XVII.
Falklannin saaret kuuluvat Englannille. Port William oli luultavasti näiden tärkein paikka siihen aikaan. Satamassa oli ankkurissa kaksi valaanpyyntilaivaa, yksi englantilainen sotalaiva ja — vanha, hyvä tuttumme Deutschland! Vaikka nämä saaret eivät ole erittäin korkealla leveyspiirillä, on niiden talvi kovanlainen. Maa oli ohuen lumen peitossa, ja oli muutamia pakkasasteita, kun saavuimme Port Williamiin. Ankkuroimisen ja purjeiden käärimisen jälkeen oli ensi työmme nousta maihin ostamaan kivihiiliä, jotka olivat loppuneet, syystä että höyrykoneemme oli käynyt yötä päivää. Kajuutta ja skanssi olivat jääkylmiä, vuorokauteen emme olleet saaneet keitettyä ruokaa eikä kahvia. Sitten oli mentävä englantilaiseen sotalaivaan pyytämään neuvoa ja avustusta Columbian korjausta varten. Olihan Port Williamissa jonkinlainen korjauslaitos, jonka kruunu omisti, mutta se auttoi luullakseni vielä Deutschlandia.
Hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella oleva Chimb kertoi Teresian menneen hyttiinsä itkemään nähtyään Deutschlandin täällä. Ensin oli itku ollut iloitkua, mutta oli sitten muuttunut totiseksi itkuksi. Olihan luultavaa, ettei paronipoika enää välittänyt hänestä. Rouva Fiddler oli lukinnut kalleutensa kirstuunsa. Hän oli ollut huonolla tuulella siitä saakka kun huomasi, ettei Columbian uppoamisesta tullut mitään. Sitten hän syytti meressä oleskelevaa miestänsä uskottomuudesta ja lupasi antaa palttua koko ukolle.
— Pysyköön siellä; onhan niitä miehiä muitakin, oli hän viimein sanonut ja purskahtanut nauruun. Chimb arveli hänen pian tulevan täydellisesti järkiinsä.
On oltu Port Williamissa viikon päivät. Työtä on ollut paljon joka miehellä. Kaikkeen ne merimiehet kelpaavatkin sepiksi, timpereiksi, taklausmestareiksi ja purjemaakareiksi ynnä muiksi. Epätietoista on, kauanko viivytään. Deutschland, joka on ollut täällä jo monta viikkoa, tulee tuskin ennen meitä lähtökuntoon. Sillä on enemmän vammoja kuin meillä, vaikkakaan se ei ole ollut suoranaisessa uppoamisen vaarassa.
Guanovarastomme on lapioitu ja käännetty jo yhden kerran. Kun se vähän kuivaa, käännetään se uudestaan ja taas uudestaan. Ainoastaan jalan verran vedenpinnan alapuolella alkaa guano lastiruumassa olla ihan kuivaa. Sen läpi ei vesi tunge pitkälle. Se on kuin liitukerros Englannin kanaalin pohjan alla, jonka läpi vesi ei myöskään kuulu pääsevän — suuri etu niille, jotka tulevaisuudessa rakentavat Ranskan ja Englannin välille tunnelin.
Täällä Port Williamissa ei ole mitään konsertti- eikä tanssisaleja tai muita iltamapaikkoja. Täällä ei ole mustasukkaisia ja mustatukkaisia espanjattaria, eikä Keski- ja Pohjois-Euroopan vaaleaverisiä kaunottaria. Ei täällä ole edes mustia villapäisiä, valkohampaisia neekerityttöjäkään, joita saisi tanssittaa. Näin on Mack sanonut, ja hän on oikeassa. Mutta täällä ei ole mitään hätää. Meillä on lämmin; emme säästä kivihiiliä. Meillä on hyvä ruoka. Vehnäleipää leivotaan jokapäiväiseksi leiväksemme. Hyvää lihaa — teuraskarjasta ei ole puutetta. Maailman parhaita perunoita on täällä myös. Mutta kaikki on kallista. Tämä ei kuitenkaan köyhään koske! Vakuutusyhtiöt maksavat kustannukset. Laiva on vakuutettu samoin kuin lastikin. Protesti ja meriselitys on tehty lain mukaisesti.
Olemme muutaman kerran olleet maissa, miehet ja naiset. Tutustuimme
Port Williamin konsuliin ja hänen rouvaansa.
Emme tiedä onko hän konsuli, vai sanotaanko häntä vain siksi. Joku viranomainen hän kuitenkin on. Sen vuoksi nimitämme häntä "The Master of Port Williams". Eräänä iltana olimme me Deutschlandin ja Columbian väki kutsutut Master Adam Stephensonin luo. Tämä vanhanpuoleinen, mutta pirteä herra kertoi olevansa sukua Georg Stephensonille, jonka tekemä veturi "Rocket" kuljetti maailman ensimmäistä rautatiejunaa Stocktonista Darlingtoniin vuonna 1825. Adam Stephenson oli ollut pappi, mutta ei viihtynyt saarnatuolissa vanhassa Englannissa, vaan muutti tänne lähelle etelänapaa, tutustuakseen peshere-kansaan. Häntä ei kuitenkaan haluttanut asettua asumaan Tierra del Fuelgoon (Tulimaahan), eikä olisi uskaltanutkaan olla noiden ihmissyöjien keskuudessa. Sen vuoksi hän asettui Falklannille ja tilasi itselleen pari peshereetä tutkimuksiaan varten. Falklannilla oli kyllä ennestään yksi peshereesuku, mutta ukko Adam tahtoi tutkia aivan alkuperäisellä kannalla olevia heimoja. Hän oli varakas ja hänen talonsa oli falklantilaisiin oloihin nähden suuri ja komea. Sen pohjoispäässä oli torni, tähtitorni, josta ukko kiikaroi tähtitaivasta. — Tervetuloa, merenkiertäjät, "paratiisiin", sanoi mr. Stephenson, kun saavuimme hänen kutsuihinsa. Mrs. Fiddler oli "markkinapukimissa". Hän ei ollut laisinkaan ruma, pikemminkin kaunis. Kultaketjun, korvarenkaat ja persialaisen rintakoristeen hän oli jättänyt Columbiaan. Hän oli melkein viehättävä, ainakin Bob Rogersin silmissä.
— Saanko kysyä teiltä, mr. Stephenson, onko laivani Rose Fiddler käynyt täällä? kysyi rouva Fiddler.
— Ei täällä sen nimistä laivaa ole ollut moneen vuoteen.
— Kas vain! Sitten se on ollut onnellisempi kuin me koska sen ei ole ollut pakko poiketa tänne. Ehkä mieheni, joka on meressä, luuli minun olevan kaimassani Rose Fiddlerissä, sanoi rouva, veti suunsa nauruun ja katseli Bob Rogersiin päin. Siinä tapauksessa se on hukkunut.
— Jos tahdotte, rouva, niin vien teidät torniin katsomaan etelänristiä, sanoi Bob Rogers.
Mutta torniin oli sitä ennen mennyt muita "etelänristin katsojia". Kun rouva Fiddler ja Columbian ensimmäinen upseeri kompuroiden kapusivat torniin, menivät Teresia ja paronipoika von G. tornissa olevaan komeroon, vetivät oven, kiinni ja panivat sen sisäpuolelta hakaan. Rouva Fiddler kiersi huivin ympärilleen ja sanoi:
— Kylmä täällä tulee, jos viivymme kauan. Ei meidän asiasta enää tarvitse keskustella, sehän on selvä. Mikäs täällä kopisee? Herrajestas! Jokohan mieheni on taas perässäni? sanoi rouva ja rupesi laskeutumaan alas.
Kun "komerolaiset" arvelivat tien olevan vapaan, hissuttelivat he väristen, hiljaa alas, ettei kuulunut muuta kuin hampaiden kalinaa. Kun "tähtientutkijat" olivat tulleet saliin, kysyttiin heiltä, oliko kaukoputki hyvä.
— Jotakuinkin, mutta vähän himmeä, sanoi rouva. Vähän ajan kuluttua kantoivat Mack ja Fred isännän seuraamana kaukoputkea, joka oli ollut tämän työhuoneessa puhdistusta varten, ylös torniin ja asettivat sen paikalleen. Täällä kävivät sitten ne, jotka todella halusivat katsoa etelänristiä kaukoputken läpi.
Mrs. Stephenson tuli viimeinkin näkyviin; hän oli ollut taloushommissa — valvonut ruoan laittoa ja leivoksien paistamista.
— Vaimoni Eeva, esitteli isäntä.
— Mieheni Adam, sanoi emäntä ja taputti Aatamiansa poskelle.
— Todellako? huudahti suorasuinen ja totinen Mack Henderson.
— Sanoinhan minä teille tullessanne "tervetuloa paratiisiin", sanoi mr. Stephenson.
— Hyvinpä kävi, kun Aatami ja Eeva tapasivat toisensa pitkistä ajoista, sanoi kapteeni Franck.
— Ehkäpä teitä huvittaisi kuulla, kuinka se tapahtui? sanoi mr. Stephenson. — Tultuani nuorena papiksi, päätin olla menemättä naimisiin. Kului kolme vuotta. Olin pappina Hebridien saarilla, ja elämä tuntui yksitoikkoiselta. Rupesin katumaan päätöstäni. Ajattelin, että kyllähän sitä täälläkin olisi, kun olisi Eeva Aatamin rattona. Päätin luopua päätöksestäni ja tehdä uuden päätöksen. Päätökseni oli ollut järjetön. Sen mukaan en luultavasti olisi voinut saada itselleni Eevaa. Aikomukseni ei ollut hypätä suin päin "kolmisoppiseen järveen", vaan ottaa vaimokseni kunnon nainen, jota rakastaisin, ja joka rakastaisi minua. Mutta ehto olisi se, että hänen nimensä olisi Eeva — siis mahdoton. Oli pappeinkokous Edinburghissa, jonne minäkin jouduin. Täällä pääsin asumaan muutaman rikkaan kauppiaan luo, jonka perheeseen kuului vain hän, vaimonsa ja ihana tytär, silloin noin kahdeksantoista vuotias. Nähtyäni vain vilahdukselta tytön, ajattelin itsekseni: Joka tuosta saa itsellensä Eevan, on maailman onnellisin Aatami. En ollut vaihtanut sanaakaan neidon kanssa, enkä edes kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Kolmen päivän kuluttua, syödessäni talossa viimeistä illallista, kuulin rouvan sanovan tyttärelleen:
— Eeva, kaadapas pastorille enemmän teetä.
Teelasi kaatui sisältöineen sokeriastiaan. Sanoin itsekseni, mutta vahingossa niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Jumala, anna minulle voimaa pitää suuni kiinni". Isäntäväki luuli ensin minun niin hämmästyneen pienestä kömpelyydestäni, että sen vuoksi vetosin jumalaan. Sanoin, että olin kyllä siitäkin pahoillani, mutta että jumalaan vetoaminen johtui muusta sangen tärkeästä syystä, jota en voi kertoa. Pyysin anteeksi, kiitin ja sanoin: Jumalan rauhaan!
— Ette saa mennä, ennen kuin kerrotte, mikä teitä vaivaa.
Kun neitonen myös hyvin päättäväisesti käski minua selittämään syyn äkkinäiseen poislähtööni, sanoin: "Nimeni on Adam ja tahdon pyytää teitä Evakseni."
Puolessa tunnissa oli rouva Eeva Stephensonista ja Chimbistä tullut ystävät.
— Te voitte mielestäni jäädä meille muutamaksi kuukaudeksi, sitten menemme yhdessä Englantiin, kun kevät tulee — lokakuun paikkeilla. Aiomme olla vanhassa kotimaassamme ehkä puoli vuotta. Tämä matka vie meiltä yhteensä vuoden — merellä oloaikaan menee toinen puoli vuosi. Mahdollisesti palaatte kanssamme tänne. Aika täällä yksitoikkoisuudessa kuluu pian. Luulette ehkä, että talvi on ikävä — päinvastoin. Talven perästä tulee kesä, joka on hyvin kaunis. Sitten tulee taas talvi. Elämä on kesää ja talvea vuoron perään täällä maan päällä; mutta elämänrajan tuolla puolella on vain yksi iankaikkinen vuodenaika, sanoi Eeva-rouva. Chimb katsoi talon herttaista emäntää lempeästi ja surullisesti silmiin, mutta kääntyi sitten meihin neljään, piirissä istuvaan ja itki. "Saahan intiaani itkeä, muttei nauraa."
— Kuinka näiden sitten kävisi? sanoi Chimb ja viittasi kädellään meihin.
Tultuamme laivaan aamuyöllä, kertoi vahti, että kaksi peshereetä oli puoliyön aikana veneellä laskenut sivuun ja pyytänyt lupaa nousta laivaan. Kun se heiltä kiellettiin, soutivat he pois. Aamulla he tulivat kuitenkin takaisin saatuaan siihen luvan. He kerjäsivät rahaa. Lupasivat yhdestä Englannin shillingistä sukeltaa pohjaan ottamaan sen sieltä. Charley heitti shillingin mereen. Samassa hyppäsivät peshereet yli laidan. Kului mielestämme iankaikkisuus, mutta sukeltajia ei näkynyt. Viimein he tulivat pinnalle tyhjin käsin ja kapusivat laivaan.
— Te olette sydämetön, mr. Charley, sanoi Chimb ja antoi pesheree-raukoille viisi shillinkiä, ehdolla, että tästä lähin pysyisivät poissa.
Nämä peshereet eivät olleet mr. Stephensonin tutkittavia, vaan muita saarella olevia tulimaalaisia, jotka rahanpuutteessa tulivat laivoihin antamaan näytöksiä. Chimb ei ollut koskaan nähnyt näitä intiaanien kaukaisia, vaivaiskasvuisia heimolaisia.
— Kuinka on mahdollista, että komeiden, suurikasvuisten esi-isieni sukulaiset voivat olla tuollaisia pieniä, rumia, pirun näköisiä räähkiä ja ihmissyöjiä?! Toivon, että pian lähdemme pois näiltä saarilta, jottemme enää näe heitä. Sallikoon jumala heidän kuolla sukupuuttoon, etteivät ole rumentamassa maapalloa, sanoi Chimb.
Tämä hänen toivomuksensa toteutuikin pian. Peshereekansa hävisi maan päältä; kerrotaan, että se loppui metsästämällä.