II
Oli vielä kesä; elokuu oli vasta ehtinyt puoliväliin. Pelloilla niitettiin kauraa, ja kauempaa tulliportin takaa kuului lehmien ammuminen ja kellojen kalkatus.
Aku Hamberg istui paitahihasillaan avonaisen ikkunansa ääressä ja katseli niittomiesten yksitoikkoisia liikkeitä. Laskevan päivän viistottaiset säteet leikkivät pihlajien pölyttyneillä lehvillä ja pormestarin riihen punamullatulla pärekatolla.
Aku Hamberg oli väsynyt, konttorissa oli ollut paljon työtä ja kuumuus uuvutti. Kesä saattoi olla hyvä niille, jotka loikoilivat huvilainsa riippumatoissa, mutta kaupunkiin tuomitulle se oli rasitukseksi. Noin mietti Aku Hamberg siinä istuessaan, mutta ei hän siitä ollut nurjamielinen eikä napissut, sillä tyytymättömyyden synnin hän jo aikoja sitten oli saanut tyyten tukahdutetuksi nöyrästä sydämestään.
Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään. Kadulta kuului keveitä, joustavia askeleita — aivan erilaisia kuin korttelin asujainten väsyneet ja laahustelevan raskaat askeleet, jotka hän hyvin tunsi. Ne lähenivät lähenemistään, nyt kuuluivat ne jo kadunkulmasta… nyt puusepän portin luota! Eikä hän enää malttanut mieltään, vaan kumartui ulos ikkunasta katsomaan. Samassa olikin tulija jo ikkunan kohdalla, ja Aku Hamberg vetäytyi nopeasti uutimen suojaan, sillä hän häpesi sekä paidanhihojaan että uteliaisuuttaan. Mutta hän oli kuitenkin ehtinyt nähdä notkean tyttömäisen vartalon, jota sininen hame ja valkea harsopusero verhosi, ja keltaisen olkihatun leveitten lierien alta vähän pehmeänpörröistä ruskeaa tukkaa ja suuret, hehkuvan tummat silmät. Kun tulija tuli ikkunan kohdalle, näki Aku Hamberg hänen katsahtavan suoraan sisään ja hymyilevän niin että valkeat hampaat hohtivat. Mutta kun tyttö oli mennyt ohitse, kumartui hän uudestaan ulos ikkunasta. Sitä ketterää käyntiä! Lienevätkö Aku Hambergin nuoruuden vaistot heränneet uuteen eloon — hänestä oli tuo käynti aivan kuin musiikkia, niin, siroa, keveästi helmeilevää musiikkia! Ja ahnaasti hän seurasi häntä silmillään, kunnes tyttö seuraavasta kulmasta katosi toiselle kadulle. Silloin heräsi hän tajuihinsa; jos joku nyt olisi nähnyt hänen, vanhan miehen, vahtivan nuorta tyttöä! Ja levottomana hän alkoi tähystellä ympärilleen. Jumalan kiitos! kadulla ei näkynyt ketään, ja pellolla jatkoivat niittomiehet kaikessa rauhassa työtään. Hän siis rauhoittui, valitsi hyllyltä kirjan ja yritti sen avulla päästä toisiin maailmoihin. Mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen; tuon tuostakin notkahteli norja vartalo rivien välissä ja suuret tummat silmät tuijottivat kirjainten lomitse lukijaan.
Aku Hamberg koetti suuttua itselleen:
— Niinkuin minä nyt muka en ennenkin olisi naisia nähnyt!
Mutta kun hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, huomasi hän hämmästyksekseen, ettei hän ainakaan hyvin pitkiin aikoihin ollutkaan nähnyt heitä. Ei ollut tullut katsoneeksi… huomaamatta olivat he päässeet ohi. Ei hänellä koskaan ollut mitään vakavampia rakkaudenseikkailuja ollut, ja nuoruusaikojen satunnaiset pienet lemmensynnit olivat jo aikoja sitten unohtuneet. Moneen herran vuoteen hän ei enää ollut naista muistanut olevankaan. Ja nyt piti tuon tyttöletukan —!
Aku Hamberg rupesi miettimään, mikä tuo tyttö oikeastaan mahtoi olla ja mitä varten hän täälläpäin liikkui.
— Tietysti sattumalta, iltakävelyllä… Sillä jos hän täälläpäin asuisi, niin olisinhan hänet jo ennemminkin nähnyt… Mutta entäpä jos hän vasta äskettäin onkin tänne muuttanut? Olisihan sekin mahdollista… Oikeastaan tuota voisi huomisaamuna matamilta kysäistä; hän kyllä tietää tarkkaan kaikki tämänpuolen asiat, vaikkei paljon mitään kuulekaan…
Ja hän päätti kysyä asiaa puusepänleskeltä, jonka kanssa hän muutoin tuskin kymmentä sanaa kuukaudessa vaihtoi!
Mutta sinä iltana Aku Hamberg valvoi tavallista kauemmin vuoteellaan. Hänestä tuntui, että häntä hiukan hävetti, mutta samalla sekaantui siihen hiven tyytyväisyyttäkin. Ja hän hymähti tuon tuostakin itsekseen:
— Juokseepa se mahla vanhassakin puussa!
* * * * *
Mutta kun matami aamulla toi kahvin, ei hän saanutkaan häneltä asiaa kysytyksi. Hänestä tuntui, että uteleminen ehdottomasti olisi ollut naurettavaa, etenkin kun akalle olisi pitänyt täyttä kurkkua huutaa jokainen sana. Sehän olisi ollut perin koomillista. Ja mitähän olisikaan matami ajatellut? Tietysti hän olisi nauranut, irvistellyt niin, että keltaiset torahampaat, joita Aku Hamberg aina oli inhonnut ja kauhistunut, olisivat ikeniä myöten paljastuneet. Ja pian olisivat korttelin herkät juorukellot alkaneet kilvan kalkattaa… Ei! parempi oli tyynesti odottaa.
— Jos hän asuu täälläpäin, niin kulkee hän tietysti vastakin ikkunani ohi!
Ja niine hyvineen hän lähti työhönsä. Mutta kun hän illalla asteli kotiinsa, oli hänen mielensä lapsellisessa jännitystilassa. Koko matkan hän aivan itsepintaisesti mietti vain samaa asiaa ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa heitelleet arpanappuloita: tulee, ei tule, tulee…
Ja hän tuli. Tuli sinä iltana ja tuli seuraavina. Ja Aku Hamberg istui uskollisesti ikkunassaan odottamassa. Ja yhtä uskollisesti koetti hän torua itseään ja todistella, miten naurettava ja lapsellinen koko tämä juttu oli. Mutta annappa että salin seinäkello seuraavana iltana alkoi kukkua kahdeksaa, silloin pujahti hän nopeasti vartiopaikalleen! — Hämmästyksekseen hän huomasi, että tuo tuntematon tyttö päivä päivältä yhä suuremmassa määrässä alkoi hänen ajatuksiaan kiinnittää. Saattoipa tapahtua, että hän konttorissakin äkkiä sekaantui yhteenlaskussaan ja kesken kaiken äkkäsi muistelevansa ketterän käynnin kevyttä poljentoa ja tummien silmien syvää katsetta.
Kerran oli isäntäkin huomannut hänen hajamielisyytensä ja naurahtaen kohottanut sormensa:
— Eihän Hamberg toki liene rakastunut?
Aku Hamberg oli lentänyt tulipunaiseksi ja konttorissa oli kuulunut yleistä naurunhihitystä.
Kotona hänestä oli alkanut tuntua merkillisen kolkolta: yksinäisyys, joka aina ennen oli ollut hänen mieluisin toverinsa, se oli nyt muuttunut ilkeäksi viholliseksi, joka ahdisti ja melkein peloittikin; se irvisti häntä vastaan joka nurkasta ja sokkelosta aivan kuin lapsuusaikojen kammottava mörkö. Aku Hamberg pelkäsi jo itsekin menettävänsä mielensä tyynen tasapainon; hän huomasi sielunsa joutuneen auttamattomaan epävireeseen, joka seikka aivan arveluttavasti haittasi hänen hyvinvointiaan. Oikeastaan hänen näin ollen olisi pitänyt olla vihassa rauhansa häiritsijälle, ja väliin hän luulikin vihaavansa häntä, mutta toiselta puolen hänen täytyi tunnustaa, että aivan syytönhän tyttö oli, eikä hän sitäpaitsi mistään hinnasta olisi hennonnut luopua häntä ajattelemasta. Keksipä hän toisinaan itsensä rakentelemasta niinkin rohkeita tuulentupia, että hän unelmistaan havahtuessaan oikein säikähti. Eikö hän jo väliin ollut kuvitellut näkevänsä häntä salin sohvalla istumassa edessään strutsinmunamaljakko ja kuvakiikari?
Mutta jos tyttö joskus iltasin sattui viivähtämään sivu tavallisen tuloajan, silloin Aku Hambergin valtasi merkillisen ahdistava pelon ja suuttumuksen sekainen tunne, josta hän ei päässyt vapautumaan ennen kuin kuuli tuttujen askelten lähestyvän.