoneen perällä, jossa arvelin pöksän oven olevan. Eräs veli, joka ei tiennyt tunnussanaa, pyrki sisään. Ulkopuolella ovea vahti huusi: "Tapan sinut!" Siihen vastasi joku: "Kurkkuni on kova, en pelkää!" Silloin päästettiin hänet sisään. Ymmärsin nuo sanat täydellisesti, koska ne sanottiin englannin kielellä.

"Katsokaa tänne", kuulin sanottavan kirkkaalla ja kovalla äänellä, "gentlemannit… katsokaa tänne, kädessäni on minulla Kiinan onni!"

Kokouksen osanottajia värisytti, tuntui siltä kuin jännitys olisi lauennut helpotuksen huokaukseen. Vieras, jonka kasvoja en vieläkään nähnyt, nosti kätensä ja katso, siinä loisti kallis, musta Paragon-helmi.

Suurmestari otti helmen vieraalta, tutkiskeli sitä kauan aikaa tarkasti ja puhui sitten syvällä, sisäisestä liikutuksesta vapisevalla äänellä. Ymmärsin ainoastaan muutamia sanoja; hän ei varmaankaan puhunut kiinan kieltä, joka muuten onkin laaja käsite, vaan jotakin rannikkomurretta eli niin kutsuttua "pigeon-engelskaa." Käsitin kumminkin sen verran, että helmi oli Ching-hallitsijasuvun kuuluisa taikakalu ja sen kadottaminen toisi onnettomuutta San-ho-hui'n vihaamalle hallitsijahuoneelle. Sitä, että veljeskunnan asiamies oli onnistunut saamaan kalleuden käsiinsä, pidettiin nähtävästi maailmanhistoriallisena tapauksena.

Kaikki tämä, johon olin näkymättömänä, mutta tunnustaakseni hyvinkin tarkkaavaisena kuulijana, sai minut unhoittamaan oman vaarallisen tilani. Olin sillä hetkellä ainoastaan utelias tietämään, mitä suurmestari aikoi tehdä lohikäärmekruunun kalleimmalla koristuksella. Uteliaisuuteni ei kumminkaan tullut tyydytetyksi, sillä tapausten luonnollinen kulku keskeytyi äkkiä niin väkivaltaisella ja odottamattomalla tavalla, että kaikki seuraava muistuu mieleeni vain äänten ja hyppyjen sekamelskaisena mosaikkina. Suurmestari oli juuri kohottanut säteilevää helmeä pitävän kätensä korkealle ilmaan, antaakseen kaikkien läsnäolijoiden nauttia sen näöstä, kun ovi äkkiä remahti auki ja paljasti joukon ojennettuja revolvereja, joiden takaa näkyi yhtä monta kiinalaista poliisia. Seura oli yllätetty.

En ennättänyt nauttia kuin hetkisen tästä draamallisesta vaikutuksesta, sillä samassa sammuivat kaikki valot. Syntyi sanoin kuvaamaton hälinä, sillä pimeässä tapeltiin. Odotin ratkaisua ja päätin antautua poliiseille siinä tapauksessa, että ne voittaisivat. Äkkiä tunsin ihmisen vieressäni. Pimeässä luuli hän kai minut joksikin toverikseen. "Tule", kuiskasi hän, "me emme saa hukata hetkeäkään." Hän ryömi edelläni ja minä seurasin. Minun on heti sanottava, että kaivo, johon olin pudonnut, oli erään kaksoismuurin sisäpuoli, jota käytettiin jonkinlaisena salakäytävänä kellariin, jossa yhdistys piti kokouksiaan. Kiipesimme muuriin kiinnitettyjen koukkujen avulla ja pääsimme vihdoin eräälle ovelle, joka aukeni muutamaan puutarhaan. Oli sysipimeä yö. "Tämän muurin yli!" sanoi hän hillitysti ja alkoi kiivetä erääseen puuhun, jota muurin vieressä kasvavana voitiin käyttää jonkinlaisina tikapuina. Samassa kuulimme pikaisia askeleita hiekkakäytävältä ja salalyhdyn valo sattui kasvoihini. Puussa olevalta kiinalaiselta pääsi hämmästyksen huuto. En siis ollutkaan mikään veli, vaan valkoinen vakoilija! Suurmestari, sillä hänhän se oli, kumartui ja revolveri kiilsi hänen kädessään. Kuului laukaus ja kuula hipasi poskeani. Raivoissani tartuin häneen ja saatuani kiinni hänen silkkikauhtanastaan, riipasin kovasti. Se repesi ja puolet siitä jäi kouraani. Poliisi oli nyt niskassamme ja suurmestari hyppäsi muurin toiselle puolelle. Minä sitävastoin jäin paikoilleni. Kädessäni pitämässäni silkissä huomasin jotakin kovaa ja pyöreää, mahtoikohan se olla…? Kiireesti kääräsin sen kokoon ja tukin liivini alle. Nyt olivat poliisit kimpussani ja annoin niitten vangita itseni vastustelematta. Minut vietiin viranomaisten eteen, jossa näytin toteen olevani Ranskan alammainen. Minut päästettiin vapaaksi monilla anteeksi pyynnöillä, sitten kun olin selvittänyt nuo monet kummalliset yhteensattumat, jotka olivat vieneet minut Mandshu-hallitsijasuvun vihollisten läheisyyteen. Helmestä en puhunut mitään. Päästyäni huoneeseeni turvaan, otin silkkipaidan esille ja rupesin sitä tutkimaan. Niin, tuossa oli hänen kunnianarvoisuutensa tasku ja taskussa oli kuin olikin tuo San-ho-hui'n vasta hankkima ja nyt raakalaisille menetetty musta taikakalu.

En voi sanoa, että olisin heti ihastunut löydöstäni. Ymmärsin toki sen verran, että molemmat puolueet, sekä Mandshupuolue Chingit, joka oli sen kadottanut, että Mingit, jotka olivat sen varastaneet, panisivat kaikki voimansa liikkeelle saadakseen taasen kapineen haltuunsa. Olisinhan kyllä voinut jättää helmen hallitukselle, mutta silloin olisin tullut Mingien koston esineeksi, sillä San-ho-hui'n käsivarret ovat pitkät ja rautakovat ja heillä on silmät joka sormen nokassa. Olisin antanut helmen mielelläni takaisinkin, mutta miten voisin tavata…? En voinut tehdä mitään päätöstä Ja seuraavana päivänä piti minun matkustaa. Matkustin ranskalaisessa postihöyrylaivassa. Pari kertaa sillä matkalla huomasin matkatavarani tarkastetuiksi ja minulla oli aina se tunne, että olin vartioitu ja takaa-ajettu. Hermostuin. Hoksasin silloin keinon. Kirjoitin käyntikorttiini: "Helmi luovutetaan 10,000 punnasta", — laskin kortin hyttini pöydälle ja menin ulos. Tahallani viivyttelin sinä iltana kauemmin kuin tavallista tupakkahuoneessa ja tullessani hyttiini keskiyöllä oli kortti vielä paikoillaan, mutta siihen oli neulanhienolla käsialalla kirjoitettu: "Tallettakaa helmi Englannin pankkiin ja jättäkää samalla laillistamistodistus 10,000 punnan pankkiosoitusta vastaan." Sitten määrättiin aika ja paikka Lontoossa, missä vaihto tapahtuisi. Ihmettelin kauan, mitä nämä kiertotiet merkitsisivät ja miksi ei haluttu vaihtaa helmeä suoraan, mutta eipä sillä väliä: 10,000 puntaa on paljon rahaa ja mitäpä minun tarvitsisi muusta valittaakaan. — Siis, vaihto tapahtui, osoitteeni hyväksyttiin, rahat ovat hallussani ja helmi on tallessa Englannin pankissa — jos ei nim. jo joku taivaanvaltakunnan poikain asiamies…

Erik on kuunnellut esitystä tarkkaavaisesti.

"Ja sitten", sanoo hän, "mitenkä sitten kävi mustalle helmelle?"

"Hallitus teki varmaan suuria ponnistuksia saadakseen helmen takaisin, mutta ei onnistunut."

"Se on siis vieläkin San-ho-hui'n hallussa?"

"Ei. Seikka on sellainen, että San-ho-hui ei ainoastaan ole julistettu valtion kiroukseen ja sen jäseniä ajeta takaa rikollisina, vaan sillä on vielä toinenkin kuolin vihollinen: kilpaileva salaliitto Ko-lau-hui. Se on toinen valtiollinen yhdistys, joka ei ainakaan alussa ollut valtaistuimen vihollinen ja tuskin on vielä nytkään, ei kumminkaan niin suuressa määrässä, kuin San-ho-hui. Tunnussana on sillä muuten: 'Kiina kiinalaisille!' Tämä yhdistys, jolla on käytettävänään suunnattomat rahavarat, on kuulemma anastanut mustan helmen ja taistelussa on nyt siis osallisina nuo kolme yhdistystä: San-ho-hui. Ko-lau-hui ja keisarin taivaallinen salapoliisikunta, jotka kaikki vakoilevat toisiansa. Kenen hallussa helmi nyt lienee, en tiedä? Jos se olisi minulla, niin nakkaisin sen heti meren syvyyteen, sillä elämäni olisi niin kauan, kun se olisi hallussani, kirjaimellisesti sanottuna, yhden langan varassa."

— — Niin kulutetaan aikaa sellaisessa pienessä maailman kolkassa kuin laivassa merellä. Bonbay'ssa eroavat matkatoverien tiet. Pierre Legrand jatkaa Franz Joseph'issa matkaansa tuonne vielä kaukaisempaan ja keltaisempaan itään. Almkvist ja Erik menevät maihin mukanaan uusi kiinalainen palvelijansa, joka heitä mestarillisesti auttaa. Vielä samana iltana kuin laiva oli tullut Bombay'n satamaan, alkavat he rautatiematkansa Kalkutta'an. Sieltä aikoo Almkvist tunkeutua etemmäksi pohjoiseen, sillä kiinalainen saapi heti heidän maihintulonsa jälkeen tiedon siitä, että Kukuncr on lähtenyt jo kauan aikaa sitten, mutta ilman Rokka'a. Hän on, niinkuin hekin nyt, jatkanut kiireimmiten matkaansa Kalkutta'an, aikoen epäilemättä sieltä tunkeutua Tibet'iin.

Ja Rokan mukana seurasi "eräs matkue!"

"Oh", sanoo Erik ja puristaa kätensä nyrkkiin, "ja tässä matkueessa on
Arnaluk!"