KOSKIEN KAUPUNGISTA
Kotikaupunki.
Takaa taivalten, tasangoitten kotikaupunki silmiin saa: yli kattojen kirkontorni kultaristinen kohoaa, talot hiipivät kylki kylkeen, pienet, turvaten toisiaan — satavuotista unta uinuu valkee kaupunki Pohjanmaan.
Mutta kaunis on kaiku kosken, joka vierellä virttään soi, vailla ääriä Pohjanlahti, etäämmällä mi unelmoi. Sadun siintoa valonvälke, kevätillat ja kesän yöt, tarun hohtoa talven hanget, sinisilkillä tähtivyöt!
Tääll' on ihmiset toisenlaiset: tutut tuttuja toisilleen — sanat lähtevät sydämestä sekä sattuvat sydämeen. Kädenanti on heillä toinen, katse suora ja valheeton — kukin hoitavi leiviskänsä, kunnes nukkuvi kuolohon.
Verkkaan vierivi aika täällä, päivä sammuu ja syttyy koi… Aina tuntien täyttyessä teräskolmio tornin soi. Jalkapuolinen torninvahti, yhä valvotko, ystäväin — oli hiukses jo harmajissa sinut viimeksi kun ma näin?
Rouva Riccardini.
Syyspäivän synkän muistan muutaman, kun merituuli ulvoi ulapoilta. Maa peitoss' oli usvan kostean, mi sokas silmät kadun kulkijoilta. En ikävääni saanut haihtumaan — ma keksinyt en muuta huvitusta kuin mummon kera käydä ikkunaan kai kuullakseni jotain kertomusta.
Kuink' kauan siinä istuttu jo lie,
kun alkoi kirkontornin kellot soida.
"Vai nyt ne sitten hänet hautaan vie!"
niin mummo alkoi hiljaa vaikeroida.
"Ken viedään?" — "Rouva Riccardini vaan!"
Suu värähteli, pitsimyssy liikkui.
"Sois Herra hälle anteeks' armossaan!"
Ja silmäripsissänsä kyynel kiikkui.
Ah, rouva Riccardini! Hänpä siis, tuo kummallinen, kutistunut akka. Häll' oli kotonansa kissaa viis ja aina kädessänsä — almanakka; hän hämärissä hiipi portistaan, ties minne, arin katsein, yksinänsä, ei tervehtinyt ketään milloinkaan, ja katinlöyhkä kävi ryysyistänsä.
Me lapset pelkäsimme puolittain, jos vahingossa katukäytävällä hän vastaan sattui. Ja jos päästiin vain niin pakoon juostiin. Vasta etähällä me pysähdyimme, mutta silloinkin vain varkain tirkistimme kummitusta, joll' oli turkki kesin, talvisin ja lakiss' aina korpinsulka musta.
Näin kertoi mummo: "Näätkö, hänenkin — suo, Herra, rauha hänen sielullensa! — tie kerran kylvettihin kukkasin, kun uneen äiti lauloi lapsosensa. Hän kasvoi kauniimmaksi päivittäin, niin ihanata impeä ei monta: mi päivän välke hänen silmissään, ja punahuulten hymy verratonta!"
"Hän oli kuningatar kutsujen ja tanssisalin kadehdittu tähti. Hän syttymään sai liekit sydänten, ja valot himmeni, kun pois hän lähti. Kuin perhosparvi kiilloss' auringon, niin herrat hyöri, hänet piiriin sulki; ken katseettansa jäi, ol' onneton, ken hymyn sai, kuin voittaja hän kulki."
"Mut kukkuloilta sortui kunnian hän alennuksen synkkiin syvänteihin". Mä kysyin: miksi? Kuulin huokaavan ma mummon ja hän puhkes kyyneleihin: "Hän punakukkasia poimi, joihin ei saa nuori neito koskea ja siksi ah, paratiisistansa Herra vei ja muutti hänet pellonpelätiksi".
En ymmärtänyt tuota, muistin vain ma Lootin vaimon, portit Eedenissä. Ja samassa ma kuvan silmiin sain, min kerran nähnyt olin hämärissä: Me kurkistamme pieneen ikkunaan ja näämme rouva Riccardinin huoneen. Se saapi noidan luolaa muistamaan, kun noita ryhtynyt on taikajuoneen.
On likaista ja mustaa kaikki niin, kuin oisi noennut sen palon sauhu. Mut noita vaipunut on mietteisiin ja katseessansa palaa kumma kauhu. Hän käsivarsillansa kiikuttaa ties mitä ryysynukkea ja laulaa kuin ois se lapsi, jota liikuttaa. Mut silmät tuijottavat lapsen kaulaa.
Ja uunin luona loikoo vuoteillaan viis kissaa kaikenkarvaista ja suurta. Tuo ruosteenruskea, niin kerrotaan, on jotain metsäpedon alkujuurta. Kas, kuinka silmät kissan kiiluu nyt ja valkohampaitaan se miten näyttää! Se ryysymyttyä on silmäillyt ja villi viha petosielun täyttää.
Mut yllä vuoteen Kristus kipsinen ikäänkuin siunaa taikatoimitusta, ja vastapäätä, päällä kissojen on miehen kuva likainen ja musta. Nyt siihen sattuu silmät laulajan ja kasvot vääntyy, nauru kajahtaapi. Käy käsi laiha nuken kaulahan ja noita naurain lapsen kuristaapi.
Nyt nousee pystyyn, kädet kohottaa ja viskaa kirkuin käärön käsistänsä. Mut kissalauma äkin pystyyn saa ja syöksyy saaliin kimppuun nälissänsä. Me lapset säikähdämme, huudahtain nyt pakoon juostaan, mutta korvissamme soi mielipuolen naurun kaiku vain ja kauhu ahdistaapi rintojamme.
— Tuon muistin mummon kera istuissain, kun varroimme me ruumissaattuetta. Se tuli. Jäless' arkun pappi vain, ja musta kirstu paljas, kukkasetta. Ma muistan: mummo käänsi poispäin pään ja kädet risti, huokas syvään kerran. Mut piltti pieni mietti mielessään: mit' on ne punakukat, kirot Herran?
* * *
Ah, vuodet vierii… Mummo haudassaan on levännyt jo kauan pitkää untaan, ja mulle aukee enää harvoin vaan nyt ihmeportit sadun valtakuntaan. Mut punakukat — liian hyvinkin mä tiedän, miten huumaa niiden tuoksu, sen myöskin, miksi päättyi kiroihin tuon rouva Riccardinin elonjuoksu.
*
Hän aivan orvoks jäi, niin kerrotaan, ja vietti suruvuotta ikävissään. Ja kaiho kalvoi hänen sieluaan, ei löytänyt hän lohdutusta missään. Niin tuli kerran luokseen tumma mies, tuolt' eteläisen sinitaivaan alta. Kas, silmät paloivat kuin päivän lies, mut ääni sointui kumman kaihoisalta.
Hän valoi kipsiin kuvat jumalain ja muovas kaiken mailman kruunupäitä, mut myöskin Kristuksia tukuttain ja taivaan enkeleitä siivekkäitä. Ja salinnurkat kunnon porvarein sai Venuksensa hältä halpaan hintaan, ja uuden valkovärin yksin tein loi mestari myös vanhain kuvain pintaan.
Ol' aurinkoinen päivä huhtikuun, kun saapui kuvineen hän surutaloon, ja asettuen luokse ovensuun hän nosti Venuksensa päivänvaloon. Ja kaupat syntyi, mutta emäntään mies tuijotti kuin outoon ilmestykseen, ja neiti hymyili, ja syttymään sai lempi liekin neidin silmäykseen.
Ja tuskin suruvuos' ol' loppunut, niin kiersi uutinen jo kaupungilla, sen soitti juorukellot riivatut ja toisti rouvat toriostoksilla: on sormus neidillä jo sormessaan ja Riccardini herrain pukimissa. Oi, koko kaupunki on kauhuissaan, maakunnan kaikki mielet kuohuksissa!
Syysillan pimetessä oli häät.
Ei kutsutuista niihin kukaan tullut.
Ja vanhain porvarien viisaat päät
ne nyökkäsivät: hehän ovat hullut.
Ja pappi vihkiessään, sanotaan,
hän nyyhkytti kuin ruumiinsiunausta,
mut yhteen liitti heidät kaavallaan.
Voi taivaan Herra, sitä toimitusta!
Kuin erämaa ois eteen auennut, niin jäivät aivan yksikseen nuo kaksi, ei heitä kenkään edes katsellut, heist' elo muitten siirtyi loitommaksi. Mut ilo loisti heidän kasvoiltaan, jääkylmä ilma hehkui ympärillään. Ja iva, pilkka — heidän sieluissaan sen korvas lempi riemunsävelillään.
Näin vieri vuosi, tuli jälleen syys, ja tuuli ulvahteli uhkaavasti. Ol' eessä talvi, pitkä iäisyys, mi kestää jäitten lähdön aikaan asti. Mies musta muisti kaihoin etelää, siell' loistaa lempeänä illan tähti… Hän pelkäs pakkasta ja pimeää, kuin tuli poltti häntä — ja hän lähti.
Niin sortui pilvilinna. Kyyneliin ei sula synkin tuska sydänsurun. Ja rouva Riccardinin itkemiin ei mahtunutkaan kato onnenmurun. Hän taittui niinkuin taittuu metsän puu ja kävi köyryiseksi varreltansa, ja niinkuin ilta yöksi sumentuu, niin sammui valo hänen sielussansa.
Siit' asti pellonpelättinä vaan ja lasten kauhuna hän raukka eli, niin yksin, ettei muita seuranaan kuin kissat, joille surut kertoeli. Mut almanakka, jota kantoi hän — sen lehdet arkkuun pantiin kukkasiksi sen vuoden oli, josta antoi hän ah, pitkän elon tuskat lunnahiksi.
Fredrikson.
Hän on pitkä ja tumma ja tuima, sysisilmät ja suuri suu, hän on vankka ja rohkean huima, kun hän suuttuu ja tulistuu. Kun hän juo, niin hän viikkoja viertää, mutta viikkoja juomatta on ja kaartaen krouveja kiertää, Juho Kustavi Fredrikson.
Hän on kaupungin maalari parhain, katot, seinät hän kaunistaa. Hän on sälliksi pääsyt jo varhain ja on kulkenut maailmaa. Hän on tyttöjen piirissä tuttu, ovi hälle ain auki se on, soi nauru ja luistavi juttu, kun on joukossa Fredrikson.
Hän on herra ja herrojen kanssa hän on tottunut haastamaan eikä jätkiä vertaisinansa ole sietänyt milloinkaan. Pyhäpäivin jos mestarin kohtaa kadunvierellä, hieno hän on, punakukkanen rinnassa hohtaa. — Mihin matkasi, Fredrikson?
Älä kiellä, mä tiedänhän kyllä, tuli tyttö jo vastahain pyhähamonen parhain yllä — sua varmasti vuotteli vain. Hymysuin sinä tietäsi jatkat, sysisilmissä tulta nyt on — kuka laski sun lempesi matkat, sinä tyttöjen Fredrikson!
Mut annahan olla, kun viina sinun sielusi villitsee — miss' onpi se vilkkuva liina, joka raivosi hillitsee! Minä muistan, kun viimeisen kerran sinut näin. Kuva mielessä on: isäs haudalla tarhassa Herran sinä ryyppäsit, Fredrikson.
Sinä itkit ja nauroit vuoroin, sinä kumpuhun pullon löit: "Isä keskessä enkelikuoroin, minut miksikä pirulle möit? Vähät siitä! Mä kohtahan lähden, pian kulkuni päättyvä on. Toki vielä ja juuri sen tähden ota ryyppy nyt, Fredrikson!"