IV
Taaskin ilta. Ja taivaan sinisilkillä tuhansia timantteja…
Ja taaskin Aku Hamberg istuu ikkunassaan.
Mutta nyt ei pala kynttilä uuninreunustalla, eikä Aku Hambergin hermoja jännitä odotuksen levottomuus. Hän istuu tyynenä tuolissaan ja miettii.
On sunnuntai, ja lepopäivän hiljaisessa rauhassa hän on ajatellut elämänsä kulkua, käynyt läpi sielunsa ja sydämensä sekä pää- että päiväkirjat. Nyt iltamyöhällä hän on saanut tilinpäätöksenkin valmiiksi. Sen tuloksena oli — Aku Hambergin suureksi hämmästykseksi —, ettei voittotilille oikeastaan ollut jäänyt mitään: vuodet olivat jälkiä jättämättä vierineet, päivät olivat vain syttyneet ja sammuneet aina samanlaisina, yhtä tyhjinä, yhtä yksitoikkoisina.
Ja nyt hän ihmettelee, ettei ennen ole tullut tuota huomanneeksi. Nyt vasta aivan yhtäkkiä, se on hänelle selvinnyt. Ei pienintä onnen murenta, ei ilon siruakaan! Sillä mitäpä oikeastaan merkitsi muutamat köyhät markat pankissa, mitä huoleton olemassaolo? Ei mitään! Ja ääneen toistelee hän:
— Ei kerrassaan mitään!
Ja hän ajattelee, että toisilla toki on muistoja, päivänpaisteisia ja kauniita, hänellä ei niitäkään, ei mitään… Yhtä ja samaa vain vuodesta vuoteen. Mutta hänen siinä miettiessään, alkaa hänen ajatuksissaan vähitellen kypsyä päätös, joka jo ennenkin silloin tällöin on mielessä väikkynyt hetkellisenä mielijohteena, epämääräisenä mahdollisuutena. Nyt se vahvistuu, selvenee. Hän punnitsee tuumaansa tarkoin, harkitsee kaikkia mahdollisuuksia. Ja kuta enemmän hän sitä ajattelee, sitä mahdollisemmalta tuntuu sen toteuttaminen.
Hän ei ole käynyt kirjakaupassa tuon kerran perästä, jolloin kirjanosto unohtui. Harva se päivä on hän sinne aikonut, mutta aina meno on siirtynyt seuraavaan päivään. Ikäänkuin olisi häntä hävettänyt mennä sinne, ikäänkuin olisi peloittanut. Ja kuitenkin on hänen mielensä tehnyt sinne. Mutta nyt hän on tehnyt varman päätöksen: huomenna hän menee. Menee kuin meneekin ja — pyytää tyttöä vaimokseen. Sanoo asiansa suoraan ja peittelemättä, esittää taloudellisen asemansa ja pyytää tyttöä asiata miettimään.
Se tuntuu Aku Hambergista aivan luonnolliselta, ihan yksinkertaiselta. Niin kai ovat muutkin tehneet — kaikki ne, joilla on kodit ja lapset ja suloinen elämänehtoo…
Ja nyt kun ratkaiseva päätös on tehty, tuntuu hänestä keveältä ja turvalliselta. Ikäänkuin olisi se raskas paino, joka viime aikoina on häntä ahdistanut, yhdellä kertaa häipynyt olemattomiin. Elämä on saanut tarkoituksen, tulevaisuus alkaa häämötellä aurinkoisena ja kirkkaana, maailma on äkkiä muuttunut niin ihmeellisen valoisaksi ja kauniiksi.
Aku Hamberg viheltelee tyytyväisyyttään ja hymähtää tuon tuostakin:
— Näin sen siis piti käydä —!
Mutta kun kello kukahtelee kahtatoista, menee hän levolle ja nukahtaa heti.
* * * * *
Kun Aku Hamberg seuraavana päivänä päivälliseltä tullessaan menee kirjakauppaan, ei hän kuitenkaan ole yhtä tyyni. On lämmin auringonpaisteinen päivä, mutta Aku Hambergia värisyttää, vaikka hänellä on paksu päällystakki yllään. Ja kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tulee, sitä levottomammaksi käy hänen mielensä:
— Jollei hän olekaan siellä yksin, jos siellä on ostajia tahi kenties se toinen vanha myyjätär…
— Jos on ostajia, niin odotan kunnes he ovat menneet, ajattelee Aku
Hamberg. — Mutta entä jos sorakieli on siellä! Niin, mitä silloin?
Täytyy kysyä, milloin neitiä saisi tavata…
Samassa hän onkin jo perillä. Päättäväisesti aukaisee hän oven, kello kilahtaa ja hän on sisällä. Siellä ei ole ketään ihmistä. Ja ennen kuin tyttö pääsee sisähuoneesta tiskin luo, ehtii Aku Hamberg todeta:
— Onni näyttää myötäiseltä!
Mutta heti kun tyttö saapuu tiskin taakse, tuntee Aku Hamberg lämpimän veriaallon vyörähtävän läpi ruumiinsa, se takertuu kurkkuun estäen häntä sanomasta hyvää päivää, nousee vähitellen ylemmäs, saa posket hohtamaan ja polttaa aivoja aivan kuin kuuma viini. Aku Hamberg huomaa, että hänen ajatuksensa menevät aivan sekaisin. Kaikki tarkkaan harkitut lauseet häipyvät harmaaseen sumuun.
Mutta tyttö seisoo siinä vain veitikkamaisesti hymyillen eikä näytä ensinkään huomaavan toisen ahdistusta.
Vihdoin saa Aku Hamberg sanotuksi:
— Kun viimein kävin täällä…
Mutta siihen lause keskeytyy auttamattomasti.
Tyttö naurahtaa kevyesti:
— … niin taisi Teidän asianne unohtua. Mikähän siihen mahtoi olla syynä?
Tuota pikaa vastaa Aku Hamberg:
— Te siihen olitte syynä!
Mutta samassa hän säikähtää sanojaan, sillä hän käsittää aivan liian valmistelematta ja suin päin tulleensa in medias res. Tyttökin hätkähtää ja sanoo ihmetellen:
— En tosiaankaan ymmärrä, kuinka minä olisin voinut…
Aku Hamberg huomaa tulleensa upottavalle suolle; hän käsittää, ettei nyt enää auta peräytyä, täytyy vain astua eteenpäin minkä suinkin voi. Ja epätoivon vimmalla alkaa hän puhua, kiihkeästi ja katkonaisesti:
— Neiti, olen tuntenut Teidät jo kauan… tuntenut omalla tavallani…
Olen ihaillut Teitä… silmiänne, käyntiänne, ruumistanne, sieluanne…
Uskokaa minua, olen joka päivä ikävöinyt…
Nyt suuttui tyttö, joka ilmeisesti luuli olevansa tekemisissä synnissä harmaantuneen ketun kanssa; hänen silmäkulmiensa väliin ilmestyi tuima viiva ja hänen äänensä vavahteli, kun hän sanoi:
— Lopettakaa jo ilveilynne! Minusta on hyvin rumaa tällä tavoin kohdella avutonta yksinäistä tyttöä… Hävetä pitäisi Teidän, vanhan, harmaantuneen ukon…
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen äänensä tukahtui nyyhkytykseen.
Aku Hambergin sydän pysähtyi, mutta hänen aivoissaan risteilivät ajatukset salamoina. Hän tunsi uppoavansa suohon. Tällaiseksi ei hän todellakaan ollut tätä kohtausta suunnitellut. Näinkö kohteli häntä tuo tyttö, jonka ympärille hän yksinäisyytensä unelmista oli kutonut ihailun kirkkaan sädekehän? Romahtivatko nyt kaikki hänen tuulentupansa? Näinkö palkitsi toinen hänen ikävänsä, kaipuunsa, kärsimyksensä…
Hän katsoi pitkään tyttöä, joka jo oli hiukan rauhoittunut, ja sanoi:
— Vakuutan Teille, neiti, että minun aikomukseni olivat mitä puhtaimmat ja vakavimmat. Olette käsittänyt minut aivan väärin, ja se surettaa minua syvästi. Uskokaa minua, lupaattehan…
Hän oli tahtomattaan eksynyt samaan ylenmäärin juhlalliseen äänensävyyn, jota hän toisinaan käytti konttorin juoksupoikaa toruessaan. Ja tytön täytyi kyyneltensäkin lomitse vähän hymyillä. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä Aku Hamberg käsitti tuon hymyn aivan väärin. Hän ojensi molemmat kätensä neitiä kohti ja kuiskasi tulisesti:
— Minä rakastan Teitä!
Tyttö kirkasi:
— Jollette jätä minua rauhaan, huudan apua!
Silloin Aku Hamberg tajusi, että kaikki oli kadotettu. Tuntui aivan siltä kuin hänessä jotain olisi särkynyt. Hänen silmissään alkoi huone pyöriä, kirjahyllyt pöydät… Ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin tiskin reunaan pystyssä pysyäkseen.
Vähitellen hän kuitenkin alkoi tointua. Hän loi tyttöön pitkän surumielisen katseen, ja kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.
Mutta tyttö oli lentänyt tulipunaiseksi, hänen suupielensä värähtelivät ja silmät leimusivat. Aku Hamberg käsitti, että häntä olisi hyvin vaikea lepyttää, ja hän ymmärsi myöskin, ettei hänellä siihen ollut voimia. Senvuoksi hän ei sitä yrittänytkään, vaan käänsi alistuvaisesti katseensa maahan.
Silloin virkkoi tyttö ivallisella äänellä:
— Eikö Teillä nytkään ollut mitään asiaa tänne?
Aku Hamberg tuijotti häneen jähmettyneenä. Sitten hän sanaakaan sanomatta otti lakkinsa ja meni hiljaa ovesta ulos.
* * * * *
Hän asteli katua kuin unissakävijä, ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään; silmien edessä oli harmaata sumua ja korvissa humisi kuin koskenpauhu. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta ne olivat niin sotkuisena vyyhtenä, ettei niitä hevin järjestykseen saanut. Kului kotvan aikaa ennen kuin hän täydelleen käsitti, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten se selveni: rukkaset. Se merkitsi, että unelmat aivan auttamattomasti olivat särkyneet, että hänen elämänsä jäi ennalleen, yhtä yksinäiseksi, yhtä ilottomaksi kuin ennenkin. Se oli katkeraa, raudankovaa… Mutta sitä ei voinut muuttaa…
Aku Hamberg kierteli katuja kunnes hän kuuli kirkonkellon lyövän viittä. Silloin hän meni konttoriin ja kiipesi korkealle tuolilleen. Kenties oli hän hiukan kalpeampi kuin tavallisesti, mutta ei hänestä mitään erikoista voinut huomata. Aivan tyynesti pyyhkieli hän kultasankaisia lasejaan, ja kun taaskin oli saanut ne nenälleen, aukaisi hän kirjansa:
— Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän kuolee…
* * * * *
Illalla kotiintullessaan otti hän esille huilunsa ja sytytti alttarinsa kynttilät. "Nuoruuden unelmat"… Soittaessaan hän silmäili tuon tuostakin kelloa. Kun hän oli päässyt siihen kohtaan, jossa sävel alkoi tyyntyä talvi-illan rauhaksi, otti hän hetkeksi huilun huuliltaan ja kuunteli. Jo kuuluivat kadulta tutut askeleet. Mutta Aku Hamberg ei vilkaissutkaan ikkunaan. Hän huokasi vain pari kertaa, nosti sitten huilun huulilleen ja soitti sävellyksensä loppuun…