1. SATULINNAN EDUSTALLA.
Valkea, värjyvä satujen yö. Tarujen uinuva taikalinna — kuutamon loistossa kaunihinna, yllänsä tuhanten tähtien vyö.
Kuninkaantytär on linnassa vanki; silmät on kuolleen, poski kuin hanki. Kauan, ah kauan hän nukkunut on. Mutta hän herää, kun pelvoton ritari suo hälle suutelon.
Vahva on portti ja ankarat salvat — rautaan on katkennut monet jo kalvat. Eikä ne kirojen lumot laukee, ennenkuin portit ja ovet aukee…
— Vieläkin vahvempi vaikk' oli lukko,
hajalle miekkani terä sen vei!
Kuuntelen, kuuntelen… vielä ei
laulanut huomenen valpas kukko.
— Iskenkö? Oisipa kaunis voitto:
nähdä, kun kultainen päivänkoitto
kuninkaantyttären poskipäihin
nostavi elämän purppurapunan!
— Miekkasi huotrasta nyt, Don Juan!
Uljaampiin konsa et käynyt sä häihin.