KOHTI ERÄMAATA
Kohti erämaata.
Erämaanko jo saavuin rantaan, meren kuolleen ja keltaisen? Moni taival on taakseni jäänyt — joko aukeni viimeinen? Erämaassa ei lähteensilmää eikä varjoa vilpoisaa, yksin kulkijan kuumehoureet siellä keitaina kangastaa.
Mikä heidän on, joilla on oppaat, tuhat turvaa saattajien, vaikka loisikin umpeen tuuli joka-ainoan askelen! Erälaivoilla rikkahat soutaa, mutta köyhäll' on köyhän ies: alle hiekan on hautansa saanut moni mierojen matkamies.
— Syty tähteni taivolle illan, valo välkkyvä tielleni luo! Kuka tiesi jo huomenen koitto unen uupuvan silmihin suo…
Ovat mullekin huulet hymyilleet…
Ovat mullekin huulet hymyilleet ja kaunihit soineet sanat, ovat mullekin keväät kukkineet, ovat mullekin taivaat auenneet — ei yksin murheet ja manat!
Oli mullakin aikani armahat, kevätpäivät ja illanruskot, oli mullakin kerran unelmat, oli viileät, oli valoisat, oli unteni onnenuskot!
Ne on mennehet. Se on haipunut,
se kerkeän kevään taika.
Mun on vaivoissa varteni taipunut,
mun on uskoni uljas vaipunut,
ja eessä on talven aika…
Vähät siitä! Mä vielähän elää saan tuota mennyttä ihanuutta: sehän kultaa muistojen hohteellaan mun polkuni — polkuja erämaan päin tienoota outoa, uutta.
Yksinäisyys.
Kalpeitten kasvojen suuret, kysyvät silmät pimeestä eroitan, yhteen puserretut huulet vaaleina, verettöminä… Yö ympärilläni ja yksinäisyys, pimeys pelottava!
Mutta syvällä noissa silmissä hehkuu ja hohtaa. — Ei ole se liekkiä lemmen, ei vihan villiintynyt tuli, vaan jalokiven-kylmä, kelmeä loiste, leimuamaton, kirkas. — Tuo katse kammottaa, hyytää veren, kuin kuolema, kun se saapuu valkeana, hangenhohtoisena, marmorikylmänä.
En kuule ääntä, en kuiskausta —
näen vaan:
kalpeat kasvot ja suuret kysyvät silmät,
joissa ei kimalla kyynel…
Nuoruuteni laulu.
Sa vanha laulu minun nuoruuteni, nyt olet ainiaaksi vaiennut, Ah, kerallasi paljon hautaan meni, mit' olen herkintä ma haaveillut…
Kun vierii vuosi, unhoituksen syli
on kaikki korjannut jo sävelet.
Ja ennenkuin viel' itse virran yli
ma astun, kaiutkin on kuollehet.
Mut kenties joskus leirinuotiolla, kun ehkä tapaan toisen kulkijan, ja yö käy ikäväksi kahden olla, sä pääset kolmanneksi seurahan.
Miksi.
Ah miksi, mun armaani, muistuikin taas mielehen vanha laulu, min on kätketty lempeihin säkeihin elon ankara käskytaulu:
"Ei kellään, ei meilläkään, ystäväin,
ole yhteistä muu kuin yksi,
se tunne ett' aina on oltava näin:
vain vieraita vieretyksin…"
Ah miksi, mun armaani, sielussain tuo aina ja alati säilyy; miks' sammuu tähti mun taivoltain kun kirkkainna onneni päilyy —?
Kehruulaulu.
Rukkisi vieressä iltaa vietät, lankoja pyöräsi punoo. — Loimia, kuteita… miksi ja minne polkiessasi mietit.
Puhtahan valkeat, murheen mustat,
vereltä hohtavat vyyhdet —
kohtalotarten kangaspuihin
joutuvat elämän langat.
Kohtalo kutoo kirjokankaat, ihminen langat kehrää —. Aamusta iltaan, illasta aamuun suristen rukkisi pyörii…
1904.
Yhä yksinäisemmiksi käyvät illat.
Yhä yksinäisemmiksi käyvät illat, yhä pitemmiksi pimeet yöt, yhä hauraammiksi haaveen sillat, yhä kalpeemmiksi tähtivyöt.
Mikä ennen punaliekein hohti, tuhan alle peittyy harmajan. Elon päivä painuu länttä kohti — joko kuulin siipein suhinan?