II.
Koskivenheessä neito nuori, hipiä sametinhieno —. Nousi laine kuin lumivuori, värähti ääni vieno: "Katso, kiidämme surman suihin, kulkumme niin on huima!" Neito tuijotti rannan puihin, rinnassa tuska tuima.
Ällös katsele rannan puita, venhon on vauhti vinha — Katso aaltojen vaihteluita, tyyntyvi pelko inha! Yllä aurinko, aalto alla — elomme onhan kuva: kosket laskea laulamalla osamme uusiutuva.
Kosken kohinoita.
1.
Kerran laulun kuuli lapsonen, kohu kosken oli kaukaisen.
Nuorukaisen
soitti haavehet —
hennot, herkät
kevään sävelet
Miete miehen
sekin säveliin
kosken kuohun
pyrki sointuviin.
Virta vereen loihti poljennon: syke syömen kohu kosken on.
2.
Ihminen, kuinka on pieni voimasi valtakunta — ikuiset sankarityötkin ovat vain unta, unta! Voimaton, kurja ja köyhä syntymästäsi hautaan: koko sun elosi taru muutamaan mahtuu lautaan.
Kätkyt ja vainajan arkku, paljon ei muuta mitään, vaikkapa mainees kulkis ääreltä lännen itään! — Miksi siis taisto on tarpeen, miksikä palaa veri? — Kysele aalloilta kosken — nieleehän nekin meri!
3.
Ei onni ole kiilto auringon, ei kimmellä se kultakipinöinä, se tähdenvälke, tyyni, vieno on, mi loistaa lempehinä syksyn öinä.
Ei ilo ole riemun räminää,
mi kaikuu pitopöydän melskehessä,
vaan sydänsävel, joka väräjää,
kun kahden istumme me himmetessä.
Ei lempi ole myrtinoksa, ei, ani kellastuupi muine muistoinesi, vaan voima, joka syömet yhteen vei ja sadun siivet antoi sielullesi…
4.
YSTÄVÄN KUOLINVUOTEEN ÄÄRESSÄ.
[Anto Södermann k. 4/1 1916.]
Tummuu ilta ja tähdet syttyy, pitkä, pitkä on pimee yö, synkän synkäksi särkyy mieli, verkkaan tunteja kello lyö…
Tyhjäks' jäänyt on lieden ääreen
paikka parhaimman ystävän.
— Kuinka ahtaaksi kaikki käykään:
mik' on tarkoitus elämän?
Miten säälittä tuoni tempaa,
kuinka armotta kuolo vie!
Aina ensiksi parhaimpamme,
joill' ois voittohon täällä tie.
Kesken sortunut työn ja toimen
mies on taittunut tarmossaan.
Kuinka rohkeena vielä äsken
piirsi pilvihin linnojaan!
Kuinka uljas ol' uskos eilen,
mieli nuori ja miehekäs —
tänään varromme vaitiollen,
milloin sammuvi elämäs.
Tummuu ilta ja tähdet syttyy, pitkä, pitkä on pimee yö, synkän synkäksi särkyy mieli, verkkaan tunteja kello lyö…
l/l 1916.
5.
Aallon tuoda, toisen viedä ajatukset annan — kohtaavatko, kohtaavatko milloinkaan ne rannan?
Vähät siitä, kunhan saavat häipyväisen hetken päivän kullan kimmelteessä tehdä uljaan retken!
6.
Viisahat vanhat porttien pielissä istuu,
katsovat nuorten kulkua hullua kulmien alta,
puistavat päitään hymyten säälistä heille:
vielä te taltutte, virmat varsat!
Säälistä — niinkö? Valhetta. Kateudesta.
Tiedänhän itse, vaikka en viisasten piirihin vielä
päässyt mä, käärme kuinka se pistää
syrjään jäänehen sydänjuureen.
Katso ja kuule! Sulkien töyhdöt ja ruusut,
rintojen riemut, silmien säihky ja uljahat aatteet,
laakerin lehvät, laulujen, naurujen kaiut,
voittajan viirit ja kättenpauke!
Viisahat vanhat porttien pielissä, kuulkaa!
Ettekö hiukan siirtyä voisi ja viereenne soisi
penkillä paikkaa? Iltasin yhdessä hiljaa
lietemme liekkiä hoideltaisi…