2. KESKIYÖN KAUPUNKI.
Kuutamoisten kaarilamppuin alla katuvieren kinos kimmeltää, tuhat tähteä on taivahalla, kaukaa kulkuspari heläjää.
Valtakatua ma verkkaan kuljen
keskiöisen kotikaupungin.
Tie on tuttu; hetkeks silmät suljen
vaipuin mennehien muistoihin.
On kuin mykät talot tarinoisi,
kuiskis huurtehiset puiston puut.
Muistan niinkuin eilen ollut oisi
jäitten lähdöt, tulvat, riemut muut,
tulipalot, öiset kammon hetket: liekit räiskyi, tylyt torvet soi… tappelut ja monet rauhan retket: laulu kaikui, nuoret karkeloi…
Haaveistani herään yllätykseen —
joku tuolta kaukaa vastaan käy;
ja ma puhkeen outoon kysymykseen
miksei keitään muita täällä näy?
Niinkuin veräjillä vainajain on
ympärilläin yö ja hiljaisuus,
yllä kaartuvien taivahain on
tähtitulten kumma kuulakkuus.
Niinkuin ruumisarkut talot tutut
talvi-illan unta uneksuu.
Mieleen muistuu lapsuusaikain jutut,
vainajien haamut havahtuu…
Noilla ullakoilla monin illoin
kulki kuolleet valkovaatteissaan,
tiedettihin: taloon teki silloin
viikatteinen vieras tuloaan.
Lie jo korjannutkin kirkkotarhaan
tuoni tuonne tulliportin taa
kaikki vanhat. Ikkunoihin harhaa
katse, mut ei vastausta saa.
Vastaantulija jo vierelleni
saapuu, katsahtaa ja taakse jää.
Mutta aatos iskee mieleheni:
muistuttihan vanhaa ystävää!
Piiristä ol' yksi ystävitten,
leikkiveikko minun lapsuutein.
Vanhentunut… Johan aikaa sitten
oman nuoruuteni hautaan vein!
Käännyn, katson. — Kiiruhdanko luoksi
puristamaan kättä ystäväin?
Mut en mene. Tiesi minkävuoksi
on kuin pelko syttyis syömessäin.
Vieraitahan oomme toisillemme,
vanhat siteet kaikki katkenneet;
yhteistä ei muu kuin muistojemme
vielä säilynehet sirpaleet.
Hyvästi siis vanha veikko! Yössä tähdenlentona sa tuikahdit. Kuka tiesi tunsit äsken myös sä piston povessas ja pakenit…
Vanha tarina.
Sinne kauas tasangoitten taa yksinäiset aatteet yössä entää: huurteessa on metsä, valkeana maa tähdet taivahalla tuikahtaa, revontulten soihtuliekit lentää.
Kumma tenho — mikä sitten lie? —, jonka mieleen luovat vanhat kuvat: tummaa metsänreunaa kulkee tie, joka kirkkokuusikkohon vie, loitommalla kylä — talot, tuvat.
Kirkkotieltä kulkuspari soi,
kaiku vastaa metsän sokkeloista.
Hepo kiitää, kiitää minkä voi…
piiska vinkuu, jalas vaikeroi.
Herra siunaa hurjaa matkaa moista!
Ken on yksinäinen matkamies,
minne, minne kiire kulkijalla?
Odottaako kodin lämmin lies?
— Vastaa toki, mihin pitää ties!
Piiskansivallus, ja hän on mäen alla.
Nyt hän pysähtyypi… kirkon luo,
hevosensa sitoo portin pieleen,
aukaiseepi veräjän ja suo
tapulille katseen: kellot nuo,
miksei soi ne? — se ois mulle mieleen!
Halki hankien nyt kahlaa hän,
löytää haudan mustan kuusen alta,
kummun nietoksien peittämän.
Siihen pysähtyy ja tuntuu miettivän;
entistänsä näyttää tuimemmalta.
"Huurteessa on risti, mutta siihen on
tulikirjaimin näin kirjoitettu:
että minä, juuri minä, onneton,
toisen onnettoman saatoin kuolohon.
Sydämeenikin on sanat kaiverrettu…"
Kumma liekki syttyy silmiin murhaajan.
"Tässä lepää… haa, ois myöskin mulla
rauha, unhon uni!" Puoleen taivahan
nyrkin nostaapi ja lailla hukkuvan
huutaa: "Sull' on hyvä, kirotulla!"
"Sinä levon sait, ja minä helvetin —
katkerampaa tuskin ivaa toista!
Tapoin sinut, sinua kun vihasin,
kuuletko sa, vihasin!" — "Vihasin",
kaiku vastaa metsän sokkeloista.
Ristiin tarttuu hän ja ravistaa sitä kunnes rauta taittuu. Sitten vaipuu lumeen. Silmät umpeen saa, tyyntyy rinta, sydän nukahtaa… — Kaikk' on hiljaa mailla kuollehitten.
Hautapaikka.
(Puolalaisen kansanlaulun mukaan.)
Älkää hautaa sinne tehkö mulle, minne kaikki vainajanne viety on! Metsäpolun laitaan itselleni aitaan kuusten alle oman kalmiston.
Sinne viekää! Silloin tiedän: kesäilloin saattaa joskus paimentyttönen, jota lemmin salaa, metsästä kun palaa tuoda kummulleni kukkasen.
Mies.
Mies kiirehestä kantapäihin asti!
Ei kauppaa käy hän kanssa omantunnon,
vaan täyttää käskyt kunnian ja kunnon.
Mies kiirehestä kantapäihin asti
ei taivu tuimimmissa tuulispäissä,
vaan suoristuu ja kasvaa myrskysäissä.
Mies kiirehestä kantapäihin asti
käy horjumatta tietä korpimatkan:
"Ken uupuu, uupukoon, mut minä jatkan"!
Suora sana.
Sana suora sanottu paikalleen puhe parhain on ollunna aina — korulausehet hienoine vaiheineen ei paljoa vaa'assa paina.
Nimi oikea kullekin vuorostaan,
tuli herra tai narri vastaan —
jos konna, vaikk' kiivennyt kunniaan,
sano konnaksi ainoastaan!
Toki muista: hullut ne huutavat
ja puhuvat heinää, puuta.
Sanat suorat sanoa muutamat
on toista kuin soittaa suuta.
Sana suora sanottu aikanaan on miehellä parhain valtti. Pelisääntöä vanhaa muista vaan: tuki taidon on mielenmaltti!
Tornionjoen tuolla puolen.
l. SAMMUVA SUKU.
Suku sammuva Kainuun kansa on,
se on vankina vieraan maan —
puu puistama myrskyn juureton,
se on tuomittu kaatumaan.
Tuhat kärsii se tuskaa orjuuden,
sitä painaa raskas ies.
Mutta keskeltä puutteen ja kurjuuden
moni noussut on siellä mies,
mies suora ja suopea katseeltaan,
kuni miehet Suomenmaan,
tosin tuskinpa sankari toimissaan,
mutta sankari sielultaan…
Minä heitä kun muistelen, kyyneleet
minun silmiini silloin saa:
ovat siellä mun isäni syntyneet,
koti munkin on Kainuunmaa.