Väsynyt ja muita kertomuksia

by Erkki Kivijärvi

KAHDEN PUOLEN AITAA

Söimme illallista kahden, runoilijaystäväni Vento — Sulo Armas ja minä.

Istuimme ravintolasalin nahkasohvassa, jonka korkea selkänoja muodosti seuraavan karsinan toisen seinän. Meillä oli vähän rahaa — siinä suhteessa me ainakin olimme oikeita runoilijoita! — ja ruokalajien valitseminen kesti niin ollen kauan.

Selkiemme takana syötiin juhla-ateriaa. Siellä oli kolme herraa ja yksi nainen; emme tosin nähneet heitä, mutta heidän puheestaan saatoimme erottaa jokainoan sanan. Keskustelu oli aluksi hillittyä ja säyseää, sen aiheena oli ankeriaan edullinen maku ja hummerin varjopuolet: liian vaikeasti sulavaa! Kun me kohtaloomme nöyrästi alistuen teimme ratkaisevan päätöksen tavallisen sipulipihvin tilaamisesta, valmistelivat he itseään hartain mielin toisen ryypyn vakaviin juhlamenoihin.

— Tämä tuore lohi on todellakin hyvää; arvoisa herrasväki, uskallan suositella…

Se oli kovaäänisin herroista. Mutta sittenkään ei häntä kuunneltu, sillä toiset herrat puolustivat edelleenkin ja yhteen ääneen ankeriasta. Silloin lausui kovaääninen hyvin vakavalla ja arvokkaalla korostuksella:

— Minä sanon, että tämä on parasta lohta, mitä ikänäni olen syönyt, ja minä olen matkoillani syönyt paljon lohta. Ihminen oppii vähitellen arvostelemaan ruokaa…

Hän oli arvattavastikin kauppamatkustaja, joka oli nähnyt maailmaa — sekä lintuja että kaloja. Puheesta päättäen oli hän saavuttanut suuren elämänkokemuksen ja tuon kadehdittavan mielipiteitten ja esiintymistavan varmuuden, joka useimmiten on omiaan vaientamaan pöytäseuran vastaväitteet. —

Runoilija-ystäväni oli huonolla tuulella. Ravintolassa oli niin kuuma ja ilmassa oli aivan liiaksi tupakansavua.

— Olisi rahaa, niin mentäisiin muualle. Täällä on sietämätöntä.

Ja hän vaipui mietteisiin, syviin ja vakaviin, ja alkoi silitellä pitkää tukkaansa.

Mutta selkänojan takaa kuului hento ja värähtelevä naisenääni:

— Eikö herra Andersson halua sardiineja? Olkaa hyvä!

— Kiitän, vastasi kauppamatkustaja. — Eiväthän nämä tosin ole sardiineja, mutta hyvää ruokaa sittenkin!

— Eivätkö ne ole sardiineja? kysyi toinen herroista hiukan ällistyneenä ja vähän vihaisena.

— Eivät?

— Kylläpä tämä on merkillistä; luulin toki, että minun vaimoni tietää, minkälaisia sardiinit ovat. Saanko kysyä, mitä nämä sitten muka ovat?

— Sillinhäntiä, vastasi Andersson ylpeänä ja vahingoniloisena.

— Mitä? Kuinka sinä kehtaat?… Kaikkia…

Syntyi täydellinen myrsky. Kaksi raivostunutta miehenääntä huusi hirmuisesti… seuraa oli häväisty — ikäänkuin heidän tapanaan olisi syöttää vierailleen sillinhäntiä — —. Turhaan koetti herra Andersson selittää, turhaan yritti rouva rakentaa rauhaa. Joka hetki saattoi odottaa lautasten lentävän ilmaan.

Tarjoilija tuli, mutta melu vain kiihtyi. Vihdoin saapui hymyilevä hovimestari; häneltä kysyi heti kolme ääntä:

— Ovatko nämä sillinhäntiä vai sardiinejako?

Viipyi vähän aikaa vastaus, mutta sitten se tulikin aivan ylevästi:

— Eivät kumpiakaan, hyvät herrat; nämä ovat kaloja, joiden… joiden… nimeä tällä hetkellä valitettavasti en muista.

Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus — ei niin hiiskahdustakaan. Hymyilevä hovimestari liukui kuulumattomin kissanaskelin ja syvin kumarruksin loitommalle, hän meni vääntämään katon sähköviuhkaa pyörimään.

Hiljaisuus ja tuulenhenki herättivät runoilija-ystäväni mietteistään. Hän katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Sitten alkoi hän tyynesti ja hiljaisesti kertoa elämänsä suurimmasta surusta. Poika parka! monta murhetta sisältyikin hänen elämäänsä, mutta tämä oli kaikista mustin, sillä se oli tuorein.

Jo kuului sohvaseinän takaa herra Anderssonin ääni, hän ehdotteli aivan kiltisti:

— Eikö otettaisi ryyppyä murheeseen?

Ehdotus ei kuitenkaan tuntunut saavuttavan kannatusta, yhä edelleenkin vallitsi nyreä hiljaisuus. Ja ystäväni sai rauhassa jatkaa kertomustaan.

Hän oli kesällä tuonut saaristomökkiinsä muutaman toverin, jolla ei ollut kesäasuntoa, tuonut hänet suoraan kapakasta meri-ilmaan ja auringonpaisteeseen. Mies oli jäänyt sinne viikoiksi, syönyt ja juonut ilmaiseksi, lihonut ja ruskettunut hänen kustannuksellaan.

— Siinähän teit kauniin työn, sanoin vilpittömän ihailevasti.

Mutta runoilija-ystäväni purskahti kovaan ja katkeraan nauruun, joka antoi aihetta herra Anderssonille uuteen ehdotukseen:

— Eiköhän olisi parasta, että mekin nauraisimme.

Rouva yritti pientä, kimakkaa hihitystä, mutta herrat vaikenivat itsepintaisesti.

— Tiedätkö, mitä tuo punatukkainen ja näppylänaamainen piru otti ja teki? kysyi ystäväni.

— Kuka?

— No tietysti hän, jonka minä maalle raahasin.

— En tiedä.

— Hän rakastui vaimooni.

Asia kävi todellakin vakavaksi. Mutta samassa tulivat pihvimme, ja selkänojan taakse kannettiin pyypaistia.

— Mainiota lintua, kehuskeli Andersson.

Toiset myöntelivät. Mutta minä käännyin ystäväni puoleen ja sanoin teeskentelemättä:

— Ihmeelliset ovat Herran tiet!

Sitten alkoi herra Andersson pitää puhetta ikuisesta ystävyydestä, jonka rinnalla rakkauskin on pelkkää roskaa.

— Niin… niin… roskaa, toistivat herrat mörähdellen.

Kun puhe loppui kilistettiin. Toinen herroista virkkoi:

— Nyt sinä puhuit järkeä.

Rauha oli rakennettu. Keskustelu heräsi taaskin eloon, puhuttiin sodasta ja korkeammasta valtiotaidosta.

Mutta ystäväni repi tukkaansa, leikkasi pihviään ja jatkoi synkkää tarinaansa:

— Kun minun asioitteni takia piti mennä kaupunkiin, jäi hän kaikessa rauhassa maalle loikomaan. Eikä siinä kyllin! Hän maalaili minut vaimolleni vielä mustemmaksi kuin minä koskaan olen ollutkaan. Ja teki sen päälle päätteeksi niin hyvin, että vaimoni syntymäpäivänäni ilmotti, että hän haluaa erota minusta mennäkseen uusiin naimisiin.

Osaaottavaisesti huokaisten ojensin ystävälleni sinappipurkin, johon hänen murheellinen katseensa oli suunnattuna. Mutta selkänojan takaa kuului herra Anderssonin iloinen ääni:

— Minun mieleni tekisi sotaan; taistelu, se on elämää…

— Eikö Teitä pelottaisi? kysyi rouva.

— Hyvä rouva, en ole koskaan tiennyt, mitä pelko on.

Mutta ystäväni jatkoi:

— Minä ajoin miehen pois talostani. Sanoin hänelle lyhyesti, että seuraava laiva lähtee viiden minuutin perästä. Vai niin, vastasi hän, nosti lakkiaan ja lähti. Kolmeen päivään ei vaimoni puhunut sanaakaan, mutta neljäntenä tuli hän syliini ja sanoi: hyvä oli, että hän meni. Ja sitten kului kesä aivan samalla tavalla kuin muutkin kesät ovat kuluneet.

— Sehän oli onnellinen ratkaisu, sanoin ja viskasin iloissani lautasliinan pöydän alle.

— Ei se siihen loppunut, vastasi ystäväni. — Kun muutimme kaupunkiin, alkoi teerenpeli uudelleen — kadulla, kahviloissa… Eilen lähetin vaimoni vanhusten kotiin maalle… Ja huomiseksi olen kutsunut miehen puheilleni.

Syntyi painostava vaitiolo. Selkiemme takana puhuttiin nyt naisista. Andersson väitti kiven kovaan, ettei maailmassa ole ainoatakaan naista, joka olisi uskollinen miehelleen. Rouva intti vastaan; äänensävystä kuuli, että hän oli syvästi loukkaantunut. Toiset herrat mörähtelivät ja ivailivat pikku-hiljaa Anderssonia.

— Nyt minä pyytäisin sinulta neuvoa, sanoi ystäväni. — Olisiko minun ammuttava…

— Ei missään tapauksessa, keskeytin säikähtyneenä.

— Niin, katsohan, en minäkään tahtoisi tappaa häntä, mutta haluaisin tehdä hänestä ramman. Minusta olisi niin hauskaa, että hän koko elämänsä ijän muistaisi minua. Ajattelehan, joka askeleella hän nilkuttaisi: Vento… Vento… Vento…

Selkänojamme takana syntyi vähän liikettä, molemmat mörähtelevät herrat menivät pistäytymään eteiseen ja Andersson jäi hetkeksi kahden kesken rouvan kanssa.

— Sellaista on elämä, sanoi Andersson.

Mutta sitten seurasi merkillinen äänettömyys. Minusta tuntui, että siellä suudeltiin. Ja minä ajattelin: maailmassa ei ole naista, joka olisi uskollinen — —. Kun herrat palasivat takaisin, alkoi rouva innokkaasti kertoa ompelijattarestaan, joka oli pilannut hänen uuden leninkinsä.

Ystäväni sanoi yhtäkkiä aivan päättäväisesti:

— Kyllä se sittenkin on parasta!

Soitimme tarjoilijaa, maksoimme ja menimme.

Kulkiessamme naapureittemme ohi, näin rouvan; hän oli pieni, mustapukuinen nainen, kalpea ja hyvin tavallisen näköinen. Juuri kun me menimme sivu, kohotti hän liköörilasiaan ja katsoi herra Anderssonia pitkään kosteakiiltoisin silmin. Mörähtelevät herrat jakoivat laskua.

Sulo Armas Ventoa en vielä sen illan jälkeen ole tavannut.

End of Project Gutenberg's Väsynyt ja muita kertomuksia, by Erkki Kivijärvi