KULJEKSIVA LAULAJA
Kuljeksiva laulaja.
Sinä ylpeä linnanneito, sano, muistatko ollenkaan, että laulaja kerran eksyi luo ikkunas laulamaan.
Oli lempeä, tyyni yöhyt,
suven tuoksuja tulvillaan,
oli taivahan tähti kalpee,
joka tuikahti ikkunaan.
Sinä kuuntelit, ah, sen muistan
alas kaunihin painoit pään.
Minä katselin — sävel sammui
epäsointuhun särkyvään. —
Olen sitten mä sinut nähnyt
seläss' orhisi korskuvan,
olen hiipinyt muurin varjoon
kadun joukon ma suojahan.
Mutta jos sinut tänään kohtaan
kukan rinnasta irroitan
sekä uhmaten sulle heitän
kevätlahjaksi laulajan.
Tämä siunatun kirkas päivä,
sinisiintoinen avaruus,
minut uudeksi onpi luonut,
sävel laulunikin on uus'.
Kuka tiesi sa kerran kuulet
kevätyönä ne säveleet —
varo itseäsi — tuskin lienee
syvät vallisi haudan veet.
Minä tahtoisin, neiti, nähdä alas painuvan kauniin pään, kun ei lauluni enää sammuis epäsointuhun särkyvään!
Donna Velata.
On liukkaana lattian laatta, valot kirkkahat kynttiläin. Käy tanssihin, Donna Velata, käy tanssihin seppelpäin!
Sävel kiehtoen kutsuvi, kuule,
mikä kaiho sen kaiusta soi —
älä, ylpeä impeni, luule,
että vastustaa sitä voi!
Sinä taistelet tutkainta vastaan,
hymy kaartavi hienon suun:
ei aatelisherra sois lastaan
näin rahvahan seikkailuun —!
Kuka tuo, joka katsehen heittää —
joko astuvi neidon hän luo?
Puna poskesi, neiti, nyt peittää,
veren lämpimän purppuravuo.
On ryhti kuin kuninkahalla,
niin pystyssä kaunis pää.
Sinä vavahdat katsehen alla,
joka hymysi hälventää.
Sinä unohdat kilpesi kiillon,
jalon syntysi, sukusi puun;
sydän saanut on vamman ja viillon,
ja sä antaut seikkailuun.
On liukkaana lattian laatta,
valot kirkkahat kynttiläin.
Käyt tanssihin, Donna Velata,
käyt tanssihin seppelpäin.
Olet nuori, ja koskena soittaa veri läikkyvä lauleloaan. Vähät siitä, jos hän, joka voittaa sinun lempesi, renkis on vaan!
Onni.
Nyt palaa illan tähti korkealla ja suuri, siunattu on hiljaisuus. Me kaksi, joille tähtivälkkeen alla tän' yönä auennut on onni uus,
me kädet ristikäämme lasten lailla ja kiittäkäämme pyhää elämää, kun onnen hetkillänsä autuailla se taipaleemme taivaan tähdittää.
Ja tarttukaamme hetkeen häipyväiseen, kuin oljenkorteen tarttuu hukkuvat — Pian tuijotamme yöhön yksinäiseen ja tähdet sammuu, sammuu unelmat…
olis vierellä hän…
Yö lämmin ja lempeä heinäkuun, olet armas kuin äityen syli. Minä unhotun tähties katseluun, kun ne syttyvät kaupungin yli. Minä kuuntelen laulua leppoisaa, joka hiljaisuudesta soi, sitä soittavi taivas ja tähdet ja maa, ja mun syömeni unelmoi:
Olis vierellä hän, jonka kerran näin oven sulkevan jälkeheni — hän seisoi parvella paljain päin, kun laulaja aamuhun meni —, olis vieläkin kauniimmat kaiut yön ja kirkkahat kiillot sen ja välke ois vienompi tähtivyön yli kaupungin hiljaisen!
Pieni kuutamolaulu.
Oli tähtihin kirjoitettu: "Tiet teidän yhtehen käy!" Ja vaikka ei kirjoitusta kentiesi nyt enää näy, niin sittenkin, sittenkin, armas, yhä taival on yhteinen, mi alkoi tähtien alla ja soihtujen ikuisten!
Sinä muistathan: kuudan katsoi ja kurkisti ikkunaan, näki kaksi se ihmislasta, he kun suuteli toisiaan. Kuu paljon on lempeä nähnyt, se vanha ja viisas lie — mut tuskin sen loistossa koskaan on eronnut kahden tie.
Taas hohtavi hopehissa yön taivas ja öinen maa, ikitietänsä kuuhut kulkee ja tähtöset tuikahtaa. Mitä saanevat tänään nähdä, kun katsovat ikkunaan? Kaks ihmistä ikäväänsä kun peittävi toisiltaan —!
Mitä toivoisit —?
Mitä toivoisit, lapseni, itselles, jos satujen haltija astuis sun luoksesi kerran ja lausuis näin: "Sano tahtosi julki, se täytetään, tarun aartehet kaikki nyt näytetään, mitä ikinä mielesi halaa; mikä toive sielussa palaa, kaikk', kaikki on oleva hetkessä sun!"
"Sano, tahdotko kultaa ja hopeaa tahi suoniisi kuningasverta, vai tahdotko maailman valloittaa ei olis se ensi kerta kun naiskädet hennot ja valkeat käy valtikan varteen ja maailmat sen taipuvat tahdon alle!"
Mitä toivoisit, lapseni kaunis? Et tiedä, et tiedä. En minäkään. Mut annahan arvailemme! Et tahtone kultaa, et hopeaa — koi syö sekä ruoste raiskaa —, et maailmaa tahtone valloittaa — on virran vaahtoa valta, se aallon harjalla välkähtää ja haihtuvi seuraavalta. Veret suonesi miksi sä vaihtaisit? sama polttavi kaikkia kaipuu, oli herra tai narri, min kohtasit, surun alle hän vihdoin vaipuu.
Mut etköhän tahtoisi uudelleen sinä parhaat muistosi elää, ne, jotka kun istuvi itsekseen kuin kannel sielussa helää?
Minä nään: sinun silmäsi kyyneltyy ja silkkiset ripset kastuu. — Sano, tiedätkö nyt, mitä toivot sa, kun haltija luoksesi astuu!
Punahilkka.
Nyt laski venhe rantaan, jo hyppäsit sä santaan, mun oma armahain. Kun punaliina vilkkuu tuoll' lehtikujan päässä, niin vanhat piiat ilkkuu, he, joill' on sydän jäässä. Mut ilkkukohot vain!
Ei meihin pysty pilkka, sä pieni Punahilkka, ei kierot katsehet. On meillä omat ilomme ja oma valtakunta: on kirkkaat päivänkilomme ja yömme tuovat unta niin kaunista ja korkeaa, vain harvoin sitä nähdä saa ja harvat ihmiset.
Ja rannan töyrähällä on muudan koivupuu, min alla mättähällä — kun kiiltää kalvas kuu ja hopeoipi lahden — voit meidät nähdä kahden, jos sitä haluat. Näät Punahilkka illoin kuun sätehiä seuloo ja mulle niistä silloin hän valkokäsin neuloo ah, sadun kudelmat…
Kerran kesässä.
Kerran kesässä puhkee vain orjantappuran kukka — kerran, kerran, armahain kukkivi sydän rukka.
Kerran kesässä marjaan käy mansikka purppurahuuli — eikö mun kultaani vielä näy, vaikka jo ääneni kuuli?
Kaks yksinäistä.
Kaks yksinäistä, jotka hetken sai kuin sattumalta tuta, minkälainen on sydämien suuri sunnuntai ja kahden onni yhteensointuvainen…
Kaks yksinäistä, jotka unelmoi,
ett' onni viipyy, kun on onneen usko,
ett' täytten rintain riemunsävel soi,
vaikk' arkeen vaihtuu juhlaillan rusko…
Kaks yksinäistä, joilla muuta ei kuin haavehissaan avain onnen uksen… Kaks yksinäistä — kuinka heidät vei juur' yhteen tahto taivaan sallimuksen?
Tornionjoen tuolla puolen.
1.
SÄIVI.
Siell' on vanha valkoseinä talo vihreen laaksonpohjan kattilassa akkunoissa aamuruskon palo, kukat valkeet pihan pihlajassa.
Kaivon vintti tuuliviireinensä
ylös pyrkii poutapilviin asti,
mut ei pääse. Alla räystäittensä
pääskyparvi liikkuu liukkahasti.
Ympärillä uhkeet viljapellot,
metsänreuna kaartaa kauempata —
kilahtavat tarhan karjankellot
säveltänsä kumman kaihoisata.
Mutta etäämmältä, töyrään takaa kuulet meren maininkien laulun — niin on huomenhohteessakin vakaa sävy säiviläisen suvitaulun.
* * *
Jänkämaitten keskehen ken raatoi vainiot ja kylvi leipälaihon, kuka salomaitten kasken kaatoi, kesti ikävän ja korven kaihon?
Kerrotaan, ett' tuli verityötä
rajan takaa pakoon nuorukainen,
seuras' aurinkoa, tähtivyötä,
tähän tuvan veisti harhalainen.
Täällä yksin kantoi loppuun saakka
murhettansa kolkko korven miesi.
Ei lie kevyt ollut hällä taakka
eikä lämmin pakopirtin liesi…
Taru tietää, että mökiltänsä
hänet talviaamun valjetessa
löysi erämiesi retkillänsä
hengetönnä tuvan vuotehessa.
Ajastajat siit' on. Joutui ammoin
mökin paikka peittoon tähkäpäiden.
Harvat enää muistanevat kammoin
halmemaiden raivaajata näiden.
Mutta perinnönpä jätti hänkin,
ja se seuraa taloa kuin aave:
vaikk' ois rikkautta enemmänkin,
särkyy täällä herkin sydänhaave.
Milloinkaan et kuullut naurun soivan
vanhan valkeen talon orren alla
etkä nähnyt nuorten karkeloivan —
hiljaa, kuollutta on kaikkialla.
Niin on varhaisvanhaa kehdostansa tämä suruntuttu sukukunta, ettei uskalla se murheissansa nähdä edes pientä onnenunta.
2.
METSÄPIRTILTÄ.
On mökki harmaa siellä Sangin sydänmailla, miss' soissa keltahillat kypsiks käy ja puolat punottavat poimijata vailla ja polulla ei naapuria näy.
Vain harvoin kirveen iskut kaikuu seutuvilla
ja harvoin siellä paimen huhuilee,
mut luonto luomistuore juhlii soitimilla,
kun korpi kevään virttä humisee.
On tumman tarun koti pieni Metsäpirtti,
miss' Siina-muori elää yksinään.
Mies murhan teki, itsensä hän hirtti,
kun tultiin raudoin häntä etsimään.
Ja tyttäristä toinen nukkuu haudassansa,
on toinen tyhmä neitsyt kaupungin,
mut ainut poika piillen piilojansa
on ammoin mennyt maihin vieraihin.
Näin aivan yksin jääneenä hän postillaansa
kaikk' ankeet ajatukset unhoittaa,
kun pitkät puhteet punoo tunnelmaansa
ja talven taivas luntaan tuiskuaa.
On itkenyt hän kuiviin kaikki kyyneleensä,
nyt odottaapi, milloin hetki lyö,
kun saapuu suuri vieras mökkiseensä
ja ylle muistojensa unhon yö.
Mut korpi siirsi silmiin sinisiinnon kumman ja vanhan sieluun hiipi hiljaisuus kuin ois se aavistusta yön ja tuonen tumman tai ehkä ijäisyyden kuulakkuus…
3.
EROJUHLA PYYNYSSÄ.
Suvi multa jo loppui, käy huomenna tie päin arkien askareita. Kai siksi nyt Pyynylle kutsuttu lie kesäpäivien kumppaneita: siell on Viippa ja Vaara ja posteljuuni, tinakaulaa pöydällä uhkeeta kuusi ja keskellä pannu on kiiltävän uusi, se on hohtavan kuuma kuin jouluna uuni.
Juho Pyyny on kievari, krouvari ei, jos kohta hän ryypyn antaa — kylän miehille riksistä, hellerei, koko tuopinkin pöytään kantaa. Hän on leikkisä, liukas ja laatuisa miesi, joka kanna ei kaunaa ja vihaa ei tunne, hymy huulilla aina ja — meni hän kunne — tulikuumana piippunsa mustunut liesi.
Pyhävaatteiss' on vierahat. Tarina käy.
Soi ylinnä juunin ääni:
"Mitä ihmettä, miksi ei muijaasi näy?
… Älä piiloita ystävääni!"
Hänpä mielevä, metka on naistemme miesi,
joka aina on siisti, ei kiroa koskaan,
pyhäpäivin käy kirkot, on hihhuli, joskaan
sitä arkena harvoin ja harvat vain tiesi.
Juho Pyyny nyt huutavi: "Ystävät hoi, on aika jo kastaa kaulaa, joka tahtovi, täälläpä kyllä hän voi hyvin hiljaa ja hiukan laulaa!" Näin on Pyynyssä aljettu ainian kestit; surujuhla jos lie tahi riemujen päivä, ilo kaikuvi kunnes on ruskossa häivä. — Nyt on Viippa jo ottanut laulajapestit.
Sanat Viipan on laulussa muutamat vaan, ei kaikkia ukko muista: "Tätä lauleli vaarini kiskoessaan pajun kuoria rannan puista…" Hän on laulaja, laulaja sielultansa; sävel vaikkapa eksyvi hiukkasen väärään, toki pääsevi nuottinsa matkan hän määrään. Hikihelmyet hohtavat otsallansa.
Jo on vuorosi, Vaara! Sä lausuhan nyt, mitä aattelet, kuuntelemme! Monet kerrat jo silmäs on säihkyellyt, sanatulvaasi salpaa emme. "Sano Suomessa", haastelet, "Kainuun maas ovat miehiä miehet ja miesten on mieli, sama heillä on sointuva heimomme kieli, samat metsissä puut, samat kukkaset haassa…"
Kävi hempeeksi mieli ja hetkisen soi kuin ilmassa kaiho kumma, oli juunikin vaiti, ja Viippa kun joi, tuli silmihin syttyi tumma. Mutta kohtapa kaikkovi haikeus sieltä, mihin Pyyny on pyylevät pullonsa tuonut, soraääntä ei riemuhun tulla hän suonut: "kuka kyynelin juhlisi!" Pyynyn on kieltä.